Kristitty: Ottakaamme opiksi se, minkä tässä näimme, ja käyttäkäämme sitä hyödyksemme vast'edes. Hän vältti yhden tuomion, pelastumalla Sodoman hävityksestä, mutta toinen tuomio hänet saavutti. Hän muuttui, niinkuin näemme, suolapatsaaksi.
Toivorikas: Todellakin, olkoon tämä meille sekä varoituksena että esimerkkinä. Varoituksena välttämään hänen syntiänsä ja esimerkkinä siitä, minkäkaltainen tuomio sen ylitse on käypä, joka ei siitä varoituksesta huoli. Niinpä Korah, Datan ja Abiram ynnä ne kaksisataa viisikymmentä miestä, jotka synneissänsä hukutettiin, on pantu tunnustähtenä ja esimerkkinä vaarin-otettaviksi. Yhtä minä kumminkin ennen kaikkea kummastelen, sitä nimittäin, mitenkä Demas ja hänen joukkonsa yhä edelleen siellä huoleti aarrettansa katselevat, jota vastoin tämä vaimo muuttui suolapatsaaksi pelkästään siitä syystä, että kääntyi tuota samaa aarretta katsomaan, (sillä eihän missään lue, että hän olisi askeltakaan astunut tiestä syrjään). Sitä kummempaa se on, koska tuomio, joka tätä vaimoa kohtasi, on pannut hänet varoittavaksi esimerkiksi heidän näkyviinsä, sillä näkemättä sitä he eivät saata olla, kun vaan silmänsä nostavat. [4 Mos. 16: 27-35, 26: 9,10]
Kristitty: Kummasteltava se todella on ja todistaa heidän sydämensä epätoivoista tilaa tässä kohden, enkä minä osaa heitä mihinkään niin sattuvasti verrata kuin niihin, jotka tuomarin läsnä-ollessakin ihmisten taskuja tyhjentelevät ja hirsipuun juurellakin kukkaroita sieppaavat. Sodoman miehistä lukee, että he olivat erittäin pahoja, koskapa kovasti rikkoivat Herran edessä, s.o. Hänen silmäinsä edessä, huolimatta siitä laupeudesta, mitä Hän oli heille osoittanut, sillä Sodoman maa oli niinkuin Herran yrttitarha. Siksipä se yhä enemmän herätti Herran kiivautta ja teki heidän vaivansa niin kuumaksi kuin Herran tuli taivaasta sen suinkin saattoi tehdä. Ja järkevintä on ajatella niin, että sellaiset ihmiset, ja juuri sellaiset kuin nämä, jotka tekevät syntiä Herran silmäin edessä, välittämättä niistä esimerkeistä, mitkä alinomaa ovat heidän nähtävissään, varoittamassa heitä, että sellaiset ne ankarimman tuomion alaisiksi joutuvat. [1 Mos. 13: 10-13]
Toivorikas: Epäilemättä sinä olet sanonut totuuden, mutta mikä armo, ettes sinä enkä varsinkaan minä ole tehnyt itseämme tuollaiseksi esimerkiksi! Tämä kehoittaa meitä kiittämään Jumalaa, Häntä pelkäämään ja Lotin emäntää aina mielessämme pitämään.
ELÄMÄN VEDEN VIRRALLA.
Minä näin heidän sitten saapuvan erään ihanan virran rannalle. Kuningas David sanoi sitä Jumalan virraksi, mutta Johannes Elämän Veden virraksi. Heidän tiensä kävi juuri tämän virran rantaa myöten. Siellä nyt oli Kristityn ja hänen toverinsa ylen mieiuista vaeltaa. He joivat tämän virran vettä, ja se maistui makealle sekä virvoitti väsyneitä mieliä. Virran kummallakin rannalla kasvoi viheriäitä puita, jotka kantoivat kaikenkaltaisia hedelmiä, ja joitten lehdet olivat hyvää lääkettä. Mielihyvällä he nauttivat näitten puitten hedelmiä ja söivät myös lehtiä, estääksensä kuvotusta ja muita tauteja, jotka tapaavat vaeltajaa, kun hänen verensä on matkasta kiihtynyt. Molemmilla rannoilla oli niinikään kaiken vuotta viheriöitsevä niitty, täynnään ihanoita liljoja. He laskivat niitylle lepäämään ja nukkuivat ja saivat siinä suruttomasti levätä. Herättyänsä he kokosivat taas puitten hedelmiä, joivat virran vettä ja panivat jälleen maata. Ja niin he tekivät monta päivää ja yötä. Siellä he lauloivat [Ps. 65: 10, Ilm. 22: 1, Ps. 23: 2, Jes. 14: 30]:
Kas kuinka välkkyin vuotaa virta tuo!
Se virvoitusta väsyneelle suo.
Ja niityn nuokkuu kukat tuoksuen
Niin sulosti. Jos kuvata vois ken
Herttaiset heelmät, lehdet lempeet, hän
Möis kaikki pois ja kedon ostais tän.
Kun he sitten olivat jälleen valmiit vaeltamaan (sillä heidän matkansa pää ei vielä saavutettu), aterioitsivat he ja joivat virran vettä ja läksivät liikkeelle.
HARHATIEN NIITYLLÄ.
Minä näin unessani, että vaeltajat tuskin olivat vielä kauaksikaan ehtineet, niin jo erkanivat virta ja tie toisistaan. Siitä heille suuri suru, he kun eivät uskaltaneet astua tieltä pois. Tie alkoi nyt muuttua koleaksi, ja heidän jalkansa olivat käyneet astunnasta helliksi. Heidän sielunsa masentui tästä matkasta. He kulkivat kumminkin edelleen, mutta parempaa tietä yhä toivoen. Vähän matkan päässä edessäpäin, vasemmalla tiestä, oli niitty, johon pääsi aidan yli porraslautaa myöten. Sen nimi oli Harhatien niitty. Silloin sanoi Kristitty kumppalilleen: "Koska tuo niitty on meidän tiemme varrella, niin astutaan sinne." He nousivat porraslaudalle tarkastamaan, ja katso siellä oli polku pitkin tien vartta toisella puolen aitaa. [4 Mos. 21: 4]
"Aivanhan se on, niinkuin minä toivoin", virkkoi Kristitty. "Siellä on helpompi astua. Tule, ystäväni Toivorikas, käydään sinne."
Toivorikas: Mutta mitäs, jos tuo polku viekin meidät tieltä harhaan?
Kristitty: Tuskin vaan. Katsohan: eikös se kulje tiemme kanssa rinnan?
Toivorikas taipui toverinsa mielen mukaan ja nousi hänen jälkeensä aidan yli. Niitylle päästyänsä ja polvulle astuttuansa, he tunsivat, kuinka keveä sitä oli käydä. Katsellessaan eteenpäin, he huomasivat erään miehen astuvan myöskin samaa polkua myöten. Hänen nimensä oli Turha Itseensäluottamus. He huusivat hänelle ja kysyivät, minne hänen matkansa pitää. Hän vastasi: "Taivaan portille."
"Katso", virkkoi Kristitty, "enkös minä sitä sanonut? Siitähän näkee, että oikealla tiellä ollaan".
Vieras astui edellä, he perässä. Mutta katso yö yllätti ja tuli ylen pimeä, niin että taampaa kulkijat kadottivat näkyvistänsä tuon edellä kulkevan miehen. Ei aikaakaan, niin Turha Itseensä-luottamus, joka edellä kävi, eikä voinut tietä erottaa, lankesi syvään kuoppaan, minkä näitten seutujen ruhtinas oli kaivattanut sinne, turhaa kunniata hakevien hullujen pudota sisään. Ja siellä hän pudotessaan musertui palasiksi.
Kristitty ja hänen toverinsa kuulivat hänen putoamisensa. He huusivat hänelle, kysyen, mikä se oli, mutta vastausta ei tullut. Kuului vain voivotuksia.
"Missähän oltaneekaan nyt?" kysyi Toivorikas.
Mutta Kristitty oli ääneti, sillä häntä alkoi pelottaa, että oli kumppalinsa kuljettanut tieltä syrjään. Samassa alkoi sataa, ukkonen rupesi jyrisemään, salamat leimahtelivat kauheasti, ja vesi nousi nopeaan.
Silloin alkoi Toivorikas voivotella itsekseen: "Voi jos olisin pysynyt tiellä!"
Kristitty: Kukas olisi luullut tämän polvun vievän meidät harhaan?
Toivorikas: Jo minä sitä pelkäsin heti alussa ja varoittelinkin teitä hiukan. Olisin puhunut enemmänkin, mutta tehän olette vanhempi minua.
Kristitty: Älä närkästy minuun, hyvä veli. Mieleni on paha, että johdin sinut tieltä pois ja saatoin sinut niin kauheaan vaaraan. Anna minun anteeksi, rakas veli; en tehnyt sitä pahassa aikomuksessa.
Toivorikas: Ole rauhassa, veli hyvä, kyllä minä anteeksi annan, ja usko myöskin, että tämä on oleva meidän hyväksemme.
Kristitty: Minua ilahduttaa, että minulla on matkassani niin laupias veli. Mutta ei meidän enää auta viipyä tässä. Koetetaanpa palata takaisin.
Toivorikas: Mutta salli, veljeni, minun kulkea edeltä.
Kristitty: En millään muotoa, vaan anna minun astua edellä, sillä jos vaaroja sattuu, niin minua ne ensiksi kohdatkoot. Minun tähtenihän me kumpikin olemme joutuneet tieltä pois.
Toivorikas: Ei, sin'et saa kulkea edeltä. Mielesi kun on levoton, niin saattaisit jälleen eksyä tieltä.
Silloin muuan ääni heitä rohkaisi, sanoen: "Kohenna sydämesi oikealle tielle, jota sinun vaeltaman pitää, ja palaja." [Jer. 31: 32]
Sillä välin olivat vedet paisumistaan paisuneet, niin että paluumatka kävi ylen vaaralliseksi. (Minä mietin silloin: helpompi on tiellä kulkijan tieltä eksyä kuin eksyneen jälleen tielle osata). He uskalsivat kumminkin astua takaisin päin. Mutta niin oli pimeä ja tulva niin korkealle noussut, että he jo yhdeksän, mitäpä kymmenenkin kertaa olivat veteen vajoamaisillansa.
Niin taiten kuin he kulkivatkin, ei heidän sinä yönä onnistunut päästä porraslaudan kohdalle. Vihdoin he löysivät vähäisen suojapaikan, istahtivat sinne odottamaan päivän valkenemista, ja, väsyneitä kuin olivat, nukkuivat sinne.
EPÄILYKSEN LINNAAN.
Lähellä sitä paikkaa, missä he lepäsivät, oli muuan linna, nimeltä Epäilyksen linna, jonka isäntänä oli Epätoivo niminen jättiläinen. Tämän tiluksilla he nyt nukkuivat, ja niinpä kävi, että jättiläinen, noustuaan aamun sarastaessa ja kävellessään ketojansa pitkin ja poikki, yllätti Kristityn ja Toivorikkaan makaamasta hänen maillaan. Julmalla ja tuikealla äänellä hän herätti heidät ja tiedusti, ketä he ovat, ja mitä he tekevät hänen maallaan. He sanoivat olevansa vaeltajia ja eksyneensä tieltä.
Silloin sanoi jättiläinen: "Te olette tänä yönä tehneet rikoksen minua vastaan, polkemalla minun tiluksiani ja makaamalla minun maallani. Senvuoksi pitää teidän lähteä minun kanssani."
Heidän oli pakostakin lähteminen, hän kun oli väkevämpi heitä. Eikä ollut heillä juuri mitään sanomistakaan, he kun tunsivat olevansa syyllisiä. Jättiläinen ajoi heitä edellänsä, vei heidät linnaansa ja pani siellä hyvin pimeään, kosteaan ja pahanhajuiseen vankihuoneesen. Täällä he saivat olla keskiviikko-aamusta lauantai-iltaan. Ei annettu heille leivän palasta, ei pisaraakaan juomista. Pimeässä vain saivat olla, eikä kukaan tullut kysymään, mitenkä he voivat. Ylen oli nyt tukala heidän olla, kaukana ystävistä ja tuttavista. Kristityn tuska oli kaksin verroin suurempi, sillä hänenhän ajattelematon hätäilemisensä oli saattanut heidät tähän viheliäiseen tilaan.
JÄTTILÄINEN EPÄTOIVO.
Jättiläisellä Epätoivolla oli vaimo, nimeltä Epäluulo. Maata mennessään mies kertoi hänelle, mitä oli tehnyt, ottanut nimittäin kaksi miestä kiinni ja pannut ne vankikoppiin luvattomasta kuljeksimisesta hänen maillaan. Hän kysyi sitten vaimoltaan, miten olisi paras heidän kanssaan menetellä. Vaimo tiedusti nyt, mitä he ovat miehiänsä, mistä he tulevat ja minne heillä matka. Mies vastasi hänen kysymyksiinsä. Senjälkeen neuvoi vaimo miestänsä pieksämään heitä säälimättä heti aamulla, noustuansa.
Mies nousi huomenissa, otti ison muhkuraisen sauvan ja meni alas vankihuoneesen. Siellä hän ensi työkseen alkoi sättiä heitä kuin mitä koiria, vaikk'eivät toiset sanaakaan virkkaneet häntä vastaan. Sitten hän hyökkäsi heidän päällensä ja löi heitä niin kauheasti, ett'eivät he kyenneet puolustautumaan eikä kääntymään lattialla. Sen tehtyänsä hän meni pois, jättäen heidät vaivojansa valittamaan ja kovaa kohtaloansa surkuttelemaan. Ja niin se päivä kuluikin heiltä pelkkiin huokauksiin ja voivotuksiin.
Illalla sitten vaimo jälleen haasteli heistä miehensä kera ja, kuultuaan heidän vielä olevan hengissä, antoi sen neuvon, että mies kehoittaisi heitä surmaamaan itsensä omin käsin. Aamun tultua meni jättiläinen yrmeänä kuin ennenkin heidän luoksensa ja, huomattuansa heidän olevan kovissa tuskissa eilisistä lyömisistä, sanoi heille, että kosk'ei heidän ollut ajattelemistakaan milloinkaan enää päästä täältä pois, niin olisi parasta, että he piammiten itse päivänsä päättäisivät joko puukolla tahi nuoralla tai myrkyllä. "Sillä", sanoi hän, "miksipä te enää elämää toivoisittekaan, koska se on niin täynnään tuskaa ja vaivaa?" He sitä vastoin pyysivät häntä päästämään heitä pois. Silloin hän loi heihin kiivaan silmäyksen ja syöksi heidän päällensä ja olisi epäilemättä heistä lopun tehnyt, ellei hän äkkiä olisi saanut suonenvetoja. (Välistä hän kirkkaalla säällä sai suonenvetoja). Silloin häneltä käsi hetkeksi hervahti. Hän läksikin pois, jätettyään heidät mietiskelemään, mitä tehdä.
Vangit neuvottelemaan nyt keskenänsä, olisiko noudattaa hänen neuvoansa vai eikö. Ja näin he siitä haastelivat.
Kristitty: Mitäs tehdä nyt, veli? Onhan tämä meidän elämä kovin viheliäistä. Min'en puolestani tiedä, mikä tässä parasta olisi, elääkö tällä tavoin edelleen vai kuollako kohta. "Minun sieluni soisi hänensä hirtetyksi ja minun luuni kuolleeksi." Haudassa on helpompi olla kuin tässä vankihuoneessa. Niinkö teemme kuin jättiläinen neuvoi? [Job. 7: 15.]
TOIVORIKKAAN SANAT ROHKAISEVAT KRISTITTYÄ.
Toivorikas: Nykyinen tilamme on tosin kauhea, ja mieluummin tahtoisin minäkin kuolla kuin aina tässä tilassa pysyä. Mutta muistakaammepa, että sen maan Herra, jonne olemme matkalla, on sanonut: "Älä tapa". Toiselta emme saa henkeä ottaa, ja vielä ankarammin on meitä kielletty itseämme surmaamasta, kuten jättiläinen neuvoo. Ken toisen tappaa, se ainoastaan ruumiin murhaa, mutta joka itsensä tappaa, se on sekä ruumiinsa että sielunsa murhaaja. Ja sitä paitsi, veli! Sinä sanoit, että haudassa on helppo olla, mutta unhotitkos helvetin, jonne murhaajat varmaan joutuvat? Ei yhdessäkään murhaajassa ole iankaikkinen elämä pysyvä. Muistakaamme myös, ett'ei kaikki valta ole jättiläisen Epätoivon käsissä. Luullakseni on muitakin joutunut hänen käsiinsä, ja ovat päässeet kumminkin irti. Kukas tietää, vaikka Jumala, maailman Luoja, vielä asettaisi niin, että jättiläinen Epätoivo kuolee tahi unohtaa jonkun kerran panemasta meitä lukon taakse tahi ehkä piankin taas meidän nähtemme saapi noita suonenvetojansa eikä enää kykene jäseniänsä käyttämään. Ja jos se kerrankin vielä sattuu, niin silloin minä rohkaisen mieleni ja teen kaiken voitavani, päästäkseni hänen käsistänsä. Mieletön minä, kun en sitä jo ennen yrittänyt! Mutta oli miten oli, olkaamme kärsivällisiä, veljeni, ja kestäkäämme vielä kotvanen: kenties lyöpi onnellinen pelastuksen hetki. Älkäämme vaan ruvetko oman itsemme murhaajiksi. [l Joh. 3: 15]
Näillä sanoilla sai Toivorikas rauhoittaneeksi veljensä mielen, ja niin he sitten yhdessä odottivat sen päivää, pimeässä vankihuoneessa, raskaassa ja tukalassa tilassa.
Illan suussa tuli Jättiläinen jälleen vankihuoneesen katsomaan, olivatko vangit noudattaneet hänen neuvoansa. Mutta sisään tultuansa, hän näki heidän olevan hengissä, todellakin paraiksi juuri hengissä, sillä leivän ja veden puutteesta ja haavain tähden, jotka hän oli heihin lyönyt, he tuskin enää jaksoivat hengittää. Hengissä hän heidän kumminkin näki olevan, niinkuin jo sanoin. Mutta silloin hän joutui hirveään raivoon ja sanoi heille, että koska he ovat olleet hänen neuvoillensa tottelemattomat, niin käy heidän paljoa pahemmin kuin jos eivät olisi milloinkaan syntyneetkään.
Tuosta he kauheasti vapisemaan, ja Kristitty meni luullakseni tainnoksiin. Hiukan toinnuttuansa hän alkoi jälleen puhua Jättiläisen neuvosta, olisiko noudattaa sitä vai olla noudattamatta. Näytti siltä kuin Kristitty taaskin olisi ollut taipuvainen tekemään hänen tahtonsa jälkeen, mutta toistamiseen haasteli hänelle Toivorikas seuraavaan tapaan:
Toivorikas: Etkö muista, veli, kuinka miehuullinen olet tähän saakka ollut? Apollyon ei saanut sinua masennetuksi eikä mikään muukaan, mitä kuulit tai näit tunsit Kuoleman Varjon laaksossa. Mitä vastuksia ja säikäyksiä ja hämmästystä oletkaan jo kestänyt, ja nytkö sä olet pelkkää pelkoa täynnä? Näethän, että minäkin olen sinun kanssasi vankeudessa, minä, mies paljoa heikompi luonnoltani kuin sinä. Onhan Jättiläinen haavoittanut minua, niinkuin sinuakin; hän on minunkin suustani raastanut leivän ja veden, ja yhdessähän minä sinun kanssasi vaikeroitsen tässä pimeässä. Vielä meidän pitää hiukan enemmän harjoittaa itseämme kärsivällisyydessä. Muistahan, kuinka sinä miehen lailla menettelit Turhuuden markkinoilla: et peljännyt kahleita etkä häkkiä etkä veristä kuolematakaan, ja vihdoin — välttääksemme häpeätä, joka ei Kristitylle sovelias ole — koettakaamme kärsivällisyydellä kestää, minkä suinkin jaksamme.
Yö tuli taas, ja kun Jättiläinen vaimonsa kanssa pani maata, kysyi viimeksi mainittu, mitenkä vankien laita oli, ja olivatko he neuvoa noudattaneet. Mies vastasi siihen: "He ovat itsepintaisia konnia, jotka kernaammin ottavat kestääkseen vaivoja jos mitä, ennenkuin panevat itsensä päiviltä pois." Siihen sanoi vaimo: "Vie heidät huomenna linnanpihalle ja näytä heille niitten luut ja kallot, jotka sinä jo tätä ennen olet toiseen maailmaan toimittanut, ja saa heidät uskomaan, että ennenkuin viikko on päähän päästy, sinä revit heidät palasiksi, niinkuin olet sellaiselle väelle ennenkin tehnyt."
Aamulla varhain Jättiläinen menikin heidän luokseen taas, vei heidät linnanpihalle ja näytti heille, mitä vaimo oli käskenyt. "Nämä", sanoi hän, "olivat aikoinaan vaeltajia, niinkuin tekin ja tunkeutuivat luvatta minun tiluksilleni, niinkuin tekin olette tehneet. Minä näin hyväksi repiä heidät kappaleiksi, ja kymmenen päivän kuluttua teen minä samoin teidänkin. Pois kuoppaan takaisin taas!" Ja sen sanottuaan, hän löi heitä sinne mentäessä koko matkan. Ja niin he viettivät koko lauantai päivän samassa surkuteltavassa tilassa kuin ennenkin. Illan tultua alkoi Jättiläinen vaimonsa Epäluulon kanssa, maata mennessään, jälleen puhella vangeista, ja vanha Jättiläinen se varsinkin kummasteli, ett'ei hän saa lyönneillä eikä kehoituksilla heitä päiviltä pois. Siihen sanoi vaimo: "Pelkäänpä, että he toivovat jonkun tulevan heitä pelastamaan tahi että heillä on tiirikoita, joitten avulla he toivovat pääsevänsä pakoon." "Niinkö luulet, kultaseni?" virkkoi Jättiläinen. "Minäpäs otan ja tarkastan heidät huomenna."
Lauantaina, puolen-yön tienoissa, alkoivat vangit rukoilla ja pysyivät rukouksissa melkein hamaan päivänkoittoon asti.
POIS EPÄILYKSEN LINNASTA.
Silloinpa, vähää ennen päivän nousua, huudahti Kristitty parka hämmästyneenä: "Minua houkkaa! Istua tässä löyhkäävässä vankihuoneessa, vaikka yhtä hyvin voisin vapaanakin kulkea! Minulla on povessani avain, nimeltä Lupaus, ja se luullakseni aukaisee jok'ikisen lukon Epäilyksen linnassa."
"Sehän oli hyvä uutinen, veli", sanoi Toivorikas. "Ota avain povestasi ja koettele."
Kristitty veti avaimen poveltansa ja alkoi sitä koetella vankihuoneen oveen. Hän käänsi avainta, ja samassa laukesi lukonsalpa, ja ovi aukeni helposti. Siiloin astuivat Kristitty ja Toivorikas kumpikin ulos. Nyt he menivät ulko-ovelle, joka viepi linnanpihaan, ja avasi avaimellaan senkin. Tulivat tuosta sitten rautaiselle portille, joka piti myöskin saada auki. Siinä pani lukko kovasti vastaan, mutta aukeni se viimeinkin! Sitten he työnsivät portin auki, mennäksensä kiireimmiten pakoon, mutta auetessaan narahti portti niin pahasti, että Jättiläinen Epätoivo heräsi. Hän kavahti pystyyn, lähteäksensä ajamaan vankejansa takaa, mutta tunsi samassa jäsentensä puutuneen, sillä hän oli saanut jälleen suonenvetoja, niin ett'ei millään keinoin kyennyt lähtemään heidän jälkeensä. Vangit jouduttivat askeleitansa ja tulivat jälleen Kuninkaan vallantielle. Nyt he olivat päässeet Jättiläisen alueilta pois ja olivat siis pelastetut.
Astuttuansa porraslaudan yli, he alkoivat miettiä, mitä he porraslaudalle tekisivät, estääksensä perässä tulijoita joutumasta jättiläisen Epätoivon valtaan. He päättivät silloin pystyttää pylvään ja piirtää sen kylkeen tällaisen kirjoituksen: "Tätä porraslautaa myöten kulkee tie Epäilyksen linnaan. Sen isäntä, Jättiläinen Epätoivo, ylenkatsoo Taivaallisen maan Kuningasta ja pyytää hukuttaa Hänen pyhiä vaeltajiansa." Ja niinpä sitten moni heidän jälkeensä tulleista luki tuon kirjoituksen ja vältti vaaran.
127
Patsaan pystytettyänsä, he lauloivat:
Pois tieltä tuonnoin eksyimme me oikealta
Ja seutuun saimme kolkkoon, miss' on vieras valta.
Ah jospa toki ne, joit' tänne saapuu vielä,
Vois vaarat välttää tällä turmaisella tiellä,
Ett' Epäilyksen linna vangikseen ei veisi
Eik' Epätoivo siellä raukkaa raateleisi.
IHANILLA VUORILLA.
Matkamiehet vaelsivat nyt, kunnes ehtivät Ihanain Vuorten seutuun. Niitten omistajana on sen samaisen mäen Herra, josta ennen on ollut puhe. He astuivat ylös vuorille ja näkivät yrttitarhoja, hedelmäpuistoja, viinamäkiä ja vesilähteitä. Siellä he sammuttivat janonsa ja pesivät itsensä ja söivät vapaasti viinamäkien hedelmiä. Näitten vuorten kukkuloilla, vallantien varrella, oli paimenia laumojansa kaitsemassa. Matkamiehet astuivat heidän luoksensa ja kysyivät, sauvoihinsa nojaten — niinkuin väsynyt vaeltaja tekee, pysähtyessään haastelemaan jonkun kera matkan varrella, — kenenkä nämä Ihanat Vuoret ovat, ja kenenkä ovat lampaat laitumella täällä.
Paimenet: Nämä vuoret ovat Immanuelin Maata ja näkyvät Hänen kaupunkiinsa. Lampaat ovat myöskin Hänen, ja Hän on antanut henkensä niitten edestä. [Joh. 10: 11]
Kristitty: Viekö tämä tie Taivaalliseen kaupunkiin?
Paimenet: Oikealla olette tiellä.
Kristitty: Pitkältäkö on sinne vielä?
Paimenet: Hyvinkin pitkältä, paitsi niille, jotka sinne pääsevät.
Kristitty: Turvallinenko on tie vai vaarallinenko?
Paimenet: Turvallinen niille, jotka se turvaan viepi, mutta ylitsekäymärit siinä lankeavat. [Hos. 14: 10]
Kristitty: Onko siellä mitään suojaa väsyneelle ja uupuneelle matkamiehelle?
Paimenet: Vuorten Herra on antanut meille määräyksen, ett'emme muukalaisen huoneeseen-ottamista unhottaisi, ja siksipä kaikki hyvä, mitä täällä löytyy, on teille alttiina. [Hebr. 13: 2]
Minä näin nyt unessani, kuinka paimenet, huomattuansa heidät vaeltajiksi, alkoivat tehdä heille kysymyksiä, joihin nämä vastasivat entiseen tapaansa. Niinpä kyseltiin: "Mistä te tulette? Miten teidän on matkalla käynyt? Miten olette matkan vaivat kestäneen sillä harvat tänne lähteneistä näille vuorille saapuvat?" Kuultuaan heidän vastauksena, paimenet tulivat hyvin iloisiksi, katsoivat heihin hyvin rakkaasti ja sanoivat: "Terve tuloanne tänne Ihanille Vuorille?"
Paimenet, nimeltään Tieto, Kokemus, Valpas ja Vilpitön, ottivat heitä kädestä, veivät heidät telttoihinsa ja asettivat heidän eteensä, mitä valmista sattui olemaan. Samalla he myös sanoivat: "Me soisimme teidän viipyvän täällä jonkun aikaa, jotta tutuiksi tultaisiin ja, liiatenkin, jotta saisitte virvoitusta näitten Ihanain Vuorten antimista." Toiset vastasivat mielihyvällä jäävänsäkin, ja niin he laskeutuivat levolle, koskapa jo hyvin myöhä oli.
Sitten minä näin unessani paimenten kutsuvan aamulla Kristittyä ja Toivorikasta lähtemään heidän kanssansa vuorille. Hetken aikaa he yhdessä kävelivät, ihana näky edessänsä joka haaralla. Senjälkeen puhuivat paimenet keskenänsä: "Näytettäiskö näille vaeltajille moniaita ihmeteltäviä seikkoja?" Päätettyänsä tehdä niin, he veivät heidät ensinkin erään Erhetys nimisen mäen kukkulalle, sille puolen, mistä mäenrinne jyrkkänä laskee laaksoon. Paimenet käskivät heidän katsahtamaan alas mäen juurelle. Siellä Kristitty ja Toivorikas näkivät muutamia ihmisiä, jotka olivat palasiksi ruhjoutuneet, mäen kukkulalta pudotessaan.
"Mitä tämä tietää?" kysyi Kristitty.
"Ettekö te ole kuulleet", vastasivat paimenet, "niistä, jotka erhetykseen joutuivat, kuunnellessaan Hymenaion ja Phileton harhaoppista puhetta ruumiitten ylösnousemisesta?" [2 Tim. 2: 17, 18]
"Kyllä", vastasivat he.
"Niin", sanoivat paimenet, "ne ne ovat, jotka te tuolla alhaalla murskautuneina näette. He ovat, niinkuin huomaatte, vielä tähän päivään asti hautaamatta, esimerkkinä muille, ett'ei kukaan ylen korkealle kiipeisi tai liian lähelle vuoren rinnettä astuisi."
Senjälkeen minä näin, kuinka paimenet veivät heidät toisen vuoren kukkulalle sen vuoren nimi oli Varoitus — ja käskivät heidän katsoa kauas. He katsoivatkin ja olivat näkevinään muutamia miehiä kulkemassa edes takaisin hautakumpujen välissä. Ja he huomasivat näitten miesten olevan sokeita, sillä tuontuostakin he kompastuivat kumpuihin eivätkä osanneet niitten välitse pois päästä. Kristitty kysyi silloin: "Mitäs tämä tietää?"
Paimenet vastasivat: "Ettekö te tuolla tasangolla nähneet porraslautaa, joka vei niitylle, tieltä vasempaan?"
He vastasivat: "Kyllä."
Paimenet jatkoivat: "Tuota porraslautaa myöten tullaan polvulle, ja tämä taas vie Epäilyksen linnaan, jonka isäntänä on Jättiläinen Epätoivo. Nuo miehet tuolla (ja paimenet viittasivat hautain välissä astuviin) olivat kerran vaeltamassa, niinkuin tekin, kunnes saapuivat samaiselle porraslaudalle. Koska nyt oikea tie sillä kohtaa oli kolea, niin he katsoivat parhaaksi astua niittyä myöten. Mutta sielläpä Jättiläinen Epätoivo otti heidät kiinni ja vei heidät Epäilyksen linnaan. Pidettyään heitä siellä jonkun aikaa vankihuoneessa, hän puhkaisutti heiltä silmät ja vei heidät tuonne hautain väliin, ja sinne hän on jättänyt heidät harhailemaan hamaan tähän päivään asti, jotta täytettäisiin viisaan miehen sanat: 'Ihminen, joka poikkeaa viisauden tieltä, pitää oleman kuolleitten joukossa'." [Sananl. 21: 16]
Silloin Kristitty ja Toivorikas katsahtivat toisiinsa, ja kyyneleitä tulvi heidän silmistänsä, mutta paimenille he eivät mitään virkkaneet.
Senjälkeen minä näin unessani paimenten vievän heidät laakson pohjalle erääsen paikkaan, missä oli ovi mäen kupeessa. Paimenet avasivat oven ja käskivät heidän katsoa sisälle. He katsoivat sinne ja näkivät, että siellä oli pimeä ja paljo savua. He olivat kuulevinaan myös rätinää ja räiskettä, niinkuin tulen palaessa, ja piinattujen huutoa sekä olivat samalla tuntevinaan tulikiven hajua.
"Mitäs tietää tämä?" kysyi Kristitty.
Paimenet kertoivat heille: "Tästä menee sivutie helvettiin, tie tekopyhäin käydä, nimittäin sellaisten, jotka esikois-oikeutensa myövät, niinkuin Esau, jotka Mestarinsa myövät, niinkuin Judas, jotka evankeliumia pilkkaavat, niinkuin Aleksander, ja jotka vaikertelevat ja teeskentelevät, niinkuin Ananias ja Safira, hänen vaimonsa."
Toivorikas virkkoi silloin paimenille: "Ulkoasusta päättäen olivat nuo tuossa vaeltajia jok'ainoa, niinkuin mekin, eikö niin?"
Paimenet: Olivatpa kauan aikaakin.
Toivorikas: Kuinkahan kauaksi lienevät aikoinaan ehtineetkään, kunnes sittenkin niin surkealla tavalla tieltä siirtyivät?
Paimenet: Muutamat kauemmaksi, muutamat vain näille vuorille asti.
Silloin sanoivat vaeltajat toisillensa: "Meidän tulee pyytää
Väkevältä voimaa."
Paimenet: Niin kyllä, ja saatuanne sen, tulee teidän käyttää sitä.
VAELTAMAAN EDELLEEN.
Tällöin teki vaeltajain mieli lähteä edelleen, ja paimenetkin tahtoivat päästää heidät menemään. Niin he sitten yhdessä kulkivat vuoriston päähän. Silloin puhuivat paimenet toisillensa: "Näyttäkäämme heille Taivaallisen Kaupungin portit, jos he sitä kyennevät meidän kaukoputkellamme näkemään." Vaeltajat suostuivat mielihyvällä. Ja paimenet veivät heidät korkean, Kirkas nimisen, mäen kukkulalle ja antoivat heille kaukoputken, katsella sillä.
He yrittivät katsella, mutta muistellessaan kaikkea sitä, mitä paimenet heille viimeksi olivat näyttäneet, tunsivat he kätensä vapisevan, eivätkä niinmuodoin voineet vakavasti kaukoputkeen katsoa. Jotain portin tapaista he kumminkin luulivat näkevänsä ja samalla myös jotain sen seudun ihanuudesta.
He läksivät nyt vaeltamaan jälleen ja lauloivat tämän laulun:
Mi muille vielä kätkettynä on,
Sen paimenet nää saattaa valohon.
Siis tänne käy, perille pääset vain
Sa salaisten ja syväin asiain.
Kun nyt matkamiehet olivat valmiina lähtemään edelleen, antoi yksi paimenista heille opaskirjan matkalle, toinen käski karttamaan liehakoitsijoita, kolmas varoitti panemasta maata lumotulle maalle, ja neljäs toivoi onnea matkalle.
Sillein minä heräsin unestani.
TIETÄMÄTÖN LIITTYISI SEURAAN.
Minä panin maata, nukuin ja unessani näin noitten kahden vaeltajan laskeutuvan vuorilta vallantietä Kaupunkia kohden. Vuorten juurella, vasemmalla kädellä, on Luulottelun maa, josta vaeltajien tiehen yhtyy kaita ja monimutkainen kuja. Täällä he kohtasivat erään vilkkaan pojan, joka oli tulossa tuosta Luulottelun maasta. Hänen nimensä oli Tietämätön. Kristitty kysyi häneltä, mistä puolen hän on kotoisin, ja minne hän menee.
Tietämätön: Herra, minä olen syntyisin tuosta maasta tuolla vasemmalla ja olen matkalla Taivaalliseen Kaupunkiin.
Kristitty: Mutta kuinkas luulette pääsevänne portista sisään; siellä lienee sentään monta vastusta.
Tietämätön: Niinkuin muutkin kunnon ihmiset.
Kristitty: Mutta mitäs teillä on portilla näytettävänä, jotta se aukenisi teille?
Tietämätön: Minä tiedän Herrani tahdon ja olen kunnon mies. Minä annan kullekin omansa, minä rukoilen, paastoan, maksan veroni ja annan almuja. Olen lähtenyt maastani, tullakseni siihen maahan, mihin nyt matkani pitää.
Kristitty: Sinä et käynytkään ahtaan portin kautta tämän tien päästä, vaan tulit tuota mutkaista kujaa myöten, ja siksipä minä pelkään — luulepa itsestäsi, mitä luuletkaan että tilinteon päivänä sinua pidetään varkaana ja murhamiehenä, eikä sinun sallitakaan päästä kaupunkiin.
Tietämätön: Hyvät herrat, aivan outoja te olette minulle; enhän teitä tunnekaan. Pitäkää te vaan oman puolenne uskonto, minä pidän sen, mitä minun kotimaassani tunnustetaan. Kaikki käy toivoakseni hyvin. Mitä taas teidän mainitsemaanne porttiin tulee, niin tietäähän koko maailma, että meidän maasta on sinne pitkä matka. Min'en usko, että meidän puolella kukaan tietää, missä se tie edes käykään, mutta tiesivätpä tuon tai olivat tietämättä, onhan meillä tässä, niinkuin näette, soma ja sievä, vehreä kuja, jota myöten meidän maasta on lyhin matka sille tielle.
Kristitty, huomattuansa hänen olevan omassa luulossansa viisaan, kuiskasi Toivo rikkaalle: "Enemmän on toivoa tyhmästä kuin hänestä." Ja edelleen hän sanoi: "Kun hullu tietänsä kulkee, silloin hänen viisautensa pettää hänet, ja hän pitää kaikki muut tyhmänä. Vieläkö me hänen kanssansa haastelemme vai joko lähdemme pois, jättäen hänet miettimään sitä, mitä hän jo on kuullut? Saatammehan myöhemmin pysähtyä hänen tähtensä ja katsoa sitten, voisimmeko jotain hyvää hänelle aikaan saada." [Sananl. 26: 12, Saarn. 10: 3]
Siihen sanoi Toivorikas:
Viel' hetken Tietämätön aatelkoon,
Min kuullut on, ja niinpä ottakoon
Myös varteen neuvot hyvät, jotta juuri
Vois käsittää, mik' ompi voitto suurin.
Ken, sanoo Herra, käsityst' on vailla,
Ei sijaa sillä ole taivaan mailla.
"Ei ole mielestäni hyvä" lisäsi Toivorikas, "sanoa hänelle kaikkea yhtä haavaa. Jos tahdotte, niin käymme nyt hänen ohitsensa ja sitten toisen kerran sanomme hänelle sen verran kuin hän sietää."
Niin he läksivät kulkemaan kahden kesken, ja Tietämätön astui perässä. Päästyänsä hänestä kappaleen matkaa edelle, saapuivat he hyvin pimeään kujaan. Siinä he näkivät miehen, jonka seitsemän perkelettä oli sitonut seitsemällä vahvalla köydellä, ja jota ne nyt laahasivat sitä ovea kohti, minkä matkamiehet olivat nähneet mäen kyljessä. Kristitty parka rupesi nyt vapisemaan ja samoin hänen toverinsa Toivorikaskin. Perkeleitten raastaessa tuota miestä, koetti Kristitty tunnustella häntä, ja luuli vihdoin tuntevansakin hänessä Kieltäjän, Luopumuksen kaupungista. Hän ei voinut kumminkaan tarkoin erottaa miehen kasvoja, tämä kun oli painanut päänsä alas, kuten kiinnisaatu varas. Mutta hänen mentyään ohitse, katsahti Toivorikas hänen jälkeensä ja huomasi hänen niskassaan lapun, jossa oli tällainen kirjoitus: "Kevytmielinen Tunnustaja ja tuomioon vikapää Uskonluopio."
VÄHÄUSKOISEN TARINA.
Silloin Kristitty virkkoi kumppalilleen: "Nyt muistuu mieleeni, mitä minulle kerran kerrottiin eräästä hyväntahtoisesta miehestä, Vähäuskoinen nimeltään, Vilpittömyyden kaupungista. Tällainen oli tarina: Tämän tien päähän yhtyy Lavean tien portilta muuan kuja, jota sanotaan Kuolleen miehen kujaksi siitä syystä, että siellä on monta murhaa tehty. Tämä Vähäuskoinen oli lähtenyt vaeltamaan, niinkuin mekin, sattunut istahtamaan maahan ja nukkunut siihen. Silloin osuu Lavean tien portilta päin tulemaan tälle tielle kolme rotevaa roistoa, nimittäin Arka, Varoilija ja Vikapää (kolme veljestä). Huomattuansa Vähäuskoisen, he kiiruhtivat juoksujalassa hänen luokseen. Mies parka oli juuri unestaan herännyt ja aikoi lähteä edelleen. He saavuttivat hänet ja uhkaillen käskivät hänen pysähtyä. Vähäuskoinen kävi kalpeaksi kuin aivinainen, eikä ollut hänessä miestä puolustamaan itseänsä eikä pakoonkaan lähtemään. Arka sanoi silloin: 'Kukkaro tänne!' Mutta kun Vähäuskoinen ei pitänyt kiirettä, sillä hän ei olisi mielellään luopunut rahoistaan, niin karkasi Varoilija hänen päälleen, työnsi kätensä hänen poveensa ja veti sieltä ulos kukkaron, täynnä hopeata. Vähäuskoinen huutamaan: 'Varkaita! Varkaita!' Silloin Vikapää löi häntä kyhmyisellä sauvallaan päähän, niin että toinen kaatui maahan. Siinä nyt makasi Vähäuskoinen verissänsä ja oli vähällä vuotaa kuiviin. Varkaat olivat kaiken aikaa hänen äärellänsä, mutta kuultuaan vihdoin jonkun kulkevan tietä pitkin ja peljäten, että tulossa oli muuan Armoitettu, Luottamuksen kaupungista, saivat he jalat allensa ja jättivät mies paran siihen yksiksensä. Hetken perästä Vähäuskoinen toipui, nousi ylös ja koetti kontaten kulkea tietänsä. Sen pituineen se."
KESKUSTELU VÄHÄUSKOISEN VAIHEISTA.
Toivorikas: Ottivatko he häneltä kaikki, mitä hänellä oli?
Kristitty: Eivät. Sitä paikkaa he eivät tulleet tutkineeksi, missä hänen kalliit kivensä olivat; ne hän sai pitää. Mutta, kuten minulle on kerrottu, mies parka oli kovin pahoillaan siitä, mitä oli menettänyt, sillä varkaat olivat vieneet suurimman osan hänen eväsrahojansa. Kalliita kiviä he eivät saaneet, niinkuin jo sanoin. Hänellä oli vielä hiukan rahaa jäljellä, mutta niitä ei riittänyt koko matkaksi. Täytyipä hänen — ellen väärin kuullut — kerjätä tiellä, hengissä pysyäkseen, sillä kalliita kiviänsä hän ei tahtonut myödä. Mutta kerjäsipä hän tahi teki mitä hyvänsä, suurimman osan matkaansa hän kuuluu kulkeneen nälkäisellä vatsalla. [l Piet. 4: 18]
Toivorikas: Mutta eikös ollut kumma, ett'eivät he käsiinsä saaneet lupakirjaa, joka oli päästävä hänet sisälle Taivaan portista?
Kristitty: Eivät, kumma kyllä, saaneet, mutta ei se heiltä saamatta jäänyt hänen oveluutensa tähden, sillä hän oli niin säikähtänyt heidän hyökkäystään, ettei kyennyt eikä ymmärtänyt edes panna mitään piiloonkaan. Hyvä Sallimus sen teki enemmin kuin hänen oma ponnistuksensa, ett'eivät varkaat tuota kallista kalua häneltä vieneet. [2 Tim. 1: 12-14, l Piet 1: 5]
Toivorikas: Oli toki lohdullista hänelle, että sai pitää kalliit kivensä.
Kristitty: Siitä olisi hänelle ollut paljokin lohdutusta, jos hän olisi käyttänyt sitä, niinkuin olisi pitänyt. Mutta nepä, jotka minulle tuota kertoivat, tiesivät hänen, vallan vähän käyttäneen sitä loppumatkallansa, hämillään siitä, että rahat oli häneltä viety. Suurin osa loppumatkaa kului häneltä niin, ett'ei hän sitä edes muistanutkaan. Ja sitä paitsi, jos se välistä hänen mieleensä johtuikin, ja hän jo rupesi lohduttamaan itseänsä sillä, niin muisti hän jälleen, että rahat olivat häneltä menneet, ja silloin oli lohdutus lopussa.
Toivorikas: Mies parkaa! Eihän hänellä siitä ollut kuin sulaa surua vain.
Kristitty: Suruapa tietenkin. Eiköhän jokaisen meidänkin laita olisi samallainen, jos meiltäkin olisi ryöstetty ja meihin haavoja lyöty, vieläpä vieraassa paikassa, niinkuin hänen kävi? Ihme, ett'ei hän kuollut surusta, mies parka! Minulle kerrottiin, että koko hänen loppumatkansa oli yhtä haikeaa ja katkeraa valitusta. Kutka vaan tiellä hänet saavuttivat tai kenet hän saavutti, kaikille hän kertoi, missä ja miten hänet oli ryöstetty, ketä rosvot olivat olleet, ja mitä hän oli kadottanut, kuinka hänet oli haavoitettu, ja kuinka hän tuskin hengissä enää heidän käsistään oli päässyt.
VÄHÄUSKOISEN KALLIIT KIVET.
Toivorikas: Kumma kuitenkin, ett'ei hätä saattanut häntä myömään tai pantiksi panemaan muutamia kalliita kiviä, saadakseen edes jotain helpotusta matkallansa!
Kristitty: Niinhän sinä puhut, niinkuin olisi sinulla vielä munankuori päälaellasi. Mitä hän niistä olisi panttaamalla saanut tai kellekä hän ne olisi myönyt? Koko siinä maassa, missä hän oli ryövärien käsiin joutunut, ei hänen kalliilla kivillänsä ollut yhtään arvoa, eikä hän kaivannutkaan sellaista huojennusta vaivoissansa, mitä siellä olisi ollut hänellä saatavissa. Ja sitä paitsi, jos ei hänellä Taivaallisen Kaupungin portilla olisi ollut kalliita kiviänsä mukanaan, niin olisi hän (sen hän kyllä tiesi) menettänyt perintöoikeutensa siellä, ja se olisi ollut hänelle pahempi kuin kymmenen tuhannen rosvon hyökkäys ja väkivalta.
Toivorikas: Miksikäs olet niin ankara, veli hyvä? Esau möi esikoisuutensa herneherkkuun. Ja tämä esikoisuus oli hänen kalliin kivensä. Ja jos hän teki niin, miks'ei olisi Vähäuskoinen saattanut tehdä samoin? [1 Mos. 25: 29, Hebr. 12: 16]
Kristitty: Esau möi esikoisuutensa, ja niin tekee moni muukin ja jää siten parhainta siunausta vaille, niinkuin tämäkin viheliäinen mies. Mutta teidän pitää tehdä ero Esaun ja Vähäuskoisen välillä ja lukuun ottaa heidän erillaiset tilansa. Esaun esikoisuus oli esikuva, mutta niin ei ollut Vähäuskoisen kalliitten kivien laita. Esaulla oli vatsa jumalanansa, mutta niin ei ollut Vähäuskoisen. Esaun tarve tarkoitti lihanhimoa, Vähäuskoisen laita oli toinen. Esau ei sitä paitsi voinut nähdä himojensa tyydyttämistä loitommas. "Minä kuolen kumminkin", sanoi hän; "mitä minun esikoisuudestani on?" Mutta Vähäuskoinen, vaikk'ei hänen osallensa ollut tullutkaan kuin vähäinen määrä uskoa, sai tällä vähälläkin uskollansa välttäneeksi moiset mielettömät teot, ja piti kalliita kiviänsä niin suuressa arvossa, ett'ei suinkaan lähtenyt niitä myömään, niinkuin Esau esikoisuuttansa. Ei lue missään, että Esaulla olisi ollut uskoa rahtuistakaan. Ei siis ihme eikä mikään, jos hän, jossa liha yksistänsä valtikkata pitää (niinkuin laita on sen, jossa uskoa ei ole vastapainona), jos hän myöpi esikoisuutensa ja sielunsa ja kaikkensa perkeleelle. Heidän laitansa on, niinkuin metsä-aasin, joka "helteestä hengittää eikä kukaan taida häntä asettaa". Jos heidän mielensä palaa himoja tyydyttämään, niin sitä he noudattavat, maksoi mitä maksoi. Vähäuskoinen oli sitä vastoin toista laatua, sillä hänen mielensä pyrki jumalisten asiain perään; hän haki ravinnoksensa sellaista, mikä henkistä on ja ylhäältä tulee. Miksikäs siis sellainen rupeaisi myömään kalliita kiviänsä (vaikka joku siellä olisi niitä ostanutkin) ja ravitsemaan mieltänsä mitättömillä asioilla? Maksaisiko ihminen ropoakaan, täyttääkseen vatsaansa heinillä? Vai voitteko saada turtturikyyhkysen elämään haaskasta kuni korppi? Vaikka uskottomat saattavatkin lihallisen himonsa tähden pantata tai velasta kiinnittää tai myödä kaikki, mitä heillä on, ja oman itsensäkin vielä päälle kaupan, niin ei sitä konsanaan tee se, jolla on uskoa, autuaaksi tekevää uskoa, olkoon sitä kuinka vähän tahansa. Siinä siis, veli hyvä, sinun erehdyksesi. [1 Mos 25: 32, Jer. 2: 24]
Toivorikas: Minä myönnän sen, mutta teidän ankara moitteenne on saanut minut melkein närkästymään.
Kristitty: Enhän minä muuta kuin vertasin sinua muutamiin lystikkäisiin lintuihin, jotka juosta piipottavat sinne tänne pitkin poljettuja polkuja, munankuori vielä päälaella. Mutta se sikseen. Otahan lukuun vaan itse asia, josta on keskusteltu, niin on välimme jälleen hyvä.
MIKS'EI VÄHÄUSKOINEN OLLUT MIEHUULLISEMPI?
Toivorikas: Tiedäs, Kristitty, minä olen sydämeni pohjaa myöten vakuutettu siitä, että nuo kolme miestä ovat vain joukko pelkureita. Luuletkos, että he muutoin olisivat juosseet pakoon, kuultuaan jonkun astuvan tiellä? Miks'ei Vähäuskoinen ollut hiukan miehuullisempi? Hän olisi, minun mielestäni, saattanut ryhtyä otteluun heidän kanssansa, ja olisi antautunut vasta sitten kuin ei enää muu neuvo olisi auttanut.
Kristitty: Moni on heitä pelkureiksi sanonut, mutta harva on sen huomannut koettelemuksen aikana. Mitä miehuuteen tulee, niin sitä ei Vähäuskoisella ollut. Sinä taas, veli hyvä, huomaan minä, arvelet, että jos sinun päällesi olisi hyökätty, sinä ensin olisit otellut ja sitten vasta antautunut. Asia on kumminkin se, että sinä luulet näin hyvää itsestäsi nyt, kun rosvot ovat kaukana meistä, mutta annas, että ne lähestyisivät sinua, niinkuin lähestyivät häntä, niin jopa ne saisivat mielesi muuttumaan.
Ajattelehan vielä, että nuo ovat vain maantienrosvoja, jotka palvelevat pohjattoman kuilun kuningasta, joka tarpeen vaatiessa itse tulee heille avuksi, ja jonka ääni on kuin "jalopeuran kiljunta". Minunkin päälleni hyökättiin kerran, niinkuin Vähäuskoisenkin, ja se oli kauheata. Nuo kolme konnaa karkasivat minun kimppuuni. Minä vastustamaan heitä, kuten Kristityn sopii, mutta he kun vaan kerran huudahtivat, niin jo oli mestari paikalla siinä. Henkeni olisi silloin — niinkuin sanotaan — mennyt menojansa, ellen minä, Jumalan suomasta, olisi ollut puetettu koeteltuun sotisopaan. Mutta niin haarniskoittu kuin olinkin, huomasin ylen vaikeaksi miehenä kestää. Mitä kaikkea meille ottelussa saattaa tapahtua, sitä ei osaa sanoa kenkään muu kuin se, joka siinä itse on osallisena ollut. [1 Piet. 5: 8]
Toivorikas: Niin kyllä, mutta karkuunpa he vaan läksivät, katsokaas, luullessaan Armoitetun olevan tulossa.
Kristitty: Se on tosi. Pakoon he monasti ovat lähteneet, niin he, kuin heidän mestarinsakin, Armoitetun tullessa näkyviinkään. Eikä ihmekään, sillä Armoitettu on Kuninkaan sotasankari. Mutta tehnettehän toki jonkun erotuksen Vähäuskoisen ja Kuninkaan sotasankarin välillä. Eivät kaikki Kuninkaan alamaiset hänen sotasankareitaan ole eivätkä ratkaisevana hetkenä kykene tekemään sellaisia urostekoja kuin hän. Saattaako ajatella, että pieni lapsi kohtelisi Goliatia, niinkuin David, tai että västäräkki olisi yhtä väkevä kuin härkä? Toiset ovat väkeviä, toiset hikkoja; muutamilla on luja usko, toisilla vähäinen. Tämä mies oli heikkoja, ja siksi hän joutui tappiolle.
KUN ROSVOT RYNTÄÄVÄT.
Toivorikas: Olisinpa rosvojen tähden suonut, että siinä olisi ollutkin Armoitettu eikä Vähäuskoinen.
Kristitty: Kylläpä hänellä siinä silloin olisi ollut täysi työ ja tekeminen, sillä se minun täytyy sanoa teille — Armoitettu osaa taitavasti käyttää aseitansa, ja taistelussa hän kyllä puolensa pitää, niin kauan kuin voi vihollisiansa miekallansa torjua, mutta jos Arka ja Varoilija tai muu ken hyökkää häneen kiinni, silloin hänen on vaikea pysyä pystyssä. Ja eihän maassa makaavasta mihin ole, senhän ymmärrätte.
Ken ikänänsä Armoitettua tarkoin kasvoihin katselee, on siinä näkevä arpia ja iskunjälkiä, ja tämä todistaa selväksi sen, mitä minä vast'ikään sanoin. Kerran kuuluu hän taistelussa ollessaan sanoneen: "Me epäilimme jo hengestämme". Kuinkapas saivatkaan nuo julkeat konnat kätyreineen, Davidin valittamaan, vaikeroimaan ja parkumaan! Kuinka Heman ja Hiskia vaikka aikoinansa olivatkin sotasankareita, saivat ponnistella heidän ahdistaminansa ja joutuivat sittenkin perinpohjin allekynsin! Pietari koetti kerran hänkin tehdä voitavansa, vaikka moniaat sanovat häntä apostolien ruhtinaaksi, niin joutui hän noitten rosvojen kynsissä niin ahtaalle, että säikähti viheliäistä palkkapiikaa. [2 Kor. 1: 8,9, Ps. 88.]
Heidän kuninkaansa on sitä paitsi heitä lähellä viheltämän päässä; hän ei milloinkaan poistu heistä kuulemaa kauemmas, ja jos heidän joskus huonosti käy, tulee hän avuksi, mikäli mahdollista. Hänestä on sanottu: "Jos hänen tykönsä mennään miekalla tai keihäillä, aseilla tai haarniskoilla, niin ei hän itseänsä liikuta. Ei hän rautaa tottele enempää kuin kortta, eikä vaskea enempää kuin lahopuuta. Ei häntä nuolet karkoita, ja linkokivet ovat hänelle niinkuin akanat. Vasama on hänen edessänsä niinkuin korsi, hän pilkkaa liehuvia keihäitä." Mitäs sellaisessa tapauksessa voi tehdä? Totta kyllä, että jos ihmisellä joka kohdassa olisi Jobin ratsu, ja jos hän taitaisi ja rohkenisi sillä ratsastaa, niin silloin hän suuria aikaan saisi. "Hänen kaulansa on koristettu hirnumisella; hän ei peljästy, niinkuin heinäsirkka; peljättävä on hänen sieraimiensa päristys. Hän kaivaa maata kavioillansa, on riemuinen väkevyydessänsä ja menee sota-aseita vastaan. Hän nauraa pelkoa, ei hämmästy eikä pakene miekkaa. Vaikka vielä viine kolisisi häntä vastaan ja keihäät ja kilvet välkkyisivät, hän korskuu, pudistelee ja kaivaa maata eikä tottele vaskitorven helinätä. Koska vaskitorvi heliästi soi, luihkaa hän: hui, ja haistaa sodan taampaa, niin myös päämiesten huudon ja riemun." [Job. 41: 17, 20, Job. 39: 21-25]
Moiset jalkamiehet kuin sinä ja minä — älkäämme milloinkaan toivoko kohtaavamme vihollista, ja milloin kuulemme jonkun toisen joutuneen tappiolle, älkäämme kerskailko, että me muka olisimme paremmin menetelleet, älkäämmekä imarrelko itseämme omalla miehuudellamme, sillä sellaiset ne ahdingossa tavallisesti pahimpaan pulaan joutuvat. Siitä on kyllä todistuksena Pietari, josta äsken mainitsin. Hän tahtoi ylvästellä, niinpä niinkin. Hän tahtoi — niinkuin hänen turhamainen mielensä saattoi hänet sanomaan — tehdä paremmin ja puolustaa Mestariansa tehokkaammin kuin muut, mutta ketä ovat nuo konnat niin raastelleet ja heitelleet kuin häntä?
LIEHAKOITSIJA YHTYY SEURAAN.
Kun siis kuulemme senkaltaisista rosvouksista Kuninkaan vallantiellä, on meidän kaksi asiata varteen ottaminen:
Ensinnäkin käydä ulos haarniskoittuna, kilpi tietenkin mukana, sillä kilvenpä puutteessa se, joka niin reippaasti kävi Leviatania vastaan, ei voinut häntä kukistaa. Ellei meillä ole kilpeä, niin ei hän meitä ensinkään pelkää. Siksipä hän, joka taitava oli taistelussa, on sanonut: "Mutta kaikissa ottakaat uskon kilpi, jolla te voitte sammuttaa kaikki sen ruman tuliset nuolet." [Ef. 6: 16]
Hyvä myöskin on pyytää Kuninkaalta saattojoukkoa, jopa Häntä itseänsäkin matkalle mukaamme. Tämä se saattoi Davidin riemuitsemaan Kuoleman Varjon laaksossa, ja Moses tahtoi kernaammin kuolla siihen paikkaan kuin käydä askeltakaan ilman Herraa Jumalaa. Oi, veljeni, jos Hän vain tahtoo meidän kanssamme käydä, niin miksikä pelkäisimme, vaikka kymmenet tuhannet meitä vastaan hyökkäisivät? Mutta ilman Häntä korskeat auttajat "lyötyin sekaan lankeavat". [Ps. 23: 4, 2 Mos. 33: 15, Jes. 10: 4]
Minä puolestani olen tätä ennen ollut taistelussa, ja vaikka minä, Herran hyvästä suomasta, vielä olen hengissä, niinkuin näette, en kumminkaan saata kerskailla miehuullisuudestani. Iloinen olen oleva, jos en enää moisiin ahdistuksiin joudu, mutta pahoin minä pelkään, ett'emme vieläkään ole kaikkia vaaroja välttäneet. Koska minä kumminkin tähän saakka olen pelastunut jalopeuran ja karhun kidasta, niin toivon Jumalan pelastavan meidät seuraavankin ympärileikkaamattoman filistealaisen käsistä. [Sam. 17: 37]
Ja silloin Kristitty lauloi:
O, Vähäuskoinen! Sua, raukka, raastettiin
Ja ryöstettiin. Mut muista: se, ken uskoo, niin,
Ja kasvaa uskossaan, se tuhannetkin torjuu,
Vaan muutoin miehen kolmenkin edessä horjuu.
He astuivat edelleen, ja Tietämätön seurasi heitä. Niin he sitten kulkivat, kunnes saapuivat sellaiseen kohtaan, missä näkivät erään toisen tien yhtyvän heidän tiehensä. Tämä toinen tie näytti yhtä suoralta kuin sekin, jota heidän oli määrä kulkea. Siinä he nyt olivat epätietoisia, kumpaako tietä käydä, kumpikin kun näytti yhtä oikoiselta. Miehet miettimään. Siinä heidän neuvotellessansa, katso muuan musta-ihoinen mies, mutta hyvin valoisa puku yllään, astui heidän luoksensa ja kysyi, miksi he siinä seisovat. [Tämä välikohtaus on hämärimpiä paikkoja koko kirjassa. Sitä on koetettu selittää monellakin eri tavalla, mutta tämä selitystapain erillaisuus osoittaa juuri, kuinka vaikea tämä kohta on. Suomentajan muistutus.] He vastasivat olevansa matkalla Taivaalliseen kaupunkiin, mutta nyt joutuneensa ymmälle, kummalleko tielle lähteä.
LIEHAKOITSIJAN VERKOSSA.
"Seuratkaat minua", sanoi mies. "Sinne minäkin olen menossa."
He läksivät seuraamaan häntä pitkin tuota uutta tietä, joka viemistään vei heitä niin kauaksi siitä kaupungista, johon he pyrkivät, että hetken perästä heidän kasvonsa olivat kääntyneet kokonaan toisaanne siitä. He seurasivat häntä kumminkin, mutta vähitellen, ennenkuin huomasivatkaan, joutuivat he verkkoon ja, kietoutuivat kumpikin siihen niin pahasti, ett'eivät tienneet, mitä tehdä. Silloin putosivat valkoiset vaatteet mustan miehen päältä, ja silloin he huomasivat, mihin olivat joutuneet. Siinä he nyt jonkun aikaa huusivat ja vaikeroivat eivätkä osanneet päästä irti.
Kristitty sanoi nyt toverillensa: "Nyt huomaan minä olevani itsekin eksyksissä. Eivätkös paimenet käskeneet meitä karttamaan liehakoitsijoita? Tänäpänä olemme todeksi havainneet, mitä viisas mies on sanonut: 'Joka lähimmäisensä kanssa liehakoitsee, hän hajottaa verkon hänen jalkainsa eteen'." [Sananl. 29: 5]
Toivorikas: Antoivathan he meille matkalle opaskirjankin, jotta tarkemmin osaisimme tiellä pysyä, mutta me olemme unhottaneet lukemasta sitä, emmekä ole varoneet joutumasta murhamiesten polvulle. Siinä kohden oli David viisaampi meitä, hän, joka sanoi: "Minä varjelen itseni sinun huultes sanoissa, ihmisten töistä murhaajan tiellä." [Ps. 17:4]
He vieriskelivät nyt verkossansa, vaikeroiden, kunnes vihdoin huomasivat erään loistavan olennon tulevan heitä kohti, hienosiimainen ruoska kädessä. Heidän luoksensa tultuaan, hän kysyi, mistä heillä matka, ja mitä he sinä tekevät. He kertoivat hänelle olevansa poloisia vaeltajia, matkalla Sioniin. Muuan musta mies valkoisissa vaatteissa, kertoivat he, oli johtanut heidät oikealta tieltä, käskien heitä seuraamaan häntä ja sanoen olevansa matkalla sinne hänkin.
Olento ruoska kädessä sanoi silloin: "Hän on Liehakoitsija, joka on muuttanut itsensä valkeuden enkeliksi." Senjälkeen hän repi verkon rikki, päästi matkamiehet ulos ja sanoi: "Seuratkaat minua, niin minä saatan teidät tiellenne jälleen." Ja niin hän johti heidät takaisin sille tielle, josta olivat poikenneet Liehakoitsijaa seuraamaan. [Dan 11: 32, 2 Kor. 11: 13 ja seur., 2 Piet. 2: 1 ja seur.]
Silloin hän kysyi heiltä: "Missä te vietitte viime yön?"
He vastasivat: "Paimenten luona, Ihanilla vuorilla."
Hän kysyi sitten, eikö heillä ole paimenten antamaa opaskirjaa.
He vastasivat: "On kyllä."
"Mutta", sanoi hän, "koska kerran pysähdyitte, otitteko kirjan esille ja luitteko sitä?"
He vastasivat: "Emme."
Hän kysyi: "Miks' ette?"
He sanoivat unohtaneensa sen.
Hän tiedusti edelleen, eivätkö paimenet käskeneet heitä karttamaan
Liehakoitsijata.
He vastasivat: "Kyllä, mutta emmehän tuota liukaskielistä miestä sellaiseksi luulleet." [Rom. 16: 17-20]
Senjälkeen minä näin unessani hänen käskevän heitä käymään pitkällensä maahan, ja heidän siihen käytyänsä, hän ruoskitsi heitä ankarasti, opettaaksensa heitä oikeata tietä vaeltamaan. Kuritettuansa heitä, hän sanoi: "Joita minä rakastan, niitä minä myös nuhtelen ja kuritan; niin ole siis ahkera ja tee parannus." [5 Mos. 25: 2, 2 Aik. 6: 27. Ilm. 3: 19]
Sen tehtyänsä hän käski heidän lähtemään edelleen ja mielessä pitämään paimenten muita opastuksia.
He kiittivät häntä kaikesta hänen ystävällisyydestänsä ja läksivät hiljalleen vaeltamaan tietänsä, laulaen:
Käy tänne, matkamies, ja katso, missä
Se vaarass' on, ken kulkee eksyksissä:
Hän paulaan painuu, verkkoon kietoutuu,
Kun hyvät neuvot hältä unhottuu.
Hän irti pääsee, mutta kurit kovat
Hän kestää ensin. — Opikses nuo ovat.
JUMALANKIELTÅJÄ.
Tuokion perästä vaeltajat huomasivat kaukaa erään miehen hiljalleen ja yksinänsä astuvan heitä vastaan vallantietä. Kristitty virkkoi silloin toverilleen: "Tuolta tulee mies, seljin Sioniin ja lähenee meitä."
Toivorikas: Kyllä minä näen. Ollaanpas nyt varoillamme: kun ei vaan olisi tuokin Liehakoitsija.
Mies läheni lähenemistään ja tuli viimein heidän luokseen. Hän oli nimeltä Jumalankieltäjä ja tiedusti, minne he ovat matkalla.
Kristitty: Olemme matkalla Sionin vuorelle.
Jumalankieltäjä purskahti silloin kovaan nauruun.
Kristitty: Mikäs teitä naurattaa?
Jumalankieltäjä: Naurattaahan minua, nähdessäni tuollaista typerää väkeä: lähteä moiselle vaivalloiselle matkalle, palkkana pelkät matkanvaivat.
Kristitty: Mies hoi! Ettekö luule, että meidät otetaan vastaan?
Jumalankieltäjä: Otetaan vastaan? Eihän sellaista paikkaa, jota te uneksitte, ole koko tässä maailmassa.
Kristitty: Onpa tulevassa.
Jumalankieltäjä: Kotona siellä meidän puolella kuulin haasteltavan tuosta, josta tekin nyt niin suurella varmuudella puhutte, ja läksin tiedustelemaan. Olen tuota kaupunkia haeskellut nämä kaksikymmentä ajast'aikaa, mutta enpä ole löytänyt siitä sen enempää kuin ensimmäisenäkään päivänä. [Saarn. 10: 15, Jer. 17: 15]
Kristitty: Me olemme kuulleet ja me uskommekin, että sellainen paikka on löydettävissä.
Jumalankieltäjä: Ellen minäkin kotonani olisi uskonut, niin en olisi näin kauaksi joutunut, sitä etsiessäni. Mutta kosk'en sitä ole löytänyt (niinkuin kyllä olisi käynyt, jos vaan sellainen paikka olisi löydettävissä ollut, minä kun olen haeskellut sitä kauempaakin kuin te), niin olen nyt paluumatkalla. Lähden hakemaan virvoitusta niissä, mitkä olin hyljännyt, toivoessani senkaltaista, jota, niinkuin nyt näen, ei ole olemassakaan.
Silloin virkkoi Kristitty toverillensa Toivorikkaalle: "Puhuukohan tuo mies totta?"
Toivorikas: Kavahtakaa itseänne, sillä hän on liehakoitsijoita hänkin. Muistakaa, kuinka kalliisti tässä äskenkin saimme maksaa sen, että kuulahdimme moisten miesten puhetta! Mitenkä? Eikö Sionin vuorta ole olemassa? Emmekös me Ihanilta Vuorilta jo nähneet tuon Kaupungin porttia? Eikö meidän nyt pitäisi uskossa vaeltaman? Lähtekäämme, jott'ei mies ruoska kädessä jälleen meitä saavuttaisi. Teidän olisi pitänyt antaa minulle se opetus, minkä minä nyt teidän korvaanne kuiskaan: "Lakkaa, minun poikani, kuuntelemasta sitä neuvoa, joka sinua viettelee pois toimellisesta opista." Lakatkaa vainenkin, veli hyvä, kuuntelemasta häntä, ja uskokaamme sielumme tallella pitämiseen. [2 Kor. 5: 7, Sananl. 19: 27, Hebr. 10: 39]
Kristitty: En minä, veli hyvä, tuota kysymystä eteesi pannut siksi, että epäilisin uskomme totuutta, vaan koetellakseni sinua ja saadakseni sydämesi vilpittömyyden kantamaan hedelmää. Mitä tähän mieheen tulee, niin tiedän, että tämän maailman Jumala on hänet so'aissut. Lähtekäämme kulkemaan, sinä ja minä, tietäessämme, että me uskomme totuutta ja, "ett'ei yksikään valhe ole totuudesta". [1 Joh. 2: 21]
Toivorikas: Nyt minä riemuitsen, toivoessani sitä kunniata, kuin Jumala antava on.
Näin he erosivat tuosta miehestä, mutta hän meni matkoihinsa, naurain heitä.
LUMOTTU SEUTU.
Minä näin unessani heidän kulkevan, kunnes saapuivat seutuun, jossa ilma on senlaatuinen, että se tekee sinne tulleen muukalaisen uniseksi. Siellä alkoi Toivorikasta kovasti painostaa ja nukuttaa, jonka vuoksi hän sanoi Kristitylle: "Minua rupeaa nukuttamaan niin, että tuskin jaksan pitää silmiäni auki. Tähänpä nyt käymme pitkäksemme ja vetäisemme unta hiukan."
Kristitty: Ei millään muotoa, muutoin uuvumme uneen emmekä enää milloinkaan heräjä.
Toivorikas: Kuinka niin, veli hyvä? Suloista on uni työnsä tehneelle. Pieni uinaus virkistää meitä.
Kristitty: Etkö muistakaan, että yksi paimenista käski meitä kavahtamaan Lumottua Seutua? Hän tarkoitti, että varoisimme nukahtamasta. "Älkäämme siis maatko, niinkuin muut, vaan valvokaamme ja olkaamme raittiit." [1 Tess. 5: 6]
Toivorikas: Myönnänpä olleeni väärässä. Jos tässä yksin olisin ollut, niin olisi uni minut syössyt surman suuhun. Totta puhui viisas mies, sanoessaan: "Parempi on kaksi kuin yksi." Tähän saakka on minulla seurastasi ollut onnea. Ja sinä olet saapa hyvän palkinnon vaivastasi. [Saarn. 4: 9 ja seur.]
Kristitty: Nyt siis, välttääksemme uneen uupumista, ruvetkaamme haastelemaan hyödyllisistä asioista.
Toivorikas: Kaikesta sydämestäni.
Kristitty: Mistä alottaisimme?
Toivorikas: Siitä, missä Jumala meissä työnsä alkoi. Mutta aloittakaahan te.
Kristitty: Ensinkin laulan minä tämän laulun:
Kun hurskast' uni uhkaa, tänne tulkoon
Ja matkamiesten haastelua kuulkoon
Ja oppikohon, kuinka valveill' aina
Voi pysyä, niin ett'ei uni paina.
Hurskasten viisas seura torkut karkoittaa
Ja Hornan julmat juonet häpeähän saa.
TOIVORIKAS KERTOO KÄÄNTYMISESTÄÄN.
Kristitty aloitti sitten, sanoen: "Teenpä teille kysymyksen. Mistä ensiksi johtui mieleenne tehdä, niinkuin nyt tehnyt olette?"
Toivorikas: Tarkoitatteko, mitenkä minä ensiksi tulin ajatelleeksi sieluni pelastusta?
Kristitty: Sitä juuri.
Toivorikas: Kauan aikaa minä löysin iloni sellaisissa asioissa, mitä oli nähtävinä ja kaupan meidän markkinoilla. Ja jos niissä edelleen pysynyt olisin, niin — siitä olen nyt varma — kurjuuden ja turmion oma olisin ollut.
Kristitty: Mitäs ne olivat?
Toivorikas: Maailman aarteita ja rikkauksia kaikki tyyni. Minun ilonani oli mässääminen, ylensyömys, ylenjuomus, kiroileminen, valhetteleminen, saastaisuus, sabatin rikkominen ja muu sellainen, mikä sielun saattaa turmioon. Mutta vihdoin minä sain kuulla jumalallisista asioista, juuri teiltä ja rakkaalta Uskolliselta, joka uskonsa ja hurskaan elämänsä tähden kuoletettiin Turhuuden markkinoilla, ja niinpä minä huomasin, että "niiden loppu on kuolema" ja että senkaltaisten tähden "Jumalan viha epäuskoisten päälle tulee." [Rom. 6: 21, Ef. 5: 6]
Kristitty: Ja pääsikö tämä vakuutus teissä heti voimaan?
Toivorikas: Ei. En ollut ensi alussa taipuvainen tuntemaan synnin turmelusta enkä sitä tuomiota, minkä se mukanansa tuopi; oikeinpa, kun sana ensiksi alkoi liikuttaa sieluani, koetin sulkea silmäni sen valolta.
Kristitty: Mutta mikä oli syynä, että sellainen olit Jumalan Pyhän Hengen ensimmäisille vaikutuksille?
Toivorikas: Siihen oli seuraavat syyt: 1. En tiennyt sitä Jumalan työksi minussa. En osannut koskaan ajatella Jumalan alkavan syntisen kääntämistä siten, että hän paljastaa hänelle hänen syntinsä. — 2. Synti oli vielä liian mieluista minulle, enkä hennonnut siitä luopua. — 3. En tiennyt, miten päästä irti vanhoista kumppaleistani, joitten seura ja toimet olivat minulle niin rakkaita. — 4. Ne hetket, joina synnintunto päälleni tuli, olivat niin rauhattomia ja niin sydäntä kauhistuttavia, ett'en jaksanut niitä kestää, en edes senkään vertaa, että olisin kyennyt niitä mielessäni miettimään.
Kristitty: Näytte kuitenkin joskus päässeen tuosta levottomuudestanne.
Toivorikas: Totta kyllä, mutta välistä se valtasi minut jälleen, ja silloin olin mielestäni yhtä kehno, jopa kehnompikin kuin ennen.
Kristitty: Mikäs se synnit jälleen mieleen johdatti?
Toivorikas: Monetkin seikat, niinkuin:
1. Kun vaan kohtasin ulkona jonkun hurskaan miehen; tahi
2. Kun kuulin jonkun lukevan raamattua; tahi
3. Kun alkoi päätäni pakottaa; tahi
4. Kun kuulin jonkun naapurini sairastavan; tahi
5. Kun kuulin ruumiskelloja soitettavan; tahi
6. Kun ajattelin omaa kuolemaani; tahi
7. Kun kuulin jonkun äkillisesti kuolleen.
8. Varsinkin, kun ajattelin, että minun pitää pian tulla tuomiolle.
Kristitty: Ja oliko sinun välistä helppo torjua pois synnintunto, milloin se syystä tai toisesta heräsi?
Toivorikas: Ei, ei ollut viime aikoina; päin vastoin se entistä lujemmin omaantuntoon otti. Jos minä ajattelinkaan palajamista syntiin (vaikka mieleni oli jo kääntynyt sitä vastaan), niin kasvoi tuskat kaksin verroin.
OMAN PARANNUKSEN MITÄTTÖMYYS.
Kristitty: Mitäs silloin teitte?
Toivorikas: Minä ajattelin: minun täytyy koettaa parantaa elämääni, sillä muutoinhan tässä varmaan joutuu hukkaan.
Kristitty: Koetittekos parantaa?
Toivorikas: Koetin kyllä. Minä pakenin en ainoastaan syntejäni, vaan syntistä seuraakin ja aloin täyttää uskonnollisia velvollisuuksia: rukoilin, luin, itkin syntejäni, puhuin totta lähimmäisilleni ja niin edespäin. Sitä tein ja paljo muutakin, jota kävisi pitkäksi tässä luetella.
Kristitty: Oliko mielestänne silloin hyvä olla?
Toivorikas: Kyllä hetkeksi, mutta vihdoin hyökkäsi levottomuus jälleen minun päälleni, kaikista parannuksen ponnistuksista huolimatta.
Kristitty: Mikäs sen matkaan saattoi, koskapa olitte elämänne jo parantanut?
Toivorikas: Monetkin seikat sen päälleni tuottivat, varsinkin sellaiset lauseet kuin nämä: "Kaikki meidän vanhurskautemme on kuin saastainen vaate." — "Ei yksikään liha tule lain töiden kautta vanhurskaaksi." — "Koska te olette kaikki tehneet, niin sanokaat: me olemme kelvottomat palvelijat", — ynnä monta muuta sellaista. Mietiskelin tuosta sitten näin: Jos koko minun vanhurskauteni on saastaista vaatetta vaan; jos lain töitten kautta ei yksikään vanhurskaaksi voi tulla, ja jos kelvottomia sittenkin olemme, vaikka olemme kaikki tehneet, niin mieletöntähän on ajatella taivaasen pääsemistä lain kautta. Ajattelin edelleen: Jos joku on velkaantunut kauppamiehelle sata leiviskää, mutta sittemmin kyllä ostaa häneltä kaikki käteisellä rahalla, niin saattaa kauppamies sittenkin, niin kauan kuin tuo velka on kirjasta pois pyyhkimättä, hakea häneltä saatavansa ulos ja heittää hänet vankeuteen, kunnes velka on suoritettu. [Jes. 64: 6, Gal. 2: 16, Luk 17: 10.]
Kristitty: Niinpä niinkin, ja kuinkapa tuon sovititte itseenne?
Toivorikas: Näin minä mielessäni mietin: Syntini ovat saattaneet minut suureen velkaan Jumalan kirjoissa; uusi elämäni parannus ei voi tuota velkaa maksaa. Minun täytyy sittenkin, kaikkine parannuksinenikin, ajatella, millä tavoin minä väistän tuomion, joka minua uhkaa entisten ylitsekäymisteni tähden.
Kristitty: Varsin hyvin sovitettu; mutta jatkakaa, olkaa hyvä.
KRISTUKSEN VANHURSKAUDEN TARPEELLISUUS.
Toivorikas: Toinenkin seikka on tehnyt minua levottomaksi siitä pitäin kuin elämäni paransin, nimittäin tämä: tarkoin tutkistellessani parhaimpiakin tekojani, huomaan sittenkin syntejä, yhä uusia syntejä sekaantuvan siihen, mihin parastani olin pannut. Niinpä täytyy minun tulla siihen päätökseen, että niin turhamaisia luuloja kuin minulla ennen olikaan itsestäni ja toimistani, niin olen yhtä ainoata velvollisuutta täyttäessäni tehnyt kylliksi syntiä, ansaitakseni helvetin, olkoon entinen elämä kuinka nuhteetonta tahansa.
Kristitty: Ja mitäs sitten teitte?
Toivorikas: Tein! Enhän tiennyt, mitä tehdä, kunnes avasin sydämeni Uskolliselle, sillä me olimme hyviä tuttuja. Hän sanoi minulle, että, ellen minä omakseni saa sen miehen vanhurskautta, joka ei milloinkaan syntiä tehnyt, ei minua pelasta oma eikä koko maailmankaan vanhurskaus.
Kristitty: Puhuiko hän mielestänne totta?
Toivorikas: Jos hän olisi minulle tuota sanonut siihen aikaan kuin omat parannukseni minua miellyttivät ja tyydyttivät, olisin häntä siitä hyvästä sanonut mielettömäksi. Mutta nyt, nähdessäni oman voimattomuuteni, ja kuinka synti takertuu parhaimpiinkin tekoihini, nyt minun täytyy olla yhtä mieltä hänen kanssaan.
Kristitty: Mutta luulitteko, kun hän ensi kertaa tuosta puhui, sellaista miestä olevan olemassakaan, josta täydellä syyllä saattaisi sanoa, ett'ei hän milloinkaan ole syntiä tehnyt?
Toivorikas: Täytyy tunnustaan, että nuo sanat ensi alussa soivat minusta oudoilta, mutta jonkun ajan perästä, haasteltuani ja seurusteltuani hänen kanssaan, minä olin täysin vakuutettu siitä.
Kristitty: Kysyittekö häneltä, kuka se mies on, ja mitenkä te voitte hänen kauttansa vanhurskaaksi tulla?
Toivorikas: Kyllä. Hän sanoi sen olevan Herran Jesuksen, joka Korkeimman oikealla kädellä istuu. "Hänen kauttansa" — sanoi Uskollinen — "sinä olet vanhurskaaksi tuleva, pannessasi uskalluksesi siihen, mitä Hän tehnyt on lihansa päivinä ja ristinpuussa kärsinyt." Edelleen minä kysyin häneltä, kuinka sen miehen vanhurskaus saattaa olla niin voimallinen, että se Jumalan edessä toisenkin voi vanhurskaaksi tehdä. Hän sanoi minulle Hänen olevan kaikkivaltiaan Jumalan, joka tehtävänsä teki ja kuolemansa kuoli — ei oman itsensä, vaan minun tähteni. Minkä Hän tehnyt on ja minkä teollansa ansainnut, se luetaan minulle hyväksi, jos uskon Häneen. [Hebr. 10. 12, 21, Joh. 16: 10, Rom. 4: 5, Kol. 1: 14, 20, 1 Piet. 1: 19, 1 Joh. 1: 7]