Hän hoipertelee eteenpäin muutamia askelia, vaan äkkiä huudahtaa hän hiljaa. Hän on joutunut vastakkain nuoren naisen kanssa, joka tarkastellen ruumiita hitaisilla askelilla kulkee kuolleiden seassa.
Myös hän, tuo nuori nainen, huudahtaa.
"Etsitkö minua vai häntä?" kysyi Alarik.
"Sinua", vastaa hän. "Minä olen hirveästi rangaistu. Isäni talo on poltettu ja itse on hän palanut liekkeihin. Puolisoni on kuollut. Onko sinun kostosi, Alarik, tyydytetty, voitko antaa anteeksi minulle?"
"Voin, antakoon myös Jumala anteeksi rikoksesi. Minä olen tuonelan portilla ja Tuonen neitsyt on sydämmelläni."
"Minne vien sinun? ehkä sairashuoneesen sidottavaksi?"
"Haavojani ei voi kenkään sitoa, vaan koetan kämpiä kotiani metsään, kuollakseni sen oven edessä."
Kuu ja nuo vaaleat tähdet ovat todistajina, miten haavoitettu mies hiljaa kulkee eteenpäin, tukien nuoren naisen käteen. Se on Alarik ja Savilahden Olga. Mitä he puhelevat keskenänsä, sen kuulee yksin Jumala. Hän tunnustaa Alarikille rikoksensa, syntinsä ja näyttää samalla, että hän rakastaa ainoastaan Alarikkia. Elämä ja kuolema antavat toisillensa rauhan ja sovinnon suutelon.
On aamu. Taas lennättää aurinko kultaisia säteitään metsän lehdistöjen välitse. Yö on mennyt majoillensa. Päivän tuliroihu on sytytetty, leivonen on taas alkanut laulaa ja puiden väräjävät lehvät liikkuvat. Taivas on purppuroittu, tuhansia värejä leikittelee pilvissä, laaksoissa läikkyen kasteen kyynelissä ja kukan silmässä, jonka se on kohottanut aurinkoa kohti.
Alarik ja nuori nainen, Savilahden Olga-raukka, ovat ehtineet metsäpirtille.
Oven edessä ulkona istuvat Kitulanka, hänen vaimonsa ja kirkkoherra, arvokas Kelloniemi.
He keskustelevat edellisen päivän tappelusta Lapualla.
Vanhat odottavat tietoja pojastansa. Katso tuolla hän tuleekin, kalpeana kuolevana, nojautuen naisen käteen. Vielä joitakuita askelia ja hän on heidän luonansa, jotka antoivat hänelle elämän.
Vanha isä kiinnittää synkän, uhkaavan katseensa pojan kasvoihin. Hän ei huomaa, että Alarik jo on kuoleman oma.
"Mitä, oletko sinä taas kotona, istuaksesi tuvassa? Tuliko taistelu sinulle liika kuumaksi, kuin jätit taistelevat veljesi?" kysyi vanhus ankaralla äänellä.
Hymy ilmaantui Alarikin kalpeille kasvoille. "Isä ja äiti, en ole häväissyt itseäni", vastasi hän. "Döbeln on huutanut minua nimeltä — sankari. Suomelle, maalleni olen uhrannut vereni ja nuoren elämäni. Hyvästi! Tahdoin kuolla teidän luonanne ja rukoilla sijaa kodissanne Olgalle."
Hän vaipui maahan kukkaisten ja kanervien päälle. Hänen rintansa paljastettiin ja ammottavista haavoista tippuivat viimeiset veripisarat hänen ruumiistansa. Hänen vieressänsä oli polvillansa Savilahden Olga ja kirkkoherra luki siunauksen kuolevalle. Vanha Kitulanka ja hänen vaimonsa pitivät kumpikin yhden poikansa käsistä suljettuna omiinsa.
Samassa tuokiossa kuultiin torven kajahdus ja pari minuuttia sen jälkeen syöksyi esiin ratsujoukko. Joukon etunenässä ratsasti mustalla hevosella hän, jolla oli nuo elävät silmät, tuntuvat kasvojen piirteet ja leveä, musta side parantumattoman haavan ympäri, tuo sotilasryhtinen, ja sotamiesten epäjumala — Yrjö Kaarlo von Döbeln.
Hän ratsasti pirtin edessä olevan joukon luokse. Hän kiinnitti terävän silmäyksensä kuolleen kasvoihin ja heti tunsi hän nuoren urhoon eilisestä taistelusta. Döbeln laskeusi hevoselta, meni Alarikin luokse, polvistui ja painoi suutelon hänen veriselle otsallensa.
Kuoleva loi viimeisen, selkeän katseensa evestin kasvoihin.
Sanomattoman ilon ja rauhan väre ilmaantui hänen kasvoillensa.
"Isä, äiti", kuiskasi hän; "en ole häväissyt teitä enkä itseänikään, kysykää häneltä, joka nyt juuri painoi huulensa otsalleni."
Hänen päänsä painui hitaasti Olgan rinnoille. Vienosti huokasi vielä kerran tuo heikosti tykkivä rinta. Alarik Kitulangan elämänlanka oli katkenut.
"Hän oli kelpo Suomen poika", huudahti von Döbeln vienolla äänellä. "Sallittakoon meille, hyvät herrat", lisäsi hän kääntyen seurassansa oleviin upseereihin, "lopettaa yhtä kunniakkaalla tavalla kuin hänkin. Mikä onkaan ihanampaa kuin kuolla isänmaan edestä?"
Hän nousi uudelleen hevosen selkään. Hyvästi-jätöksi tervehtivät hän ja hänen kumppaninsa miekoilla kuollutta Alarikkia. Vanhalla Kitulangalla oli nyt ainoastaan muisto yhdeksästä pojastansa, sillä paitsi Alarikkia, joka kuoli haavoistansa, kaatui viimeinen Alarikin jälellä olevista veljistä Lapualla. Kun sota päättyi, istuivat vanha Kitulanka ja hänen vaimonsa lapsettomina pirtissänsä. Ei yksikään heidän pojistansa ollut häväissyt itseänsä, vaan sankareina olivat he kaikki kaatuneet isänmaan puolustuksessa. Savilahden Olga hoiti vanhuksia heidän vanhuuden päivinään ja sulki vihdoin heidän silmänsä.
Niin paloi isänmaan rakkaus suomalaisen sydämessä, niin uhrasi hän kaikki rakkaan maansa edestä.
* * * * *
Lapuan tappelun jälkeisenä päivänä kiiruhti Ranck etsimään majuri Eekiä, Kelpo majuri otti hänen vastaan avoimin sylin lausumalla: terve tuloa taas! joka osoitti, että hän todellisella mielihyvällä ja elävällä ilolla näki taas Ranckin.
"Missä Jumalan nimessä olette olleet koko pitkän poisolo-aikanne?" kysyi majuri. "Jos en vähäsen tuntisi teidän mieltänne ja luonnettanne, luulisin teidän jo kyllästyneen sotaan. No niin, eipä siinä olisi kummastelemistakaan, kuin näkee, miten täällä kaikki asiat menevät aivan päättömästi. Mutta ennenkuin vastaatte, niin sallikaa minun lausua kummastukseni teidän eilen-päivällisestä käytöksestänne taistelun aikana. Olemme kadottaneet joukon upseereja ja minä olen ilmoittanut rykmenttimme päällikölle teidän ylennettäväksi. Luutnantin valtakirja teille on varma."
Ranck punastui ilosta. Tämä koroitus oli ollut hänen toiveittensa päämäärä ja sen saavuttamiseksi hän olisi uhrannut vaikka sata elämää, jos hänellä vaan olisi ollut. Päästä upseeriksi urhoolliseen porilaiseen rykmenttiin oli suurin kunnia, jonka suomalainen sotilas voi saavuttaa ja se annettiin ainoastaan sille, joka oli osoittanut loistavimmat miehuuden ja urhoollisuuden näytteet.
"Kiitän kaikesta sydämestäni siitä suuresta kunniasta, jonka tahdotte minulle osoittaa," lausui Ranck ilosta säteilevin poskin. "Voimaini mukaan olen koettanut täyttää velvollisuuteni ja siinä kaikki. Mutta epäilen, että evesti von Döbeln pitää minua sellaisen kunnian ansainneena."
"Se epäilys on aivan väärä", vastasi majuri. "Samalla kuin Döbeln on ankara vaatimuksissaan, on hän oikeudellinen. Te ette ainoastaan pelastaneet vanhan Koiskisen henkeä, vaan myös joukon haavoitettuja venäläisiä tuossa hirveässä Liuhtarilan palossa ja te otitte vielä päälliseksi kaksi sotalippua viholliselta. Ah, herrani, vähemmästäkin on oikeus vaatia upseerin poletteja, ja paitsi sitä ei teidän paikkanne olekkaan rivissä. Mutta kylliksi tästä, nyt olen valmis kuulemaan teidän kertomustanne ja saamaan tietää, missä olitte pitkällisen poissa-olomme aikana."
Peittelemättä mitään kertoi Ranck kaikki ne vaarat ja seikkailut, joissa hän oli ollut sittenkuin hän kenraali Klerckerin sananviejänä jätti sotajoukon. Majuri kuunteli häntä tarkalla huomaavaisuudella, ja kun Ranck lopetti kertomuksensa, ojensi majuri syvästi liikutettuna hänelle kätensä.
"Ja kaiken tämän olette kärsineet isänmaamme tähden", lausui Eek. "Todellakin olette te ihmeteltävä, sillä teidän tekonne todistavat suurinta miehuutta ja samalla älyä ja viisautta. Teidän suostumuksellanne menen heti evesti Döbelnin luo ja kerron hänelle mitä nyt olette minulle kertoneet. Saanko sanoa vielä vähän lisää?" lisäsi majuri ja osoitti samalla Ranckin rintaan.
"Jumalan tähden, ette, herra majuri", vastasi Ranck. "Se on salaisuus, joka toistaiseksi saa jäädä ainoastaan meidän kesken. Minulla on siihen omat syyni ja teidän lupauksenne on sitova."
"Tapahtukoon tahtonne, minä ainoastaan kysyin ja sen tein mieltymyksestä teidän persoonaanne", vastasi majuri. "Menen nyt keskustelemaan evestimme kanssa. Toivon, ett'ei teillä ole mitään sitä vastaan, jos syötte päivällistä kanssani. Sitte saamme puhella enemmän keskenämme."
"Tarjoumuksenne otan vastaan suurimmalla kiitollisuudella", vastasi Ranck, "varsinkin kuin ystäväni, vääpeli Roth, ei ole enää sotajoukossa, eikä siis kauvemmin ruokavarojeni hankkijana. Kummastelen vaan minne se rohkea uros on mahtanut mennä."
"Hänestä on tullut päivän sankari, eikä mikään pienempi", vastasi majuri. "Roth on viisas mies ja on itseksensä suunnitellut, miten hän vahingoittaa vihollista ja tekee sille kaikenmoisia mahdollisia kepposia, Se suunnitelma, jonka Adlercreutz hyväksyi, on onnistunut paremmin kuin osattiin toivoakkaan. Noin 14 päivää sitte läksi Roth 40 vapaaehtoisen kanssa sotajoukosta. Tällä vähäisellä joukolla on hän raivaamattomia teitä, erämaiden halki, soiden, rämeiden ynnä suurempien ja pienempien järvien ylitse tunkeutunut Ruoveden seuduille, ryöstänyt ja polttanut vihollisten kuormastoja ja varastoja ja anastanut pienempiä vahtipaikkoja sekä koonnut ympärillensä joukon talonpoikia, joiden avulla hän häiritsee venäläisiä sekä takaa että sivuilta, estäen niitä kuljettamasta ruoka-aineita ja siten katkaisten yhteyden Rajevskin kanssa. Roth on, kuten sanottu, yhtä älykäs kuin rohkeakin ja venäläiset pelkäävät häntä paljon enemmän kuin koko meidän järjestettyä sotajoukkoamme."
Majuri ja Ranck erosivat. Kun viimeksi mainittu tuli telttaansa, oli vanha Koiskinen siellä odottamassa hänen tuloansa.
"Olen odottanut teitä kau'an", lausui veteraani, "sillä tahdoin saada kiittää teitä hyvästä kumppanuudesta paremmin kuin mitä eilen olin tappelun aikana tilaisuudessa. Jos ette olisi tulleet avukseni, niin olisi vanha Taavetti saanut purra nurmea. Olen kertonut majuri Eekille minulle tekemänne palveluksen. Ei sentähden, että elämä olisi minulle niin haluttu, vaan minulla on vanha vaimo kotona, joka kaipaisi minua, sillä hän jäisi yksin maailmaan."
"Saman palveluksen olisitte tekin tehneet minulle, jos olisi tarvittu, ja siis se asia ei maksa puhuakkaan", vastasi Ranck hyvin liikutettuna. "Taistelun aikana sattuu monta ja pikaista vaihettelevaa tapausta, ett'ei ole aikaa niitä edes ajatellakkaan. Puolestani olin jo kokonaan unhottanut tapaamisemme kahakan aikana."
"Mutta en minä", vastasi vanhus. "Minä aivan kummastuin kuin näin teidät äkkipikaa tappelun aikana. Molemmat, sekä minä että ystävänne Roth, olemme luulleet teidän kuolleeksi. Missä olette olleet koko tämän ajan, kuin teitä ei ole näkynyt sotajoukossa?"
Ranck kertoi seikkailunsa ja lopetti puheensa:
"Huomaatte siis, ett'ette ole pienimmässäkään kiitollisuuden velassa minulle. Teidän läheisiä sukulaisianne, molempien Tiaisen sisaruksien hellää hoitoa ja huolenpitoa on minun lähinnä sallimuksen apua kiittäminen elämästäni. He ovat tavallansa erinomaisia ihmisiä, joiden kanssa on kunnia olla sukulaisena."
Samoin kuin majuri Eek kummasteli myös vanha Koiskinenkin näitä kertomuksia. Varsinkin isänmaanrakkaus herätti hänessä osanottavaisuutta ja mielihyvää. Hän ei ollut toimittanut suuria urotöitä eikä älyniekan tehtäviä, vaan hän oli osoittanut miehuutta ja kestäväisyyttä velvollisuutensa täyttämisessä, joka samoin kuin hänen rakkautensakin isänmaahan olivat erinomaisinta laatua.
"Huolimatta kaikista teidän uhrauksistanne ei Wiapori kumminkaan tullut pelastetuksi", huudahti vanhus. "Mitä vastaavat nämä petturit tuomiopäivänä, jolloin heidän on tehtävä tili töistänsä? Oi, raukka isänmaani, kuinka eikö olisikaan nyt asiat, jos nämä miehet olisivat täyttäneet velvollisuutensa."
Hänen harmaa päänsä vaipui alas rinnoille ja sanomatoin suru kuvautui hänen jaloille kasvoillensa. Tuo suru ansaitsee kunnioitusta eikä sille löytynyt lohdutuksen sanoja.
"Tiainen ja hänen vapaajoukkonsa oleksivat leirimme lähistössä ja minä käyn tapaamaan sukulaistani, kuin hän odottamatta on aivan läheisyydessäni. Ollilla oli jo poikana joukko hyviä ominaisuuksia, jotka eivät ole sittemminkään hävinneet. Minullakin oli poika", sanoi vanhus syvästi huoaten, "josta olisi voinut jotakin tulla, ellei hän olisi joutunut Jägerhornin perheen kynsiin. Mutta älkäämme puhuko enää tästä, sillä sitä, joka kerran on kadotettu, ei voida enää saada takaisin."
Vanhus läksi. Ranck katsoi ajattelevaisena ja haaveilevana hänen jälkeensä. — — —
Puolenpäivän aikana yhtyivät majuri ja Ranck.
Majurin kasvot loistivat ilosta,
"Kaikki on käynyt niinkuin pitääkin silloin, kuin se koskee henkilöä, jolla on teidän ansioluettelonne", lausui hän. "Evesti mielellään edistää teidän määräystänne ja jo huomenna menee teidän ylentämisestänne ehdoitus kuninkaalle Ahvenanmaalle. Kohta toivon saavani tervehtää teitä upseerikuntamme jäsenenä. Kaikki, joille olen puhunut korotuksestanne, myöntävät sen olevan oikeudenmukaista ja tervehtävät teitä mielellään kumppaninaan. Teidän sanansaattaja-matkanne oli varsin von Döbelnin mieleen. Siinä seikkailussa, sanoi hän, olisi hän kernaasti tahtonut olla osallisena. Tiainen ja teidän seuraajanne Ojan Paavo ovat molemmat saaneet ansiomitaljin. Itse olen koroitettu evesti-luutnantiksi, joka kunnia oli sekä odottamaton että ansaitsematon. Nyt olette saaneet tietää paljon ja hyviä uutisia, niin että käymme rauhassa päivällispöytään."
Noin 14 päivää sen jälkeen tuli kuninkaan sanansaattaja, tuoden mukanansa enemmän eli vähemmän tärkeitä käskyjä ja asioita. Viimeksi mainittujen joukossa oli kuninkaan allekirjoittama valtakirja Ranckille, että olla luutnanttina Porin rykmentissä. Kun von Döbeln, lausuen muutamia ystävällisiä sanoja, antoi Ranckille tämän todistuksen hänelle tunnustetuista ansioistansa, ei tämä voinut pidättää liikutustansa vaan alkoi katkerasti itkemään. Hän kumarsi vaan kiitokseksi ja kiiruhti yksinäisyyteen, saadaksensa rauhassa heittäytyä tunteittensa valtaan. Kummasteltiin hänen tunteellisuuttansa, jonka luonne oli tullut karaistuksi hurjissa sodan leikeissä, vaan sitä ei sen kauemmin mietitty.
"Toinen puoli tarkoituksestani on saavutettu" lausui Ranck itseksensä, "mutta vaikein on vielä voittamatta. Kuninkaan tunnettu vilpittömyys voi siihen panna voittamattomia esteitä. Minä kumminkin valmistan ja pidän varalla anomuksen kuninkaalle. Ehkäpä ilmestyy odottamatta joku sopiva tilaisuus, jolloin voin tavata kuninkaan ja saan persoonallisesti hänelle antaa anomuksen. Kaikki riippuu tilaisuuksista ja millaisella tuulella hän sattuu olemaan. Hanna Tiainen, jota rakastan enemmän kuin elämääni, ei yhdistä kohtaloansa kanssani, ennenkuin olen puhdas ja virheetön hänen edessänsä."
Hän nojasi päänsä kättänsä vastaan ja istui siinä kau'an ajattelevaisena ja haaveilevana. Hän varmaan oli tehnyt jonkun rikoksen eli alhaisen te'on, joka rasitti hänen omaatuntoansa? Hänen sanansa varsinkin ilmaisivat jotakin sellaista. Vasta myöhään läksi hän teltasta ottaaksensa jäähyväiset Tiaiselta ja lähettääksensä hänen mukanansa tervehdyksiä sille, joka nyt oli hänen ajatustensa rakkain esine.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Mitä iloa vähäpätöiset leikkikalut voivat tässä maailmassa saada aikoihin.
Pyydämme lukijan seuraamaan meitä Ahvenanmaalle. Tänne oli, kuten jo mainitsimme, kuningas asettanut päävartionsa Grälsbyhyn. Täällä piti hän paraatia ja harjoituksia sinne kerättyjen, noin 500 miehen, tuon peljättävän eteläisen Suomen armeijan kanssa, joka oli tekevä oikein ylistettäviä urotöitä. Mitä nämä urotyöt tulivat olemaan, sitä ei tiennyt muut kuin kuningas yksin. Täällä aprikoi hän vihaansa Napoleonia vastaan, täällä harmitteli hän Aleksanterin kiittämättömyyttä, täällä vaipui hän Jung Stillingin hengellisiin haaveiluihin, täällä eli hän ilmestyskirjan enkelien seassa ja täällä keksei hän yhden toistansa hullumaisemman teon; näissä häntä kernaasti auttoivat kurjat onnenhakijat Tibell ja Melin y.m. Persoonallisen miehuuden puutteessa ei hän rohjennut käydä maan keräytyneiden joukkojen etunenään etelä Suomessa ja siten auttamaan taistelevaa Klingsporin sotajoukkoa. Hänen turhamaisuutensa ei sallinut kenenkään muun kuin hänen itse johtaa n.k. sotavehkeitä, jotka olivat pieniä, järjestämättömiä, turhia, joidenkuiden satain miesten maallenousuja. Nämät joukot ajettiin venäläisiltä taas takaisin laivoihinsa sitte kuin olivat menettäneet useita kuolleita ja haavoitettuja.
Kun menemme kuninkaan kortteeriin, tapaamme hänen vilkkaassa keskustelussa suosikkiensa, Tibellin ja Melinin kanssa. Kustaa Adolfin jäykkä ruumis, ikäänkuin olisi hakattu marmoriin, oli puettu kaarlolaiseen pukuun. Keskustelun aineena olivat uudet sotavehkeet, jotka tällä kertaa olivat laajemmat ja tärkeämmät kuin tavallisesti.
"Niinkuin minulla on ollut armo kertoa teidän majesteetillenne, on venäläinen saarilaivasto Wiaporista, jota Hjelmstjerna koko kesän on estänyt Neitsytsalmessa pääsemästä Turkuun, nyt onnistunut kulkemaan hänen ohitsensa siten, että on antanut puhdistaa kanavan, joka on mantereen ja Kemiön välillä, ja sillä tavoin on se päässyt Turkuun", lausui Tibell mielitettävällä hymyllä. "Sölfverarmilla on ollut pienempi, mutta onnellinen kahakka amiraali von Heidenin kanssa Neitsytsalmessa; amiraali haavoitettiin ja uusi päällikkö Dodt varusteleikse 80 tykkiveneellä tunkeumaan Sandöön salmen kautta, jota puolustaa evestiluutnantti Jönsson. Mitä suunnitelmia on teidän sodanjohto-opillinen älynne tehnyt näiden vihollisten liikkeiden estämiseksi?"
Kuninkas (viisaan näköisenä): "Jönssonin asema on vahva ja hän kyllä voi puolustaa itseänsä. Keskellä salmea Ryövärisaaressa on hänellä tykistö, jossa on 4 kappaletta 24-naulaista kanuunaa ja 22 tykkivenettä sen molemmin puolin. Hänen täytyy puolustaa itseänsä armoni menettämisen uhalla."
"Teidän majesteettinne sanat sisältävät suurinta viisautta", lausui imarteleva suosikki, joka tulleista ilmoituksista hyvin tiesi Jönssonin vaarallisen aseman. "Teidän majesteetillanne on aivan oikein, että Jönssonin pitäisi voida puolustaa itseänsä. Kreivi Buxhövden on kumminkin asettanut 5 suurta tykistöä Kemiönsaaren puolelle, niin että ne kaikki ulettuvat laivaväylälle, ja miehittänyt rannat suurilla jääkäri- ja jalkaväki-joukoilla, helpoittaaksensa hyökkäystä. Hän on niin varma voitostaan, että on itse mennyt sinne, saadaksensa paremmin iloita voitosta."
"Siitä hän saa vähän iloa", lausui kuningas, "Minä annan amiraali Dodtille kovan pähkinän pureksittavaksi. Valmistakaa heti käsky Hjelmstjernalle, että hän 15 laivan kanssa kiiruhtaa Jönssonille avuksi. Käskekää vielä, että evesti Pahlén jalkaväen kanssa koettaa anastaa vihollisen rantatykistöt ja valloittaa sen maajoukot. Mitäs tästä sanotte?"
"Se on oivallista!" huudahtivat molemmat suosikit ja kumarsivat syvään.
"Mitkä joukot käskee teidän majesteettinne evesti Pahlénin käytettäväksi?" kysyi Melin.
Kuningas näytti miettivän.
"Asettakaamme 900 miestä Uplannin nostoväkeä", vastasi hän. "Nostoväki ei vielä ole ollut tulessa, eikä ole haitaksi, jos hekin vähän haistavat ruudin savua."
"Aivan oikein, joukko on hyvin varustettu, eikä, kuten sanottu, nostokkaille ole haitaksi, jos he saavat olla vähän liikkeellä", vastasi Tibell, joka oli siksi halpamielinen, ett'ei ilmoittanut kuninkaalle, että nuo nostokas-raukat, joiden piti "saada vähän olla liikkeessä", olivat nälistyneitä, ryysyisiä, peräti harjoittamattomia, eivätkä koskaan olleet pyssyä lau'aisseet. Kun tähän vielä lisätään, että päällikkökunta suurimmaksi osaksi oli kelvoton, kerätty kaikista maan ääristä ja että alapäälliköt olivat saksalaisia sotamiehiä, jotka päivää ennen olivat pistetyt pataljooniin, niin helposti voi jo edeltäkäsin huomata; minkä päätöksen tämä homma oli saava.
Sekä Tibell että Melinkin tiesivät nämä seikat, mutta ei kumpaisellakaan ollut niin paljon kunniantuntoa ja isänmaanrakkautta, että olisivat siitä sanoneet kuninkaalle. Ei kumpainenkaan tahtonut totuutta puhumalla pahoittaa kuningasta. Suosikkielämä oli heille siksi suloinen ja omat edut niin tärkeät, että he antoivat asiain mennä menoaan. Kuinka taisikaan sitten käydä muulla tavalla, kuin että Suomi, kolmas osa valtakunnasta oli menetettävä? Jos tuohon määrättyyn lähetykseen olisi käsketty vaan pari komppaniaa kaartilaisia tuon lukuisan nostokasjoukon sijaan, niin olisi tämä lähetys luultavasti ollut loistavimpia koko sodassa ja olisi mahdollisesti suuresti vaikuttanut myös sen päättymiseen.
Elokuun 1 päivänä läksivät Grälsbystä nostokkaat 18 Ahvenanmaalaisella aluksella ja päällikkökunta tykistön kanssa, jossa oli 6 kappaletta 3-naulaista kanuunaa, kolmen tykkiveneen suojelemana. Elokuun 2 päivänä ennen auringon nousua onnistuivat laivat huomaamatta pääsemään perille ja joukot laskettiin maalle Metsäkylään pohjoisessa Pitkässälahdessa. Suurella vaivalla ja vasta usean tunnin kuluttua saatiin harjoittamattomat joukot järjestetyiksi ja kanuunat kuntoon. Sill'aikaa kuultiin vilkasta kanuunanpauketta Sandöön puolelta. Joukko läksi liikkeelle. Suuret talonpoikais-joukot tervehtivät riemulla ruotsalaisia, sillä niiden avulla he toivoivat pääsevänsä venäläisistä. Talonpoika-raukat ja heidän vaimonsa siunaten seurasivat joukkoa; ja jos lähetys olisi ollut viisaasti järjestetty, niin nämä vapauttamisen toiveet eivät olisikkaan joutuneet häpiään.
Kuinka olisi taistelu päättynyt Sandöön salmessa, josta kaukainen kanuunan jyske, vaikka heikonevana, vieläkin kuului?
Jo Elokuun 1. päivänä oli venäläisillä kaikki valmiina taisteluun. Kenraali Buxhövden ynnä kenraalit Kunovnitzin ja Suchtelen olivat tulleet sinne Turusta, ollaksensa läsnä tässä tärkeässä tappelussa. Elokuun 2 päivänä kello 3 aamusella alkoivat maatykistö ja jääkärit hävittävän tulensa tykkiveneitä kohti; koko venäläinen laivasto Dodtin johdolla kulki Sandöösalmeen tunkeutuaksensa siitä läpi. Venäläiset koettivat ensin kaksikin kertaa salmen kapeimmassa kohdassa asettua linjaan, mutta ruotsalaisten tykkivenheiden murhaava tuli pakoitti heidät molemmilla kerroilla peräytymään; mutta ruotsalaisetkin tykkivenheet saivat kestää yhtä ankaraa ristitulta. Vihdoin onnistui viholliselle Kemiönmaan puolelta, jonne Ruotsin venheet eivät voineet lähestyä venäläisten jääkäritulen tähden, tunketa esille joukon venheitänsä, jotka sitten ympäröivät ruotsalaisten oikean sivun ja hätyyttävällä tulellansa pakoittivat sen kääntymään takaperin, niin että se tuli linjaan Sandöön ja Ryövärisaaren välille. Tämän kautta pääsi koko venäläinen voima levenemään. Kun vihollisen tykkituli nyt oli paljon voimakkaampi ja ruotsalaiset olivat menettäneet paljon miehiä ja loppu joukkoa oli väsyksissä kuin myös tykkivenheet suurimmaksi osaksi vahingoittuneet, niin järjesteli Sölfverarm, joka kuolettavasti haavoitetun Jönssonin sijaan tuli päälliköksi, paluumatkaa, joka alkoi kello 8 aamusella. Kapteeni de Brunk suojeli sitä 4 tykkivenheestä laaditulla jälkiväellä. Ryövärisaaren tykistön valloitti vihollinen raivokkaalla hyökkäyksellä. Venäläiset jääkärit kahlasivat Sandööhön ja ajoivat ruotsalaiset sieltä.
Sölfverarm oli jo tuntikaudet hitaasti vetäytynyt takaisin, vaikka vihollinen kiireesti seurasi kintereissä, kuin Hjelmstjerna k:lo 9 e.p.p. tuli hänelle avuksi 6 kalierilla ja 9 tykkivenheellä ja silloin alkoi uusi taistelu venäläisten kanssa. Vastatuuli ja korkeat aallot olivat estäneet häntä joutumasta taisteleville maanmiehillensä avuksi. Venäläiset muodostivat heti linjan Hinstholman ja mantereen välille, mutta eivät rohjenneet ulommaksi, kuin ei heillä ollut turvaa maatykistöstänsä. Tämän tähden päättyi taistelu k:lo puoli 12 e.p.p. ja Hjelmstjerna vetäysi takaisin Holmööhön, ensin turvattuaan Sölfverarmin paluumatkani ja estettyään vihollisen ottamasta heidän venheitänsä, joista useampaa enää voitiin soutaa ainoastaan 3 eli 4 airolla. Ruotsalaiset menettivät tänä tärkeänä päivänä 173 miestä kuolleita ja haavoitettuja ja venäläiset 330 miestä; molemmin puolin oli menetetty 1/6 osa koko voimasta. Ruotsalaisilla oli 12 ja venäläisillä 22 toistaiseksi käytäntöön kelvotonta venhettä, ja muut laivat olivat joko enemmän eli vähemmän vikaantuneet.
Sandöön-salmen taistelun jälkeen oli Ruotsin saarilaivasto pakoitettu jättämään Turun saariston ja Kustaa Adolfin täytyi luopua toivostansa maalle nousullansa Turun läänissä häiritä venäläistä sotaväkeä Suomessa. Hän sai nyt toisia suunnitelmia tehtäväkseen.
Mutta palaamme Metsäkylään asetettuun nostoväkijoukkoon.
Lähetettyjen kautta sai Pahlén tiedon taistelun onnettomasta päättymisestä Sandöö-salmessa ja siten oli myös hänenkin matkansa tarkoitus mennyt myttyyn. Hän oli juuri aikeissa käskeä palautumaan venheisiin, kuin eräs pitkä, hoikkakasvuinen talonpoikaistyttö, jolla oli ruskeat silmät, musta ja vahva tukka ja oli muuten erittäin hyvännäköinen, kainosti astui Pahlénin luokse ja niijasi syvään evestille.
"Mitä tahdot, lapseni?" kysyi Pahlén ystävällisellä äänellä.
"Tahdon kysyä onko hän kenraali?"
"En ole vielä päässyt kenraaliksi", vastasi Pahlén myhäillen, "mutta tämän joukon päällikkö kyllä olen."
"No, sitten taitaa olla sama", vastasi tyttö hypistellen esiliinaansa. "Mutta olen lautamiehen Miina ja minulla on tärkeätä sanomista hänelle."
"Puhu pian, lapseni, sillä minulla on kiire."
"Onko hänellä kiire. No niin, sitten tietäköön, että suuri joukko ylhäisiä venäläisiä, joilla on niin paljon koristuksia rinnoillansa, pitää par'aikaa Westanskärin tilalla kemuja saavuttamansa voiton johdosta. Heidän mukanansa oleva vahtijoukko ei ole suurempi kuin 50 miestä. Minä, olen itse lukenut 'viheriätakkiset' ja tiedän myös, että Westanskärin inspehtorin Hagmanin rouva on nämä kemut toimittanut. Jos hän tahtoo vangita koko joukon, niin lähden minä tien oppaaksi."
Tätä uutista kuunteli Pahlén suurella tarkkuudella. Tuo ilmoitus on aivan todellinen. Ei ollut epäilemistäkään, ett'ei kenraali Buxhövden päällikkökuntansa, kenraalien Bagrationin, van Suchtelenin, evesti Anselm de Giboryn ja useiden ylhäisten venäläisten upseerien kanssa olisi päävartiossa Westanskärin tilalla. Pahlénilla oli 900 miestä ja hän oli ainoastaan 1/4 peninkulmaa siitä. Yhdeksänsataa miestä kyllä voittaisivat 50. Venäläisen ylipäällikön vangitseminen päällikkökuntansa kanssa on kylliksi suuri kiusaus. Sellainen onnellinen tilaisuus on niin harvinainen sodassa, että itse onnettarella näytti olevan osansa leikissä. Jos Buxhövden ja hänen etevimmät upseerinsa joutuisivat vangiksi, niin varmaan vihollisen hommat laimentuisivat, johtava henki häviäisi ja venäläisen sotaväen poistuminen ainakin Turun seuduilta olisi aivan varma seuraus. Pahlén ja hänen upseerinsa innostuivat tästä ajatuksesta ja päättivät äkkiluulematta karata juhlivien venäläisten päälle.
Juuri silloin saapui luutnantti Ranck, joka pohjoisesta Suomesta matkusti sanansaattajana kuninkaan luokse, ja tarjoutui heti yritykseen osalliseksi. Porilaisen upseerin univormu, jota hän kantoi, puhui kyllin hänen puolestaan. Pahlén käski hänen kiirehtimään edeltäkäsin etujoukon kanssa. Pian ehtikin hän puiden luokse, jotka peittivät huoneuksen. Kartano oli korkealla mäellä ja ikkunoista oli näköala salmelle ja siellä olevaan muona- ja sotalaivastoon. Joukot jaettiin kolmeen osaan siten, että 100 miestä lähetettiin metsän kautta vasemmalle, 50 oikealle puolelle kartanoa ja Ranck jäännösten kanssa etupuolelle vahtimaan vihollista. Kaikkien osastojen piti, merkin annettua, hyökätä yht'aikaa.
Westanskärin suuressa salissa istui kaikessa rauhassa Buxhövden ja hänen ylhäinen päällikkökuntansa, nauttien hyvällä halulla noita herkullisia ruokija ja hienoja viinejä.
Päällikön vieressä oikealla puolella istui neiti Jägerhorn loistavana viehätyksestä ja kauneudesta. Hänen tuliset silmänsä hempeyden verhoomina katselivat muhkeata evesti Giborya, joka yhä edelleen oli hyvin kohtelias hänelle ja näytteli mieltyneen ja ihastuneen rakastajan roolia. Gibory oli Wenäjän sotaväen urhoollisimpia upseeria, hän oli rikas, hänellä oli toivottavana loistava tulevaisuus ja neiden silmissä oli se aivan hänelle sopiva naimiskauppa.
Buxhövden kohotti lasinsa.
"Hyvät herrat, juokaamme malja Sandöösalmella saavuttamamme voiton kunniaksi ja aseittemme edelleen edistymiseksi", lausui ijäkäs kenraali hiukan kumartaen päätänsä. "Tähän maljaan suljen myös teidän, kaunis neitiseni, joka olette olleet meille niin ahkerana ja uskollisena liittolaisena. Keisari on kutsunut teitä Pietariin, mutta te kernaammin jäätte meidän läheisyyteemme, vieläkin työskennelläksenne meidän hyvän asiamme eduksi."
Lasit tyhjennettiin pohjaan.
"Minun aikomukseni on", vastasi kavaltajatar, "mennä pohjoiseen ja siellä kehoittaa kansaa heittämään aseensa, antautumaan välttämättömyyden lain alle, eikä turhaan vuodattamaan vertansa mitättömissä taisteluissa. Tämän tehtäväni toimitettua menen isäni ja setäni luokse Pietariin ja heidän kanssansa vietän hiljaista elämää."
"Viimeksi mainitsemastanne ei tule mitään", lausui ruhtinas Bagration. "Pietarin ylhäisimmät salongit tulevat kilvoittelemaan siitä kunniasta, kuka saisi huoneihinsa vastaanottaa niin arvoisan vieraan ja Keisarillisen hovin salit tulevat loistamaan kuin kirkkain tähti teidän kunniaksenne. Teidän neronne ja hyvät lahjanne vasta siellä tulevat oikein arvostelluiksi."
Neiti Jägerhornia miellytti tämä väärä ja valheellinen imarteleminen. Hänen kasvonsa hehkuivat rusottavasta punasta ja hän katsoi Giboryyn ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
"Sinä kuulet, mikä kunnia minua odottaa ja keisarillisen armon auringon saat jakaa minun kanssani, jos vaan ymmärrät oman onnesi. Sinä olet kunnianhimoinen ja minun kauttani voit saavuttaa suurimpien toiveittesi päämäärän."
Oli juuri ehditty jälkiruokaan, kuin inspehtori Hagmanin rouva kalpeana ja säikähtyneenä syöksyi saliin.
"Mitä on tekeillä?" kysyi Buxhövden rauhatonna.
"Ruotsalaiset ovat täällä ja ovat ympäröinneet kartanon", huusi hän.
"Kaikkiaalla vilisee sotamiehiä, me olemme hukassa."
Buxhövden ja kaikki muut vieraat hyppäsivät säikähtyneenä pöydästä. Gibory kiiruhti ikkunasta katsomaan. "Se on totta", huusi hän. "Me olemme vihollisen ympäröiminä. Ei hetkeäkään ole menetettävä, jos mielimme onnistua pakenemaan."
Vanha Buxhövden oli kokonaan kadottanut miehuutensa. Neiti Jägerhorn tiesi, mitä hänelle tulisi tapahtumaan, jos hän joutuisi ruotsalaisten kynsiin, ja sentähden hiipi hän kuollonkalpeana Giboryn luokse.
"Pelastakaa minut ja ikuinen kiitollisuuteni on oleva palkintonne."
Hän oli katsahtanut ikkunasta kartanolle ja tuntenut siellä Ranckin, joka ryntäsi joukkoneen eteenpäin, ollen varmana voitostaan ja luullen kaikki tehdyksi parissa minuutissa.
"Siellä näkyy olevan minun pahahenkeni, jonka jo luulin kuolleeksi, mutta joka kumminkin vielä elää", mumisi neiti. "Hän ei säästä minua, jos vaan joudun hänen kynsiinsä."
Urhoollinen Gibory otti päällikkyyden, hän olikin ainoa koko loistavassa joukossa joka ei kadottanut miehuuttansa. Hän antoi heti sulkea portin ja kehoitti noita harvoja, mutta uljaita sotilaitansa. Kohta paukkuikin jokaisesta ikkunasta hyökkääviä ruotsalaisia vastaan vilkas ja tarkka kiväärintuli. Nyt ei ollut aikaa viipymiseen. Ranck ryntäsi esiin joukkonensa. Yksi ja toinen nostokas keikahti maahan venäläisten kuulista. Säikähtyneinä seisahtuivat äkkiä jälellä olevat, tunkeutuivat yhteen läjään ja ampuivat laukauksen toisensa perästä ilmaan. Nyt tuli toiset kaksi osastoa lisäksi, mutta heille ei käynyt sen paremmin. Ne lisäsivät vaan häiriötä. Järjestystä ei ollut ollenkaan ja tottelemisesta ei ollut puhettakaan; kaikki huusivat toisiansa. Kurjempaa ei voi ajatellakkaan. Turhaan sekä rukoili että kiroili ja käski tuo urhoollinen Ranck; ei mikään auttanut. Ranck hyökkäsi joukkoon ja koetteli sapelillansa ajaa niitä eteenpäin. Turhaa vaivaa! Ne antoivat ennen lyödä itsensä kuoliaaksi, mutta paikaltansa eivät liikahtaneet. Nämä nostokkaat olivat kurjimpia pelkuria, mitä kernaasti voi ajatellakkaan.
Äkkiä avautui portit. Päällikkökuntansa ja korpraalikunnan sotamiehiä ympäröimänä hyökkäsi Buxhövden ja pajunetit oikastuina murtausi hän ruotsalaisten pataljoonien, lävitse ja hävisi metsään hurraahuutojen kaikuessa. Buxhövdenin sivulla, Giboryn, Bagrationin ja Suchtelenin ympäröimänä näkyi kaunis, hymyilevä nainen. Se oli Brahelinnan neiti, joka onnellisesti pääsi Ranckin kynsistä.
Vihollisen mentyä saivat nostokkaat miehuutensa takaisin, vaikk'ei kuuliaisuuttansa. Tiedustamatta päällikkökunnalta ryntäsivät he hyljättyyn kartanoon. Täällä ryöstettiin oikein taitavuudella. Ei siinä kyllä, että Buxhövdenin muhkea päivällinen meni heidän nälkäisiin vatsoihinsa, sillä se oli paikallaan, mutta nuo pulskat venäläiset univormut olivat heille erittäin mieleen ja kohta näkyikin joukko mitä hulluimmassa maskeraatipuvussa. Täällä eräs loistavassa kenraalin hännystakissa ja rääsyisissä, harmaissa housuissa, tuolla toinen kolmikolkkasessa hatussa, suurissa saappaissa, riippuva sapeli ja pistoolit kupeilla, mutta paljaat kyynäspäät pilkistivät kuluneen nutun sisästä; siellä taas kolmas ylpeillen hopeakauluksisella palvelijan takilla ja paljain jaloin. Sanalla sanoen, koko joukko oli pikemmin italialaisten latsaroonien kuin Ruotsin sotilasten näköisiä. Buxhövdenin arkisto, hänen koristuksensa y.m. olivat ainoat saaliit, jotka joutuivat ruotsalaisten käsiin ja jotka Ranck otti jättääksensä kuninkaalle.
Kenraalien Tutschkoffin ja Kunovnitzin johdolla lähestyvät venäläiset lopettivat kuitenkin nostokkaiden ilon ja olivat vähällä ympäröitä heidät kaikilta puolin. Evesti Pahlén oli saanut ruhjevamman ja oli mennyt alukseensa. Nyt tuli ruotsalaisten vuoro murtautua venäläisten joukkojen lävitse. Suurella vaivalla saatiin tämä opettamaton joukko järjestetyksi, mutta vieläkin suuremmalla vaivalla onnistuttiin murtaumaan vihollisen rivien lävitse ja pääsemään rantaan. Vähäisellä mieshukalla se kumminkin onnistui ja suurimmassa epäjärjestyksessä ja sekasotkussa kiiruhti miehistö venheisiin ja tuli aluksiin, joiden ankkurit heti nostettiin, purjeet levitettiin ja niin mentiin ulapalle. Venäläinen tykistö oli sill'aikaa ehtinyt rannalle ja alkoi vilkkaan raehaulisateen laivoja kohti. Aluksia ohjaavat laivurit säikähtyivät tätä ja menettivät kaiken kykynsä. He törmäsivät toisiinsa, sekaantuivat ja ainoastaan tykkivenheiden avulla pelastettiin, mikä vielä oli pelastettavaa. Tykkikaljaasi oli tarttunut toiseen, jossa oli 150 nostokasta, ja molemmat ajoivat karille. Molempien täytyi vetää lippunsa alas ja antautua. Jäännökset tästä lähetyksestä, joka oli yksi noista tämän sodan aikuisista surullisenhauskoista yrityksistä, tulivat seuraavana päivänä Korppoon.
Jos Pahlén olisi saanut käytettäväkseen edes ainoankin, heikoimmankin kaartin pataljoonan niistä, jotka nyt työttömänä loikoivat Ahvenanmaalla, olisi leikki epäilemättä loppunut siten, ett'ei ainoakaan Westanskärin päivällisseurueesta olisi päässyt pakenemaan, vaan olisivat saaneet ruokailla ruotsalaisissa aluksissa. Kuten olemme nähneet, oli loppu nyt toisellainen. Pahlén kirjoitti erittäin kummallisen ilmoituksen kuninkaalle, se oli oikea mestariteos, jossa annettiin kaunein muoto myöskin kurjimmalle asialle. Hän tuhlasi kiitoksia, joista Ranck oikeuden mukaan myös sai osansa, mutt'ei maininnut sanallakaan nostokasten pelkurimaisesta käytöksestä. Sillä tavoin kuningasraukan omat suosikit pitivät häntä tietämättömyydessä asiain oikeasta suhteesta. Imartelu tulikin niiksi turmiollisiksi okaiksi, joita he kylvivät hänen tiellensä, ja vahingollisemmaksi kuin julkisesti lausuttu moite.
Kun Ranck tuli päävartioon Ahvenanmaalle, ilmoitutti hän heti itsensä kuninkaalle, jättääksensä hänelle mukanansa olevat asiakirjat. Hänen astuessansa kuninkaan luo, käveli Kustaa Adolf, kädet selän takana, edestakaisin lattialla. Huolimatta Pahlénin loistavasta ilmoituksesta oli kuningas erittäin huonolla tuulella tapahtuneiden vastusten tähden. Verta oli vuodatettu, laivoja ja joukkoja menetetty, ja ainoastaan tappioita ja häpeää oli voitettu.
"Asiakirjoja ja taas asiakirjoja!" lausui kuningas ja tempasi kiivaasti käärön, jonka Ranck syvästi kumartaen ojensi hänelle. "Kaikki ne kirjoittavat laajasti ja leveästi te'oistansa, mutt'ei sittenkään saavuteta mitään päättävää. Evesti Jönsson tappeli kuin miesten mies, mutta Pahlén sitä vastaan kuin akka."
"Mitä tuommoisella miehistöllä, kuin nostokkaat ovat, voikaan juuri saada toimeen", rohkeni Ranck lausua. "Ah, teidän majesteettinne, ne ovat huonommat kuin eläimet. Turhaan koettelin minä sapelillanikin ajaa heitä eteenpäin. Niitä oli aivan mahdotoin saada taisteluun. Tässä tapauksessa olen velvollinen puhumaan totta teidän majesteetillenne ja vapauttamaan Pahlénin koko syytöksestä."
"Mutta siitä ei Pahlén mainitse sanaakaan", vastasi kuningas ja katsoi terävästi Ranckin kasvoihin. "Mitenkä te, herrani, joka tulette pohjoisesta sotajoukosta, tulitte osalliseksi Vestanskärin kahakkaan?"
"Vapaaehtoisena, teidän majesteettinne", vastasi Ranck ja kertoi muutamilla sanoilla osallisuudestansa tuohon surullisen naurettavaan kahakkaan. "Teidän nimenne?"
"Kustaa Ranck, teidän majesteettinne."
"Sittenhän olen joku aika takaperin allekirjoittanut teille upseerin valtakirjan", lausui kuningas.
"Josta armonosoituksesta minä alamaisimmasti saan lausua hartaimman kiitollisuuteni", vastasi Ranck. "Tämä teidän majesteettinne hyvyydenosoite on tuleva minulle voimalliseksi kiihoittajaksi vast'edeskin toimimaan siten, että saan olla kuninkaani suosiossa."
"Tehkää se, herrani, enkä unhota teitä. Mutta mitä enemmän tarkastelen kasvojanne ja kuta enemmän muistelen, niin ei taida olla ensikerta kuin näen ja puhuttelen teitä. Olenko siinä erehtynyt?"
"Teidän majesteettinne muisti ei ole pettänyt. Viime maaliskuussa oli minulla armo sanansaattajana jättää teidän majesteetillenne kenraali Klerckerin asiakirjoja. Silloin teidän majesteettinne suvaitsitte vastaanottaa minun Tukholman linnassa ja lausua minulle muutamia sanoja."
"Aivan oikein, herrani. Nyt muistan tarkoin. Te olitte silloin korpraali. Teidän ylenemisenne on käynyt nopeasti, mutta teidän esimiestenne arvolauseet urhoollisuudestanne ja kelvollisuudestanne olivat erittäin hyvät. En koskaan olisi luullut, että nostokkaat olivat sellaisia kurjia pelkuria. Jos niin ei olisi ollut, olisi meillä nyt kunnia nähdä Buxhövden ja hänen päällikkökuntansa vankeinamme."
"Joitakuita muistoja tuosta onnistumattomasta yrityksestä oli minulla kumminkin onni saada haltuuni", lausui Ranck. "Ne ovat tosin halppoja, sillä ne ovat ainoastaan Wenäjän ylipäällikön arkisto ja hänen kunniamerkkinsä."
"Hänen arkistonsa ja kunniamerkkinsä, mikä riemu! ja niitäkö te sanotte halvoiksi?" huudahti kuningas ilosta loistavin kasvoin. "Ne ovat voitton-merkkejä, jotka minusta ovat suurimmasta arvosta. Missä ne ovat?"
"Täällä ulkona, sillä annoin kantaa ne mukanani tänne", vastasi Ranck, joka ainoastaan suurella tuskalla voi pidättää nauruansa tuon heikon kuninkaan melkein hupsumaisesta ilosta.
Antakaa heti kantaa ne tänne. Tahdon persoonallisesti tarkastaa hänen paperinsa ja itse säilyttää hänen koristuksensa, lausui kuningas vilkkaasti. "Jahah, siis meidän lähetyksellämme oli loistavakin puolensa. Nyt saa kreivi kävellä koristuksitta ja näyttää vaan tavalliselta ihmiseltä, ha, ha, ha!"
Muutamien minuuttien kuluttua oli kuninkaan huoneessa suuri kirstu, joka sisälsi Buxhövdenin arkiston, ja laatikko, jossa oli hänen kunniamerkkinsä. Kustaa Adolf avasi itse laatikon, levitti kunniamerkit pöydälle ja nauroi niitä katsellessansa useita kertoja.
"Te teitte oikein hyvin, herrani, erittäin hyvin," huudahti kuningas kääntyen Ranckiin. "Teillä on oikeus pyytää jotakin armoa minulta."
Armoa — kuninkaalta. Kun Ranck kuuli tämän odottamattoman lauselman, vapisi hän ilosta. Kirjoittamansa anomuksen, joka hänellä oli mukanansa, tuon hänelle tärkeän paperin rohkenisiko hän antaa majesteetille? Kyllä, sillä tällaista tilaisuutta kuin tämä ei luultavasti hänelle koskaan enää sattuisi. Mutta hänen anomuksensa oli sitä laatua, että kuningas helposti voisi vihastua ja hänen tarjoomansa armo voisi muuttua hirveimmäksi armottomuudeksi. Ranck oli epäilevä ja arka. Tällöin, kuin juuri hänen miehuuttansa tarvittiin, oli hän neuvoton ja vapiseva. Kuningas huomasi Ranckin vaihettelevat mielenliikunnot ja lausui ystävällisellä äänellä:
"Teidän ei tarvitse peljätä mitään, herrani. Te olette toiminneet suureksi mielihyväkseni ja voitte sentähden vapaasti ilmoittaa, jos tahtoisitte jotakin toivoanne täytetyksi." Nämät ystävälliset sanat vahvistivat Ranckia. Hän otti anomuksen taskustansa, polveutui ja ojensi sen kummastuneelle kuninkaalle.
"Armoa, kuninkaani, anteeksi antamusta ja lempeyttä siitä, mitä olen rikkonut ja väärintehnyt", mumisi Ranck ja samalla tarttuen kuninkaan käteen suuteli hän sitä kunnioittavasti. Kustaa Adolf katseli rukoilevan kalpeita kasvoja yhtä hämmästyneenä kuin kummastuneenakin. Tuo urhoollinen upseeri olisi siis rikoksellinen. Kuningas hetkisen luuli, että Ranck oli tullut mielipuoleksi, mutta tuo peräti surullinen ja epätoivoinen katse, jolla Ranck häntä katseli, ilmaisi enemmän syvää surua kuin sekoittunutta järkeä.
"Nouskaa ylös, herrani, sillä ainoastaan Jumalan edessä ollaan polvillaan", lausui kuningas. "Minä tarkastan pitkän kirjoituksenne sisällön, ehkä se selvittää teidän kummallisen käytöksenne syyn."
Ranck nousi ylös. Kun kuningas oli lopettanut lukemisensa, kääri hän hitaasti paperin kokoon ja katsoi kau'an ja tutkivasti Ranckiin, joka ei rohjennut kohottaa silmiänsä hallitsijaan, vaan tuijotti alas.
"Nyt ymmärrän kaikki", lausui kuningas, "te olitte niiden joukossa, jotka tahtoivat melkein kukistaa minun autuaallisen isäni. Te olitte maanpetturi, vapausraivio, vallankumooja. Te tulitte oikeudenmukaisesti rangaistuksi, vai miten?"
"Aivan oikeudenmukaisesti, teidän majesteettinne", vastasi Ranck, "minun rikokseni oli suuri, mutta minä olin silloin vielä niin nuori, ajattelematon ja helposti viekoteltu toisilta, joiden olisi pitänyt sääliä nuoruuttani. Maanpakolaisuuteen tuomittuna olen kahdeksantoista vuotta etsinyt kuolemaa, mutta se on minua tähän asti säästänyt. Kun kuulin sodan raivoavan isänmaassani, niin kiiruhdin takaisin vieraalla nimellä taistelemaan veljieni rinnalla synnyinmaani edestä. Miehuudella ja kuolemaa-pelkäämättömyydellä toivoin voittavani takaisin kuninkaani armon ja puhdistavan itseni siitä häpeästä ja kunniattomuudesta, joka on nimeeni liittynyt, kuin myös miehenä korvaavani sen, minkä nuorukaisena rikoin."
Kuningas oli liikutettuna. Ranck oli puhunut vakavuudella ja nöyrällä arvollisuudella, joka näytti miellyttäneen tuota jäykkää kuningasta.
"Ja missä olitte niinä vuosina, jotka olette ollut poissa?" kysyi kuningas.
"Koko sen ajan taistelin Ranskan lippujen alla", vastasi Ranck. "Yksinkertaisesta sotamiehestä palvelin aste asteelta evestiksi 15:sta linjarykmentissä. Keisari koristi minua kunnialegioonan komentaja-arvomerkillä ja italialaisella rautakruunu-tähdellä. Vieläkin olen evestinä Ranskan sotajoukossa."
Kuninkaan kasvot olivat Ranckin puhuessa muuttuneet kalpeiksi ja ankaran näköisiksi. Hänen silmänsä säteilivät ja paksut huulensa vapisivat vihasta.
"Siis olette minun pahimman viholliseni, tuon suurimman villipedon palveluksessa", huusi kuningas ja polki kiivaasti jalkaansa. "Te olette palvelleet kuninkaan murhaajaa. Tuolta Bonapartelta te olette vastaan ottaneet virkanimityksiä ja armonosoituksia. Se on minusta suurempi rikos kuin osallisuutenne Anjalanmiesten joukossa."
"Teidän majesteettinne, ketä olisin sitte palvellut?" lausui Ranck myöntäen. "Enhän voinut lisätä rikoksiani käymällä Wenäjän palvelukseen. Sitten en koskaan olisi voinut palata maahani, vaan olisin tullut kokonaan vihattavaksi henkilöksi. Ranskanmaa on aina ollut liittolaisemme. En ole taistellut enemmän tasavallan kuin vallankumouksenkaan puolesta, vaan ainoastaan saavuttaakseni arvokkaan aseman yhdyskunnassa ja korjatakseni sotilaana sen, jonka kansalaisena olin rikkonut. Kun tulin tasavallan sotajoukkoon, eli silloin vielä teidän majesteettinne korkea isä. Jos teidän majesteettinne olisi silloin ollut Ruotsin hallitsijana, olisin kenties, jos olisin tuntenut teidän majesteettinne mielipiteet, toiminnut toisella tavoin."
Viimeinen lauselma näytti sekä miellyttävän että lepyttävän kuningasta, sillä hänen kasvonsa muuttuivat taasen levollisen ja hyväntahtoisen näköiseksi ja hän vielä kerran luki Ranckin antaman paperin.
"Sanoin teille, että saatte pyytää jonkun armon, enkä ota sanaani takaisin, sillä kuninkaan lupaus on peruuttamaton", lausui kuningas totisena. "Te olette esittäneet toiveenne, että teille langetettu tuomio peruutettaisiin ja te taas oikealla nimellänne saisitte astua sotaväkeen. No niin, minä myönnän pyyntönne, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla." Ranck ei voinut hillitä tunteitansa, jotka nämä kuninkaan sanat hänessä herättivät. Hänen liikutuksensa oli niin kiivas, että se melkein kauhistutti kuningasta.
"Armoa, anteeksi antamusta, sovitusta!" huudahti hän vapisevin huulin ja syvästi huokuen. "Oi käskekää, kuninkaani, ja jos se on minulle mahdollista, niin koetan täyttää teidän majesteettinne käskyn."
"Teidän tulee antaa vieläkin enemmän aihetta esittämänne rukouksen täyttämiseksi", vastasi kuningas. "Sotatantereella näyttämänne urhoollisuus ja miehuus ovat tiettävästi kylliksi suuret tullaksensa palkituksi enemmälläkin, kuin mitä olette jo saaneet, mutta toivoisin, että te lisäisitte ansioluetteloanne jollakin merkillisellä te'olla, joka ei olisi jokapäiväisiä; joku tuommoinen erittäin kaunis 'affääri' vihollisen kanssa, joka vieläkin kohottaisi jo saavuttamaanne arvoa, niin että ylpeydellä voisin sanoa: tuo mies ansaitsee harvinaisen armon erinomaisen työn tehtyään."
"Minä koetan täyttää tämän ehdon", vastasi Ranck muutaman minuutin mietittyään. "Kokemus on osoittanut minulle, ett'ei mikään ole tässä maailmassa mahdotonta. Teidän majesteettinne ehdon täyttämisestä riippuu kaikki, mitä minulle on kalliinta: arvo, kunnia, maine ja hyvä nimi. Jos se ei onnistuisi, niin on minulla jälellä ainoastaan yksi tehtävä."
"Ja se on?" kysyi kuningas matalalla äänellä.
"Se on — kuolla, teidän majesteettinne, sillä ainoastaan kuolema on silloin minun ainoa ja paras voittoni."
Kuningas hiukan värähti, sillä Ranckin ääni ilmaisi, ett'ei hän puhunut hetken sanoja.
Kuningas viittasi kädellään Ranckille merkiksi, että hän sai mennä. Hän kumarsi syvään ja läksi huoneesta. Ranckin antaman anomuksen pani kuningas kirjalaukkuunsa ja mumisi itseksensä:
"Tuo upseeri oli harvinainen mies ja minä melkein kadun, että vaadin hänen urhoollisuudeltansa vieläkin näytteitä. On kumminkin hauskaa kuulla, mihin toimiin hän aikoo ryhtyä."
Hän meni pöydän luokse ja alkoi leikitellä Buxhövdenin kunniamerkkien kanssa.
VIIDESTOISTA LUKU.
"Styrbjörn" ja "Hjalmar". Taistelu yöllä.
Nykyajan ajattelijat ovat saattaneet epäilyksen alaiseksi, josko urhoollisuus on katsottava hyveeksi. He väittävät, että tämä ominaisuus, persoonallisen miehuuden osoittajana, on yhtähyvin raa'oilla villeillä kuin sivistyneilläkin kansalaisilla; että se on ainoastaan harjoitettu luonnonlahja, röyhkeys, joka ei pelkää vaaroja, kuin hyveet sitä vastaan ovat ihmisvoiman koko työskentelemisen ja järjen lainlaatimisen osoituksia.
Kun urhoollisuus ilmaantuu ainoastaan villinä himona, voittaa vastustajaansa, silloin tiettävästi sille ei voi omistaa hyve-nimeä, mutta kun mies vapaasta tahdostansa, saavuttaaksensa jotakin suurta, tärkeätä, alttiiksi panemalla elämänsä ja onnensa, kestävyydellä antautuu koko sielunsa ja ruumiinsa voimalla vaarojen alaiseksi, siinä esiytyy sankarimainen urhoollisuus, jonka Kreikan filosoofit lukivat päähyveiden joukkoon ja omistivat ainoastaan sankareille.
Ruotsin sekä armeijassa että meriväessäkin on kaikkina aikoina löytynyt sellaista urhoollisuutta, joka on omituinen arvokkaalle sotilaalle, sellaista uhrausta kuninkaan ja valtion, kansakunnan ja kansalaisten pelastamisen edestä uhkaavasta vaarasta, urhoollisuutta, joka tyyneenä käy omaa perikatoansa kohti, kun hän tietää sillä hyödyttävänsä yhteistä parasta.
Venäläiset olivat Wiaporin antaumisessa heidän käsiinsä joutuneesta laivastosta varustaneet ja miehittäneet saaristolaivaston, johon kuului kaksi saaristo-rekattia, muutamia kuunaria eli pieniä prikiä ja 12 tykkivenhettä, ja olivat niiden kanssa asettuneet eteläpuolelle Turun saaristoon, ottaaksensa kiini ruotsalaisia kauppalaivoja ja vast'edes, lisävoimia saatuansa, mennäksensä jos mahdollista aina Ahvenanmaalle asti. Ruotsin sotalaivasto oli purjehtinut eteläisillä ja läntisillä purjehdusvesillä estääksensä tanskalaisten ja ranskalaisten joukkojen Skånessa aikomaa maallenousua; mutta kun huomattiin, ett'ei sillä puolella ollut mitään vaaraa ja että paitse sitä Englannin laivasto oli tullut Juutinraumaan, niin saivat ruotsalaiset, Gotlannin takaisin otettuaan viholliselta, käskyn mennä Suomenlahdelle. Täällä yhdistyi heihin seuraavana päivänä nyt kerrottavamme tapauksen jälkeen englantilainen amiraali Samuel Hood, johtaen laivoja Gentaur ja Implacable.
Erikoinen osasto Ruotsin laivastosta oli asettunut Neitsytsalmelle, mutta ei voinut päästä venäläisen laivaston luokse, sillä edellinen oli hyvin syvässä kulkeva ja sentähden sen täytyi jäädä kau'aksi saaristosta, josta venäläisten tykkivenheet sopivassa tilaisuudessa näyttäytyivät, kuitenkin tekemättä mitään enempää vahinkoa, paitse että kaksi miestä siinä tuli ammutuksi Fäderneslandet-nimiseltä laivalta, näistä toinen niin omituisella tavalla, että siitä ansaitsee mainita.
Toinen noista miehistä oli piiloutunut laivan vihollisesta käännettyyn puolisen palokassiin, jossa luuli olevansa suojassa vihollisen kuulilta, mutta eräs kuula, joka oli kulkenut kannen yli ja tunkeutunut pastingin läpi ja siten menettänyt voimansa, putosi omasta painostaan alempana olevaan parkassiin ja musersi siinä istuvan merimiehen pään.
Ruotsin päälaivasto oli Örössä ja kun laivasto Neitsytsalmella ei voinut mitään toimittaa, niin päätti Ruotsin amiraali kutsua sen takaisin, mutta sitä ennen koettaa hävittää venäläisen saaristolaivaston. Hyökkäys oli tehtävä äkki-arvaamatta, sillä ruotsalaisilla ei ollut muita kuin parkasseja, joilla voitiin vihollista lähestyä.
Evestiluutnantti von Krusenstjerna, joka oli laivaston lippukapteeni, uskottiin tekemään hyökkäyksen suunnitelmaa ja järjestämään sen. Eri laivoista määrättiin upseerit ja vapaaehtoinen miehistö valittiin, sillä kaikki ruotsalaiset matroosit ja laivamiehet tahtoivat päästä mukana. Öröön laivastosta lähetettiin 7 parkassia, jokaisessa 50 miestä meriväkeä ja 4 vapaaehtoista — merisotamiehiä — ynnä 5 miehitettyä venhettä 17 päivänä kello 6 iltasella menemään Neitsytsalmen päällikkölaivalle kuningas Adolf Fredrikille, jonne niiden piti saapua kello 9 samana iltana. Jokaista parkassia johti yksi nuorempi upseeri ja yksi eli kaksi aliupseeria.
Määrätyllä tunnilla saapui kapteeni Nordenskjöld soutuvenheillä kokouspaikalle, jossa hän yhdistyi laivasto-osastosta lähetettyjen alusten kanssa, niin että nyt koko matkuessa oli yhteensä 14 parkassia ja 10 venhettä. Kun osa Kronoborgin rykmenttiä vielä vastatuulen tähden oli jälellä ja harjautuneita ampujia tarvittiin tällaisessa tilaisuudessa, niin pyydettiin päällikön majuri Hederstjernan komentamaan jokaiseen suurempaan parkassiin 10 ja pienempään 6 sotamiestä, joten miehistö lisääntyi 132 miehellä ja niille tarpeellisella päällystöllä. Kun kaikki olivat kokoontuneet, kutsuttiin upseerit neuvottelusaliin ja evestiluutnantti von Krusenstjerna ilmoitti heille, että ai'otulla hyökkäyksellä oli tarkoitus valloittaa molemmat venäläiset saaristorekatit, joka oli tapahtuva kahdessa kolonnassa, joista toista tuli johtamaan kapteeni Nordenskjöld, jonka piti hätyyttää Styrbjörniä, ja toista luutnantti Dreyer, jonka oli määrä valloittaa Hjalmar. Ensimäiseen kolonnaan määrättiin 7 parkassia ja 3 venhettä, toiseen 6 parkassia ja 4 venhettä; varakolonnana seuraisi 1 parkassi ja 3 venhettä. Kuusi parkassia ja venhettä käskettiin menemään, 2 kunkin prikin luokse ja iskeä niihin. Kolonnien piti hyökätä rinnakkain ja jokaisen seurata aivan toisensa, perässä; reservikolonna jälkimäisenä. Sotahuudoksi tuli: Jumalan varjelus! ja tunnussanaksi: Antaa voiton! Senjälkeen kehoitettiin jokaisen upseerin käymään päällikkyyteensä. Kapteenit Klint ja Rundqvist määrättiin päällikön virkaatekeviksi ajutanteiksi.
Kello oli puoli 11, kun kolonnat läksivät liikkeelle. Välttääksensä venäläisten tykkivenheiden huomiota menivät kolonnat kaakon puolelle kulkuväylää Löfölahteen, sillä puolen peninkulman päässä tästä olivat venäläiset venheet ja 2 veden päällä kulkevaa tykistöä kahtena edellisenä päivänä kahakoineet laiva Fäderneslandetin ja rekatti Belionan kanssa — Gaubineau oli taas yhtynyt laivastoon, turhaan purjehdittuaan ja saavuttamatta ainoatakaan kaapparia —. Yö ei ollut oikein pimeä, vaikka taivaan kansi oli jokseenkin pilvinen ja ainoastaan airojen liikutus värähteli peilikirkkaan veden pintaa. Kolonnat jatkoivat soutamista parhaimmassa järjestyksessä, kunnes kääntyivät Löfölahteen ja huomasivat vihollisten rekatit tuskin 100 kyynärän päässä toisistansa ja niin rivissä, että ruotsalaiset melkein luulivat niitä yhdeksi laivaksi. Vasemmalla puolella oli linjassa kaksi kuunariprikiä ja oikealla yksi. Tykkivenheitä ei ollut ollenkaan näkyvissä. Juuri kun kolonnat kääntyivät Löfön niemestä, kohosi kuu vuoren ylitse vihollisen laivojen takaa, ikäänkuin vartiorovio, valmisna valaisemaan heti alkavaa kuumaa taistelua.
Vasta noin englannin peninkulman päässä voi huomata, että venäläiset olivat huomanneet lähestyvän vihollisen. Äkkiä hyökkääminen kiihotti kaikkia. Kapteeni Nordenskjöld jatkoi soutamista etunenässä ja lähestyi nuolen nopeudella Styrbjörnin keulaa; toiset venheet ja parkassit seurasivat perästä, mutta 2:sessa kolonnassa katkesi linja sen kautta, että Tapperhet nimisen laivan parkassi, joka oli kolmas järjestyksessä, oli niin raskas soutaa, ett'ei se voinut seurata edellä kulkijoita, ja sentähden jälestä tulevien täytyi hiljentää soutamista. Dreyer ja von Horn eivät huomanneet, että jälestä tulevat hiljensivät kulkuansa, josta seurasi, että jälestä tulevat puolipimeässä eivät nähneet edellisiä ja kuin toisen kolonnan upseerit eivät tienneet kumpanen laivoista oli Styrbjörn, kumpanen Hjalmar eivätkä huomanneet Styrbjörnin sivulla muutamia ensimäisen kolonnan soutulaivoista, mutta kuulivat vaan taistelun jo alkaneeksi, niin kiiruhtivat he iskemään Styrbjörniin kun heidän olisi pitänyt iskeä Hjalmariin. Jos olisi otettu vaarin tuo yksinkertainen varokeino, että olisivat joka aluksen välille asettaneet hinaustouvin, niin olisi koko häiriö ollut autettu ja koko seikka saanut toisen käänteen. Mutta hyökkäyssuunnitelman ilmoittamisen aika eri johtajille oli niin lyhyt ja laivoista lähteminen niin kiiruullinen, ett'ei siinä ehditty miettiä tuota varustusta, jonka hyödyn jälestäpäin niin helposti huomaa. Venäläiset olivat vihdoin viimein huomanneet vaaran ja kiireimmiten valmistauneet ankarasti vastustamaan hyökkääviä. Kun kapteeni Nordenskjöld ohjasi vihollisen rekatin sivulle, tervehdittiin häntä, ainoastaan muutaman sylen päästä, kivääritulella, joka ruotsalaisten onneksi oli niin huonosti tähdätty, ett'ei ainoatakaan edes haavoittunut. Parkassi ohjasi rekatin vasemmalle sivulle ja joukkonsa etunenässä kiipesi kapteeni nuorarappusia ylös ja hyppäsi ensimäisenä laivan portaan yli kannelle.
Tässä oli vastassa eräs venäläinen, antaaksensa ensimäiselle kuoloniskun, mutta pistoolin laukaus ennätti ennen oikaista hänen. Sapeli kädessä raivasi Nordenskjöld sijaa itsellensä, siksi kun muutamat hänen miehistänsä ehtivät kannelle hänen avuksensa. Venäläiset vetäysivät vähäisen takaperin, mutta kuin toiset parkassit eivät ehtineet iskeä rekattiin pikemmin kuin ennättivät päästä perille ja jo sitä ennen alkoivat ampua venäläisiä, jotka siten havaitsivat vihollisen hätyyttävän ainoastaan yhdeltä puolelta ja vähempilukuisina, niin työnsi venäläisten ylivoima hyökkäävät takaisin. Harmissaan kuultiin Nordenskjöldin, joka ei vieläkään nähnyt toisia kumppaniaan, huutavan: "Pitääkö minun täällä seisoa aivan yksin ja tulla ammutuksi kuin koira?" Mutta melkein samassa silmänräpäyksessä syöksyi peräkeulan oikealta puolelta alaluutnantti Lagerberg, vasemmalta puolen Melander, etukeulan puolelta Uggla ja peräkeulan purjeen kohdalta parooni Rehbinder, jokainen joukkonsa etunenässä ja kaikuvalla hurraahuudolla ilmoittaen tuloansa. Näistä kuuluivat Lagerberg ja Melander toiseen kolonnaan, joiden olisi pitänyt iskeä Hjalmariin. He pääsivät kannelle ilman suurempaa vastustusta. Nyt pakenivat venäläiset kannelta, joka heti valloitettiin. Luutnantit Cavallius ja Ruthensparre Kronobergin rykmentistä kiipesivät jääkärinensä kannelle merimiehen taitavuudella ja lävistivät tarkkoina ampujina jokaisen venäläisen, joka koetteli paeta paikasta toiseen kannella. Rohkea Ruthensparre kaatui heti kannelle päästyään, kuolettavasti haavoitettuna. Ruotsalaisia tuli enemmän ja enemmän kannelle, jolloin suuri osa venäläisistä kiipesi vanttiin [mastotouvi], märssyyn ja hytteihin, joista he lakkaamatta ampuivat. Kuin huomattiin, että ylhäältäkin päin ammuttiin, niin käskettiin jääkärien "ampumaan vanttiin", mutta kuin he eivät tietäneet merinimityksiä, niin huudettiin: "ampukaa ilmaan!" Käskyä toteltiin ja jokaisella laukauksella nähtiin venäläisiä roiskahtavan kannelle. Kumminkin oli vasta kansi valloitettu. Luutnantti Melander huomasi, että venäläiset ampuivat hytistä, jonne osa heistä oli paennut. Hän luuli heti voivansa valloittaa sen ja meni sentähden sinne, mutta hän työnnettiin takaisin. Tultuaan takaisin kannelle, huomautti hän kapteeni Nordenskiöldille hytin valloittamisen tärkeyden. Kapteeni huusi silloin Lagerbergille ja Melanderille, jotka olivat häntä lähinnä: "Tulkaa, seuratkaa minua!" Sanottu ja tehty! Nämä kolme upseeria hyökkäsivät hyttiin ja alkoivat taistelun 16 venäläistä vastaan, jotka heittivät pois kiväärinsä ja tarttuivat piikkeihinsä. Tämän taistelun aikana näkyi Lagerberg kaatuvan Nordenskjöldin sivulta, jolloin viimeksi mainittu surkeasti huudahti: "No niin, nyt on Lagerberg vainaja", mutta tämä nousikin heti ylös ja selvitti, ett'ei se ollut vaarallista. Eräs venäläinen oli pistänyt häntä piikillä, kuin hänen sapelinsa sysäystä väistäessä oli luiskahtanut kädestä. Hän pian sitoi haavan nenäliinallansa ja jatkoi kannelta saamallansa sapelilla taistelua. Samassa kuin hän tuli haavoitetuksi tulivat Kronobergiläiset, jotka huomasivat taistelun hytissä, ja nyt vetäysivät jälellä olevat venäläiset, huomattuaan olevansa vähempivoimaiset, peräpuolelle ja pyysivät armoa, jonka kapteeni Nordenskjöld kovalla äänellä heille myönsikin. Vangit vietiin parkasseihin.
Kajuuttaan oli suurin osa venäläisistä upseereista ja paljon, miehistöäkin paennut ja sulkeneet oven. Se avattiin ja eräs vanhempi venäläinen upseeri tuli esille ja pyysi saksankielellä, että ruotsalaiset ottaisivat heidät vangiksi, sillä he tahtoivat antautua. Kapteeni Nordenskjöld vastasi, että hän myönsi heille armon, kun samassa tuon venäläisen upseerin takana pyssy laukesi Nordenskjöldiä kohti. Luoti lensi aivan hänen päänsä ohitse ja haavoitti luultavasti jonkun takana olevista; se venäläinen upseeri, joka oli ampunut, vedettiin esille ja ovi suljettiin, eikä enempää tarvinnut ärsyttämistä suuttuneiden ruotsalaisten taistelunakin kiihottamiseksi. Samassa tuokiossa ovi murrettiin ja sisään tunkeuva joukko, joka nyt hyökkäsi kajuuttaan, alkoi hirvittävän hävitystyönsä. Luutnantti Melander ehti parahiksi tunkeutua esille juuri kuin kaksi vapaaehtoista aikoivat lyödä kuoliaaksi erään vanhan, haavoitetun ja aseettoman venäläisen upseerin, joka pyysi armoa ja oli sama, joka juuri oli keskustellut ruotsalaisten kanssa. Melander esti noita hurjia soturia siten, että heittäysi heidän väliin ja väisti sapelillaan niitä lyöntiä, jotka olivat vanhusta vastaan osoitetut, joka kiitollisuudesta tarttui Melanderin käteen ja sukkelasti painoi sen huulillensa. Hän vietiin ruotsalaisen päällikön luokse, jolta hän saksaksi kysyi:
"Ette kaiketi te tapa aseetonta?"
Nordenskjöld vastasi:
"Me emme taistele kuin murhaajat, vaan teidän ei näy tietävän taistella niinkuin kunniallisen sotilaan on velvollisuus, jonkatähden myös seuraukset olivat teille vahingollisia." Kapteeni antoi viedä parkassiin vanhuksen, joka oli venäläisten maasotamiesten päällikkö, evesti Herbusch.
Näiden tapausten tapahtuessa kannella valloitettiin tykistö, josta ammuttiin ympärillä olevia parkasseja ja venheitä, vaikk'eivät kuulat sattuneet sentähden, että nämä soutualukset olivat niin lähellä, että kuulat menivät ylitse, Jääkärit asetettiin luukkujen ympärille ja ampuivat alas siten raivaten sijaa, niin että ruotsalaiset voivat mennä alas, pantuaan ensin muutamia lyhtyjä piikkien nenään palamaan paremmin nähdäksensä. Tästä taas oli toinen haitta, sillä kun ympärillä olevat ruotsalaiset parkassit näkivät tykistön lyhdyillä valaistuksi, vielä tietämättä kumppaniensa olevan siellä, ampuivat he tarkasti kanuunaluukuista ja tapasivat siten sekä ystäviin että vihollisiin. Lyhdyt sammutettiin taas ja sitten taisteltiin pimeässä. Hirmuinen oli taistelu täällä, sillä venäläiset käyttivät kavalaa taistelutapaansa siten, että ensin loikoen kanuunien takana pyysivät armoa, mutta pistivät eli löivät sitten äkkiarvaamatta ohitse kulkevia ruotsalaisia. Tämän kautta katkeruus vaan lisääntyi. Helposti voi taistelun melskeessä tuossa ahtaassa kanuunahuoneessa kuulla ruotsalaisten varoittavan toisiansa, antamasta armoa, sanoen: "kumppani, elä usko venäläistä!" Täällä kaatui ripeä ja urhoollinen ruotsalainen upseeri, alaluutnantti Front. Kaikki venäläiset täällä kaatuivat. Nyt oli rekatti valloitettu ja kello oli noin kaksi aamusella, kun ympärillä olevat soutualukset kuulivat kapteeni Nordenskjöldin voittohuudon: "Eläköön kuningas!" johon ruotsalaiset kaikuvalla hurraalla vastasivat.
Luutnantti Dreyer, joka johti toista kolonnaa, oli Svalan'in parkassilla — yksi pienemmistä — ohjannut suoraan Hjalmarin etukeulaan, mutta kun häntä seurasi ainoastaan Tapperhet laivan venhe, näki hän mahdottomaksi ryhtyä hyökkäykseen, sillä siten hän vaan olisi pannut alttiiksi itsensä ja miehistönsä tarpeettomasti, sentähden kääntyi hän takaisin Styrbjörnin ympärille keräytyneiden soutualusten luokse. Saavuttuansa tänne ilmoitti hän asian evestiluutnantti Krusenstjernalle pyynnöllä, että tämä pakottaisi toiseen kolonnaan kuuluvat alukset tottelemaan annettuja määräyksiä ja kieltäisi heitä käymästä taisteluun Styrbjörnin kanssa. Vilkas tuli parkasseista sekä nuorten upseerien kiihko ja taistelunhalu tekivät kuitenkin Dreyerin ja päällikön ajutanttien ponnistukset hyödyttömiksi, varsinkin kuin toisen kolonnan suurin osa jo oli taistelussa Styrbjörnillä ja kaikki hyökkäsivät sinne. Sill'aikaa olivat toinen priki ja Hjalmar-laiva, käännettyään runkoaan ja asetettuaan poikittain Styrbjörn-laivasta alkaneet kanuunatulensa parkasseja vastaan, jotka suojatta olivat altisna hävitykselle. Eräs kuula sattui Wladislav-laivan parkassissa olevaan ruutikirstuun; se räjähti ja poltti sekä haavoitti alaluutnantti Erlandsonnin ja noin 18 miestä. Tämän häiriön aikana sattui alaluutnantti kreivi Cronstedt kuulemaan evestiluutnantti Krusenstjernan äänen. Hän sai käskyn Adolf Fredrik laivan parkassilla hyökätä Styrbjörnin oikealla puolella olevaa prikiä vastaan. Käskyä toteltiin; parkassit ohjasivat kulkunsa prikiä kohti, hyökkäsivät kiini ja muutamien minuuttien kuluttua oli pieni laiva valloitettu. Kun hurraahuudot Styrbjörniltä ilmoittivat muille venäläisille laivoille, että rekatti oli valloitettu, niin käänsi Hjalmar-laiva kiivaan tulensa Styrbjörniä kohti. Siihen vastasivat luutnantit Uggla ja Holmqvist Styrbjörnin peräkanuunilla.
Evestiluutnantti Krusenstjerna antoi nyt raketeilla palaumis-merkin, kun ei enää voitu ryhtyä Hjalmar-laivan kimppuun, sillä tykkivenheet olivat tulossa kumppaniensa avuksi. Parkassit ja venheet läksivät, vetotouvin kiinnitettyä, hinaamaan ryöstettyjä laivoja Hjalmarin tulta pakoon. Kanuunissa työskentelevät valittivat ampumavarojen puutosta, jonka johdosta muutamat ruotsalaiset kiiruhtivat ruutisäiliöön, jonka ovi särettiin, ruutitokkia tuotettiin ylös ja asetettiin kannelle, samalla kuin palavia etulatinkeja Hjalmar-laivan kanuunista, joita ammuttiin pistoolinlaukauksen päässä, lenteli Styrbjörnin tykistöön. Kumminkaan ei tapahtunut mitään räjähdystä. Tuota ryöstettyä laivaa nyt hinattiin mukana, sillä se ai'ottiin viedä Ruotsin laivastoon. Tällä välin ilmestyi paksu sumu, joka ynnä ruudin savun kanssa esti näkemästä kulkuväylää, ja siitä seurasi, että rekatti ennen pitkää törmäsi karille, johon sen myös täytyi jättää. Nyt olivat venäläiset tykkivenheetkin tulleet, ja kun ei rekattia voitu kuljettaa, niin annettiin palaumiskäsky. Neuvoteltiin, josko olisi parempi polttaa eli upottaa rekatti, mutta kuin joukko haavoitettuja, sekä omia että vihollisia, oli laivalla, niin hyljättiin kumpainenkin laivan hävittämistuuma, etenkin kun se kaikessa tapauksessa oli vahingoittunut niin paljon, ett'ei siitä koskaan enää voitu saada käytettävää. Useammat ruotsalaisista olivat parkasseissa ja venheissä, mutta suurin osa oli myös vielä laivallakin, ja paukuttivat kanuunia. Kun Lagerberg luuli jo kylliksi antaneensa ruutia säiliöstä, meni hän taas kannelle, mutta huomasikin kaikkien ruotsalaisten soutualusten jo jättäneen rekatin, paitsi Bellonan parkassin, jossa oli päällikkönä luutnantti Melander, ja joka myös jo oli irroittanut itsensä rekatin kupeesta. Lagerberg huusi, että ottaisivat hänen mukaan, mutta väestö, joka näki edessänsä selvän kuoleman, ei tahtonut kuulla sitä, sillä venäläiset tykkivenheet antoivat niin vilkasta tulta, että meri lennätetyistä kuulista rekaatin ympärillä oli kuin kiehuva kattila. Melanderilla oli kumminkin niin paljon kykyä, että sai itsensä kuulluksi, ja rohkeutta, että vaarasta huolimatta pelasti kumppaninsa. Onnellisesti pääsivät he pakoon ilman tuntuvampaa vahinkoa. Kun Lagerberg jätti laivan, huusi hän Ugglalle, että kiiruhtaisi palaumistaan, ja kun hän huomasi Styrbjörnin parkassin, joka oli ahterissa, antoi hän Ugglalle sen neuvon, että vetäisi sen luoksensa ja tulisi perässä jälellä olevien ruotsalaisten kanssa, jonka Uggla myös tekikin. Kun sumu esti venäläisiä näkemästä, että ruotsalaiset olivat jättäneet tuon karilla olevan laivan, niin ampua paukuttivat he vielä tuntikauden sitä, joten se tuli niin rikkiammutuksi, ett'ei enää kelvannut käytettäväksi, vaan särjettiin vähää myöhemmin venäläisiltä.
Useat ruotsalaisista parkasseista ja venheistä sattuivat sumussa yhteen venäläisten tykkivenheiden kanssa, jotka ampuivat heitä, mutta ruotsalaisten onneksi niin taitamattomasti, ett'ei sanottavaa vahinkoa tullut. Melander aluksineen ynnä kolme muuta parkassia joutuivat aivan rinnakkain erään venäläisen tykkivenheen kanssa; hän käänsi heti toiseen suuntaan, mutta venäläiset käänsivät myös ja ojensivat kanuunansa häntä kohden. Parkassin ympäri lentelevistä kuulista sattui kuitenkin vaan yksi, joka meni perä peilin lävitse teljan alle ja tappoi siellä olevan, jo ennestään pahoin haavoitetun miehen Kronobergin jääkäreistä ja ajoi sieltä pois luotsin, joka oli piiloutunut teljan alle, luullen siellä välttävänsä venäläisten kuulia. Paksu sumu esti myös ruotsalaisia näkemästä toisiansa ja pysymästä koossa. Kumminkin olivat jo kello 8 aamusella kaikki alukset tulleet päällikkölaivan luokse, eikä yhtään ollut poissa, ehkä useat vähemmän vahingoittuneina. Valloitettu kuunaripriki Eglée oli varustettu 10:llä kolminaulaisella kanuunalla ja Styrbjörnin parkassi, jolla Uggla ja Holmqvist tulivat, sekä Styrbjörnin vene, 5 pienellä tykillä. Vangiksi oli otettu evesti Herbusch ja 8 miestä Styrbjörnin miehistöä ja kuunariprikin päällikkö luutnantti Zabulatoff väkineen, luvultaan 13 miestä. Ruotsalaiset menettivät tässä 62 kuollutta ja kaivattua, niiden joukossa luutnantti Ruthensparre Kronobergin rykmentistä ja luutnantti Front sotalaivastosta, sekä 111 haavoitettua, joiden seassa on alaluutnantit Lagerberg ja Erlandson ja vähemmin haavoitetut kapteeni Nordenskjöld sekä alaluutnantit Uggla ja Rehbinder kuin myös luutnantti Cavallius Kronobergin rykmentistä. Venäläisten kärsimä tappio oli luultavasti paljon suurempi, sillä paitse vangiksi otettuja joutuivat kuoleman omaksi kaikki Styrbjörnillä olevat upseerit ja miehistö.
Ilmoituksessansa tästä kahakasta lausuu evestiluutnantti Krasenstjerna: "Kun tätä rohkeata vihollisten laivojen valloittamisen tapaa tähän asti ei ole ainoakaan meidän nyt elävistä, sotalaivastossa palvelevista upseereista ennen käyttänyt, niin pitäisi tuo osiksi epätarkka järjestys ja tottelemattomuus, jonka tähden ei täydellistä voittoa saavutettu, oikeuden mukaan olla anteeksi annettava, ja huomioon otettaman se harvinainen urhoollisuus ja uskomaton into, jolla nuoret upseerit taistelivat ja voittivat."
Lippukapteeni antaa koko päällikkyydelle kauniin kiitoslauseen. "Osasto Kronobergin rykmentistä luutnantti Cavalliuksen johdolla", sanoo hän, "osoitti tässä tilaisuudessa yhä edelleen näytteitä Ruotsin sotilaan oivallisesta urhoollisuudesta, joka jo kauemmin aikaa on tehnyt tämän rykmentin kuuluisaksi ja voittanut usein Ruotsin aseille loistavan sotakunnian."