Vaan hellullani oli kaksi
Ja tuon yhden pennin tähden hän
On tullut mahtavaksi."
"Niinkö on tehnyt?!" sanoi Heikki, tirkisti Kaisua silmiin, ja sipasi etusormellaan häntä leuvasta.
"Elä tule minun tilani reunalle!" sanoi Kaisu, hypähti kynnyksen ylitse ja istahti kynnykselle, jotta jalkansa jäivät ulkopuolelle.
"Tulenpa suottakin," sanoi Heikki, istahti hänkin kynnykselle, jotta jalkansa jäivät sisäpuolelle, ja tirkisti niin veitikkamaisesti Kaisun palaviin silmiin.
Kuu se paistaa killotti tuolta taivaslaelta, yölepakko lentää livahti aitan editse ja hiljainen tuulen huokaus suhautti lähellä kasvavan koivun lehtiä, mutta sitten seurasi tyyni hiljaisuus. Ei yölepakkoa näkynyt, eikä puun lehtikään liikahtanut.
Kaisu ei raahtinut häiritä tätä luonnon hiljaisuutta, eikä sitä hennonnut tehdä Heikkikään. Hiljaan nauttivat he siinä onnen suloisuutta, hiljaan ja kauvan; kunnes taasenkin vilahti yölepakko ja tuulen huokaus kuului puun lehdissä. Pirtin ovi aukeni ja askelia kuului.
Kaisu hypähti ylös, koppoi kalanipun ja alkoi juosta hipsutella pirttiä kohden.
Jahka se joutuu, jahka se joutuu,
Kyllä se tulee, jahka se joutuu;
Kultani minua hakemaan.
Rakkaus syttyy, rakkaus syttyy;
Sitten se vasta rakkaus syttyy;
Frallalla tallalla lallallaa."
Niin se Kaisu lauloi siinä juostessaan. Ohut pilvi oli silloin jo verhonnut puoli taivasta.
"Öhhöm," rykäsi vaari, joka tuli pirtistä pihalle ja tähysteli taivaalle.
Heikki hypähti myöskin aitan kynnykseltä ja läheni ukkoa.
"Eipä nyt pakkasesta pelkoa ole," arveli vaari yhä taivaalle tirkistellen.
"Ei ole," vakuutti Heikki, "tuulen henki on etelässä, väre kävi järvellä pohjaseen."
"Eteläänhän tuo kuukin juoksee," arveli ukko ja todella näyttikin kuin kuu olisi oikein aika hamppua tuolla pilven verhon takana etelään kiiruhtanut, — "Ylätuulikin on etelässä," arveli vielä vaari siinä miesten taivahalle tirkistellessä.
Miehet painuivat pirttiin, josta iloinen takkavalkea heille vastahan räiskähteli. Kaisa puuhaili siellä piisin ääressä kalavarrasten kanssa.
Ukko istahti piisin eteen jakkaralle, Heikki teki samoin.
Kaisu silmäsi heitä kumpaakin. Valkea leimusi piisistä vasten heidän kasvojaan.
"Tässähän ne pojatkin aina ennen iltasilla istuivat näin pyhä-iltoina," sanoi Kaisu.
Ukon otsalle nousi synkkä pilvi, mutta mitään hän ei sanonut, katsoa tuijotti vaan eteensä.
"Ovatko pojat kirjoittaneet," tiedusti Heikki.
"Ovathan ne," sanoi Kaisu.
"Siellä ne ovat Amerikassa?"
"Siellähän ne ovat."
"Eivätkö aijo kotiin tulla?"
"Eivät."
"Kummapa se on."
"Mikä kumma se on," puuttui vihdoin puheesen vaari, "mitä täällä nuorimies tekee."
"Eivätkö he olisi voineet elää tässä, ja tehdä työtä yhdessä teidän kanssa," arveli Heikki.
"Hm!" sanoi vaari ja yhä synkemmäksi kävi hänen muotonsa.
"Etkö sinä tiedä, ettei tässä meilläkään ole ikuista istunta; — etkö tiedä, että meidät tänään tahi huomenna ajetaan tästä taivas-alle ja kumma, että näinkin kauvan olemme saaneet olla, kun jo kaksi vuotta sitten meidät lähtemään tuomittiin," sanoi Kaisu.
"Mutta Raution Aappohan sanoi, että te möitte ainoastaan niitä halkoja, jotka olivat teille itsellenne liijaksi ja jotka muutoin olisivat perkkausmaalle lahonneet," sanoi Heikki.
"Sitä ei laki katso," sanoi ukko synkästi.
"Mutta ettekö te koettaneet metsäherroille selittää että..."
"Sinä olet lapsi ja puhut kuin lapsi," arveli ukko jyrkästi, nousi piisin luota ja läheni pöytää.
Sillä välin oli Kaisu saanut jo kalat paistaneeksi. Hän otti puukuppisen, pani siihen vettä, nakkasi suoloja sekaan, vei sen paistinvarrasten kanssa pöydälle, nouti leipää ja maitoa ja käski Heikkiäkin syömään.
Heikki empeili kotvan, mutta kun ukko uudisti käskyn, koppoi hän vihdoin eväslaukkunsa penkin alta ja istahti hänkin yhdessä ukon ja Kaisun kanssa paistinkalan ääreen.
Päivä oli jo kymmenissä tiistaina. Heikki istui tuossa vanhan puukirkon kiviportailla ja kokoili evästään laukkuun. Suu se vielä liikkui Heikillä ja viimeinen pala oli kurkusta alas huilahtamassa.
Heikki silmäili ympärilleen. Tuossa aivan kirkon lähellä olivat Niiralan talon uhkeat rakennukset. Niissä asui vorsmestarikin.
Olikohan hän nyt kotona siellä, mietiskeli Heikki ja väyläili laukun suuta kiinni. Onpa soma nähdä mitä hän minulle sanoo ja lupaako puita. Kai hänet nyt kumminkin saan taivutetuksi tämän suven ajalla torpan maata syynäämään. Ja Heikki silmäili yhä tarkemmin Niiralan isoa rakennusta kohden.
Juhlallisina häämöittivät sieltä ryytimaan ikivanhojen koivujen ja tuuheitten pihlajien välitse ison rakennuksen vanhat punaiset seinät ja valkoiset nurkat sekä valkeat ikkunalaudat.
Ryytimaan kukkaset hohtivat parhaassa kesäisessä kukoistuksessaan. Monenlaiset huolellisesti hoidetut ruokakasvit tekivät näkö-alan vaihtelevammaksi. Viinamarjat, mansikat ja vaaraimet ärsyttivät katsojan makuhermoja.
Tuolla aaltoilivat kypsymäisillään olevat kirkon kylän viljavainiot, ja tuolla alempana välkkyi Karijärven peilikirkas pinta. Siellä täällä järven rannoilla kohtasi silmä huolellisesti siistittyjä ihmisasuntoja. Vastapäätä tuolla järven toisella puolella sijaitsivat pappilan vanhan puoleiset rakennukset muhkeine puistoineen. Sorsapari souteli järvellä. Korkeita havumetsiä häämöitti kaikkialla, minne ikinä silmänsä loi. Kaukaa niityiltä ja vainioilta kaikuivat niittymiesten iloiset laulut. Paimentorvien yksitoikkoinen ääni sekaantui karjan kellojen moni-ääniseen kalinaan.
Omituisen epäselvinä risteilivät Heikin mielikuvitukset sinne ja tänne. Väliin tuntui elämä niin hyvälle, tulevaisuus niin valoisalle, vaan seuraavassa silmänräpäyksessä valtasi mielen niin synkkä toivottomuus, joku onnettomuuden aavistus. Mutta kaikki tämä kierteli hänen sielussansa vaan hämärinä epäselvinä kuvina, joita ei hän itsekään selvittämään yrittänyt.
Tuolla toisella puolella kirkkoa vähän etäämpänä oli pieni ja sievä herrastalo. Se oli vallesmannin kartano. Sinne oli Heikin ensin mentävä, takuukirjain todistuksia saamaan.
Hän kohosi seisalleen, ripusti laukkua selkäänsä ja tähysteli pitkin tietä vallesmannin asuntoa kohden. Sieltä muhkea herra ajoi korskuvalla hevosella, välkkyvillä ajokaluilla ja notkuvilla keesillä.
Heikki tunsi sen nimismieheksi. Hän astui tielle ja asettui tuohon tiepuoleen odottelemaan.
Vallesmanni kiinnitti suitsia ja hevonen tanssi Heikin kohdalle.
Heikki painautti toisella kädellään lakkiansa hiukan syvempään, jolloin vallesmanni nyökkäsi niin arvokkaan näköisesti.
"Kuulkaas te vallesmanni!" huudahti jälkeen Heikki. Nimismies hillitsi hevoistansa.
"Kuulkaas te vallesmanni!"
"Mitä sulla on sanomista?" kysyi nimismies päätäänkään taaksensa kääntämättä.
"Minulla vain olisi ollut vähän asiaa," sanoi Heikki ja koki kiiruhtaa keesien luo.
"Mitä asiaa?"
"Olisi ollut vain takuukirjain todistuksia saatava," arveli Heikki ja kaiveli paperia povestaan. —
"No etkö sinä ymmärrä, etten minä niitä nyt tässä tiellä voi antaa?"
"Mutta herra vallesmanni...!"
"Tule torstaina!"
"Mutta herra komisarius...!"
Mutta silloin kiiti jo tuo hurja hevonen täyttä vauhtia heittäen Heikin siihen tiepuoleen seisoa törröttämään.
"Torstaina!" jupisi Heikki käännellen itseään milloin kirkolle milloin vallesmannille päin tietämättä itsekään minne mennä, mitä tehdä.
Tuolta vallesmannilta päin asteli lihava muhkeapartainen herrasmies. Heikki keksi sen, tunsi Niiralaiseksi ja ihastui.
Niiralainen oli toisinaan ollut vorsmestariloitten apulaisena, olipa välistä ollut Seinustalla yötäkin, jonka vuoksi hän oli Heikille vanhastaan tuttu.
"Mitä sinä tässä pyörit?" kysäsi Niiralainen Heikin luo päästyään.
"Olisi vain ollut takuukirjain todistuksia saatava."
"Niin, vallesmanni meni juuri pitäjäälle ja tulee sieltä vasta huomenillalla."
"Sen kun en joutunut vähä ennen, — nyt ei taida muu auttaa kuin se että odottaa."
"Odottaa, tahi mennä Hanhenalle kunnallislautakunnan esimieheltä todistusta ottamaan."
"Saattaako sekin sen antaa?"
"Miksei."
"Mutta sinnehän on niin pitkä matka."
"Eihän sinne venematkaa ole kuin kolme neljännestä."
Heikki mietti hiukan, tiedusti sitten mistä venettä mahtaisi saada.
"Niin," arveli Niiralainen.
"Ette te taitaisi antaa?"
"Noo — miksikäpä ei."
Niin sanoen astuivat he yhdessä Niiralan uhkeaan kartanoon.
Niiralan rannasta sieltä lähti Heikki suoraa päätä soutaa nyökyttelemään Hanhenalle, mutta turhaa oli se vaiva, kunnallislautakunnan esimies oli mennyt läänin pääkaupunkiin saakka, mitä lie asiaa ollut; ja hiki otsassa soutaa veivasi Heikki illalla niine hyvineen Niiralan rantaan takaisin. Muuta neuvoa ei siis ollut kuin odottaa vallesmannia torstaihin.
Mutta pitkäksi kävi Heikin aika olla täällä vieraissa taloissa ja tuntemattomien ihmisten luona koko keskiviikkopäivän.
Hän hiiviskeli ulkosalla ja etsiskeli marjoja tuolta ryytimaan aidan taa levinneestä vaaraimikosta.
Kaunis oli elokuun päivä tänäänkin, kaunis ja helteinen. Parhaassa kesäisessä kauneudessaan olivat kukkaiset, tuleentuneet ryytimaan kasvit ja parhaallaan kypsyvät marjat antoivat suloisen tuoksunsa. Kesälintuset lentää räpäköivät oksalta oksalle ja helkyttivät hellää ääntänsä.
Kaksi naista koetti saada ryytimaan häkkiä auki. He rapeloivat siinä kauvan, supattivat sitten keskensä ja nauroivat; rapeloivat taasen, supattivat ja nauroivat.
"Tulkaapa vieras auttamaan!" huusi vihdoin Heikille metsäherran piika, kääntyi sitten rouvaan päin ja hymyili niin omituisesti, ikäänkuin ilkkuakseen, että uskalsinpa pyytää.
Heikki läheni veräjää ja tempasi auki ryytimaan juonikkaan haan.
"Kiitoksia paljon," sanoi metsäherran rouva hymyillen.
Piika tarttui työntökärryn aisoihin ja koetti lykätä niille asetettua hietakoria ryytimaahan. Mutta kuorma oli liijan raskas veräjällä olevan nurmipenkereen ylitse mennäksensä.
Heikki veti suunsa hymyyn, nähdessään piian siinä voimiensa takaa puskevan, tarttui vihdoin aisoihin ja työnsi kuorman ryytimaahan.
"Erittäin sorea poika," kuiskasi sillä välin rouva piiallensa.
Kohta alkoi piika sirotella hiekkaa ryytimaan käytäville. Ja aina kun hiekka loppui, kävivät he Heikin kanssa uutta etsimässä.
Mutta rouva kävi suoraa päätä kyökkikasvien kimppuun, meni sisälle kyökkiin, palasi lautasen kanssa takaisin, kokoili siihen, mitä lienee kokoillut, vei ne kyökkiin ja palasi taasen ja sitä tekosta hän teki, kunnes oli saanut päivällisen valmiiksi laittaneeksi.
Hän meni konttoriin, pyysi miestään päivälliselle ja tuli jälleen ruokasaliin odottelemaan. Vihdoin tuli metsäherrakin sinne, vilkasi kaapille, otti muutaman askeleen sitä kohden. Rouvan muoto synkistyi. Metsäherra avasi kaapin ja otti sieltä pitkän ruokaryypyn.
Sanaa virkkamatta istuivat he pöytään. Metsäherra tunsi verensä lämpenevän. Elämä tuntui niin hyvälle. Hän heitti silmäyksen rouvaan ja aikoi jotain sanoa hänelle. Mutta kylmänä ja jäykkänä istui rouva paikallaan.
Metsäherra tiesi hyvin mistä se tuli. Hänen verensä kuohahti vihasta ja hän jäi äänettömäksi. — — —
Jo aikaisin torstaiaamuna istui Heikki nimismiehen verannon edustalle odotellen että eikö pääsisi vallesmannin pakinoille.
Jo vihdoin aukenivat kyökin akkunan verhot ja keltatukkainen lihavakasvoinen piian pallero tähysteli akkunasta pihalle.
Heikki läheni akkunaa ja tiedusteli piialta, että joko saisi vallesmannia tavata.
"Kyllä, herra avaa verannon oven, kun herrasväki on pukeunut," oli vastaus.
Kului sitten vielä tunti, toista, eikä sisältä mitään kuulunut. Pienimmänkin risahduksen kuultuaan pystytti Heikki korvansa ja silmät ne kääntyivät aina katsomaan, että eivätkö jo ovet aukeaisi.
Vihdoin ne aukenivatkin. Heikki hiipi varovasti porstuaan.
Nimismies oli jo ehtinyt mennä porstuasta ja oli juuri tampuurin oven kiini vetämäisillään, kun oven raosta keksi Heikin porstuaan vetäytyvän. Hän työnti jälleen oven puoleksi auki ja kohta olikin kaksi pienoista silmää, punaiset viikset, kaksi leukaa ja suurellainen vatsa Heikillä vastassa. Vallesmanni se oli ja aivan ihka elävänä Heikin edessä siinä.
"Mitä sinulla on asiaa?" kysäsi nimismies. Heikki tarttui lakkiinsa, painautti sitä vähän syvempään ja sanoi: "Takuukirjain todistuksia olisin vaan pyytänyt," ja samalla hän veti paperikäärön esille.
Vallesmanni otti paperit, silmäsi ne läpi, käänsi sitten mahdikkaan vatsansa Heikkiin päin ja sanoi hyvin arvokkaasti:
"Heikki Seinusta, — kuka se on?"
"Minähän se olen."
"No onko sinulla maata?"
"Eihän minulla vielä ole."
"No et sinä kelpaa takaamaan."
"Mutta herra vallesmanni..."
"Kyllä tämä sinun kirjasi, jossa ovat Lotvonen ja Seinustan ukko takauksessa, luottaa, mutta tuo toinen, jossa sinä olet takuussa, se ei kelpaa mihinkään. — Odotahan," sanoi hän ja työntäysi sisään.
Heikki ei tahtonut korviaan uskoa. Kahdesta kirjasta, joissa edesvastauksessa ovat samat miehet, kelpaa toinen ja toinen ei. — "Ei, joku erehdys tässä varmaankin on," arveli hän ja hiki vieri otsalta.
Pian tuli vallesmanni takaisin ja ojensi Heikille kirjat ja sanoi, ettei hän voinut sen kirjan luotettavaisuutta taata, jossa Heikki oli takuussa.
"Mutta kuulkaas te komisarius, samat miehethän niitä vastaavat molempia kirjoja," änkytti Heikki, "ja kyllä me olemme rehellisiä miehiä..."
"Sitä ei laki katso."
"Markan se maksaa," sanoi vallesmanni Heikille, joka oli varannut esille kahdesta todistuksesta kaksi markkaa, sysäsi samalla toisen markan Heikille takaisin ja työntäysi sisälle, ennen kuin Heikki ehti sen enempää sanoa.
Heikki katsoi pitkään hänen peräänsä, mutta nähtyään, ettei vallesmanni enää palaa, avasi hän paperinsa ja aivan oikein, toiseen ei vallesmanni ollut mitään kirjoittanut, mutta toiseen oli sen sijaan kolme neljä sanaa piirretty.
Ikään kuin itse tietämättään tallusti Heikki jälleen Niiralaan.
"Kuinkas kävi?" kysyi Niiralainen häneltä.
"Eihän se oikein," sanoi Heikki kuivasti.
"No —?"
Heikki selitti asian, ja lisäsi sitten ikäänkuin neuvoa kysyen, että pitäneeköhän hänen niine hyvineen ilman setänsä asiaa toimittamatta kotiaan mennä.
"No eikö täällä ole ketään maan omistajaa, jonka voisit saada Lotvoselle kumppaniksi setääsi takaamaan?"
Heikki mietti hetkisen; loi sitten tutkivan silmäyksen Niiralaiseen ja — nähtyään hänen ystävälliset kasvonsa, kysäsi hän:
"Ette te taitaisi uskaltaa?"
"Noo — miksikäpä ei."
Kun Niiralan herra kohteli Heikkiä noin toisella tavalla kuin vallesmanni, alkoi hän jälleen tointua entiselleen. Hän ei voinut käsittää miksikä kyläläiset yhtä ja toista suomatonta Niiralan herrasta huusivat ja horisivat.
Kun siis Niiralainen oli kerran nimensä takuukirjan alle pistänyt, niin ei vallesmannillakaan ollut enää mitään sitä vastaan, vaan todisti kuin todistikin takuukirjan luotettavaksi, sillä olihan Niiralainen kumminkin perintömaan omistaja, olkootpa sitten hänen raha-asiansa miten huonolla kannalla tahansa, sitähän ei vallesmanni tutkia tarvinnut.
Vihdoinkin olivat siis Heikin paperit kunnossa. Nyt oli hän valmis vorsmestarin luo menemään.
Varovasti hän avasi Niiralan päärakennuksen ison lasiverannon oven ja hiipi siitä sisälle. Hänestä tuntui kuin veri olisi yht'äkkiä alkanut nousta päähän ja sydämmensä alkoi lyödä kiivaammin. Hän tunsi hämäytyvänsä. Sentähden seisahti hän verantoon vielä kerran muistelemaan mitä kaikkea hänen piti metsäherralle sanoman.
Mutta Heikin siinä seisoessa ja sanoja metsäherran puhuttelemista varten sommitellessa kajahti tuolta kyökin oven puoleisesta päästä verantoa ystävällinen naisihmisen ääni:
"Hakeeko vieras forstmestaria?"
Heikki pyörähti ehdottomasti ääntä kohden, käsittämättä mistä se tuli. Mutta sieltä kyökin ovelta tirkisti häntä vastaan kaksi kirkasta, ystävällistä silmää ja punainen hymyilevä huulipari.
"Niin — vorsmestarille minulla olisi asiaa ollut," sanoi Heikki alkaen hämmästyksestään tointua.
"Kyllä forsmestari on siellä konttorissaan, astukaa vaan sisään," kehoitti rouva.
Heikki tarttui oveen ja astui tampuuriin. Konttorin ovi oli tampuuriin auki. Siellä se istui metsäherra kirjoituspöytänsä ääressä selin oveen, istui ja kirjoitteli.
Heikki astui sisään ja seisahti oven pieleen. Mutta metsäherra ei sitä huomaavan näkynyt, kirjoitteli vaan.
"Höm!" rykäsi Heikki, mutta metsäherra ei päätäänkään kääntänyt.
Heikki seisoi ja katseli neuvotonna ympärilleen.
"Höm!" rykäsi hän taasenkin, mutta turhaan, metsäherra ei kuule, kirjoittelee vaan.
Heikki seisoo siinä kappaleen aikaa miettien, että miten saisi metsäherralle tulonsa ilmoittaneeksi.
"Höm!" rykäsi hän vielä kerran, mutta nyt paljoa kovemmin kuin ennen.
Silloin katsoi metsäherra yli olkansa ja Heikki sanoi hyvän päivän. Sitä ei metsäherra vastannut.
"Mitä sinä ryki!" rönkäsi hän vaan Heikille ja alkoi uudelleen kirjoitella.
Heikki punastui korvia myöten, hän luuli tehneensä suurenkin tyhmyyden, eikä kehdannut edes silmiään ylös luoda.
Tuossa ovenpielessä aivan Heikin jalan juuressa oli pehmoiseksi topattu tuoli. Heikki vääntäysi siihen istumaan.
Mutta metsäherra se vaan kirjoitteli, kirjoitteli tunnin, kirjoitteli toistakin tuntia, kunnes vihdoin kääntyi Heikkiä puhuttelemaan, mutta keksittyään Heikin mukavan asennon tuossa topatulla tuolilla, hierasi hän nenäänsä ja rönkäsi taasenkin:
"Kuka sinu käske istuma!"
Heikki katsoi kysyvästi metsäherraa silmiin käsittämättä, mistä oli kysymys.
"Mitä?" kysyi hän vihdoin.
"Mite! — Kuka sinu käske istuma!"
Nyt alkoi Heikki käsittää mistä oli kysymys.
Hän kohosi verkalleen seisomaan. Hänen poskensa punoittivat ja huulensa vapisivat.
"Puitten hakemustahan minun piti laittaa." Samalla hän ojensi oman takuukirjansa metsäherralle.
Tämä silmäsi sitä ja kysyi:
"Montako puuta sinä tahto?"
"Kahdeksankymmentä."
"Vai nee," sanoi metsäherra ja alkoi kirjoittaa. Pian hän kumminkin kääntyi jälleen Heikkiin ja sanoi. "Se hakemus maksa yksi markka ja sitte kartat erittäin."
"Olisi minulla vielä toinen hakemus laitettava," sanoi Heikki ja tarjosi metsäherralle setänsä takuukirjaa.
"No koko kyle asiatko sine ole koonnu," rönkäsi taasen metsäherra ja hierasi nenäänsä.
"Ei minulla enää muitten hakemuksia ole kuin tämä," sanoi Heikki, piti setänsä takuukirjaa metsäherraan päin ojennettuna ja hänen äänensä vavahteli niin omituisesti.
"No ei minu ny koko peive jouda sinun kans tess taistelemaan, — tule huomenna!" ärjäsi metsäherra ja kääntyi jälleen päin kirjoituspöytäänsä ja alkoi kirjoitella.
Heikki seisoi hetken odotellen, että mitä tästä seuraisi, mutta nähtyään, että metsäherra vaan kirjoitteli, kirjoitteli hänestä sen enempää huolimatta, vetäysivät vähittäin hänen huulensa kokoon ja hän oli kokonaan neuvotoinna siitä mitä hänen tulisi tehdä. Hetken kuluttua hiipi hän sanaakaan puhumatta ovesta ulos.
Metsäherra se jäi vaan siihen kirjoittelemaan. Mutta pian seisahtui hänen kynänsä.
Hänen ajatuksensa pyrkivät väkisinkin paikkakuntalaisten hakemuspuihin. "Nyt ne taasenkin alkavat tuon viikkomääriä kestävän juoksunsa tänne. Ja nuo hakemuksethan nuo sittenkin hakemuksina menisivät, ainahan tuota niillä jonkun markan tienaisi, mutta sitten kuin hakemusaika on ohi, niin sitten ne alkavat juosta täällä tiedustelemassa, että eikö jo ole tietoa, että ketkä puita ovat saaneet ja se se aikaa on, ei markankaan hyötyä!" Ja oikein hän hartioitaan puistautti tätä aikaa ajatellessaan. "Ja entäs sitten puitten templaukset ja mittaukset. Matkustella ympäri laveaa piiriä ilman mitään palkkiota. Ei, tämä ei passaa!" — ja hän tunsi ikään kuin jokainen hänen jäsenensä olisi kertonut nämät sanat: "Tämä ei passaa!" Uh! kuinka nuo matkustukset tuntuivat rasittavalta. Ja sitten nuo hakemuskirjat; hän oikein inhosi niitä. "Jospa Jumala auttaisi ihmistä, että kerrankin pääsisi noista kaikista rauhaan. Täytyy ainakin saada asiat niin järjestetyksi, etteivät talonpojat muualta puita saa, kuin yhdeltä kulmalta piiriä" ja hän tunsi suuren helpoituksen jäsenissään ajatellessaan edes sitä mahdollisuutta, että edes kerrankin päästä noista inhoittavista papereista ja tuskallisista matkustuksista.
Mutta samaan aikaan kuin metsäherra mietti näitä asioita konttorissaan, mitteli Niiralainen tuolla verannon edustalla pihamaata ja mietti hänkin.
Samalla kuuli hän metsäherran konttorin akkunata rapeloivan. Hän silmäsi sinne päin ja näki metsäherran laittavan akkunaa auki. Totta lienee ilma tuolla sisällä kovin tukalaksi alkanut käydä. Akkunan auki saatuaan silmäsi metsäherra pihalle ja huomasi siellä Niiralaisen.
"Keyke sisälle," sanoi metsäherra.
Verkalleen astuskeli Niiralainen konttoriin.
"Hyvää päivää!" äänsi hän sisään saapuessaan.
"Hyve peive, hyve peive! — Olipa helkkari hyve asia, että tuli, minull' oleki tess ne ikeve. Painaka puu."
Samalla hipsutteli rouva kahvitarjottimen kanssa sisälle. Mutta keksittyään Niiralaisen, tarjosi hän sille. Tämä kiitti vaan, sanoen juuri kahvia juoneensa.
"No olka hyve ja panka sekaa, ottamas tess yksi pieni plörö," kehoitti metsäherra. Mutta samalla levisi synkkä pilvi rouvan muutoin niin valoisille kasvoille. Metsäherra huomasi sen, kääntyi jälleen ikkunan luo ja tähysteli tyhjään ilmaan.
Mutta mielihyvän osoitteeksi kohotti Niiralainen kätensä tarjottimen yli, ojensi etusormensa suoraksi ja näytti muka miettivän, samalla kuin hän katsoi rouvaa silmiin.
"No oli menneeksi," sanoi hän vihdoin ja alkoi syytää sokeria kahvikuppiin.
Rouva hipsutteli sisään, mutta pian palasi piika uudelleen konttoriin tuoden metsäherrallekin kahvia. Tarjottimella oli myöskin kaksi ryyppylasia ja konjakkipumppu.
Metsäherrakin syyti nyt vuorostaan sokeria kahvikuppiin, seotteli sitä hetken aikaa, avasi vihdoin konjakkipumpun, kaasi sekaan ja kehoitti Niiralaista samoin tekemään.
"Skool!" sanoi metsäherra vihdoin.
"Skool!" äänsi Niiralainenkin ja molemmat maistoivat yhtä haavaa.
Metsäherra käveli edestakaisin lattialla ja mietiskeli. "Sanokaas minull', mite hyve on noille 'tuppeliineille' noista hakemuspuista," hän vihdoin sanoi ja seisahti Niiralaisen eteen.
Niiralainen sekaantui. Ennen oli hänkin aina puollustanut puitten jakamista talonpojille. Mutta nyt...! Nyt oli hän hakenut metsäntarkastajaksi, saanut metsäherralta hyvät todistukset ja...
"Hm, siihen nyt on minun vaikea mitään sanoa", sai hän vihdoin sopertaneeksi.
"Miksi," kysyi metsäherra.
"Moukat pitävät aivan elämänsä ehtona hakemuspuita," sanoi hän välinpitämättömästi. Mielensä teki lisätä, että talonpojat eivät tule hakemuspuitta toimeen, sen hän oli jo omasta elämästään siksi kokenut, mutta lisäämättä se jäi.
"Skool!" sanoi metsäherra, "näyttä melkein kuin ette tahto sano ajatustanne."
"No — miksipä ei — onhan niillä vähän vaikea tulla toimeen."
"Mutta jos antasi puita vaan yhdeltä puolelta piiriä?"
"Hm," sanoi Niiralainen ja jäi mietteisinsä. Olisipa maar, niin mietti hän, olisipa maar se koko helpoitus metsäherroille, päästä rämpimästä ympäri laajaa piiriä. Ja sitten jos niin sattuisi, että minäkin... Mutta kuinka voisivat talonpojat elää... Niin — vaan pitäkööt huolen itsestään. Mutta voi sentään niitä raukkoja, jos eivät puita saisi...! Vaan onhan se väärin vaatia metsäherrojakin uhraamaan aikaansa ja vaivojansa... Ja viljelkööt talonpojat maitaan, ja hän oikein ihastui, kun tämän keksi.
"Jos niitä saisi vähänkin maataan viljelemään, niin miksipä eivät talonpojat tulisi toimeen täällä yhtä hyvin kuin muuallakin," arveli hän vihdoin.
"Skool!" sanoi metsäherra innostuen ja niin sitä taasen maistettiin.
Vähän ajan perästä nouti piika tyhjentyneet kahvikupit ja toi ne uudelleen täytettynä ja herrat ne seottivat niitä sokerilla ja konjakilla.
Konjakista sai Niiralainen rohkeutta.
Hän antoi nyt vähitellen metsäherran ymmärtää, että paikkakunnan asujamet kuluttavat vaan aikansa tukinlaskupuuhissa, eivät hoida maitaan ja pysyvät sentähden niin kurjan köyhinä, että koko hakemuspuista on vaan suurta vahinkoa sekä paikkakunnan asujamille että kruunulle, jonka täytyy näin puita helpommalla myödä kuin muutoin; että koko puuhasta ei ole muuta kuin palkatonta vaivaa metsäherroille. Kuta enemmän kissaa silität, niin sitä korkeammalle se häntänsä nostaa; eivät ymmärrä edes kiittää metsäherroja siitä, että nämät koettavat heille kruunulta hakemuspuita saada, ovat vaan hävyttömiä, kun eivät mielin määrin puita saa. Tee talonpojalle oikein, vaan elä hyvin; tämä sananparsi pitää paikkansa vieläkin. Ja sitten niiden hakemuspuiden varjolla ne varastavat metsiä minkä ehtivät. Kyllä ne ovat niin mestareiksi oppineet, että niitä ei vahtaa mikään. Kun he esimerkiksi talvella hakkaavat puita ojien varsille, nostavat he ne kannoilleen ja siitä ne sitten kevättulva vie alas, ja sitte ovat niitä vastaan ottamassa. Ja jos varastetun puuläjän metsästä löydän ja rupean sitä myömään, niin eläpäs luule, että sitä muut huutavat kuin varas itse, jolle ne näin pilkkahinnalla täytyy antaakin. Parasta sen vuoksi olisi vaan yksinkertaisesti antaa metsänvahdille määräys, että missä varastettuja puita löytää, siellä ne kohta saa silpareiksi hakata.
Siihen suuntaan se Niiralainen metsäherralle paikkakunnan oloja selitteli ja metsäherrasta tuntui kuin suunnaton kivitaakka olisi hänen hartioiltaan vieritetty. Mutta Niiralaisella itsellään ei ollut kaikki oikein. Tuntui kuin hän olisi sanonut jotain, josta hän kerran vielä saisi tiliä tehdä. Hän kävi yht'äkkiä alakuloiseksi ja miettiväksi.
"Skool!" ehätti metsäherra sanomaan ja sitten he taasen ryyppäsivät.
Kääntyi sitten puhe Heikin hakemuksiin ja Valtimon kyläläisiin yleensä. Niiralainen ei sanonut Heikkiä tuntevansa. Mutta sen hän vaan tiesi, — ja taasen hän yltyi puhumaan — että koko Valtimon kyläkin oli — sitten kun oli tukkiliikkeisiin sortunut — joutunut mitä kurjimpaan tilaan. Omanvoiton kiskurit kauppiaat olivat sitä päälliseksi nylkeneet. Ennen kun tekivät maillensa enemmän työtä, oli kylä varakkaampi. Sitä paitsi ovat valtimolaiset niin metsän varkauteen heittäytyneet, että Niiralainen lupasi panna päänsä panttiin, jos yhtään rehellistä miestä koko kylästä löytyisi. Mutta nuot viimeiset sanansa saivat hänet jälleen vaikenemaan. Tuntui kuin joku olisi alkanut varoittaa häntä. "Muista, Niiralainen, että tämmöiset keinot eivät pitkälle vie!" — Niiralaisen mieli masentui. Hän otti lakkinsa ja meni.
Monta hämärää seikkaa selveni nyt metsäherralle. Hänen mieleensä kuvastui talonpoikien elämä kotiseudullaan Etelä-Suomessa. Hän tuli ikäänkun tietämättään, tahtomattaan verranneeksi kotiseutujensa oloja siihen, mitä täällä oli sattunut näkemään. Mikä verraton eroitus! Edellisessä hyvin vointia, varallisuutta, tyytyväisyyttä. Jälkimäisessä köyhyyttä, kurjuutta ja tyytymättömyyttä... Missä vika?! — Metsäherran mieleen kuvastuivat nuo laajat viljelysmaat tuolla Etelä-Suomessa. Niin — siinä on Suomen rikkaus, siinä hyvin vointi, onnellisuus... Ei! — Tämä ei kelpaa!... Talonpoika on vieroitettava metsänannin varassa kitumasta. Se on saatava maanviljelykseen ryhtymään. Vähemmän maar silloin varastavat, eikä tarvitse metsäherrainkaan tyhjän päin matkustella.
Metsäherran mieli kävi niin iloiseksi. Maailma tuntui hänelle hymyilevän. Hänen sydämensä kuoleentui. Elämä tuntui niin suloiselle. Nyt hän oikein saattaisi nauttia. Hän tunsi tarvitsevansa jonkun, jolle voisi puhua. Olihan hänellä puoliso. Hän tahtoi tavata häntä ja kertoa hänelle uusista tuumistaan. Hän kohosi ylös ja meni etsimään vaimoansa.
Metsäherran rouva hääräili salissa kukkainsa kisassa. Sydämensä löi niin levottomasti. Oli niin kummallista, miksi ei hän voinut olla niin kuin muut rouvat. Joivathan nuo muittenkin miehet, eivätkä heidän vaimonsa siitä välittäneet. Ja mitä se sitten sillä parani, paheni vaan; olihan hän sen selvään huomannut. — Ja metsäherran rouva koetti vakuuttaa itseään. Hänen ei tulisi olla koko asiasta tietäkseenkään.
Mutta kuta innokkaammaksi kävi herrojen keskustelu konttorissa, sitä masentuneemmaksi kävi hänen mielensä. Ja sitten taukosi keskustelu, istuimet kolisivat ja lasit kilisivät. Jälleen alkoi se taas kiihkeästi, kunnes taasen taukosi lasien kuivakkaasen kilinään.
Metsäherran rouva kuuli miten Niiralainen poistui konttorista, miten syvä hiljaisuus syntyi siellä sitten, juuri kuin kaikki olisi hautaantunut syvälle maan sisukseen. — Ja sitten hän kuuli istuimen kolahtavan, kuuli askelien lähenevän salin ovea ja oven aukenevan.
Aikomatta kiiruhti hän salista. Metsäherra ehätti hänen perässään.
"Kultani!" kuiskasi metsäherra.
Rouva yritti kääntyä häneen. Mutta oli kuin näkymätöin käsi olisi häntä pidättänyt siitä. Hän jäi kylmänä ja kalpeana seisomaan syrinkarin mieheensä.
Metsäherra laski kätensä vaimonsa olkapäille ja yritti painaa suudelman hänen otsalleen.
Samalla pisti rouvan nenään inhoittava konjakin löyhkä miehensä sieramista. Hän tempasi ehdottomasti itsensä irti miehensä käsistä ja jäi kylmänä ja kankeana kuin marmoripatsas seisomaan vähän loitommaksi.
Metsäherra loi tulisen katseen häneen, mutta kylmä ja eloton oli rouvan muoto. Liikkumattomin silmin tuijotti hän mieheensä ja hänen katseensa oli kylmä kuin jää.
Metsäherran viha julmistui. Hirmuisena kuin ärsytetty tiikeri hyökkäsi hän vaimoansa kohden, mutta samalla silmän räpäyksellä hillitsi hän itsensä. Hän tarttui lähellä olevaan tuoliin, viskasi sen keskilattialle ja ähkyi.
"Sinun tekee mielesi taasen nähdä minut päissäni! — No — se tapahtukoon!" ja niin sanoen meni hän konttoriinsa ja löi oven kiinni, että seinät särisivät.
Rouvan silmät räpähtivät ja hänen huulensa värähtivät kerran, mutta sitten hän jäi jälleen seisomaan paikalleen elotoinna kuin kuvapatsas.
Konjakkipumppu seisoi vielä puoleksi täynnä konttorin pöydällä. Metsäherra tarttui siihen, otti kuivan konjakkarin, otti toisen ja kolmannenkin.
"Ihmiset sanovat, että metsäherra juo, mutta eivät tiedä sitä miksi metsäherra juo," hän arveli ja hänen mielensä alkoi vähitellen tyyntyä.
Hetki seurasi toistaan, mutta tuolta salista kuului vähän väliä niin hiljaisen vienoa, mutta synkkää surua ja lohdutointa toivottomuutta kertovaa laulun säveltä. Metsäherran sydän kavahti silloin aina, mutta sitten hän aina täytti lasinsa ja tyhjensi sen, täytti sen uudelleen ja tyhjensi, kunnes nukkui. — — —
Seuraavana aamuna kun metsäherra nousi ylös, tuntui hänestä maailma niin ymmyrkäiseltä. Joka jäsen tuntui niin raukealle ja väsyneelle ja pään sisu läikähteli kuin puoleksi täytetty vesileili. Hän meni konttoriinsa, istahti sohvalle ja haukotteli. Tuntui kuin joka jäsen olisi painanut häntä pitkälleen. Hän heittäysi makaavaan asentoon, ummisti silmänsä ja nukahti. Samalla vetääntyi Heikki sisään. Metsäherran pää kohosi, ja silmät rävähtivät, mutta pian nukkui hän entistä sikeämmin.
Mutta Heikki se vaan seisoi tuossa oven pielessä, aivan yksissä jalkainsa sijoissa hän seisoi. Ei hän enää rykimisellä yrittänyt tuloansa ilmoittaa, eikä istunut metsäherran topatulle tuolille.
Katseli vaan silloin tällöin tuossa piirongilla nappasevaa pöytäkelloa.
Viisari kiersi kerran, kiersi toisen, kiersi kolmannenkin kerran kellon ympäri, mutta metsäherra vaan lojui sohvallaan.
Kellosta siirtyivät Heikin silmät kirjoituspöydälle. Siinä oli kasa papereita. Oli siinä loistavan helminen kirjoitusmatto ja paljon pikku-esineitä. Erittäin pisti Heikin silmään tuo pieni pörrökorvainen samettikoira tuossa kirjoitusmatolla. Sitten tarkasteli Heikki esine esineeltä koko konttorin. Huonekalut, ikkunaverhot, seinätaulut, kaikki hän painoi kuvapintaansa niin lujaan, että olisi varmaan voinut pojankin pojalle niistä selkoa tehdä.
Neljättä tuntia oli Heikki jo seisonut tuossa yksissä jalkainsa sijoissa, kun vihdoinkin metsäherra kohosi istualleen, kohotti kätensä ylös ja venytteli, hieroi silmiään ja haukotteli. — Nyt siis sai Heikki vihdoinkin asiansa ajaneeksi.
Mutta sittenkään ei Heikki näkynyt olevan kiireissään lähtemään.
Metsäherra katsoi kysyvästi häneen.
"Milloinka teillä sopisi käydä syynäämässä sitä torpan paikkaa?" kysyi vihdoin Heikki.
Metsäherra näytti miettivän päänsä ympäri ja jos Heikillä olisi ollut harjaantuneempi silmä, olisi hän kohta huomannut, ettei metsäherralla ollut aavistustakaan mistä kysymys oli.
Vihdoin kysyi hän Heikiltä, että milloin hän oli hakemukseen pannut ja missä aijottu torpan paikka oli.
Heikki sanoi jo kaksi vuotta sitten hakemuksen tehneensä ja selitti aijotun torpan paikan.
Metsäherra alkoi kulkea paperikasalta paperikasalle. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistä Heikin hakemuksen löytäisi. Vihdoin kääntyi hän Heikkiin ja sanoi juhlallisesti, että kyllä käydään syynäämässä, kun sopii.
"Mutta minun pitäisi heti päästä työhön..."
"No eikö sinä kuule, että käydä syynämässä, kun sopi," sanoi metsäherra huonolla Suomen kielellään. "Onko sinu vielä muuta sanomista?"
"A ... a ... ajattelin minä vielä ky ... ky ... syä," sanoi Heikki tapaillen, "että luu ... luu ... leeko vorsmestari, että me saam ... saamme hakemuspuita."
Metsäherra yritti jotain vastaamaan, mutta samassa välähti hänen sieluunsa sangen nerokas tuuma. Hän vilkasi ympärilleen ja loi sitten silmäyksen Heikkiin. Niin, sitä täytyy koettaa, kas sillä tavalla voin metsän varkauden kerrassaan lopettaa ja siitä selvenee myöskin kuka rehellinen ihminen on. Voiton riemu loisti hänen kasvoiltaan, kun hän läheni Heikkiä ja sanoi:
"Te voitte kyllä puita saada, jos ilmoitatte minulle muutamia metsän varkaita."
"Minäkö metsän varkaita!" huudahti Heikki ja kavahti askeleen taakse päin.
"Niin, jos kerran rehellinen mies ole, niin tottahan varkan voit esivalta käsiin anta."
"Se on mahdotonta, sillä setäni ja minä olemme rehellisiä miehiä, eikä meillä ole varkaista tietoa enempi kuin..."
"So so! — Eläpä rupea teeskentele — kyllä kai valtimolaiset tunnet, eihän siellä niin monta rehellistä miestä ole. Metsän varkauksia kyllä tiedät paljonkin. Ilmoita vaan ketä voi asianomaisia, ketä vieraita miehiä haasta."
"Minä en voi mitään ilmoittaa, en tiedä kuka yhdessäkään varkaudessa on ollut."
"Olet siis varasten kanssa samassa tuumassa, kuulen minä."
"Mekö varkaita!" huudahti Heikki ja otti ehdottomasti askeleen metsäherraa kohden.
"Elähän nyt suuhun lentä!"
"Ei, ei — vaan ei me sedän kanssa varkaita olla. Tietkää se!"
"Juuri te olette varkaita — sinä olet varas, sanon minä. Kuuletko nyt!" sanoi metsäherra oikein räkyttävällä äänellä ja astui hänkin askeleen Heikkiä kohden.
Heikki ei enää sanaa suustaan saanut. Hänen tukkansa kohosi pystyyn ja hänen nyrkkinsä vetäytyivät kokoon.
"Astu ulos täältä lurjus, vai tänne sinä asetut moneksi päiväksi ajeeraamaan," kiljui metsäherra huomattuaan Heikin vihasta säkenöivät silmäykset, ja työnsi häntä kyynäspäästä ovea kohden.
"Elä koske minuun," kiljasi Heikki ja hänen nyrkkiin puristettu kätensä kohosi ylös, "tahi jos tästä putoaa..."
"Herra jestan! Mitä täällä tehdään? Herra jestan Akseli! Herra jestan vieras! Akseli, Akseli!!... Vieras, vieras..."
Nähtyään rouvan rukoilevat silmäykset ja muistettuaan hänen eilisen ystävällisen käytöksensä, laskeutui Heikin käsi hervotoinna alas, koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän ei enää tehnyt vastarintaa, vaan antoi metsäherran työntää itsensä ovesta ulos.
Heikki koppoi laukun selkäänsä Niiralan pirtistä ja käveli ikään kuin itse tietämättään tuonne järven rannalle. Sitten hän kääntyi pitkin rantaa, käveli kappaleen matkaa ja vihdoin istui tuolla rannalla olevalle kivelle. Liikahtamatta hän siinä istui, tuijotti maahan ja nojasi kyynärpäällään kiveä vasten. Mitään ei hän nähnyt, ei kuullut, istui vaan hiljaa ja kauvan. Silmät ne tahtoivat kosteiksi käydä ja kuuma vesi tunkeutui suuhun, mutta Heikki ei sille valtaa antanut, hän nieli sen alas ja hillitsi itsensä. Kohosi siitä seisalleen ja alkoi astua kotiansa kohden.
II.
Viikot vierivät hiljalleen ohitse. Heikki teki tehtävänsä ikään kuin kone. Harvoin olivat hänen ajatuksensa työssä. Rauhattomina kuin meren aalto, harhailivat ne siellä ja täällä. Valoisana kuin aamun koi oli Heikki nähnyt tulevaisuutensa. Mutta sakea sumu oli sen peittänyt. Oma koti, jonka hän oli jo nähnyt aivan nenänsä edessä, oli nyt siirtynyt tietämättömään tulevaisuuteen. Ja sitten Kaisu! Tuntui juuri kuin ei hän koskaan olisi hänestä ollut niin kauvaksi eroitettu kuin nyt.
Mutta kokonaan ei hän vielä laannut toivomasta. Olihan metsäherra luvannut, että käydään syynäämässä, kun sopii. Ehkäpä hän sentähden viimeinkin... Niin, eipä tiedä jos käypi. Ja Heikin pää kääntyi tietämättään, tahtomattaan aina sinne päin, mistä tiesi metsäherran tulevan, jos tulee. Mutta turhaa oli se vaiva. Metsäherraa ei näkynyt ei kuulunut; ei vaikka Heikki kuin olisi kirkolle päin tirkistellyt.
Sattui sitten eräänä sunnuntaipäivänä, kun Heikki taasenkin tapansa mukaan istui pöydän päässä ja mietiskeli, että hän näki herrasmiehen pujahtavan Seinustan portista sisään. — "Vihdoinkin!" arveli Heikki itsekseen ja kavahti pystympään. Mutta mitään ei hän virkkanut.
Turhaan olikin hän ihastunut. Ovi aukeni ja sisään astui Niiralainen. Metsäherran asioilla sanoi hän liikkuvansa ja pyysi talosta yösijaa. Seinustan ukko sanoi talossa lämmintä olevan ja pyysi Niiralaista tuonne etehiseen. Niiralainen kiitti isäntää ja niin he menivät kamariin. Vähitellen vetääntyi sinne Heikki sekä Seinustan muutkin miehet, vierasta katsomaan näetten.
"No ei se tainnut juuri rapia vuosi tällekään perälle tulla," arveli Niiralainen ja silmäili seinällä rippuvaa Pyhän Yrjänän ja lohikäärmeen kuvaa.
"Ei tullut, ei tullut, — kyllä kai sitä seottaa taasenkin köyhempäin täytyy, mikähän siementenkin eteen sitte ihmisrukilla tullee," arveli joku joukosta.
"Kyllä se ei paljon seottamista kestä, hyvä että selvänä leipänä koossa pysyy," tuumi Seinustan ukko.
"Minkä vuoksi ne ovat poronsakin tältä perältä niin tarkoin hävittäneet? — Olihan niistä ennen kelpo sivutulo," kysyi Niiralainen.
"Hm!" rykivät miehet.
"Luulisihan poronhoidon kannattavan nyt kuten ennenkin, onhan sillä tavaralla hyvät hinnat."
"No miksikäpä ei se kannattaisi, jos heppokuusia saisi hakata yhtä vapaasti kuin ennenkin, mutta ne pitää karsia kaikki tyyni, mitä poron syötäväksi kruunun metsään kaataa. Sitte kuin tämä karsimis-käsky tuli, ovat porot hävinneet, eikä niiden hoito enää juuri kannata," arvelivat miehet ja katselivat toisiaan silmiin.
"Omituista se on tällä perällä, kun kruunu kahlehtii kansalta kaikki entiset elinkeinot," sanoi Niiralainen.
"Metsäherrathan ne nyt joka paikkaan tuppautuvat," arvelivat miehet katkerasti.
"Lieneekö siinä sentähden niin metsäherrainkaan syytä, onhan kruunulla oikeus tehdä omansa kanssa, mitä edullisimmaksi näkee," sanoi Seinustan ukko.
"Voisivat ne sentähden metsäherratkin tehdä paljon kansan auttamiseksi, jos viitsisivät, ja saadaanpa nähdä eivätkö nytkin vähennä hakemuspuiden antia yhä vähemmäksi kuin ennen," arveli Niiralainen.
"Miksikä tänä vuotena puiden hakemukset vastaan otettiin vasta niin myöhään kuin elokuulla, vaikka ennen on hakemukset pitänyt jo ennen juhannusta tehdä?" kysyi joku miehistä. Sitä ei Niiralainen tiennyt.
Heikki kysyä tokasi viimein, että eikö metsäherra aikonut käydä tällä kulmalla ennen talvea.
"Mitä se tänne tämmöistä matkaa viitsisi rämpiä," sanoi Niiralainen.
"Heikillä kun on torpan laiton puuhat, niin hän toivoisi metsäherraa tänne," arveli Seinustan ukko.
"Ei tarvitse pitkästyä, jos vähän viivähtääkin," sanoi Niiralainen.
"Se taitaa olla vähän hidas tämä nykyinen metsäherra?"
"Hidas! — Sanokaa paremmin laiska, se sana sopii kaikkiin metsäherroihin," sanoi Niiralainen ja alkoi teiskata edestakaisin lattialla.
"Hih hih hih!" panivat miehet ja hykersivät käsiään.
"Noo — lieneekö siinä nyt yksin laiskuus, on luultavasti paljon kamaritöitä," sanoi ukko vakaisesti.
"Kamaritöitä! — Kantaa palkkansa, siinä sen kamarityöt."
"So so, — jo te nyt liijoittelette, onhan metsäherralla suuri piiri hoidettavana ja tietysti sillä on paljon laskujakin tehtävänä."
"Suuri piiri hoidettavana, hoitaa sillä tavalla, ettei tarvitse olla kuin neljästi vuodessa hereillään. Juoda mässätä ja kohmeloissaan nukkua koko muu aika, semmoiset kiireet ne ovat."
"Hihhihhihhihhih," panivat talon nuoremmat miehet, mutta ukko rypisteli tyytymättömästi kulmakarvojansa.
"Miksi juuri neljästi vuodessa?" kysyi vihdoin Heikki.
"Neljästi vuoteensa maksetaan heille palkkaa," selitti Niiralainen — "Niin, kyllä he nyt taitavat saada kantaa kuukausittainkin, jos niin tahtovat," jatkoi hän sitten.
Kun Niiralainen oli kylän lävitse tullut, leveni pian tieto hänen tulostaan. Kylän miehiä kerääntyi vähittäin koko joukko kirkkosanomia kuulemaan ja harvinaista vierasta katselemaan.
Puheltiin siinä yhtä ja toista, vaan aina se kääntyi puhe metsänhoitoseikkoihin.
Niiralainen selitteli kansalle, että juuri sentähden, ettei metsäherrain mitään tehdä tarvitseisi, ei enää puitakaan kruunun metsistä kansalle anneta; mutta ukko se vaan ei tahtonut sitä ottaa uskoakseen.
Lotvonen pyysi vihdoin Niiralaista ottamaan hänen kunnan verokirjansa ja maksamaan hänen veronsa, ettei kirkolle tarvitsisi itse sentähden lähteä.
Niiralainen sanoi kyllä mielellään Lotvosen asian toimittavansa, mutta selitti nyt, ettei kunnallislautakunnan esimies ollut kunnan varoista tehnyt tiliä kahteen vuoteen. Hän säälitteli ihmisparkoja, jotka saivat näinä kovina aikoina maksaa korkeita veroja tietämättä minnekkä ne joutuvat.
Kyläläiset hämmästyivät kokonaan. He katselivat hämmästyneinä toinen toistaan silmiin.
Vihdoin kysyi Seinustan ukko, että miks'ei häntä vaadita tilille ja miksi ei häntä eroiteta virastaan?
"Niin, miksi ei? — miksi ei? sitähän jokainen vaan kyselee, mutta kukaan ei ryhdy mihinkään toimeen, jokainen odottaa vaan toistaan ja saapahan nähdä, eikö tulevana lauvantaina valita häntä uudelleen, taasenkin kolmeksi vuodeksi, kunnallislautakunnan esimieheksi."
"No, eivät suinkaan nuo nyt niin hulluja ole."
"Eivät! — Tuskin kukaan viitsii itseään niin paljon vaivata, että edes kokoukseen menisi, paitsi muutamat kunnallislautakunnan esimiehen ystävät ja niin tulee hän taasenkin valituksi."
Pitempi äänettömyys syntyi. Miehet katselivat neuvotoinna toisiaan silmiin.
Vihdoin käänsi Seinustan ukko mälliänsä ja sanoi:
"No eivätkö ne nyt siellä lähempänä sen verran valvo?"
"Mitä ne siellä valvoisivat, monet tahtovat vaan valita entistä."
"Mitenkä sitä täältä asti kokoukseen tulee?"
"Voisihan antaa valtakirjan," sanoi Niiralainen.
"Niin," sanoivat miehet ja silmäilivät toisiaan. Jokainen näytti odottelevan toistaan, kukaan ei ottanut aluksi puhetta jatkaakseen, pelkäsivät kai, että jos tyhmyys tapahtuisi, niin sitä syytettäisiin, joka ensin valtakirjan antoon suostui. Lopulta kääntyivät miesten silmät Seinustan ukkoon, ikään kuin kysyäkseen, mitä hän asiasta arvelisi. Ukko tirkisteli vaskisankojensa ylitse miehiin ja näytti asiaa harkitsevan. Miehistä tuntui Niiralaisen puhe valtakirjain antamisesta hyvin luonnolliselta, mutta kun olivat Niiralaisesta yhtä ja toista maininkia kuulleet, niin eivät tienneet häneen oikein luottaa, ja odottelivat sentähden, mitä ukko asiasta arvelisi.
"Antakaa pois Niiralaiselle valtakirja," sanoi vihdoin Heikki, joka täydellisesti luotti Niiralaiseen.
"Ei, ei, en minä häntä sillä sanonut, vaan muutoin tulin maininneeksi, kun niin puheeksi kiertäytyi. Enkä minä muutoinkaan halua häneen sekaantua koko juttuun. Vaan voittehan antaa valtakirjan vaikka Helkalaiselle, kyllä minä voin valtakirjan hänelle viedä, jos niin tahdotte."
"Niin Helkalaiselle!" huusivat useat yhtä haavaa ja miehet eivät enää asiassa mitään pahaa aavistaneet, kun kuulivat ettei Niiralainen itselleen koko valtakirjaa halunnut, eikä Seinustan ukollakaan ollut mitään tätä ehdoitusta vastaan.
Valtakirja siis tehtiin kuin tehtiinkin. Miehet panivat puumerkit alle, vielä huomen aamullakin kävi Seinustalla miehiä puumerkkiä antamassa.
Niiralainen jatkoi matkaansa muihin sydänmaan kyliin. Metsäherrain asioita oli hänellä joka paikkaan. Mutta kaikkialla kiertäytyi muun muassa puheeksi myöskin kunnallislautakunnan esimiehen vaali ja kaikkialta sai Niiralainen valtakirjoja milloin millekin kirkonkyläläiselle.
Mutta yhä pimeämmälle näytti Heikin tulevaisuus. Tähän asti oli hän vielä jotain toivonut, mutta ne tiedot, mitä Niiralainen oli metsäherran aikeista hänelle antanut, lopettivat aluksi viimeisenkin toivon.
Yhä alakuloisemmaksi ja harvapuheisemmaksi kävi Heikki. Harvoin otti hän osaa muiden keskusteluihin, oli vaan kaiket päivät omissa pitkissä ajatuksissaan.
Seurasi sitten pitkä sumuinen syksy, päivää ei ollut paljon muuta kuin kaksi hämärää.
Viikkokausia oli taivas alinomaa synkkien pilvien peittämänä. Toisinaan satoi kuin olisi saavista kaatanut. Maa oli kokonaan veden ja lian vallassa.
Kukaan ei tämmöisellä siivolla viitsinyt kirkolle lähteä. Eikä kirkolta päinkään sattunut ketään kulkemaan Valtimon kylään. Valtimolaiset eivät siis tienneet kirkkosanomista mitään. Eivät tienneet oliko valtimolaisille puita myönnetty, vaikka useimmat olivat niitä hakeneet. Eivät tienneet olivatko vielä edes kirjat Helsingistä tulleetkaan. Muun maailman menosta eivät valtimolaiset mitään tienneet, elivät vaan kuin säkissä.
Kaisuakaan ei Heikki ollut nähnyt, sitten kuin kirkolla kävi. Tuntui usein niin ikävälle. Muistui mieleen monta sukkeluutta menneiltä ajoilta. Heikin suu vetäytyi silloin hymyyn. Talon vaimonpuolet kysäsivät silloin aina, että millä hän nauroi, johon Heikki ei ensin tiennyt mitä vastata, mutta sanoi aina sittemmin kysyjälle että: "sinulla."
Kysyjä hölmistyi vähän ja Heikki vaipui jälleen omiin pitkiin ajatuksiinsa.
Silloin tällöin heräsi Heikin sydämessä vielä joku toivon kipinä. Eihän tuota tiedä, niin arveli hän, eihän tuota tiedä, jos sentään käyvät syynäämässä vielä ennenkuin maa routii.
Mutta päivät ja viikot ne harppailivat edelleen eikä metsäherroja näkynyt ei kuulunut. Yhä selvemmin ja selvemmin alkoi talven oireita näyttäytyä, eikä kauvan viipynyt ennenkuin maa ja vedet olivat jo umpijäässä. Lunta tuprutteli ja talvi sai täyden vallan. Nyt ei Heikillä ollut enää mitään toivomista.
Tehtävänsä toimitteli hän entisellä tarkkuudella, vaikka harvoin olivat ajatuksensa työhön kiinitettyinä. Harvoin otti Heikki osaa muiden keskusteluihin. Hän eli omaa elämäänsä.
Tapahtui sitten muutamana sunnuntaina jälkeen puolenpäivän, että Raution Aappo vetäytyi Seinustan pirttiin, ja häntä seurasi koko joukko muita kyläläisiä.
Seinustan ukko istui tapansa mukaan pöydän takana ja lueskeli jotain hartauskirjaa. Heikki lojui pitkänään tuolla karsinasängyn päällä ja muu väki virui mikä missäkin sopessa.
Vieraat silmäilivät ympäri pirttiä ja tervehtivät talon väkiä.
Ukko tiedusteli vierailta, mitä heille kuuluu, mutta eihän niillä vierailla mitään hyviä uutisia ollut.
Raution Aappo kääntyi vihdoin Heikkiin, nojaten taasenkin pitemmällä jalalla lattiaan ja tukien lyhemmän jalan varpaalla ruumistaan tasapainossa.
"Enkö minä sitä sanonut sinulle, että saa sen tyhjän pyytämättäkin," sanoi Aappo ja voiton riemu se loisti hänen kiiluvista silmistään, "sanoinhan minä, että turhaa vaivaa on metsäherroja kumarrella."
"Mitenkä niin?" kysäsi Heikki.
"Ei koko kylä saa ei kappalettakaan puuta kruunun metsästä."
"Ei kappalettakaan!" huudahtivat talon miehet yhtä haavaa.
"Ei suksi- eikä reenjalaspuutakaan kuulu metsäherra lupaavan kruunun metsästä," kuului tulleitten suusta yhtä haavaa.
"Ei suksi- eikä reenjalaspuutakaan!" huudahtivat talon miehet ehdottomasti.
"Niin sanoi metsäherra, että sen varjossa te sitten varastatte vain kruunun metsiä," selitti Aappo.
"No kaikkiako hän sitten luulee varkaiksi?" sanoi ukko.
"Niinpä se tuntui," sanoi yksi kyläläisistä, "minäkin koetin edes muutamia hirsiä pyytää, kun on navetta aivan kokonaan lytistymässä, mutta niitä ei luvattu. Vaikka samapa tuo nyt on, menevät kai ne lehmät veroista kuitenkin, jos ei heitä navetta sitä ennen ehtisi surmata."
"Niin, millä ne verotkin maksettanee!" huokailivat miehet ja silmäilivät ympärilleen.
"No, enkö minä sitä sinulle sanonut, ettei rehellinen mies nykyisen metsänhoidon aikana menesty," sanoi Aappo taasenkin, kääntäen suurellaisen nenänsä Heikkiä kohden.
"No ei suinkaan sitä varastamallakaan kauvas mennä," sanoi Heikki.
"Vaan se on kuitenkin ainoa keino, joka auttaa," sanoi Aappo, "vai mitä luulette?" ja hän käänsi nenänsä kyläläisiin päin.
Oli joukossa joitakin, jotka myönsivät niin olevan, mutta useimmat epäilivät.
"Ei sinun pidä varastaman," sanoi Seinustan ukko jyrkästi.
"No niin, vaan ettekö te ole lukeneet, mitä David teki, koska hän isosi. Kuinka hän meni ja söi näkyleivät templistä, joita ei hänen olisi sopinut syödä," sanoi Aappo ja voiton riemu loisti taasenkin hänen kiiluvista silmistään.
"Hihhihhih!" kuului hyväksyvää naurun hikotusta sieltä täältä joukosta, mutta toiset rypistivät tyytymättömästi nenäänsä.
"Mitä sinne kirkolle muuta kuuluu?" kysäsi vihdoin joku talon miehistä.
"Eihän sinne mitään kummallisempia kuulu. Niiralainen vaan kuuluu tulevan kunnan esimiehiksi," sanoi Aappo.
"Vai Niiralainen. — No mitäs ne Kirkonkylällä siitä tykkäsivät?"
"Kiroilivat vaan, että sen se nyt hoksasi, että siihen itsensä tälläsi, kun ei metsäherraksi päässyt."
"Eivät ne taida Kirkonkylällä Niiralaisesta oikein tykätä?"
"Eiväthän ne tykkää, sanovat että se on koko ikänsä herroja hännystellyt, ja niiden ystävyyden varjossa koettanut talonpoikia nylkeä; mutta nyt lopulta asettavat talonpojat itse hänet kassojaan tasailemaan," ja pilkkahymy se kierteli Aapon huulilla.
"Mitenkä ne sen valitsivat?" kysyivät kyläläiset ehdottomasti.
"Mitenkä — hahhahhah!" sanoi Aappo päätään käännellen ympäriinsä ja lyyhäten muutaman askeleen, "tehän sen kuulutte valinneen."
Kyläläisten naamat vetäytyivät pitkiksi. Pitempi äänettömyys syntyi.
"No mitenkä se Helkalainen Niiralaista valitsi, eihän siitä koskaan ole kuulunut, että se tahtoisi kansaa syödä?" kysyi vihdoin Seinustan ukko ja käänsi mälliänsä.
"Mitenkä — Helkalaisella kuuluu olevan kymmenen tuhannen markan tuomio Niiralaiselle ... hahhahhah! — kyllä ymmärrätte."
Hämmästyneinä katselivat miehet toisiaan ja vääntelivät tuskallisesti itseään, mutta kukaan ei heistä mitään virkkanut.
Joku talon piioista laittoi piisiin valkeata. Heikki nousi sängystä, venytteliin ja heitti alakuloisen silmäyksen Aappoon.
"Mitä papereita teillä taskuissa on?" kysyi hän Aapolta.
"Aijai — johan olin unhottaa, täällähän on Amerikapreivejä," sanoi Aappo ja alkoi lappaa papereita taskuistaan. Ensin veteli hän esille suurempia paperikääryjä.
"Amerikan lehtiä," sanoivat miehet kääryt nähtyään, mutta pian veteli Aappo kirjeitäkin kasan esille ja latoi pöydälle.
"Kenellekä nämät kaikki nyt ovat, Heikkihän tuntee kirjoituksen," sanoi Seinustan ukko ja ojensi paperit Heikille.
Heikki meni piisin luo ja alkoi tavailla päällekirjoituksia. Kyläläiset keräytyivät Heikin ympärille uteliaina, että ketkä kirjeitä saisivat.
Häkki jakoi kirjeet ja sanomat omistajilleen, jotka niitä kääntelivät käsissään ja selittelivät toisilleen, keneltä Amerikassa olevilta ystäviltään he niitä saivat.
"Lueppas tuo!" sanoi vihdoin eräs kyläläisistä Heikille, "sinähän osaat kirjoitusta."
"Niin, Heikkihän se osaakin näitä lukea," sanoivat muutkin ja aukoivat kirjeitään.
Heikki istui piisin luo jakkaralle ja alkoi tavailla. Eivät ne olleet juuri pitkän pitkiä nuo kirjeet, eivätkä erittäin sisältörikkaitakaan. Mutta sama sävel oli niissä kaikissa.
Eivät niiden kirjoittajat erittäin kehuneet oloaan tuolla luvatussa maassa. Mutta — kirjoittivat he — joka mies on ja itsensä oikein käyttää, niin kyllähän täällä toimeen tulee. Toiset valittivat haikeaa koti-ikävää ja sanoivat, että jos ei olo siellä kotona olisi niin kovin toivoton ja kurja, niin he kyllä pian kotia tulisivat, mutta mitäpä sielläkään juuri nuorimies tekee, arvelivat he toisekseen. Toiset kirjoittivat olevansa työssä rautatiellä, toiset kaivannoissa, toiset tekevänsä työtä maan alla, toiset maan päällä; ainoastaan jotkut harvat kertoivat hankkineensa itselleen uudistalon paikan. Toiset sanoivat ansaitsevansa kahdeksan, toiset kymmenen ja toiset kaksitoista markkaa päivässä.
"Kahdeksan! — Kymmenen! — Kaksitoista markkaa!" keskeyttivät silloin aina kyläläiset ja silmäilivät ihmetellen toisiaan.
Toiset taasen eivät sanoneet koto-ikävästä mitään tietävänsä, eivätkä siis aikoneet millään ehdoin kotikylään palata. Tule sinäkin tänne! — Toista täällä on olla kuin siellä, kehoittelivat he ystäviään ja jos haluat, niin kyllä minä tiketin laitan, joka vetää aivan tänne perille asti.
"Kyllä kai se parasta olisi," arvelivat kyläläiset, "että joka kynsi täältä lähtisi ja siltähän tuo näyttääkin, että metsäherrat meitä oikein kädestä pitäen koettavat täällä Amerikkaan pakoittaa," ja he silmäilivät niin toivottomasti ympärilleen.
Parissa kirjeessä oli valokuviakin. Ne kulkivat kädestä käteen. Niitä katseltiin ja tarkasteltiin kaikilta puolin. —
"Kuka olisi uskonut," ihmettelivät kyläläiset, "ovat kuin herroja; ei siivon samoiksi miehiksi uskoisi, kun täältä lähtiessä."
"No tietääpäs sen, joilla senlaiset ansiot ovat," arvelivat toiset.
Kun Heikki oli kirjeet saanut loppuun tavailleeksi, alkoi hän lukea Amerikan sanomalehtiä.
Muut miehet pörräsivät siinä yhtä ja toista. Toiset pistäytyivät Raution Aapon kanssa tuon tuostaankin ulkona. Keskustelu alkoi käydä yhä vilkkaammaksi, ääni kovemmaksi.
Seinustan ukko tunsi pirtissä viinan löyhkän. "Mistä teillä viinaa on?" kysyi ukko äreästi.
Miehet katselivat hämmästyen toisiinsa, mutta Aappo se lyyhkäsi hymyssä suin vaarin luo ja sanoi: "Minähän sitä vähän tuliaisiksi toin kirkolta; elkäähän nyt suuttuko, isäntä, jos me tässä vähäsen niinkuin lohdutukseksi, eihän tuo mieli muutenkaan juuri korkealla ole ja juovathan nuo herratkin, kertovat metsäherrankin olevan viikkokausia aivan yhdessä pöhnässä."
"Semmoiset teillä ovat lohdutukset kuin muutkin aikomukset, tiedättehän, että minä en suvaitse päihtyneitä."
"No ei riidellä, ei riidellä, ei riidellä," sanoi Aappo lauhkeana kuin lammas, "me lähdemme pois, lähdetään pois pojat, isäntä ei salli, että me vähän tässä huvittelemme."
Ja niin vetäytyivät miehet vähittäin pirtistä. Toiset menivät kotiansa ja toiset seurottelivat Aapon viinalekkeriä.
Seinustan ukko vaipui syviin mietteisiin. Kyläläistensä kohtalo koski kipeästi häneen. Jotain olisi heidän auttamisekseen tehtävä, mutta mitä? — Siinäpä kysymys, joka sieti miettimistä.
Pian olivat joulumarkkinat tulossa. Varmaankaan tämmöinen kansan ahdistaminen ei ole esivallan tahdosta. Mitähän jos kävisi markkina-aikana kuvernöörin puheilla. Onhan tuo herra herrallakin ja vaivasellakin Jumala. Ja totta sitä metsäherrainkin täytyy muita, ylempiä herroja totella. Ja kuta enemmän ukko asiaa mietti, sitä enemmän hän vakaantui siinä ajatuksessa, että paras on käydä kuvernöörille valittamassa kyläläisten kurjaa kohtaloa.
Mutta ulkona kuului silloin tällöin kiljahtelemisia ja juopuneiden rähinää.
"Oi Jumalani!" huokaa ukko, "miten kauvas he ovat Sinusta vieraantuneet. Kuta enemmän heitä kuritat, sitä syvemmälle he vaipuvat."
Mutta samalla kuului hevosen kavioin kopsetta, kiljumista ja rajua huihkaamista juuri pirtin seinän takaa, hevonen laukata huimi ohitse minkä ehti ja miehet mylvivät kuin sonnit reessä.
Tätä seurasi toinen ja kolmas samallainen rekikuorma, mutta sitten oli taasen hiljaista.
"Jumala armahtakoon heidän luontokappale-riepujaankin," huokasi ukko.
Mutta jonkun ajan perästä uudistui jälleen sama ajo, sama mylvintä ja sitten se vähän ajan perästä uudistui aina myöhäiseen yöhön. Tuntui juuri kuin tässä juopuneiden mylvinnässäkin, joka yön hiljaisuudessa hävisi äänettömään avaruuteen, olisi ilmestynyt synkkää pimeyttä ja lohdutointa toivottomuutta.
Taivas oli hallavan vaalakka. Pakkanen paukkui seinissä. Lumi narisi niin kuivakkaasti reen jalaksen alla. Levotoinna aaltoili kansa kaupungin kauppatorilla. Oli siellä väkeä ja värkkiä. Tuolla loitompana oli pitkä jono heinäkuormia. Niiden ympärillä hyppelivät maalaiset, koputtelivat jalkojaan, löivät käsiä hartioihin ja tarttuivat silloin tällöin toisiinsa käsiksi, nujusivat hetken aikaa ja irtausivat taasen. Ostajat hääräilivät heinähäkkien ympärillä. Koettivat tunkea nyrkkiänsä häkin kupeista, puskivat parraspuista häkkiä kohoksi, nykkivät heinätukkoja irti, nuuskivat niitä ja sihtasivat kaikilta puolin ja tinkasivat. — Seurasi sitten jono jyväkuormia, sitten pieniä voiastioita kuormittain. Kulmittain näiden kanssa oli lihakuormia kymmenittäin. Oli siinä lampaan jos raavaankin lihaa, oli sian ja poronkin paistia, oli tuoreita jos palvatuitakin raajoja, mitä vaan minkin mieli teki ostaa. — Sitten tuolla toisella laidalla seurasi kaikellaista puutavaraa. Siellä oli suksia, kelkkoja, rekiä, haravia, pohtimia, tuolia, pöytiä ja kaikellaisia työ- ja huonekaluja. Tuolla rannempana taasen olivat kalain kauppiaat sijansa saaneet. — Näiden kaikkien keskelle olivat käsityöläiset asettaneet kauppakojunsa. Siellä olivat myöskin ryssäin namuset makuhermoja kiihottamassa. — Näiden kaikkien välillä virtaili kansaa tulvanaan. Liikkeessä olivat ihmiset alinomaa. Käsiä niin kinnermöi ja jalat tahtoivat turriksi käydä. Parrat olivat paksussa kuurassa ja valkeiksi kylmettyneitä nenän päitä näkyi siellä täällä; oli oikein hirveä pakkanen.
Siellä väkijoukossa tungekseli Heikkikin pitkine poronkoipisaappaineen ja korkeine koirannahkalaukkuineen. Hänen perässään pujotteli Seinustan emäntä vankka pakka puolivillasta kainalossaan. Se oli hedelmä hänen ja miniäinsä pitkien iltapuhteiden ponnistuksista.
Poronlihansa olivat he summassa myöneet ja ukko oli niistä nyt rahoja perimässä.
"No Heikki!" kuuli Heikki sivultaan tuttavallisen äänen, kun hän oli siinä väkitungoksessa sortunut sille puolen toria, missä puutavaroita kaupattiin. Hän käänti päätään ja näki Raution Aapon lyyhäävän itseään kohden.
"Terve miehelle!" sanoi Aappo ja löi Heikkiä olkapäälle, "aina se tuo vainu vetää korppia haaskan luo... Ka emäntähän se on!" huudahti hän emännän silmiin tirkistäen, "kun on kuin morsian, aina yhtä keippelä kuin kahdenkymmenen vanha tyttö. Toden totta minä luulin, että Heikki oli kultansa tavannut, mutta mihinkä se Kaisu sitten tästä joutui, oli ihan vasta tässä, samallainen pakka puolivillasta kainalossa kuin teilläkin."
"Kuka Kaisu?" kysyi emäntä.
"Kuka Kaisu! — Heikin hellupa tietenkin."
"Mitä tuolla olisi hellua, ei välitä tytöistä mitään, elelee vaan omissa pitkissä ajatuksissaan."
"Mitä olis nuoruus rakkaudetta. Se olis niinkuin kevät kukkaisetta."
"Mitä te olette markkinoille tuoneet?" kysyi Heikki, saadakseen puhetta käännetyksi toisaalle.
"Rekiä ja pohtimia, tässä on minun kuormani," sanoi Aappo kääntyen selkänsä takana olevaan reki- ja pohdinkuormaan, "onhan sitä puutavaraa, joka synkkien metsien keskellä asuu," sanoi Aappo piikillisesti.
"Joko taas?" sanoi Heikki ja kääntyi lähteäkseen.
"No, no! — elähän nyt sentähden noin suutu, vaan tiedäthän, että elää minunkin täytyy, ja enhän minä ota enkä varasta, vaan katson kruunun metsien parasta," sanoi Aappo ja tarttui Heikkiä olkapäästä kiini.
"Aina teillä ovat teidän läksynne."
"Niin ja monenlaisia konstia lisäksi, kuulehan nyt. Yhden konstin minä sinulle vielä opetan, ja se ei niinkään hullu ole. — Eiväthän metsäherrat ole vielä käyneet syynäämässä?" —
"Eivät ole — mitä sitten?"
"No niin — tee sinä niinkuin minä ja moni muu on tehnyt, elä ole koko syynistä miksollasikaan, ala vaan tehdä taloa, kyllä siitä hyvä tulee?"
"Kruunun maalleko omin lupisi?"
"Aivan niin, sen on moni ennen sinua tehnyt ja tekee vielä jälkeenkin."
"Kyllä kai metsäherrat hävittävät semmoiset torpat, ja sakottavat," sanoi Heikki.
"Eivät ole sitä vielä kenellekään tehneet, syynäävät kuin sopii ja hankkivat torpan kirjat,"
"Tule jo pois!" sanoi emäntä ja alkoi poistua.
"Elkäähän nyt vielä! — Tuoltahan se tulee Kaisukin. Odottakaahan nyt, emäntä, minä näytän mimmoinen kulta se Heikillä on. Tuleppas tänne Kaisu ja katso!"
Kaisu tuli Aapon luo. Hän ei näkynyt ensin huomaavan Heikkiä, vaan lähemmä saapuessaan keksi hän hänet, vilkasi Aappoon ja huomattuaan hänen kujeellisen nenänsä, tuli hän niin hämilleen, ettei tietänyt mitä tehdä.
"Voi sitä rakkautta mikä meilläkin oli vaarivainajan kanssa vielä viikon vihkimisenkin jälkeen, kun penkillä pääksekkäin maattiin ja toisiaan tukasta vedettiin," sanoi Aappo työntäen Kaisua Heikkiä kohden ja alkoi laulella: