Kruunun metsissä

Heikki oli niin hämillään, ettei tietänyt mitä tehdä, työnsi kuitenkin kätensä Kaisulle ja vilkasi samalla ympärilleen, että huomasiko sitä kukaan. Onneksi ei kukaan katsonut heihin ja Heikki pudisti sentähden tuttavallisemmin Kaisun kättä.

"No miltäs näyttää, — sopiiko sukuun?" sanoi Aappo, emäntään kääntyen.

"Kenenkä tyttö se on tämä?" kysäsi emäntä, joka oli vanhan vaimon tarkalla silmällä seurannut nuorten liikkeitä ja luuli huomaavansa, ettei Aappo aivan honkihin horissut.

"Tämähän on Korven Kaisu, kelpo tyttö, samallainen kuin äitinsäkin, muistattehan tuon ennen, kun Taustolla yhtä velliä ryystitte."

"Aivan niin, aivan niin, nyt minäkin sen hoksaan, no niin ne nuoret kasvavat," arveli emäntä ja alkoi hypistellä Kaisun käsivarrella olevaa puolivillasta.

Kaisu kohotti toisen jalkansa maasta, kapautti sen varpailla kerran kahdesti toisen jalan kantapäähän, laski maahan ja kohautti vuorostaan toisen jalkansa ylös, teki sillä samallaisen liikkeen ja hypähti väliin. Sillä välin hypisteli hänkin vuorostaan emännän puolivillasta ja tiedusteli sen hintaa.

Samalla saapui paikalle Seinustan ukko ja sanoi Heikille.

"Nyt menen kuvernööriin, tahdotko tulla matkaan?"

"No mennään sitten," sanoi Heikki, heitti salaisen silmäyksen Kaisuun, mutta tämä ei sattunut huomaamaan sitä. Hän kysyi sentähden Aapolta, että missä he olivat kortteeria. Aappo selitti kortteerinsa ja Kaisunkin silmäykset kohtasivat jälleen Heikkiä.

"No mennään nyt," sanoi ukko ja alkoi tunkeutua väkijoukkoon. Heikki pujotteli perässä.

"Minnekkä ne nyt menivät?" kysyi Kaisu emännältä.

"Kuvernööriin kai ne aikovat, mitä lienee asiaa ollut."

"Mutta eikö lähdetä liikkeelle, jos ostajaa satuttaisiin kopeuttamaan," sanoi emäntä Kaisulle ja vilkasi hänen vaatepakkaansa.

Aappo teki pilkallisen liikkeen, kuullessaan miesten kuvernööriin menevän, kohotti kätensä huulilleen, puhalteli niitä hetken aikaa, ojensi ne sitten suoriksi, löi hartioihinsa ja hypähteli.

Emäntä ja Kaisu alkoivat myös pujotella väkijoukkoon. Yhtä ja toista keskenänsä keskustellen vähitellen johtui heidän keskustelunsa Heikkiin.

"Missä te Heikin kanssa olette tutuiksi tulleet?" kysäsi emäntä.

"Hm! — Mehän olimme rippikoulussa yhtä aikaa," sanoi Kaisu.

"Hm!" sanoi emäntä ja nyökkäsi päätään juuri kuin sanoakseen: "Kyllä ymmärrän."

Mutta Kaisu loi silmänsä maahan ja pitempi äänettömyys syntyi heidän keskensä.

Mutta sanaakaan virkkamatta astuskelivat ukko ja Heikki jälekkäin pitkin katuja. Kansaa oli kadulla kuin soipaa sotaa. Toisia meni, toisia tuli vastaan. Kadut olivat aivan yhtenä vilinänä ihmisistä.

Mutta tuossa kadun risteyksessä pidettiin outoa melua. Heikin ja ukonkin huomio kääntyi siihen.

Eräs juopunut mies teki tappelua toisen selvemmän miehen kanssa. Tämä huusi poliisia avukseen. Poliisi tuli ja koetti hillitä juopunutta, mutta saikin siitä tekemistä. Sentähden puhalsi hän pari kertaa pilliinsä.

Väkeä alkoi kerääntyä kaikilta haaroilta, mutta pian saapui paikalle toinenkin poliisi. He tarttuivat miestä kainaloista kiini ja alkoivat taluttaa häntä välissään "korppulaaria" kohden.

Ukko ja Heikki jatkoivat matkaansa.

Heikki mietiskeli vaan, että mitähän olisi, jos kumminkin alkaisi rakentaa keväällä aivan omin päin, sen enempää syyniä odottelematta. Ja kuta enemmän hän tätä mietti, sitä selvemmin tunsi hän, että niin hänen on tehtävä. — "Mutta... Niin, voihan sitä sentähden kuvernööriltä kysyä." — —

Mutta samalla olivat he saapuneet aivan kuvernöörin virkatalon luo. Ukko pyörähti muutamasta leveästä ovesta sisään ja niin tulivat he muutamaan poikkikäytävään.

"Täältä sitä kuvernööriin pääsee," kuiskasi ukko Heikille.

"Mutta kuulkaahan te," sanoi Heikki.

Ukko puisti epäilevästi päätään.

"Mutta eikö voisi kuvernööriltä kysyä, että mitä hän siitä arvelisi," sanoi Heikki.

"No saadaan nyt nähdä, miten hän rupee meitä kuuntelemaan," sanoi ukko ja alkoi kömpiä käytävästä lähteviä rappusia ylikertaan. Heikki seurasi perässä.

Tuolla yläkerran etehisessä seisoi pitkä solakka asevelvollinen.

Hän seisoi niin suorana ja vakavana kuin olisi ollut kuvapatsas siinä töröttämässä. Aivan salin oven edessä seisoi se siinä. Salin ovi oli auki, mutta sinne ei hän katsonut. Kivääri oli hänen sivullaan. Sen perä oli maata vasten ja suussa oli painetti. Eräs siperinnahka-kauluksinen talonpoika kömpi rappusia myöten etehiseen.

Mutta tuolla sisällä salissa istui suuren pöydän ääressä joukko kanslisteja, aivan keskellä lattiaa he siinä istuivat ja näyttivät olevan ahkerassa kirjoituksen puuhassa.

Tuossa lähellä ovea seisoi lihavanlainen, suurivatsainen herrasmies. Hän seisoi siinä ja tähysteli kanslisteja. Sitä syvempään kumartuivat nämät paperiensa yli ja näyttivät olevan kukin ahkerassa työn touhussa. Mutta keksittyään vastatulleen talonpojan etehisessä, vetäysi tuo suurivatsainen herra sinne. Talonpoika kumarsi hänelle syvään, johon tämä ylhäisen ryhdillä nyökkäsi hieman. Sotilas seisoi siinä vaan ja piti toisella kädellä kiväärin piipusta kiini. Hänen silmäteränsäkään eivät liikahtaneet. — Mutta kun kanslistit keksivät vanhan herran poistumisen, kohosivat he pystympään ja vilkkaampi liike syntyi pöydän ympärillä.

"Kun rupee, niin mollottaa siinä päiväkaudet, kuin puoliyön aurinko," kuiskasi muuan kanslisti toverinsa korvaan ja nyökäytti suurivatsaisen herran jälkeen.

"Ja tuolla sitten toinen juorulaukku, koettaa elää jyrsimällä toveriensa luita," arveli puhuteltu ja viittasi tuolla salin vasemmalla puolen, oman pöytänsä ääressä kumppaniinsa selin istuvaan pitkäkoipiseen ja suuripartaseen herraan, joka kirjoitteli siellä vastatulleita asiapapereita luetteloihin.

Ylevän ja ylhäisen näköisenä kääntyi pitkäkoipinen herra samalla päin toveriinsa ja silmäili heitä hetken aikaa. Nämä kumartuivat jälleen paperiensa ylitse. Haudan hiljaisuus vallitsi virkahuoneessa. Itseensä tyytyväisen näköisenä kääntyi pitkäkoipinen herra jälleen työhönsä hänkin. Selvään näkyi että hän tunsi arvonsa kumppaniensa suhteen.

Siperinkauluksinen talonpoika hiipi salin ovenpieleen ja seisahti siihen. Kanslistit kohosivat jälleen pystympään ja alkoivat supatella keskenään vilkuen silloin tällöin talonpoikaan.

"Ei tuo oikein ektasorttia ole," arveli muuan silmäillen siperinkauluksista miestä.

"Ei sinne päinkään, pitäisihän niitä näin markkina-aikaan saada nähdä oikein ensimäisen karaatin tervajätkiäkin," säisti toinen. —

"Jumala varjelkoon herra kenraalia!" kajahti samalla etehisestä. Ikään kuin maan alta lähtevä ukon jyräys lumosi tämä ääni koko virkakunnan. Kaikkialta taukosi liike ja haudan hiljaisuus vallitsi kaikissa virkahuoneissa. Tuo asevelvollinen vaan seisoi siinä saman näköisenä ja samalla paikalla kuin ennenkin. Mitään elon merkkiä tuskin huomasi hänessä nyt enempi kuin ennenkään.

Hetken päästä hiipi pitkä vilkkaan näköinen sotaherra salin lävitse omaan virkahuoneesensa ja nyökäytteli mennessään oikeaan ja vasempaan.

Vilkkaampi liike syntyi jälleen salissa ja kanslistit alkoivat tehdä huomioitaan ovensuussa seisovan talonpojan suhteen.

Mutta samalla astui saliin tuolta vasemmalla kädellä olevasta kamarista vanha harmaahapsinen ja kaljupää herra. Sen keksittyään kumartuivat nuoret herrat hätäisesti yhä syvempään kukin kirjoituksiensa yli ja olivat työntekijän näköisinä.

Vanha herra ei kumminkaan katsonut heihin päinkään, kävellä reuhkasi vaan ovea kohden ja politti itsekseen: "Kunnallishallituksia! — Kyllä ovat oikeita kunnallishallituksia! Niin — se nimi niille oikein sopii. Ota nyt taasenkin selvä siitä..."

Kun vanha herra läheni ovea, kumarsi siperinkauluksinen talonpoika hänelle syvään ja pyysi saada muutaman sanan puhua herra laamannin kanssa.

"Joo! miksei!" sanoi vanha herra kääntyen ystävällisesti hymyillen talonpojan puoleen. "Puhukaa vaan!" ja hän oli oikein lipevän näköisenä. Vasiten olikin hän tänään markkinapäivänä päättänyt kohdella kaikkia talonpoikia, jotka lääninhallitukseen tulisivat, niin ystävällisesti kuin mahdollista. Haukkukootpa sitten suomikiihkoiset sanomalehdet virkamiehiä miten virkavaltaisiksi hyvänsä, kansa ei sitä usko. Niin — kansalle on näytettävä, että sanomalehdet valehtelevat.

Talonpoika kysyi nyt vanhalta herralta, että joko lääninhallitukselle oli saapunut niitä maanviljelysrahoja, joita kunnille lainataan.

"Ei, ei niitä kunnille lainata, niitä annetaan vaan suuremmissa summissa yksityisille maanviljelijöille..."

"Niin, niin — kyllä minä senkin tiedän, mutta onhan nykyjään määrätty toisia rahoja, joita kunnille annetaan, mutta ne eivät ole tainneet vielä tänne saapua..."

"Ei täällä ole semmoisia rahoja."

"Suomettaressa oli, että niitä tulee."

"Suomettaressa, Suomettaressa!" tikasi harmajahapsinen herra ja nyt hän vasta katsoi talonpoikaa tarkemmin silmiin ja tunsi, että hän olikin yksi noita fenomaanisten sanomalehtien riivaamia läänin isäntiä. "Suometar, Suometar!" tiuskoi hän uudelleen. "Suometar on taasenkin laskenut omiaan, sen minä saan ilmoittaa," ja hän kumarsi ehdottomasti talonpojalle ja meni ovesta ulos. Siperinkauluksinen mies jäi seisomaan siihen ikäänkuin hyypiä hävitettyyn kaupunkiin. Hän silmäsi kerran ympärilleen, loi sitten silmänsä lattiaan ja hänen poskensa vavahtelivat niin omituisesti. Hän kohotti vielä kerran silmänsä ylös, silmäsi ympärilleen, mutta hiipi sitten verkalleen ulos häpeissään kuin vieras koira.

"Oikea käsi näkyy," sanoi eräs kanslisti ja oli selailevinaan paperia, kun hän näki tuon isovatsaisen herran astuvan jälleen saliin.

Irvihampaat kaupunkilaiset nimittivät häntä lääninhallituksen sieluksi, mutta kanslistit sanoivat häntä laamannin oikeaksi kädeksi.

Tuskin oli vahtimestari ehtinyt etehisestä poistua, kun sinne saapuivat Seinustan ukko ja Heikki.

Pian keksi joku kanslisti avoimesta ovesta ylimaalaiset etehisessä. Hän antoi merkin toisille ja kaikkien suu vetäysi pilkalliseen hymyyn nähdessään miten ukko heitti lammasnahkareuhkansa ja karvakintaansa oven luo lattialle ja alkoi löysätä vankkaa villavyötään turkin ympäriltä. Kanslisteilla oli niin ihmeen lysti.

Ainoastaan se herra, joka istui ovea lähinnä, selin oveen, ei toisten lystistä mitään tiennyt. Hän istui vaan siinä kumarruksissaan ja kirjoitteli. Hän oli istunut jo vuosikymmenisen siinä omalla paikallaan saamatta mitään viran ylennystä ja toiset kanslistit arvelivat, että siinä saa hän istuakin, kunnes sammalet päähän kasvavat.

Muutamia vuosia takaperin oli ollut eräässä läänin innokkaimmassa suomenmielisessä lehdessä muutamia lääninhallituksen jäsenille vähemmän hauskoja kertomuksia viraston sisällisistä oloista.

Tässä kerrottiin juttuja, jotka eivät mitenkään muuten olisi sanomalehden toimituksen tietoon saattaneet tulla, kuin siten, että joku viraston jäsenistä oli niitä toimitukselle kertonut.

Nyt oli virastossa yleisesti tunnettu, että puheena oleva kanslisti suosi suomenmielisiä aatteita. Saatiin sen lisäksi selville, että hän silloin tällöin kävi mainitun lehden toimituspaikassa.

Kului vuosia. Koko sanomalehtijuttu olisi unhottunut jo aikoja, ellei tuo kanslisti yhä vaan istuisi tuossa samalla paikalla ikäänkuin muistopatsaana tästä tapauksesta.

Mutta ukko laitteli tuolla etehisessä silmille valahtanutta hiussuortuaa korvansa taa ja käänteli mälliänsä. Sitten alkoi pieksää koirannahkakaulustaan, jotta kuurottamisesta tulleet jääsilpareet sinkoilivat saliin, aina kanslistien pöydän luo saakka. Tämä antoi heille uutta ilon ainetta.

Tuo ovenpuoleinen kanslisti vaan ei mitään huomannut, kirjoitteli ainoastaan. Mutta samalla sai hän märäksi pureksitun paperisutin keskelle otsaansa. Yht'äkkiä kohotti hän päänsä työstään ja loi tuiman silmäyksen vastapäätä istuvaan kumppaniinsa.

"Etkö huomaa veljiäsi?" sanoi tämä ja viittasi ovelle.

"Etköhän mene pistämään asetoverillesi kalliissa kansallistaistelussa kättä," muistutti toinen ja tämäkös sukkeluus se vasta nauratti toisia, ja naurattihan se sukkeluuden keksijää itseäänkin. Ovenpuoleinen kanslisti silmäsi ovelle ja loi sitten vakavan katseen kumppaniinsa, ikäänkuin sanoakseen, eikö sen enempää, ja alkoi jälleen kirjoitella.

Mutta toiset kanslistit ne vaan tirkistelivät etehiseen. Huomattuaan miten ukko aukoi vyötäisillä olevaa nahkavyötään ja kohotteli uurteelle valahtaneita housujaan, silmäilivät kanslistit hymyhuulin toisiaan ja kaikilla oli niin ihmeen lysti, että se häntä vasta lystiä oli.

Heikkikin löysäsi vyön turkkinsa ympäriltä, mutta kuinkahan lienee tullut siinä pyörähtäneeksi niin, että silmänsä sattuivat yhtäkkiä asevelvolliseen, joka seisoi siinä niin vakavana, ettei karvan juurikaan värähtänyt.

Heikki kammahti ensin, mutta sitten hän ihastui. Hän luuli sotilaassa tuntevansa Lotvosen Aapon, joka oli viime jouluna ollut lomalla ja oli hänellä silloin ollut ihan samallainen sinelli ja muutoinkin samallainen puku. Heikki astui pari askelta sotilasta kohden ja yritti pistää kättä.

Mutta sitten katsoi hän tarkemmin. Sotilas ei osoittanut mitään elon merkkiä, seisoi vaan. Silmäterätkin pysyivät aina samassa asennossa.

Nyt huomasi Heikki, ettei se Lotvosen Aappo ollutkaan. "Mikä lienee muu suurempi sotaherra," arveli hän.

Seinustan ukko otti taskustaan siniloimisen valkeakuteisen nenäliinan, pyhiskeli sillä tupakan jälää suupielistään ja katseli ympärilleen, että kenen puoleen tässä ensin olisi käännyttävä.

Samalla vetääntyi tuo suurivatsainen vahtimestari etehiseen ja asettui siihen, syrinkarin Heikkiin ja ukkoon kädet puuskassa seisoa töröttämään.

Ukko tuumi ensin kääntyä hänen puoleensa, mutta kun tämä ei päätäänkään kääntänyt häneen, niin silmäsi ukko salin ovesta sisään. Huomattuaan siellä pöydän luona noiden nuorten herrain olevan niin hyvän tuulen näköisinä, arveli hän heille ensin asiansa ilmoittaa. Hän otti jo muutaman askelen sinne päin, mutta samalla loi tuo isovatsainen herra kysyvän silmäyksen häneen ja otti muutaman askeleen häntä kohden. "Milloin sitä kuvernööriin pääsee?" kysäsi sen vuoksi ukko tältä herralta.

"Tuo mahtanee olla hyvin suuri herra, kentiesi ensimäinen mies kuvernööristä," tuumi Heikki itsekseen siinä suurivatsaisen herran mahdikasta käytöstä tarkastellessaan.

"Mitä teillä on asiaa?" kysyi vihdoin suurivatsainen herra kääntyen syrinkarin ylimaalaisiin.

"Me olisimme valittaneet siitä, kun nyt koko Isonvaltimon jokivarsi on niin sulettu kruunun metsistä, ettei saa enään suksi- eikä reenjalaspuitakaan ostaa ja olisimme kysyneet..."

"Onko teillä minkäänlaista kirjallista valitusta?" kysyi puhuteltu herra päätäänkään kääntämättä ukkoon päin.

"Ei meillä mitään kirjaa ole, totta kai sitä kuverrööriä saa puhutella ilman kirjattakin," vastasi ukko.

"Ei sillä kuvernöörillä ole aikaa kaikkien puhuttelemiseen, on sillä parempaakin tehtävää," sanoi vahtimestari.

"Sanotaanhan tuota talonpojan pääsevän keisarillekin tilaansa valittamaan, saati sitte kuvernöörille," sanoi ukko itsepäisesti, mutta Heikkiä alkoi jo peloittaa, kun ukko noin korkealle herralle niin rohkeasti puhuu.

"No menkäähän tuon herran tykö, joka tuolla yksinään kirjoittaa," sanoi suurivatsainen herra, osoittaen tuohon pitkäkoipiseen herraan, joka tuolla salin vasemmalla seinämällä yksinään istui.

Ukko astui saliin ja alkoi kuulumattomin askelin töpöstellä osoitetun herran luo. Heikki seurasi perässä ja vyötäisiltä irroitettu villavyö venyi hänen perässään.

Suurista ikkunoista virtaava valo ja se juhlallinen hiljaisuus, joka salissa vallitsi, tekivät Heikkiin sellaisen vaikutuksen, että hänen huomionsa haihtui salissa olevien esineiden välille. Hänen silmänsä vilisivät ja korvansa kohisivat, mutta mitään ei hän tarkoin huomannut. Luuli kumminkin huomaavansa, että kaikki nuo herrat pöytäin ympäriltä tähystelivät heitä.

Hän tunsi itsensä niin vieraaksi täällä.

Miehet seisahtivat pitkäkoipisen herran luo, mutta tämä ei ollut heitä huomaavinaan, kirjoitteli vaan.

Heikki luuli nyt oltavan itse kuvernöörin edessä ja tarkasteli hänen ylhäistä ryhtiänsä. Sydän se vavahteli tuolla rintakehän sisällä sitä hetkeä ajatellessa, jolloin tämä korkea herra kohottaisi silmänsä kirjoituksestaan ja alkaisi puhutella heitä. Sentähden ei hänen kauhunsa ollutkaan aivan vähäinen, kun ukko sen pitemmittä mutkitta avasi suunsa ja kysyä tömäytti:

"Missä sitä kuvernööriä saa puhutella?"

Heikki ei tietänyt miten saada ukolle ilmoitetuksi, että siinähän se olikin itse kuvernööri heidän edessänsä. Häntä peloitti kovin nähdessään tuon suuren herran kohottavan silmänsä heihin päin.

Hän kysyi:

"Mitä teillä herra kuvernöörille on asiaa?"

"Me tahdomme puhutella häntä," oli vastaus. Heikkiä alkoi jo vapisuttaa, kun tuo ylhäinen herra uudisti niin käskevällä äänellä kysymyksensä: "Mitä teillä on asiaa?"

Mutta maailma pimeni Heikin silmissä kuullessaan ukon sanovan:

"Kuulettehan tuon, että me tahdomme puhutella häntä." Hän luuli noiden kaikkien herrain salissa karkaavan heidän kimppuunsa, viskaavan heidät ulos ja huutavan, että niinkö sinä vastaat kuvernööriä.

Mutta kukaan ei salissa liikahtanut paikaltaan, ei karannut miesten kimppuun eikä viskannut heitä ulos.

Tuo pitkäkoipinen herra keikautti loukatun näköisenä niskojaan, ja kysyi: "Ettekö te voi muille asiaanne ajaa?"

"Kyllä me tahdomme puhutella kuvernööriä itseään," toisti ukko jäykästi.

"Kuulkaapas komisarius!" huudahti pitkäkoipinen herra tuolle suurivatsaiselle herralle ja sanoi sitten hänelle muutamia ruotsalaisia sanoja. Viimeksi mainittu herra meni muutamaan sivuhuoneeseen ja miesten käskettiin hiukan odottaa. Heikki ei käsittänyt mitä tästä viimeinkin tuleman piti, mutta ukko vaan jäi rauhallisesti odottelemaan. Pian tuli tuo suurivatsainen herra näkyviin, viittasi kädellään ylimaalaisiin ja sanoi: "Saatte nyt tulla."

Ukko alkoi kävellä töpöstellä suurivatsaisen herran perässä sivuhuonetta kohden. Nyt alkoi Heikillekin selvitä, etteivät he vielä olleet kuvernööriä nähneetkään. Hän siis seurasi ukkoa.

Tultuaan sivuhuoneeseen, tarttui tuo suurivatsainen herra muutamaan avaimeen, kääntyi miehiin päin, veti oven auki, vetäysi itse syrjälle ja antoi miesten astua yksin sisälle. Ukko meni edellä, Heikki hiipi jälessä. Keskellä laattiaa seisoi heitä vastassa pitkä ystävällisen näköinen sotaherra. Ihmeekseen näki Heikki ukon kumartavan syvään kuvernöörille. Hän koetti tehdä samoin, mutta kun ei hän ollut tullut edeltä päin ajatelleeksi koko temppua, ei kumarrus tahtonut oikein onnistua häneltä.

Ystävällisen näköisenä astui kuvernööri pari askelta heitä kohden. Ukko ojensi kätensä ja Heikkiä kummastutti, kun hän näki kuvernöörin ystävällisesti pudistavan sitä.

"Miste te ole?" kysyi sitten kuvernööri luoden niin ystävällisen katseen ensin ukkoon, sitten Heikkiin, että Heikki alkoi jo kokonaan hämmästyksestään selvitä.

"Tuolta olemme Inarijärveltä Valtimon kylästä," selitti ukko.

"Jahah, Karijervi — no onko teille mike hete siellä?" kysyi kuvernööri.

Ukko mietti hetken aikaa, että mitä se kuvernööri nyt hetteestä kyselee ja vastasi vihdoin.

"On kai se siellä ylämaan rinteellä yksi."

Kuvernööri tuijotti kotvasen ukkoa silmiin miettien ukon vastauksen sisältöä, näytti vihdoin sen hoksaavan ja sanoi: "Niin ylimaa, eike seell' ylimaas' ole muute ilma terveelline ja raitis."

"Raitis, herra kuvernööri, raitis ja hallan arka peräti. Tuskin milloinkaan saadaan täydellistä vuotta," selitti ukko innostuen.

Kuvernööri käveli pöydän luo, rumputteli sormellaan hetken aikaa sitä, päätti muuttaa keskustelun suuntaa, kääntyi sentähden uudelleen miehiin ja kysyi ystävällisesti.

"Seell' on suurii tukinhakkuit seell'."

"Toisinaan suurempia, toisinaan pienempiä," sanoi ukko.

"Sep' oll' lyst' ett' saa nehde teit," sanoi kuvernööri, "minu ole ain toivonu, ett' saa nehde niit' rakkait' maanmeehii, kuin niit suurii tukkii seelt alas föörää. Se maht' oll' hyvi ylös rakentava ja juhlallist', ett' laskii alas niit' suurii koskii ja niit' suurii jokii. — Eike se sit ole riemullist' ja lystii, kun saa tavarans' rantamaa ja rahans' käte?"

"Joo herra kuvernööri, tahtoohan se olla välistä liijan hurjaa, tappeluitakin tahtoo syntyä, jahka vaan viinaa on saatavissa."

Kuvernööri käveli taasen pöydän luo, rumputteli hetken aikaa sormellaan pöytään ja näytti miettivän. Hän kääntyi hetken perästä jälleen talonpoikiin ja kysyi ystävällisesti.

"Mike asia teill' oli?"

Ukko ryki ensin, karisteli kurkkuaan sitten ja alkoi vihdoin: "Kansa siellä meidän puolessa on harjaantunut aina saamaan tarverahansa ja elatukseensakin apua kruunun metsistä," selitti ukko ja Heikki näki miten kuvernööri katsoi ukon suuhun ja näytti ikäänkuin nielevän jokaisen hänen sanansa, mutta ukko jatkoi kiihtyvällä innolla kuin Kalkkimaan pappi: "Viimeisinä aikoina on kruunun metsistä annettu niin sanottuja hakemuspuita."

"Hakemuspuu — hakemuspuu — mite se?" keskeytti kuvernööri. "Eiku seell' ole suurii komeit metsii?"

Ukkoa ällistytti hiukan, hän mietti hetken, että mitä se kuvernööri tuolla kysymyksellään takaa ajoi, mutta sanoi vihdoin: "Takamailla ovat suuremmat metsät, mutta joki- ja ojavarsilla ovat metsät nyryneet pienemmiksi."

"Metsät nyrineet, metsät nyrineet," mutisi kuvernööri ensin, mutta sitten näytti hän oivaltavan ukon tarkoituksen ja sanoi innostuen: "Niin seell' jokivarsill' kuuluu olevan semmottii kauniit' ja koreit' nurmikoit'."

"Mitä niiden kauneudesta, pellot ovat niin pienet, että akka hameellaan peittää ja ympärillä olevat rämeet ja räseiköt uhovat kylmää kuin jääkellari. Eivät ne ihmiset sielläkään elä sulalla päiväpaisteella, leipää sitä tarvitaan tahi pian rupee nälkä suolissa vonkumaan," arveli ukko vakavasti, mutta kuvernöörin nenä se vetäytyi hiukan kippuraan. Hän pyörähti pöydän luo, heläytti kelloa.

"Mine kesken vaktmestari tänne," jupisi hän puoli ääneensä ja pian vetäytyi tuo suurivatsainen herra sisään.

Ukko loi tuiman silmäyksen häneen ikäänkuin sanoakseen, ettei sinua olisi täällä tarvittu.

Kuvernööri sanoi suurivatsaiselle herralle pari kolme ruotsalaista sanaa. Viime mainittu kääntyi niin ylhäisen näköisenä miehiin päin ja kysyi: "Mitä teillä on asiaa?"

Ukko loi kysyvän katseen ensin häneen, sitten kuvernööriin. Nähtyään kuvernöörinkin odottavan vastausta, ei ukko käsittänyt mitä tämä merkitsi.

Heikkikin, joka oli kuvernöörin ystävällisestä käytöksestä jo hyvin kodistunut, alkoi nähtyään tuon suurivatsaisen herran kopean käytöksen, hämääntyä uudelleen. Hän oli jo päättänyt kysyä neuvoa torpanrakennusasiassakin, mutta nyt häntä taasenkin alkoi epäilyttää.

Kun kaikki neljä miestä olivat siinä tuokion toisiaan käsittämättä vastakkain seisoneet ja tähystelleet toisiaan, kääntyi kuvernööri vahtimestariin ja sanoi jotakin.

"Herra kenraali tahtoo, että selitätte asianne ylös uudelleen, hän ei ole oikein ymmärtänyt teitä," sanoi vahtimestari, kääntäen suurta vatsaansa ukkoon päin.

Ukko nyrpisti ensin nenäänsä, katsoi sitten kuvernööriä silmiin, mutta nähtyään hänen ystävälliset kasvonsa, alkoi hän uudelleen selittää:

"Viime aikoina on yhä vähentämistään vähennetty puiden antia talonpojille kruunun metsistä, vaikka sahain omistajille on niitä myöty kymmeniä tuhansia puita vuodessa. Vähäiseksi ei olisi ollut arvattava se ansio, minkä talonpojat olisivat saaneet ostamalla puita kruunun metsistä ja lauttaamalla sekä myömällä niitä markkinapaikalla. Mutta tänä vuotena ei ole talonpojille puita annettu ei suurimpaankaan tarpeeseen, ei edes ole myöty suksi- eikä reenjalaspuitakaan. Sentähden on kansa joutunut sellaiseen hätään, ettei tuumaa tulevaa millä eletään, millä verot ja ulosteot maksetaan. Olemme sentähden tulleet herra kenraalilta kysymään, onko tämä kansan ahdistus ylempää tullut, vai ominpäinsäkö se metsäherra kansaa näin kuristaa."

Heikki seisoi ja ihmetteli siinä, kun kuuli ukon kuvernööriä herra kenraaliksi sanovan. Mutta kuvernööri kääntyi vahtimestarin puoleen, joka hänelle tulkitsi miesten valittavan sitä, ettei heille kruunun metsistä myöty suksi- eikä reenjalaspuita, sekä kysyvän herra kenraalilta, että onko hän kieltänyt metsäherraa niitä reille myömästä, vai onko metsäherra omin päinsä heittänyt niiden myönnin.

Kuvernööri puisti päätään ja koetti selittää miehille, ettei hän ole kieltänyt metsäherraa tarvepuita myömästä, eikä luultavasti metsähallituskaan. Paremmaksi vakuudeksi kertoi hän vielä tämän ruotsiksi käskien isovatsaisen herran selittää se miehille. Tämä selitti nyt miehillä: "Ei herra kenraali ole kieltänyt metsäherraa myömästä puita, eikä muutkaan, vaan on metsäherra omin päinsä heittänyt niiden myönnin talonpojille."

Miehet tuskin korviansa uskoivat. Jos kuka muu olisi heille sanonut, että koko kansan ahdistus onkin vaan metsäherran ominpäistä tekoa, eivät he sitä olisi uskoneet, mutta nyt kun he olivat kuulleet kuvernöörin omasta suusta, niin täytyihän heidän se nyt uskoa. He siis pyysivät vielä herra kenraalin apua siihen, että kansalle ruvettaisiin antamaan taasenkin puita niinkuin ennenkin.

"Joo, joo — kyllä mine, kyllä mine," sanoi kuvernööri ja taputteli miehiä olkapäälle, "kyllä mine, kyllä mine; minä kirjoitta sinne Metsähallitus ja Senaatti, ne kaikki ole tuttu minu," ja hän kävellä viuhtoi edestakaisin lattialla, viittoi miehille käsillään ja vakuutteli yhä vaan, että: "kylle mine, kylle mine," tuli taas miesten luo ja taputteli heitä.

"Kysynkö nyt torpan perustamisesta?" kuiskasi Heikki ukolle.

"Kysy vaan," sanoi ukko.

"Tuot ... tuota," alkoi Heikki takeltaa ja kuvernööri sen huomattuaan pyörähti aivan Heikin eteen ja katsoi niin ystävällisesti häntä silmiin. "Tuot ... tuota, minä laitoin torpan hakemuksen, mutta metsäherra ei vielä ole käynyt syynäämässä, vaikka siitä on jo kulunut kaksi vuotta, niin minä ajattelin kysyä, että saisikoon tuota ruveta torppaa laittaman kruunun metsään nyt jo heti. Ovat ne muutamat muutkin laittaneet torpan, ennenkuin metsäherrat ovat syynäämässä käyneet, tohtisikoon tuota tehdä samalla lailla?"

Kuvernööri kääntyi taasenkin suurivatsaisen herran puoleen, joka tulkitsi kuvernöörille Heikin kysyvän, että tohtisikohan tuota ruveta torppaa laittamaan kruunun metsään, jos menettelisi samalla lailla, kuin muutkin ovat torppaa laittaessaan menetelleet.

"Joo, joo — teke sinä vaan niinkuin muutkin teke, kyllä se passa," sanoi kuvernööri taputellen Heikkiä hartioille ja hän käski vielä tulkinkin selittää Heikille että kyllä hän torppaa saa laittaa, kun vaan menettelee samalla lailla kuin muutkin ovat torppaa laittaessaan kruunun metsiin menetelleet.

"No hyvästi nyt sitten ja hyvin paljo kiitoksia, kun herra kenraali on antanut meille hyviä neuvoja ja lupauksia," sanoi ukko kumartaen.

Kuvernööri pisti kätensä taskuun, kaivoi sieltä yhden markan. "Hyym," sanoi hän ja pisti sen ukon kouraan. — Ukko hölmistyi vähän, että mitä se kuvernööri nyt hänelle tunkee.

"Pide sine vaan se, pide sine vaan," sanoi kuvernööri taputellen ukkoa olkapäälle.

Ukko epäili hiukan, pisti kumminkin rahan taskuunsa, kiitti ja sanoi: "Hyvästi nyt herra kenraali."

"Hyvesti, Hyvesti," sanoi kuvernööri ojentaen ukolle kätensä.

"No totta te nyt koetatte meitä puoltaa," sanoi ukko pudistaen kuvernöörin kättä.

"Kylle mine, kylle mine," sanoi kuvernööri taputellen miehiä olkapäälle. "Kylle mine, kylle mine," huusi hän vielä etumaiseen huoneeseen asti miesten perään, sitten hän kääntyi pöytänsä luo, rumputteli sormillaan siihen ja mutisi:

"Niin, niin se on — järkähtämättömänä seisoo tämä kansa uskollisena esivallalleen. Fenomaanien vihan purkaukset eivät tähän vakavaan kansaan paljoa vaikuta. Koettakoot he vaan huutaa niin, että koko maailma on ääntä täynä, kuinka muka suomalainen kansa ja ruotsalaiset virkamiehet ovat toisistaan vieraantuneet, eivätkä ymmärrä toisiaan, niin, koettakoot vaan; mutta pienimmissäkin vastuksissa kääntyy suomalainen talonpoika turvallisesti ylempienkin virkamiesten luo, kuni kiltti lapsi isänsä puoleen, sillä hän tietää että sieltä hänen ei milloinkaan tarvitse avutta palata. Vuosisatojen kulkiessa on Suomen kansa ruotsalaisen sivistyksen turvissa versonut siksi, mikä se on, ja tätä historian työtä on mahdoton hävittää."

Siihen suuntaan ne kulkivat herra kuvernöörin ajatukset ja hän tuli tästä niin liikutetuksi, että vesikarpalot helmeilivät silmäloukosta.

Mutta hiljalleen hiiviskelivät ukko ja Heikki virkahuoneiden läpi, pysähtyivät etehisessä turkkiaan vyöttämään, laskeusivat rappusia alas ja tulivat kadulle.

Heikki oli nyt saanut niin paljon uutta ajattelemista, ettei hän joutanut huomaamaan tuota kirjavaa vilinää kaupungin kaduilla. Hän mietti vaan, miten sopivimmin saisi kelin aikana rakennusaineita talon paikalle, jotta edes vähäkään saisi huoneiden alkua ensi kesänä. Mutta kaikkea tätä ei Heikki voinut ajatella Kaisunkin johtumatta hänen mieleensä. Hän tunsi vastustamattomana halun tavata Kaisua ja puhua hänen kanssaan yhteisen kodin laitosta.

"Menepä nakkaamaan hevoselle heiniä, minun pitää pistäytyä tuolla rautapuodissa," sanoi ukko muutamassa kadun kulmassa Heikille.

Niin sanoen erkanivat miehet kumpikin haaralleen. Ukko käveli rautapuotia kohden. Oli kuin vuosikausia painanut raskas taakka olisi hänen hartioiltaan pudonnut.

Monta kertaa oli hän hartaasti rukoillut, että Jumala lainaisi korkealle esivallalle viisautta toimimaan niin, että kansa tuntisi itsensä onnelliseksi. Mutta tästä huolimatta oli kansan tila käynyt yhä ahtaammaksi. Sitä ei ukko ollut voinut olla sydämessään nureksimatta.

Monta kertaa oli hän tuntenut sisällistä tyytymättömyyttä esivaltaa vastaan. Ja tämä se oli, joka raskaana taakkana painoi hänen omalla tunnollaan. Tiesihän hän että jokaisen tuli olla esivallalle alamainen, ja ettei esivaltaa ole muutoin kuin Jumalalta, sekä että, joka itsensä esivaltaa vastaan asettaa, se on Jumalan säätyä vastaan. Hän oli koettanut etsiä esivallan menettelyyn puolustavia syitä, hän oli koettanut olla koko metsäseikkoja ajattelematta ja hän oli vihdoin koettanut rukoilla, että Jumala laittaisi niin, ettei hänen tarvitseisi napista Häntä ja Hänen esivaltaansa vastaan. Mutta kaikki turhaan. Aina vaan hän tunsi pahan sydämensä napinaa ja aina vaan lisäsi tämä ristiriita hänen sisällistä kärsimistään.

Mutta nyt, nyt sai hän tietää, ettei koko kansan ahdistus laisinkaan ollut esivallan tahdosta. Mikä huojennus! Ukon sydän murtui tätä ajatellessa. Kirkas vesikarpalo kiilui tuolla silmäloukossa ja rinnasta kohosi harras kiitos ylös Jumalan luo — —.

"Kyllä tässä on poika, joka ei paljon herroja passaa; ei p—e vieköön; olkoon kuinka hyviä tahansa, niin tämä poika ei passaa, ei!" kuuli ukko takanaan vannottavan.

Tahtomattaan kääntyi ukko taakseen katsomaan ja näki siellä Raution Aapon katuvierellä tikkaa ampuvan.

"Kyllä se on isäntä sillä lailla, että nuista on isävaari viisi vuotta velliä keittänyt ja vielä nytkin ovat tuommoiset tönkit," ja hän osoitti suuria nyrkkiään ukolle, "ja jos eivät nämä auta, niin turhaa on herroilta armoa kerjätä."

Ukko loi terävän katseen Aappoon, joka tuiskahti seinää kohden, huojui siinä hetkisen, astui sitten muutamia askelia eteenpäin, tuiskahti kadun puolella olevaa lumipalletta vastaan ja huojui siinä, kunnes sai taasen muutamia askelia otetuksi ja pääsi ukon luo.

"Hih!" äänsi hän hillityllä äänellä, sujautteli polviaan ja lyykisteli siinä ukon nenän edessä. "Hih! kiljasenko oikein?"

"Elä veikkonen kiljase, vievät putkaan."

"No eikö se köyhä saa kiljastakaan?" sanoi Aappo hilliten itseään, "no saapiko tässä hengittää?"

"Saa sitä hengittää."

"Lupasivatko ne herrat köyhänkin hengittää?"

"Saa sitä hengittää."

"No mitä ne muuta lupasivat?" kysyi Aappo itseään hilliten ja ukko huomasi, ettei se Aappo niin peräti päissään ollutkaan.

"Kuvernööri lupasi meille puita kruunun metsästä."

"Vai lupasi, mutta eihän lupaus taloa hävitä," sanoi Aappo vetäen taasenkin nuo leveät kasvonsa pilkalliseen hymyyn, "nehän ovat kaksi eri asiaa, lupaus ja lupauksen täyttäminen."

"Senpä häntä pian saat nähdä," arveli ukko.

"No odottakaa, vaan elkää pitkästykö," sanoi Aappo lyyhäten muutaman askeleen sillä kohdalla olevaa porttia kohden.

"No kyllä kai se kuvernööri lupasi."

"Vai lupasi, hih, kun on lysti! Eikö se kiljasta luvannut?"

"Ei."

"Vaan jos minä kiljasen, hiih!" — ja hän kiljasi lujemmin.

"Elä kilju, tuolta tulee poliisi."

"Hiih! — Huuh! — Hiuh! pani Aappo ja lyyhäsi portista sisään.

"Oi Jumalani!" huokasi ukko ja taasenkin kävi hänen mielensä niin raskaaksi.

III.