Kruunun metsissä

"No kuinka kävi siementen hakemuksen?" kysyi Aappo Niiralaista pidätellen.

"Eihän niitä ilman kunnan takuuta myönnetty."

Alakuloisesti silmäilivät miehet Niiralaista, ikäänkuin neuvoa kysyen. Mutta Niiralainen kääntyi verkalleen ja yritti mennä.

"Mitenkä sen kansakouluasian kävi?" kysyi Aappo Niiralaista yhä pidätellen.

"Kansakouluasian?" sanoi Niiralainen säpsähtäen.

"Niin, pääseekö kunta sitä kannattamasta?" kysyi Aappo ja veti leveät kasvonsa irviin.

"Kyllä se pääsee, kyllä se pääsee, on ostettu huoneet ja peltoa."

"Mistä?" kysyivät kaikki.

"Minulta, se iso kartano," sopersi Niiralainen.

"Ja kenen rahoilla?" kysyi ukko tiukasti.

"No ei niillä rahoilla niin kiirettä ole," sanoi Niiralainen.

"Mutta kuka sen lopultakin maksaa?"

"Kukako? — Tietysti kunta, mutta eihän sitten tarvitse maksaa huoneen hyyryä, eikä opettajalle pelloista," sanoi Niiralainen.

"Ja paljonko se rustinki maksaa?" ahdisteli ukko.

"Kymmenen tuhatta markkaa," sanoi Niiralainen ja alkoi kävellä sahalle päin.

"Ka sillä lailla sitä kansakoulun kannattamisesta päästään. Otetaan kymmenen tuhannen markan laina ja ruvetaan vuosittain korjailemaan ijänikuisia huonerotteloita," sanoi pilkallisesti Aappo, mutta muitten miesten naamat ne vetäysivät niin pitkiksi, että nehäntä vasta pitkiksi venyivät.

"Jumalan terve," sanoi Niiralainen muutamalle sahan työmiehelle, joka tuli häntä vastaan ja he koettelivat toistensa kämmeniä.

"Onko se sitten vielä hihhuliksikin herennyt?" sanoi ukko ja koko hänen ruumiinsa läpi kävi inhon väre.

"Tässä keväällähän se tuli kristityksi ja harras onkin. Siellä istui toissa pyhänäkin ylimmällä istuimella seuroissa, ja kun puhuva veli kysyi häneltä, että eikös se niin ole, veli Niiralainen, että Jumalan lapsi ei tarvitse lakia, vastasi Niiralainen, että niinhän se on, niinhän se on, ja sekös se vasta papille intoa antoi, saarnasi ja huusi ja viuhtoi käsillään, että armosta se Jumalan lapsi elää, armostahan me elämme, eikös se niin ole, veli Niiralainen, että armostahan me elämme, johon Niiralainen taasen vakuutti, että niinhän se on, armostahan me elämme ja silloin nousi koko seurakunta liikkeeseen ja huusi, että niinhän se on, Jesus ole kiitetty, armostahan me elämme, Jesus ole kiitetty. — Ja armostahan se veli Niiralainenkin elää, Jesus ole kiitetty," selitti miehistä joku toimessaan.

Aurinko paistaa hellitti niin räykeästi taivaslaelta. Leppeä tuulen henki sai Valtimon vesikalvon väreilevään liikuntoon ja vasta tulleet kesälinnut virittivät virsiään korkealla ilmassa. Luonto oli jälleen uudistunut. Kaikkialla oli eloa ja liikettä.

Ristiin rastiin kiertelivät käytävät sahan tontilla, mikä johti lankkutapuleille, mikä rima-, pinta- ja lautatapuleille, mikä saharakennukselle, mikä sahanhoitajan ja työmiesten asunnoille, mikä minne, kuka kunne. Muutamalla näistä käytävistä keksi Raution Aappo Heikin verkalleen astuskelevan Niiralaista kohden, joka yhä seisoi tuossa keskustellen tervehtimänsä sahan työmiehen kanssa.

Juoksujalassa kiiti Aappo erästä toista käytävää myöten Heikkiä kohden, viittasi hätäisesti häntä luoksensa ja kääntyi toiselle käytävälle, joka johti syrjemmällä olevien lankkutapulien suojaan. Hän viittasi Heikkiä peräänsä pitäen koko ajan tarkalla silmällä Niiralaisen liikkeitä. Heikki seurasi kysyvin katsein verkalleen Aappoa. Helpommin hengitti Aappo, saatuaan Heikin piilopaikkaan ja huomattuaan, ettei Niiralainen heitä keksinyt.

"Oletko kuullut kummempaa, kun ne aikovat pistää sinut rautoihin?" sanoi Aappo hätäisesti Heikille.

"Rautoihin minut!" sanoi Heikki. "Eikö teidät?" lisäsi hän pilkallisesti.

"Minä olen jo liian paljon pahaa tehnyt sitä kunniaa saavuttaakseni."

"Minä taasen en ole mitään pahaa tehnyt."

"Mutta leikki pois, Niiralainen ja setäsi olivat tuolla, vallesmanni saapuu kotia aivan kohta ja silloin olet satimessa," sanoi Aappo hätäisesti.

"Niiralainen ja setä! — Missä he ovat?" kysyi Heikki ja yritti lähteä heitä etsimään.

"Oletko hullu!" huudahti Aappo Heikkiä pidätellen. "Malta nyt ja usko minua, muutoin tartut pian käpälälautaan."

"Mistä syystä?" kysyi Heikki tuikeasti.

"Tietysti tuosta kunnon iskusta, jonka annoit eilen metsäherralle."

"Hehän aikoivat ryöstää minun puuni," sanoi Heikki.

"Sitä ei laki katso — —" Mutta samalla tuli Niiralainen näkyviin muutamaa käytävää myöten. Heikki ei kumminkaan vielä häntä keksinyt.

Aappo veti taskustaan komean paperin, työnti sen Heikille ja sanoi: "Tässä on semmoinen tiketti, joka vetää Tukholmasta Amerikaan saakka. Pistäy pian tuohon tureikkoon," ja hän viittasi lankkutapulin takana kasvavaan varsikkoon, "pujottele sieltä pääjoen partaaseen, nouse jollekin tukkilautalle, jolla voit päästä meren rantaan. Sinulla on niin paljon rahaa, että pääset Tukholmaan ja ottakootpa sitten hiiren hännästä kiini."

Helpoituksen huokaus kohosi Aapon rinnasta, kun hän näki Heikin käärivän tuon korean paperin kokoon ja pistävän taskuunsa. Mutta todellisuudessa ei Heikki ajatellut, mitä teki. Aappo odotti joka silmän räpäys Heikin pistäytymistä tuonne tureikkoon. Mutta sen sijaan sattui Heikki kääntymään Niiralaiseen päin ja samassa keksivät Heikki ja Niiralainen toisensa. Vakavin askelin alkoi Heikki aivan huolettomasti astuskella Niiralaista vastaan.

"Heikki!" pääsi Aapolta tuskainen huudahdus, ja hän tarttui Heikkiä takin liepeeseen. Mutta Heikki ei välittänyt mistään, astui vaan edelleen ja tervehti Niiralaista kohottaen kättään lakkinsa lippuun. Mutta jäykemmin kuin ennen tervehti Niiralainen häntä ja pyörähti katsomaan taakseen. Sieltä tulivat metsänvahti, Seinustan ukko ja joukko Valtimon kylän miehiä. Kun he saapuivat lähemmäksi, kääntyi Niiralainen Heikkiin ja sanoi kuivalla, virallisella äänellä:

"Sen johdosta mitä eilen tapahtui Kalimen ojan suussa, on minun velvollisuuteni hankkia poliisitutkinto ja vaatia sinun vangitsemistasi, mutta koska nimismies nyt ei ole kotona, tulet sinä tämän metsänvahti Haikolan silmällä pidon alaiseksi, siksi kunnes voimme sinut rautoihin kytkeä, ja tulee Haikolan tarkoin vartioida tätä Heikki Seinustaa, ettei hän pääse karkutielle pujahtamaan," ja jokaisen sanan lausui hän oikein erityisellä painolla.

Heikki loi vakavan silmäyksen ensin Niiralaiseen, sitten ukkoon ja vihdoin muihin Valtimon kyläläisiin, ikäänkuin kysyäkseen, että aikovatko nämät oikein miestuumasta tehdä hänet narrikseen. Mutta hän luuli huomaavansa, että kaikki katselivat häntä pelon ja säälin sekaisilla tunteilla. Syntyi hetken äänettömyys.

"Kyllä sinun on parasta alistua kohtalosi alle ja kärsiä mitä ikänä tulleekin," sanoi vihdoin ukko liikutetulla äänellä.

"Mutta mitä, Jumalan tähden, minä olen tehnyt, kun minua näin uhataan?" kysyi vihdoin Heikki hiukan värähtelevällä äänellä.

"Mitäkö? — Olet lyönyt virkamiestä virantoimituksessa ja se ei ole leikin tekoa se," sanoi Niiralainen, entistään juhlallisempana.

"Mutta hehän tukkivat minulta tien ja tahtoivat salvata puuni."

"Sitä ei laki katso," keskeytti Niiralainen tuimasti, kun huomasi että Heikki yritti kertomaan koko eilisen päivän tapahtumat.

"Laki, laki," sanoi Heikki kärsimättömästi, "se laki se on teillä joka paikassa, tekisi mieleni kerrankin nähdä mimmoinen kirja se on se lakikirja, jonka nojalla herrat saavat tehdä alemmalle kansalle, mitä milloinkin mieli tekee."

"Kyllähän sen saat nähdä, tässä se on," sanoi Niiralainen vetäen samalla lakikirjan laukustaan ja ojentaen Heikille.

"Onpas se aika komea kirja," arveli Heikki ja selaili sitä hetken aikaa, "mutta missä tässä nyt sanotaan, ettei omia puitaan saa laskea alas virtaa, jos herrain päähän pistää sitä estää."

Niiralainen otti kirjan, selaili sitä hetken aikaa, osoitti sormellaan muuanta paikkaa Heikille ja sanoi: "Tuossa."

Heikki otti kirjan ja alkoi lukea siitä saarnaavalla äänellä:

"Joka lyöpi tuomaria tahi muuta kuninkaan virkamiestä, hänen virantoimituksessaan, taikka sentähden häntä kostaa, menettäköön — hen — hen — ken — sä —" mutta siihen takertui Heikin kieli, kirja putosi hänen käsistään, ja hän vetäysi taakse päin. Hän tunsi miten oudosti kaikki ympärillä olijat katselivat häntä. Väliin kalpenivat hänen kasvonsa, väliin ne taasen kävivät tulipunaisiksi, ja tuskan hiki vieri hänen otsaltaan.

"Vallesmanni tulee," sanoi metsänvahti äkisti silmäten jokirantaan.

Ja vallesmanni tulikin. Veneellä hän laski tuohon läheiseen rantaan ja kömpi siitä maalle. Niiralainen alkoi verkalleen astua nimismiestä kohden. Metsänvahti yritti tehdä samoin. Mutta Niiralainen kääntyi häneen ja loi samalla silmäyksen Heikkiin, merkiksi että metsänvahdin tuli muistaa velvollisuutensa. Heikki huomasi sen. Koko hänen ruumistaan karsi huomatessaan, että häntä vartioitiin kuni pahan tekijää ainakin. Hän tunsi miten oudosti ihmiset katselivat häntä. Hän olisi mielellään suonut vajoovansa maan alle heidän näkyvistään. Hän näki miten Niiralainen ja setänsä lähenivät nimismiestä ja puhuttelivat häntä. Nimismiehen kiiltävät napit välkähtelivät niin kirkkaasti aurinkoa vasten. Se vaikutti Heikkiin niin kamalan lumoovasti.

Nimismies kääntyi venheelle. Heikin sydäntä vihlasi. Hän luuli kuulleensa raudan kalskahduksen. Tuntui siltä, kuin hän olisi kamalaan uneen vaipunut. Hän kuuli uudelleen raudan kalsketta. Hänen olentonsa sisimmästä kiersi tuskan väre. Hän näki miten huolettomasti nimismies heitti käsiraudat käsivarrelleen ja alkoi kävellä suoraan häntä kohden. Hänet valtasi sisällinen kauhistus. Hetkeäkään ei hän voinut enää seista paikallaan. Hän tunsi sisällisen pakon paeta. Arkana kuin räikätty jänis lähti hän täyttä karkua juoksemaan.

Metsänvahti yritti perässä, mutta Raution Aappo heittiin pitkäkseen hänen jalkoihinsa ja metsänvahti tuikahti päistikkaa silmälleen. Ennen kuin hän ehti uudelleen jaloilleen, juosta vilisti Heikki jo lähellä noita lankkutapuleita, joiden suojassa hän oli äsken Aapon kanssa seisonut. Raution Aappo juosta lyyhäsi hänen perässään kiini tavotellen Heikkiä muka hänkin.

Aappo näki miten Heikki pujahti lankkutapulein suojasta tureikkoon, mutta kääntyi kumminkin muuanta käytävää rantaan päin ja huusi metsänvahdille, että täällä Heikki menee. Hän juosta lyyhäsi rantaan ja huusi:

"Tuolla uipi, näettekö, tuolla uipi. Jo ehti joen yli, näettekö, tuolla konttaa pensikkoon, kas tuolla!" ja hän viittasi käsillään vastakkaiselle rannalle.

"Vene tänne ja pian!" komensi nimismies ja pian olikin vene paikalla, nimismies ja joukko muita miehiä meni veneeseen. He soutivat joen yli. Heikkiä etsittiin monta tuntia läheisistä seuduista, mutta turhaan. Häntä ei löydetty mistään.

Tapaukset Kalimenojan suussa levenivät pian ympäri Valtimon kylää. Pian kerrottiin Korven Kaisullekin, miten Heikki oli lyönyt metsäherraa ja miten Niiralainen ja Seinustan ukko olivat menneet alas Heikkiä takaa ajamaan.

Kaisu käsitti hyvin, että Korven torppaan muuttaminen ja heidän hääpuuhansa olivat nyt turhaan rauvenneet tahi ainakin tuonnemmaksi siirtyneet. Hän istui kamarissaan ja neuloi paitoja. Kevätauringon kirkkaat säteet tunkeusivat kamarin ikkunasta sisään. Ilma tuntui tuolla sisällä niin tukehuttavan raskaalta. Hän otti ompeluksensa ja hiipi ulos. Virkeä kevättuuli tuoksahti niin suloisesti häntä vastaan. Hän käveli Valtimon törmälle, istui siihen vihannoivalle nurmikolle ja otti esille neuloksensa.

Mutta päänsä kääntyi väkisinkin Seinustaa kohden. Oi kuinka halusta hän olisi tahtonut saada tarkempia tietoja Heikistä, mutta keneltäkään ei hän kehdannut kysyä, mitä he luulivat Heikille rangaistukseksi tulevan. Hän koetti neuloa, mutta väkistenkin jäi työ siihen.

Kevään ensimäinen kukka aukasi juuri kupunsa ja pisti taivahan siniset terälehtensä näkyviin. Liverrellen lentivät pääskyset ristiin ja rastiin korjaillen pesiään kesäasunnoiksi. Ahkerassa toimessaan vetivät muurahaiset korsia pesäänsä tuolla törmän rinteellä. Kaikkialla oli eloa ja liikettä.

Lasikirkkaana välähtelivät Valtimon aallot kevätauringon valossa. Vaalean sinervänä kaareili taivas Kaisun pään päällä.

Tunti seurasi toistaan, mutta Kaisu istui vaan tuossa Valtimon ahteella ja neuloi. Tietämättään, tahtomattaan kääntyivät hänen kasvonsa silloin tällöin Seinustaa kohden, ikäänkuin ikävöiden edes jotain tietoa Heikistä.

Mutta illan suussa myöhällä näki hän joukon Valtimon kylän miehiä keppi kädessä ja laukku selässä astuvan jokivartta ylös tuolta joen toista puolta. Turhaan etsi Kaisu niistä Heikkiä.

Mutta kappaletta jälempänä muista astuskeli Seinustan ukko ihan yksinään. Raskain askelin näytti hän liikkuvan, näytti melkein siltä kuin ei jalka jalasta olisi tahtonut erota. Allapäin, pahoilla mielin hän Kaisun mielestä käydä nyrkkäsi siinä. Hän, jolla tähän asti oli ollut melkein suora, nuoren miehen ryhti, oli nyt kokonaan kumarruksiin painunut.

Oi kuinka mielellään olisi Kaisu kysynyt jotain Heikistä, mutta sitä ei hän rohennut. Hän otti ompeluksensa ja kiiruhti kamariinsa. — — —

Tavallisissa kotiaskareissaan hääräili Seinustan emäntäkin kotonaan. Mutta ajatuksensa olivat kokonaan toisaalla. Hän heitti silmäyksen aina jokivartta alas, kun sattui pihalla liikkumaan. Mutta ketään ei näkynyt jokiahdetta tulevaksi. Hetki seurasi toistaan, mutta levottomammin odotti emäntä miesten palaamista kotikylään.

Tuonne uunin lieteen oli emäntä pistänyt kahvipannun ukkoa odottelemaan. Yhtäkkiä kuohahti se yltä. Emäntä unhotti kaiken muun ja töytäsi pannua kohentamaan. Mutta silloin kun emäntä sitä kaikkein vähimmän aavisti, aukeni ovi ja rehevin askelin lyyhäsi Raution Aappo sisälle.

"Päivää emäntä!" sanoi hän.

"Jumal' antakoon," vastasi emäntä ja loi aran, tutkivan silmäyksen häneen. — "Eikö ukko tullutkaan?" kysyi hän vihdoin.

"Hän tulee kohta — jäi vaan vähän jälkeen," sanoi Aappo niin rauhallisesti, että emännän mielessäkin välähti jo jonkimmoinen toivon kipinä.

Seurasi sitten hetken äänettömyys. Emäntä yritti monta kertaa kysyä, mutta selittämätön arkuus ja pelko estivät hänet kumminkin sitä tekemästä. Vihdoin karkasi hän luontonsa ja kysyi arasti:

"Entäs Heikki?"

"Niin Heikki — hänellä ei ole mitään hätää, hänen onnistui päästä pakoon."

"Pakoon!" huudahti emäntä.

"Niin," sanoi Aappo ja selitti toimessaan, miten hän oli antanut Heikille "tiketin", miten oli neuvonut häntä pakenemaan Ameriikkaan, miten Heikki ei ollut ottanut ensin tätä kuullakseenkaan, vaan miten kumminkin oli sitten karannut, miten Aappo oli heittäytymällä metsänvahdin jalkoihin langettanut tämän ja hidastuttanut takaa ajoa ja miten hän sitten oli eksyttänyt takaa-ajajat kokonaan toiselta suunnalta hakemaan Heikkiä.

"Voi Heikki parkaa, minun rakasta poikaani!" huudahti emäntä hillittömästi, mutta samalla aukeni ovi ja ukko astui sisälle. Kyyneltulva oli syöksähtänyt emännän silmiin, mutta samalla silmän räpäyksellä hillitsi hän itsensä, pyyhki vesikarpalot silmistään ja pysyi levollisena.

Raskain askelin astui ukko sivupenkkiä kohden, heitti laukkunsa siihen, pisti takkinsa naulaan ja istahti penkille. Emäntä loi salaa pitkän, tutkivan silmäyksen häneen. Hänen mieltänsä pöyristi nähdessään ukon harmaantuneet hiukset, hänen köyristyneen vartensa ja hänen itkusta vavahtelevan alaleukansa. Sanatonna, äänetönnä pyyhki emäntä kahvikuppia, asetti ne pöydälle, otti liedestä pannun, täytti kupit ja viittasi ukkoa ja Aappoa juomaan. Kukaan ei virkkanut sanaakaan, ei edes Aappokaan. Kahvin juotua yritti Aappo lähteä, mutta emäntä pidätti hänet iltaselle. Samalla alkoi hän laittaa ruokaa pöydälle.

Pian alkoi talon muukin väki päivän töiltään vetääntyä pirtille. Reippain askelin ja ilomielin astuivat Seinustan asukkaat pirttiin kukin vuorollaan. He alkoivat haastella, mutta silmättyään tarkemmin ympärilleen ja huomattuaan isännän ja emännän synkän, sanattoman muodon, kavahtivat he hiukan ja äänettömyys tarttui kaikkiin. Jokainen aavisti, että jotain äärettömän synkkää oli tapahtunut. Ilta kului kenenkään juuri mitään sanomatta, kunnes isäntä ja emäntä vetääntyivät makuukammioonsa.

Verkalleen heitti ukko vaatteita yltään, sillä aikaa kuin emäntä varusteli kahvipannua aamuksi reilaan. Sitten laski hän pannun tavalliseen paikkaansa, mutta jäi itsekin seisomaan siihen paikkaan tajuamatta, mitä hänen tulisi tehdä. Pää tuntui niin raskaalle ja sydäntä ahdisti sanomaton tuska. Kuuma vesi tunkihe rinnasta suuhun, mutta väkisinkin nielasi emäntä sen jälleen alas ja pyyhkäsi silmään herahtaneen vesikarpalon pois. Sitten heitti hän vaatteet yltään ja hiipi sänkyyn, johon miehensäkin oli juuri heittäytynyt. Hän painoi kasvonsa miehensä poskia vasten. Ukko kiersi käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri ja veti hänet lähemmä rintaansa vasten. Emäntä tunsi miten miehensä alaleuka alkoi jälleen vavahdella ja miten levottomasti löi hänen sydämensä. Nyt ei hänkään voinut enää itseänsä hillitä. Koko hänen ruumiinsa alkoi tutista ja hän kiersi käsivartensa ukon kaulan ympäri ja antoi kyyneleensä vapaasti vuotaa.

"Etkö voinut lohduttaa ja rohkaista häntä, minne hän raukka nyt joutuu?" sanoi vihdoin emäntä hellittäen itsensä ukon syleilystä.

"Sehän se juuri on pahinta, etten sitä saanut tehneeksi," sanoi ukko.

Hetken aikaa he siinä makasivat vielä valveella, kunnes rauhaton uni ummisti molempain silmät.

Seuraavana päivänä alkoivat aviokumppanit tavalliset toimensa. Heikistä eivät he enää puhuneet mitään, mutta hetkeksikään ei emäntä saanut Heikkiä mielestään. Kaikkialla tapasi hän esineitä, jotka muistuttivat Heikkiä ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä haikeammaksi kävi hänen mielensä.

Heikistä johtuivat emännän ajatukset Kaisuunkin ja kuta illemmalle päivä kallistui, sitä useammin ja useammin muisti hän Kaisua, kunnes nuo kaksi olentoa, Heikki ja Kaisu, olivat aivan eroamattomiksi emännän mielessä kasvettuneet.

Harvoin oli emäntä Kaisua tavannut ja jos hän silloin oli jotain Heikistä maininnut, oli Kaisu osannut aina johtaa puheen toisaalle. Sentähden ei hän aluksi juuri Kaisunkaan luo mennä halunnut. Mutta kuta enemmin hän sitä ajatteli, sitä selvemmin tunsi hän halun siihen. Pian pukeutui hän pyhävaatteisiin ja lähti Lotvoselle Kaisua tapaamaan. — —

Lotvosen emäntä oli jo aamulla Kaisulle kertonut kaikki, mitä tiesi Heikin karkaamisesta. Kaisu ei kestänyt tätä kuulla purskahtamatta hillittömään itkuun. Kaiken päivää istui hän sitten eilisellä paikallaan tuossa joki-ahteella.

Hän istui istumistaan siinä samalla paikalla ja neuloi. Väliin kohotti hän silmänsä ompeluksestaan ja tähysteli auringon paisteesta kimaltelevaa Valtimon vesikalvoa. Ajatukset harhailivat levottomina sinne tänne. Sydäntä ahdisti ja mieli tuntui niin raskaalle. Kirkas vesikarpalo herahti silmänurkkaan. Kaisu pyyhkäsi sen pois, ryhtyi jälleen työhönsä ja hyräili:

Niin se Kaisu hyräili siinä neuloessaan, kohotti jälleen silmänsä ylös ja säpsähti.

Heikki astuskeli Kaisua kohden tuossa jokiahteella. Heikki eikä kukaan muu.

"No Herra hyvästi siunatkoon, tuohan on Heikki!" kuuli Kaisu tutun äänen selkänsä takaa.

Tahtomattaan kääntyi Kaisu häntä kohden, mutta silmänsä kävivät jälleen sameiksi. Sydän hypähti ilosta ja kirkas kyynel syöksähti ilmoille.

"Isä, isä, täällä on Heikki!" huusi Seinustan emäntä miehelleen, joka tuolla vähän matkan päässä hakata naksutti aidan vitaksia, hakkuu taukosi ja ukko ällisti ääntä kohden.

"Täällä on Heikki!" toisti emäntä uudelleen, ja kirkas kyynel se kimalsi hänenkin silmissään. Ukko näkyi tajuavan, laski kirveen kädestään ja alkoi astua köperöidä toisten luo.

"Jumalan kiitos, ettet toki sillä tavoin mennyt! — Ethän tuota enää tuntunut paljoa paremmalle karkulaista," sanoi emäntä ja astui Heikkiä vastaan.

Kaisu ei tiennyt mitä tehdä. Hän otti muutaman askeleen Heikkiä kohden, mutta seisattui sitten. Heikki ei näyttänyt paljon välittävän hänestä, enempää kuin emännästäkään. Kaisu heitti aran, tutkivan silmäyksen häneen, mutta Heikki näytti välttävän sitä. Hänen lakkinsa oli painunut syvään korvien päälle. Sen alta siirotti yksi hivussuortuva sinne, toinen tänne. Takin kaulus oli pystyssä ja laukku oli solunut alas tavalliselta paikaltaan. Housut riippuivat vyötäisillä ja saapasvarret olivat kokoon painuneet.

Vihdoin loi hän raukean silmäyksen vaimoihin ja heittäysi välinpitämättömästi lynkäpäiksilleen nurmikolle.

"Sinä olet niin väsyneen näköinen, et varmaankaan ole saanut unta viime öinä," sanoi vihdoin emäntä.

"Enhän tuota," arveli Heikki ja oikasi itsensä pitkäkseen.

"Etkö tule kotia levähtämään?" sanoi emäntä.

"On luullakseni aikaa levähdellä Siperiassa," sanoi Heikki niin kolkolla äänellä, että molemmat vaimot kammahtivat.

"Elä nyt sentään ole noin kovin toivoton, voihan Jumala kaikki vielä muuttaa," koetti emäntä lohdutella.

"Jumala! — Hän olisi voinut sen ennen tehdä, luulen ma, jos se Hänestä riippuisi."

"Mutta, Herran tähden, Heikki! Syytätkö sinä Jumalaa!"

Samalla saapui ukko paikalle, Heikki hypähti ylös ja keskustelu taukosi.

"Lähde nyt kotia syömään ja levähtämään," kehoitti emäntä Heikkiä.

"En uskalla, joka silmän räpäys pelkään, että tulevat rautain kanssa, en luule helvetissäkään tukalampaa olevan."

Ukko loi läpitunkevan silmäyksen Heikkiin ja hänen ruumiinsa vavahti. "Semmoinen mieskö sinusta tulikin," sanoi hän, "ja mitä aijot nyt?"

"Mitäkö aijon? — Aijon mennä ja antaa heidän tappaa itseni, menen kirkolle, jotta saavat kytkeä minut. Hyvästi!"

"Heikki!" huudahtivat naiset.

"Se on miehen työtä, karkulaisesta ei ole mihinkään," arveli ukko.

"No tule nyt sentään kotia syömään ja levähtämään," sanoi emäntä, "tule edes evästä ottamaan."

"En voi karkulaisena kauvemmin elää. Nyt kun on käräjä-aika, niin menen kohta saamaan tuomioni; ehken sitten tulisi helpompi."

"Mutta, Heikki, minulla on poronpaistia, tuoresuolasta säynäjää, rieskaa ja tuoretta voita, odota hiukan," sanoi Kaisu ja alkoi juosta kamariinsa.

"Tuopa jotain juotavaa," huusi Heikki, mutta Kaisu ei enää kuullut.

"Minä noudan," sanoi emäntä ja yritti mennä, mutta samalla pyörähti hän takaisin, "mene itse Kaisun luo juomaan," hän sanoi.

Heikki näytti ujostelevan.

"Mene, mene vaan," kehoitti emäntä.

Heikki oli kahden vaiheilla, vihdoin yritti hän mennä, pyörähti kumminkin takaisin, kaivoi liivinsä povitaskusta sahalle myömistään tukkipuista saadun vankan setelitukon, antoi sen setälleen ja sanoi: "Jos minä en enää palaa, niin käyttäkää nämät; jos Kaisu tarvitsee, niin auttakaa häntä."

Vavahtelevalla kädellä otti ukko rahat. Sanaa virkkamatta pisti hän ne povitaskuunsa. Heikki alkoi astua taloa kohden.

"Se on oikein merkillistä, miten paljon hänestä pidän," sanoi ukko ja silmäili Heikin täyteläisiä lanteita, "mutta sen minä sanon eukko, ettei koko kylässä ole niin kunnon poikaa."

Kauvan viipyivät Kaisu ja Heikki kahden kesken kamarissa, mutta emäntä ei mennyt heitä häiritsemään eikä ukkokaan. Vihdoin tulivat he evästen kanssa. Ne pakattiin Heikin laukkuun. Sekä Kaisu että Heikki olivat iloisemman näköisiä, juuri kuin olisivat taakan alta päässeet.

"Minäkin tulen huomenna kirkolle," sanoi ukko.

"Ja minä," sanoi emäntä, "ja etkö sinäkin Kaisu tule?"

"Minä tulen," sanoi Kaisu ujosti.

Heikki sanoi hellät jäähyvästit heille kaikille ja alkoi astua kirkolle päin.

Liikkumattomina silmäilivät ukko, emäntä ja Kaisu Heikin jälkeen, liikkumattomina ja kauvan. Sanaa eivät he suustaan päästäneet. Vieno tuulen henki lieputti lähellä seisovan haavan lehtiä ja pääskyiset laulaa livertelivät likeisissä puissa. Puitten välistä tuolta vilahti vielä kerran nuori harteva mies, vilahti toisen ja kolmannenkin kerran. Mutta nyt sitä ei enää näkynyt. Ilmassa vaan raikui voimakas miehen rinta-ääni. Syvää surua ja hiljaista toivoa se puhui:

Niin se laulu kaikui ja metsän kaiku kuletti sen monin kertaisena kuulijain korviin.

Syyskesä oli jälleen tullut. Heinänteko oli päättynyt ja elon leikkuu oli juuri alkamassa. Viljavina aaltoilivat vainiot tuolla Karijärven kirkon kylällä. Hyinen halla ei ollut tänä vuotena merkkiäkään heittänyt. Mutta liikuttamattomina olivat Korven torpan pellot kesänsä levänneet. Rikkaruoho ja ohdake kantoivat niissä nyt täyden hedelmänsä. Huoneiden ovet ammottivat selällään ja suurin osa ikkunoista oli murskaksi ruhjottu. Ruoho oli kasvanut liikuttamattomalle lantatunkiolle ja kartanon oli vallannut vankka heinä. Ihmisjalka ei ollut sitä kesäkauteen tallannut, eikä ollut seppää, joka sen varalta olisi viikatetta kallinnut.

Nuori ja harteva, mutta laihan ja kuihtuneen näköinen mies astuskeli pitkin metsäjärven rannetta. Hän ohjasi askeleensa torpan pihalle ja istahti siinä olevalle kivelle. Hikikarpalot vierivät pitkin hänen kalpeita kasvojaan. Puseron hihalla pyyhki hän hikeä kellastuneelta otsaltaan ja loi raukean silmäyksen ympärilleen.

Aina siitä saakka kuin hän ylimetsäherraa oli viime talvena kyydinnyt, oli hän koko keväimen lakkaamatta uneksinut tulevaisuudestaan Kaisun kanssa tässä torpassa, Mutta kun hän metsäherrain kanssa riitoihin joutui, uskalsi hän tuskin kruunun torppariksi rupeamista ajatella. Ja kun hänet pahan tekijänä vankilaan tuomittiin, hävetti häntä niin, että päätti lähteä kohta vapaaksi päästyään Ameriikkaan.

Hän kirjoitti setällensä, ettei kehtaisi enää kotikylään palata, kun hänelle oli kerran niin häpeällisesti käynyt. Setä kirjoitti hänelle pitkän lohduttavan kirjeen, jossa selitti, että kyläläiset kaikki häntä säälivät, eivätkä halveksi. Hän kehoitti Heikkiä tulemaan vaan kotia ja sitten yhdessä muitten kanssa lähtemään Ameriikkaan. Sanoipa itsensäkin mieli tekevän lähteä.

Tämän kirjeen saatuaan heräsi Heikissä uutta elämän toivoa. Hän muisti jälleen Korven torpan ja ajatus omasta kodista tuolla yksinäisen metsäjärven rannalla alkoi häntä uudelleen vaivata. Hän koetti poistaa mielestään sitä, mutta siitä huolimatta haaveili hän usein, miten sitten tehtäisiin, jos hän ja Kaisu Korven torpan omistajiksi pääsisi.

Kun kerran kyläläiset hänelle anteeksi antavat ja säälivät, niin miksi eivät metsäherratkin voisi sitä tehdä. Niin — miksi ei — —

Ja kun Heikki eilen vankilasta palatessaan saapui Karijärven kirkolle, ei hän voinut olla Niiralaan poikkeamatta. Metsäherran puheille ei hän suorastaan mennä rohennut, mutta kertoi Niiralaiselle toiveensa.

Niiralainen loi häneen säälivän silmäyksen ja puistautti päätään. Hän sanoi varmaan tietävänsä, ettei Heikki tule Korven torppaa eikä muutakaan torpan maata kruunulta enää saamaan, sen hän oli metsäherroilta itseltään kuullut.

Tämä oli viimeinen isku. Ihmisiä häveten ja paeten koki Heikki päästä kirkon kylältä sydänmaille. Nyt ei hän enää toivonut mitään, eikä ajatellut mitään. Mutta päästyään tuohon Korven torpan pihalle, valtasi hänet jälleen niin outo ja haikea mieli. Liikahtamattomana istui hän siinä ikään kuin olisi paikalleen jähmettynyt. Eroaminen torpasta tuntui hänestä mahdottomalle. Hän istui, kuin olisi siihen paikkaan kivettynyt. Mutta vihdoin kohosi hän jälleen seisomaan ja alkoi epävakaisin askelin astuskella Raution Aapon torppaa kohden.

Verkalleen vieriskeli Raision ojan vesi tasaista uraansa. Kaiken väriset kukkaset rehottivat sen varrella täydessä kesäisessä koreudessaan. Lukemattomissa laumoissa leikkivät rautikaiset päiväpaisteessa ojan hiekkapohjalla. Siellä täällä pyrähti harmaa hanhi poikueineen rannan ruohikosta, sukelti hetken aikaa ja pisti jälleen päänsä vesikalvoon tiedustellakseen vieläkö Heikki olisi näkösällä, pistäysi jälleen umpisukkeloihin ja ilmaantui sitten kaukana toisaalla ilmaa hengittääkseen. Heikki silmäili tätä kaikkea tarkoin. Häntä näyttivät huvittavan nämä luonnon keskessä eläjät.

Hän kääntyi ojanvarresta ja läheni Raution torppaa. Pellot eivät olleet täällä paremman näköiset kuin Korven torpassakaan. Ikkunansa alle oli Aappo keväällä pirauttanut kourallisen ohran siemeniä. Siinä hän nyt köykki leikkaamassa sitä.

"Tulethan parhaaseen aikaan, me muutkin lähdemme nousuviikolla," sanoi Aappo, "minulla ei ole enää muuta tekemistä, kuin tämän viljavainion korjuu. Nuo punaiset paikat heitän perinnöksi vastaisille asukkaille, jos jonkun päähän pistäisi muutamien satain vuosien päästä laittaa keitinselkänsä tänne," arveli hän ja viittasi ohdakkeista punoittavia peltojaan.

Sanaa virkkamatta nyökkäsi Heikki päätään ja jatkoi matkaansa isolle kylälle. Kaikkialla olivat pellot sielläkin rikkaruohon ja ohdakkeen vallassa. Siemenen puutteesta olivat ne keväällä kylvämättä jääneet. Täyteen pakattuja vaatesäkkiä, eväskoria, matkalaukkuja, toivottomia kasvoja ja tylsistyneitä katseita kohtasi Heikkiä kaikkialla. Missä talossa ei lähdön hommia ollut, sieltä olivat miehet jo keväällä saha- ja liikepaikkoihin työn ansiota etsimään hajaantuneet. Ainoastaan kuihtuneita ja puoli alastomia lapsia oli siellä nähtävinä. Kaikesta huomasi, ettei mitään keinoa matkarahain tahi piletin saamiseen näillä ihmisraukoilla ollut. Nyt oli siis tuo muinoin varallisuudestaan tunnettu Valtimon kylä ihan autioksi muuttumaisillaan.

Mutta kaikesta tästä ei Heikki paljoa välittänyt. Hänen huomionsa kiintyi mettiäiseen, joka liihoitteli kukasta kukkaan. Hän tarkasteli kaiken värisiä kukkasia aholla. Puoleksi kypsyneet puolat, mustikat ja vaaraimet rehoittivat siellä sekaseuroin. Näyttipä joku mansikkakin sieltä täältä punaista kylkeään. Viinamarjat, hiestanat ja tuomikot olivat mehevimmillään. Tuomet, haavat, pihlajat ja raidat lieputtelivat silloin tällöin lehtiään. Peilityyni Valtimon pinta kuvaili vaalean sinistä pohjolan taivasta. Illan viileys sai päivän helteestä kuumentuneen ilman väräjävään liikuntoon. Tämä petti katsojan silmän. Heikki silmäili pitkin virran kalvoa. Hieno auer näytti tanssivan veden pinnalla. Heikki loi silmänsä vastaiselle rannalle. Rannan ruoho ja kukkaset olivat väräjävässä liikunnossa. Heikki silmäili pitkin Valtimon rannikkoa, niin kauvas kuin silmä kantoi. Näytti siltä kuin etäämmällä olevat metsät ja ihmisasunnot olisivat ilmassa häilyneet. Valtavan vaikutuksen teki tämä Heikkiin. Hänestä tuntui juuri kuin olisi vaeltanut lumoavassa satumaailmassa. —

Aurinko heitti viimeisiä säteitään Seinustan pirttiin.

Seinustan ukko oli juuri kaksi matkakirstua valmiiksi saanut ja pistäytynyt ulos. Kaisu oli lastuja kokoon lakasemassa, kuin ovi aukeni ja Heikki työntäytyi sisään.

Kuin ukon ilman lyömänä hypähti Kaisu toiseen sijaansa. Luudan varsi pääsi hänen kädestään ja kaatua kolahti laattialle. "Heikki!" huudahti hän hämmästyneenä.

Verkalleen päästeli Heikki laukkua selästään. Hänen muinoin niin täyteläisillä hartioillaan riippuivat nyt vaatteet ikäänkuin kaitaisella aidaksen syrjällä. Muinoin niin vereville kasvoilleen oli hänen kolmikuukautinen vankeutensa heittänyt ainoastaan keltaisen nahan luitten päälle.

Kylmä väre kiersi Kaisun ruumiin lävitse siinä Heikkiä katsellessaan. Mutta kun Heikki paljasti päänsä hikeä otsalta pyhkiäkseen ja Kaisun silmään pisti Heikin kolittu tukka, tunsi hän koko ruumistaan karsivan. Rangaistun pahantekijän haamu seisoi koko alastomuudessaan siinä Kaisun katseltavana. Hän kätki kasvonsa käsihinsä ja pillahti hillittömään itkuun.

V.