language: Finnish

KUIN UNTA NÄKEVÄISET…

Päiväkirjanlehtiä

Kirj.

HELENE CHRISTALLER

Suomentanut

K.V. Raitio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.

5. maaliskuuta.

Sitä varten olen minä siis maailmaan matkannut, onnea etsimään, laskeakseni maihin täällä, kurjaa kurjempana, vailla toivoa, vailla uskoa, vailla rakkautta. Ja vain ylpeys pitää minua pystyssä.

Kun keuhkotautiparantolan lääkäri tyynellä, asiallisella äänellään sanoi minulle: "Herra tohtori, koska kerran tahdotte totuuden tietää, — lääkärit eivät voi teitä enää auttaa; menkää jonnekin hiljaiseen, korkealla sijaitsevaan paikkaan, jossa ilma on terveellistä, aina sitä muutamia vuosia vielä riittää…" Silloin huomasin, miten yhä vielä toivoin — toivoin niin vimmatusti, vaikkei mitään toivoa kuitenkaan ollut. Ja sitten huomasin säälin häiveen lääkärin kasvoilla, tuollaisen kirotun säälin, joka sinulle sanoo selvemmin kuin mikään muu, ettei sinua enää oteta lukuun, että olet kuolemaan tuomittu. Mutta tässä auttoi minua ylpeyteni, minä tein katkeran ivallisen huomautuksen ja pyysin tohtorin juomaan kanssani pullon samppanjaa lausuen; iloinen elämä ja iloinen kuolema vie paholaisen laskut sekaisin.

Tuo kunnon mies tirkisteli minua aivan ällistyneenä ja sanoi sitten keventyneenä: "Jumalan kiitos, ettette ota sitä niin vakavasti." Oh, mikä ihmistuntija hän olikaan!

Niin istun minä siis nyt täällä Schwarzwaldissa 1000 metriä korkealla, pienessä puolikatolisessa pesässä, joka kesällä tarjoaa vaatimatonta virkistystä ja raikkautta. Tähän asti on täällä ollut äärettömän yksinäistä, vain pastori ja kansakoulunopettaja seurana. Mutta tämä on minusta hauskempaa kuin katsella Davos'ssa tuota vilinää, noita kärsimyskumppaneita, jotka eivät puhu muusta kuin kuoleman ja elämän mahdollisuuksistaan, ja sen ohessa kiihkeästi havittelevat kaikkein pienimpiäkin huvituksia, joita kohtalo heille armopaloina heittää. Ei, minä olen itse itselleni kylliksi, monesti jopa liiaksikin.

Vuorilla on vielä kaikkialla lunta, ja vain korpit kaartelevat vaakkuen lumipeittoisten ylätasankojen yllä. Minä en voi pitkälti kuljeskella, sillä tiet ovat lumisia tai rapakkoisia. Kävelen sentähden vain pitkin maantietä lähimpään kylään tai kappaleen matkaa kuusikkometsään. Mutta tuossa metsässä on jotakin jäykkää, torjuvaa, pidättyvää; me emme vielä ymmärrä toisiamme. Minulle on yleensä kaikki kuin suljettua, en osaa enää lähestyä ihmisiä ja esineitä. Luulen sen johtuvan siitä, etten ole tosi heitä kohtaan. Ja miksikäs minun pitäisi sellainen olla? Vain rakkaus pyrkii avomielisyyteen ja totuuteen. Minua pidetään miellyttävänä seuramiehenä, joka lyö korttinsa pöytään ja laususkelee arveluttavia sukkeluuksia ja yleensä ainaisella hirtehishuumorilla höystelee kohtaloaan.

Mutta pitäisikö minun paljastaa teille tämä revitty sielu, tämä köyhyys ja epätoivo? Te kauhistuisitte ja mykistyisitte, mutta minä en enää voisi teidän keskuudessanne elää.

Ehkäpä myöskin silloin pastori mehevällä, rattoisalla äänellään virittäisi saarnanuotin ja tarjoaisi minulle "Uskonnon lohdutuksia".

9. maaliskuuta.

Olen järjestänyt tarkkaan elämäni. Kello yhdeksään asti olen vuoteessa; emäntäni, vanha uuttera talonpoikaisvaimo, tuo minulle joka aamu kello kahdeksan aamiaisen. Sitten seuraa kylmä hieronta, johon minä tarvitsen nuoren pojan avukseni, koska menetelmä muuten ottaa liiaksi voimiini ja saa minut hengästymään. Kuinka alas voi vaipua! Luulenpa tosiaan, että olin aikeissa kirjoittaa tässä kuvauksen koko siitä liikuttavasta hoidosta, jota lahoavalle tomumajalleni omistan ja joka maksaa minulle melkein puolet päivästäni. Näin voi ihmiselle pieni tulla suureksi, kun häneltä kaikki suuri on otettu pois, Ainoa suuri minun elämässäni on minun onnettomuuteni, ja sitä minä en tahdo ottaa vastaan, minä kiellän sen, ja siksi ei se voi myöskään minua auttaa.

Ja yleensä, kuinka kyllästynyt olen kaikkeen, kaikkeen. Ja sittenkin — tätä onnen janoa ei voi sammuttaa, niin kovasti kuin itseäni sen takia vihaankin — —.

Ylhäällä Bergheim-kukkulalla on yksinäinen kuusi, jonka alla on penkki; he nimittävät sitä kaipaustenkuuseksi. Oikeastaan minua harmittaa tämä nimi; se keimailee tunteella, joka on parhainta ihmisessä. Varmaankin joku sukkela kylpyvieras tai kalvetustautinen koulutyttö on sen tuonnimiseksi ristinyt.

Tämän kuusen juurelta katselen kernaasti iltaisin maailmaan: vuoret sinisiä, tasangot valkeita, niiden yllä rusottava, hiipuva iltataivas. Ja kaikki tämä rauhallisissa, levollisissa viivoissa; vuoret kuin uneen vaipuneina pehmeässä hämyssä; lumi taivaan ruskosta punertavana, varjossa kylmän sinisenä; laaksossa olkikattoiset majat, joista savu nousee; etäällä iltakellot — —.

Voisin melkein itkeä, kun näen tämän. Kuinka kaunis, kuinka kaunis on maailma — mutta minä?

18. maaliskuuta.

Tänään olen tullut 29 vuoden vanhaksi.

Aamiaista tuodessaan toi emäntä mukanaan minulle muutamia maisemakortteja entisiltä parantolatovereiltani ja kirjeen eräältä vanhalta tädiltäni, joka säännöllisesti joka vuosi syntymäpäiväkseni kirjoittaa minulle käännytyskirjeen, sokeroiden sen rasialla itseleipomiaan anisleivoksia. Ja vaikka tuolle kirjeelle naurankin, en kuitenkaan tahtoisi jäädä sitä ilman. Onhan kuitenkin yksi ihminen, joka kuuluu minulle ja joka näkee minusta vaivaa, sillä käsiala on tutisevaa, kuten vanhan, sairaan käden kirjoitus. Me olemme kuoleva perhe, eikä minulla ole muita omaisia ketään. Sisareni kuolivat aikaisin, äiti sai isästäni tartunnan, ja minä näin hänen kuihtuvan pois, oma kohtaloni silmien edessä.

Kun sanoin emännälleni, että nyt oli minun syntymäpäiväni ja että hän sen tietysti jo oli korteista saanut tietää, ojensi hän minulle vanhan kuivuneen kätensä ja toivotti minulle terveyttä ja pitkää ikää.

"Eikö teillä ole mitään parempaa toivotettavana?" kysyin minä häneltä katkerasti naurahtaen. Silloin loi hän minuun suoran, lämpimän silmäyksen ja vastasi: "Jumalan rauhaa." Ja sitten hän meni ja jätti minut yksin.

Kummallinen toivotus ja juuri minulle! Mutta minä en voinut siitä pahastua hänelle.

3. huhtikuuta.

Opettaja miellyttää minua oikeastaan enemmän kuin pastori; hän on vielä nuori ja täynnä ihanteellisuutta. Minä nauran hänelle, pilkkaan häntä, saatan hänet intoiluun, lopuksi vihastukseen ja kadehdin häntä salaa hänen järjettömän optimisminsa vuoksi. Vahinko, ettei hän ole syvemmin sivistynyt; henkisesti ei hänestä ole minulle toveria, hänhän on niin nuorikin.

Niin nuori? Luulen, hän on melkein minun ikäiseni; olenko minä sitten sisällisesti niin vanhusmainen ja turtunut? Taikka niin kypsä?

Ei, kypsä minä en ole; kypsänä oleminen olisi iloisena olemista. Minä en ole edes alistunut, vaan jäykkä, katkera, ylpeä, intohimoinen "Ei" kohtaloa vastaan. Minä en tahdo tulla voitetuksi; se on oleva minun kunniani, että seison pystyssä kuin mies, viimeiseen asti. Mutta minusta on kuin olisivat itkemättömät kyyneleet minussa jääksi jähmettyneet; kun ne sulavat, luhistun minä kokoon.

Mutta minunhan piti puhua opettajasta eikä omasta itsestäni; yhä uudelleen palaan minä itseeni, aivankuin sellaisen ajatuksilla Ja tunteilla, jonka virta on viskannut kuivalle, olisi jotakin arvoa. Mutta opettajalla on arvoa, kaikkialla tapaan minä hänen jälkensä. Hän kulkee Naumanninsa kanssa pitkin ja poikin, kaikkialle, onnellistuttaen ja sivistäen kansaa. Sehän on itsessään mielettömyyttä, mutta hän uskoo siihen. Sitten käännyttää hän vielä muutamia lahjakkaitakin tähän uskoon, ja tässä, haluaisin melkein niin sanoa, hypnoottisessa tilassa ryömivät he yhdessä jyrkkää vuoria alas; he lukevat "sivistyneitä" kirjoja, Lienhard'ia ja Frensseniä, Shakespeareä ja Schilleriä, kokoilevat kiviä, kovakuoriaisia ja kasveja, ja kantavat nenänsä erinäisiä sentimetrejä korkeammalla kuin toiset. Mutta naisiin he vaikuttavat. Tällä pitkätukkaisella sukukunnalla on merkillinen veto voiman puoleen.

Kun Georg Steiner, se on opettajan nimi, tulee luokseni, on hän aina täynnä jotakin, jonka hän on lukenut tai jota hän suunnittelee. Silloin sivelee hän innoissaan pitkää, suoraa tukkaansa, niin että pitkät hiustukot harottavat hänen päässään, lukee minulle ääneen hirvittävällä laulavalla paatoksella kauneimmat ja vaikuttavimmat kohdat, ja kun minä sitten haluttomana pysyn paikallani lepotuolissa tai kylmän "aika sievää" sanon, silloin on hän ällistynyt kuten uneksija, joka on äkkiä herätetty. Monesti vetää hän minut vastoin tahtoani väittelyyn; mutta väitellä hän ei osaa, hän käy kiinni enemmän sydämellä kuin päällä. Hauskaa on minun sitten nähdä, miten hänen harmaat silmänsä tulevat yhä tummemmiksi ja hehkuvammiksi kuta enemmän hän innostuu, miten hänen kellahtavat kasvonsa punertuvat ja miten hän tulee puheliaaksi, kuten sellainen, joka puhuu "kielillä." Kun minä eilen rohkealla väittelemiselläni olin ajanut hänet umpikujaan, huusi hän tulistuneena; "Herra tohtori, tätä voittoanne minä en kadehdi teiltä, minä surkuttelen teitä sen johdosta."

"Siinä teillä ehkä on oikein", myönsin minä auliisti, "surkutelkaa vain minua, se on paras tapa, millä voitte minulle kostaa."

Jotakin oli hän varmaankin lukenut katseestani, sillä hän tuli äkkiä hämilleen ja loi minuun avuttoman lapsensilmäyksen. Mutta illalla toi minulle eräs koulupoika kimpun valkovuokkoja: "Tervehdyksenä opettajalta ja jotta herra tohtori huomaisi kevään saapuneen."

Hyvät ihmiset ovat minulle hiukan vastenmielisiä; he koputtavat aina ovelle, enkä minä kuitenkaan tahdo sanoa "sisään."

10. huhtikuuta.

Löwenissä tuuletetaan vuoteita; pääsiäiseksi odotetaan ensimmäisiä lyhytaikaisia kylpyvieraita. Lumi on väistynyt niityiltä ja peittää enää vain harmaana ja elähtäneenä, itsellensä inhona, pohjoisia rinteitä, notkoja ja kuiluja; mutta vuoriniityt ovat vielä alastomat, ainoastaan laaksossa, jossa vesi lukemattomissa uurteissa elähdyttää juuria, ne ovat heleänvihreitä ja täynnä lyhytvartisia kaunokkeja.

Tänään on aurinko paistanut koko päivän, se lämmittää täällä ylhäällä ohuessa ilmassa jo aika tuntuvasti. Minä vedin lepotuolini nurmikolle talon taakse ja paistattelin itseäni; eläimellinen mielihyvä levisi ruumiiseeni ja vaivutti horteeseen kaiken, aivot ja sydämen. Hyvä aurinkoäiti!

Myöskin kottaraiset ovat tulleet ja viheltelevät aamuisin ikkunani edessä. Ne pesivät pönttöön, jonka pikku Philipp, emäntäni poika, edellisellä viikolla on valmistanut, ja jotavarten hän on lainannut minun taskuveistäni. Kiitokseksi vuoleskeli hän kuistin täyteen lastuja ja piti minulle seuraa.

"Herra opettaja on sanonu', että mun pitäisi tehdä tuollainen pikku mökki linnuille, se olis' hyödyllinen," alkoi hän.

"Niin, siinä teet oikein."

Äänettömyys.

"Toi opettaja on niin viisas."

Minä myönnän.

"Mennä vuonna löysi Hirschwirtin Pekka ison toukan, ja opettaja kasvatti sen, ja siitä tuli suuri, niin nätti perhonen, ligusterperhonen on sen nimi, opettaja sano! Opettaja tietää joka kukan nimen ja joka eläimen nimen."

"No, ja mitäs hyötyä siitä on?" kysyin minä epäilevästi.

Poika vaikeni ymmällään ja vuoli edelleen. Lopulta sanoi hän huoaten: "Mä tähtösin ja tietää kaikki." Ja sitten veti hän päänsä taakse päin ja otti torjuvan ilmeen, ikäänkuin olisin tullut häntä liian lähelle.

Vihdoin oli rakennus valmis, ja Philipp tarkasteli sitä mieli hyvänä.

"Eiks' tossa vois' vaikka itte asua?" kysyi hän minulta ylpeästi ja piti työtänsä nenäni alla.

Minä en voinut olla myöntämättä, vaikka esine oli vino ja vailla rakennustaiteellista viehätystä. Mutta en tahtonut sammuttaa iloisista lapsensilmistä säteilevää valoa. — Luomisiloa! Siinäkään ei mitään minulle! Aina päältä katsoa, ei koskaan itse iloita! Ja siitä ei muka pitäisi katkeroitua?

1. toukokuuta.

Olen maannut muutamia viikkoja vuoteessa. Huhtikuun ilma aiheutti minulle sietämättömän katarrin, ja kuume ei tahtonut poistua. Ei ole oikeastaan hullumpaa olla hiukan kuumeessa: levätä tunteet velttoina ja puolivalveilla antautua unelmiin, joiden kulkua voi ohjata. Seinäpaperi minun huoneessani on hyvin sisältörikas. Siinä on paksuja ruusuja, kussakin kolme lehteä ja kaksi nuppua, jotka saavat mitä kummallisimpia muotoja; milloin ne ovat suuria herhiläisiä, joiden surinan melkein kuulen, kun veri kohisee suonissani, milloin lihavia, munkkeja käyden juhlakulkueessa, milloin konnia, joilla on pikku kruunut päässään, aivan kuin olisivat suoraan sadusta esiin hypänneet. Sitten on ikkunoiden välissä seinäpaperissa suuri tahra, siltä kohdalta on joskus satanut katon läpi ja väri on tuhraantunut, ja sohvan yläpuolella on seinälampusta johtunut öljytahra. Nämä kaksi ovat kuumeen kiihdyttämälle mielikuvitukselleni anteliaimpia; milloin esittävät ne pirullisia irvinaamoja, milloin suloisia tytönkasvoja.

Enimmäkseen muistutti vesiläikkä minulle eräästä saksalaisesta opettajasta, jota kohtaan kerran tunsin hullua, salattua pojanrakkautta. Hän piti myös minusta, huomasin sen, kun hän siveli pehmeää, ruskeaa tukkaani, joka aina oli niin sopimattoman pitkä, että he nimittivät minua runoilijaksi, tai kun hän kohotti leukaani ja katsoi minua silmiin. Hänen katseessaan oli jotakin tutkivaa ja pyytävää, ja minä tein aina hyviä päätöksiä ja salaisia lupauksia, kun hän minuun noin katsoi.

Nyt hän on minut jättänyt; minä en ole missään suhteessa pitänyt, mitä olen luvannut. Kaksi vuotta sitten loukkasin häntä syvästi purevalla huumorillani. Mutta mennös vaan, minä en voinut sinua pidättää! Tai olisiko minun pitänyt ilmaista sinulle, miltä sisässäni näytti, vikistä ja valittaa sinun edessäsi. Sitä ei tee kukaan mies, ei ainakaan miehelle.

Mutta vielä tänään minulle luottaa tuskaa, ettet sinä syvemmälle minuun silloin katsonut, et arvannut epätoivoista tilaani. Kuumehoureissani näin aina sinun kauniit lyhytnäköiset silmäsi, jotka minuun tuolta ikkunoiden välistä katsoivat, ja aamulla selvenneenä näin taas vain tuon vanhan levinneen vesitahran.

Niin, nyt olen muka jälleen taas "terve", kuten minulle vakuuttaa lääkärini. Originelli mies, juoppo, mutta nerokas, vaikkeikaan juuri lääkärinä. Miehellä on viulu ja ääni siinä — — —.

Kun hän on juonut niin paljon, että kaikki esteet ovat poissa, silloin soittaa hän minulle tavallisesti jotakin. En voi sitä aina sietää, sillä hänen soittonsa pyrkii kääntämään sydämeni nurin, ja mitä silloin tulee esille, sen tahdon mieluummin pitää itselläni.

Hän on joskus maailmassa saanut lääkintöneuvoksen arvonimen, en tiedä mistä hyvästä. Hän on lihava, pyöreäruumiinen mies, silmät rasvakerrosten sisässä, kasvot kuparinväriset, tukka harmaanvaalea, harjaksinen, lyhyeksi leikattu ja törröttävä kuin vaateharja.

Me teemme yhdessä pilaa sairaudestani ja elämästä ja kuolemasta ja naisista. Sen ohella koputtaa hän rintaani tai kuuntelee valtimoani. Minä sanon silloin pilkallisesti: "Kaikin mokomin, tohtori, älkää vaivatko itseänne! Ei ole mitään tehtävissä."

"Siinä teillä on taaskin oikein", myöntää hän ja lyö minua hyväntahtoisesti naurahtaen polveen, "te olette sittenkin ymmärtäväisin potilas, mikä minulla milloinkaan on ollut".

On niin epämukavaa teeskennellä, ja hän on iloinen, kun hänen ei minun luonani tarvitse niin tehdä. Ja minä olen sittenkin tuollainen kirotun heikko poika, joka olisin hänelle kiitollinen valheesta, vaikkapa näkisin sen lävitsekin. Eihän ehkä aina voi tietää — — —.

Vanha eukko on hoitanut minua erittäin uskollisesti; kovin mielellään haluaisi hän koettaa minuun erinäisiä parannuskonsteja, ja epäilenpä, että hän ainakin jonkun pyhimyksen on vahakynttilällä lahjonut puolelleni; mutta simpukkateestä, jota hän minulle yskää lieventävänä ylisteli, olen väristen kieltäytynyt.

Oikeastaan hän on liian ruma esteettisesti tuntevalle ihmiselle, jollainen minä olen; mutta hänen loisteettomissa silmissään on äidillinen katse, ja siitä minä unohdan hampaattoman suun, pörröiset, harmaat hapset ja kumaran vartalon. Tuollaisesta katseesta voi vaimoväelle antaa paljon anteeksi, ja kuitenkin tunnen itseni persoonallisesti loukatuksi, jos tämä äidillisyys minua kohtaan tulee liian peittelemättömästi ilmi. Minä esiinnyn itselleni silloin niin pienenä, niin apua tarvitsevana, ja että sellainen olen, sen tahtoisin kuitenkin kernaasti unohtaa. Epäjohdonmukaisuudeksi sitä sanotaan.

Kun hän minulle tänään ruskealla, kuivettuneella kädellään ojensi pesuveden, täytyi minun ajatella, että tämä sama käsi on kerran painava silmäni kiinni, ja tämä käsivarsi tukeva minua viimeisessä vaikeassa kamppailussa ilmasta ja elämästä. Minä pakotin itseni tarkasti katsomaan kättä, joka piti vatia edessäni. Se oli elämän kuumuuden kuivettama, luiseva ja suonikas aina rumuuteen saakka. Hänen on täytynyt paljon kärsiä, kädessä on ilmettä mutta myöskin voimaa. Minun omani on kapea ja veltto ja valkoinen, sinisuoninen.

8. toukokuuta.

Vanha rouva Bühler'ini on kovassa touhussa; hän kulkee ympäri huoneita ja puhdistaa ja pesee ja asettaa kuusenkäpyjä ja kevätesikkoja pariin hirveän kirjavaan maljakkoon. Lisäksi tuoksuu sipulikakuilta aina minun huoneeseeni asti. Kun kysyin häneltä, kuningastako tänne odotettiin, vastasi hän loistavin silmin: "Eikä, vaan minun poikaani, joka tänään pääsee pois laitoksesta".

Lähemmin kysyttyäni sain kuulla, että poika oli eräässä tylsämielisten hoitolassa, jossa hänelle koetettiin opettaa puhtautta ja jotakin käsityötä. Nyt tulee hän jälleen kotiin ja koettaa olkihattujen punomisella ansaita leipänsä. Hänen jalkansa ovat halvatut, mutta äiti on ainoan kadulle päin olevan ikkunansa ääreen asettanut vanhan lepotuolin ja ikkunanreunukselle kauneimmat kurjenpolvi- ja neilikkakukkansa, jottei pojalle tulisi aika pitkäksi ja hän näkisi jotakin kaunista.

"Vaivanen poikaparkahan se on", sanoi äiti suorasukaisesti, "ja parempi olisi, jos hyvä Jumala korjaisi hänet pois, mutta iloitsen kuitenkin niin, että tuskin maltan odottaa".

Sen lisäksi vaimolla tuskin on mistä elää, mies loukkaantui vuosia sitten puunkaadannassa, ja vaimo on molemmat pojat yksin kasvattanut. Perheen päätulolähteenä olen minä, ja kuitenkaan ei minun vaatimaton, puukuistilla varustettu huoneeni ole kallis.

* * * * *

On ilta, ja poika on täällä. Naapuri on mennyt karjamarkkinoille kaupunkiin myömään vasikkaansa ja paluumatkalla on hän noutanut Jaakon laitoksesta. Jo tuntia ennen heidän tuloaan juoksi äiti sunnuntaipuvussaan ulos, varjosti silmiään ja tähysteli alas puutonta tietä pitkin. Minuun suorastaan tarttui hänen levottomuutensa ja siirsin tuolini avatun ikkunan eteen, sillä ilma oli lämmin. Vihdoin näkyi tomupilvi, kuului jyrinää, ja silloin syöksyi äiti nauraen ja itkien päristeleviä hevosia vastaan.

"Niin, Jaakko, sinäkö tosiaan siellä? Ja niin suureksi kasvanut, oikeinhan sinulla on jo viiksetkin!" Sitten asetti hän tuolin vaunujen viereen ja ajomies auttoi häntä laskemaan nuoren miehen alas.

Kyläntielle kerääntyi luonnollisesti kansaa töllistelemään, mutta minä käänsin silmäni pois, sillä ei ole mikään suuri nautinto katsella inhimillistä kurjuutta ja heikkoutta. Sitten he kantoivat hänet tuolissa sisälle, ja katselijat menivät matkoihinsa. Hän ei ole ruma, tuo nuorimies, eikä näytä erikoisen tylsältäkään, vaikka hän äidilleen yhä hämillään ystävällisesti irvistelikin; mutta hän tunsi äitinsä ja iloitsi. Hänen jalkansa ovat aivan lyhyet ja voimattomat, yläruumis sitävastoin näyttää säännöllisesti kehittyneeltä.

Usein ajattelen, että oli onni, ettei minun äitini tarvinnut nähdä sortumistani, niin katkeran välttämättömästi kuin häntä tarvitsisinkin. Minua olisi alati kalvanut syyllisyyden tunne siitä, että aiheutan hänelle surua ilon asemesta. Ja sitten olisin koettanut teeskennellä hänelle tyytyväisyyttä ja olisin tässä panssarissa käynyt päivät päästään ja olisin itseäni vaivannut ollakseni häntä vaivaamatta. Ja sitten olisi se ehkä kuitenkin ollut turhaa, sillä äidit näkevät terävästi.

31. toukokuuta.

Tänään toi rouva Bühler minulle olkihatun, jonka hänen poikansa on minulle punonut, koska olen niin hyvä häntä kohtaan. Taivas, kuinka halvalla voi olla hyvä! Pari ystävällistä sanaa, välistä muutamia makeisia, joista hän kovasti pitää. Kun tyystemmin ajattelen, on se pikemminkin itsekkyyttä, sillä minua masentaa alakuloisten kasvojen näkeminen. Taaleria, jonka hatusta tarjosin, ei vaimo tahtonut millään ottaa vastaan, hattu oli muka lahja. Silloin panin tuon leveälierisen hökötyksen päähäni ja menin alas Jaakon luokse. Hänen kasvonsa aivan säteilivät, kun hän näki minut, ja hän vakuutti nieleksien ja änkytellen, silmin ja käsin, että minä olin kaunis tuossa hatussa. Kiiltävästä taalerista tunsi hän lapsellista iloa, hän pyöritteli sitä ikkunalaudalla sinne ja tänne ja nauroi, iloisena kuin lapsi, kun se kirkkaalla helähdyksellä putosi lattialle.

"Minä ansainnut!" huusi hän ylpeänä äidille, joka tuli tupaan.

Ulkona tiellä veteli pari poikaa pilkkalaulua nuorukaisparasta; uskomattoman raakoja voivatkin lapset olla. Rampa käsitti pilkan sangen hyvin, sillä hänen kasvonsa synkistyivät, ja hän torjui koko ajan:

"Älkee laulako, älkee laulako!"

Mutta äkkiä hän hymyili kirkastuneena, ja hattuani osoittaen sanoi: "Mä teen sieviä hattuja, noi tyhmiä poikia, noi!"

Minä nyökkäsin hänelle, ja sitten ahdisti minua jokin kurkussa. Tuo kurja tylsämielinenkin tuntee itsensä hyödylliseksi jäseneksi yhteiskunnassa, mutta mitä teen minä? Minun ei ole ollut raskasta luopua kutsumuksestani. Lakimies? Hyvä jumala, sellaiseksi tullaan, ilman rakkautta ja ilman vihaa. Hyvä tulevaisuus, kunnioitettu asema en ole kyyneltäkään sen takia vuodattanut. Muutoin herkuttelen taiteella ja kirjallisuudella ja pistän joskus nenäni tieteellisiin kirjoihin. Ihanteellisina vuosinani tahdoin tulla runoilijaksi, ehkä sentähden, että professori antoi minulle ainekirjoituksessa arvolauseen "sangen hyvä" tai että ensimmäisen rakkauden suloinen tuska oli puristanut minulta muutamia onnistuneita kaipauslauluja. Ainoa, mitä todella rakastan, on luonto. Se ei ole minulle koskaan elämässäni tehnyt pahaa, mutta aina hyvää. Vaikkei se voikaan minua auttaa, siroittaa se kuitenkin tielleni kukkiaan ja auringonsäteitään ja sivelee hellällä äidinkädellä polttavaa otsaani.

2. kesäkuuta.

Tänään ovat ensimmäiset kylpyvieraat jutellen ja lörpötellen kulkeneet ikkunani ohitse; lapset kesälomasta innoissaan, joka kukasta ihastuneina, isä ylevänä, kohotetuin päin näiden ilojen jakajana, narisevalla äänellä kaikesta tietoa antaen ja selittäen; äiti kyhnystellen perässäpäin, taluttaen kahta vääräsääristä, riisitautista poikasta; nähtävästi kaksoset. Nuo ihmiset eivät näyttäneet kauniilta eivätkä rakastettavilta, mutta minä tunsin kateutta perheenisää kohtaan. Tälle hengenahdistusta potevalle rouvalle ja hänen lapsilleen merkitsee hän jotakin huolimatta pöyhkeilevästä, kuivasta pedanttisuudestaan. Kenelle olen minä jotakin?

Tai onko se lopultakin minun syyni? Ja kuitenkin kaipaan niin äärettömästi rakkautta, olentoa, joka olisi minulle hyvä, joka kuuluisi minulle! Mutta kuka koko tässä avarassa maailmassa voisi ja tahtoisi kuulua minulle? Voi äiti, äiti, miksi olet jättänyt minut niin yksin! — — —

3. kesäkuuta.

Georg Steiner on hyvin kiihdyksissään; se oli aivan naurettavaa. Me istuimme eilen illalla Löwen'issä, pastori ja minä, ja odotimme kolmatta toveriamme korttipeliin. Ilta oli melkein liian kaunis kortinpeluuseen, itse paksu pastorikin tuli kaihomieliseksi, risti kätensä vatsan yli, pyöritteli peukaloitaan ja alkoi puhua nuoruudestaan ja pienestä vaaleasta serkusta, joka oli hänen vanhempiensa talossa elänyt.

"Niin, ei ole aivan helppo meidänkään kutsumuksemme; jos minusta olisi tullut maanviljelijä, kuten isäni, voisi minulla nyt jo olla kuusi poikaa ja tyttöä, ja he ehkä olisivat yhtä vaaleita ja sinisilmäisiä kuin pikku Marie-serkku."

Ja näin puhellessaan hän katsoi peräti surumielisenä punaiseen iltaruskoon.

"Hiukan vähemmän rasvaa olisi kai teihin siinä tapauksessa karttunut", sanoin minä ilkeästi, luoden silmäyksen kiusoittaviin rasvakurttuihin hänen käsissään.

"Eipä olisi vahingoksi, herra tohtori. Mutta pyydän, älkää ymmärtäkö minua väärin. Olen kaukana siitä että katuisin jotakin tai nureksuisin pyhää kutsumustani. Se oli vain tuollainen ohimenevä surumielinen ajatus, joka minulle tuli. Sellaisia saa helposti näinä lauhkeina, kaihoisina kevätiltoina. Te tulette sen ymmärtämään, herra tohtori."

Että tuo lihava, hyvinvoipa, alati tyytyväinen pastori oli eräässä mielessä hänkin perinnötön, johtui vasta tänään mieleeni.

Sitten tuli opettaja, hatuttomin päin, hiukset harallaan ja mustetahra keskisormessa.

"Tiedättekö uusimman tapahtuman?"

"En, sitä en tiedä koskaan."

"Korkea virasto lähettää minulle tänne naisvirkatoverin aliopettajan paikalle; kaunis juttu!"

"Te voitte mennä naimisiin hänen kanssaan, silloin olette opettajattaresta irti."

Steiner teki kauhistuneen eleen. "Mennä naimisiin? Ei—i, tiedättekö, otan silloin mieluummin jonkun talonpojan tyttären, sievän, nuoren." "Varakkaan", täydensi pastori, mutta opettaja ei ollut kuulevinaan.

"Tunnen vain hirvittäviä naisvirkatovereita, ja ylipäänsä — vastustan naisten tunkeutumista kansakouluihin."

"Minusta se taas on oikeus ja kohtuus", alkoi pastori leveästi, "ja minkätähden? Me esimiehet tulemme paljon paremmin toimeen heidän kanssansa, kuin teidän nykyaikaisten nuorten herrojen; te olette kaikki salaisia Häckel'in kannattajia, mutta heissä on vielä jäljellä kunnioitus kirkkoa ja uskontoa kohtaan, ja pienistä koulutoimistaan suoriutuvat he myös paremmin kuin miehet".

Opettaja kuunteli happamen näköisenä hengellisen miehen ylistyspuhetta.

"Mutta herra Steiner", ryhdyin minä puheeseen, "en tunne teitä ollenkaan nyt; te, niin ihanteellinen, edistysmielinen, kansan onnea harrastava, te raivoatte pikku opettajatar-parkaa vastaan, joka urhoollisena ja iloisena täyttää tehtävänsä?"

"Tähän sopii myöskin sanoa: Varjelkoon, rakas Florian, sytytä mieluummin muita taloja", nauroi pastori miellyttävästi.

Opettaja punastui ja katseli meitä epävarmasti.

"En tietysti usko… minä… tuota… minulle olisi kuitenkin virkaveli mieluisampi kuin tuollainen vanha neitsyt."

"Mutta entäs nuori?" kiusoittelin minä.

"Ne ovat melkein vieläkin pahempia, silloin täytyy aina pitää itsestään vaarin, olla kohtelias … Ja ylipäänsä… naisten kanssa on vaikea seurustella toverillisesti."

"Mutta maksaa vaivan", vastasin minä, aivan kuin olisin naisasioissa ollut äärettömän kokenut; ja keitä olen oikeastaan tuntenut? Paitsi äitiäni — — —

Eiköhän jokaisessa naisessa ole tavattavissa myöskin ystävätär, ja emmeköhän me miehet ole vain liian kömpelöitä ja taitamattomia, tai liian himokkaita? On ylipäänsä tyhmää ja köyhyyden todistus meille miehille soimata naisia, sillä raa'oille egoisteille ja pelkureille eivät he sielullisessa kauneudessaan koskaan avaudu.

Koomillista kyllä, erotamme soimatessamme aina oman äitimme luvusta pois, ja kuitenkin voivat kaikki nuo parjatut naisraukat olla äitejä ja sen kautta merkitä joillekin ihmisille hyvyyttä, lämpöä ja kotia. He jäävät alati kunnioitetuiksi lapsilleen huolimatta heikkouksistaan ja virheistään.

Mutta me miehet olemme sokeita, ja soimaaminen on hauskaa, ja minä itsekin teen mielelläni niin — — —

Sen ohessa tunnen iloitsevani opettajattaresta, vaikkapa hän olisi vanhakin. Naiset puuttuvat täällä minun elämästäni, ainakin sivistyneet, jotka sellaiselle ihmiselle kuin minulle voisivat olla ystävättäriä.

Monesti ajattelen, että voisin jollekulle naiselle olla paljon — — —

9. kesäkuuta.

Minun elämäni kuluu niin tasaisesti, etten ollenkaan huomaa, miten päivät siirtyvät ja miten jokainen niistä saattaa minut lähemmäksi hautaa. Ruumiini rasittaa minua vähän, vieno, puhdas, ilma täällä ylhäällä tekee kipeälle keuhkolle hyvää, minä yskin tuskin ollenkaan ja nukun hyvin. Jospa lääkäri sittenkin olisi erehtynyt? Jos sairaus kehittyisikin paljoa hitaammin tai pysyisi paikoillaan? Mahdotonta ei tämä kaikki suinkaan ole!

Ah elämä, suloinen elämä! Jospa vielä kerran saisin sinun hurmaavan maljasi huulilleni viedä kuinka ahnaasti minä joisin sen, polvistuen ja hartaudella, ei hurjassa samppanjahuumassa, kuten kerta ennen — — —

Ruusut kukkivat; ulkona pikku puutarhassa kaalinkupujen ja salaattisarkojen välissä ne kasvavat, ja naapuritalon ruskeata puuseinää pitkin kohoavat, tyttären kamarinikkunan ympäröiden. Kun minä kuistillani lepään, leyhyvät vienot tuoksut ympärilläni. Myöskin lehmukset kukkivat, tuuli tuo minulle puistokäytävästä kokonaisia tuoksupilviä huoneeseeni, ja kunnon Steiner lahjoittaa minulle pitkävartisia, itse oksastamiaan ruusuja, hienon värisiä ja nimisiä, ikäänkuin olisin hänen nuori virkasisarensa. Hän, opettajatar, on nimittäin nyt myöskin täällä; en ole nähnyt häntä vielä, ja Steiner on verrattain vähin sanoin hänestä puhunut. Aivan niin huonosti kuin hän pelkäsi, ei asia muka ole, ja tulokas tuntuu olevan aika miellyttävä henkilö. Silloin voisin minä ehkä vielä kerran, kuten ennen niin usein, katsella, kuinka toiset armastelevat. Mutta Steinerille suon kernaasti rakastettavan tytön, ja tahdon ilman kateutta iloita, kun hänellä on onnea; hän on kelpo nuori mies, mutta naisia kohtaan arka kuin tyttö. No, ehkäpä minä voin häntä auttaa; avioliittojen rakentaminenhan on elämästä erotettujen etuoikeus ja antaa heille edes hiukkasen rakkauden aistimusta.

Muutoin näen hänet itse huomenna. Löwenin isäntä on pyytänyt minua, nyt kesällä, mikäli mahdollista aterioimaan suuressa yhteisessä pöydässä, koska hänen henkilökunnallansa oli ylenmäärin työtä. Hän arveli myös, että se olisi minulle hauskempaa. Niinpä tahdon tehdä hänen mielikseen ja koettaa, mutta vastenmieliseltä se minusta tuntuu, sillä olen tullut melkeinpä hiukkasen ihmisaraksi, ja pelkästä mielenliikutuksesta en saa syödyksi kyllikseni.

10. kesäkuuta.

Nyt olen siis oppinut tuntemaan Heilwig Waldenin. Jo pelkkä nimi aiheutti minulle miellyttävän ennakkoarvostelun; siinä on jotakin vakavaa, omalaatuista, kuten sen omistajassakin.

Kun päivällisen aika lähestyi, aloin tehdä ulkonaista ihmistäni seurakelpoiseksi. Otin esiin mustan takkini ja etsin kauan sopivaa kaulaliinaa. Vaatevarastoani ei ole puoleen vuoteen uusittu, nyt sain siitä harmia; lopulla löysin kuitenkin oliivinvihreän kaulaliinan, jossa en näyttänyt niin kalpealta, valkoinen oli liian juhlallinen ja mustassa olin kuin mikäkin pappi. Minun täytyy tunnustaa, että käyttäydyin kuin itserakas tanssikoulun oppilas. Otin käsille viiksentaivuttajani, joihin minä en täällä enää ollut koskenut ja panin toimeen oikein hävityksen kauhistuksen liinavaatelaatikossani. Että täkäläinen kylänsilittäjä oli niin huono taitaja ammatissaan, ei ollut minulle tähän asti lainkaan tullut mieleen. Lopulta saatoin joltisellakin tyydytyksellä jättää peilin rauhaan. Minun täytyi nauraa huolellisuudelle, jota panin asuuni, mutta tietoisuus siitä, että on hyvin puettu, antaa eräänlaisen varmuuden ihmisten keskellä, ja se oli minulle hyvin tarpeen.

Mielestäni en muutoin näytä huonolta; sairaalta en ollenkaan, korkeintaan hiukan mielenkiintoiselta, henkevystyneeltä. Tummatukkaiset miehethän ovat enimmäkseen kalpeita, ryhtini on myös jokseenkin suora, vaikka olenkin pitkä ja hintelö.

Näin lohdutettuna ja varustettuna astuin sydän tykyttäen Löwenin vierashuoneeseen, jota nimitettiin ruokasaliksi. Se oli jo aivan täynnä, ja talon tyttäret tarjoilivat parhaillaan lientä. Äänet sorisivat ympärilläni ja kaikkien silmät tuijottivat uteliaina minuun. Täytyy tunnustaakseni että palavasti toivoin olevani kotonani rauhassa neljän seinän suojassa, mikä minua ei tosin estänyt ulkonaisesti levollisena kevyellä kumarruksella sijoittumasta tyhjälle paikalle, jonka isäntä oli minulle osoittanut.

"Te olette meidän pitkäaikaisin vieraamme, teidän on saatava kunniapaikka", sanoi vanha Sommerkorn, jossa talonpoikaisviinuri ulkonaisesta aistikkuudesta huolimatta pisti esiin.

"Opettajatar neidin olemme asettaneet teidän viereenne, jotta teillä olisi ajanvietettä."

Onneksi ei neiti Walden kuullut ajanvietteestä mitään.

"Tämä on herra tohtori Berthold Wehlin, neiti Walden, meidän talvivieraamme, joka on toipumassa täällä ylhäällä tohtoristaan."

Minä tein äänettömän kumarruksen ja istuuduin; heti sen jälkeen tuli
Julietta liemineen.

"Eikö vissiin, herra tohtori, täällä on tok' hauskempaa kuin Bühlerin hökkelissä", alkoi hän heti tuttavallisesti, "syökää nyt oikein reilusti, tämä on voimakasta lientä, se vahvistaa teitä."

Ne naiset eivät sitten voi olla kohtelematta ja hemmottelematta sairasta kuin lasta. Tästä ei Juliettalle kuitenkaan voi harmistua, kun hän noin kukoistavana ja pyöreäposkisena seisoo edessä, voimakkain käsin ja nauravin suin ja ruskeissa silmissään katse kuin tahtoisi hän sanoa: Voi sinua pikku raukkaa!

Vaivalla sain pari lusikallista lientä alas, käteni vapisi; mutta lusikat Löwenissä ovatkin niin raskaat, että kelpaisivat vaikka tappelussa aseeksi.

Luonnollisesti pikku neitonen huomasi myös tämän, ja minä tunsin, kuinka hän osanottavaisesti katsoi minuun. Silloin laskin aseen syrjään ja vastasin katseeseen; ehkä liian pitkään, sillä hän punastui äkkiä ja käänsi silmänsä pois.

Heilwig! Nimi kuuluu hänelle, noihin kapeisiin madonnankasvoihin yksinkertaisesti kammattuine hiuksineen ja suurine syvältä olevine silmineen. Lisäksi suora, hieno pikku nenä, suu, jonka ilme alati vaihtelee, värittömät, kirkkaat kasvot, kaula, joka minusta muistuttaa hentoa kukanvartta… No niin, hän se siis on, tuo pieni olento, joka rusinana miesseuran jokapäiväisessä leivässä on sulostava elämääni, sillä suloinen olento hän on, ainakin ulkonäöltään.

Hän on hyvin vaitelias. Luulen, että hän on kaino. Se pakotti minun voittamaan arkuuteni ja keskustelemaan. Tällöin unohdin luonnollisesti syömisen, kunnes Julietta tuli väliin ja asetti verestävän palasen paahtopaistia lautaselleni lyhyellä käskyllä: "Nyt on syötävä, herra tohtori. Neiti, kahtokaa te, ettei hän sit' unoha."

Neiti Walden hymyili tehtävästään; hän näytti niin somalta, että minä unohdin läksyttää Juliettaa, ja kun sitten sitä ajattelin, oli se jo liian myöhäistä, eikä minulla ollut enää halua siihen.

14. kesäkuuta.

Olemme jo hyviä tuttuja keskenämme, neiti Walden ja minä; minusta näkyy hän Steineriltä saaneen tietoja, sillä hän ei koskettele arkoja kohtiani; ehkäpä häntä tässä ohjaa myöskin hieno vaisto. Hän kertoi minulle tänään pöydässä, että hänen isänsä oli kapteeni sotaväessä ja että hänellä oli kolme tytärtä ja kaksi poikaa. Hän on toiseksi vanhin ja kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen. On varmaankin tuskallista vanhemmille, antaa tuollaisen nuoren olennon lähteä maailmalle. Mitä kaikkea voi tuollaiselle tytölle tapahtuakaan! Ja tulla sitten tällaiselle seudulle, yksinäisyyteen, kun on tottunut iloiseen ystävätärten seuraan. Että hänen virkatoverinsa täällä on kunnon mies, on pelkkä sattuma, ja samoin se, että minä asun täällä.

Muutoin, Steinerille ei hän kuitenkaan ole mitään. Hän, Heilwig, ei ota ketään kansakoulunopettajaa, sitä eivät hänen omaisensakaan sallisi. Minä mitätön mies tunnen siitä jonkinlaista mielihyvää. Onko sitten tosiaan lohdutukseksi, jos toistenkin täytyy kieltäytyä? Se on kurjaa ja pikkumaista.

Minä voin jatkuvasti hyvin; tänään päivällä kiipesin aina Hohe Knie'lle saakka. Tosin tarvitsin kolme kertaa niin pitkän ajan kuin oppaassa sanotaan ja pääsin perille jokseenkin hiestyneenä. Mutta olin ylpeä kuin urheilija, joka on voittanut kilpasoudussa. Hohe Knie on alaston vuorenhuippu, jonka rinteiltä joku aika sitten on metsä hakattu pois. Kannot ovat vielä jäljellä villien karhunvaarainpensaikkojen ympäröiminä, joiden välissä siellä täällä kukkivat pienet puolukkapensaat, punaiset hanhenjalat ja suuret siniset kellokukat. Ylhäällä korkealla, jossa on vesiraja, seisoo ristiinnaulitun kuva, jonka juuresta pulppuaa raikas lähde. Mehukkaat lemmikit rehoittavat kosteikossa, myöskin sammalpenkki on siellä. Minkä kauniin saarnan pastori voisi siitä pitää: Elävä vesi, joka rististä vuotaa!

Minä istuin kauan penkillä, ja maailma lepäsi rauhallisena jalkaini juurella. Pitäisi useammin nousta korkeuksiin, jotta näköpiiri pysyisi suurena. Kaikki oli niin valoisaa ja aurinkoista, niin avaraa ja suurta! Minä unohdin, että kuuluin syrjään sysättyihin, ja olisin niin mielelläni tahtonut omistaa olennon, jolle olisin hiukkasen rakkautta ja hellyyttä voinut antaa, vaikkapa vain ajatuksissani. Mutta minullehan ei kuulu kukaan!

Minä join tuosta kuvaannollisesta vedestä, joka rististä virtasi, ja poimin pari kukkasta; huomenna annan ne neiti Waldenille ja kerron hänelle paikasta. Ja sitten — luulen, hankin itselleni koiran. Tahdon olla sille hyvä, sen pitää iloita, kun minä tulen kotiin, ja nuolla minun käsiäni; sen pitää seurata minua kaikilla teilläni, ja kun olen surullinen, tahdon painaa pääni sen turkkia vasten. Onhan silloin edes yksi, joka näkee minun kyyneleeni eikä sentähden minua halveksi tai sääli, vaan uskollisessa sielussaan täynnä hämmästystä ajattelee:

'Itse jumaltenpojatkin itkevät? Voi tätä maailmaa!'

19. kesäkuuta.

Nyt makaan taas jo kolmatta päivää vuoteessa; Philipp noutaa minulle ruoan Löwenistä, ja siniset lemmikit, joille minä olen uhrannut ainoan lasini, nuokkuvat kuihtuneina. Retki Hohe Knielle oli, niin näyttää, pahaksi; tunnen pistoksia selässä ja kuume on noussut! Täytyykö minun jokaisesta pienestä ilosta maksaa sovitusta? Kuinka olenkaan vähentänyt vaatimuksiani vuodesta vuoteen, ja kuinka usein olen ajatellut: 'Jos sinulta vielä tämäkin otetaan, ei elämä ole enää minkään arvoinen'; ja yhä uudelleen olen minä alistuneena vetänyt piiriäni ahtaammaksi ja ahnaasti ja saiturimaisesti koonnut ja pitänyt kiinni niistä pikku iloista, jotka minulle vielä jäivät.

Täällä huoneessa on kuuma ja hiljaista, vain iso kärpänen surisee suljettua ikkunaa vasten. Emäntä on vetänyt alas rullakartiinin, jonka vihreä ja sininen sveitsiläismaisema saa tyydyttää minun luonnonkaipuuni. Joka päivä päivällisen aikaan kuulen ravintolankellon; silloin näen hengessä Heilwig Waldenin, kuinka hän istuutuu paikalleen pitkään pöytään, ja kuvittelen mielessäni, minkälainen puku hänellä on yllään; minä katselen niin mielelläni sieviä naisten pukuja. Hänen vieressään jää tuoli tyhjäksi; ehkä hän katsahtaa kerran ovelle tai kysyy Juliettalta, missä sairas tohtori viipyy, ja sitten — — — asettuu joku toinen hänen viereensä minun paikalleni, paksu sokeritehtaan johtaja tai yliopettaja nyrpeine kasvoineen, ja he pitävät hänelle hauskaa, niin että hän kokonaan unohtaa katkeranivallisen naapurinsa.

Ah, minä toivoin, että tuolini pysyisi tyhjänä vain edes pari päivää — mutta minä en jätä koskaan aukkoa, ketju sulkeutuu, elämä menee menojaan, ja tuskin kukaan ajatuksellakaan muistaa minua. Mitäpä voin enempää vaatia? Olen tarpeeton, kuulun ottaviin enkä antaviin.

Emäntäni on heinänkorjuussa. Talo on aivan tyhjä; alhaalla ikkunan ääressä istuu tylsämielinen ja punoo väsymättömästi olkihattujaan. Nyt voisin minä kuolla.

On niin painostavaa, ja hengitys käy minulta raskaasti, mutta jos nousen ylös avatakseni ikkunani, voi pyörtymys tavata minut; vähäinenkin kuume heikontaa heti.

Nyt täytyy päivällisen ravintolassa olla loppunut, sillä kuulen juuri keveitä askeleita, jotka lähestyvät taloa; niin ei kävele kukaan talonpoikaistyttö; se on joku neiti, joka romaani kädessä aikoo Wolfsschlucht'iin…

Illalla.

Hän oli siellä, katsoakseen miten minä voin; se oli hirveän kiltisti häneltä. Ensin oli hän hyvin hämillään, kun näki minut niin yksin, ja luulenpa että minä olin vielä enemmän. Se tarttuu. Minä koettelin tuon tuostakin kaulaani, ikäänkuin olisi siellä ollut kaulus korkeammalle vedettävänä.

Ensiksi oli hänen hämärässä vaikea perehtyä. Minä pyysin hänen vetämään ylös sveitsiläismaiseman ja avaamaan ikkunan. Sen teki hän hyvin taitavasti, ja tämä pieni palvelus antoi hänelle heti takaisin hänen teeskentelemättömän luonnollisuutensa. Sitten istuutui hän minun luokseni vuoteen viereen. Hänellä oli yllään harmaa hame ja valkoinen pusero, jonka läpi kaula ja käsivarret kuulsivat ruusuisina. Auringonsäde sattui hänen tukkaansa, niin että se välkähteli kullalta. Minun täytyi katsella häntä ja unohdin sentakia puhumisen.

Ensin kysyi hän minulta pehmeällä, vienolla äänellään terveydestäni, ja kun hän ei tyytynyt vähiin sanoihin, vaan tutki edelleen kuin koulunjohtaja ja lopuksi lausui pari lohduttavaa sanaa pikaisesta paranemisesta, tulin minä kiihtyneeksi, lankesin jälleen vanhaan pilkkaajanosaani ja sanoin tylysti naurahtaen: "Oh niin, tietysti, ja minä elän vielä vanhemmaksi kuin kaikki muut ja kuolen vasta satavuotiaana, vanhana ja elämästä kyllälti saaneena, kuten Abraham, Isak ja Jakob".

Tästä sävystä tuli hänen kasvoilleen pelästynyt ilme; hän yritti hymyilyä, mutta se katosi jälleen heti, ja hän pysyi äänettömänä kuin toruja saanut lapsi, sillävälin kun minä raivoten kiukuttelin omalle itselleni.

"Tomaattiliemi oli hyvää tänään", aloin sitten mitä kevyimpään keskustelusävyyn.

Hän katsoi minuun silmät suurina, sitten rypisti kevyesti kulmakarvojaan eikä yhtynyt puheeseeni.

"Mitä uutta kuuluu?"

Hän vastasi hajamielisesti; vieraita oli mennyt, uusia tullut. Minun täytyi sovittaa hänet. Mutta hyväsydämiset naiset sovitetaan nopeimmin pyytämällä heiltä jotakin.

"Tahtoisitteko eräälle, joka kohtaloansa vastaan kiukuttelee, antaa hänen epäkohteliaisuutensa anteeksi ja valmistaa hänelle sitronajuoman? Hänen on kovasti jano."

"Mielelläni". Hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän hypähti keventyneenä ylös ja etsi yöpöydältä kokoon kaikki mitä tarvittiin; sitten otti hän innokkaana ruukun ja meni hakemaan vettä kaivosta. Kun hän palasi, riippui hänen tukassaan vesipisaroita, jotka kimalsivat kuin timantit. Minä makasin hiljaa ja katselin häntä. Ei ainoakaan hänen suloisista liikkeistään jäänyt minulta huomaamatta, kun hän jäntevästi pikku käsillään pusersi sitronaa ja varovasti antoi mehun valua. Ikkunasta tuli lämmin, ihana heinäntuoksu, alhaalla tuvassa mutisi Jaakko itsekseen käsittämättömiä sanoja.

Sitten nostin lasin huulilleni ja katsoin häneen juodessani.

"Oliko se hyvää?"

"Sitronamehu ei ole milloinkaan ennen maistunut minusta niin hyvältä."

Hän hymyili veitikkamaisesti. "Oh, nyt tulette jo kohteliaaksikin".

"Enhän toki voi tehdä sairaskäyntiä teille kovin raskaaksi, muutoin ajattelette te jonakin päivänä: Antaa karhun murista itsekseen."

"Sitä suurempi on silloin laupeudentyö, jonka tekee."

"Aha, nyt tulee hyvä katolilainen esiin", kiusoittelin minä.

"Hyvä?" sanoi hän miettiväisesti. "Hyvä minä en ole. Ajatteleminen on niin hirveän paha tottumus."

Hän otti minulta tyhjän lasin ja katsoi etsien ympärilleen, voisiko hän vielä jollakin tavalla osoittaa hoitajatarintoaan.

"Tulkaa tänne, neiti Walden, ja antakaa minun pyytää teiltä anteeksi kiittämättömyyttä, jolla vastaanotin teidän osanotonilmauksenne", pyysin hiljaisella äänellä, sillä puhuminen rasitti minua. "Katsokaas, minä voin sietää kaiken, vieläpä katkerimman totuudenkin, mutta en säälittelyä enkä lohdutusta. Minä tiedän lääkärin omasta lausunnosta, että elämäni on menetetty; kysyessäni ei hän salaa minulta ainoatakaan edistysaskelta, jonka tauti tekee, ja nyt pitäisi minun hymyillen ja uskoen kuulla, kun minulle vakuutetaan, aivankuin lapselle, että kaikki tulee jälleen hyväksi, ja kun minua terveen ulkonäköni johdosta kiitetään. Olenhan toki arvostelukykyinen mies, enkä mikään alaikäinen lapsi! Mutta älkää olko minulle vihainen, minun ei olisi pitänyt suuttua".

Hän pudisti päätään, mutta pari kyyneltä tuli hänen silmiinsä.

"Olenko loukannut teitä?" kysyin surullisena.

"Ah, ei, ei siitä syystä" — hän pyyhkäisi nopeasti kädellä silmiään —, on vain niin hirveätä elää ilman toivoa, ja minulle tekee pahaa kuulla teidän puhuvan niin kylmästi ja melkein pilkallisesti kaikesta siitä. Niin kylmä ette voi olla, se on naamio, mutta mitä sen takana on…

"Te pieni herkkämielinen olento", sanoin minä, ja nyt taistelin minäkin liikutusta vastaan, mutta menestyksellä. Ja sitten ojensin hänelle käteni; hän laski empimättä kätensä omaani, eikä vetänyt sitä pois, ennenkuin minä vienolla puristuksella laskin sen irti.

Ja sitten me puhelimme. Hän koulustaan, virkatovereistaan, pastorista, mielikirjoistaan ja mieliajatuksistaan.

Minä osoitin hänelle kuihtuneita kukkia ja kerroin, mistä olin ne poiminut ja että olin aikonut tuoda ne hänelle. Sitten nousi hän, ja minä pyysin hänen tulemaan pian jälleen.

"Entä jos se rasittaa teitä?" kysyi hän rakastettavalla, äidillisellä äänellä.

Minä pudistin hymyillen päätäni. "Teidän käyntinne on ollut päiväni ilo".

Sitten hän meni, ja minä makasin kauan hiljaa selälläni ja elin vielä kerran kaiken uudelleen, ja olin surullinen ja iloinen yhtäaikaa, kunnes aloin uneksua ja lopuksi hiljaa nukahdin. Se teki minulle hyvää; tänä iltana voin paljon paremmin, kuumetta ei ole ollenkaan ja kirjoittaminen ei väsyttänyt. Ikkunasta valaa kuu sisälle hopeaisia valoaaltojaan, niin että lamppuni valo näyttää niiden rinnalla keltaiselta. Heinäsirkat kitisevät kosteassa nurmikossa, ja kirkonkello lyö kymmenen. Onkohan hän vielä valveilla? Hänen koulunsa alkaa jo aikaisin kello seitsemän. Tai istuuko hän ehkä puutarhassa ja nauttii kesäyöstä? Tai puhelee iloisesti hoitovieraiden kanssa hotellin parvekkeella eikä huomaa yön äänettömyyttä? Onko hänellä ainoatakaan ajatusta minulle?

23. kesäkuuta.

Mikä voima onkaan naisille annettu! Neljä kuukautta elin minä täällä hiljaa ja rauhassa miesten seurassa; neljätoista päivää sitten tuli nainen meidän luoksemme, ja heti kohta kiertävät minun ajatukseni hänen ympärillään, ja lyhytaikainen seurustelu antaa minun sairaanelämälleni sisältöä ja viehätystä, minun harhaileville tunteilleni jonkinlaisen kotimaan.

Ei niin, että olisin häneen rakastunut, minähän en saa sellaista ajatella, ja niin hullu en ole, että asettaisin itseni alttiiksi sellaisille vahingollisille ja hyödyttömille liikutuksille. Mutta tunnen iloa hänestä ja toivon, että tulisimme ystäviksi; sellaisessa irrallisessakin suhteessa tunnen naisen olevan minulle ikäänkuin täydennykseksi; hän tekee elämäni sisältörikkaammaksi ja arvokkaammaksi, antaa ajatuksilleni enemmän syvyyttä ja tunteilleni enemmän lämpöä.

Minulla olisi niin suuret taipumukset rakkauteen, ei ainoastaan siihen, mitä tavallisesti rakkaudeksi nimitetään. Minussa on paljon tyydyttämätöntä hellyyttä. Seurusteluni naisten kanssa oli aina pintapuolista, pelkäsin intohimon tuskia, ja minulle se olisi tuottanut vain tuskia, ei muuta. Mutta pelkurien luo ei rakkaus tule, vaan menee ohitse. Kerran hipaisi se vaatettani, silloin pakenin. Minähän tiesin, etten saanut ajatella avioliittoa, ja ystävyyteen en siihen aikaan ollut kykenevä. Nyt olisin…

Tänään saan maata kuistilla, ilma on lämmin, mutta ei helteinen. Ruusut kukkivat yhä vielä, mutta niissä ei ole enää nuppuja. Ja kuitenkin tuoksuvat ne ihanammin kuin koskaan. Kannatan jonkun verran Muhammedia, joka sanoo: 'Rakastan naisia ja hyviä tuoksuja, mutta sieluni virkistyksen on Jumala pannut rukoukseen'. Naisia? Se kuulostaa niin kovin ylimalkaiselta, minä tahtoisin mieluummin sanoa: sivistyneitä naisia. Mutta hyvät tuoksut! Koulutalolla kasvaa amerikkalainen viiniköynnös, joka ainoastaan kukkii, mutta ei kanna hedelmiä. Olin kahdeksan päivää sitten siellä ja istuin lehtimajassa ja olin kuin juopunut hurmaavista tuoksuista. Lopuksi pyysin Steinerin olemaan aivan hiljaa, jotta ei mikään tätä ihanaa nautintoa häiritsisi. Se oli kuin henkäys paratiisin puutarhoista, liian ihana tälle maailmalle, suloinen, voimakas ja balsamituoksuinen, ei ole sanoja sen kuvaamiseksi. Minä hengitin syvään ja hitaasti. Rakastettava Steiner tuo minulle siitä lähtien joka päivä oksan viiniköynnöksestään ja karkoittaa sillä huoneestani maalaisen, tervehenkisen navetanhajun.

Ja mitä sitten sieluni rukouksella virkistämiseen tulee, niin täytyy minun sanoa, etten sitä enää tunne. Joskus minusta kyllä tuntuu juhlahetkinä luonnon yksinäisyydessä kuin pitäisi minun sieluni sulautua ja yhtyä johonkin suureen, voimakkaaseen, rakastettavaan 'ylisieluun'; mutta se on muodoton, epämääräinen tunne, joka pakottaa minut polvilleni, ilman määrättyä päämäärää, ja en ymmärrä itseäni silloin.

Minun täytyy siis tyytyä vain hyviin tuoksuihin, sillä naisetkaan eivät kuki sairaalle, elämästä pois sysätylle, niin suuresti kuin hän halajaakin ja kaipaa heitä — — —

Kun kuistiltani katselen puutarhojen yli, näen suuren pähkinäpuun ja jyväaitan välitse korkean suippopäätyisen talon, jossa on pieni torni soittokelloineen. Toisessa kerroksessa on kolme ikkunaa auki, ja äsken näin eräässä niistä naishahmon. Se on kansakoulu. Nyt kuulen harmoonin soittoa ja lasten laulua: 'Goldne Abendsonne' ja 'Ich halt' einen Kameraden'. [Saksal. kansanlauluja. Suom.] He laulavat yksiäänisesti, arvaan siitä, että he ovat pikku lapset, ja että neiti Walden nyt istuu harmoonin ääressä ja säestää.

"En ojentaa voi kättä sulle, sä toveriksi jääös mulle ajaksi ikuiseksi."

Kuinka huolettomasti nuo pikkuset laulavat. Mitäpä tämä laulu heitä liikuttaa! Kuulat, jotka tuovat kuoleman, jäähyväistervehdykset ja toiveet, jotka ulottuvat haudan tuolle puolen? Ja minkätähden liikuttaa se minua?

24. kesäkuuta.

Olen neljä kertaa kävellyt puutarhan ympäri ja nyt hiukan hengästyneenä pysähtynyt lepäämään kuistille. Luulenpa että huomenna uskallan jälleen mennä ravintolaan. Löwenin isäntä on sittenkin oikeassa; se on paljon hauskempaa kuin näin yksin. Erittäinkin kun on sellainen aasi, että nukkuu silloin, kun neiti Walden tulee taloon tervehtimään, kuten minä tein eilen. Unelmoidessani kuulin pehmeän naisäänen: "Sanokaa terveisiä tohtorille, että hän pian jälleen tulisi toiselle puolelle meidän luoksemme."

"Hän tulee varmasti pahoilleen", näillä kuivilla sanoilla hyvästeli emäntäni tyttöä. Minä tunsin kiusausta hypätä vuoteestani ja huutaa alas, että olin valveilla, mutta sitten kuulin jo pikaisten askelten poistuvan metsään päin. Juoksin ikkunaan voidakseni vilahdukselta vielä nähdä hänet, mutta en nähnyt enää mitään.

Suuresta pettymyksestä, joka minut valtasi, huomasin, miten olin laskenut päiviä odottaessani hänen vierailuaan. Olin niin pahoillani, että heittäydyin jälleen vuoteeseeni ja käänsin kasvoni seinään päin, ikäänkuin en tahtoisi tietää enää mitään koko maailmasta. Iltapuolella tuli tohtori ja hoputti minua ulos; ilma oli muka ihana ja hän halusi pitää minulle seuraa, multa ei sairashuoneessa.

Minä puin siis muristen päälleni, vain kauluksen jätin pois, ja sitten menimme istumaan kuistille. Ukolla oli viulu mukanaan, mutta hän sanoi soittavansa vasta sitten, kun hän saa hiukkasen sisäänsä. Siispä täytyi Philippin noutaa Löwenistä pari pulloa punaviiniä, jotta minä saisin konserttini aikaan.

Se oli ilta, se! Kuutamo, ruusuja ja satakieli, joka naapurin pihassa lauloi; lisäksi kiiltomatoja jasmiinikukissa ja pensasaidalla.

"Kuinka hyvä, ettette ole mikään nuori neito, tohtori", sanoin minä.
"Tänä iltana rakastuisin teihin ehdottomasti."

Tohtori nauroi miellyttävästi. "Menkää naisinenne, tämä tässä on paljon parempi aviovaimo," ja hän otti hyväillen viinipullon käsivarrelleen. "Ja tämä?" Minä osoitin viulua.

"Niin, se on minun rakastettuni."

Nyt tuli hän rauhattomaksi, katsoi milloin hellästi viuluunsa, milloin lasiinsa, jossa paksu punainen viini kimalteli, eikä voinut päästä ratkaisuun. Eräs kiiltomato tuli pimeästä ja asettui koulupuutarhasta taitetulle ruusulle. Mutta lampun valossa kadotti se loisteensa.

"Kiiltomato-ukkoseni, kuinka säteileekään sinusta rakkaus", sanoi lääkintöneuvos, mutta hänen kasvoistaan oli kadonnut tuo puoleksi kiukkuinen, puoleksi pilkallinen ilme. Äkillisellä päätöksellä työnsi hän lasin syrjään, kääntyi minuun selin ja otti viulun käteensä.

Kuinka se soi! Vaieten soitti hän, sanattomana kuuntelin minä — kauan, eikä minun tarvinnut pidättää kyyneleitä, jotka puristuivat esiin suljettujen silmäluomieni alta.

Tohtori istui syrjin minuun, melkein pimeässä; vain kuu valoi hopeasäteitään hänen ylitsensä ja heijasti hänen harmaan päänsä ympärille ikäänkuin pyhimyskehän. Kun kumarruin hiukkasen eteenpäin, saatoin nähdä hänen kasvonsa; ne loistivat oudon kirkkaina, piirteet sitävastoin olivat jäykät ja jännittyneet.

Hän otti syvyydestä säveliä, jotka järkyttivät minua, myllertäen koko olemukseni, jotka nyyhkyttivät ja valittivat, riemuitsivat ja rukoilivat. Minun sieluni polvistui äärettömyyden hämärässä ja kurottautui tähtiä kohden, joiden hän antoi loistaa ylitseni. Mikä voima on taiteilijan kädessä!

Ulkoa tieltä kuului askeleita. Minusta tuntui kuin olisin kuullut kuiskauksia; meitä kuunneltiin. Soittaja ei kuullut mitään, mutta minut valtasi levottomuus, minä koetin silmilläni tunkea pimeään, siellä häämöitti vaalea naisen puku. Mutta sitten tuli viileä tuulenhenkäys.

"Riittää täksi päiväksi, teidän täytyy mennä vuoteeseen, tuulee." Tohtori joi lasinsa pohjaan, pani viulun koteloon hellin käsin kuin äiti, joka asettaa lapsensa kehtoon, ja lyhyellä, melkein tylyllä "hyvää yötä" hän enempää puhumatta poistui.

Vaalea puku oli kadonnut. Nyt kuvittelen alati itselleni, että neiti Walden on kuunnellut meitä. Multa kuka oli toinen? Steinerko? Joku kylpyvieras? Niin myöhään illalla? — Ah, mielettömyyttä!

Huomenna tahdon mennä syömään Löwen'iin.

25. kesäkuuta.

Hän se sittenkin oli, minä kyllä tunsin sen; toinen oli Steiner.

Minä menin tänään ravintolaan syömään, vaikka minua vielä heikotti vuoteessaolon jälkeen.

Kaikki pyöri silmissäni käydessäni noiden monien ihmisten ohitse; sitten näin neiti Waldenin. Hänellä oli yllään valkea puku ja hän puheli Steinerin kanssa. Olin hyvin hämmästynyt tavatessani opettajan täällä.

"Mistä lähtien olette ollut uskoton emännöitsijällenne?" kysyin minä epämieluisasti liikutettuna.

Hän tuli myös hämilleen. Emännöitsijän laittama ruoka oli niin yksitoikkoista ja rasvaista, sanoi hän.

"Olette siis äkkiä saanut vatsanvaivoja?" kysyin edelleen pilkallisella osanotolla. Luulen että kasvoillani oli lisäksi pahanilkinen ilme, sillä hän tuli punaiseksi ja sitten harmistuneeksi, sillä aikaa kun neiti Walden viattomin Eeva-nilmein istui paikallaan, ikäänkuin ei tietäisi, etteivät ainakaan Löwenin kuivat paistit olleet houkutelleet opettajaa.

"Kas, herra tohtori!" huudahti Julietta nopeasti ohi rientäessään.
"Mutta tämäpä hauskaa."

Myöskin neiti Walden katsoi minuun lempeästi, kun ojensin hänelle käteni. "Tiedättekö, herra Steiner ja minä olimme eilen luonanne kuokkavieraina?" alkoi hän heti.

Se oli minulle pieni pistos, mutta minä katsoin häneen kysyvästi.

"Kuinka ihastuttavan kauniisti tuo vanha mies soitti, ja vain teille yksin!"

"Mistä tiesitte konsertista?"

"Herra Steiner ehdotti minulle illallisen jälkeen pientä kävelyä ihanassa kuutamossa. Kaikki vieraat olivat vielä ulkosalla, herrat poimivat kiiltomatoja ja pistivät niitä naisten hiuksiin, ja Julietta lauloi Selman kanssa sitran säestyksellä svabilaisia kansanlauluja. Sitten sanoi herra Steiner, että teidän naapurinne puutarhassa oli satakieli, ja kun en ollut vielä koskaan sitä lintua kuullut, menimme teidän hiljaiselle kujallenne. Ja silloin kuulimme soiton. Se oli kaunista!"

"Kuinka monta pulloa punaviiniä siihen tarvittiin?" kysyi Steiner.

Mutta minä en halunnut hänen tällä tavalla puhuvan lääkintöneuvoksesta neiti Waldenin kuullen, sivuutin hänen kysymyksensä ja katsoin häneen vain vakavasti torjuen. Hän ei myöskään toistanut kysymystään, ja neiti ei huomannut mitään.

Steiner oli sitonut kaulaansa uuden punaisen kaulahuivin, joka sopi huonosti hänen vaaleisiin hiuksiinsa. Ilmeisesti ajatteli hän kuitenkin saavansa sillä aikaan edullisen vaikutuksen, sillä hän koetteli useita kertoja, oliko se vielä paikoillaan ja suorassa. Mutta minä luulen, että neiti Walden ei erikoisemmin välitä ulkonaisista, hänen vakavissa silmissään on niin syvä katse, että minua monesti halutti kääntää omani pois, kun hän katsoi minuun, sillä minusta tuntui kuin lukisi hän ajatukseni sieluni sisimpään saakka.

Salissa on useita nuoria, kukoistavia neitosia, ja pöytä näyttää kirjavalta kuin kukkalava, kun he valkeine, punaisine ja sinisine puseroineen istuvat sen ääressä nauraen ja jutellen heleillä äänillään, jotka soivat kuin lasikellot. Mutta neiti Waldenin rinnalla vaikuttavat he kaikki niin sieluttomilta, niin mitättömiltä ja arkipäiväisiltä, että minun täytyy ajatella Nietzschen lausetta: Vielä ei nainen ole ystävyyteen kykenevä, kissoja ovat yhä vielä naiset, ja lintuja. Tai parhaimmassa tapauksessa lehmiä.

Heilwig ei nyt kuitenkaan ole mitään noista kolmesta, hän on kokonaan ihminen, eikä häntä voi verrata mihinkään eläimeen, ja lisäksi on hän kokonaan nainen. Se on yhtymä, joka meissä miehissä saa esiin parhaimman ja syvimmän — kokonaan ihminen ja kuitenkin kokonaan nainen. Autuas se mies, joka sellaisen naisen voittaa, hänen rakkautensa kohottaa miehen korkealle, miehestä tulee sankari, runoilija, kykenevä kaikkeen hyvään, mikä hänessä uinuu.

Mutta sellainen nainen on myöskin ystävyyteen kykenevä, ja kuka voi minua estää saavuttamasta hänen ystävyyttänsä?

Kun tulin tänne, olin valmistautunut kylmään levollisuuteen ja alistumiseen, sydämeni oli kuin jäämöhkäle, se oli tunnoton tuskillekin. Nyt tuntuu minusta usein, kuin olisi minussa jälleen herännyt henkiin elämänilon kaipuu, jonka luulin jo kuolleeksi.

Ryhtyykö elämä siis jälleen minuun, minun haurasta venhettäni aalloillansa sinne tänne ajelemaan, jotta minä ensimmäisen kovan sysäyksen sattuessa haaksirikkoisena ajautuisin rannalle? Ei, mieluummin tahdon, kuten filosofi ja stoalainen, ottaa sydämeni molempiin käsiini. Elämä on tuonut minulle vain pahaa eikä tulevaisuudessakaan muuta tuo; on parempi että sydämeni pysyy ylpeänä ja kovana kuin että se osanotolla ja säälillä taivutetaan tomuun.

30. kesäkuuta.

Olen pysynyt päätöksessäni. Kun tänään menin kävelemään, kuulin neiti
Waldenin äänen, ja silloin poikkesin sivupolulle, etten kohtaisi häntä.
Hän talutti koulutyttöä kädestä; molemmilla oli pikku kori täynnä
mansikoita, ja he puhelivat.

"Katsopas, Mariele, kuinka hyvä oli että otin sinut mukaani. Sinä tunnet paikat metsässä paljon paremmin kuin minä, ja nyt olemme löytäneet niin kauniita ja kypsiä marjoja."

Talonpoikaislapsi nauroi hyvillään, leveästi, ja alkoi minulle käsittämättömällä murteella jutella.

Tie vietti jonkunverran alaspäin, ja tytön vartalo taipui joustavasti hänen kävellessään, lapsen hypellessä lyhyin, kevein askelin hänen vierellään. Kuulen niin mielelläni naisten puhelevan lasien kanssa; heidän äänensä saa silloin äkkiä kokonaan toisen soinnin; aivan nuorissakin tytöissä, jotka ovat vielä puoleksi lapsia, olen huomannut sen. Siinä soi jotakin mukana, ehkä se on äidin tunne kaikkea avutonta kohtaan.

Heilwigillä oli yllään vaaleansininen, lyhyt hame ja lujat nahkakengät, ja hän näytti iloiselta. Niin menivät he ohitse, minun sykkivin sydämin kuunnellessa.

Minkätähden minä väistyin enkä mennyt hänen kanssaan? Pelkäänkö?… Oh, ei, oikullisuutta tai ylpeyttä. Minun olisi täytynyt pyytää häntä kävelemään hitaasti, koska minä muuten hengästyn. Silloin olisin kuin väsynyt vanhus laahannut itseäni hänen rinnallaan ja jokaisen nousukohdan jälkeen olisi minun täytynyt pysähtyä hengittämään. Ja hän olisi hillinnyt nuoruuttansa ja voimaansa ja pysytellyt tasallani, ja hänen äänessään olisi ehkä ollut sama äidillinen sointi, jolla hän lapsen kanssa puhui.

"Kävelenkö liian nopeasti? Levätkäähän toki ettette vahingoita terveyttänne."

Ja sitten olisi hän ehkä vielä rakastettavasti valehdellen lisännyt: "Kävelen paljoa mieluummin hitaasti metsän läpi, silloin saa enemmän nauttia siitä." Ja sen ohessa olisi hänen jalkojaan nykinyt kuin olisi hän halunnut tanssia.

Kaiken tämän olen itseltäni säästänyt, olen hitaasti ja filosofisesti kävellyt kuusimetsän läpi kotiin, laskeutunut lepotuoliini kuistille ja juonut maitoni, lukenut kappaleen Schopenhauer'ia, ja, kun olen siitä saanut tarpeeksi, selaillut lehtiä.

Maailma on sentään surullinen!

Illalla.

Täksi päiväksi saatte mennä matkaanne, filosofiat, Schopenhauerit ja Nietzschet ja kaikki tyyni te pessimistit ja stoalaiset. Saakeli soikoon, hiukkasen iloa tarvitsee ihminen, ja tyhmää ja pelkurimaista on mennä iloa pakoon.

Kun tänään päivällä olin kirjoituksineni valmis ja uneksin ja mietiskelin itsekseni, rapisee äkkiä sora puutarhassa keveistä askelista. Heilwig seisoo siellä ja tähystelee ylös luokseni.

"Saako teitä häiritä?"

Minä koetin kiskoa pois peitteet, joihin rouva Bühler oli minut huolellisesti käärinyt, mennäkseni häntä vastaan, mutta hän oli jo noussut nuo muutamat portaat, ennenkuin olin ennättänyt valmiiksi. Hän painoi minut hellästi ja pontevasti takaisin tuolilleni.

"Menen heti pois, jollette pysy siinä missä olette."

Minä vapisin, kun tuo kapea, luja käsi kosketti minua, ja jäin tahdottomana paikalleni. Se miellytti häntä. Hän tukki peitteen ympärilleni, kunnes minä makasin kuin muumio, voimatta liikuttaa itseäni.

"Nyt olette kohtelias", sanoi hän tyytyväisenä, "mutta siksipä olenkin tuonut teille jotakin mukanani." Näin sanoen piti hän edessäni pikku koria, joka oli täynnä mansikoita.

Mieletön, poikamainen ilo värähdytti minua, ja kuitenkin sain soperretuksi vain pari kömpelöä kiitosta. Sitten juoksi hän emäntäni luokse hakemaan sokeria, lautasen ja lusikan, ja sitten täytyi minun syödä hänen läsnäollessaan. Mikä lapsi hän kuitenkin on kaikessa vakavuudessaan! Hänen silmänsä säteilivät kuin lapsen, hänen seuratessaan jokaista lusikallista, jonka vein suuhuni. Minä luulen hyvien naisten tuntevan puhtainta onnea vain silloin, kun he tekevät muita onnellisiksi.

Olisin tahtonut suudella noita rakkaita, solakoita käsiä, jotka olivat poimineet minulle kaikki nämä sadat marjat, mutta minä en saa pelästyttää häntä enkä häiritä hänen suloista luonnollisuuttaan, vaikka hänen tähtensä olenkin viskannut filosofiani seinään.

Elämä, elämä, minä polvistun edessäsi; vain yksi pisara sinun virrastasi, vain yksi kukka sinun puutarhastasi, vain yksi säde sinun valorunsaudestasi!