X.
Sunnuntaina, jolloin kirkkoherran vaali oli Kettuniemellä toimitettava, oli väkeä kokoontunut kirkkoon ahdinkoon asti. Jälleen sai nähdä niidenkin saapuvan, jotka muuten kirkosta ja siellä käymisestä eivät välittäneet. Tosin tulivat he vasta Jumalan palveluksen päätyttyä, ettei heidän tarvinnut heille vastenmielistä kirkon ilmaa tarpeettoman kauvan hengitellä.
Ihmisluonto on, näet, aina taipuisa välttämään sellaista, mikä ei sitä miellytä tai on ristiriidassa sen pyrintöjen kanssa. Kun sentähden kirkossa saa kuulla yksin puhuttavan ja laulettavan näkymättömästä hyvästä, tulee sellainen ikäväksi niille, jotka ajattelevat ja myötäänsä etsivät jotain silmin nähtävää tai kouraan tuntuvaa hyvää. Tästä syystä oli Kettuniemelläkin sellaisia, joiden halu kirkossa käymiseen oli alentunut jäätymä pisteesen, — mutta nyt vaalin ajalla oli tässä heidän alentuneessa halussaan tapahtunut huomattava muutos. Mikä suuri hyvä ja siunaava vaikutus on vaaliajasta seurakunnalle!
Lainmukaisesti alkoi provasti Tarkkanen vaalitoimen lyhyellä puheella, jota, vaikka hän puhuikin matalalla äänellä, tarkkuudella kuunneltiin. Puheessa teroitettua kehoitusta, vaalissa noudattamaan omaatuntoaan, tahtoi tietysti jokainen noudattaa, niinkuin tavallista on tällaisissa tilaisuuksissa. Olihan siihen myös erityisten lähettiläin kautta edellisellä viikolla koetettu omiatuntoja valmistaa.
Puheensa jälkeen ilmoitti vaalintoimittaja, että kysymyspäivänä oli erehdyksestä seurakunnan ääniluku laskettu liian korkeaksi, jonka erehdyksen hän nyt tahtoi korjata. Erehdys, selitti hän, ei ollut hänen syynsä, vaan oli syntynyt siitä, ettei se, jolle asia kuului, ollut edeltäpäin pitänyt ääntölistasta tarpeellista huolta. Ettei kuitenkaan sanotun erehdyksen korjaamalla tapahtunut mitään muutosta itse kysymyspäivän toimituksessa, niin tuli se jäämään seisovaksi.
Järvelän herra, joka muutamain toisten pomoin kanssa oli asettunut ensimmäiseen penkkiin, nousi sitten ylös ja pyysi pöytäkirjaan merkittäväksi: »Vaikka hän ja toiset valittajat tahtoivat tässä tilaisuudessa käyttää ääntövaltaansa, niin ei he sillä luopuneet valituksestaan, jonka he maisteri Krypqvistin hyväksi olivat alkaneet». He tahtoivat siten olla mukana kirkkoherran valitsemisessa, jos kävi niin taikka näin.
Ketä toisilla valittajilla tarkoitettiin jäi vähän epäselväksi. Järvelän herran mielestä tarkoitti toiset valittajat kaikkia, jotka olivat nimensä tai puumerkkinsä ennen mainittuihin listoihin piirtäneet. Mutta siitä mielipiteestä täytyi hänen osaksi luopua. Sillä ääniä kuului, jotka ilmoittivat, että monta on luopunut kaikesta valittamisesta ja tahtoi äänestää ilman ehtoja. Saatiinpa vielä kuulla sitäkin, ettei kaikki olleet ymmärtäneet, mihin tarkoitukseen heidän nimiänsä oli kerätty, vaikka he syistä, joista jo on selitetty, olivat toisten mukana nimensä antaneet.
Kun tästä välinäytöksestä oli päästy, alkoi äänestäminen vaalilistan mukaan, jota uteliaisuudella ja jännityksellä kumminkin ensi alussa seurattiin. Pitkäsen nimi siinä useimmin saatiin kuulla, lausuttuna väliin kovemmalla väliin heikommalla äänellä, äänestävän henkilön mukaan. Erittäin järvikylistä näytti Pitkänen saavan ääniä runsaasti osaksensa. Järjestyksessä seurasi Alanderin nimi, jonka äänestyksessä sai kuulla. Muutamissa kylissä näytti silläkin olevan erityinen suosio. Jota vastaan Forssin nimi oli perin unohtua toisten joukosta pois. Ainoastaan kaksi tahi kolme kertaa kuuli sitä koko ajalla mainittavan.
Äänestämisen ajalla oli puhelu-haluisilla, jotka seisoivat taampana hyvä tilaisuus hiljaisesti haastella keskenään ja tehdä päätelmiään. Ei myös he sellaista tilaisuutta jättäneet käyttämättä.
Sukkelapäinen Aronen kuiskasi puoliääneen vakavalle vieruskumppanilleen
Jyrrin Paavolle:
Kieltämättä oli tuo Järvelän ukon esitys, jonka hän tahtoi pöytäkirjaan merkittäväksi, kekseliäs temppu ja hänen pitkän elämänsä kokemuksen arvoinen.
Mitäs sillä tarkoitat? oli toisen yksinkertainen vastaus siihen.
Niin, näetkös? sanoi Aronen, kun heittää verkkonsa kahtaalle päin, niin jollei kalasta toiselta puolelta, niin totta kalastaa toiselta.
Ahaa, kyllä ymmärrän mistä tuuli puhaltaa, vastasi Jyrri. Tarkoitat, jollei Järvelän ukko saa Krypqvistiä, niin voi hän saada Pitkäsen tai päinvastoin asianhaarain mukaan. Mutta tuohan on vähän niinkuin kahden äänestämistä. Onkohan se oikein luvallista?
Luvallista? Kuka sen meikäläisistä voi selittää? Sillä sehän on uusimpia keksintöjä, jonka hyvyyttä nyt koetellaan, oli Arosen vastaus.
On vähän ihmeellistä, puheli siinä lähellä hiljaa Tuulensuun Matti
Wähälän emännälle, että tuo Järvelän herra vielä tahtoo riidellä
maisterin tähden, kun kerran kysymyspäivänä ei häntä saatu neljänneksi.
Eihän se herra ole edes kertaakaan kuullut maisterin saarnaavan.
Mitä ihmeellistä siinä on? vastasi Wähälän emäntä takaisin. »Kyllä pappia muuhunkin tarvitaan ei ainoastaan kirkon toimiin». Ettekö ole kuulleet, että maisterista toivotaan Järvelään vävyä, niin totta silloin kannattaa vähän vaivaakin hänen tähtensä nähdä?
Vai siitä se suuri pappismielisyys on. Järvelään syntynyt, jota viime ajoilla on niin huomattavasti ollut nähtävänä! tuumaili Tuulensuu.
Kuulkaas emäntä! uteli sitten Kivelän isäntä, joka myös oli seurannut keskustelua. Oletteko te kuulleet tuosta merkillisestä lapsen kastamisesta, joka kerrotaan tapahtuneen Jokikylässä?
Olen oikein: sillä tässä entis-viikolla kävin minä Myllymäessä, ja sain matamilta sen kuulla juurta jaksain.
No, sepä hyvä! Kotona puhui minulle siitä muija, muttei hän voinut sitä lähemmin selittää, kun oli itsekin vaan ohimennen saanut kuulla. Mutta kertokaapas te, kuinka se tapahtui, jos se on tosi asia, niinkuin sitä hollataan, pyysi Kivelän isäntä.
Kyllä minä kerron ja tosi asia se on, vastasi mielihyvällä emäntä. Katsokaas! pappi oli virkatoimissa viety Jokikylän Yrjälään, jossa vietettiin tyttären häitä. Hän tuli naimisiin, niinkuin tiedätte, Penttilän pojan kanssa naapuriseurakunnasta. Häätaloon tuotiin lapsi papin kastettavaksi. Kummit, jotka kuuluivat tuohon hyppyseuraan, tahtoivat, että hän olisi kastanut vanhan kirjan jälkeen. Kun pappi kieltäysi sitä tekemästä, selittäen, että se soti lakia vastaan, sieppasi muudan kummeista vanhan virsikirjan kainalostaan ja rupesi lukea lopettamaan kasterukouksia sitä kyytiä, ettei papille muu neuvoksi, kuin lähteä ulos huoneesta. Ja siunaamassa ajassa oli koko kastetoimi suoritettu, niin että sen suorittaja, eräs akka, pois mennessään vaan ovessa yrähti: »se on nyt reilassa».
Mutta siinä oli akkaa, joka vei voiton papistakin! myhähti sen johdosta ivaten Kivelän isäntä, jota emännän kertomus oli suuresti huvittanut. Mitäs luulette nyt sellaisesta seuraavan?
Silloin loppui äänestäminen, jota oli kestänyt monta tuntia. Kun vaalintoimittaja oli ennättänyt yhteenlaskea kunkin vaalipapin osaksi tulleet äänet, joka ei myöskään ollut pian tehty, ilmoitti hän kuuluvasti, että kappalainen Pitkänen oli saanut 2,500 markan äänet, kirkkoherra Alander vähän yli 300 markan edestä ja pastori Fors 26 markan äänet. Vaaliin tyytymättömällä on tilaisuus valittaa j.n.e.
Vaalin päätöstä kuunneltiin sekavilla tunteilla. Evankeeliset näkivät siinä toivonsa turhaan rauenneeksi; rukoilevaiset jälleen, että heidän rukouksensa oli tullut kuulluksi ja puolueettomat ihmettelivät, että Pitkänen niin suurella äänimäärällä voitti hakukumppaninsa.
Mutta yhtä vähän kuin evankeeliset ei rukoilevaisetkaan olleet sydämessään vaalin päätökseen tyytyväiset. Pitkästä anomalla olivat he tahtoneet estää heille vastenmielisen Alanderin pääsöä, mutta Krypqvistiä he oikeastaan halusivat. Ja häntä tahtoivat he Järvelän herran ynnä muiden pomojen kanssa alkamalla valituksellaan saada, vaikka sitten täytyisikin siinä asiassa mennä »armoistuimeen» saakka.
XI.
Valituksestaan, jonka neljännen anojat olivat kysymyspäivän toimituksesta tehneet Tuomiokapituliin, odottivat he mitä suotuisinta seurausta. Oli ikäänkuin itsestään selvää, ettei heidän tarvinnut muuta, kuin valittaa, niin maisteri määrättäisiin neljänneksi vaalipapiksi.
Ettei hän kysymyspäivänä saanut siihen tarvittavaa äänimäärää, ei tullut mihinkään lukuun. Vähästä arvosta piti sen olla, että kirkkoherran vaali jo oli laillisessa järjestyksessä toimitettu ja valittajat itse siinä äänestäneet. Ei myös se saanut merkitä mitään, ettei valittajat voineet esittää asiallista syytä kysymyspäivän toimen laillisuutta vastaan. Pääasia, josta kaikki tuli riippumaan, oli, että he olivat joukossa valittaneet ja että valittajiin kuului suuriäänisiä kartanoin haltijoita, joiden selän taa pieniääniset ja vielä äänettömätkin voivat asettua levolliseen turvaan.
Tuommoista hämmästyttävää viisautta saatiin kohta kirkkoherran vaalin jälkeen lukea paikkakunnan sanomalehdessä. Oli helposti ymmärrettävää, ettei sentään Kettuniemellä kaikki voineet yhtyä moiseen, tunnetun kynäniekan, neron tuotteesen, jos toiselta puolelta löytyikin sellaisia, jotka mielihyvällä sen tekivät, nähden siinä oman sydämensä ajatukset paljastetuiksi. Siksi oli, näet, se liian paksua ja typerää sepustusta, että se järkevimmissä herätti oikeutettua paheksumista eikä heidän puoleltaan saattanut jäädä vastalauseetta.
Pian ilmestyi sentähden sanomalehteen vastakirjoitus, jossa asiallisesti ja vähän ivallisesti paljastettiin ei yksin edellisessä kirjoituksessa esiintyvä typeryys vaan koko se vehkeileminen, jota maisterin hyväksi oli Kettuniemellä harjoitettu ja ennustettiin siitä tulevan naurettavaa palttua.
Tämä oli samaa, kuin olisi kepillä pistänyt ampiaispesään. Se sai mielet kuohuksiin, herätti asiataharrastavissa harmia ja oli vähällä saada innokkaimmat heidän joukossaan pois suunnilta.
Kuka oli se, joka uskalsi sillä tavalla ajatella ja kirjoittaa »siitä työstä ja hankkeesta, jota he olivat koko seurakunnan hyväksi hankkineet?» — Ettei se ollut tapahtunut koko seurakunnan tahdosta, vaan valittajain liian tunkeilevaisesta hyväntahtoisuudesta jonkun yksityisen hyväksi, siitä ei saanut puhua mitään. — Eikö myös se ollut miltei pyhän häväisemistä, että vastakirjoittaja oli vielä kirjoituksessaan rohjennut mainita vanhan kirkkoherra-vainajan nimen? — Että hän kuolleessa, niin kirkkoherra kun se oli ollutkin, näki tavallisen syntisen eikä mitään paavilaista pyhimystä, oli edellä mainitun viisauden mittakaavan mukaan sopimatonta. — Ja eikö se ollut suorastaan »Juudaan tapaista», että vastakirjoittaja tahtoi tietoa rahain keräämisestä ja pilkallisesti kysyi, jos niistä oli käytetty nimien kerääjäin suun voitelemiseksi, koska kerääjäin joukossa oli huomattu sellaisia voideltuja henkilöitä?
Oli siis saatava selville sellainen suora ja ehkä valituspuuhille vaarallinen kirjoittaja ja hänen annettava kasvuin kanssa tietää, mitä hänen rauhaansa sopi, ettei toiste pistäisi häiritseväisesti nokkaansa asioihin, joita seurakunnan yhteiseksi hyväksi ajettiin.
Näin sitä tuumittiin, kyseltiin ja keskusteltiin siinä ystävä-piirissä, jossa Hanhinen oli johtavana sieluna. Hänen neronsa varaan, niinkuin luonnollista oli, uskottiin myös vastauksen laatiminen sanomalehteen. Sillä hän, »joka oli kirjoittanut moneen sanomalehteen ja siis niin muodoin saavuttanut sekä toimituksen että lukijain suosion», parhain ymmärsi, selitti vähän mielistellen Räivänen, kuinka ajatusmeininkiä paperille pannaan. — Toimi oli kuitenkin siksi painavasta laadusta, että ystävät katsoivat heillä olevan syytä myös neuvoillaan ottaa osaa siihen. Erittäin pyysi »huutavan ääni» ja Maitolan Ville kumpikin puolestaan teroittaa kynäilijälle, mitä rahveltavaa hänen tulisi tuossa aiotussa vastakirjoituksessa mainita, että se oikein sattuisi, niinkuin yhteinen mieli oli, luihin ja ytimiin.
Hyvillään hänelle uskotusta toimesta ja mielessään vakaasti päättäen kerrassaan surmaavalla kirjoituksella panna vastakirjoittajan suun tuppeen, ryhtyi Hanhinen heti kotiin tultuaan suureen tehtäväänsä. Rohkeutta ei häneltä puuttunut, joka oli jo monasti pienissä sanomalehti-uutisissa kynäänsä heiluttanut. Olipa hän kerran kynäilijä-intonsa kiihoittamana vähän pitemmästikin kirjoittanut Kettuniemen olemattomista hihhuleista. — Papeilla enempää kuin muilla ei ollut mitään tietoa koko »siitä hihhuli-suunnasta, joka Kettuniemellä oli voittanut äärettömän paljon alaa». Asiantuntevana oli hän kirjoituksessaan lähemmin selittänyt niiden tuntomerkiksi: veisun, polvirukouksen ja muuta sellaista. Siis ihan selviä hihhulilaisuuden omituisuuksia!
Ettei siis Hanhiselta rohkeutta puuttunut, voi sanotusta kyllä huomata. Kun tähän lisäksi tuli innostus, jota mieluinen aine hänessä herätti, niin ei häneltä edellytystä puuttunut sen asian menestymiseksi, johonka hän oli ryhtynyt. Mutta siitä huolimatta tahtoi hänen ajatuksensa olla joko liian kuohuksissa tai, mikä oli uskottavampaa, vähän kehittymättömässä tilassa, jotta hänen oli niitä vaikea sovittaa paperille. Hän kirjoitti ja pyyhki jälleen ylitse; kirjoitti, pyyhki ja mietti pari kolmekin päivää, saadaksensa jotain näkyväistä esiin. Hän ymmärsi, että kirjoituksella tulisi olemaan sitä tehokkaampi vaikutus, jos hän sitä höystäisi jollakin sattuvalla vertauksella ja vaikkapa siihen sovittaisi vähän Jumalan sanaakin, koska asia koski kirkkoherran vaalia ja lopettaisi hurskailla mietelmillä. Innostuksen tuuli oli hänet vähällä jättää, ennenkuin hän sai mielestään sopivan kyhäelmän kyhätyksi. Ei puuttunut enään muuta, kuin että hän kirjoitti sen puhtaaksi, salaisuudessa luki ystävilleen ja sitten kiireesti lähetti sanomalehden toimitukselle ensi tilaisuudessa julkaistavaksi.
Tätä tyytyväisin mielin, niinkuin sen sopi, joka tietää työnsä hyvin suorittaneen, tuumiessaan, otti ja heitti hän pöydältään tarpeettomat paperit pesään, jossa iloinen valkea palaa leimusi.
Mutta voi kauhistusta! — Innoissaan erehtyi hän heittämään juuri ne paperit, joiden kirjoittamisessa hän oli niin paljon vaivaa nähnyt, hikoillut ja miettinyt, jopa niiden vaikutuksesta salaa edeltäpäin iloinnutkin.
Nyt olivat ne palaneet poroksi.
Ikäänkuin häntä ivatakseen pisti jälelle jääneistä papereista esiin erään novellin teelmäs, jota hän aikansa huviksi oli toisinaan yrittänyt sommitella, ilman että siitä oli syntynyt sen kypsempää. Tämän, jossa kertomuksen juonena oli vanhan piian häikäilemätön rohkeus, olisi hän harmissaan suonut sinne nimeltä tunnettuun paikkaan, jonne naisten väitetään naima-ijässä vähemmän haluavan, jos vaan sillä olisi saanut palaneet paperinsa takaisin. Mutta, surullista sanoa, tapahtunutta ei saanut toivomallakaan muutetuksi, sillä hävittävä tuli ei anna saalistansa takaisin.
Nyrpeällä mielellä ja masentuneena täytyi Hanhisen ryhtyä uudestaan kirjoittamaan. Mutta nyt oli innostuksen tuuli puhaltanut itsensä loppuun. Turhaan koetti hän muistella niitä sopivia lauseita, sana-sutkauksia ja sattuvia kohtia, joita ensimmäisessä kirjoituksessa oli ollut. Kiire kun hänellä oli ollut, ei hän ollut sitä ennättänyt kunnolla läpitse lukemaan ennenkuin sanottu harmittava vahinko tapahtui.
Seurauksena oli, että hän suurella vaivalla ja ajan hukalla sai kyllä kyhätyksi pitkän mutta laihan sepustuksen, jota parista kömpelöstä vertauksesta puhumatta ei edes siihen sovitettu raamatunlause ja lopussa hurskas mietelmä saaneet mehevämmäksi.
Ettei myös se itse asiasta sisältänyt mitään asiallista, niinkuin vastakirjoituksessa, joka sen johdosta ilmestyi, lyhyeen huomautettiin, että sanat näyttää toisinaan keksityiksi peittämään sisällön köyhyyttä. Ja neuvottiin ystävällisesti kynäilijää hankkimaan itselleen jonkunlaista päänkoputtajaa, estämään häntä vastaisuudessa kirjoittamasta asioista, jotka menevät hänen matalan horisonttinsa yli.
XII.
Viimein saatiin Tuomiokapituliin tehdystä valituksesta päätös. Mutta suuri oli sen johdosta valittajain pettymys Kettuniemellä. He odottivat, että Tuomiokapituli katsoen valittajain suureen lukumäärään olisi määrännyt uuden kysymyspäivän tai vielä suoremmin maisteri Krypqvistin heti neljänneksi vaalipapiksi. Mutta sen siaan oli sen päätöksessä lyhyeen: »Kosk’ei valittajat ole voineet valituksensa tueksi esittää mitään asiallista syytä, niin ei heidän valituksensa anna Tuomiokapitulille aihetta mihinkään toimenpiteesen. Tähän päätökseen tyytymättömillä on tilaisuus alammaisilla valituksilla j.n.e.»
Tämä oli todella toista, kuin mitä oli toivottu ja hartaasti odotettu. Näytti kuin koko maailma olisi yhtynyt vastustamaan »sitä hanketta, jota valittajat olivat Kettuniemen hyväksi hankkineet», ja jonka tähden niin paljon vaivaa ja puuhaa nähneet. Tämä oli sitä masentavampaa, kun valittajain joukossa oli pitäjäin parhaita ja valituskirjan oli kyhännyt oikein lainoppinut. Ja ei sittekään ollut menestystä!
Tosin oli heillä vielä tilaisuus Tuomiokapitulin päätöksestä valittaa K. Senaattiin, johonka vaaliasia muutenkin tuli menemään, että Kettuniemi oli Keisarillinen pitäjä. Mutta sillä toivon varmuudella, jolla he olivat kääntyneet edelliseen ei he voineet enään kääntyä jälkimäiseen. Siksi oli heidän toivonsa saanut pahan kolauksen, että se teki mielet hyvän määrän tasaisemmiksi. Vastaisuus, joka siihen asti oli näyttänyt lupaavan valoisalta kumminkin niiden mielestä, jotka luottivat valittajain suureen lukuun ja mahtimiehiin, oli nyt vetääntynyt pilviin ja niin vastenmielistä, kuin sellainen olikin ajatella, näytti se ennustavan sadetta.
Mitä ennen vaali- ja valitusinnon touhussa ei myös useimmat olleet ymmärtäneet tai tahtoneet ottaa huomioon, rupesi vähän selvenemään heillekin ja tuotti lisää huolta. Ruvettiin salaisesti pelkäämään sitä, että niin ansiokas kuin maisteri oli Kettuniemellä, niin saattoi hän yläilmoissa käydä vaan tavallisesta apulaispapista, jonka ansiot, muutama virkavuosi ehkä punnituksessa huomattaisiin kovin keveöiksi.
Tämä oli ikävä kohta, jota ei parhaimmallakaan tahdolla voinut auttaa. Sillä tuskin saattoi odottaa, vaikka olikin »koko seurakunnan hyvä» kysymyksessä, ettei maisterin pienet ansiot ja se ettei hän ollut edes vaalissa, saattaisi häntä heikkoon valoon, jollei vallan näkymättömäksi, kun häntä puolueitten yläpuolella verrattiin vaalipappeihin, joista vanhemmalla oli lähemmäksi yhtä monta virkavuotta kuin maisterilla oli ikävuotta ja nuorempi ehkä jo silloin oli korkeimmalla arvolauseella suorittanut papintutkintonsa, kuin maisteri alkoi koulunkäyntinsä.
Mutta yhteistä hyvää katsoen valittaa sitä sentään täytyi vaikka heikommallakin toiveella sen menestymiseksi. Sillä löytyihän sellaiseen hyvään tarkoitukseen rahaa käytettäväksi. Järvenpään isäntä oli luvannut sentähden uhrata 1,000 markkaa, Heinäsuon isäntä puolet siitä ja toiset pienempiä summia. Osoituksena heidän suuresta uhraavaisuudestaan oli jo tuo suutarin markka, jonka he toimitetussa keräyksessä olivat toisten mukaan kukkarostaan kirvoittaneet.
Ettei siis rahaa puuttunut, niin valitusta jatkettiin K. Senaattiin.
Mutta asian paremmaksi menestymiseksi lähti isäntämiehet Heinäsuo,
Järvenpää ja Seppälä kumarrusmatkalle Helsinkiin. Sillä olihan
Kettuniemellä sellaiseen totuttu.
Ei nimittäin ollut mitään harvinaista pistäytyä sieltä väliin toisesta väliin toisesta syystä salavihkaa käymään Tuomiokapitulissa tai muualla asianhaarain mukaan. — Valitusasiassa oli jo sitä keinoa kaikissa alemmissa asteissa koetettu. Kivimäen vanhat piiat, muita mainitsematta, olivat sen tähden ajaneet vaalintoimittajan ja läänin rovastin luona sekä vielä uskollisen palveliansa persoonassa käyneet Tuomiokapitulissa. Ei siis oltu työtä ja vaivaa säästetty, ei mitään tunnettua keinoa jätetty käyttämättä, vaikka siihen asti oli kaikki ollut turhaa.
Helsinki oli ainoa paikka, joka oli vielä käymättä ja sinne oltiin nyt matkassa sekä valitus- että kumarrustietä koettaen.
Isäntämiesten Heinäsuon ja hänen kumppaninsa saapuessa Helsinkiin, oli jo myöhäinen ilta. Ensimmäisenä huolena oli heillä sentähden etsiä itselleen sopiva yömaja, joka jonkun vastuksen perästä heille onnistui. Mutta aamulla vasta huolet alkoi ja niitä kesti kaiken päivää. Olipa isäntäin päät vähällä mennä pyörälle, heidän keskenään tuumiessaan, miten he asiansa parhaiten toimittaisivat. Sillä ei siinä kyllin, että kuljettava kylä oli peloittavan suuri, vaan myös käytävät paikat olivat heille outoja. Sentähden luki Seppälä mielensä rohkaisemiseksi tavalliset aamurukouksensa kahteen kertaan. Heinäsuo, joka oli enemmän maailmallismielinen, kävi tillikkamyymälässä hakemassa sydämen vahvistusta ja Järvenpää osti hattumaakarilta uuden silkkivuorisen hatun.
Näin hengellisesti ja maallisesti valmistettuaan päättivät he asiasta keskenään tuumittuaan käydä senaattoreja tapaamassa heidän kotonaan. Tähän neuvoi Seppälä, joka rakasti kahdenkeskisiä keskusteluja, että niissä sai niin vapaasti puhua kaikesta, mitä sattui kulloinkin sydämellä lepäämään. Tosin tuotti sellainen käyminen heille enemmän vaivaa, kävelemistä ja kyselemistä, kun noita korkeita herroja, joiden kaikkein luona heidän piti käydä kumartamassa, oli niin monta. Mutta mitä ei sitä tehnyt ja vaivannut itseänsä yhteisen hyvän tähden? Erittäin kun isännät olivat tunnetut sellaisesta uhraavaisuudestaan yleisten asiain edistämiseksi!
Mutta kun onni tulee kieroksi, niin se tuleekin. Tämän saivat isännätkin surukseen havaita. Missä ei ollut heidän etsimänsä senaattori kotona, missä ei ollut senaattorilla aikaa heidän vastaanottamiseensa; missä oli senaattorilla jotain muuta estettä. Turhaan kävivät he, väliin juoksujalassa, keväisen päivän hiki tukassa Helsingin pitkiä katuja, mielessään ehkä miettien: vaikea on sentään opin tie. Ainoastaan viimeisessä heidän käymässä paikassa saivat he asiastaan vähän aikaa puhella erään palvelian kanssa, joka vähän kaksimielisesti siitä tuumasi, että se voi menestyä ja jäädä menestymättä, riippuen siitä, kuinka se Senaatissa tutkitaan ja päätetään.
Sellaisesta puheesta ei ollut suurta lohdutusta, ärähti, heidän pois käydessään, toisille vähän happaman näköisenä Heinäsuo. Ja kävellä on saanut itsensä väsyksiin kuin maksun edestä.
Ei ollut, se on totta, myönsi Seppälä, väsyneesti katsellen sopivaa istuinpaikkaa itselleen. Ja niin monessa paikassa kuin me olemme käyneet!
Niin, ei ollut, yhtyi siihen myös Järvenpää, kaivaen taskustaan paperossin esiin, jota hän rupesi masentuneen mielensä rohkaisemiseksi sytyttämään. Meidän vaivamme on tänään ollut ihan turhaa.
Toisena päivänä päättivät he, välttääkseen enempää joutumasta eiliseen opin kouluun, josta he mielestään olivat jo saaneet tarpeekseen, Järvenpään neuvosta käydä suorastaan Senaatissa. Täällä kohta eteisessä otti heidät vastaan kiiltonappinen ja kauniin rihmanen herra, jopa alentui kohteliaasti kysymään heidän nimiänsä ja asiaansa.
Heinäsuo, jolla oli toisia rohkeampi luonto ja notkeempi kieli, rupesi kohta laveasti selittämään: he olivat isäntämiehiä kuuluisalta Kettuniemeltä, jotka olivat tulleet alamaisimmasti pyytämään, että he saisivat maisteri Krypqvistin, joka jo muutaman vuoden oli ollut heillä pappina, kirkkoherrakseen, sillä se oli heidän seurakuntansa yhteinen mieli.
Vähän hymyillen vastasi kiiltonappinen herra, että kaikki asiat, jossa käännytään Senaattiin, ovat aina esitettävät kirjallisesti.
Niin oikein, armollinen herra, sanoi siihen nöyrästi kumartaen Seppälä. Kettuniemeltä on kyllä kirjallisesti asiassa valitettu Senaattiin, mutta me isäntämiehet olemme tulleet, että niinkuin — — —.
Hyvä hyvä, keskeytti siinä kiiltonappinen herra, jonka mielestä isäntäin suuri puheliaisuus alkoi käydä rasittavaksi, voitte siis toivoa siksi, kuin päätös teidän valittamassa, asiassa annetaan Senaatista.
Kiittäen nöyrimmästi saadusta lohdullisesta tiedosta, poistuivat isännät hyvillä mielin isosta talosta, käydäkseen vielä eräässä huomattavassa paikassa asiatansa ajamassa ja sitten lähteäkseen tietoineen paluumatkalle.
XIII.
Hyviä tietoja oli isännät Heinäsuo ja hänen kumppaninsa Helsingistä tuoneet Kettuniemelle. Tämä herätti toisissa valittajissa uutta toivoa ja elähytti heidän sattuneesta vastoinkäymisestä lamaantunutta mieltään. Erittäin oli se rohkaisevaa ja ikäänkuin parantavaa palssamia haavoitetulle sydämelle, mitä Heinäsuo tiesi kertoa. Sillä vastakohtana toisille, jotka olivat enemmän vakavia ja hidaspuheisia, oli Heinäsuo vilkasluontoinen ja puhelias, ja ymmärsi sen lisäksi koskea juuri sellaisia asioita, jotka hän tiesi kuulijoitaan miellyttävän.
Niinpä hän esimerkiksi heidän matkaltaan junalla muisti yhtä ja toista huvittavaa, joka sai kuulijat hyvälle tuulelle. Kulku oli ollut halpaa ja nopeaa. Tuskin kerkesi junaan päästyään siunaamaan itseään, kun mennä huristettiin sitä kyytiä, että oikein sydäntä kouristi. Se oli toista, kuin ajaa hölkytellä hevosella puolenpäivää naapurikaupungin väliä ja tuntea siitä vielä toisena päivänä väsymystä. — Kun he tulivat Helsinkiin, selitti hän, ei heidän tarvinnut muuta kuin sanoa, että olivat isäntämiehiä Kettuniemeltä, kyllä otettiin vastaan kuin herroja ja hyvät yömajat varattiin. Sillä heidän seurakunta onkin hyvässä maineessa joka paikassa, ja tunnettu ympäri Suomea. — Ja millainen suuri ja komea kaupunki Helsinki oli, siitä voi hän puhella vaikka päivän umpeensa halullisille kuulijoille, joita ei häneltä koskaan puuttunut, hänen kumarrusmatkastansa kertoessaan.
Sen siaan meni hän aina siitä kertoessaan sievästi ohitse, mitä he olivat saaneet turhaan juosta, hikoilla ja vaivaa nähdä Helsingissä, heidän etseissään senaattoreja heidän kotoaan. Mitäpä sellaisesta olisikaan ollut muille huviksi puhuttavaa, joka omaa mieltäkin tahtoi vähän karmia, kun sitä muisteli!
Mutta kertoa heidän käynnistään Senaatissa, jossa kiiltonappinen herra oli heidät niin kohteliaasti vastaan ottanut ja heidän asiastaan keskustellut, se oli Heinäsuon mieliaine, johon ei hän koskaan väsynyt. — Hän ei voinut kyllin kiittää pääsenaattoria, jonka kanssa, vakuutti hän, he olivat saaneet puhella vaali-asioista lähes tunnin aikaa. Kovin hyvä oli hän ollut puhutella ja oikein kättä heille paiskannut, kun hän keskustelun lopuksi kehoitti heitä olemaan hyvässä toivossa, sillä heidän asiansa tulee päättymään seurakunnan hyväksi.
Ikäänkuin vähän salaisesti tiesi Heinäsuo myös kertoa heidän käynnistään eräässä toisessakin paikassa, josta, vaikka kieli oli siellä tahtonut tehdä heille haittaa, he olivat asiaansa nähden saaneet hyviä lupauksia. Ja aina kertomuksensa lopuksi lisäsi hän: »nyt minä tiedän, kuinka sitä on tehtävä, jos niin sattuisi, että tästä vielä jouduttaisiin semmoisissa asioissa Helsinkiin matkustamaan».
Valitusasia oli siis saatu hyvälle kannalle. Toivo lopullisesta voitosta näytti varmalta ja yhtä lepäävältä, kuin hyvin orastunut toukopelto. Ja siitä tuli tietysti enin kiittää isäntämiehiä Heinäsuota ja hänen matka-tovereitaan eli oikeimmin heidän Helsinkiin tekemää kumarrusmatkaansa. Sillä sen johdosta vasta asiat olivat kääntyneet oikealle uralle.
Ei ollut ihme sentähden, jos suurin osa arvostelu-kykyä puuttuvista valittajista oli hyvillä mielin ja odotti toivolla ratkaisevaa päätöstä, kuin pimeässä vaeltaja kuun nousua.
Sitä suuremman hämmästyksen herätti sitten, kun ihan odottamatta saatiin sanomalehdistä lukea, että K. Senaatti oli nimittänyt Pohjakylän kappalaisen H. Pitkäsen Kettuniemen kirkkoherraksi. Tuskin salama kirkkaalta päivältä olisi enemmän järkähyttävästi vaikuttanut mieliin, kuin tämä uutinen. Sillä pitihän sen olla maisteri Krypqvist eikä hän, jota nimitettäväksi odotettiin.
Tosin oli Pitkänen vaalissa saanut enimmät äänet, jotta häntä siihen nähden saattoi toivoa kirkkoherraksi. Mutta maisterin puolella oli paitsi valittajain suurta joukkoa Helsinkiin tehty kumarrusmatka, jonka piti kaikki hyväksi saattaman. Ja kuitenkin oli asiat menneet toisin. — Muuten arveltiin järkevämpäinkin keskuudessa yleensä, että Pitkäsen nimitys tulisi viipymään vähintäin syksynpuoleen. Mutta nyt olikin se tapahtunut niin pikaisesti, että hän saattoi tavalliseen muuttoaikaan astua uuteen virkaansa.
Eikä siinä kyllin. Sanottua tietoa seurasi toinen yhtä odottamaton. Ilmoitettiin nimittäin, että Tuomiokapituli oli määrännyt maisteri Krypqvistin Pohjakylän v.t. kappalaiseksi ja että hänen oli kohta siihen toimeen ryhtyminen. Ei maisteri ennättänyt edes lähtösaarnaansa pitämään, kun niin odottamatta ja pikaisesti hänen täytyi matkustaa uuteen virkapaikkaansa.
Näin päättyi Kettuniemen vaali.
Tuo juonistansa kuulu juttu,
Jok’ intomiehet yhteen haali,
Kuin eellisestä ompi tuttu.
Turhaksi kävi työ ja vaiva,
Pomojen viisaus myös suuri;
Se monen sydäntä nyt kaivaa.
Kuin moisesta on tapa juuri.
Mutt’ opiksi voi olla vasta,
Kun tulee vaaliaika toinen,
Ett’ työtä seuraa juonikasta
Lopuksi heelmä karvaalloinen.