Illiskon lähdettyä asioimistoimille metsiin, tutki patrooni itse, konttoristien kummaksi, monta päivää pääkirjoja, joihin hän ei ollut enää vuosikausiin kajonnut. Kuta kauemmin hän taas kirjoja tutki, sitä vaiteliaammaksi hän näytti käyvän ja sitä pitempään hän aterioilla tuijotteli milloin vaimoonsa, milloin Selmaan, mutta aina vain salavihkaa. Ei kuulunut nyt leikkipuhetta enää patroonin suusta, vaan syvä huokaus tunkeutui usein esiin hänen rinnastansa. Rouvakin huomasi tuon miehensä alakuloisuuden, mutta hänen kysyessään kahden kesken syytä siihen, vakuutti patrooni aina: "eihän minulla mitään ole."
Iltana ennen Illiskon kotiin tuloa pysyi patrooni taas koko illan aivan vaiti. Vasta kaikkien levolle mentyä hän kysyi vaimoltaan: "mitä sillä Selmalla sitte oikeastaan on Illiskoa vastaan?"
"Mitä", toisteli patronessa, "vielä tuota, viitsii, kysyäkään."
"Hm; kukapa se kenenkään olennon ja elämän niin tarkoin tuntee, että tuomitsemaan kykenee", huokasi patrooni.
"Illiskon tuntee koko maailma heittiöksi", päätti patronessa. "Ole nyt muutoin vaiti, sillä minua väsyttää niin hirveästi ja nukuttaakin jo."
Patronessa nukkuikin kohta, mutta patrooni ähki ja vierittelihe vuoteellaan koko iltayön. Muistelipa rouva sittemmin unissaan kuulleensa toiselta vuoteelta jotain tyrskeen tapaistakin. Aamupuolella hiljeni kuitenkin kaikki ja patrooni jäi vielä levolle puolisonsa huoneesta lähtiessä. Hetki kului sitte toisensa perästä, eikä patroonia alkanut liikkeellä näkyä. Sen vuoksi hiivi patronessa viimein huoneesen miestänsä herättämään.
Heti kuului sitte makuuhuoneesta sydäntä vihlaiseva kiljahdus ja romahdus. Selma ja muuan palvelustyttö syöksähtivät kohta sinne. Heidän huutonsa kuultuaan kokoontui ennen pitkää huoneesen milt'ei koko talon väkikin.
Patronessa oli tainnuksissa lattialla miehensä vuoteen vieressä. Mies taas pullotti vuoteella selällänsä tuskan vääntämin kasvoin, pullistuneet silmät avoinna ja kädet levällään. Lakanasta kierretty hiihna oli solmittu hänen kaulaansa ja jäykistyneet kädet pitelivät lujasti hiihnan kumpaistakin päätä.
Paikalle haettu lääkäri todisti kuoleman tapahtuneen jo tuntikausia sitte; ja nimismies, patronessan ja Selman suostumuksella, uskoi toiminimen rahat ja kirjat vanhimman saapuvilla olevan konttoristin huostaan. Se sattuikin olemaan sellainen mies, joka ei luottamustoimestaan luopunut edes illan suussa kotiin saapuneen Illiskonkaan hyväksi. Siitä sydäntyi Illisko niin, että selitteli Selmalle ja patronessalle asioita semmoisia, jotta hänet, onnettoman vainajan muiston häväisijänä, ajamalla ajettiin jo samana päivänä pois talosta. Hän lähtikin, mutta uhkasi kostoa ja loukkasi lähtiessään kuolleen muistoa kaikkien kuullen.
Huolimatta kaikista huhuista ja Illiskon vehkeistä haudattiin patrooni lääkärin todistuksen nojalla loistavasti satojen saattamana; mutta sitte alkoivat heti ne pitkälliset käräjäjutut ja rettelöt toiminimen ja Illiskon välillä, joista paisui monen asianajajan kukkaro ja jotka aikanaan herättivät suurta huomiota koko maassa. Paljo selveni oikeuden käymisissä semmoisia seikkoja, jotka eivät olleet kunniaksi kumpaisellekaan puolelle, mutta kaikista tutkimuksista ja toteen näytöistä huolimatta jäi asioihin monta hämärääkin kohtaa.
Viime lopuksi Illisko kuitenkin menetti enimmän osan suurista vaatimuksistaan. Hänelle ei ylioikeuksissa tuomittu muuta kuin joku tuhat muutamasta metsäkaupasta, kolmen vuoden palkka ja joitakuita satoja kulunkeja. Sadat eivät kuitenkaan kuluihin riittäneet, eikä elämään niinä useina vuosina, jotka juttu kesti ja jotka Illisko oli enimmäkseen käyttänyt lakipykäläin tutkimiseen ja kaikellaisten ongelmoiden lainoppineilta utelemiseen. Lopullisen päätöksen tultua, horjui tosin koko toiminimenkin liike perustuksillaan, mutta Illisko olisi ollut puilla paljailla, jollei onnekseen olisi osannut jo ajoissa sijoittaa erääseen vankkaan rahalaitokseen muutamaa kymmenkuntaa tuhatta.
Aikomus hänellä oli asettua nyt kauppiaaksi kirkonkylään, mutta yleinen mielipide oli, niinkuin tavallisesti, voittajan puolella. Patronessaa peläten ei kukaan vuokrannut hänelle huonetta, eikä yksikään naapurisovun vuoksi edes uskaltanut myydä maatakaan. Illiskon täytyi sentähden siirtyä syrjäkyliin. Hatajärven kylässä oras nuori isäntä antoikin jo ensi kysymällä huoneet, kun sai lupaan puolitoista sataa vuokraa vuodessa. Niin siirtyi Illisko Hatajärvelle "yleisöä palvelemaan", niinkuin hän itse kaupanpitoansa nimitti.
Kauppa kulkikin väkirikkaassa ja laveassa kylässä hyvästi, vaikka Illisko itse — kunnan verojen kohoamisen pelosta — valitti sen aina huonosti käyvän. Kyläläiset olivatkin erittäin mielissään, kun kaupan kyläänsä saivat. Eikä todella pysynyt enää Hatajärvelle "talvellakaan tie tukossa, kun kerran kauppias kylään saatiin", kehuivat kyläläiset naapureilleen.
Paljo se kauppa kylään liikettä lisäsikin. Vierailla alkoi näet olla alituiseen asioita kylään, mutta ilmestyipä sitä liikkumista kylänsä ulkopuolella vähitellen kyläläisille itselleenkin. Heidän näet täytyi milloin hakea kylään lääkäriä sitomaan jonkun miehen tappelussa saamia haavoja, milloin taas kulkea käräjillä, milloin missäkin.
Sillä tavoin jo pysyi tie selvänä, mutta sileimpänä ja tasaisempana sen pitivät kauppamiehen kuormain kulettajat. Eikä sitä olisi ennen aavistanutkaan kuinka paljo kaikellaista tavaraa yhdessä ainoassa kyläkunnassa kulumaan saa, jos sitä vain saatavana on. Ja saatavana sitä oli monenmoista sekä käteisellä rahalla, että velaksikin. Ja osasi Illisko tavarata kaupitakin.
"Ei se tuo Illisko ole ylpeä, eikä mikään turhan tarkka kitkuttaja", tuumailikin sen vuoksi Illiskon kortteeritalon isäntä kerrankin apellensa, Liippilän lautamiehelle. "Kirjan päälle olen minäkin jo ottanut monta vuotta, vaikka aina on itse vuokransa käteisellä korvannut. Pari kertaa olen pyytänyt jo tiliäkin tekemään, mutta on vain sanonut: 'suuriinko nuo noussevat tuon vertaiset otot; ennättäähän ne selvitellä vastakin', ja ryypyn on aina tarjonnut. Niin; on se oikein rahvaan mies. Konjakkiakin antaa velaksi, vaikka kenelle. — — — Tietysti ei se sitä kuitenkaan konjakiksi kirjoihinsa pane, vaan 'tavaraksi' kuuluu tuppaavan. Ja on se valmis antamaan tavaraa, vaikka keskellä yötä, niinkuin monasti on tehnytkin."
"Hm", arveli lautamies. "Eiköhän sittekin olisi parempi, jos et siltä mitään 'kirjan päälle' ottaisi. Vuosien varrella voi otoistasi sittekin kertyä koko summa, varsinkin kun sinä, niinkuin moni muukin isäntämies, annat sille syksyllä rahoja tarvitessasi viljasi polkuhinnasta ja sitte keväällä ostat ne korkohinnalla takaisin. Minä pelkään sen miehen ottaneen pahan kelkkaansa ja kyllä siinä on miestä vetämään sen perille asti. Niissä muinaisissa sen käräjärettelöissä opin minä näkemään, jotta ei niitä Illiskolta keinoja eikä koukkuja puutu."
"Mitäpähän koukkuja tuolla sitte olisi, kun on niin reima mies kaikin puolin", vastasi isäntä huolettomasti ja kehoitti appensa tekemään totia vielä "pikkuisen palan päälle".
Niin eleltiin Hatajärvellä huolettomina ja kaikin puolin toisiinsa tyytyväisinä pitkät ajat. Tulipa sitte muutamana syksynä kova kato, ei vaan Hatajärvelle, vaan koko maahan. Silloin vaati Illisko kaikilta velallisiltaan velkakirjat ja kiinnitti ne taloihin. Nyt tuli tosiaankin tiukka aika, sillä Illisko ei antanutkaan enää isäntien oman mielensä mukaan, kuten sitä ennen, metsiänsä myydä. Suuriksi olivat käyneetkin miesten silmät, huomatessaan miten suuriksi heidän velkasummansa Illiskolle oli ajan pitkään korkoineen jo ennättänyt kasvaa. Vielä suuremmiksi ne kuitenkin kävivät, kun yhtäkkiä kuulutettiin kylän useimmat ja upeimmat talot myytäviksi Illiskon saamisista. Miehet astuskelivat sitte alla päin ja naiset itkivät melkein joka talossa; mutta Illisko selitteli yhä ystävällisen näköisenä: "aika on huono ja minä tarvitsen omani, kun tässä takavuosina sain niin suuria vahingoita, kuten itsekin tiedätte."
"Pitääkö tässä nyt vielä talottomaksi joutua tuon ruojan takia", tuumaili nyt Illiskon kortteeritalon isäntä. "Enkä minä, kun oikein ajattelen, ole häneltä oikein tarpeellista tavaraa ottanut kovinkaan monen markan arvosta. Sen se nyt kuitenkin teki — — — sen tekosensa!"
"Harvoinkos on pää ollut sinulla, niinkuin monella muullakin, kolmantena jalkana lähtiessänne Illiskon puotikammarista", sanoi siihen emäntä ja tillahti itkuun kiukuissansa.
"Ole mukisematta!" tiuskasi silloin isäntä äreästi hänelle. "Ole mukisematta sinä ja muista kaikkia niitä karttuunipakkoja, sokeritoppia, pitsinippuja ja muita rimsramssuja, joita olet lakkaamatta puodista kantanut omiesi ja lasten hetaleiden helyiksi ja koristeiksi!"
Isännän ei kuitenkaan tarvinnut toki talostaan lähteä, vaikka monelta muulta huuti Illisko pakkomyynnissä sekä maat että mannut. Kauppamies näet armahti kortteeritalonsa isäntää ja teki hänen kanssaan sellaiset paperit, että "velka kuittaantuu ihan itsestään", kun isäntä vain elättää Illiskon talosta kuolinpäivään asti ja sitte kunnialla saattaa hänet hautaan. Sopimuskirjoissa oli monta monituista muutakin pykälää ja kohtaa, joiden vuoksi Liippilän lautamies arveli talon tulevan vielä monin kerroin maksetuksi. Illisko ei näet vielä ollut kuin noin viisissä kymmenissä ijältään ja "kovin paljo oli kirjaan koottu velalliselle velvollisuuksia", arveli lautamies. Isäntä kumminkin suostui ennemmin kaikkeen, kuin lähti perheineen maailmata kiertämään taikka rupesi apellensa huonemieheksi.
Illiskoa eivät nyt enää huolet haitanneet. Hän eli ja oli onnellisena, vaihtaen huutamillansa tiloilla lampuoteja ja arentimiehiä harva se vuosi. Kohta oppivat kuitenkin ihmiset mukaantumaan nöyrästi kaikkiin Illiskon oikkuihin ja mies oli sitte tyytyväinen. Hymy väikkyi alinomaa hänen huulillaan ja pääkin oli nyt aina pystyssä ja katse rohkea, kuin kaikesta riippumattoman miehen ainakin. Hänellä ei ollut enää mitään vakituista tehtävää, sillä hän oli jo lopettanut kauppansakin, arvellen: "miksi minä tekisin työtä muiden hyväksi, kun kerran voin antaa muiden tehdä työtä omaksi hyväkseni."
Vähitellen näytti kuitenkin jonkunmoinen tyytymättömyys ja kyllästyminen valtaavan Illiskon. Hän alkoi käydä luonteeltaan aina rauhattomammaksi ja entistään kiukkuisemmaksikin. Lopulta hän jo rupesi puhelemaan elämän turhuudestakin ja alkoi ahkerasti lukea kaikellaisia hartauskirjoja. Kirkossakin hän käydä nyt kuuppaasti joka pyhä, vaikk'ei ennen ollut joutanut sinne, jos korkeintaan kerran vuoteen. Rupesipa hän vielä seurakunnan hyväntekijäksikin.
Sinä talvena näet, jona rovasti pani hänet pyhäkoulun opettajaksi Hatajärvelle, osti Illisko kirkkoon lahjaksi komean ja kalliin lasikoristeisen kynttiläkruunun. Toisena talvena hän tuotti taas jouluksi alttarille Pietarista asti paksut ja parrakkailla pyhäin kuvilla koristellut vahakynttilät, jotka kestivätkin polttaa monta jouluaamua. Hämmästyksen huumaamiksi kävivät kuitenkin seurakuntalaiset vasta sitte, kun Illisko eräältä kaupunkimatkaltaan palatessaan toi kirkkoon oikean urkuharmoonion. Sittemmin kuultiin hänen huutaneen sen sattumalta jonkun vararikkoisen tirehtöörin huutokaupasta, mutta komea se oli, jos ei juuri kovaääninen.
"Kyllä se mahtaa olla kallis kappale", ihmettelivät emännät kirkkomäellä ensi kerran soittokoneen ääniä kuultuaan ja rovastin sen vihittyä m.m. sanoilla: "anna äänesi kuuluu, sinä Sienin soitto!" "Kallishan se varmaan on, kun soipikin niinkuin taivaan pankolla ja paikalla parahti, kuu rovasti käski."
"On voinut aikoinaan olla kalliskin", tuumaili siihen Liippolan lautamies, "mutta Illisko siitä vain ei ole paljoakaan maksanut, mokomasta vanhasta rämästä."
Sanomalehdet tietysti ylistelivät Illiskoa hyvistä töistään kupliksi vesien päälle, mutta Hatajärveläiset puhelivat takanapäin: "se kaiketi koettaa sillä tavoin ostaa itselleen omantunnon rauhaa entisistä kiskomisistaan ja konnuuksistaan."
Joku lahja oli kuitenkin Illiskolla vielä seurakunnalle annettava, mutta ei kukaan voinut arvata, mikä se oli. Siellä se oli pitkässä puulaatikossa pystyssä aitan nurkassa ja raskas se oli. Sen oli Illisko hankkinut heti, kun hänen terveytensä alkoi horjua. Kiviniemen kirkonmies arveli sen olevan Mooseksen kuvapatsaan, jommoisen hän oli nähnyt ennen, merimiehenä ollessaan, jossakin ulkomaisen kirkon kuorissa seista törröttämässä. Illisko oli kuitenkin sanonut, ettei kukaan saa laatikon sisällystä nähdä ennen kuin hänen kuoltuaan. "Sitte sen näkevät kaikki."
Nopeasti huonontuikin Illisko huonontumistaan eräänä talvena. Viimein hän ei jaksanut enää vuoteeltaankaan nousta, vaikka ei tuntenut mitään taudin tuskia. Talon emäntä esitti silloin, että: "eiköhän jo haeta pappia", mutta Illisko arveli: "niin huono en minä toki vielä ole."
Huono hän sittekin oli ja iltapäivällä uskoi sen jo itsekin, koskapa kutsutti kiireesti luokseen Liippolan lautamiehen ja joitakuita muitakin isäntämiehiä. Niille hän sitte ilmoitti kassakaapissa olevan hänen testamenttiinsa ja kirjeen Selmalle. Varmuuden vuoksi sanoi kuitenkin vielä tahtovansa todistajain kuullen ilmoittaa patroonin Selman perivän kaikki, niin hyvin kiinteän kuin irtaimenkin, mitä häneltä jälelle jää rahana taikka muuna.
Tuokioiden kuluttua näytti siltä, kuin olisi Illisko vielä tahtonut jotakin sanoa, mutta puhe jo haipui epäselväksi sorinaksi, josta vain erotti enää muutamia katkonaisia sanoja. — "Jos Selma — - — mutta sallit —- tu — — patsasta ei… — äiti……..- ja isä — —- koetin re — re — rehellinen — - ei kahta — — her — — voih!" Sitte seurasi pari tuskaista korahdusta ja Illisko oli vainaja.
Kun sitte kesällä ihmiset kävelivät hautausmaalla, niin näkivät he siellä komean hautapatsaan puhtaasta marmorista. Siihen oli kaiverrettu Timo Illiskon nimi, syntymä- ja kuolinaika kultakirjaimilla, mutta alareunassa suuren, aina tuoreen ja tuoksuvan kukkakiehkuran alla olivat kultaamattomat sanat: "ystävät pystyttivät patsaan."
"Kas konnaa, kun valehtelee vielä kuoltuaankin", sanoi eräs Hatajärven mies muutamana sunnuntaina patsaan kirjoituksia lukiessaan. "Ystävät; vaikka itse sen hankki!"
"Mutta tekihän se paljo hyvääkin", muistutti joku joukosta.
"Vieläkös mitä", intti ensiksi puhunut.
"Mutta Selma neiti kuuluu sen peruilla ostaneen Aulangon rustitilan ja oli sanonut siihen Illiskon muistoksi perustavansa köyhille koulun ja vaivaisille kodin, niin, jotta tekeehän se Illisko vielä kuoltuaankin jotain hyvää."
"Selma neitihän sitä tekee."
"Minkähän tähden tuo ei Selma neiti sille rouvaksi ruvennut, vaikka sanovat, jotta olisi aikoinaan päässyt", uteli eräs tyttö kirkkoväestä.
"Minkäkö tähden?" selitteli eräs emäntä. "Tietäähän tuon. Sehän oli, Illisko, alkujaan talonpoikaista sukua, vaikka lopulta semmoiseksi herraksi äityi."
III
UKKO-TUOMARI
Muutamana kesäisenä aamuna oli Ukko-Tuomari hyvin huonolla tuulella, vaikka milloinkapa se mies lienee hyvällä tuulella ollutkaan sen perästä, kuin rouva kuoli ja virastaan luopui. Minulle se juonitteli siitä, kun ruuna oli aamusella päässyt Hietalan kaurapeltoon, eikä uskonut jotta hietalaiset itse olivat jättäneet veräjänsä auki, saadakseen edes jotakin hyvää kaurastansa, sillä se oli kauraa semmoista, ettei pastori Hälisen pellolla parempaa — pelkkiä pillikkeitä, narskuja ja ohdakkeita koko pelto.
Kuoppalan Kaisa, talouden hoitaja taas oli kuullut kunniansa kuumasta kahvista ja kärpäsistä. Kaisan olisi näet pitänyt pitää huoneet puhtaina hyönteisistä, jos kohta Ukko-Tuomari itse piti yöt päivät akkunoita auki milloin pilveksen, milloin päivän puolelta ja intti kärpäisten tulevan keittiöstä, eikä ulkoa sisähuoneihin. Ei sillä miehellä muutoin ollut niinkään paha palvella, kun vain jaksoi sen marmatusta kuunnella ja joka seikasta sille perinpohjaisen selon tehdä. Osasi se olla hyväkin ja jos sillä sattui olemaan mieluista työtä, niin kohteli se meitä kuin veli veljeään. Mutta kun ei ollut työtä, niin auta armias sitä surinaa ja pörinää, mitä se mies piti!
Kuoppalan Kaisa sanoikin kerran: "kun se olisi sen virkansa pitänyt, niin meillä olisi elämä, kuin taivaan pankolla, mutta nyt se vain ikävissään ja joutessaan kurnuttaa kaikesta." Taisi siinä Kaisan puheessa olla paljon perääkin, koska minäkin panin merkille, että mitä sekavammissa oikeus-asioissa ihmiset kävivät Ukko-Tuomarilta neuvoja kysymässä, sitä ystävällisempi hän aina meillekin oli. Semmoisina päivinä hän oikein omin käsin auttoi minuakin työssä, joko minä sitte perkkasin puutarhaa tahi sahasin halkoja, ja tuumitteli kaikista asioista, niinkuin ilmoihminen ainakin.
Muutamastikin hän kysäsi minulta: "mihinkä sinun mielestäsi, Taavetti, minun pitäisi panna omaisuuteni ja rahani?"
"Pankkiahan ne sanovat hyväksi — rikkaat", arvelin minä.
"Ehei", hymähti Ukko-Tuomari. "Ja sitte ne perisivät kuoltuani von
Stoltz-Dummerjahnit joka pennin."
"Eivätköhän nuo paroonit sitte niitä tarvitsisikin", rohkenin minä huomauttaa.
"Kylläkai niille Tulosenkin tuhannet kuoltuani kelpaisivat", tuumaili hän. "Mutta eläkööt lankomieheni pitkällä nimellään ja tehkööt työtä, niinkuin on muidenkin täytynyt tehdä. — Ei, hyvä mies, tule pennikään minun, mökin pojan, varoistani lämmittämään niiden korkeasti vapaasukuisten herrojen kämmentä, ei pennikään."
"No onhan niitä vennon vieraitakin, joille hyvä ei pahaa tekisi, niinkuin esimerkiksi tuo Kaisa ja minä", sanoin minä piloillani ja nauraen.
"Ei, niin julma minä en toki tahdo olla", vastasi hän toimessaan. "Jos te tai joku muu saisi suhteellisesti suuret varat käsiinsä ihan ilmaiseksi, niin olisi se teidän sekä ajallinen että iankaikkinen onnettomuutenne. Ansiotta saatu tavara näet aina, milt'ei poikkeuksetta, vie saajansa perikatoon. Kuinka moni tukkirahoja kosommalta saanut mies on täälläkään jaksanut rikkauden kuormaa kantaa, vaikka köyhänä olikin oikein kelpo mies. Tuossa on esimerkiksi tuo Hietala, joka konjakkiin ja viineihin on upottanut sekä toimensa että tuhantensa. Ja onpa hän lapsilleenkin opettanut laiskuutta ja turhuutta niin, että tytötkin maailman nauruna ja kummituksina pitkin teitä maleksivat, vaikka kotona kyllä työtä riittäisi ja nälkä huutaakin taukoamatta: työhön, työhön!"
"Eiväthän ne toki kaikki ole Hietaloita", pistin minä vastaukseksi. "Ja voisihan herrassyötinki antaa varansa vaikka vaivaisille ja köyhille."
"Jo veikkonen olen ajatellut sitäkin, mutta silloin ihmiset sanoisivat minun heidän laitostensa vuoksi vanhoja ja köyhiä muistaneen. Ja toisekseen, useimmat ihmisethän ovat itse syynä vanhuutensakin vastuksiin, eikä minussa ole miestä palkitsemaan kenenkään nuoruuden tai miehuuden iän hurjastelulta. Sen saavat tehdä kunnat, joiden se lain mukaan on tehtäväkin."
"Mutta onhan niitä kouluja ja sen semmoisia laitoksia, joihin rikkaat lahjoituksia tekevät, kuten sanomalehdissä kerrotaan."
"Onhan niitä; on", sanoi Ukko-Tuomari. "Ennen muinoin eli Kuukkajärvellä suutari, joka näki nälkää kolme vuotta voidakseen lahjoittaa keisarille kunnon kengät ja sillä tavoin saadakseen nimensä sanomalehtiin. Minä en kuitenkaan ole mikään Kuukkajärven suutari. Mutta mitäs arvelette, jos olisi perustaa turvakoti vanhoille ja vaivaisille hevoskaakeille, että ne saisivat rauhallisen kodin ja hyvän hoidon vanhuutensa päivinä, sitte kuin herrat ja narrit ovat niitä tarpeekseen asti rääkänneet kilpa-ajoissa ja muissa?"
"Eiköhän noille olisi paras hyvä työ hyppysellinen ruutia ja pieni lyyjymurikka", arvelin minä ja jätin ukon yksikseen tuumailemaan, lähtien työhöni.
Luullakseni olisi hän kuitenkin pannut tuumansa toimeen, jos ei muutoin niin sen hullunkurisuuden takia ja uhmatakseen rouvansa ylpeitä sukulaisia, sillä omia omaisia oi ukolla enää elossa ollut, mutta sitte tapahtui muuan pieni seikka. Sinä aamuna näet, josta jo mainitsin, olivat, kärpäset erittäin äkäisiä ja pureksivat lakkaamatta Ukko-Tuomarin kaljua päätä. Erittäin oli niistä pari pörisijää hyvin innokkaita ukon kiireellä kisailemaan. Vanhus huitoi niitä käsillään ja paukutteli päälakensa liian punaiseksi, mutta aina ne ymmärtävät tehdä semmoisen keikauksen, jotta ukon iskut sattuivat aina harhaan.
Ukko-Tuomarin parhaillaan kärpäisjahtia pitäessä avaantui sitte ovi ja sisään ilmestyi noin iältään tuskin viisivuotinen ja hyvin huonoihin tamineihin puettu poikalapsi. Se oli pölyssä ja niin liassa, jotta poskilta valuvat hikihelmet jättivät jälkeensä aivan silminnähtävät puhtaammat vaot.
"Sinäkö se olet se Ukko-Tuomari, joka kirjoittelet ihmisille asiakirjoja", kysäsi poika, pitemmittä esipuheitta.
Ukko-Tuomari katsoi pitkään poikaan, mutta virkkoi viimein: "minähän se olen, mut mikäs otus sinä olet?"
"Minä olen Mäki-Maljan Hermanni tuolta kylän laidalta."
"Mitä varten sinä sitte tänne tulit? Olisit mennyt Kaisan luo keittiöön kerjäämään."
"Ei äiti anna meidän kerjätä, vaan minä tulin teettämään asiakirjaa sinulla, niinkuin oli käynyt teettämässä suutarin Mikkokin."
"Älähän mitään, vai asiakirjaa!" lausui Ukko-Tuomari ivallisesti.
"Kenenkäs kanssa sinulla olisi asioita?"
"Jumalallehan sitä pitäisi kirjoittaa", toimitti poika.
Ukko-Tuomari hypähti pari askelta eteen päin, tarttui pojan rintapieleen ja ärjäsi: "poika, kuka lurjus sinut lähetti tänne ja opetti Jumalata pilkkaamaan?"
Poika pillahti itkuun ja vavisten, varpaista pääkuoreensa asti, koetti soperrella: "päästä pois, hyvä Ukko-Tuomari. Eihän minua kukaan, mutta kun olit kirjoittanut suutarin Mikolle, niin arvelin että jos kirjoittaisit minullekin, jotta Jumala herättäisi äidin ja hän nousisi Hannalle ja minulle leipää antamaan."
"Hm; vai niin", sanoi vanhus ja hellitti kätensä pojan pieluksista.
Irti päässeenä aikoi poika heti livistää tiellensä, mutta Ukko-Tuomari lausui entistä paljoa ystävällisemmin: "älähän nyt kiirehdi! Ehkä minä sittekin toimitan asiasi, kunhan kerrot sen tarkemmin minulle."
Kyselemällä sai sitte Ukko-Tuomari viimein tietää Mäki-Maijan nukkuneen eilen jo "aika päivällä", eikä nousseen lapsille, Hannalle ja Hermannille, illallistakaan antamaan, vaikka Hanna oli hyvin kovasti itkenytkin. Aamusella olivat lapset sitte taas koettaneet äitiään herätellä ja oikein istuallekin nostaa, mutta eivät olleet jaksaneet. Sitte olivat he omin päinsä etsineet leipää läpi koko nurkkakaapin, mutta eivät löytäneet mitään. Kun äiti oli aina neuvonut lapsia turvaamaan Jumalaan, niin olivat he sen tehneetkin ja yhteisestä päätöksestä oli Hermanni nyt lähtenyt Ukko-Tuomarin puheille, jonka suutarin Mikko oli sanonut auttavan aina kaikkia ihmisiä asiakirjain kirjoittamisella.
"Vai niin; vai ovat asiat sillä kannalla", oli huokaissut Ukko-Tuomari, jonka sydäntä oli kouristanut niin perin kylmästi ja oudosti koko ajan pojan kertomusta kuunnellessaan. "Vai ovat asiat sillä kannalla! — — Kyllähän sinua sitte pitää auttaa, mutta — — —"
Ukko-Tuomari nieleksi hetkisen jotakin ja viimein sai sanotuksi,
taputellen pojan likaista poskea: "menehän nyt ensin keittiöön ja käske
Kaisan antamaan itsellesi ruokaa, niin minä sillä aikaa kirjoitan
Jumalalle."
Poika totteli, mutta Ukko-Tuomari istui tuokioisen komean kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti, kirjoitti todellakin jotakin. Pää hänellä oli vasemman käden varassa ja kuumia kyyneliä tipahteli tuon tuostakin kirjoittaessa paperille. Ja vanhus mutisi alati itsekseen: "peto sitä pitää olla, ihan ilmeinen peto! Istua huolettomana tässä oman katon alla ja kiukutella kaikenmoisista, kun toiset aivan naapurissa napisematta, valittamatta kuolevat kurjuuteen ja nälkään. Jumala armahda minua vaivaista syntistä!"
Tottapa ne asiakirjat viimeinkin valmistuivat, koska, vanhus pesi silmänsä, tuli ulos ja käski minun kiireesti valjastamaan molemmat hevoset vaunujen eteen ja niin sitä mentiin Mäki-Maijan mökille, Ukko-Tuomari, Hermanni ja minä. Kylän väki sitä matkuetta katseli, mutta mökille me tultiin.
Sieltä palattaessa kysyi pikku Hanna, istuessaan vanhuksen rinnalla vaunuissa: "minkähän tähden se Jumala ei käskenyt sinun ottamaan äitiäkin tytöksesi?"
Ukko-Tuomari kuului vastaavan: "Jumala itse on ottanut äidin tytökseen."
"Paneekohan tuo äidin heinäniitylle", tuumaili Hanna siihen.
"Eihän taivaassa heinää tehdäkään", tiesi Hermanni. "Eihän siellä kuulu olevan eläimiä ensinkään."
"Ei, ei", myönteli Ukko-Tuomari, "ja siellä on kesä aina, jos olisi eläimiäkin." Minuun kääntyen hän sitte viittasi kädellään kohden kaunista Marjamäkeä ja lausui: "tuohon perustetaan koulu ja orpokoti kohdakkoin."
Ja niin siihen sitte perustettiinkin ja niitä laitoksia parhaillaan hoitaa nyt tuomari Hermanni Mäkisen kaksoissisar, neiti Hanna Mäkinen ja hoitaapa hän vielä kasvatusisäänsä Ukko-Tuomariakin, niinkuin hellin tytär ainakin isäänsä.
IV
HERRASVÄKEÄ
Herrasväkeä on monenmoista, mutta omituisimpia niistä, joita minä olen milloinkaan tavannut oli suutari-Mikon väki. — Mikko perheineen asui kylän reunassa, Hakoniemellä, perheen perintö-asunnossa. Sitä täytyy sanoa "asunnoksi", sillä se ei ollut talo, eikä torppa; oli mökki eikä edes töllikään. Alkujaan se oli ollut Rekulan talon tervahauta, mutta sittekuin tervan hinta huoistui ja puilla alettiin vähemmälläkin puuhailla, rahaa saada, oli Mulju-Kustaa sen ottanut asunnokseen. Vuosien varrella oli hän sitte suurennellut sekä ylös, että alaspäin, tasoitellut ja Rekulan vanhasta ladosta tehnyt siihen "toisen kerroksen" eli n.s. "makasiinin", jossa oli säilössä kaikellaista romua ja joskus vähän ruokavarojakin. Muuten se toimitti samalla eteisenkin virkaa, koska ainoastaan sen kautta, mutta oikein kiviportaita myöten päästiin laskeutumaan suutari-Mikon asunnon "pohjakerroksiin".
Vaimon perintönä, "laillisen saannon kautta", niinkuin suutari-Mikko sanoi, oli tuo asunto joutunut Mikon omaksi. Sitä sanottiin yleiseen kylän kesken "kymmenlasiseksi", vaikka lukuisilla rovasti sitä aina kunnioitti "Hakoniemen mäkituvan" nimellä.
Kymmenlasisen nimen oli Mikko oikeastaan itse asunnolleen antanut kerran kaupungissa käydessään. Hän oli näet kauppamies Pullukalta pyytänyt vuotia velaksi, mutta Pullukka oli empinyt uskoessaan kokonaista kuormaa velaksi aivan tuntemattomalle miehelle. Silloin oli Mikko hakenut Halolan voinvetäjän, jonka kanssa oli kaupunkiin päässyt, todistamaan hänellä olevan Hakoniemellä kaksinkertaisen talon, "jossa on kymmenen lasia kirkonkin puoleisella seinällä." Kun Mikko oli voinvetäjälle luvannut ilmaiseksi uudet saappaat, niin oli Halolan mies todistanut asian niin olevan. Ja niinhän se todella olikin. Kaksi neliruutuista ikkunaahan siinä oli Mikon asunnossa ja ne kumpikin samalla, kirkon puoleisella seinällä, pohjakerroksen katon rajassa. "Yläkerrassa" taas, samalla ilman suunnalla oli kaksiruutuinen akkuna, mutta totta puhuen taisi noissa kymmenessä ruudussa useimmin ajoin olla enämmänkin, kuin kymmenen "lasia", sillä kokonaisia ruutuja ei koskaan ollut jos puolissa puitteissa.
Pää-asia Mikolle oli kuitenkin se, että hän sai suuren joukon nahkoja tarvitsematta tehdä muuta, kuin töhertää nimensä pitkään paperisuikaleesen, johon Halolan voimieskin, asian varmuudeksi, pisti puumerkkinsä ja tosiaankin sai Mikolta parin viikon perästä uudet saappaat ihan ilmaiseksi. Kauppias Pullukka siihen sijaan sai tyytyä ainiaaksi jo mainittuun paperiliuskaan.
Mikon taloudellinen asema kuitenkin korjaantui tuolla kaupalla tuntuvasti. Kotikylän kauppiailta hän näet saamillaan vuodilla vaihtoi kampsua kaikellaista sokerista ja kahvista alkaen aina jauhoihin asti. Ei hänen myöskään koko pitkänä talvena tarvinnut työssä kylillä kierrellä, vaan sai majatalon vierashuoneessa, niinkuin itse sanoi: "pitää reilua meininkiä, milloin vain itse lystäsi ja tarjota suun voidetta toisillekin, jos niin tykkäsi."
Varsinaiseksi herrasväeksi ei Mikon perhe kuitenkaan päässyt sinä talvena, vaan se tapahtui monta vuotta myöhemmin. Mikolla oli näet kaupungissa ajurina häntä paria kymmentä vuotta vanhempi veli, Sen kerrottiin olevan hyvissä varoissa ja varsinkin kerskaili Mikko itse vielä kerran veljeltään perivänsä "hirmuiset summat".
Useimmat kyläläiset nauroivat niille Mikon toiveille, mutta taisivat jotkut noita puheita uskoakin, koska kyselivät Mikolta: "mitä sinä sitte teet, kun rikkaaksi pääset; vai oikeinko ostat rusthollin?"
Hieman halveksivasti hymyillen selitti silloin Mikko: "ehei! Vai minäkö rupeaisin talonpojaksi! Niin hupsu en toki ole. Kyntäkööt maata tuhmemmat miehet. Minä joukkoneni rupean sitte herrasväeksi."
"Mutta entäpä, jos herrasväki ei huolikaan sinua joukkoonsa, kun et osaa muita kieliä mongertaa, kuin omaa äidinkieltäsi?"
"Minä viisi heidän huolimisistaan. Osaan minä olla herrasväkenä itseksenikin."
"Somapa tuo olisi nähdä Mikonkin Liisa-Kaisaa herrastamineissa", arveli majatalon emäntä naurussa suin.
"Kyllä emäntä sen kumman vielä saa nähdäkin", päätti Mikko toimessaan, "ennenkuin kuolee. Mutta ei sitä minun muijaani sitte enää Liisa-Kaisaksi kutsutakaan, vaan Eliisapetti-Kathariinaksi. Ja itsekin aion ottaa sitte nimekseni Pärttylissonnin, — kun näette sen olen Pärttylinpoika. Mikael Pärttylissonni — — se toki joltain kuuluu."
Sitte muutamasti alkoi kuulua huhuja Mikon rikkaan velimiehen kuolemasta. Mikko lähti heti pappilaan nimeänsä muuttamaan, mutta kun kirkkoherra ei taipunut noin vain suoraa päätä miehestä Pärttylissonnia tekemään, vaan aivan väen väkeen olisi hänestä tahtonut tehdä, jos kerran nimeä muuttaa, joko Narrisen, Härkäsen tai Mullikaisen, niin jätti Mikko asian sillä kertaa sikseen.
Muutamia viikkoja myöhemmin tuli sitte virkateitä nimismiehelle kaupungista kirje, jossa kuulusteltiin elelikö siellä meidän puolella Mikon laista miestä, sillä perinnöitä oli semmoisella kaupungissa perittävinä. Ystävällisesti selitteli nimismies sitte Mikolle kaikki ne monituiset mutkat, ja lakipykälät, jotka olivat varteen otettavat ennenkuin kaupungista perinnöt käsiinsä saisi, Mikon kertomusten mukaan oli nimismies muun muassa maininnut siihen tarvittavan sukuluettelon, josta kävisi selville Mikon kuuluvan ajurin sukuun. Sitte tulisi vielä arkistotutkimuksilla todistaa se seikka: oliko Mikko kaupunkilaisajuri-vainajan rinta-, vaiko sivuperillisiä ja kuinka monennessa polvessa. Vielä kuului pitävän saada selväksi mihin olivat velivainajan varat sijoitetut ja olivatko ne "bona fide" eli täydellä luottamuksella pannut pankkiin ja millä tavalla ne olivat sinne pannut, irtisanottaviksiko vai juoksevalle tilille. Sitte oli nimismies puhunut täytyvän ottaa selvä koko velivainajan pesän lukuisista eli pohjakannasta ja vielä tarvittavan "vullmahtia" ja sen semmoisia, niinkuin kuittauksia ynnä muita.
Mikko sanoi ihmetelleensä sitä puuhain paljoutta, mikä perinnön kaupungista saamisessa on, mutta pysyneensä kuitenkin jotenkin tyynellä mielellä, sillä hänhän tiesi, "että rahalla saa jos mitä ja hevosella pääsee, jos minne."
"Mutta luuletteko, hyvät naapurit, niiden kaikkien temppujen jo siihen loppuneen?" kysäsi Mikko meiltä. "Ei lähestulkoonkaan, vaan sitte alkoivat prosentit. Ja niitäkös riitti! En minä niitä kaikkia muistakaan, vaan paljo niitä oli. Siinä oli raatimiesten ja raastuvanoikeuden prosentit, uskottujen miesten prosentit, kahdeksannes- ja kymmenesosat prosentit, leimaprosentit, vaivaisprosentit, rekisteröimisprosentit, sadat viidetkymmenet ja kolmet sadat prosentit, veljien, velipuolien ja kaukaisempien sukulaisten prosentit, nosto- ja laskuprosentit. Vihdoin viimein se otti asetuskokoukset, nimismies, ja alkoi lukea summia. Oikein oli pää mennä pyörälle, kun se lasketteli kirjasta viisiä satoja, tuhansia, kymmeniä tuhansia ja satoja tuhansia yhdessä mylläkässä sekaisin prosenttien, arkkien, lunastusten, luovutusten ja sakkojen kanssa."
Niin tunnusti Mikko, mutta lisäsi: "en minä silti säpsynyt, vaikka kohta huomasin olevan siinä konstin herraksi pääsössä, jos kohta siksi pääsee perinnönkin kautta." — Mutta sitte tuli tuskan hiki pintaan, kun se nimismies sanoi muuta ei tarvittavan, kun kaikkea tuota toimittamaan hankkia oikea ja rehellinen mies. — "Mutta onhan Mikko itse oikea ja rehellinen mies", lisäsi hän toki.
"Pahuus satutti sinne kuitenkin nimismiehen luokse samalla kertaa kauppias Kavalénin", jatkoi Mikko puhettaan, "ja se ryökäle sanoa loksautti: kyllähän tämä Mikko muuten — — — mutta se Pullukan nahkavekseli on tunnettu kaikille kaupungissa. Mutta voisithan sinä, lakimiehenä ruveta Mikolle avuksi."
"Siinä on niin paljo puuhaa", sanoi nimismies, eikä näyttänyt olevan asiasta millänsäkään.
— "Mikäs siinä minun muu auttoi", kertoi Mikko, "kuin alkaa kärttää nimismiestä avukseni perinnön perimisessä. Lopulta se lauhtuikin ja lupasi toimittaa minulle selvät rahat näppiin, kuin saa päältä ottaa seitsemänkymmentä viisi prosenttia nettotulosta. Minä en tosin tiedä mitä nettotulo on, vaan älysin heti hänen tahtovan nättiä tuloa itselleen vaivoistaan ja tarjosin viittäkolmatta prosenttia. Viimein saatiin hänet Kavalénin kanssa suostumaan viiteenkymmeneen prosenttiin. Luultavasti se tekee viisikymmentä markkaa, eikähän se ole suinkaan liikaa. — No niin; ei muuta kuin asia pantiin kuolevaisuuden vuoksi paperille ja nimet alle. Ryypyt tarjosi sitte nimismies kaupan päälle ja vehnäiskahvit. Ja silloin minä aloin tuntea jo kuuluvani herrasväkeen. Kavalénikin jo heti rupesi minua patrooniksi puhuttelemaan ja kilisti lasia kanssani."
Rehellisesti toimittikin nimismies Mikon asiat, sillä jo samana syksynä toi hän Hakoniemen hönniin rahaa hieman kolmatta tuhatta. Silloin se Mikon kotona elämä alkoi. Mikko juoda jullitteH kaiket päivät ja päissään ollessaan uskotteli muijalleen ja tytölleen puhuvansa ruotsia, niinkuin muutkin herrat; eikä hän suvainnut itseänsä kutsuttavan enää muuksi kuin patrooniksi. Patronessa, Eliisapetti-Kathariina, ei tietysti myöskään enää käynyt Rekulan riihiä puimassa enämpää kuin muissakaan töissä, vaan kulki kylää päivät päästään. Talvella aiottiin hakkauttaa hirsiä ja sitten seuraavana kesänä piti Hakoniemelle kohota "hovin", ainakin yhtä upean, kuin Pihkasalmen patroonillakin oli; sillä, jota myös överstiksi sanottiin ja jolla oli niin räikeän korea takki.
Pikku Tiina oli myös heti rahojen tultua haettu kotiin Kissalasta, jossa hau jo pari vuotta oli ollut lapsen katsojana talon miniällä. Hänellä kuitenkin oli kotona perin ikävä. Suurella vaivalla oli hänet tosin saatu kotona ymmärtämään, ettei herrasväen lapsen sovi ryhtyä asuntoa lakaisemaan enämpää, kuin muuhunkaan ruumiilliseen työhön, mutta se ei mahtunut tytön aivoihin, ettei herrasväen lapsen sopinut leikkiä "talonpoikaisten mankaroiden kanssa", joiksi äiti kylän lapsia nimitti.
Kerran, silloinkuin lukkarin muorilta oli ostettu vanha herrashattu, jonka hän aikoinaan oli Pihkasalmesta lahjaksi saanut, lähetettiin tosin Tiina hattu päässä ja uudessa kretonkimekossaan Pihkasalmeen kyläilemään ja leikkimään, mutta ikävä oli sekin matka. Ensiksikin oli Tiina jo menomatkalla ollut kompastua joka toisella askeleella pitkään hameeseensa, johon, oli tehty oikein laahustin, sillä äidin mielestä piti ihmisten jo etäältä nähdä, että heidän "ei, Jumalan kiitos, tarvinnut vaatetta säästää, niinkuin monen muun herrasväen täytyi tehdä."
Toiseksi oli sitte vielä kovasti käsiä väsyttänyt, kun Tiinan täytyi kävellessään molemmin käsin hattuaan päässä pidellä, ettei tuuli sitä pois temmannut. Ei ollut tuntunut hauskalta sekään, kun koirat olivat olleet perille päästessä repiä koko tytön, överstin itsensä oli täytynyt tulla hurttiaan asettamaan ja kiroten oli hän käskenyt Tiinan menemään pahaan paikkaan, eikä sinä ilmoisna ikänä enää näyttäytymään siinä talossa sellaisena variksen pelättimenä, jotta "luontokappaleidenkin täytyi sitä kauhistua".
Talonpoikaislapset taas joko ihmeissään katselivat missä Tiina liikkui tahi näyttelivät hänelle kieltään, kyselivät häneltä miltä tuntui "piki-enkelinä" olo taikka usuttivat hekin piskiään hänen kimppuunsa. Kummilleen, Rekulan emännälle, kävi Tiina oikein jalan syten ikäväänsä itkemässä ja valittamassa leikkitoverien vähyyttä ja vertaisensa seuran puutetta.
"Niin, niin", oli emäntä sanonut silloin, "ei ole herruudesta hyötyä, eikä huvia: mutta mitähän jos tulisit meille ruokapalkoillasi juoksutytöksi, niin saisit joutohetkinä leikkiä meidän lastemme kuussa?"
Ehdotukselta oli kyllä Tiinan mielestä hyvätkin puolensa, mutta eihän hän miten "juoksutytöksi" ruveta, eikä talonpoikaisten lasten leikkitoveriksikaan.
"No en minä sitte tiedä muuta neuvoa", oli emäntä sanonut, "kuin patroonin ryökkynän pitänee ruveta lukemaan, jotta aikoinaan voisi päästä jonkun herran tahi rentun rouvaksi."
Tiina koetteli seurata neuvoa, mutta ei miellyttänyt sekään. Kotona ei näet ollut yhtään muuta kirjaa, kuin Mulju-Kustaan vanha virsikirja, josta oli paikotellen paljo lehtiä pois. Lukkarin muori tosin lainasi Tiinalle kerran Sibyllan ennustuksen, mutta sen tyttö oppi ulkoa parissa viikossa, niin että ei siitäkään sen pitemmältä huvia ollut Sentähden alkoi Tiina tuontuostakin kiusata vanhempiaan ostamaan hänelle kirjoja luettaviksi, niinkuin muidenkin herrasväkien lapsilla kuului olevan. Isä lupasikin kylän lukuisilla ostaa suntiolta Tiinalle viiden pennin kirjan, jos eivät papit tytölle sellaista ilmaiseksi antaisi, mutta äiti pani sellaista tuhlausta vastaan.
"Ennenhän tuon panee vaikka kokonaisen markan kirkonkukkaroon vaivaisten avuksi, kuin viittä penniä kirjaan", penäsi äiti.
"No, mutta eihän viispenninen meidän rahoissa merkitse mitään", sanoi suutari-Mikko.
"Vaikkapa ei", tiuskasi Eliisapetti-Katharhna, "mutta minä sanon, että ei osteta. Miltä se näyttäisi", mutisi hän vielä itsekseen, "jos herrasväkikin tässä vielä rupeaisi suomalaisia kirjoja lukemaan, eikä suntiolla muun kielisiä kirjoja kaupattavana ole. Ennen minä heitän vaikka kaikki rahat tuleen, kuin annan niitä teidän ruveta sillä tavoin tuhlailemaan."
"Parasta taitaisi ollakin, sillä eihän noista rahoista ole muuta kuin riitaa ja ruikutusta", lausui Mikko kärtyisesti vaimolleen. "Etkä sinäkään enää edes viitsi velliäkään keittää, vaan tässä pitää aina särpiä kahvia ja syödä kuivaa ruokaa."
Patronessa näytti hämmästyvän miehensä vaatimuksia ja kiljasi kiukuissaan: "vai pitäisi minun tässä teille vellipiiaksi ruveta? Ei, kyllä saatte muualta semmoista kuulustella, sillä minä en ole keittäjäksi luotu. Ja kun piian otat, niin panen minä tosiaankin koko markan kirkon kukkaroon."
Miten olikaan, niin ennen pitkää, alkoi koko herrasväki kuulustella Hakoniemelle palvelustyttöä. Sen saaminen ei kuitenkaan ollut niinkään helppoa. Muutamat pyydetyistä nauroivat koko jutulle; toiset aikoivat tulla sitte, kuin uusi talo olisi valmis ja olihan niitä verukkeita millä mitäkin. Yhä kauempaa ja kauempaa kuulusteltiin Hakoniemelle emännöitsijää ja pari tyttöä jo kävi paikkaa katsomassakin, mutta ei kukaan siihen pysähtynyt.
Viimein sai Halolan voimies asiakseen tuoda kaupungista keittäjän Hakoniemelle, sillä. Mikon mielestä oli häpeä, jos ei Hakoniemen herrasväki palvelijaa saanut, vaikka niitä muihin herraspaikkoihin oikein tunkeutumalla kuului pakkautuvan.
Halolan voimies kuljettiin sitte kaupungista tytön, jolla oli tukka nupulla, oli sekä sormukset, että hatut ja puuhkat, ja olipa korvissakin oikein helmirenkaat. Sellaista palvelijaa ei ollut yhtään edes Pihkasalmellakaan, vaikka se överstin väki oli muutoin niin olevinaan. Eikä se ollut edes ylpeäkään se Manta-Leena, vaikka oli niin sorea.
Patronessa tietysti pani kokonaisen markan kirkonkukkaroon; ei tosin vaivaisille, vaan köyhäin ylioppilasten kolehtiin, mutta samahan se itse asuissa, oli. Yleinen oli sitte tyytyväisyys Hakoniemellä, varsinkin siksi kun Manta-Leena osasi neuvoa herrasväelle herrastapoja ja opetti Tiinalle niin kauniita lauluja, että koko kirjain ostamishalu tytöltä tyyten unehtui. Mutta:
"Onni ja ilo ei kaukaa kestä,
Vaan murhe ja huoli ne ain' estää
Ihmisen sydämmestä ja — mestä."
lauleli Manta-Leena kilpaa Tiinan kanssa.
Muutamana talvisena iltana, kun Eliisapetti-Kathariina rupesi pärekopasta nurkasta ottamaan rahoja lähettääkseen Manta-Leenaa kauppiaalta voita ja vehnästä ostamaan, olikin koppa tyhjä — aivan tyhjä! Mikko ei ollut itse kotona ja palvelija arveli herran ehkä ottaneen rahat mukaansa, kun joku aika sitte oli luvannut majatalon isännältä ostaa hirsiä tulevaa rakennusta varten. Kaikki kolme lähtivät viimein majataloon asiata perustelemaan, sillä Tiina oli ollut näkevinään, ettei pappa ottanut mukaansa, kuin yhden setelin.
Suutari-Mikko kyllä löydettiinkin majatalosta, mutta hän oli semmoisessa tilassa, että ei kyennyt tekemään selkoa mihin rahat olivat joutuneet, eikä kukaan tietänyt kuinka paljo niitä oli ollutkaan jälellä kopassa.. Patronessa muisti siinä vielä olleen "seteleitä hyvän kahmalollisen silloin kuin hän niistä viimeksi muutaman otti." Mutta nyt ovat poissa joka lippu.
Poissa ne olivat ja poissa ne pysyivätkin, sillä Mikolla ei taskussa ollut, muuta kuin pari murtunutta paperossia, kortit ja valekultaiset kellonperät. Vielä samana illalla lähti Manta-Leenakin pois Hakoniemeltä, koska ei sanonut enää tahtovansa palvella mistään hinnasta semmoista "roskaväkeä". Tiina koetti kyllä selittää heidän olevan herrasväkeä, mutta Manta-Leena hymähti ja sanoi: "semmoista herrasväkeä!"
Kohta huomasivat hakoniemeläiset itsekin, etteivät he enää olleet herrasväkeä, vaan "nälkäistä väkeä". Muisto heidän herrasväkenä olostaan elää kuitenkin niillä tienoin sukupolvesta toiseen, sillä siihen aikaan oli kirkonkukkaroon tullut kokonainen markka. Kokonainen markka! Ja seurakunnassa, jonka rikkain mies oli ajanut kolmatta peninkulmaa edestakaisin eräänä kesäisenä päivänä vaihtamassa kymmenpennistä pennin lantiksi, kun aikoi ripille perheineen mennä, eikä siis sinä sunnuntaina voinut olla panematta mitään kirkon kukkaroon. Itsekseen arvelikin Eliisapetti-Kathariina sillä markalla jonkun ylioppilaan toki ainakin papiksi lukevan. Ja vielä kuolintuskissakin lohdutti se hyvä työ häntä sangen suuresti. — "Muistetaanhan ne semmoiset vielä tuomiollakin, niin jotta – – –" kuuluivat olleenkin hänen viimeiset sanansa tässä elämässä, kun Rekulan saunassa ruotuvaivaisena viimeisen henkäyksensä veti.
V
HULIVILI
Huliviliksi sitä Tiinan Taavettia kutsuttiin yleiseen kylällä jo aivan pienuudesta pitäen. Myhkymäen Ritalassa ne jo olivat hänelle sen nimen antaneet ja sitä nimeään hän sitte sai kantaa niin hyvin nikkarimestarina kuin paimenpoikanakin ollessaan. Vaikka hän loppuijällänsä oli kunnanmiehenä ja sai rintaansakin rahan, niin oli hän kumminkin mankkina ollut Ritalassa vain tavallisena juoksu- ja paimenpoikana tahi "kättä-pitempänä", niinkuin sitä siellä päin sanotaan.
Armossaan ne olivat rikkaat ritalaiset Taavetin taloonsa ottaneet, kun poika oli, niinkuin emäntä usein selitteli: "minulle vähän sukua äitinsä puolelta".
Kalalahden kyyry kuppari taas arveli Hulivilin olevan taloon "vähän sukua isänsäkin puolelta", sillä Tiina oli aikoinaan palvellut Ritalassa "monta Herran vuotta", ja näyttänyt kerran kupparille paksua kultasormusta. Kun kuppari oli kysynyt; "talon Matiltako sait?" niin ei ollut Tiina suoraan sanonut sitä eikä tätä. Olihan vain vastannut: "sainpa hänet keneltä hyvänsä, mutta ei se ole pelkkää pinspakkia; ja on minulla huivikin puhdasta Ruotsin silkkiä."
Koko kylähän taas sen tiesi, että Ritalan Matti oli muutamasti käskenyt Laukku-Iivanan tuomaan hänelle suuren silkkiliinan, "parhaan mitä rahalla saapi". "Niin, jotta", päätti Kalalahden kuppari vakuuttelemisensa aina, "niin jotta kyllä se taitaa Hulivili olla Ritalan sukua ei vain äitinsä, vaan isänsäkin puolelta, hi hi hii, vaikka emäntä koettaa toisin uskotella."
Miten sitte lienee asia ollutkaan, mutta se kyllä tiedettiin, että paljo oli siinä sietänyt jähinää Ritalan vanhusten pitää, ennenkuin saivat nuoren Matin ottamaan emännäkseen Peltolan Maijun, vaikka se oli toimen ihminen ja toi tullessaan taloon tuhansia toista kymmentä, muusta maan päällisestä puhumattakaan. Maiju-emäntä se sitte itse kävi Tiinalta Taavetin paimenpojaksikin muutamien vuosien perästä hakemassa ja lupasi pitää pojasta huolta "ihan niinkuin omasta lapsestaan." Eikä se emäntä siinä valehdellutkaan, sillä niin sai Taavetti Ritalassa olla, kuin itse tahtoi. Eivät sallineet isäntä eikä emäntä Taavetilta talossa mitään puuttua, ja aivan sille teetettiin aina vaatteetkin oikein uusista kankaista, niinkuin talon omillekin lapsille, vaikka paimenpojat saavat, tavallisesti tyytyä kuluneihin ryysyihin. Ja auta armias, jos joskus joku rengeistä tai piioista rupesi Taavetille jotakin kiusaa tekemään tai jotakin kolttosta kostamaan! Kyllä silloin sanoja löytyi muutoin harvapuheiseksi käyneeltä Matiltakin, emännästä puhumattakaan. Parhaansa mukaan emäntä aina puolustelikin poikaa kaikille kyläläisillekin, varsinkin jos Matti itsekin sattui saapuvilla olemaan.
Kerrankin kuin kylän herrastuomari arveli poikaa tuhmaksi, penäsi emäntä vastaan: "ei se ole tuhma älyltään, mutta kyllä hieman laiskanlainen muuhun, kuin lukemiseen ja nikarteluun. Ei se suinkaan ole tyhmä, mutta muutoin niin ylenannettu hulivili, että ei sitä uskoisi sen ikäisestä."
Ja sitte kahvia juodessa emäntä kertoi: "kun rovastin renki oli tässä kesällä tämän kylän voisaatavia kuormahevosilla noutamassa, niin oli siitä hulivililtä kysynyt: 'missäs se talon hevoshaka on?' Toinen oli tiedustellut: 'käskikös isäntä teidän panna hevosenne talon hakaan?'"
"'Vieläkö sitä pitäisi rovastinkin hevosille hakalupaa pyytää', oli siihen renki tiuskaissut. 'Neuvo sinä, tolvana, vain heti missä hevoshaka on, niin kyllä minä sinulta perästäpäin luvat kysyn.' Ja eikös tämä hulivili neuvo, jotta: menehän tuota tietä Korppivaaraa kohden, ja kun tulee ensimmäinen veräjä, niin siitä vain lasket heppasi sisään. Kyllä sitte hakaa riittää ja syömistä kanssa; mutta muistakin panna veräjä kiinni."
"Ole toimeamatta", oli renki vastannut vihaisesti ja tehnyt työtä käskettyä. Oli sitä sitte seuraavana päivänä rovastin hevosista huhuilemista, kun sinne Korppivaaralle päin ei olekaan aitaa enempää, imin ehkä puoli sataa syltä veräjästä eteen päin. Vanha isäntä oli näet aikonut aidata Korppivaaran liepeille suuren ha'an, mutta jättänyt sen kuitenkin sikseen. Illan suuhun varhaisesta aamusta sai sitte rovastin renki huomenna hevosiaan hakea. Tietäähän sen, peninkulmaiselta salolta. Ja vihainen oli mies, kuin kuusipuu tuli viimeinkin eläimensä löydettyään. Kyllä kaiketi hän olisi Taavettia sitte lämmittänyt, jos olisi pojan vain käsiinsä saanut.
"Teki se vekara minullekin viime talvena pienen jutkun", puuttui herrastuomarikin puheesen. "Kun minä juoksija-mustallani eräänä aamuna ajoin tästä teidän ohi jäälle Kopelon isännän raudikon kanssa kilpomaan, niin sattui se hulivili-vekkuli seisomaan tuolla portilla. Tuskin oli ohitse ennättänyt, kun poika rupeaa täyttä kurkkua huutamaan: herrastuomari, herrastuomari! Aisanne on saverikossa kiinni! — — Huomasinkos minä siinä menossa, että niinhän sen olla pitääkin. Ja enkös minä hölmö seisauta juoksija-mustaani ja hyppää katsomaan mikä aisalla on hätänä. Tarkastelin aisat moneen toviin, ennenkuin hoksasin kaikki olevan kunnossa. Kun minä siitä aloin poikaa potuutella, niin eikös tämä hyväkäs vastaa: 'eivätpäs teidän kirkkokärryjenne aisatkaan ole', ja oli hyvin toimessaan ja tyhmän näköisenä. Silloin vasta pölähti päähäni unhottaneeni hänelle kesällä maksamatta sen viisikolmattapennisen, jonka hänelle lupasin kirkkokärryjeni sepässä käyttämisestä. Sitä se nyt minulta velkoi."
Matti vain hymyili toisten puhellessa, mutta emäntä selitti: "semmoinen vekkuli se hulivili aina on, mutta on se muutoin kaikissa askareissaan ripsakka poika." — Kun Taavetti kuitenkin vähän vantterammaksi kasvoi, niin alkoi Maiju-emännän innostus poikaan tuntuvasti vähetä. Omat lapset alkoivat näet aikaväliin valitella Taavetin komentelevan heitä kuin vertaisiaan. Sitä paitsi näytti usein selvästi siltä, kuin ei poika olisi tahtonut tyytyä enää tavallisten palkollisten ruokaankaan, vaan persoili samallaisia paloja, kuin muutkin lapset, vaikka jo oli iso poika. Miten kuten kiersi Maiju-emäntä häntä kuitenkin rippikoulu-ikään asti, mutta sitte torui kovasti, kuultuaan kuinka, poika oli koulussa pannut rovastin pyörälle ja pulaan.
Rovastilla oli näet tapana aina poikain kanssa leikkiä laskea, ja varsinkin oli hän ovela tekemään niille raamatun kahlaamiskysymyksiä, semmoisia kuin: milloinka aasin kiljunta kuului kaikille ihmisille; ja olivatko vanhan testamentin koirat hännällisiä vai hännättömiä? Muutamana päivänä oli rovasti Hulivililtäkin, joksi häntä rovastikin kutsui, udellut Sepeteeuksen poikain isän nimeä. Taavetti oli tosin vastannut siihen, mutta kysäissyt nöyrällä äänellä: "saisinkos minäkin rovastilta kysyä yhtä asiaa, josta en ole selvillä?"
"Joo, miksikäs ei? Mikäs se olisi?"
"Sitähän minä vain olisin kysynyt", oli poika selittänyt, "sitä vain, jotta joko profeetta Malakian ennustuskirjan toisen luvun kahdeksan ensimmäistä värssyä ovat toteentuneet, vai vastako ne ovat toteentumassa?"
Rovasti oli hakenut paikan raamatustaan, silmäillyt sitä jonkun aikaa ja ollut sitte vähän aikaa vaiti, mutta jäänyt vastausta vaille. Onneksi ei pojilla ollut koko raamatusta monellakaan mukanaan, mutta kyllä ne kaikki olivat jälkeen päin ottaneet selvän siitä, mitä niissä värsyissä puhutaan, eikä rovasti sen erän perästä ollut, ainakaan sinä syksynä, vakavissa asioissa leikkiä laskenut, koskaan.
Hulivili pääsi toki helposti ripille, mutta — niinkuin sanottu — torui emäntä hänet ensi kerran oikein kovasti rovastin kanssa kujeilemisesta niin törkeällä tavalla. "Pitäisihän sinun toki vähän hävetä", oli emäntä sanonut lopuksi, "varsinkin kun olet synnissä syntynyt, eikä pakkaantua parempiasi neuvomaan."
"Niin, niin," oli Hulivili myönnellyt, "päänänsä synnissä syntynyt ja sinä opetat meitä. Niinhän sanassakin sanotaan; mutta suokaa anteeksi, sen minä tein ajattelemattomuudessa, vastoin tahtoani, niin sanoakseni lapsen huimuudessa."
"Mutta sitä ei saa lapsen huimuudessakaan tehdä", vakuutti emäntä.
"Niinkö syntymistä? En minä sitä enää toiste teekään, enkä olisi silloinkaan tehnyt. Mutta uskokaa pois, hyvä emäntä, se tapahtui se minun syntymiseni ihan vahingossa ja — — —
"Ole vaiti ja suoriudu työhön", keskeytti häntä emäntä ja lähti pois toimiinsa.
Tuli sitte riihenpuimiset ja muut kiireet niin, että ei joutanut emäntä kaikkina päivinä väelle oikein keittämään. Siitä syntyi hieman nurinaa ja emäntä epäili Hulivilin yllyttäneen toisia ruoan kuivuutta moittimaan, vaikkakaan ei itse lausunut niin halaistua sanaa. Poika väitti epäluulot tuulesta temmatuiksi, mutta sanoi arvelevansa omasta puolestaan, että: "ennen kuoltaisiin kuutta päivää aikaisemmin, mutta elettäessä elettäisiin vähän rennommasti näin rikkaassa talossa."
Sen takia toimitti emäntä seuraavana muuttopäivänä Taavetin pois talosta, ja niin joutui Tiinan Taavetti puusepän oppiin.
Hyvä-oppinen se kuului puutöissä olleenkin, mutta nimismies sen toimitti opista pois oikein kaupungin mestarien kouluun. Se oli näet, nimismieskin, tullut tuntemaan Taavetin aika huliviliksi ja piti hänestä paljo, vaikka Taavetti oli häntä kerran aimo tavalla "nenästä vetänyt", niinkuin nimismies itse kuului kertoneen.
Muutaman kerran oli näet Kopelon isäntä kiukuissaan sanonut Myhkymäen herrastuomaria "rapamahaiseksi laudanpainajaksi”, kun herrastuomari oli väittänyt hänen mustansa ”vielä vanhoillaankin juoksevan paremmin ja puhtaammin kuin Kopelon konisaksan kaikki hirnakat yhteensä."
Luonnollisesti syntyi siitä käräjiin kahdenpuolinen kunnianloukkausjuttu, johonka vieraaksi mieheksi kutsuttiin Tiinan Taavettikin. Hänpä piti koko asiaa joutavana eikä mennytkään, vaan sai huutosakon. Toisen kylän lautamiehen kanssa oli sitte aikojen päästä nimismies tullut sitä sakkoa Taavetilta perimään. Tiellä oli sattunutkin etsittävä tulemaan ruununmiehiä vastaan, ja silloin oli nimismies, joka ei vielä Taavettia tuntenut, kysäissyt häneltä: "mies, tiedätkö, onko se nikkarinoppilas Taavetti Kanervainen tätä nykyä kotosalla?"
"Tiedän."
"Mitä? Ettäkö on?"
"Ei ole."
"Onko se sitte jossakin työssä, vai minne se on mennyt?"
"Tänne päin se äsken lähti kylästä kävelemään", oli Taavetti sanonut, lähtiessään jatkamaan matkaansa eteenpäin.
Saihan se nimismies kuitenkin myöhemmin Taavetilta sakon pois, sillä
Taavetti kävi itse sen hänelle suorittamassa kirkolla.
"No, mutta tehän olette se sama mies, joka tuli meitä vastaan!" oli nimismies kivahtanut silloin Taavetille.
"Niinhän minä olen."
"Mutta miksi ette sitä silloin sanonut?"
"Eihän herra nimismies kysynytkään kuka minä olen."
"Olisihan teidän kuitenkin pitänyt arvata minulla olevan teille asiaa."
"Kyllä minä sen arvasinkin, mutta mitäpäs siitä, kun minulla ei kuitenkaan ollut silloin rahaa, ei miestä pienempätä."
"Teilläkö ei rahaa, joka olette puettukin, juurikuin herrasmies."
Kuinka olivat sitte keskustelleet yhtä ja toista, mutta lopuksi nimismies mieltyi Taavettiin niin, että toimitti hänet kaupunkiin ja antoi hänelle sellaiset paperit, että, poika pääsi heti "ulosoppineeksi", johonkin suureen puusepäntehtaaseen. Parin vuoden perästä hän sitte sieltä palasi sällin kirjat kainalossa ja otettiin oikeudessa varsinaiseksi pitäjään mestariksi, niillä mutkilla ja metkuilla kuin laki siihen aikaan vaati.
"Nyt ne varmaan ovat hulivilin temput jo jääneet jälelle päin Tiinan Taavetiltakin", tuumaili Myhkymäen herrastuomari sitte käräjiltä kotiinnuttuaan. "Ei se nyt enää arvo toki anna pietiä, kun miehestä tehtiin oikein virallinen pitäjään mestari oikeudessa. Ei se anna enää arvo myöten, vaikka kyllä kai sen luonto koko ikänsä sinne päin vetää."
Samoin arvelivat muutkin tuttavat; mutta joulun tienoissa kerrottiin kylällä ja naurettiin taas joka nurkassa Tiinan Taavetin postikonttorissa käynnillä. Mies oli näet mennyt sinne sanomalehtiä tilaamaan, kun oli niihin tottunut kaupungissa oloaikanaan. Etehiseen päästyään oli Taavetti sitte kävellyt aikansa permantoa pitkin ja poikin, ryähdellyt, niistellyt nenäänsä ja mitä lienee tehnytkään. Kun ei sittekään alkanut ilmestyä postinhoitajan päätä avonaiseen luukkuun, niin mitäs muuta, kuin Tiinan Taavetti astuu rohkeasti sisään toimitushuoneesen.
"Miksi te tulette ovesta", oli postinhoitaja Taavetille ärjäissyt ja noussut pöydän äärestä, jossa oli istunut, viinilasi nenän alla pappilan maisterin, nuoren tuomarin ja parin muun herran kanssa, joista toinen oli ollut Kiiskilahden hovin tavattoman lihava herra.
"Ettekös te näke, että luukku olemus auki?"
"Kyllä, kyllä", oli Tiinan Taavetti tuumaillut ja tyynesti toimittanut asiansa. Sitte hän oli katsahtanut hyvin totisena luukkuun ja alapas yhtäkkiä tunkea siitä päätänsä ulos.
"Mies, mitä te nyt teke?"
"Uloshan minä tästä vain pyrkisin."
"Hullu mies! Eihän siit' kukan mahdu."
"Sitähän minäkin arvelin, mutta tuumailin toisekseen, jotta kun siitä kerran on läpi sopinut niinkin lihava mies, kuin tuo herra tuolla karahviinin takana, niin ehkäpä sopisin minäkin laiha mies…"
"Menkä te ulos ovesta!" oli postinhoitaja ärjäissyt. "Menkä te ulos ovesta!"
Kiitokset lausuttuaan, oli Taavetti pujahtanut ovesta pois, mutta postinhoitaja oli sadatellut häntä hulluksi kauan aikaa. Vasta sitte oli vaaleten vaiennut, kun pappilan maisteri oli inttänyt: "ei se ole ensinkään hullu, vaan on elämässään nolannut paljon älykkäämpiä miehiä, kuin sinä, esim. minun isäukkoni. Ja katso sinä vain ajoissa eteesi, että et viininesi ja virkatunteinesi joudu vielä sen miehen takia tanssimaan esimiestesi edessä tahi parhaimmassa tapauksessa sanomalehtien palstoilla."
"Jaa, jaa; se oli paha asia, kun oli virka-aika ja se katsoi niin ilkeästi tänne pöytään", oli Kiiskilahden herrakin huokaillut.
Ei siitä jutusta kuitenkaan kuulunut sen kummempia perästä päin, ja muutoinkin tuntui Taavetti vakaantuneen kaikin puolin ja hulivili hänessä joutuneen haudatuksi. Niin ei kuitenkaan ollut. Se nähtiin sinä syksynä, jona Ritalan ainoalle tyttärelle tuli se suuri tulemus ja häpeä, jota Maiju-emäntä loppu-ikänsä itki ja arvattavasti itkisi vieläkin, jos eläisi. Eivät olleet Ritalan Matti eikä Maijukaan aavistaneet mitään Anna-Mariastaan siihen asti, kuin tytär tuskiin tuli, vaikka Tiinan Taavetti oli toisinaan heille sanonut, että Kiiskilahden nuori kapteeni kävi heillä liian usein kylässä. Tuskinpa olisi isä ja äiti tienneet mitään, vaikka tyttö olisi saunaan kuollut, jollei Tiinan Taavetti olisi tuonut heille sanaa sisään.
Aluksi siitä Matti raivostui ja huusi: "mistä sinä, Taavetti, tiedät, että se on juuri sitä?"
"Minä olen häntä pitänyt silmällä kuin sisartani", oli Taavetti vastannut ja koettanut tyynnytellä kaikella tavalla. Emäntä Maiju oli taas ollut kalpea kuin kuolema ja vasta sitte oli parahtanut itkemään, kun Anna-Maria oli saunasta sisään saatu ja Matti kamalasti tyttärensä kironnut. Ei kukaan ollut Anna-Mariasta sen enempää tietävinäänkään, niin että Tiinan Taavetin täytyi itsensä käydä Kalalahden kyyry kuppari sille avuksi ensi hätään, vaikka satoi ja myrskysi niin, että hirvitti.
Kuppari kyllä koetti parastaan, mutta Anna-Maria yhä huusi ja piehtaroi. Silloin sanoi Taavetti isäntä-Matille: "kyllä teidän nyt on lähetettävä hakemaan lääkäriä."
Matti ei edes vastannut mitään, mutta eräs Anna-Marian veljistä oli sanonut: "terveellä on yhdeksän kymmenettä toivetta, sairaalla ainoastaan yksi. Ja senkö vuoksi pitäisi tämmöisessä Herran ilmassa lähteä oppinutta lääkäriä hakemaan! Kun ei Kalalahden kuppari voine Anna-Marian auttaa, niin kuolkoon meistä nähden — — — ja kumpahan kuolisikin!"
"Kumpahan kuolisi edes", sanoivat toisetkin kolme veljeä!
Taavetti pyysi silloin talon renkiä kanssaan lääkäriä hakemaan järven toiselta puolen, mutta sekin arveli: "kukapa sinne syyspimeässä lähtisi moni-virstaiselle selälle, etenkin kun rajusää on äitymään päin."
Silloin katosi Taavetti tuvasta, ja kauas pimeään hän kuuli nuoren, tuskin seitsemäntoista täyttäneen, äidiksi tulevan Anna-Marian sydäntä vihlovat voivotukset ja "armoa, armoa" huudot. — Matka myötätuulessa menikin Taavetilta hyvin pian, ja hän tapasi lääkärin vielä valveilla, mutta lääkäri ei tahtonutkaan lähteä yöllä niin vaaralliselle retkelle.
"Kuulkaapas, tohtori", sanoi silloin Taavetti. "Te lähdette nyt; se on varma se; tahi saatatte minut murhamieheksenne. Minä olen tässä sitä varten, että te tulette pelastamaan, jos voitte, varmasta kuolemasta kahta ihmiselämää. Mutta jos kieltäydytte lähtemästä, niin oma elämänne on paikalla mennyttä."
"Eivät ne olleet sanat, vaan ääni ja Taavetin kasvojen ilme, jotka pahoittivat lääkärin tarttumaan konelaatikkoonsa ja kiireesti pukeutumaan matkaa varten.
"Mutta jos me hukumme molemmat, sillä tällainen matka käy yli ihmisvoimain?"
"Teidän ei sittekään tarvitse pelätä mitään", sanoi Taavetti tavattoman ontolla äänellä ja kammottavan vakavasti. "Minä sanon tuolla ylhäällä, että syy on minun. Kuuletteko, syy on minun ja puolustan teitä, että te uhmasitte vaaraa säästääksenne minua murhasta."
Lääkäri vaikeni ja vapisi, sillä hän luuli olevansa mielipuolen kanssa tekemisissä, mutta ei uskaltanut pakoonkaan pyrkiä, sillä kumma liekki paloi matkatoverin silmissä. — Venheessä sitte ei virkattu monta sanaa, eikä sellaisessa myrskyn mylläkässä ääni olisi juuri kuulunutkaan.
Kaikki luonnonvoimat näyttivät riehaantuneen, sillä vettä tuli tuiskuna sekä ylhäältä että alhaalta, ja vaahtoa vain laineiden sihinä ja kohina oli ihan tyrmistyttävää ollut.
"Luokaa vettä", kuuli lääkäri joskus tuhtojen puolelta äänen perään, ja hiki päässä hän sai pidellä, melaa. Tuntikausia oli jo oltu vesillä pilkkopimeässä, kun lääkäri huomasi pilkahtavan valoa keulan edestä viimeinkin.
"Tulta edessä päin, huusi hän.
"Sitä kohti", kuului pimeyden sylistä vastaus. "Ja jos minä uuvun, niin pitäkää vasemmalle — — — siellä on maa lähinnä."
Lääkäriä kammotti entistä enemmän, ja ajatuksissaan hän teki tiliä elämästään jollekin voimalle, jota ei vuosikausiin ollut ajatellut ja joka ei enää tuntunutkaan pelkältä sokealta voimalta. — — —
Aika tuntui peränpitäjästä melkein ijankaikkisuudelta, mutta äkkiä jysähti venhe rantaan. Kaitainen valojuova ylhäältä rantatöyräältä oli nyt tulijoilla oppaana taloon, mutta soutajaansa, jonka kynnenperistä tirskui veri, täytyi lääkärin tukea astuttaessa ylös töyrännettä. Talossa ei kukaan nukkunut, mutta ei kukaan myöskään tullut tulijoita vastaankaan, vaan väsyneen Taavetin oli opastettava lääkäri Anna-Marian sairasvuoteelle. Sitte hän hoippui tupaan ja nukkui penkille heti.
Aamusella oli ilma sees ja tyyni. Päivän terä valoi valoa ja lämpöä, juurikuin kirkkaana kesäpäivänä. Myöhään heräsi Taavetti ja emäntä tarjosi hänellekin kahvia sittekuin lääkärin oli ensin kammarissa kahvitellut. Taavetti kysäsi: "eikö Anna-Maria ole vielä herännyt?" kun hänelle kahvia tarjottiin.
"Ei, eikä enää herääkään", sanoi palvelustyttö, mutta kamarista kuului pienen äidittömän olennon itkua.
Talon miehet eivät olleet tietävinäänkään lääkärin pois saattamisesta, mutta Taavetti pyysi lääkärin odottamaan siksi, kuin hän ehtisi läheisessä mökissään pistäytyä.
Kun Taavetti oli saattanut lääkärin kunnialla kotiin, tarjosi hän sille tukun seteliä. "Oliko niitä paljo vai vähän, mutta satoja siinä oli", kuului lääkäri jälkeen päin kertoneen; mutta sitä hän ei ollut kenellekään kertonut, että hän oli Taavetille sanonut: "minä luulin sen olevan teidän vaimonne, mutta kuulin kuppari-muorilta kaikki. Ja sentähden, mestari, joskin teillä on oikeus pitää minua itsekkäänä ja arkamaisena raukkana, niin älkää kumminkaan minua pitäkö suorana lurjuksena. Siis rahanne taskuun!"
Taavetti oli silloin ojentanut sanaakaan virkkamatta kätensä oppineelle lääkärille, ja kyynelsilmin puristivat molemmat miehet silloin toisensa kättä, niinkuin pitkistä ajoista toisiaan tapaavat, rakkaat veljekset.
Seuraavana sunnuntaina haudattiin sitte Ritalan nuori Anna-Maria kirkkomaalla yhteiseen hautaan. Komean se olikin Taavetti viimeisen majan Anna-Marialle tehnyt, niin komean, ettei niillä tienoin ole sellaista ruumiskirstua nähty sitä ennen eikä sen jälkeenkään — luultavasti. Mutta haudalla tapahtui myös jotakin, jota ei oltu luultavasti nähty ennen, eikä jälkeenkään. —
Se oli nimittäin edellisenä päivänä Kiiskilahden nuori kapteeni, sen lihavan vanhan kapteenin poika, tuonut kotiinsa nuoren rouvansa, Suopuron kenraalin tyttären. Kirkonaikana oli sitte Kiiskilahden hovissa parhaillaan syöty tuliais-aamiaista, kun yhtäkkiä ruokasaliin ilmestyi Tiinan Taavetti. Kaikki vieraat, ja niitä oli ollut paljo nuoria ja vanhoja läheltä ja kaukaa, olivat hämmästyneet uudesta vieraasta, ja talonväki tietysti kyseli mitä miehellä olisi asiaa?
"Eihän minulla muuta", oli Taavetti selitellyt nöyrästi kumarrellen, "eihän minulla muuta, kuin tulin pyytämään, että nuori kapteeni olisi hyvä ja tulisi nyt heti katsomaan sitä kaunista ruumiskirstua."
"Mitä ruumiskirstua?" oli kapteeni kysynyt.
"Sitä Ritalan Anna-Marian ruumiskirstua. Se peitetään kohta maahan niin, että sitte sitä ei enää voi nähdä."
Sen kuultuaan oli nuori kapteeni hypännyt ylös, kuin ampiaisen pistämä ja vetänyt Taavetin kanssaan toiseen huoneeseen. Hän oli siellä yrittänyt puhumaan jotakin, mutta Taavetti oli vain painanut soturille lakin päähän, ja sitten ne olivat lähteneet kävelemään yhdessä. Eräät hovin palvelijat arvelivat kuulleensa Taavetin mennessä lausuneen kapteenille: "revin olkalappunne, jos kovin vastustelette." Kuitenkin oli näyttänyt siltä, kuin ei kapteeni olisi oikein mielisuosiolla kulkenut muassa; mutta hänhän oli vain yksi mies, ja mitä se yksi mies Tiinan Taavetin kourissa painoi.
Vieraita juoksi suuri liuta Taavetin ja kapteenin perässä, ja kaikki olivat ihmetelleet mitenkä kapteeni antoi toisen miehen oikealla kädellään niin hellästi halailla itseään ja miksi he niin kiireesti kulkivat. Mutta pian se oli matka kulunutkin, jos tuo ei ole hovista hautausmaalle kovin pitkäkään. Pappi oli jo kuitenkin rukousta lukemassa, ennen kuin hovista tulijat haudalle ehtivät, Taavetti ja kapteeni etunenässä. Ne molemmat asettuivat aivan haudan reunalle ja hartaan näköisinä kuuntelivat, kuinka rovasti jälkeen jääneille lohdutukseksi luki: "meidän kaikkien tulee ilmestyä tuomioistuimen eteen, että jokainen saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissansa tehnyt on, olkoon se hyvä taikka paha"; ja vielä: "hirmuinen on langeta elävän Jumalan käsiin?"
Taavetin käsi oli sillä välin siirtynyt kapteenin niskaan, ja hyvä se olikin, sillä kapteeni kumarteli monta kertaa hautaan päin niin syvään — paremmin kaunista kirstua nähdäkseen — että ehkä olisi tuupahtanut Taavetin pitelemättä hautaan. Hautauksen loputtua kääntyivät kaikkien silmät kapteeniin päin ja yhtäkkiä kuului yli hiljaisuuden Ritalan Maijun kimeä ääni: "kuulitteko, kapteeni: 'sen mukaan, kuin hän ruumiissansa tehnyt on, ja hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin'."
Kapteeni ei vastannut Maijun kysymykseen, mutta kun Taavetti kysyi: "eikös se ole kaunis kirstu", niin äkkäsi hän hyvin surkeasti: "o-oon, onhan se". Silloin Taavetti irroitti hänestä kätensä, eikä häntä sitte ole Suomessa koko kapteenia nähty. Seuraavana kesänä myi Kiiskilahden vanha kapteenikin vapaaehtoisella huutokaupalla talonsa kiluineen ja katuineen, mutta kun ei ollut muita huutajia, kuin lääkäri, Ritalan Matti ja Tiinan Taavetti, niin ei omaisuus ollut kovin kalliiksi noussut. Tiinan Taavetille se jäi ja siellä hän asuu yhä ottopoikansa Anna-Marian perillisen kanssa, mutta vakuuttaa viimeisen poikamaisen vehkeensä olleen korean ruumiskirstun kapteenille näyttämisen. Kuka sen kuitenkaan niin varmaan tietää, sillä hulivilin luonto se Tiinan Taavetilla empimättä yhä on, ja mihinkäpä siitä luonnostaan kenkään pääsnee, vaikka onkin raha rinnassa.