VI
MAAILMANLOPPU KORPIVAARASSA
Honkaset olivat arvattavasti iät kaiket asuneet korkean Korpivaaran liepeillä, ihan pohjoisen napapiirin alla. Luonto oli heitä kasvattanut siellä sukupolven toisensa perästä ja Suomen luonto on mahtava siellä. Siinä on voimaa ja siinä on uhmaa. Se on samalla korkea ja syvä, mutta välillä ovat alhaiset rämeet ja pohjattomat rimpisuot. Vanhat, väkäleukaiset eukot, pieni piipun nysä hampaissa, siellä illoin kertovat lapsille terävällä, särkyneellä äänellä muinaisista sissisodista ja verisistä rajarettelöistä hirveitä juttuja; taikka pöyristyttäviä tarinoita aaveista, haltijoista ja hetteiden hengistä.
Pitkät, pitkän pitkät vuosikymmenet, kukatiesi vuosisadatkin, oli siellä eletty puutteissa ja kurjuudessa, koetellen taikojen tenholla taivuttaa onnensa oikkuja mielensä mukaan ja huokaillen ihmisen kohtalon kataluutta. Turhaa oli siellä uudistuksia ehdottaa elämässä, sillä sittekin, kaikesta kurjuudesta huolimatta, käy ihmisten olennon sisimmissä syvyyksissä vanha tyytyväisyyden pohjavirta oleviin ajallisiin oloihinsa. Nälkää kärsien retkottivat useimmat Korpivaaran voimakkaat miehet laiskoina pirttien penkillä päivästä yöhön ja yöstä päivään, pettuleivän hengissä pitäminä. Tavallisesti uinailee silloin sielukin toimettomana yhdessä ruumiin kanssa kitkerän, tervakselta ja palturitupakalta tulevan savun seassa, tuumien ja tuomiten ajallisten olojen parantamisen miltei synniksi sallimusta vastaan.
Semmoista oli yleiseen Korpivaaralaisten elämä siihen asti, kuin kotoansa poikana aavoille merille karannut Kalle Honkanen tienoille takaisin tuli. Se oli kasvanut kovin pitkäksi vierailla mailla ja oli siinä miestä muutoinkin kerraksi. Hän se hehkuvilla sanoillaan sai välinpitämättömyyden unesta hereille ensin oman sukunsa ja sitten koko seudun. Ihmisissä syntyi omituinen tunteiden kuohu, kun oli autuuden hurmausta maistella saatu.
Innosta kiiluvin silmin julisti näet Honkais-Kalle "nyt kohta" eli ensi syksynä tulevan tuomiopäivän lauvantain. Ja silloin loppuvatkin Korpivaarallakin kärsimykset! Sen tiedon oli hän matkoillansa maailmassa saanut ja kiiruhtanut kotiin saattamaan siitä sanaa omaisilleen, että ne ajoissa ymmärtäisivät katsoa eteensä ja olisivat valmiit silloin, kuin kiskaistaan auki korkeuden kuorien ovet ja paljastuvat kadotuksen kauhistavat kuljut.
Alussa katsoi usea kyläläisistä Kallen touhuvan turhia, mutta hänellä oli kanssansa kirjoja ja kuvia, joissa silmin nähtävästi oli esitettynä mitä tuleman piti. Se saattoi jo monen horjumaan, mutta useimmat uskoivat vasta silloin, kuin hän piti suuren kokouksen Honkalan avarassa tuvassa. Hikoillen kuumassa, ihmishengityksen ummehduttamassa ja puolihämärässä huoneessa, jossa päre muurin rengossa, tuskiaan ritisten, vaivoin palamaan pääsi, seisoi sinä iltana Honkais-Kalle väkijoukon edessä, oikea käsi ojolla ja silmät säihkyvinä niin, että niistä tuntui tulisäkeniä sinkoilevan joka soppeen. Suustansa hän sumppusi sanoja kuin pärskyvä koski kuohujansa ja äänensä jylinällä huumasi ensiksi kaikki naiset, paitsi äitiänsä.
Hän kuvasi kuulijoillensa kuinka he kaikki olivat eläiminä eläneet ja penkoneet mustimmat pahuuden pohjat; kuinka he olivat ainoastaan ajallisia ahertaneet; eläneet yksistään itsellensä; kiskoneet toisiltansa korkoja; juopuneet viinasta ja kiinnittäneet sydämensä katoovaan tavaraan ja kunniaan; korottaneet itsensä, kaikkia vastaan, mutta nyt on viha täytetty. "Rimpekän uuhi ja Soljakan härkä", joista oli kauan käräjiä käyty, kun olivat aikoinaan Korpivaaralla muka kontion kaatamina kadonneet; ja Matolammen niityn heinät, jotka kyläläiset, olivat vääryydellä naapurikylän asukkailta säännöllisesti joka vuosi anastaneet, kuuluivat joka korsi kohta seisovan korpivaaralaisia syyttämässä korkeimman tuomioistuimen edessä; eikä silloin kuulunut riittävän yhtään kyläläisten yhteinen päätös, ett'ei kukaan kyläläisistä niistä asioista mitään tiedä, vaan jokainen sanoisi karhun repineen elukat ja syöneen heinät.
Ulinata alkoi silloin kuulua karsinapuolelta ja Kuuselan Anni jo voivotteli sitäkin onnettomuutta, kun ei heidän Mattinsa ollut ennen maailman loppua "saamistaan" perinyt. Toiset, emännät, tyttäret ja eukot, tyrskivät muista syistä ja jopa mylleröivät miehisetkin miehet tunteidensa kuohuvissa pyörteissä, joiden riehuen ryöppyävät harjat kohdakkoin hukuttivat yhteen huumaukseen koko Korpivaaran kylän.
Nuorissa miehissä oli kyllä vielä joitakuita, jotka sanoivat rovastilta rippikoulussa kuulleensa tuomion tunnin olevan sekä tuntemattoman että tutkimattoman. Kalle Honkanen kuitenkin selitteli heille ennen kyllä niin olleen, mutta nyt oli Ameriikassa eräs viisas mies saanut asian selville. Hän vahvisti vielä opetuksensa oikein raamatusta, lukemalla siitä monta paikkaa ja lopettamalla lukunsa jollakin lauseella, jossa kiellettiin raamatun sanoja lukitsemasta.
"Rovasti ja muut papit ovat sen kuitenkin tehneet", huusi Kalle lopuksi. "Ja miksi? Siksi, että saisivat yksin taivaassakin herrastella ja kellastella, mutta musta kansa ja talonpoikainen rahvas joutuisi ikuiseen itkuun, vaivaan ja työhön. Mutta nyt on aika läsnä ja minä olen saanut sen tietää."
Niin selvää todistelua oli vaikea kumota, mutta yhä epäilivät useat ja niiden seassa Kallen oma äitikin, joka esitti: "en usko, ennenkuin näen".
Olisittepas nähneet minkä vaikutuksen se teki Kalleen. Hän itki, pyysi, uhkasi ja rukoili, ett'ei toki hänen oma äitinsä alkaisi levittää epäuskon myrkkyä kansan sekaan, joka aikoi ja tahtoi pelastetuksi tulla.
Äiti ei kuitenkaan taipunut poikansa tuumiin, vaan viikkomääriä vastusti "sellaista hullutusta", kunnes viimein oikein jalansyten lähti asiasta puhumaan kirkonkylään sekä rovastille että nimismiehelle. Ei tiedetty mitä rovasti oli sanonut, mutta nimismies oli suoraan tunnustanut ei voivansa vangita Kalle Honkasta niin kaukaan, "kuin hän ei ollut mitään rikosta tehnyt"; eikä tyhmien narraaminen kuulunut mikään rikos olevan lain mukaan.
"Eivät uskalla herrat; eivät uskalla herrat, kun tietävät kyllä Kallen puheissa olevan perää", riemuittiin kylässä.
Kirkossa kyllä kerrottiin sen perästä pitkin kevättä pidetyn saarnoja ja selityksiä viimeisestä tuomiosta ja erehdyttävästä opista, mutta niistä saapui sanoma Korpivaaralle ainoastaan kulkupuheiden kautta, sillä Kallen kumppanit eivät kirkossa käyneet. Jos sitte jollakin vielä epäilyksiä oli, niin vaikenivat ne vähitellen, kun innokkaimmat uuden opin ystävistä uhkasivat ajaa oppinsa "halolla uskottomain päähän".
Työtä ei kylässä paljo kukaan tehnyt ja siitä oli tietysti nälkä seurauksena, aluksi köyhimmille, sitte vantterammillekin eläjille. Kalle keksi kuitenkin siihenkin neuvon.
"Kalle, nyt tulee nälkä kylään ja kuolema jo ennen tuomiota", sanoi eräänä päivänä itse Kuuselan Matti Honkaselle. "Mitä sinä arvelet, kuollako lemmessä, vai koettaako olla hengissä loppuun asti? Mitä arvelet parhaaksi?"
"Oi sitä epäuskoa, oi sitä epäuskoa!" huudahti Kalle. "Minä sanon, ettei kylässä kuole koko vuotena ketään oikeata ihmistä, kun vain olette äänelleni kuuliaiset. Minä hankin syötävätä koko kylälle; kuuletteko, koko kylälle!"
Ja Kalle piti sanansa. Hän hankki kylään kirjoitusmiehen. Ja monta päivää kirjoitettiin sitte Honkalan kylkeiskammarissa kauppakirjoja, joilla useimmat isäntämiehet myivät omistamansa perintötalon numero sen ja sen Korpivaaran kylässä talollisen pojalle Kalle Honkalalle siitä ja siitä täydellisesti tänä päivänä suoritetusta kauppasummasta.
Niillä kauppakirjoilla se lähti sitte Kalle kaupungista asti Korpivaaralaisille elinettä hankkimaan. Kyllä olikin miehen tasku pullollaan papereista, kun sinne oli sullottu lähes kahdenkymmenen talon kauppakirjat. Viisi, kuusi isäntämiestä ja pari perintötorpparia oli Kallen äidin neuvosta jättäneet talonsa kuitenkin vielä toistaiseksi myymättä samoin kuin äiti itsekin.
"Miksi se äiti ei sitte suostu kauppakirjan tekoon?" kysäsi Kalle. "Vai onko pettuleipä niin mieleistä herkkua?"
"Siksi, että perithän sinä talon tavaroineen minun — kuoltuani kauppakirjoittakin. Eipähän tässä veljet eikä sisaret osalla perinnössä liene."
"Niin sitte", arveli Kalle, "mutta mitäs minä sitte enää talolla teen".
"Teeppä sitte, mitä tahdot."
"Mutta sitä ennenhän tulee loppu."
"Jos tulee, niin tulkoon", tuumaili äiti. "Mutta minusta se olisi ihmisten pettämistä narrata heiltä tavaroita tiloja ja taloja vastaan, joilla tuomion perästä tuskin lienee mitään arvoa. Jos nimittäin tuomio tulee. Ja jos ei tule, niin kävisi liian kalliiksi uhrata talonsa puolen talven leivästä."
"Sitä minäkin; sitä minäkin. Emäntä on oikeassa; oikeassa on
Anna-Mari", alkoi kuulua ääniä miesjoukosta.
Kalle sekoitti kuitenkin semmoiset äänet sanomalla: "mitäpäs petosta siinä olisi, sillä mitä he tavaroillaan kuitenkaan tekisivät kaiken loputtua. Kauppakirjoitta eivät kuitenkaan leiväksiä anna ne epäuskoiset mammonan orjat."
"Mutta jos porvarit ottavat talot omikseen ensi mikkelinä?"
"Eivätkä ota.". väitti Kalle rohkeasti. Sitä ennen ovat jo asiat selvillä,?
"Niin ovat, niin ovat", melusi suurin osa miehistä, mutta emäntä ja jotkut muut eivät sittekään kauppakirjaa tehneet.
Kalle kiiruhti kaupunkiin ja tuskin oli viikkokautta kulunut, kun jo saapuivat ensimmäiset ruokavarakuormat Korpivaaran kylään.
Paria isäntää jo rupesi kaduttamaan, kun eivät hekin olleet maatansa myyneet, vaan täytyi nyt raataa ja raastaa ja petäjäistä peiputella siihen sijaan, kuin maansa myyjät pitivät makean leivän päiviä lakkaamatta, Ja tavaroita niitä tuli, — tuli tulemastakin päästyä. Yksi vain jäi yhä tulematta, ja se oli Kalle Honkanen itse.
Soljakan Simo oli käynyt käräjissä ja kylässä hevostaan syöttäessä kertonut Kalle Honkasen olleen siellä myös ja ottaneen haudot kahdeksaantoista Korpivaaran taloon. Hän oli vielä surkutellut sitä, kun kyläläiset olivat "kontunsa kenkänneet semmoiselle maankulkijalle, joka tuskin edes lieneekään se, joksi itseänsä sanoo."
"Mistä se Simo sen päättää”, oli Kuuselan Matti silloin kysynyt vähän vihaisesti.
"Enpähän muusta; mutta eihän tuo ollut vanhan Kalle vainajan, enempää kuin Anna-Marinkaan näköinen, vaikka poikana oli ihan kuin äidistään leikattu, paitsi isän pitkää, suoraa nenää. Eikä se näyttänyt ennestään tuntevan ketään".
"Sitähän minäkin aluksi vähän vierastin", puuttui Kuuselan vanha setämies puheeseen, "mutta uskoin sen sitte Kalleksi, kun se sanoi nähneensä maailmalla, niin paljon ihmisiä, jotta entiset olivat unohtuneet ja sitä paitsi toiset kasvaneet, toiset vanhenneet, niinkuin muiden muassa minäkin. Ja se on totta se. Ja toisekseen, toistapahan sen oma äiti lienee pojakseen tuntenut."
"Niin, ja kenenkäs nimiin se käräjissä huudot otti", uteli Matti?
"Tietysti Kalle Honkasen nimiin, niinkuin kauppakirjatkin olivat kirjoitetut", selitti Simo.
"Siinäpä se", päätti Matti. "Ei suinkaan se toisten nimiin rupeaisi kauppoja tekemään, jos kerran on tosi mielessä; eikä se mies valhettele."
Ikävällä odotettiin sitte Korpivaarassa Kallea kotiin viikkoja ja viimein kuukausia, mutta mies oli kadonnut, kuin tina tuhkaan. Alkoi jo useampia harmittaa ja hävettää ja maansa myymättömät rupesivat jo naapureitansa pilkkailemaankin takana päin. Kuuselan Matti piti kuitenkin yhä uskollisesti Kallen puolta, vakuuttaen Kallen kyllä kohta palajavan, "kun asioiltaan ennättää".
"Mutta jos se ei tule", huokasi Anni, "niin tuntuu minusta, että ei tule loppuakaan, ja mihin me sitte joudutaan? Mieron tielle maattomat raukat; hyh, hyh, hyh, huu — u — uu!"
Epäilykset kasvoivat kasvamistaan niin, että kesällä monessa talossa ruvettiin heinälle aivan, kuin ennenkin, vaikka muutamat yhä nauroivat koko työn touhulle. Mutta sitte tapahtui jotakin, joka leimautti "maailman lopun uskon" taas täyteen liekkiin. Muutamana iltana näet kuulivat kyläläiset, istuskellessaan ennen maata menoa aittojansa luhtien portailla, metsästäpäin kummallista kilinää ja helinää. Se kävi yhä selvemmäksi, kunnes jo polkua pitkin näkyi kulkevan kummallinen kulkija.
Kuuselan Matti kertoi siitä, että se oli pitempi pitkänkin miestä ja valkeampi valkeintakin vitilunta. Kasvotkin sillä oli vitivalkeat. Sen minä selvästi näin. Kun se kulki meidän aittojen taitse Honkalaan päin, niin kimaltelivat sen ympärillä kirkkaat taivaan tähdet ja kuului soitto semmoinen, kuin olisivat soineet kaikki taivaan ilotiu'ut tai kimisseet kaukaiset kanteleet. Ihmisen sillä olivat silmät ja suu. Ja ääni oli kuin tuulen humina. Ei se minulle muuta sanonut kuin: "loppu tulee, mikkelinä tulee; älä epäile!"
Semmoisen kuiskauksen olivat kuulleet muutkin kuuselaiset, mutta eivät tienneet, mistä se tuli. Sillä "enkelin suu oli ihan varmaan kiini, kun se minuun katsoi", selitti Kuuselan setämies.
Honkalaan oli "enkeli" mennytkin ja ottanut emännän päänpohjista kaapin avaimet, vaikka emäntä itse vuoteella nukkui. Sitte se oli siirtyilyt kaapin eteen ja alkanut sitä avata. Sydän kurkussa ja kauhistuneena oli Anna-Mari katsellut ilmestyksen elkiä siihen asti, kuin se sai kaapin auki ja oli ojentanut kätensä hyllylle rahakopsaa kohti. Silloin oli Anna-Mari hypännyt vuoteelta, kuin vimmastunut kissa ilmestyksen kimppuun ja huutanut: "miehet, miehet! Rosvo, rosvo!"
Kun talon ovesta sisään töytäsivät, niin oli Anna-Mari hampain riippunut "ilmestyksen" oikeassa kädessä, mutta samassa oli se kummitus runtannut emännän luotaan nurkkaan ja "yhtenä humauksena" ryöpsähtänyt läpi akkunan ulos.
Emäntä oli tajutonna sitte kauan aikaa ja puri hampaittensa välissä jotakin, joka oli hyvin miehen verisen peukalon näköinen sitte, kun puukon hamaralla hampaat aula saatiin ja esine niiden välistä permannolle putosi. Koirakin oli haukkua räventänyt sillä aikaa ruispellon pientareita, mutta ei siellä mitään näkynyt, vaikka renki-Reeti pellosta aamuyöhön kirves kädessä kummitusta etsi.
Viikkokausia häilyi Honkalan emäntä sen yön perästä elämän ja kuoleman välillä. Useat arvelivatkin hänen kohta kuolevan, mutta Kuuselan Matti ja pari muuta miestä väittivät, ettei: "koko kylässä ketään oikeata ihmistä kuole ennen maailman loppua. — — Kalle itse sen meille sanoi, eikä se mies valehtele."
"Kyllä se kuolee", väittivät toiset. "Mitenkäs se siitä enää virkoaisi, kun on jo niin heikkona?"
"Eikä kuole. Se on vain annettu meille merkiksi ja Anna-Marille varoitukseksi se sairaus. Hänhän ei uskonut vaan epäili, mutta kyllä kai nyt uskoo."
Ja taisipa Anna-Mari toisinansa uskoakin. Hän ei olisi uskonut, jos rahat olisivat kadonneet, mutta nyt ne olivat tallella, joka ropo, pitkässä kissannahkaisessa kukkarossa kopsassa kaapin hyllyllä. Siitä se lähti epätietoisuus ja levottomuus. Tautivuoteella pitkinä, ikävinä, yksinäisinä hetkinä tuli vielä mieleen monia ja niin kummallisia mietteitä. Tuleeko tuomio, vai eikö tule? Oliko hän epäuskossansa kironnut oman, ainoan poikansa, vai eikö ollut? Oliko se mies ollut Kalle, vaiko muu, joku muukalainen petturi? Oliko tuo ilmestys ollut lihaa ja luuta, vai oliko se todellakin henki; ja mistä oli se miehen peukalo hänen hampaihinsa tullut?
Kysymyksiä risteili sairaan aivoissa loppumatta, lakkaamatta, mutta vastausta ei niihin mistään tullut. Kaikki oli mykkää, kieletöntä. Joku tuntematon voima tuntui alati hiivivän hänen ympärillään ja ottavan hänet haltuunsa, valloittavan ilman väkivallatta, niinkuin halla kesäisen kasvillisuuden hedelmät. Hän juurikuin kuuli sen askelien sipsutuksen ja se läheni häntä lähenemistään pääsemättä kuitenkaan koskaan perille. Tuntui kuni kuuluisivat sen vienot kuiskaukset korviin; kuni sen hienot henkäykset koskettelisivat kasvoja — niin hienot, mutta kumminkin niin jälyt ja kolkot, kuin kuoleman kylmä viima. Olo tuntui onealta ja oli kuin hyytyisi suonissa veri. Kummallisia kuiskeita kuljeksi sinne tänne ilmassa ja ympärillä. Niitä tuli ylhäältä, tuolta vaarojen rinteiltä; tuli ikivanhoista aarniometsistä, kuusten naavaisilta oksilta ja upeasti taivaalle täyttävien honkien latvoista. Ja niitä kimpoili alhaalta päilyvien lähteiden laiteilta.
Riutuneena, kiusaantuneena täytyi sairaan kohottaa katseensa tähyilemään sinertävässä korkeudessa kiiluvaa taivaan sineä, jonka syvyyksistä siellä täällä pistää esiin valkeita pilvisaaria, outoja niemekkeitä harmahtavine vuoriharjuineen ja huippuineen. Ja sitte painuu tulipunainen päivän terä näkymättömiin, jonkun etäisen selänteen taakse. Tuntuu, kuin vaimenisi vesien solina, talttuisi myös kaukaisten honkien humina. Viileys vetäikse alangoilta ylemmäksi. Ensiksi kohoaa sieltä hienoa, harmahtavaa terhentä, tiivistyen tuokiossa savenkarvaiseksi sumuksi.
Vilun värisyttämänä toivoo Anna-Mari jo renki-Reetin tulevan tekemään tiliä päivän töistä ja kaukaa kajahtavat karjan kellot. — — Reetin viimeinkin huoneeseen tultua, kuuntelee emäntä tarkkaavasti kertomusta Luhdanpohjan niitännästä ja seitsemästä "suovan" teosta, mutta samalla hän on seisovinaan Korpivaaran korkeimmalla laella katselemassa tuomiopäivän tuloa. Sieltä täällä pilkahtaa tervanpolttajain tulia näkyviin kumisevilla kangasmailta. Sitte ne katoovat nekin, eikä näy enää muuta, kuin aaveenmoinen sumumeri joka suunnalla. Vihantina saaren nyppylöinä siitä vaarojen huiput pilkistelevät ylös kuulakkaan avaruuteen — toiset ylemmäksi, toiset alemmaksi, lähemmäksi altuetta. Tuntuu ilma kostealta ja tuomio viipyy viipymistään. On niin ikävän yksinäistä — — ei kuulu edes Kallea kotiin. Täytyy kytristäytyä yösydämeksi tuuhean kuusen oksien suojaan, eikä sitte enää näy mitään.
Yhtäkkiä virittää kelkkeä-ääninen lahorastas heleän aamusävelensä jossakin tuolla pellon takana. Hetkisen kuluttua helähtää pieltä täältä muitakin yksityisiä säveliä ja jo piiraman perästä on koko seutu täynnä siritystä, liritystä, lintujen liverrystä ja laulua ja erilaisia ääniä.
Sairas tuntee itsensä pirteämmäksi kuin pitkiin aikoihin. Hän hiivii akkunan poskeen ja istahdettuaan arkulle, katselee ihmeissään tuhansia ja taas tuhansia pienoisia kastepisaroita, joita loistavissa värivivahduksissa säteilee kaikkialla kukkien kuvuissa, puiden lehdillä ja neulasilla, rehevässä ruohostossa pellon pientarella; yksinpä suo-aukon harvoilla saraheinän korsillakin ja vaivaiskoivujen pikkiriikkisillä lehdykkeillä. Elämää, liikettä, iloa ja surinaa näkyy ja kuuluu joka paikassa. Kultaisia kuituja ja taidokkaasti harkitulta, aamuauringon valossa kimaltelevia kuvioita ovat hämähäkit ripustelleet heilumaan sekä kasvavien puiden välille että paikoitelleet tantereenkin pintaa peittämään. Niinikään väriensä loistolla keskenään kilpailevia suvenkorento- ja muita hymiseviä hyttyisparvia liipoittelee edestakaisin ruskealle vivahtavan suomaan sinne tänne siroteltujen lampareiden ja lätäköiden laitamilla.
Virkistyneenä, vahvistuneena otti emäntä sinä aamuna ensi kerran ruokaa. Jos ei olisi ollut kiusaamassa tuo levottomuus tuomion tulosta, niin olisi hän kohta tuntenut itsensä ihan terveeksikin. Mutta se levottomuus oli olemassa ja kuuselaiset sitä kyllä pitivät vireillä. Melkein entistä enemmän he siitä nyt puhuivat, ikäänkuin olisivat itsekin jo alkaneet uskoansa epäillä.
Ja sitte tuli syksy. Toiset puivat puitavansa; moni jätti viljat vainioille vettymään ja vetelehtimään. Mikkelin lauantaina kylvettiin jo aikaisin aamulla joka talossa ja pukeuduttiin pyhäpukuun. Ei kukaan puhunut toiselleen paljo mitään, mutta huokauksia kuului kaikkialla, eikä aamiaissuurus maistunut edes niillekään, jotka eivät vieläkään sanoneet uskovansa koko maailman lopun hommaa. Ja kalpeina kävelivät nekin, vaikka koettivat tyynimielisiltä näyttäytyä.
Tuossa puolenpäivän rinnassa valmistui kuuselaisten joukko vihdoin lähtemään Korpivaaran kukkulalle ja muu kylän väki, joka oli heitä jo odottanut kotveroisen seurasi perässä. Samalla alkoi kokoontua uhkaavan näköisiä, synkkiä pilviä itäiselle taivaalle. Lapset asetettiin edelle, mutta vakavina, vapisevina, huokaillen ja horjuvin polvin seurasivat pienokaisia muut kyläläiset. "Kuinkahan minulle käy; kuinkahan minulle käy?" kiljaisi yhtäkkiä Kuuselan Anni; kääntyi takaisin ja juoksi suorastaan piiloon Pajulan riihen ruumenkorsuun. Setämies olisi lähtenyt Annia palauttamaan, mutta Matti kirosi ja huusi: "muista Lotin emäntää, setä!"
Pari, kolme miestä oli ottanut eväskontin matkaansa, mutta heitä Kuuselan Matti kovasti torui, selittäen, että ei saa raskauttaa ruumistansa ruoalla eikä juomalla. Kylään tuskin lienee jäänyt kymmentä henkeä, mutta Iso-Honkalan emäntää ja renki-Reetiä ei kulkijain joukossa näkynyt, vaikka heitä kuinka olisi katseltu.
"Eivätköhän nuo vieläkään usko?" kysäsi joku joukosta. "Eivätköön nuo usko — paatuneet?"
"En tiedä", vastasi talon paimenpoika, "mutta Reeti sanoi ensin tekevänsä valmiiksi ojalapion varren, koska maanantaina on käytävä mudan luontiin."
Tuuli oli sillä välin yltynyt oikeaksi myrskyksi ja ilkamoiden kuljetteli synkkiä pilviparvia samean näköisellä taivaalla. Saavuttaessa Korpivaaran tasaiselle kiireelle oli jo koko luonto kuin kiukustuneena. Illan pitkään myrskyn raivo kuitenkin tuntui vain yhä kasvavan. Siinä oli silloin sekä rajua voimaa että huimapäistä uhkaa; syvää umpimielisyyttä, salaperäisyyttä ja suurta, hurjaa epätoivon tuskaa. Ihmisten sydän oli kauhusta pakahtua, erittäinkin kun pimeys pelkoa lisäsi. Salon metsien ryske, silloin myrskyn kova kohina, naisten parku, lasten voihkina ja vanhain valittavat huokailut yhtyivät soitoksi semmoiseksi, joka kutisti urheintakin sydäntä sekä säälistä että kauhusta. Ahtolan vahtosuortuvaiset lapset raivoten sihisivät alhaalla metsälammikoiden laineilla ja järvien aallot vimmoissaan pohjapungistaan ja aavoilta seliltä puskuilivat rantoja vastaan. Tohisten pyörivät tuulet kumpujen ja kukkuloiden välillä, vinkuivat kallioiden rotkoissa, yhtyivät samansuuntaisiksi soilla, joille ei päivälläkään näy äärtä eikä päätä. Ne, riensivät rämeiltä, yhtynein voimin pyörrepäissä, yli likaisten lätäköiden ja hyllyvien hetteiden repimään, särkemään, hävittämään kaikkea. Kautta kankaitten kuului räiskettä murtuvista oksista ja sortuvista puista. Meluten, ähkien rusahtelivat kuivuneet kelohongat rämeiden reunoilla ja jyrkeät aihkit narisivat, nitisivät tuskissaan vaarojen huipuilla, Ilmassa liehui toisin paikoin tukuttain kosteita, kellastuneita, mätäneviä, erimuotoisia lehtiä ja kammoittavana tulena paloivat pelästyneen ilveksen silmät tuuhean kuusen oksistossa, kuin se runkoa vasten kytristyneenä, jonkun sylen päässä latvasta, kummastellen katseli vaaran laella vavahtelevaa, lammaskatrasta muistuttavaa ihmislaumaa.
Sanoin selittämätön oli surkeus, joka kaikkia Korpivaaralaisia kahlehti. Ainoastaan Hölmö-Teppo istui rauhallisena, selkä kallioa vasten ja koetteli turhaan saada sytytetyksi jo ammoin sammunutta piippunysäänsä. Itsekseen hän siinä mutisi: "tulta siitä pitää tulla, vaikka turkanen olisi". Yhtäkkiä hän sitte ihastuneena huudahti: "jo tulee; tuolta tulee; ettekö näe, tuolta puiden välitse tulee!"
Kauhun tunne karini kaikkien selkäpiitä ja joku rohkeimmista kysäsi: "mitä tulee?"
"Tulta", mutisi Hölmö-Teppo ja naiset alkoivat siunailla, voivotella ja viehkuroida maassa.
Tulta sieltä olikin tulossa puiden välistä. Vähän ajan takaa se kirkasvaloinen tervassoitsu kipunoita sinkautellen olikin jo aivan yhteen sulloutuneiden ihmisten edessä. Kiukkuinen ääni kajahti tulisoitsun sivulta: "täälläkö te, hupsut, vielä kaikki olette?"
"Renki-Reeti, renki-Reeti", kuului kymmenistä suista, juurikuin kaikki olisivat häntä odottaneet avukseen ja pelastus nyt olisi tullut.
"Niin on; mutta nyt kiirevilkkaan meidän väki kaikki kotiin. Emäntä ei jaksa tehdä mitään. Katselee vain Kallea ja vuoroin itkee, toisin nauraa."
"Mitä? Onko Kalle tullut kotiin? Miksi hän ei tullut tänne? Milloin hän tuli?"
Lumous oli lauennut ja kysymyksiä sateli Reetille joka kulmalta.
"Hupsuhan se olisi hänkin, jos syyttä pakotta olisi tämmöisessä Herran ilmassa lähtenyt metsiä pitkin haihattelemaan", oli ainoa selitys, jonka Reeti kyläläisille Kallesta antoi.
Enempää ei tarvittukaan, vaan käskemättä ja kilvan seurasivat kaikki Reetin tervassoitsua, eivätkä joukon tunteet tuntuneet kovin ystävällisiltä Kallea kohtaan. Kuuselan Matti uhkasi, hammasta purren ja karkeasti kiroten, Kalle Honkasen jo aivan "tänä yönä tuomion eloon asettaa". Sarapuron Pietari sanoi hänet "elävältä korventavansa", mutta Liukon Paavo tyytyi "hirttämään hänet ensimmäiseen parhaaseen puuhun", sittekuin Kirjalan ruotimuori oli vakuuttanut repivänsä "omin käsin" Kallelta silmät päästä.
Ei puuttunut sinä yönä sitte vieraita Honkalan pirtistä. Heti Reetin perästä näöt astui sisään Kuuselan Matti karahka kädessä ja käveli kiivaasti pöydän luo, peräpenkkiä kohti. Äkkiä hän kuitenkin seisahti ja karahka putosi kädestä.
"Missä Kalle on?"
"Tässä, – – Iltaa – – no ihan elävänä tosiaankin Kuuselan Matti. Terve mieheen, pitkistä ajoista, – – Kas, etkö sinä enää entistä paimentoveriasi tunne?"
Matti katseli hetkisen ällistyneenä edessään seisovaa, lyhytläntää, mutta vahvarakenteista, hartiakasta nuorta miestä. Katsoi, viimein ojensi iloisesti kätensä ja sanoi: "totta totisesti — — Sinä olet serkku — Kalle, sinä… vaikka paljo miehistynyt sitte viimenäkemän. Mutta missäs on se toinen Kalle?"
"En minä tunne mitään toista Kallea."
"Niin, mutta missä on se — — se — — pitkä – – –?"
"Se maailman lopun Kalle", täydensi joku ovensuussa seisoja kysymystä.
"En tiedä ja — I will have no dealings with him (enkä tahdokaan hänestä tietää)", nauroi puhuteltu, "jos hän näet on semmoinen kuvatus, kuin äiti on häntä tässä minulle kuvannut."
Maailman loppu unohtui siiloin kaikkien mielestä ja kohta porisivat talon kahvipannut ja kattilat tuvan hiiloksella, sillä emäntä tahtoi välttämättömästi koko kylän olemaan läsnä oikean poikansa tulijaisissa, joka ei ollut tullutkaan kotiin ihan "tyhjin nyrkin". Hölmö-Teppo tahtoi sittekin "antaa Kallelle selkään", mutta leppyi hänkin, saatuaan Kallelta hampaihinsa oikean sikarin, jommoisista hän "kyllä oli kuullut tarinoitavan, mutta ei ikinä polttanut".
Makeasti nauroi oikea Kalle Honkanen, kuultuaan olevansa oikeastaan melkein koko Korpivaaran isäntä, kun kihlakunnan oikeudessa hänellä jo oli huudot saatu miltei kylän kaikkiin muihin, kuin kotitaloonsa. Ja melkeinpä kiitolliset kyläläiset olisivat taitaneet hänet siksi ottaakin, kun hän vaivojansa säästämättä vuosikaudet riiteli kyläläisille takaisin ja voitti ne tukkimetsät, jotka hänen valhekaimansa oli myynyt kaupungin sahapatrooneille, saaden niistä käsirahoja kolmattakymmentä tuhatta. Sillä oli näet ollut tunnettujen miesten todistus siitä, että noiden kahdeksantoista talon mailta lähtee "vähintään satatuhatta tukkipuuta" ja lisäksi henkikirjurin virallinen vakuutus noiden kaikkien talojen olevan perintötiloja.
Kalle ei kuitenkaan halunnut itselleen useampia, kuin oman talonsa; varsinkaan sitte, kuu sai Soljakan Simolta anteeksi sen, että poikasena oli vahingossa onkitiellä sytyttänyt tuleen Heinälammin suon. Mielellään sen Simo anteeksi soikin, sillä sitte se suo vasta oli oikein ruvennutkin heiniä antamaan. Sitä pihaansa piilemään se oli Honkalan Kalle kuitenkin merille paennut; mutta mitäpäs siitä. Mitäpäs siitä, kun Simo kaikki anteeksi soi ja "kaupantekiäisiksi" antoi vielä kauniimman tyttäristänsä, sorean Saaran, Kallelle emännäksikin ja kolmannen osan irtaimistosta, vaikka vävy ei ollut sitä tahtonutkaan.
VII
SOTAVANHUSTEN JOULU
Oli jo iso päivä jouluaamuna, eikä alkanut rovastia kuulua kotiin kirkosta enempää kuin apulaistakaan. Keittiössä alettiin jo käydä rauhattomiksi, kun ruoat jäähtyivät. Ruustinna alussa ihmetteli tavatonta viipymistä, mutta kun se ei auttanut, sanoi jo aamuaskareensa toimittaneelle karjakolle: "Stiina-Liisa, pane sukkelaan päällesi ja juoksase kirkkoon katsomaan mikä niitä siellä viivyttää."
Hetkisen haihduttaa tuli Stiina-Liisa takaisin ja läähättäen selitti: "rovasti siellä yhä saarnata paukuttaa, vaikka ääni on jo käheänä; ja eukot itkee, eikä kyntteliä ole, kuin kynnen verran jälellä."
Itkipä siellä moni muukin, kun rovasti selitteli laveasti sitä paatumuksen surkeutta, kuin eivät vanhatkaan syntiset anna itseänsä pahuuden kahleista irroittaa, eikä edes itseänsä herättääkään. Hän ei sanonut tarkoittavansa ainoastaan hengellistä unta, "vaan monihan nukkuu ruumiillisestikin, vaikka heille parhaillaan rakkauden evankeliumia julistetaan." Silloin viilenivät ihmisten silmät ympäri kirkon ja — aivan oikein — keskellä kirkkoa huomasi moni kaksi vanhaa miestä täydessä unessa.
"Synti ja häpeä", kuiskasi patrooni Paiholin rouvallensa — hän, jonka sanottiin viinakaupalla rikastuneen — "synti ja häpeä kun ilkeävätkin jouluaamuna tulla kirkkoon nukkumaan — — ja vielä niin rähjääntyneessä univormussa molemmat!"
"Ovat varmaan koko yön juopotelleet ja sitte humalapäissään kirkkoon tulleet", vastasi patronessa.
Synti ja häpeähän se todella olikin, mutta siinä istuivat ristikäytävän vieressä molemmat ukot, vänrikki ja välskäri, tekemässä kirkon pahennusta. Vänrikki oli tosin pannut päänsä penkkiin ja joskus vähän liikahteli, mutta välskäri istui suorana, suu raollaan ja silloin tällöin hieman kuorsahtelikin. Inholla ja ihmetellen katseli kirkkoväin sitä näkyä ja nuoret sille vähän naurahtelivatkin.
Väsyihän se viimein rovasti puhumisesta, kun kynttilän savu täytti sieramet ja suun, kurkun ja keuhkot; ja niin jouduttiin juhlavirteen.
Tuskin oli urkujen ensi sävel särähtänyt, kun jo kolahti vänrikin puujalka permantoon ja hän kimmahti ylös seisaalleen, kuni lauennut jousipyssyn jänne. Sysäys kumppanin kylkeen seurasi. "Mitali? Ei se nyt enää kuole, Jumalan kiitos", huudahti välskäri, hieroen silmiään — huudahti niin kovasti, että kuului moneen penkkiin ympäristöön.
"Sinä nukahdit", kuiskasi vänrikki ystävänsä korvaan.
"Nouse, jo ollaan juhlavirressä!"
Seurakunta oli yhä enemmän hämmästyksissään vanhusten käytöksestä. Harva sen vuoksi otti osaa koko juhlavirteen, jonka lukkari ja rovasti saivat yksin alottaa. Eivät kuitenkaan hekään saaneet sitä oikein rauhassa laulaa, sillä, jonkun värsyn veisattua, alkoi kuulua sekaan molempain vanhustenkin rämäkkä ja särkyneen torven törmätä muistuttava ääni. Juurikuin ei mitään olisi tapahtunut vetelivät näet molemmat veteraanit oikein, niinkuin näytti, sydämen pohjasta sanoja:
"Ah Herrani, mun Jeesuksen,
Tee asunnokses sydämen!
Äl' ylönanna tuskassa,
Vaan vahvista, ain' uskossa."
"Ah sinuss' jos ain' ilon ois',
Enk' unhottais sua koskaan pois!
Suo siihen apus armosta,
Niin kiitän aina riemulla!"
"Nyt Jumalalle kunnia,
Kun antoi ainoon Poikansa!
Siit' enkelitkin riemuiten
Veisatkoon taivaan Herrallen!"
Niinkuin saastaisia eläimiä väistivät sinä aamuna, kirkosta tultaessa, kaikki ihmiset molempia ukkoja. Ei heidän nyt, niinkuin monasti muulloin, tarvinnut pelätä sotkeutuvansa kirkkomiesten jalkoihin; ei, koska hevosmiehetkin kaartoivat heitä.
"Jumalattomina heitä aina olen pitänyt, mutta niin perin paatuneiksi en toki olisi ikinä uskonut", kuiskasi Myhkymäen herastuomarin emäntä miehelleen, kun oli onnellisesti sivuutettu molemmat rinnakkain kompuroivat sotilaat.
"Kyllä niistä voi uskoa jos mitä", arveli itse herastuomari, jota koronkiskojaksi mainittiin. "Minä en ole niitä enää milloinkaan oikein ihmisinä pitänyt aina siitä asti, kun toimittivat Kähärälän Mikon linnaan."
"Mitenkäs ne sen linnaan? En muista sitä minulle kertoneesikaan."
"Enkö tuota jo liene jutellut."
"En minä muista. Mitenkäs ne sen linnaan saivat, Kähärälän Mikon?"
"No, kun sillä Mikolla on suuri perhe ja niukka särvin, niin oli tullut ottaneeksi, tässä tuoneissa syksynä, niiden sian ja panneeksi suolaan. Olivat sattuneet naapurit näkemään Mikon hommat, ja sillä keinoin saivat nämät tunnottomat asian toteen oikeudessa. Koettivat vielä syyttää Mikkoa kaikista lammastensakin katoamisista, mutta Mikko intti heidän omain koirainsa ja toistenkin herrain koirain 'luultavasti' syöneen nekin lampaat suuhunsa samoin, kuin olivat syöneet monta villavuonaa Mikoltakin. Ja sanoihan se Mikko sen siankin rehellisesti ostaneensa herrain taloudenhoitajalta, siltä äkäiseltä ja silmäpuoli Karoliinalta, mutta se kuvatus väitti kaikki valheeksi. Minä melkein uskon Mikon puheissa olleen perää, mutta kun ei ollut vierasmiehiä, niin laki teki lain töitä ja Mikolta kerittiin sekä tukka että kunnia.
"Ja jospa Mikko olisi sen sian vaikka varastanutkin, niin jo olisi siinä heltynyt huononkin kristityn sydän kuullessaan Mikon rukouksia ja armon anomuksia, mutta mitäs näiden petojen! Oikein nimismieskin, lautakunnasta puhumattakaan, pyyhki silmäänsä nurkkia, kun Mikko rukoili ukkojen armahtamaan itseänsä, jos ei hänen itsensä eikä vaimonsa takia, niin kumminkin kolmen viattoman lapsen vuoksi. 'Ja meneehän tuo torppakin rappiolle, jos minä linnaan joudun — ja vielä viattomasti', sanoi Mikko."
"Juuri lastesi vuoksi sinun sinne täytyykin", ärähti vänrikki vastaukseksi Mikon armonanomuksiin.
"Jotta et heitäkin johtaisi samoille kadotuksen poluille", säesti välskäri perässä.
Sillä välin kuin kirkkoväki kotimatkallaan keskusteli kaikenlaista tapahtuneesta kirkon pahennuksesta, lähestyivät sotavanhuksetkin kotiansa. Ohi kulkiessaan pistäytyi välskäri, joka oli olevinaan vähän reippaampi eikä niin pahasti ontunut, Kähärälän torpassa, mutta ei viipynyt kaukaa siellä. Vänrikki katseli sen aikaa pitkin lumista mutkittelevaa tietä, joka vallattomana vikuroiden ja mutkitellen hiivi viistoon mäkirinnettä myöten, milloin kiipesi vaarojen laelle, kiikkui hetkisen siellä, soljahti siitä huurteisten puiden sylihin, ollen piilosilla päivän kanssa, mutta tuokioisen tuonnempana paiskautui jo lakealle lammin jäälle, viittojen välihin. Sieltä siirtyi se sitte ohi ukkojen asunnon helmoihin sinisalojen, taipaleille tuonnemmille, aina yhä edemmä — edemmä maille tuntemattomille ilman päätä ja määrää.
"Jumalan kiitos että ihmisen matkauralla on toki pää ja määrä!" huokasi vänrikki kumppaninsa mökistä tielle palatessa.
"Noh!"
"Nukkuu", sanoi välskäri.
"Onkohan noilla maitoa edes?"
"Mistäpä niillä tähän aikaan vuotta."
"Kun saisi sen Karoliinan — — mutta eihän se sinne lähde, varsinkaan juhlapäivänä", puheli vänrikki paremmin itsekseen, kuin kumppanilleen. "Minä en kuitenkaan siitä paljoa välitä."
"Sinä vaan ilman aikojaan hankit sen syyspoikivan", myhäili välskäri, veitikka silmän nurkassa; "ja maksoit siitä kahden lehmän hinnan."
"Niin, mutta niillähän näytti olevan niin kova rahan tarvis."
"Ja sinä sen vuoksi maksat enempi kun toiset, joille lehmä jo oli luvattu."
"Luvattu muttei myyty", kivahti vänrikki.
"Eipä, ei — — — ja omistasihan sen maksoit, mutta toisekseen pidä sinä maito-osasi nyt, minä kuitenkin juon jouluna vain kaljaa!…
"Ja tulet siitä kipeäksi taas, niinkuin tavallisesti! Ei hyvä veli, et sinä saa kaljalla vatsaasi turmella… ja riittäneehän tuolle nyt aluksi puoletkin… ei kai se voi johonkuhun viikkoon paljoa syödä, sairas mies, mutta entäs lapset?"
"Ai, niitä en minä muistanutkaan, höpelö."
Pientä kinaa keskenään pitäen saapuivat soturit viimein sievään kotiinsa Lehtilammin rannalle. Aamulliset huurut ja hattarat olivat sillävälin poistuneet auringon edestä, joka nyt kirkkahin sätehin kultaili lukemattomia lumikiteitä tienvierissä ja tanterilla. Lehtilammin rakennus keijui ahteen paltaalla etäältä katsoen ikäänkuin saarena valkoisessa valomeressä. Ja sen saaren rantamilla laineina liikkui pyrähteleviä tiais- ja varpuisparvia niiden ohra- ja kauralyhteiden välillä, joita oli auliilla kädellä pistelty portin pieliin, pihamaalle pystytettyihin seipäisiin ja pariin paikkaan puutarhaankin.
"Johan herrat viimeinkin tulevat!" huutaa isäntiä vastaanottamaan portaille kiireesti tullut Karoliina, vilkuttaen vihaisesti tulijoille ainoata silmäänsä. "Missä te olette koko yön olleet?"
"Kokoko yön", kysyy vänrikki nolona.
"Eihän me juuri missään", sanoo välskäri.
"Eikö missään", mutisee Karoliina äkäisesti. "Juoksentelevat kuin pahat poikanulikat tai joulutontut kaikki juhlayöt, harmaapartaiset miehet! Ja minä täällä yksin — — syötä ja juota kaikki väet, anna lahjukset, pidä rukoukset ja tee jos mitä. Sydän kurkussa odotan puoleen yöhön ja iltaan, kun arvelen eksyneenne susien saaliiksi — — — kun vielä olette vaivaisetkin molemmat raukat, jotta ei ole toisesta toisen auttajata."
"No rauhoituhan, Karoliina", lohduttaa vänrikki. "Eihän me kun oltiin vähän vieraisilla, mutta kun tuli valvotuksi liian myöhään, niin mentiin kirkkoon yksin tein."
"Valvotuksi myöhään!" huudahtaa Karoliina. "Sen kyllä uskon — — ja sitte menettekin kirkkoon kuorsaamaan, kuorsaamaan kumpikin 'koko kirkkoväen kummaksi', niinkuin renki Aatto kertoi. — — Rovastin oli pitänyt saarnata paahtaa pari tuntia, saadakseen teitä hereille mutta meidän herrat vaan vetelivät unta kaikessa rauhassa — — keskellä kirkkoa, niin, että, on synti sanoakin. – – Missä ihmeessä te olitte sitte koko yön?"
"Johan tuota sanottiin, että oltiin vieraissa – – – kylässä, joulukestissä", selittelee välskäri, mutta on nähtävästi häpeissään siitä, kun Karoliina on heitä noin julkisesti torunut kaikkien ulostulleiden palvelijain kuullen.
Ei ole rauhallisena vänrikinkään omatunto, sillä hänen täytyy myöntää nukkuneensa Herran huoneessa — — ja vielä joulupäivänä. "Hyi häpeä! – – – Harmittaa ja suututtaa — — — ja kun olisi edes hän yksin — — — mutta kun välskärikin, joka kuitenkin on niin kelpo mies. Voi hyvä isä — — — miksi sallit niin tapahtua! Ja jos sallitkin minulle, mutta kun välskärillekin — — joka kuitenkin on aivan toista kuin minä raukka, niinkuin sinä korkeudessa hyvin tiedät."
Ei maistunut ruoka sinä päivänä kummallekaan vanhuksista. Markka, luvattiin, Karoliinalta salaa, renki Aatolle siitä, kun hän — niin joulupäivä kun olikin — otti viedäkseen herrain juhlaruoat ja hinkin maitoa Kähärälän torppaan Kaisa-Liisalle. Ei kuitenkaan markoilla eikä millään saatu tekemättömäksi tuota kirkossa tapahtunutta tuhmuutta. Koko päivän kävelivät sitte isännät edestakaisin rauhattomina, äänettöminä. Illallisen perästä vetääntyivät vanhukset heti paikalla makuuhuoneeseensa ja välskäri sytytti sikarin. Heti hän heitti kuitenkin sen tuhka-astiaan, riisuutui ja peittihen vuoteelleen. Kuu paistoi niin rauhallisesti huoneeseen, eikä kuulunut koko talossa liikkeen hisahdustakaan.
Vänrikkikin oli jo vuoteellaan ja kuunteli. Kaikki oli hiljaa. Vieno tuulen henkäys toisinaan humisi ulkona puutarhassa koivujen latvoissa ja tähdet tuikkivat niin tyynesti taivaan laessa. Niin ajatteli vänrikki: "Puut ja koko luonto veisaavat öin ja päivin; tuulet hymisevät kesin ja talvin kiitostansa ja ylistävät luojansa laupeutta. Niin! — — Taivaassa kun pyhäin parvet partaillansa, kaiuttavat kiitosvirttä Vapahtajalle syntisten sovituksesta, niin minä viheliäinen — nukun; nukun Herrani huoneessa!" Hän huokasi ja hiljaa puhkesi lausumaan: "Oi, ystävä sinä, vuoteellasi siellä! Miksi sahasit poikki jalkani Orchaniessa, vaikka lääkärit olivat minut jo hyljänneet? Olisit antanut minun sinne mädätä, kuolla, sillä silloin minä olin Jumalan lapsi."
"Sitäpä minäkin tässä juuri mietin", kuului nyyhkytysten tyrehdyttämä ääni toiselta vuoteelta, "sitäpä minäkin tässä juuri mietin, että miksi sinä autoit minut ylös Iskerin synkistä aalloista ja ajoit bashibosukit pakoon?"
"No, mutta sinähän olisit hukkunut, kun ne jaloistasi kiinni pitivät" lausui vänrikki viattomasti.
"Hukkunut — — kyllä, mutta ainoastaan ruumiillisesti, enkä olisi koskaan kuorsaillut keskellä riemuitsevaista seurakuntaa, niinkuin nyt, että hävettää ihan sydänjuuria myöten."
"Nukkuvathan ne usein muutkin, jotta se häpeä…"
"Minä ihmisistä viis", keskeytti välskäri, "mutta… mutta… ethän sinä toki liene torkahtanut?"
"Torkahtanut? Voi veikkonen! Minähän sitä vasta oikein nukuinkin, nukuin oikein ryntäilläni, melkein koko saarna-ajan. Sinähän tuota toki istuit ihmisiksi, jos lienet lopulta vähän torkahtanutkin?"
"Kun olisin istunut ihmisiksi, niin tottapa minä saarnastakin jotain tietäisin, mutta siitä en tiedä niin mitäkään. Minä näin koko ajan unia Kähärälän Mikosta. Olin näet toisesta kädestä taluttavinani Mikkoa Vapahtajan eteen ja sinä häntä tu'it toiselta puolen. Sinä selitit siinä matkalla ellikolle, että kun hän nyt on saanut uuden elämän, niin tulee hänen uudessa elämässä vaeltaakin. Kun me juuri saimme hänet sysätyksi Herramme syliin, sanoi joku: 'nyt se kuolee', mutta minä sanoin: 'ei se nyt enää kuole, Jumalan kiitos, ja heräsin siihen'."
"Samanlaisia syntisiä siis", sanoi vänrikki huoaten. "Ja kun minä sinusta niin ylpeilin mielessäni ja olin itsekin olevinani, kun sain olla ystävänä semmoisen miehen, joka silmin nähtävästi ryösti, Jumalan avulla, saaliin itse kuolemalta. Mutta ylpeys kävi lankeemuksen edellä taaskin."
"Minäkö sen ryöstin", puhkesi välskäri puhumaan vähän suuttuneen äänellä. "Kuka se ensin sanoi: lähdetään katsomaan Kähärälän Mikkoa. Kuuluu olevan kovassa kuumeessa ja kuoleman kielissä niin, että kunnanlääkäri oli sanonut: ei näe huomista aamua; kuka kantoi kylmää vettä; kuka auttoi Mikon ammeeseen; kuka se rukoili koko yön niin hartaasti, että sen täytyi taivaaseen kuulua; kuka se — kysyn minä — oli Mooseksena, kun me, Mikon vaimo ja minä, olimme vain Aaronina ja Hur'ina?"
"Minä voisin myös kysyä", tuumaili vänrikki vastaukseksi, "kuka se sanoi: kunnanlääkäri on oikeassa, kyllä se kuolisi ennen aamua, jos se olisi elänyt sokerikakuilla ja siirapilla, mutta se ellikkopa on syönytkin rukiista leipää; kuka se vastasi, kun vaimo väitti: 'Kyllä se kuolee, kun jo kuoleman kylmät kintaat on kädessä', ett'ei kuolema ole kaikkivaltias; kuka se sanoi: 'koetetaan kamppailla kuoleman kanssa, sillä ei Herra tahdo syntisen kuolemaa'; kuka se sanoi: 'tottele', kun minä vaimon pyynnöstä kieltäydyin nostamasta tunnotonta sairasta toista ja kolmatta kertaa jääkylmään veteen; kuka se ei heittänyt sairasta, vaikka vaimo rukoili ja minä pyysin, oman onnensa nojaan? Kuka se sanoi: 'rukoile, ettei tänä yönä tulisi tähän taloon kuolema, vaan Herra'; kuka se sanoi: 'muista, että hänelläkin on lunastettu sielu, joka hukkuu, jos ei armon aikaa jatku…”
"Ei kiistellä nyt niistä" keskeytti välskäri ystävätänsä, "mutta ajatellaanpas nyt omaa kohtaamme. Mitä meidän on tehtävä, parantaaksemme tekemämme pahennuksen?"
Sinne tänne kauan tuumailtuansa, tulivat vanhukset viimein siihen päätökseen, että heidän on ihan ensimmäisenä oikeana arkena mentävä rovastin puheille ja rehellisinä miehinä tarjouduttava kirkkoneuvoston rangaistaviksi ja vaikka jalkapuuhun pantaviksi.
Juhlapäivät kuluivat kulumistaan, mutta ikäviltä ne tuntuivat Lehtilammin isännistä kumpaisestakin. Juhlatunnelma oli kokonaan poissa ja he odottamalla odottivat arkipäivää. Eivät näet juhlapäivinä eikä pieninä pyhinäkään tahtoneet mennä rovastia mitenkään häiritsemään.
Ensi arkena, vanhusten juuri valmistautuessa pappilaan lähtemään, ajaakin sitten pappilan renki pihaan. Sillä oli asiana pyytää sotilaita Kähärälän torppaan, jossa rovasti kuuluu olevan heitä odottamassa, kun oli kutsuttu Mikkoa ripittämään. Ja Mikko kuului haluavan ennen ehtoollista puhua vanhusten kanssa.
Kähärälän torppaan tultua olivat rovasti ja Mikon vaimo jo eteisessä sotilaita vastassa. Rovasti puristi lämpimästi kumpaisenkin kättä, mutta emäntä, itkettynein silmin, teki ilmeisen rienan. Hän näet heittäytyi ensin vänrikin kaulaan semmoisella voimalla, että puujalka päästi pitkän pörinän pelkästä ilosta, kun sen omistajaa niin hellästi hyväiltiin. Ja sitte sai välskäri samalla mitalla, itse rovastin läsnä ollessa.
"Kiitos teille, te Herran siunatut", huusi tuo ihmeellinen vaimo. "Te teitte sinä yönä enemmän, kuin pelastitte vain Mikon hengen; te rukoilitte minulle ja ollikolle takaisin sielun, jota meillä ei enää ollut moneen vuoteen, eli sitte kuin varkaiksi ruvettiin, ja silloin vasta minulle selvisi teiltä, Jumalan enkelit, meille aina — Mikon linnassa ollessa — ilmestyneen ne setelit ja särvinaineet, joita niin ihmeellisesti torppaamme tuli aina juuri silloin, kuin niitä tarvittiin. Ja minä kun vihasin teitä kumpaistakin; voi kuitenkin miten minä teitä vihasin."
"Kyllähän me ollaan koko enkeleitä", naljaili välskäri, vaikka oli vähän hölmistyneenä, kun siirryttiin eteisestä pirttiin. Kääntyen rovastiin, lisäsi hän: "kirkossa kuorsaavia enkeleitä!"
Rovasti hymähti, mutta kyynelet kiilsivät hänellä silmissä, kun hän sanoi: "veljeni, voitteko antaa minulle anteeksi, kun tuomitsin teitä? Oi jospa olisin silloin tiennyt mitä olitte tehneet näille vähäisimmille vapahtajamme veljistä! Ehkä olisi silloin saarnasta lähtenyt siunausta, eikä pelkkää pahennusta ja kiukkua."
"Mekö anteeksi?" sanoi vänrikki ihmeissään. "Mehän olimme juuri lähdössä teille anteeksi pyytämään, kun renkinne pihaamme ajoi. Ja siksi nyt ollaan täällä!"
Sill'aikaa oli välskäri mennyt ellikon vuoteen viereen ja puristi ystävällisesti sairaan kättä. Ennenkuin hän aavistikaan, painoi Mikko tuolle ryppyiselle kädelle palavan suudelman ja supisi: "hän on voittanut. Rohkeus on väkevämpi pahaa. Antakaa anteeksi minulle synteini vääryys!"
Hetkisen perästä polvistui Mikon vuoteen vieressä kolme tervettäkin, ja rovasti olisi suonut, että olisi ottanut mukaan apulaisensakin, niin olisi voinut hänkin osallistua ehtoolliseen yhdessä noiden toisten kanssa — noiden suurien lasten kanssa. "Et tinä utko, Matti", kuiskutteli Mikon nuorempi poika keskellä toimitusta rovastin rengin korvaan, "et tinä utko, miten hattulta te näytti, kun ne nuo ukot, tilloin yöllä, aina toivat kaivolta niitä vetitaavia tupaan tiinuun. Puujalka murtti ja nartki lumetta ja tuo toinen ukko niin tomatti liikata nilkutti tiinä linnalla ja ne olivat niin toimettaan molemmat, kun 'tappelivat kuoleman kantta', niinkuin äiti tanoi."