KULKURIN LAULUJA

Kirj.

LARIN-KYÖSTI [Kyösti Larsson]

Porvoossa, Werner Söderström, 1899.

SISÄLLYS:

I.

Lähtö.
Ulos maailmaan!
Kulkurin kannel.
Itkisit joskus illoin.
Mustalaistaikoja.
Suvisia suruja.
Keinulaulu.
Kulkijaneito.
Synnyinmaja.
Pilviä kaitsemassa.
Mustalaislaulu.
Elon kulku.
Keväisiä sointuja.
Ne pitkän matkan kulkijat.
Arpasilla.
Hän kulkee niinkuin kuningas.
Juomalaulu.
Maantiellä.
Maailman turulla.
Sua etsin.
Maailman-Matti.
Laivat ne seilaa.
Pahajärven pitäjäss.
Lemmen oksalla.
Majan ma tahtoisin rakentaa.
Voi, tahdotko rannalle tulla.
Villivarsat.
Houreissa.
Kirkon varjossa.
Ota se kaunis kannel taas.
Pois on mennyt laulajaneito.
Epätoivo.
Jouten.
Soitan pillillä.
Jääpylväät.
Eksyksissä.
Pakosalla.
Ristitiessä.

II.

Koskelle tulo.
Myllärin neito.
Limokujassa.
Häitä kuokkimassa.
Huumeessa.
Myllärin rengin laulu.
Hääpolska.
Unelmissa.
Pöytälaulu.
Hän riisti piiristä morsiamen.
Häistä palaaja.

III.

Silkkisiteissä.
Naamiosalissa.
Silmästä silmään.
Sinä olet kuin kiiltävä perhonen.
Voi, muistatko.
Itke ihana!
Ma tahdon heittää sen naamarin.
Aiheen haltija.
Kuin nuoren ruovon sun notkistan.
Keskellä karkeloa.
Sua suojaisin.
Narrin kannel.
Narrin lauluja.
Viuhkain liehuessa.
Voi, olisiko surua silmissäs.
Kuvastimen edessä.
Sinä aiot mun hyljätä.
Miksi viivyn?

IV.

Hyypiö.
Laululaaksossa.
Hämärän ääniä.
Paistaa se päivä kiville.
Pensas varjossa.
Satu.
Näky.
Ilokivellä.
Unen liepeillä.
Kuutamossa.
Kulkurin lankeemus.
Kulkurin virsi.
Äiti.
Unen unhola.
Tuutulaulu.
Astui tietä vanha vaari.
Kun maa pyörii.
Onnen tupa.
Kullan kahleissa.
Manan majoilta.
Maineen siivillä.
Oravan jäljillä.
Vieraalla maalla.
Tähtien lentäessä.
Kotimatkalla.
Tulo kotikylään.
Onnen ovella.
Rakkauden ha'ussa.
Kotona.

I.

Lähtö.

Äiti.

Minne menet, kunne kulet tutun turvan kynnykseltä oman pellon pientareelta, näiltä armailta ahoilta? Kotitakan liekit ne lempeästi liehuu, maaliman nuotioilta pahat tulet riehuu, miksi jätät kotitulet, poikani poloinen?

Kulkuripoika.

Tääll' on pellon sato saita, köyhä olo, yksinäinen tunnit on tuhannen vuotta näillä pienillä pihoilla. Yhtä samaa, yhtä samaa kotikäki kukkuu, puhtehella hämäressä ajatuskin hukkuu, kaipaan noita mairemaita, kantaja kaunoinen!

Äiti.

Päivä paistaa pilvien alta, loistaa neidot, naurun lapset, odottavat onneansa, ota parvesta parahin! Kuule paimenhuilua ja metson kotkotusta poven tulta tunne ja huulen huvitusta, suloinen on neidon valta, poikani poloinen!

Kulkuripoika.

Suurten vuorten tuolla puolla siell' on immet ihanammat, täällä täyteiset säveät, siellä rakkahat, rajummat. Sylissä ma neitojen joutomielin sousin, siellä taidon rakastella miekoin ja jousin, en ma tahdo tänne kuolla, kantaja kaunoinen!

Äiti.

Mieronteille moni meni, joka joutui loitommalle oman ahon aitausta matkoillansa maalimoilla. Älä sinä oudosta onnesta huoli, täällä sun taatasi vaon viereen kuoli, aurinkoni, ainoiseni, poikani poloinen!

Poika.

Älä itke äitikulta, vaikka vaivun laulun maille ohi oman taatan haudan näiltä rakkailta rajoilta. Minna nyt astun, kun lähden taatan koista, palatessa poluiltani kunniassa toistan, siunaustas pyydän sulta, kantaja kaunoinen.

Äiti.

Hyvästi jää ja astu aamun teitä, älä Luojalta, älä muilta tekojas yöhön peitä, keijut keveät sua hellästi pitäköön, hyvät taimet ne sinussa itäköön!

Poika.

Hyvästi jää nyt emo hyvä, hellä, kannan kuvasi, hyvät sanasi, syvällä sydämmellä, anna anteeksi… mun täytyvi lähteä, taivas selittäköön iltasi tähteä!

Äiti.

Hyvästi poikani!

Poika.

Hyvästi äitini!

Ulos maailmaan!

Ma katselin kauvan taaksepäin, kotiseutuni hämärään häipyvän näin, jäi portaille äiti rukka. — En äidille murheen murua sois, mut elämän leikkiin haluan pois vaikka perisi mun huuman hukka!

Kotirantoja rauhaton harhailin, söin, join sekä jouten kyläilin, oli pieni se aatospiiri, yhä samaa haalean vanhaa näin, ei, pois, pois uusia retkiä päin, mihin viittaa maaliman viiri!

Ei auta, auta, en itkeä saa, kun eessäni suuri on suunnaton maa, joka aatosta nostaa ja kiintää. Ulos, ulos kun elämä hymyilee ja voitonseppeltä tarjoilee ja toivorunsaana siintää!

Kulkurin kannel.

Minä se olen kulkuripoika ja mulla on laulun ääni, soittokiistoihin kiiruhdan ja elämä huumaa pääni.

    Ei ole rikkaus painamassa,
    ei kultia kukkarossa,
    sauva ja kontti on korujani
    ja rikkaus kantelossa.

    Kannel se mulle on kumppani
    ja tunteeni tuoksun tuoja,
    kuusest' on pohja ja koivusta kansi
    ja kaijun on antanut Luoja.

    Hyräillen veisti sen paimenukko,
    kun kuhersi teiri tieltä;
    siinä on suvista suhinaa
    ja siinä on viisi kieltä.

    Kaksi kieltä on kimeää,
    ne päivän säteissä loistaa,
    kaksi on ruosteista kumeaa
    ja ne hämärän huolia toistaa.

    Laulan sydämmeni tarpeesta
    kuin tapa on kulkureilla,
    kuljen kylihin soitellen
    ja suurilla taipaleilla.

    Muilla on kannel kauniimpi
    ja säveä laulun laatu,
    viittä kieltä ma helkytän vaan
    ja maantieltä soitto on saatu.

    Laulu on lehdon katveesta,
    missä lempi on kiivas ja rohkee,
    laulu on kuilujen partaalta,
    jota astuen louhikot lohkee.

Soittelen kulkurikanneltain ja pelokas ilo mun täyttää, kunnian kukkulat silmiini siintää ja maalima suurelta näyttää.

Itkisit joskus illoin.

Yrttitarhassa yksin kuljet, siniset silmäsi nauraa, katselen sinua lehvien läpi ja unhotan elämän hauraan.

    Katselen sinua kyynelsilmin,
    katselen yksin ja kauvan,
    kauvas lähden maaliman teille,
    ma veistin jo matkasauvan.

Voi jos kysyisit äidiltäin: että palaako poikasi milloin? Muiston kukkia poimisit ja itkisit joskus illoin.

Mustalaistaikoja.

Tuli mua vastahan mustalainen, pouvasi minulle polulla, katseli illan loimuja, katseli käteni poimuja, sanoi: "poikani kulkevainen, olet väärällä tolulla!

Nään sinun jättävän kotikunnaat, kannat kaihoa povella, kyselet maaliman turulla laulajaneitoas surulla, maksat onnesta kalliit lunnaat kuljet monella ovella.

Ihanasti se päivä paistaa, kun käyt suurihin kylihin, siellä saleissa isoissa kuljet neitosten kisoissa, vaan et löydä sitä naista, jota kaipaisit sylihin!"

En sua usko musta nainen, viekkaat, liukkaat on lukusi, mairitat maille sulille, viekoitat virvatulille, jotta olisin kulkevainen niinkuin omakin sukusi!

Suvisia suruja.

Maantien vartta ma vaeltelen ja kaunis on luomakunta, töllin töyräillä yrtit tuoksuu ja satavi kukkaislunta.

    Viheriän, viileän oksan alta
    nään sinisen taivaan kaistan,
    lähteen silmässä jalkani kylven
    ja polulta marjoja maistan.

    Hyttyset, hetken heiluvat lapset
    ne alkavat purpuriansa,
    päivänpaisteessa hyörii ja häärää
    ahkera muurahaiskansa.

    Käki se korvenrannasta kukkuu
    kuten kukkuvi helluntaina
    sinisellä oksalla sinisessä salossa,
    kun ei sitä huolet paina.

    Keltavarpunen aidalla hyppii
    ja eelläni näyttää tietä:
    no, etkös, tili, lili, etkös, tuli, luli,
    mittumaaria vietä!

    Kylän ohi tullessa tuttuja löydän
    ja heitän ne huolet liiat,
    saakos kulkuri kurkistaa,
    miten pitkät täällä on piiat!

Huomisen huoli nyt sydäntä painaa kuin viimesyksyinen lehti, suuressa saatossa suviset keijut jo sydämmeni tarhaan ehti.

Keinulaulu..

Heilu keinuni korkealle, linnut ne viettävät häitä, minä olen nuori kuin päivänkukka, en muistele suruja näitä!

    Heilu keinuni korkealle,
    nythän on juhannusilta,
    mesimarja paistaa ja pihlaja tuoksuu
    ja kirkas on taivahan silta!

Heilu keinuni korkealle, onneni riemuja laulan, kedon helyt kullalle kuiskaen poimin ja solmin sen vihreän paulan!

Kulkijaneito.

Ken olet sinä outo neitonen, sinä neito tumma, tuima, sun silmäsi kaiho kaunis on ja kulkusi on niin huima?

    Sun silmäsi aina arastaa,
    sinä piilet pimeän huolta,
    tien toista puolta sa kaartelet,
    minä kuljen toista puolta.

    Oot oikun armas arvoitus
    ja povesi syitä peittää,
    vai oletko kupla, lastu vaan,
    jota onnen pyörä heittää?

    Me molemmat olemme kulkijat,
    me yhdymme ylämäissä,
    siis anna kätesi yli tien,
    niin menemme käsikäissä!

Käy marjapoluille leikkimään, jossa kukaan ei huomaa meitä, kun metsä on suuri ja hämärä ja täynnä sinisiä teitä!

Synnyinmaja.

Vihreän virran reunalla synnyin majassa matalassa, linnut ne havahti pesäpuiltaan aamussa alkavassa.

    Äidin kyynel se ilosta loisti
    päivän kasvoja vastaan,
    taata se varoen vaalitteli,
    kauvan katseli lastaan.

    Ristiäisiä kuistilla juotiin
    iltapäivähän asti,
    kummit ne pyhästi kumarsi
    ja vallaton pappi kasti.

    Silloin selkeni sunnuntai
    ja lintuset venytti virttä,
    ilmeinen ilo kaijutti silloin
    kotoista kurkihirttä.

    — Synnyinmajani ohi ma kuljin
    kasteessa aamunsuussa,
    vieraan väen kengät ne narskui
    kotini kynnyspuussa.

Kuistin räystäältä pilpatti peippo, kumahti kumpuinen puisto, majasta kuului kehtolaulu kuin lapsuuden kirkas muisto.

Pilviä kaitsemassa..

"Pimpula pampula paimen parka, heitä jo mättäille marjas, missä on tuohinen torvesi, poika, ja missä on ruskea karjas?

    Karjasi kulkee sutten polkuja,
    sataa jo karjankynteen,
    taivaan tulla tuijotat vaan
    ja kuljet haaveissa syntein!"

    En ole tän kylän paimenparka,
    mut katsohan pilven harjaa,
    tuuli se mulle torven antoi,
    kaitselen pilvien karjaa.

Pilvet on valkeita lampaita, ne ajan minä taivaan tarhaan, kultaportista hopeasillalle pyhissä haaveissa harhaan.

Mustalaislaulu..

Mit dschai, mit dschai, hyvä sun on olla romanesgepojan nuotiolla, mustalla varsalla mustalaispoika kylästä kylään ajaa vaan, ei ole majaa, ei ole maata, eikä hän majaa kaipaakkaan! Mit dschai, mit dschai, hai, dusja me daari djimnasge aah' 'a![1]

[1] Tyttöni, tyttöni, hei kumppaniksesi aina ma jään!

Maantien tähteni, mieroni kukka, hiiluva silmä, tumma tulta, sulle ma annan kultaisen renkaan valkoisen hevosen arvoisen, mit dschai, mit dschai, sorea Taafa, älä sitä hukuta tulehen! Mit dschai — — —

Lammaslauman sulle ma ostan, satulaan minä Taafan nostan; sammuvan nuotion hiilokselta mustalaispoika se ratsastaa mit dschai, mit dschai, kaukaa katsoo kuinka se Taafa nyt paimentaa! Mit dschai — — —

Elon kulku.

Elon kulku on niinkuin purren, joka lastuna laskettaa, aavaan suuntaa ja rannat jättää, merten sointuja halajaa.

    Keulan kuohuissa riemu soittaa,
    toivo purjeita pullistaa,
    ruori rytkyy ja nuorat juoksee,
    pursi kahtaalle kuljettaa.

    Teuhaa tummuvan pilven alla,
    suistaa loistossa auringon
    yli synkkien syvänteiden,
    ohi siintävän suvannon.

    Karit kiiltää ja viimat viiltää,
    pursi loitolle lennättää,
    kultakankaita kohden puskee,
    yhtä loitolle sentään jää.

Antaa mennä kun mennä tahtoo, antaa laulaa kun laulaa saa, tämä kulku on vaarallista, tämä kulku on ihanaa!

Keväisiä sointuja.

1.

Ma hengitän tuoksuja tuoreen maan ja ma pingotan rintani paulaa, joka oksalla lintuset visertää ja ne uusista toiveista laulaa.

    Maan alta jo myyräkin kurkistaa,
    kalasuomut ne välkkyy veessä
    ja sammakot letossa kurnuttaa
    ja ne kutevat päivän eessä.

    Sisilisko se kivihin luikeroi
    ja suolta se kurki jo koikkuu,
    jänö uudessa turkissa teutaroi
    ja sen hännässä tappurat roikkuu.

    Näin elämä ilonsa ilmaisee,
    minä näen niin kevyttä unta,
    salon vihreissä saleissa vilisee
    koko luonnon soittajakunta.

    Kedon nurmelle korvani kallistan,
    maanaliset salapurot solskaa,
    ilon salvat ma laulaen vapautan,
    veri tanssii keväistä polskaa.

Voi, nyt minä tahtoisin armastaa, koko maaliman sylihini painaa ja elämälle kannelta kaijuttaa, joka mullekin säveleen lainaa!

2.

Kuin huumeessa leivoset leikkiä lyö ja kiitosvirsiä raikaa, suli soiluen hangen kireä vyö, jään laine jo söi ja jo valkeni yö, taas lempeen ja toivoon on aikaa.

Ja rinnankin lämpö se murtavi jään, joka tuuditti tunteemme hallaa ja se voittoa vaativi poutaisen sään, elononnea laulaa se enteissään, ruman aatteen alleen se tallaa.

Nyt tunnen kuin sieluni siivet sais ja ma leivona nousta voisin ja tahtoni talvesta ponnahtais ja mun riemun oikean kaijun sais ja ma oikea laulaja oisin!

Ne pitkän matkan kulkijat.

Ne pitkän matkan kulkijat ne yhtyvät ja ne eroovat, kuka kysyisi nimeä heiltä!

    Ne etsijät ne ehtivät,
    ne salasanojen hyräilijät
    ne tulevat kaikilta teiltä.

    Ja niill' on merkit mentävät,
    tiepuissa piirut on heleät,
    jotka siskoissieluja ohjaa.

    Ja niill' on pitkä määrän pää,
    se vetten takaa kimmeltää
    vasten hopeansinistä pohjaa.

    Ne kysyskö mistä leivän saa,
    kun vaan on kaunis jumalanmaa
    ja kaunis on itäinen rusko!

Ne kulkemahan Luoja loi ja korpit niille leivän toi, sillä niillä on ihana usko.

Arpasilla.

Istu helkanurmelle ja nojaa sammalseinään, tuoss' on kortta kymmenen ja sido nyt arpaheinää!

    Katso heinän helyjä,
    ne siintää silkkiloimin,
    sinilatvan, sasminan
    ma seppeleekses poimin!

    Anna yksi kihara vaan,
    sull' on niin monta noita,
    armostasi arvotaan
    ja tehdään solmukoita!

    Kuusikossa hiljaa hiipii
    sinipiika rukka,
    siskoisliittoja solmitaan,
    sinä sinikellokukka!

Kuule haavan sohinaa, kun sinikellot soittaa, anna arvat Luojalle, ma sydämmes tahdon voittaa!

Hän kulkee niinkuin kuningas.

Hän kulkee niinkuin kuningas, joka näkee suurta unta, ja hänellä on haavelinnoja ja suuri valtakunta.

    Ja aatoksista koottu on
    sen nuori, suora kansa
    ja päivä paistaa yllänsä
    ja kultaa kiharansa.

Hän käy kuin käy vaan kuningas, ei huomaa arkilasta, voi, köyhän narrikaapua, voi, köyhää kuningasta!

Juomalaulu.

Ja tässä me ystävät istutaan ja tahdomme maljoja maistaa, kun lehdossa rastahat raksuttaa ja jumalanpäivä paistaa.

    Ei aikaa nyt ole suremaan,
    näin ihana elämä on sentään,
    näin hetken siivillä leijutaan
    ja aatos lintuna lentää.

    Ja tulkaat veikeät veitoset,
    kun silmä nuorena säikkyy,
    kun rinta taulusta lämpenee
    ja viini maljassa läikkyy.

    Kas tässä on isäntä iloinen,
    jota sanotaan Remuseksi,
    jok' on viinamäkien tarhuri
    ja hellän humalan keksi.

    Hän tekohurskahan kauhu on
    hän naurun kannelta soittaa,
    hän tulevi tuttuna tupahan
    ja surevan sydämmen voittaa.

— Hei, juokse, viinuri, kellariis, eropikarit vielä juodaan, jos loppuu, niin kylästä lainataan ja Saksasta uutta tuodaan!

Maantiellä.

Poika.

Minä tulen täältä ja sinä tulet sieltä metisen metsän ahtaalta tieltä ja katselet latvoja aina. Polkusi on niin kiero ja kaita, varo sinä ettes sa jalkaas taita ja ettei ne oksat paina!

Tyttö.

Voi, sua poika, et pyhää vietä, aina sa kuljet leveätä tietä ja laulelet kisamielin, sulla on hurjat maantieveljet, sulla on mielessä ehtoiset eljet ja kuihutat linnunkielin!

Poika.

Älä sinä, neitoni, kisoja kiellä, käärmeell' on pesänsä pensaassa siellä ja valkoista jalkaas se pistää! Tule, tule hilpeän laulajan seuraan, sua minä hain kuin metsän peuraa, mut en sua löytänyt mistään!

Tyttö.

Piti, piti veijari, kiivas ja kirkas, paljonko maksaa se veijarivirkas, kai käärme on povessa sulla! Vaan jos heität sen myrkkyisen hampaan, hiljaa hiivit ja mieles on lampaan, niin ystäväks' saat sinä tulla?

Maaliman turulla.

Kadunkulmassa rumpali rummuttaa: "minä kuulutan kaikille julki, mies — veitikka Iloksi kutsutaan —, on karannut vankilatornistaan, johon pyöveli eilen sen sulki, se mies on valkea-otsainen ja kiertää pitkin maita ja silmä sillä on sininen ja punanen on sen paita!"

— Ja holjakka pyörii ja kansaa käy, nyt on turhuuden markkina-aatto, ja vallat ne vaunuissa keinuilee ja käädyt ja sormukset kiiltelee ja jälessä on matkijasaatto, ne tuhlaa joukolle almujaan ja lokaan kultansa hukkuu ja riitaa niillä on arvostaan ja ne kunnian patjoille nukkuu.

Ja tuolla ne silmänkääntäjät käy, jotka elävät köyhien työstä, ja sitte viisahat kirjoineen ja onnenonkijat koukkuineen, ne kuiluun voi veljensä syöstä; kas tuolla pappi on yksinään, joka kuivasti nauraa koittaa, ja tuolla se suutari lestillään surumessuja kujassa soittaa.

Kamasaksoilta kojuissa ostetaan, mitä oikukas tapa matkii, ja siellä on kirjavat keikarit sekä elämän mairivat kuokkurit, jotka toisten pöydiltä latkii, ja siellä on itserakkahat, jotka lemmen luotansa syytää, ja siellä on matalat mankujat, jotka kaikilta ropoa pyytää.

Siell' liittoja sokeita solmitaan ja ne elämä kahtia jakaa, koronkiskuri vannoen sanansa syö, tekohurskas laihaa rintaansa lyö ja ojavierissä makaa. Kuin kuumeessa, humussa huudetaan, kuka tuntisi toinen toistaan, mitä toinen on ahertanut varjossaan, sillä toinen valossa loistaa.

Siell' laulajat kunnian ahnehet omantuntonsa joukolle tyrkkää, salajuorujat sopissa supsuttaa ja itsepilkkaajat huoahtaa, ne kulkevat polkua jyrkkää. Ja tyhjän tympeä nauru soi, täm' on nahkasielujen juhlaa, ja hauturi lopuksi koota voi, mitä elämä liikaa tuhlaa.

Ja hoijakan kellot ne helisee, näin joukot turulla teuhaa, ne etsivät iloa itsestään ja ne kulkevat lainahelyissään ja ne keppiratsuilla reuhaa. — Mies valkea-otsainen yksin käy ja etsii elämän juomaa, mut seurassa sen ei ketään näy, eikä kukaan Iloa huomaa.

Sua etsin.

Sua etsin, etsin ma kautta maan, voi, missä on matkani määrä, sun unten kuvissa näin minä vaan ja onko se uneni väärä?

    Ma tahtoisin kerrankin armastaa,
    sanat salatut valloille päästää,
    ma tahtoisin paljon unhoittaa,
    en iäti laulaa ja säästää,

    Ma tahtoisin päivän paisteeseen
    sekä aarteita tuhlaten antaa
    ja kunniaan sekä maineeseen
    sun sylissäni tahtoisin kantaa.

    Minä laulaisin, mitä taitaisin,
    käsin tarttuisin elämään kiini,
    ja kivet minä tieltäsi kiskoisin,
    sinä oisit elämäni viini.

Ja sinuun sieluni kasvaa sais ja elämä elämää oisi, me kesästä kesään kuljettais ja koivuissa kantelot soisi.

Maaliman-Matti.

Tomu pelmui päivän paisteessa ja jalkaa poltteli santa, puun taulalle pihkaa tippuili, oli helteä metsän ranta.

    Mäen notkosta kuului töminää
    ja ahteelle valahti varjo
    ja siin oli Maaliman-Matti taas,
    jok ei tulijalle kättään tarjo.

    Hän oli niin vanha ja vaappuva
    kuin laho tieviitan risti,
    hän säikähti äänen kuullessaan
    ja sormensa poveen pisti.

    Hän liikkuu tuulessa, tuiskussa,
    ei jyrkintä polkua karta
    ja ruskean paljaalla rinnallaan
    hajan huljuu takkuinen parta.

    Kuka tietää, mistä hän milloinkin käy,
    kasaveikot ne silmiään herjää,
    hänen sanotaan koonneen aarteita,
    muka pirulle hän kolehtia kerjää.

    Hän höpisee hämäriä sanojaan
    kuin koirille vihansa hän heittäis,
    hän tutkii salassa käsiään,
    kuin rikosta suurta hän peittäis.

— Me ahteella seistihin vastakkain, oli katseensa surevaisen, näin punasista silmäreijistä sen vaeltavan juutalaisen.

Laivat ne seilaa.

Laivat ne seilaa sinisellä sillalla, taivaan ranta se kellertää, tuuli se kauvas soudattaa, rakkaille rannoille joudattaa.

    Punanen on purje ja karikivet kiiltää,
    laivuri ruoria kouristaa,
    kuultavat tähdet ne ilmoittaa,
    minnekä aaltoset kuljettaa.

    Vihreät on aallot ja valkeat on harjat,
    syvyyttä synkkää ne syleilee,
    pimeässä huutaen huoliaan
    vihreät vaahdot valuu vaan.

    Sinne ma tahtoisin koivun alta
    punasen purren kannelle,
    etelän maille ma laskisin
    ja aalloilla aina ma laulaisin.

    Pienet on pilvet kotilahen päällä,
    kotoiset ruuhet on pienoiset,
    airot ne säteissä kimmeltää,
    laine se kuolee ja rantaan jää.

Laivat ne tulee ja laivat ne menee, kerran ne laskevat rantaan taas, silloin ma soutelen taivaan taa, johon satusaareni kangastaa,

Pahajärven pitäjäs.

Sieltä Pyövelivuoren juurelta Pahajärven pitäjäs alkaa, siellä metsä on pauloja, permiä täynnä ja se kasvaa sanajalkaa.

    Ja talot ja töllit ne lahot on,
    öin piiskat ja pamput paukkuu
    ja kahlekoirat ne portailla
    joka kulkijan jaloissa haukkuu.

    Tekohurskas ja kavala kansa on,
    se on elämän kuonaa ja kaarnaa
    ja siellä vihainen pappi on,
    joka mustaa oppia saarnaa.

    Ja sillä on nyrkki kuin koiranpää,
    se arkena veroja nylkee
    ja pyhänä kiehuu ja kimpoilee,
    tulikiveä suustaan sylkee.

    Hän hyökkää nuorien iloihin
    kun on juhla ja juhannusaatto,
    hän vaatii, ett' olis elämä
    vain ikuinen ruumissaatto.

    Ja missä sen kauhtana kahisee,
    siellä sydäntä viima viiltää,
    hän hiipii helkalehdoissa
    ja rinnan hehkuja hiiltää.

    Kuin peijaissa kansa päivällä käy,
    tavat öiset on toisenlaiset,
    kun pappi nukkuu, niin riehkuvat
    salajuojat ja löytönaiset.

    Sen Pyövelivuoren kaltaalla
    ne peikotkin silloin teuhaa,
    ne vilkuvat ilkkuen luolistaan,
    salajoukko kun luuhalla reuhaa.

Varo kulkija sinne käymästä, siellä vilu on veräjänsuussa, siellä silmät on pahat ja polttavat ja rakkaus ristin puussa.

Lemmen oksalla.

Me kasvoista kasvoihin katseltiin ja oltihin naurutuulla, sinä toisella oksalla viippuilit, minä toisella oksapuulla.

    Ja päivä se vaipui vaaran taa,
    suli länteen suvinen ilta,
    ja me hienoista seiteistä punottiin
    se lemmen siintävä silta.

    Sitä tuuli se tuuitti tuoksullaan
    ja kihloista kirviset lauloi,
    miks naurun kulkuset vaikeni
    ja miksi se mieltämme pauloi?

Se puu, se puu oli lemmenpuu, jolla keinuimme pitkin iltaa, me kasvoista kasvoihin katseltiin, eikä löydetty sanoille siltaa.

Majan ma tahtoisin rakentaa.

Majan ma tahtoisin rakentaa kolmen siintävän salmen taa, humala kuistia kiertää saisi, aamuinen loimo se kirkastaisi lepikön heleän harjan.

Menisin metsähän viheriään sinisiä kaskia sytyttämään, perkaisin pelloksi viidakot taajat, kylyssä nuortuisi raukeat raajat; tarhassa ammuisi karja.

Majaani saattaisin morsiamen, kaitsijan ovelan, kaunoisen, työst' olis kullakin puuha ja puoli, sama olis hupi ja sama olis huoli lähellä ja loitommalla.

Sitte kun iltasin lepäisin, kuistilta työtäni katsoisin, viheriä köynnös se huojuen riippuis, kuherruskumppani polvilla viippuis matalan majani alla.

Rauhalan tahtoisin rakentaa, pilloilta piilohon suvannon taa, kauvas näkyisi tupani sauhu, kaukaa kulkisi maailman pauhu helkkeenä saranaraudan.

Leppoisa tuuli se kaijun tois, majan seinältä kantelo sois, laulaisin kukkia kankahalle; punaisen puolan ja kanervan alle tahtoisin kotoisen haudan.

Voi, tahdotko rannalle tulla?

Voi, tahdotko rannalle tulla, kun myrsky on nousussaan, kun aalloille mieli on mulla ja sua minä kaipaan vaan?

Ja onkohan voimaa sulla, kun laineille lasketaan, kun soiluen soittelulla me jätämme rauhaisen maan?

Ja voitko sä isäsi jättää ja äitisi suruhun syöstä ja pahoja puheita kuulla?

Tule, laulaja tarjoo kättään, niin laskemme pursipuulla ja etsimme onnea yöstä!

Villivarsat.

Taas veren villivarsat ma päästin, ma päästin ne tarhaani laukkaamaan, ne tallasi taimia, joita ma säästin elonpolkuni varsille tuoksumaan.

Tuli niinkuin sokea salama yöstä, ovitelkeet ma tempasin irralleen ja varsat ne oli mun maahan syöstä ja taimet ne itkivät itsekseen.

Houreissa.

    Sinä kuljet, kuljet ja etsit,
    etkä rauhaa koskaan saa.
    Minä kuljen, kuljen ja etsin,
    kuka kiusaa kulkijaa?
    Sinä taivaantähtiä katsot,
    ne on usvaa, ilmaa vaan.
    Minä taivaantähtiä katson,
    sillä sieltä ma toivoni saan.
    Sinä kuljet, kuljet ja houraat
    ja houreesi unta on.
    Minä kuljen, kuljen ja houraan,
    mut loistossa auringon.
    Sinä tuhaksi, tomuksi muutut,
    sun naapuris multaan vie.
    Minä tuhaksi, tomuksi muutun,
    käy ylläni elämän tie.
    — —
    Minä katselin ylös ja sivullein,
    minä unissa hourasin itseksein.

Kirkon varjossa.

1.

Tienvarrelta ma katselin miten kukkaset kastetta joivat ja yli kultaketojen pyhät huomenkellot soivat.

    Ma aidan alla lymysin
    ja soittoa kuuntelin hiljaa,
    se tuuti lainehet nukuksiin
    ja tuuti suvista viljaa.

    Ja kansa pyhävaatteissaan
    pois pyhille portaille astui,
    ma elämääni ajattelin
    ja silmä siinä kastui.

    Ei pyhää mieltä mulla oo,
    pyhävaatteita ei ole mulla,
    mut saahan Herran huoneeseen
    myös kaikki kulkurit tulla,

Ma otin sauvan nurmelta ja kaartelin kirkkoa kohti, ja huomenkellon kaijussa kedon kelmeät kukat hohti.

2.

Ma arasti astelin paljain päin, tulin vanhaan kirkkoon ja ovelle jäin, johon pylväs varjoja loi.

    Oli raskas ilma ja tomuinen,
    ja raskas saarna ja sumuinen,
    urut uniset ylläni soi.

    Pyhimykset kalseilla katseillaan
    mua soimasi hopeapuitteistaan
    kevätpaastoista ylpeillen.

    Katon enkelit pilvillä leijaili,
    ne armon autuutta keimaili
    vesiväreissä kylpeillen.

    Pyhän alttarin pikari kimmelsi
    ja punanen sametti välkkyili
    kuin verta se vuotanut ois.

Oli rintani köyhempi entistään ma tuijotin tyhjään hämärään ja hiivin portaita pois.

3.

Taas ulkona seijas taivas on, taas loistaa sen porttipielet ja säteet lehvillä väreilee kuin kantelon hopeakielet. Pois tylyn kirkonkellon pauhinasta, sen vaskikita maita manaa, se muistuttaa niin paljon maalimasta, joka aina käyttää kovaa sanaa!

En tahdo kuunnella saarnoja, jotka tulvivat palkkasuusta, vaan tahdon etsiä elämää hyvän tiedon puhtaasta puusta! Ja nuorten kuusten puolihämärässä ma etsin lepoa ja suojaa ja tuulten kymbaalien hyminässä ma tahdon rukoella Luojaa. —

Ota se kaunis kannel taas!

Ota se kaunis kannel taas ja istu sen koivun alle, soita sydämen lauluja sille halulle haikialle!

    Anna sormesi soudella
    sen vaskisen kielen yli,
    laula kulohon kukkia
    ja lepoa aallon syliin!

Viritä nuori neitonen mun sieluni kanteloita, laula kuin laulaisit itsekses, kun katselen silmiäs noita!

Pois on mennyt laulajaneito.

    Pois on mennyt laulajaneito kuin pilventerään ilta,
    eikä raiju raikas ääni näiltä seutuvilta.

    Pois on illan iloni kuin kuiviin juossut puro,
    laulu taisi lakastua, sydän on niin juro.

    En ma kesää surekkaan, en noita marjamaita,
    suren onnen lyhyyttä ja lemmen lauvantaita.

    Niin on tunnit tukalat kun vaeltelen vaivoin,
    juhlavaatteet valkeat ne sudenkuoppaan kaivoin.

    Huhuilen ja huutelen ja eksyn surun suohon,
    tästä on kulta kulkenut ja rutistanut ruohon.

    Huudan kaijun kartanossa: tule, tule kulta!
    Suuri kaiku kaukaa vastaa: sule, sule multa!

Epätoivo.

Ajoteiltä ne tulivat tulvaillen rujot miehet ja parkuvat lapset, tuli neidot irstahat ilkkuillen avorinnoin ja hajalla hapset; ja tietä raivasi nyrkki ja kylki, ja viinasta villeinä tielle ne sylki vihan sairaassa vimmassaan.

Epätoivon silmästä silmään näin, oli kurkkunsa kiroista kuivat ja kuumassa kimmassa änköttäin ne taivaalle nyrkkiä puivat, ja Luojaa pilkkasi nälkäinen kansa, kivet, puukot suhahti kouristansa ja ne tallasi vihreän maan.

Hyys, hyys, rivo rikkaus ahneen maan, joka kullalla kalliomme raiskaa, joka suonemme rihmoiksi ratkoo vaan ja ne tunkiokasalle paiskaa! On sielumme niinkuin palava huone, on otsilla tarra, se tarra on tuonen, jok'ei katoa milloinkaan!

— — Ja ma kuulin matalan mainingin, suli iltaan ilkkuva ääni, ma sammalpolulla havahdin, rajumyrsky se soi ohi pääni, ja korpi se pitkässä kaaressa vinkui, tuhotuuli se pitkillä siivillä sinkui hätätorvea toitottamaan.

Jouten.

Kuin unissa kuleksin vuodet ja päivät ja kuvat ja seudut ne vaihtuivat, tien puoleen punaiset viitat jäivät ja aamuiset ajat ne haihtuivat.

    Ja ihmiset kylissä kynti ja hääri,
    ne väänsivät kiviä, kantoja,
    ma kysyvät katseensa käsitin väärin
    ja jouten soutelin rantoja. —

    Joka pensaasta katseet ne seuraa, ne soimaa:
    "mies, hoi, missä on sun tuntosi,
    ota kirkas kuokka, jos sulla on voimaa
    ja nosta kulkeva kuntosi!

    Lie viimeinen virkasi pilarengin,
    sa maantien ruohoa litistät,
    muut pellolla pelmuvat kyntökengin,
    sa viikon virsuissa vitistät.

    Ja sentään sa elämän leipää vaadit
    ja laulelet kujissa, kaduilla
    ja niitä ja näitä sa yhteen laadit
    ja itseäs petkutat saduilla!"

— Mies heitä jo! Anna kuokka ja aura, ma kanssasi peltoa äestän, ei jouten oo juhlaa ja älähän naura, jos työtäni virsillä säestän!

Soitin pillillä.

Elämä se veitikka viisas ja nuori se iloisen pillini laittoi, sointuvan oksan se lemmessä löysi ja viinipuusta sen taittoi. Soitin pillillä pienen polskan ja nauruun ratkesi ääni.

Sitte ma soitin kun iltasin istuin sen kotini nurmikolla, laitumen tiellä ne karitsat hyppi ja mun oli hyvä olla. Soitin pillillä pienen polskan ja omaa naurua nauroin.

Sitte ma jätin ne kotoiset rannat ja kiertelin mielin määrin, nuoruutta itkin ja neitoni mieltä, mut huomasin surreeni väärin. Soitin pillillä pienen polskan ja nauroin juuri kun itkin.

Joskin se hellä heilini hylkäs, niin enhän ma valita noita, onhan maalima tyttöjä täynnä kuin ahot on mansikoita. Soitan pillillä pienen polskan ja naisten naurua nauran.

Vaikk' olen köyhä ja köyhän lapsi ja monta on matkan vaaraa, rikkaita riemuja sentään laulan ma keskellä maantienhaaraa. Soitan pillillä pienen polskan ja köyhän naurua nauran.

Elämä se pillini ryöstää tahtois ja kauppoja peruuttaisi, en sitä vaihtais tähtiinkään, vaikka hopiatynnörin saisin. Soitan pillillä pienen polskan ja elämän naurua matkin.

Jääpylväät.

Te istutte kehässä kerskaillen pitopöydän pitkän päässä, on silmänne lasiset, järjekkäät kuin liikkuvat kuplat jäässä.

    Mitä mietitte? Omaa itseä vaan,
    jonka nostatte päähän patsaan,
    voi, paistien lemuvaa ylpeyttä,
    kun ne pääsi niin arvosaan vatsaan.

    Ma viimanne vilussa värjötän,
    te imette veren multa
    ja kylmän naurunne huurteessa
    minä kaipaan tunteen tulta.

    Minä tahdon revästä ilman sen,
    joka sieluni sumulla peittää,
    ma vimmasta polonen ponnahdan
    ja ma tahdon sanoja heittää.

    Ovet rintani avaan seljälleen
    ja annan auringon paistaa
    joka sieluni soppihin salaisiin
    ja ma tahdon onnea maistaa.

    Poroporvarit nurkassa nalkuttaa,
    ivan veitsellä sydäntä ne viiltää,
    ne istuvat viisaina paikallaan
    ja naamat ne nauriina kiiltää.

    Ne pistää kaukaa… ne vakuuttaa,
    että maalima laahaa norjaks,
    ne tahtovat haaveita haavoittaa
    ja tahtovat tapojen orjaks.

Ma nousen ma, lähden, ma läkähdin, ne ajavat mua kuni peuraa, näen ulkona taivaan ja tähdet taas, min'en kaipaa pylvässeuraa.

Eksyksissä.

On sieluni erherakennus, se täynnä on sokkeloita ja toisiin valoa virtailee ja toiset on pimennoita.

    Ja yhdessä kuollutta kaivataan
    ja itkevi pitkä parvi,
    mut toisessa rajusti remutaan
    ja kiertävi juomasarvi.

    Ma pilarin varjossa valmon nään,
    joka jotain etsivän näyttää,
    hän hiipii huoneesta huoneeseen
    ja akkunat kukilla täyttää.

    On seinällä kannel tomuinen,
    sen kieltä hän hellästi pyyhkii
    ja katsoo yöhön ja pimeään
    ja akkunan ääressä nyyhkii.

    Hän etsivi sälhkölähdettä,
    joka valoa pimeään johtais,
    hän koskisi valkeilla käsillään
    ja kaikki kammiot hohtais.

Hän pyrkii sieluni pyhäkköön ja eksyy aamuin ja illoin, kun elämän sylissä havahdan, nään vanhan äitini silloin.

Pakosalla.

Ylänköjä yksin mä taivalsin ja harmaille harjuille nousin, kosken kihoissa kahlasin ja outoja rantoja sousin.

    Kauvas kylistä pakenin
    ja kuilun kukkia taitoin,
    vuoren varjoon kuusen alle
    ma piilopirttini laitoin.

    Pelkäsin ihmisaskelta
    ja vavahdin polun puolla,
    teirin permiä jännitin
    ja ongin virran vuolla.

    Kaste, auer ja illankuu
    ja ne metsälukkojen juuret,
    siellä ne metsäkyyhkyset lensi
    ja unelmat uudet, suuret.

    Majani ovelle kaaressa kulki
    kaukaisten kytöjen sauhu,
    kuusten latvat ne lauleli
    ja kuului purojen pauhu.

    Kaste, auer ja kukkaset,
    ei niist' ole kumppaliksi,
    heporastaskin ikävän tuo
    ja miksi ma kaipaan, miksi?

Yksin tunnit on tukalat ja kolkko on korven ranta, laaksoon laskeun etsimään taas sydämmeni morsianta.

Tien ristissä.

Ma muistan ne punaiset nuotiot, joilta heloitti heinän hilve, kun parissa neitojen, veljien vain kajahti karku ja ilve.

    Me olimme onnemme oppaita
    ja tuulentupia luotiin,
    oli elämän neuvoja sadottain,
    kun lähtömaljoja juotiin.

    Ma kuljin minne mun tahtoni vei
    ja ma teuhasin otsa hiessä
    ohi savuisten nuotiohiilosten; —
    nyt seison ma ristitiessä.

    Ja löytää se jänökin poluilleen
    ja lintu se tiensä taitaa,
    vaan matkan viittaa ei mulla oo,
    eikä onnen ojennusaitaa.

    Ja kaksi tietä on, tiedän sen,
    vaan tiedä en matkan määrää,
    vai viekö ne molemmat oikeaan
    tai kuljenko polkua väärää?

    Sen toisen päässä on surkeat suot,
    missä kivut ja kirot kiihtyy,
    vie toinen mun riemukaupunkiin,
    missä huomenhaltijat viihtyy.

    Ma tahdon itseni sonnustaa
    ihan kiireestä kantapäähän,
    ma tahdon soitellen sotihin
    ja elämän myrskysäähän.

Jos sorrun, niin sortua tahtoisin, kun tuomi on tuoksullansa, kun uusia toukoja kylvetään ja laulavi nuori kansa.