II.

Koskelle tulo.

Hän pimeällä polulla seisahtui, hän kuuli niin kumman pauhun, hän lähti sen kutsua kuulemaan, näki vuorelta lauhkean laaksomaan läpi utuisen kaskisauhun.

Ja koski se laaksossa lauleli, se sumussa, humussa hylly', sen kyljessä katajat kahisten ui ja sen hopeaniskalle kouristui tän vihreä, vanha mylly.

Hän sillankorvassa palavan näki usean olkilyhteen, oluttynnörit pihalla punoitti, pitovieraat sillalle hoipersi ja ne nauraen lyöttyi yhteen.

Kuu metsikön rantaa souteli, sitä uninen halli haukkui, joen suistosta hiipivä hirvi joi, kuu otsasarvia hopeoi, tuliluikut myllyltä paukkui.

Oven aukosta höyryä tupruili, tuvan telme se ilman täytti, tuli kulkuri koskelle laulellen ja myllärin mies ryhyselkäinen se varjosta hampaita näytti.

Myllärin neito.

Jokilaaksossa koski pauhaa, vesirattaat ratisten käy, ne kultajyviä jauhaa, eikä myllärin neitoa näy.

    Ja myllärin nuori neito
    se paasilla hyppeli vaan
    ja monikin viljon veito
    kävi neitosta kosimaan.

    Ne hiippakääseissä kiikkui,
    ne tarjoili talojaan
    ja jalan ne maantiellä liikkui
    ja kantoivat kihlojaan.

    Se myllärin renkiruho
    vei myllylle säkkinsä
    ja silmistä tuikahti tuho,
    hän salasi lempensä.

    Mut neito se ulpuna kukki
    ja soimasi sydäntään
    ja se ahne myllärin ukki
    se tyrkytti tytärtään.

    Niin himmeni silmä seijas,
    niin vaaleni neitonen,
    rikas kulkijapoika sen veijas
    ja antoi sormuksen.

Jokilaaksossa koski pauhaa, vesirattaat kumisten käy, ja mylly se rahaa jauhaa, mut onnea siellä ei näy.

Limokujassa.

    Tule limokujaan, miss' on nuori parvi,
    älä kysy kenen häitä juodaan,
    lienet lauluniekka, ota olutsarvi,
    kivikellarista uutta tuodaan!
          Maista, juo ja nauti,
          naura haarikalle,
          kerran tulee tauti,
          joka pitopöydän alle
          suuren salakuopan kaivaa!

    Kysy lainehelta, miksi itkee ranta,
    — juo ja sulattele rintas jäätä! —
    Luhdin solass' oisit nähnyt morsianta,
    itki, suki surullista päätä!
          Maista, juo ja nauti,
          naura haarikalle,
          kerran tulee tauti,
          joka pitopöydän alle
          suuren salakuopan kaivaa!

    Sieltä alas astui helykruunussansa
    niinkuin lumipilvi säteissänsä,
    kosken poika soitti suurta kanneltansa,
    nurmi nuokkui silkkiliepeillänsä.
          Maista, juo ja nauti,
          naura haarikalle,
          kerran tulee tauti,
          joka pitopöydän alle
          suuren salakuopan kaivaa!

    Mitä mylläristä? Siitä tarut toiset,
    nälkävuodet sille kultaa kantoi,
    karjaa kuljetteli talolliset, loiset,
    jauhotynnörin hän niukan antoi.
          Maista, juo ja nauti,
          naura haarikalle,
          kerran tulee tauti,
          joka pitopöydän alle
          suuren salakuopan kaivaa!

    Arkun pohjat kiiltää myllysillan alla,
    älä sinne katso, juodaan aamuun saakka,
    lienet lauluniekka, laula laulamalla
    kuinka helykruunukin on taakka!
          Maista, juo ja nauti,
          naura haarikalle,
          kerran tulee tauti,
          joka pitopöydän alle
          suuren salakuopan kaivaa!

Häitä kuokkimassa.

    Miksi häihin iloisiin mun tänne piti tulla,
    kun sen toisen morsian vain mielessä on multa?

    Morsian se kuva on mun lapsuusystävästä,
    äänen hellän, hellän ma kuulen hälinästä.

    Sirkut oli silmät sen kuin päivän vanhan vuokon,
    varsi laikkui valloillaan kuin kailarannan ruoko.

    Noin se katsoi keinuessa keskilattialla,
    piti kättä poskellaan kun istui ikkunalla.

    Ystävinä yhdyttiin ja juostiin helkamäissä,
    ennenkuin sen tiesikään, jo käytiin käsikäissä.

    Rakkaus se raukeni kuin niittypuron juoksu,
    vaan ei mene mielestäni lehdon iltatuoksu.

    Sinun katson kauniimmaksi, sinussa on tulta,
    sinua ma rakastelen, vaikk' oot toisen kulta.

    Anna suuta suurukseksi, iltaseksi kättä,
    tämä on hullun humalaa ja unimyrkyn mettä!

    Paina lemmen paljetta ja kohenna sen hiiltä,
    paina sillä sormellasi, jossa sormus kiittää!

    Tulikukat tuoksahtaa ja lyövät säkenöitä,
    valaisevat häitäsi ja näitä ilon öitä.

Huumeessa.

Ovensuussa hän seisoi kummissaan, näyn luuli hän unelmaksi, sadun hirven näki hän kruunussaan, joka muuttui prinsessaksi. Ja hän oli kuin huumeissansa ja maltaista, maireesta kiihtyen tuvan perälle notkui hän hyräillen ja sysäsi syrjään kansan.

Hän tuijotti silmihin sinisiin, jotka salaista paloa kaihtoi ja sukulaismaljoja maisteltiin, hän tulijaissanoja vaihtoi; taas ihmisten parissa hän viihtyi, ja oli kuin hongat soineet ois, he kahden kulkivat lehtoon pois, missä hehkeät liitot kiihtyi.

Ja oli kuin olisi lauennut käsiranteita kihnaava köysi, hän laulajaneittä oli kuulostanut ja nyt hän sen vihdoin löysi. Taas purona pulppui virsi, taas hymyili elämä autio ja hän nousi kuin lumesta kontio, kun sulavi keväinen kirsi.

Suorannan ruususta lauloi hän vaan, jolle kulkija tarjosi kättään, jota koskaan ei voinut unhoittaa, mut köyhänä täytyi jättää. Niin heräsi katkera henki, hän näki nyt villityn morsiamen ja takaa kuuli hän kirouksen, siellä seisoi myllärinrenki.

Myllärinrengin laulu.

Voi, iloinen, nuori nainen on elämän leivän särvin, se on päivän paahtaman takamaan noron notkossa piilevä järvi.

    Hän oli kuin päivänpaiste
    ja ilosta silmäni kastui,
    tienvarrelle heitti hän katsomaan,
    kun iloiten vihille astui.

    Miks hilpeä helosilmä
    sa silmiisi katsoa annoit,
    olit kaunis kuin alttarinenkeli,
    mut toiselle kätesi vannoit?

    Nyt sajasneitoset pilkkaa
    kas, kosijapoikaa reimaa,
    joka kutsuvi närhin äänellään
    ja kyttyrällänsä keimaa! —

    Kun hämärtää pitkä päivä,
    sen ilkkuvan naurun kuulen
    ja aittani pimeellä seinällä
    ma puukkoni välkkyvän luulen.

    Ja musta metsä se nauraa,
    kun katselen tähtitarhaa,
    ma juhannuskukkaani muistelen
    ja luhtinsa ovelle harhaan.

Sillä iloinen, nuori nainen on myllärinrengin särvin ja rakkaus se on pettävä kuin kevätjäinen järvi.

Hääpolska.

(Sävel: hyppään, tanssaan kultani kanssa että on lakki kallellaan.)

Taas on koossa nuori kansa, sillä on mieli rennollaan, morsian harsohunnussansa sulhastansa katsoo vaan. :,: Lystimpää kuin näissä häissä olisiko ollut milloinkaan! :,:

Voi, tämän kansan kauneutta, kuinka se liukuu ja luikertaa, voi, sitä silmän kirkkautta, nurkasta viulu kun vingahtaa! :,: Kaatakaatte oltta tuoppiin, sitte ne palkit paukahtaa! :,:

Katsohan meidän puhemiestä, uudessa paidassa höyryilee, pallona pyörii märkänä hiestä, sukkansa säärillä lyllyilee, :,: polvia heittää laipiolle, hiirennahkoja näyttelee! :,:

[hiirennahkoja = puhemisrahoja]

Sulho se on kuin rannan viita juhannuksen aikana; poijes pojat se vanha riita, sulhasta täytyy nostella, :,: kultansa kotiin kuljettaa se silkkisessä kuomussa! :,:

Morsian on kuin tuomenterttu viheriäisellä varvulla, poika se lensi kuin kiivas kerttu, otti sen illalla ilolla, :,: otti sen oksalta ylimmältä, sirkutti sille polulta! :,:

Morsian on kuin saksanviini, yljän yrtti se vihannoi, ken sen nyt saa sokkona kiini, morsiustanssihin päästä voi, :,: silloinpa näitten häitten telme kirkonaitaan asti soi! :,:

Minä sitä lennän kultani kanssa vaikk' olen halpa kuokkuri, koskahan ystävä kruunussansa omaksensa ottavi! :,: Kaatakaatte oltta tuoppiin, sitte ne palkit paukkuvi! :,:

Unelmissa.

Kun käännyt kisoissa eessäni, sun nostan sykkivään syliin, sua suutelen kihlareessäni, näin mennään metsiin ja kyliin ja pakkaisviimojen vinkuessa ja sutten luhdalla ulvoessa, häämatka alkavi vallaton, soi nauru kopseessa kavion.

Ma tartun onneni ohjihin ja helmiruoskani läiskyy, ma katson silmies pohjihin, kun revontulet ne räiskyy; ja katsos kuinka ne orhit laukkaa ja lumi sinkoo ja hanki paukkaa, kas taivaan tähdetkin ilakoi, ja talven valkoiset kellot soi!

Hoi, varsat juoskatte nopeaan kuin varjot aavalle leijaa, pois salon huurteiseen hopeaan sun laulaen vien, heleijaa; on piilopirttini siellä mulla, ei ihmispolkuja sinne tulla, häävuoteen untuihin peitän sun ja silloin, silloin sa olet mun!

Pöytälaulu.

En ma sanatulvaa säästä, laulan pitkän pöydän päästä näistä pidoista hyvistä, rymyryypyistä syvistä, koska nyt lauluja suositaan saloilla Suomenmaan.

Tääll' on kaunis juomakansa niinkuin kukka kuoressansa, humuhuilujen remuissa, juhlapaistien lemuissa haarikat kädestä käteen käy, eikä ne loppuvan näy.

Tääll' on syöty sekä juotu, pötyä on pöytään tuotu tässä seurassa jalossa, tässä kuulussa talossa, joska nyt sarkkani pohjaan juon, illalle ilon suon.

Tuskin pienet sanat riittää, emäntää kun alan kiittää, joka varahin heräsi, kansan juhlihin keräsi, hänelle parissa ystäväin viritin virren näin.

Hän riisti piiristä morsiamen.

Hän riisti piiristä morsiamen kuin oisi hän omissa häissään, hän huusi ja orhia selkään löi kuin oisi hän ollut päissään. Mut nuoteet tuvasta juoksivat ja ne orhin suitsihin tarttui, hän huitoi, löi sekä riuhtasi, mut joukkoa kimppuunsa karttui. Se mylläri juoksi kuin järjiltä ois ja tulet ne tuvasta sammui, humuveikot hokivat aseitaan ja läävästä karja ammui; ja kärryt ja valjaat kaadettiin, missä kiristyi ottelun piiri ja ullakkoportaat kumahti, oluttynnörit koskeen kiiri. Hän kirmaisi niinkuin otus voi, jota polttavat pihdit pistää, hän temmelsi myllypihalla, eikä enään huolinut mistään. Mut myllärin renki kuin saukkona nous ja puukko sen hampaissa kiilsi, tasajalkaa hyppi hän piilostaan ja syviä piiruja viilsi. Yli sillan kulkija heitettiin ja ne honkaporttinsa sulki, hän juoksi, kaatui ja juoksi taas ja rintaa painoi kuin suuri paas, kuun varjoon hän vuorille kulki. Hän kuuli kuin kaukaista huminaa, niin kelmeenä paistoi poski ja metsät suhisi surujaan ja pauhasi kumea koski.

Häistäpalaaja.

Huu, kuinka se koski nyt huutaa ja pauhaa ma pakenen suurille saloille pois, en saa minä laakossa rauhaa, voi, etten sen ääntä ma kuullut ois!

    Sen kihoissa kiljuvi vaahtopäitä,
    ne kiljuu mun suuresta surustain,
    kun katselin ystävän häitä
    ja turhaan sen lenseetä katsetta hain.

    Ma muistan ne nuoruuden pääsiäishetket,
    ma muistan ne kinkeriretket,
    kun keinut ja kiekot ne vauhtiin sai,
    kun arkikin oli kuin sunnuntai.

    En enään sun silmiisi katsoa saata,
    en enään sun ääntäsi etsiä saa,
    nyt kiertelen vierasta maata,
    että voisin sun iäti unhoittaa.

    Ma kuulen vielä sen häätalon telmeen,
    hän silkissä loisti mun silmissäin
    ja poskensa oli niin kelmee
    kuin kerran sen kuutamoiltana näin.

    Ma aijoin sun elämän juhlihin johtaa
    ja saattaa sun kirkonalttarin luo,
    missä punainen sametti hohtaa
    ja siunaus kätemme liittyä suo.

    Ma oisin sun uudispirttihin vienyt
    ja tupani tuoksuksi aattelin sun,
    voi, oisin ma silloin tiennyt,
    että, ihana ystävä, hyljäsit mun.

    Jos maalimaan minne nyt kullatta kuljen
    tai uuden ystävän vierehen jään,
    jos yöllä ma silmäni suljen,
    niin sieluni silmällä aina sun nään.

Huu, kuinka se koski nyt huutaa ja pauhaa, ja on kuin sen holoissa horna sois, en saa minä laaksossa rauhaa, voi, etten ma lemmessä syntynyt ois!

III.

Silkkisiteissä.

Hän kulki kuin vaeltava teini käy, nyt hänellä on hienot ja verkaiset vaatteet ja oppia otsassa, jumala ties, hän hymyilee niinkuin maaliman mies, ei kulkijaluontoa herrassa näy, sillä hällä on uudet aatteet.

Hän hylkäsi maantietapansa pois ja siintävään silkkikuoreen ne peitti, hän on oppinut ontosti nauramaan ja sutten parissa ulvomaan, mut on kuin katseensa laimea ois, kun ojaan hän haaveensa heitti.

Hän herraslauluja laulelee ja puheissa käyttävi kukkaiskieltä, niin hienossa humussa kuluvi yö, on päivän hupina joskus työ; hän mieronmiehiä karttelee ja väistyvi rahvaan tieltä.

Naamiosalissa.

Hän astui naamiosalihin, jossa kimmelsi katto ja seinä ja kaaresti hieno seura. Hän narrinutussaan teikaroi, sotaherrana lammas prameili, kävi piispana jalopeura ja naiset ne liehuivat enkeleinä, tekopiru se pillihin puhalsi ja hiilihangolla tahtia toisti ja ylinnä kukkien kuningatar, sinisiipinen enkeli loisti. Hän astui sen sinisen enkelin luo ja heilui kuin tuuliviiri, sanat käheät kimposi kurkustaan: sinä tääll' olet myöskin, Siiri!

Silmästä silmään.

Sua rakastan kuin ennenkin, kuin ihanaa virvatulta, ma unta nään, ma unta nään, älä vie sitä unelmaa multa. Voi, rakastanko ma silmiäs vaan ja niissäkö sielusi palaa, jos tietäisin, jos tietäisin, mitä kiehtova katse salaa? Ma rakastan silmiäs noita kuin öisiä salamoita, jotka kulkurimatkoja ohjaa, ma katselen silmiäs noita ja selvitän ongelmoita, enkä näe minä koskaan pohjaa.

Sinä olet kuin kiiltävä perhonen.

Sinä olet kuin kiiltävä perhonen, sinä olet niin liukas ja lieto, mut kuinka sen nuoren sydämmes lie, vain tuulella siit' on tieto.

    Minä kultaista perhoa pyytelin
    ja kulutin aikani hukkaan,
    yli suuren metsän perhoni lens
    ja kiiteli kukasta kukkaan.

Sua hain minä pitkiltä pihoilta, sinä olit mun toivoni kirkkain, helolamppujen hohteessa nään sinun taas iloparvessa heinäsirkkain.

Voi, muistatko?

Voi, muistatko lehdon ja lammin veen, myös koivun ja mättään sen alla, siell' istuit sa iltaisin myöhäiseen käen kukkuuta kuuntelemalla?

    Minä pensaan takaa ryntäilin
    ja sun itkusi minua moitti
    ja hämmillä mielin ma vaikenin
    ja silloinkos nauru sun voitti.

    Se naurusi lempeän tuoksun sai,
    sinä olit niin veikeän uhkee,
    sua lammin ulpuhun vertasin kai,
    joka aaltojen kuohusta puhkee.

    Ja sille sa rennosti naurelit taas
    ja katselit viekkahasti,
    se ilta se toivoni tomuun kaas,
    — minä saatoin sun portille asti. —

Ma muistan sen koivun ja lammin veen, viel' entiset naurusi soivat, minä mokoma toivioretkiä teen, sua teikarit liehakoivat.

Itke ihana!

Itke ihana, itke taas kuin itkit sa ennen illoin, surusi syy olis lempesi syy ja kaunein olisit silloin!

    Itkusi suolat silitän pois
    ja hellään unehen tuudin,
    iltatuuli se viuhkasi on
    ja pilvi se on sun uudin.

Unten maita kun matkaisit, ois hymyä ihana muisto, polvilla pulmuni herätä sais ja lauluista kaikuis puisto.

Ma tahdon heittää sen naamarin.

Ma tahdon heittää sen naamarin ja olla suora ja hellä, ma tahdon ilolla tunnustaa, mitä mulla on sydämmellä.

    Hän istuu siinä kuin odottais
    mun tunteeni huumausta
    ja siksi ma huultani puristan
    ja siksi on naamari musta.

Hän raotti naamarin reunaa vaan, ma katselin katselemalla, ma tuijotin tummaa katsettaan, oli naamari naamarin alla.

Aiheen hakija.

Tuli luokseni hieno ja hintelä mies, joka viiksenalkuja nyppi, hän hihitti, hykersi käsiään ja naisten hameissa hyppi.

    Hän pisti otsansa ryppyihin
    kuin Shakespeare vainaalta näyttäis,
    hän pudisti pientä rintaansa
    kuin kolme kyynärää täyttäis.

    "Hm" sanoi hän lasia kilistäin,
    "surunäytelmän aihe on mulla,
    viis virstaa mulla jo sanoja on,
    vaan henki ei tahdo tulla.

    Ja siinä on prinssit ja prinsessat,
    mut anteeksi… täytyy jo mennä,
    tuolla nurkassa paksun aiheen näin,
    voi, ettei se pois vaan lennä!"

Hän sukelsi hännystakkeihin, joka nurkkaan hän juosta viisti, hän helisti kärpäisläppäänsä ja aiheilta niskat niisti.

Kuin nuoren ruovon sun notkistan.

Kuin nuoren ruovon sun notkistan ja polvilleni sinut painan, sun täytyy minua rakastaa, sillä sua minä rakastin aina!

    Sun kätteni pihtiin kietaisen
    ja imen sun huultesi mettä,
    sun silmies säihkyä ahnehdin,
    vaikka vuotais ne vihaista vettä!

Ma tahtoisin rajuksi rakkauden kuin oisi se tulitusta; — mut kylmästi sinulle kujertelen, eikä oo mulla uskallusta.

Keskellä karkeloa.

Ja piru se on niin leikkisä mies, se on muuttanut muotoansa, punatöyhtö sen vallast' on jälellä vaan, sit' ei enään pelkää kansa, se hunningoille on joutunut kai ja ravistunut on sen huilu; minä Siirini kanssa leijun vaan ja allamme kiiltää kuilu. Ma kuiskasin keskellä karkelon: näin tahtoisin liehua aina! Hän hengitti raskaasti sivullain: voi, älä sinä kättäni paina!

Suo suojaisin.

Sua Siirini, Siirini suojaisin kuin maanmies suojaa pienen pääskyn pesää, se pääsky touvon taiat taloon tuo ja laulaa sitten pitkin kesää!

    Voi, tule, tule luoksen lintusein,
    ma kauvan ootin toukopääskyäni,
    se huolet huojentaisi lauluillaan
    ja soitteleisi lemmestäni!

Jos syyskuun myrskyt veiskin sun pois ja muita maita kiertäis laulus taika, en yksin jäis, ois muisto mullakin, ois kerran ollut kesä-aika.

Narrin kannel.

Ma soittelin narrin kanneltain, sitä elämän humupuolta, ma kuulin sun kuivasti huokaavan, sinä sanoit mun soittoni vaativan sitä elämän syvää huolta.

Ja huolet ne tulivat itsestään, en sinua niistä ma kiitä; kun soittelin haikeita laulujain, sinä nauroit vain, sinä nauroit vain ja hauskoiksi kehuit niitä. —

Narrin lauluja.

1.

Ma suurten pöydiltä liemen latkin, ma maantieojassa synnyin kai ja mahtimiestä ma tässä matkin, ja tuossa porvari nauraa sai.

    Ja suru vieri ja kyynel kirkas,
    näin kansan nuoren ja suruisen,
    "hei, heitä, keisari, tuhma virkas!"
    hän nauroi patjoilla hyllyen.

On sukkeluuteni totta puoli, lie lehtolapsi se tuhmuuden, mut suuri yleisö siit' ei huoli, se nauraa — omille vioillen.

2.

Narrissa on narrin leima, siksi se hupsuna kulkea saa, moni viisas on narrin kaima, vaikka hän tiukunsa piiloittaa. Narri on viisas kujeillaan, kaikki kai ollaan narreja vaan.

Viuhkain liehuessa.

Sun luonasi kaikki liehakoi, se maaliman maire ja ilve soi ja silkit kahisee ja kengät viiltää ja liekit lehahtaa ja ruunut kiiltää, ma seison nurkassa täynnä tulta ja yhtä katsetta kerjään sulta, sun viuhkas viileän muille suo, mut jäisen viiman se mulle tuo.

Voi, olisiko surua silmissäs.

Voi, olisiko surua silmissäs, vai harminko harmaa häimä, vai olisiko itkua äänessäs tai linnun vilkasta vitinää, kun nousevi uusi päivä!

Ja hiipikö kompaisten sanojeni kyy sun sydämmesi ihmetarhaan ja oliko se mustan lempeni syy, että kaikessa kauniissa valhetta nään ja oikkujen orjana harhaan!

Kuvastimen edessä.

Sivukammion suojaan ma pakenen ja seison kuvastimen eessä, mies vieras lasista virnuilee kuin sillä ois silmät veessä.

    Se mies on tuttu jo vanhastaan,
    mut missä sen näin sekä milloin?
    Kadunkulmassa kerran sen pimeässä näin,
    sitä miestä ma kavahdin silloin.

    Hän sopersi hiljaa kuin itsekseen:
    en tee minä mitään pahaa,
    ma kullalle arkun ostaisin
    ja siihen ma pyytäisin rahaa.

    Minä olen kuin sulho ja morsian,
    — se hassulta kuuluu varmaan,
    pilapuheita vain ne on surevan,
    joka menetti nuoren armaan. —

    "Sinä kumma mies, sinä houraat vaan
    tai joit sinä liiaksi viinaa!"
    Hyvä herra, en maistanut tilkkaakaan,
    mut tuska se tulena piinaa.

    "Kai elämä sun polttosi parantaa
    ja loppuu se vaiva ja huoli!"
    Niin, silloin se loppuu, kun hautaan sen,
    mikä minussa eilen kuoli.

    Sen vanhan lemmen ma hautaisin
    ja peijaisia minä joisin,
    ma alkaisin elämäni uudestaan
    ja ehkä se ehjetä voisi. —

— Katulyhdyn valossa kasvonsa näin, näin silmänsä harmaan kalvon, ne silmät ma usein unissa nään ja yöllä, kun valotta valvon.

Sinä aijot mun hyljätä.

Sinä aijot mun hyljätä, näänhän sen, sit' ei naamaris enään peitä, ma epäilen entistä hyvyyttäs ja ma epäilen enkeleitä.

Sinä olit mun sydämmeni morsian, sun jätän kuin iloisen lesken. — Sinä sanoit mun hyvästi heittäissäs: joko lähdet iloista kesken?

Miksi viivyn?

Miksi viivyn ja miksi houraan, reppu selkään ja sauva kouraan, tääll' en viihtyä enään vois? Miksi katselen akkunoita, missä liukuvi vartaloita, ilmaa tahdon ja tahdon pois!

Tahdon etsiä honkapuita, metsäkansaa ja seikkailuita, miss' ei tapojen orjaa näy, lokit kirkuu ja vailla paulaa meri yltiöpäänä laulaa, siellä aalloissa aatos käy.

Tulkaa kumppanit, mieron veikot, tulkaa keijut ja vuorten peikot maantienuotion valohon, leilit kiertää ja surut niellään, kulkuneidot ne notkuu tiellään, metsä nauraa ja lämmin on!

IV.

Hyypiö.

Näin minä kerran hyypiölinnun nuorena noroa astuissain, laulupaaella soittaen istuin, kankaalla kaijutin kanneltain.

    Heräsin suhinaan harmaan siiven,
    siinä kun paimenvirsiä hain,
    päälläni kaarteli hyypiölintu,
    kannel putosi polviltain.

Suolta ma kuulin lapsen itkun, elämän itkuja aavistin, toisin nyt luonnonääniä kuulen, toisin soipi nyt kannelkin. —

Laululaaksossa.

Sillä elämän vihreellä niitulla, jolla ryytikukkaset loistaa, tuli vastaani kaksi neitosta ja ne syleili toinen toistaan.

    Se toinen oli niin iloinen
    kuin sinisen pilven kaista,
    ja se toinen oli kuin syksy-yö,
    kun hopeinen kuuhut paistaa.

    Ja kumpikin tarttui käteeni
    ja laululaaksoon ne veivät,
    missä elämän viini virtailee
    ja tuoksuu sen mesileivät.

    Ei siell' ole pihat pieniä
    eikä siell' ole pahan paulaa,
    vaan aamu siellä on ainainen
    ja linnut iäti laulaa.

    Se vallaton neitonen soitteli
    ja laulun laineet ne pirskui
    ja kantelon pohjasta nauru soi,
    sen kielet kiivaasti tirskui.

    Ma opin ne laulut neidolta
    ja kauvan ne kaijut kesti,
    se toinen hellästi katsoi vaan
    ja hymyili suruisesti.

    Miks olet niin vaiti ja vakava,
    et viritä kirkasta kieltä,
    sitä suurta suruas suosita
    ja herätä hellää mieltä!

    Hän otti sen kantelon polvilleen
    ja soitteli hennon hiljaa,
    ja taivas se pilvistä kirkastui
    ja valaisi laakson liljaa.

Ne kaijut soipi nyt rinnassain, sitä säveltä en voi toistaa, ma nään vaan surevat silmänsä, jotka kyynelkasteessa loistaa.

Hämärän ääniä.

1.

Tule, tule iltainen hämy, sun luonasi hyvä mun on olla, kun soittelet kantelolla! Mene, mene päiväinen räme, sinä maaliman huutava ääni, joka soittelet suruhun pääni!

Tule, tule iltainen mieli kuni takaa pitkien poutain yli suurten vetten soutain! Soi, soi heleä kieli, soi muistojen ihanaa unta ja sulata rintani lunta!

2.

Mun henki levotonna harhailee, ma etsin tietä unten onnelaani, näin päivät sokkosilla soutelee, öin vaivun valhe-unelmaani.

Ma tiedän, pilvilinnoja on nuo, mut ilman niitä en ma elää voisi, mun sielu niistä toivon mettä juo ja ilman niitä varmaan jäänä oisi!

3.

Tuulentupia, tuulentupia, vanhoja, tuttuja ennestään, aikojen ahava se niissä nyt soittaa tullessa talven ja tumman sään.

    Tuulentupia, tuulentupia
    toiveet on satujen lehdossaan,
    syksyisen illan iloisia puita,
    hiiltyen sytti ne hetkeks vaan.

Tuulentupia, tuulentupia, olkohot tuulentupia vain, itsehän taivaan tapuliin ne nostin onnessa outojen unelmain!

4.

Musta juova mun silmäni alla, mitä sa tiedät mun elostain? oletko maaliman vitsanjälki, matkani muistomerkki vain?

    Musta juova mun silmäni alla,
    ajatusviivaksi kuvaisin sun,
    puhutko nuoruushaaveista mulle,
    että ma vihdoinkin viisastun?

Musta juova mun silmäni alla, oletko Tuonen varjo vain, itsepilkan ja syksyisen synnin tumma kupla mun sielustain?

5.

Tien varressa ma miehen nään, hän seisoo luona märän mättään, on tumma tuike hänen silmissään, kun kerjäten hän tarjoo kättään:

"Voi, päästäkäätte vaunuhun, te riemurikkaat hymyhuulet, on valtatielle pitkä matka mun ja eessä yö ja vastatuulet!"

Kun tutkin kalpeata muotoaan, näin omat piirteet hänen naamassaan.

6.

Kuljin noita illan maita, sovitusta etsin sieltä, etsin sielun kantelooni uutta ilokieltä.

    Noita kuulin kulkeissani:
    soitto riehkui rahkasuolta
    korven töistä, korven öistä
    pimeätä huolta.

Syksyn suuret keltakellot korpipuissa heilui silloin. Nyt ne sielun kantelossain soivat usein illoin.

7.

Näin hämärän umpilammen, sitä kanssasi soutaa sain, sinä neitoni tumma tukka, sinä unteni kruunu ja kukka, jota omakseni toivoin ain.

Ja sulle ma kerroin kaikki, mitä syksystä sydämmeni ties, syvät syntini kerroin sulle, sinä anteeksi annoit ne mulle ja ma olin kuin uusi mies.

— Oli lammilla lainetta kaksi, oli musta ja valkoinen, yli mustan hän kätensä tarjos ja sylillään syntini varjos kuun kullassa välkkyillen.

8.

Vaiti, vaiti, kaikki nukkuu, äänet hiipii, kaiku hukkuu, on kuin itse tyhjyys sois! On kuin sielukellot soittais, eikä aamu koskaan koittais, eikä kuukaan loistaa vois.

Kuuluu kolme huokausta, kolme mullan musahdusta avohautaan siunattuun. Lapiot ja kivet taipuu, arkunkansi soraan vaipuu alle kieron ristinpuun.

Sataa lunta, sataa lunta, Tuonelasta näen unta, tummaa rantaa hapuilen; on kuin sielukellot soittais, eikä aamu koskaan koittais vaeltaissa varjojen.

9.

Ne kulkevat hopeassa kuutamovyön mun unteni utuiset perhot yli maiden ja merten pois.

    Ne liukuvat liepeillä maaliman yön
    ja teillä on hämärät verhot
    ja on kuin siivet sois.

    Ja uneen ja unhoon ne tuutii vaan
    ja muiston kukkiin ne taipuu
    sekä tulevien aikojen luo.

Ne vievät mun suuressa saatossaan ja maa se vaipuu, se vaipuu ja sieluni valoa juo.

Paistaa se päivä kiville.

Paistaa se päivä kiville ja lahonneille puille, ja vanhat puut ne alastomat ne avaa silmuja sille.

    Paistaa se päivä köyhille
    ja vaivaisille muille
    ja paistaa se paimen paralle
    ja halvalle kulkurille.

    Hän laulavi köyhiä laulujaan
    ja ilostuvi poutasäällä,
    voi, kuinka suloista sentään on
    näin laulaa laaksossa täällä.

Hän ei tiedä, miksi hän laulaakaan, sen lahjan sydän kai säätää, hän laulaa päivälle hyvyyttään ja nyökkävi sille päätään.

Pensas varjossa.

Ja elämänrannalla vierellä virran on pensas suuri ja tumma, ja sieltä se salainen huokaus kuuluu ja siellä on taika ja kumma.

    Ja rannalla julkean, juoksevan vuon
    käy polkuja ristin ja rastin
    ja siellä on tutjuvat porraspuut
    koko maaliman päähän asti.

    Ja niitä ne kansat ja karjat kulkee
    ja kalpeat kulkijalaumat,
    kun musta pensas on marjassaan
    ja jyviä tippuu aumat.

    Ne kansat ne nauravat pilleinensä
    ja noutavat lähteestä juomaa,
    ne kastavat kukkia kauniin maan,
    mut eihän ne pensasta huomaa.

    Mut tulee se suuri suru ja yö,
    kun lentotähtiä putoo,
    ne kansat ne ryömivät pensaan luo,
    jossa hämärä ääniä kutoo.

Ne maistavat marjoja mustan oksan, ne vaipuvat pensaan juureen, ne elämän ääniä kuulostain pois nukkuvat unehen suureen.

Satu.

On mulla satutarha ruusuinen, se iltaruskon mailta puuntaa ja siell' on helorintasatakielet ja sinne keltaperhot suuntaa.

    Siell' yöt on suviset ja valkeat
    ja kekri joutuu juoksujalkaa,
    käy herkkä hirvi uhrilepikössä
    ja sinisorsain soidin alkaa.

    On mökki mulla pieni, punainen,
    se ritvakoivun alla lymyy
    ja Tellervoni kirjokarjaa sukii
    ja terhennellen lehtiin lymyy.

    Hoi, Tellervoni, hienohelmani,
    jo heitä mättähille marjas
    ja joudu silkkisiltä silloiltasi
    ja aja kotiin kaunis karjas!

    Sa hämärissä hieno hiipijä,
    tuo metsän tuoksu tullessasi
    ja anna levätä mun katseissasi
    ja huolittele hoivassasi!

    Ei taivu Tellervoni tupihin,
    hän Nyyrikille kutoo sarkaa
    ja ristinkastettani arastellen
    pois karjapoluilleen hän karkaa.

Ja etsiessä ehtoo tummenee, vain iltaruskon kulma puuntaa, jos siivet saisinkin ja viesti veisi en löytäis tietä enkä suuntaa.

Näky.

Näin, näin minä oudon kaupungin, joka heleästi helteessä hohti, näin temppeliharjojen välkkyvän, polut kaidat sinne johti.

    Ma kuuntelin humua kaupungin,
    se kuului kankaalle kauvas,
    hilaporteilla paimenet lauloivat:
    "tule tänne, mies, ota sauvas!

    Sua kauvan täällä jo kaivattiin,
    et nähnyt sa näkyjä näitä,
    sun kulkusi kujeita itkettiin
    ja juotihin karitsan häitä!"

    Ja ma kuljin portista kaupunkiin,
    joka kummulta alttari nousi,
    turun keskellä roviot roihuivat,
    savu kitkerä kattoja sousi.

    Ylt'ympäri rovion kirkuen
    parit varjosta valoon liehui,
    lihankiihkoja liekeissä kärventäin
    ne huumassa hyppi ja liehui.

    Ne kirosivat suuren rakkauden
    ja ne polttivat lasten kehdot,
    ne kivitti lintuja pesistään
    ja ne kaatoi lemmenlehdot.

    Ne runteli omaa ruumistaan
    ja ne tallasi tulevan taimen — —.
    Pois, paimen, en huoli sun huudoistas,
    kovan onnen oot sinä paimen!

Ja aukase porttisi poloinen, en voi minä kilvoitella, mut elämän vilkkaassa virrassa minä tahdon vilvoitella!

Ilokivellä.

Istun ilokivellä, sidon otsalle vehmahan vaulan, näillä laulun suvisilla mailla Huomenen himmeitä huolia vailla ma lähteen laidalla laulan.

    Ilovirsi syntyvi
    kuni virran reunalle laine,
    eihän se tiedä synnystänsä,
    Huuhtovi kultaista kynnystänsä
    ja rannalle raikuvi maine.

Sydämmestäni laulelen, se on täynnänsä säveleitä, on kuin sen pohjasta purot soisi, aatokset taivahan lintuja oisi ja ne piirtäisi pilven teitä.

Tulkaa lapset viluiset, jotka surette yksin illoin, ettekö päivän paistetta huomaa, juokatte elämän lähteen juomaa, niin ettette itkisi silloin!

Kiitän äidin hellyyttä, joka kohdussa minua kantoi, imetti lastaan maidollansa, hoiteli, voiteli pulmuistansa ja lempeitä neuvoja antoi.

Kiitän Luojaa lahjasta, kun ei silmill' oo sokean häivää, nähdessä maat, jotka kukkia kantaa, katsoessa kuuta ja taivaan rantaa ja suurta, suloista päivää.

Kaikki vuoret tahtoisin ilokiviksi, jotka hohtais, kansat ne laaksossa kättä löisi, suvinen rakkaus heilimöisi ja jumalien juhliin johtais.

Unen liepeillä.

Ma valvein lepäsin vuoteellain, yön helmaan henkeni heittyi, sen harso hajosi silmillein ja kaikki pimeään peittyi.

    Tuli kuiskeet kummat piiloistaan,
    tuli vanhat kiihkot ja muistot
    ja kuvia aatos piirteli,
    näin elämän solisevat suistot.

    Ja varjot vaihteli sielussain,
    näin hyytävän syksyn unta,
    punavihreät aallot meressä ui
    ja ne huuhteli saarten lunta.

    Se meri oli epäilyn erämaa,
    johon upposi valheet ja vaivat,
    näin airoja, lauttoja laineilla,
    ajovesillä hylkiölaivat.

    Ja vuoteeni viereen loiskaillen
    ne riippuvin purjein sousi,
    ja mukana pimeän mainingin
    mun rintani laski ja nousi.

    Se meri se hiljaa jähmettyi,
    ma vereni jäätyvän luulin,
    ja oli kuin pimeä liikkunut ois
    ja ma onton kohinan kuulin.

    Ja myrskyn kellot ne seisahtui,
    näin pilvissä piilevän taivaan,
    tuli pitkä aalto ja nosti mun
    yön selkään hylkiölaivaan.

Näin kotini himmeän tähden vaan, joka taivaan rannalla kulki ja sinne se hatara haahteni vei, kun unetar silmäni sulki.

Kuutamossa.

Ja haaveksijakulkuri hän kuutamossa kulki, ne aatoksensa harhaili kuin lentotähdet taivaan, ja tähtitarhan tulista hän katsantonsa sulki. Hän näki taivaan merenä ja kuun kuin suuren lumpeen hän tunsi kaikki ilonsa, mitä tunsi vuodet umpeen. Se haaveksijakulkuri nousi kuutamoiseen laivaan, hän souteli merta avaraa ja kokka pilviin viilsi ja punapurjeen laskoksissa sadat tähdet kiilsi. Hän näki maat ne luvatut ja hämärät ja pimeät, hän kuuli kultakaupungista huilun äänet kimeät, hän sinne laski laulaen, se laulu oli uutta, ei tajunnut hän itsekään sen laulun salaisuutta. — — — — —

Hän kuunteli omaa lauluaan ja uneen unohti itkuisen maan, joka usvana altansa häilyi. "Alas, alas!" tylyt henget ilmasta soi ja hän kompastui ja hän haparoi, löi kiviin päänsä ja vaikeroi; näki allansa vihreän, viekkaan veen ja sen kalvossa tähtien himmenneen ja alinna kuvansa päilyi. —

Kulkurin lankeemus.

1.

Mene henki mullanmusta, joka laulat kaiken kadotusta, joka kuihutellen kuljet takanain, hiot hyssytellen halpaa aatostain.

    Miksi puhut synnintyöstä,
    tahdot uudestaan mun siihen syöstä,
    tahdot päivän mailta varjon vaaraan pois,
    eikä hetken rauhaa konnasielus sois!

    Imarrellen kyntes peität,
    mitä pystyyn sain, sen maahan heität,
    lokalaakereita tarjoovan sun näin,
    kun ma epäilysten erämaahan jäin.

Astu eteen, älä säästä, tahdon varjostasi päivään päästä, tahdon miehen töihin, suureen elämään, taikka sortua sun kalpas helinään!

2.

Me seistiin kalliolla korkealla maan, taivaan taipaleella rinnakkain, lens ahne tornihaukka pilven alla ja laakson kyyhkyä se vaani vain.

    Mun allain kulki tyhjä arkimelske,
    näin ihmismuurahaisen juoksussaan,
    soi ylläin ilmakannen hieno helske
    ja päivä loisti kultakruunussaan.

    Ja katso, kiusaaja se puhui hiljaa:
    "mies mieti, muista, kätke, mitä näät;
    kas, kuinka laakso lainehtivi viljaa,
    on siellä talkoot sekä suuret häät!

    Ja tuolla auvon avotemppelit loistaa
    ja vapaan rakkauden kannel soi,
    se huolet huojentaa ja murheet poistaa,
    kun ilon immet sulle ailakoi.

    Miks toivot sitä, mikä kerran kaatuu
    kun Tuonen maat on ihmissatua,
    sun sielus sammuu, ruumis liejuun maatuu,
    kai myöhäistä on silloin katua?

    Miks Luojaan luottaa pieni ihmiskunta,
    ei Luoja enään jatka luomistaan,
    hän vanha, kuuro on ja näkee unta
    ja maalima se menee menojaan.

    Ei kestä ruosteen raiskaa pilvilinnat,
    sa kuljet itsepettymystä päin
    ja valetoiveit' tykkii ihmisrinnat;
    lie enkeleinkin laita niin ja näin.

    Jos ei sun järkes riitä, luota pappiin,
    hahhaa, niin nöyryyttävän sukkelaa!
    Ja kuka järjen loi? Ei, mene Lappiin
    ja pilkkaa sitte vaikka Saatanaa!

    Sa järkimies oot, tiedän, uskos heitä,
    maan päälle vankat kivilinnat luo
    ja viinilehväsillä otsas peitä
    ja lemmi vuorotellen sekä juo!

    Ei vanha oppi sua enään vaivaa,
    kun valtaa saat ja kultaa, kunniaa,
    ne annan, jos vaan hylkäät tyhjän taivaan
    ja muistat joskus lahjanantajaa!"

— Me seistiin kalliolla korkealla, hän katsoi silmin kieroin, kiiluvin, Hän puhui maiheasti mairimalla ja vuoroin uskoin, vuoroin epäilin.

3.

Jo luulin voivani hengittää, ma kuljin lappeella vuoriston, mut synti se jäljessä kulki, katinkultaiset kenkänsä helisten soi, hän vaapukan varsissa kiemuroi ja kuihutti kulohon, mun seittinsä silmuihin sulki.

Hän sulki mun ovilta onnelan ja riisti mun rinnasta auringon, joka töilleni arvon antaa, Hän nauroi makeinta nauruaan ja hiveli silmiä niljallaan ja sammutti sainion, jota tahdoin vuorille kantaa.

Mene pois sinä säälitön kiusaaja, ma tahdon loistohon auringon, ma tahdon, ma voin ja ma voitan! Ma uusia soihtuja heilutan ja kuiluun ma kukistan kiusaajan ja kerran ma hymnini soitan!

4.

Kulkurin virsi.

Oi, Herra olen sun palvelias, surun laaksosta mistä sun löydän, näen suuren, sinisen templisi ja viheriän uhripöydän?

    Minä olen kuin kaarna laineilla
    ja silmäni sokeus verhoo,
    sun luoksesi aatos harhailee
    kuin sorasiipinen perho.

    Ja synnissä olen minä syntynyt
    ja lokaan tallannut taimen,
    olen eksynyt harhapoluille,
    minä olen kuin huono paimen.

    Sun templisi tähtisalissa
    sulle linnut kiitosta soittaa,
    min' en löydä soitinta sopivaa,
    jolla voisin sun armosi voittaa.

Oi, Herra ilmaise itsesi, että kulkija rauhan saisi ja löytäisi tiensä kotihin, johon päänsä hän kallistaisi!

Äiti.

Kisoista kisoihin kiiruhdin tämän elämän markkinoilla, huumasin päätäni neidoilla ja sulilla suuteloilla.

    Paljon olen minä laulellut
    ja tuhlannut tunteen tulta,
    herjat herkeni kuuntelemasta,
    kun viinini loppui multa.

    Sulle annoin niin vähäsen
    sitä iltaista iloisuutta,
    sulta ma sain sen hellän mielen
    ja mikä on viattomuutta.

    Usein öin olet itkenyt
    sun poloisen poikasi mieltä,
    kaivannut kotoisen lieden ääreen
    elämän markkinatieltä.

    Äidin sielus on vuotanut
    ylen runsaasti lempeä mulle,
    salannut paljon olen minä sulta
    ja tuskia tuottanut sulle.

    Salasin rintaani rakkauden,
    jota kaikista pyhinnä kannoin,
    salasin paljon lempesi tähden
    ja enemmän otin kuin annoin.

Salaa olen sua katsellut, näin harmaiksi käyneen hasten, poikasi janoo lempeä, tule syyllistä sydäntä vasten!

Unen unhola.

Ma tiedän linnan laajan, korkean, sen kirjoseinät kohoo kalliolta, sen torninastat pistää pilvihin ja siellä hohtaa holvit hopeiset ja salit siintävät.

Saa siellä hellän hoidon suruilleen ja pehmeät on sinisilkkipatjat, siell' yössä helmet heljät helahtaa ja oudot unikukat tuoksahtaa, kun siellä vaeltaa.

Ja keijut keveät ne kisailee ja soittelevat simapillejänsä, ne silittävät päätä väsyvää, ne hellävaroin otsaa suutelee ja silmiin hengittää.

Ja jokaiselle linna aukenee, ken unohdusta kaipaa elämässään ja jonka kyyneleit' ei kukaan nää. Sen portinpuuss' on kultakirjoitus: "käy tänne sairas mies!"

Tuutulaulu.

Kansan tapaan.

Äite tuutii vauvaa, taata veistää jo sauvaa, tuuti rulla, tui ja tuu, nyt nuku oikein kauvan!

    Äite kutoo sarkaa,
    kissa kiukaalle karkaa,
    pikkupiltin piloiksi
    se sieppaa hiirivarkaan.

    Taata kääntää auraa,
    kylvää ohraa ja kauraa,
    taatan illan ilo on,
    kun kiikun käärö nauraa.

    Älä itke suotta,
    taata varsaasi juottaa,
    sillä piltti omiin häihin
    oman kukan tuottaa!

    Silloin ilomäärin
    äite häissäsi häärii,
    pojan vaimon valkiaisen
    kihlaryijyyn käärii.

Äite kerran kuolee, taata arkkua vuolee, jäiskö äidin silmänterä ikävään ja huoleen!

Astui tietä vanha vaari.

    Astui tietä vanha vaari,
    langanpäätä punoili,
    takaperin loitsut luki,
    takaperin tallusti.

    Mitä naurat vanha vaari?
    — "Kulkuani naurelen!"
    Miksi kierrät langanpäätä?
    — "Elonlankaa kiertelen!

    Sain ma langan laatusankin,
    onnen oksaan sidoin sen,
    siinä vitmi virsin viippui
    laulaessa lapsuuden.

    Läksin langan kierräntähän,
    nuoret luvut lomaan luin,
    ahot muuttui kussa kuljin,
    onnenpuusta vieraannuin.

    Lanka luistaa, taival taittuu,
    taakseni en näe vaan,
    virka nuori virsiniekka,
    joko kuoppaa kaivetaan!

    Lanka laukee, loitsut loppuu,
    kun ma romuun romahdan.
    Luojan käsiin langan lasken,
    nurmen alle nukahdan. —"

    Astui tietä vanha vaari,
    Jumalastaan jupisi,
    luki kaikki lankaloitsut,
    viekkahasti virnuili.

Kun maa pyörii.

1.

Pyörremyrsky mylvi, repi, riehui, taivas tuprutteli tuliaan, valtamerten kattilat ne kiehui, maa se horjui korsipatsaallaan.

    Kansat kauhussansa maassa kieri,
    vuoret kaatui yhteen rymyyn pois,
    tuli yö ja tyhjyys vettä vieri,
    laastiin maa kuin ei sit' ollut ois.

Maan sen sijaan uusi tähti nousi, syntyi uusi kansa uuden maan, tähti loisti, kun se aavaa sousi… Tää on sentään pahaa unta vaan!

2.

Mua itkettää ja naurattaa, niin vinosti se pyörii maa ja siellä tikuista riidellään ja raja-aitoja pystytetään, kuin myllyssä ihmiset pyörii ja häärää ja toinen on orja ja toinen määrää, ne tutkivat elämän öötä ja aata ja tulella ne toisensa kauniisti kaataa, voi, voi sitä ikuisen ihanaa maata, se vanhassa vauhdissa pyöriköön vaan, kun minäkin mitätön pyöriä saan!

Onnen lupa.

"Majani minä rakennan sille korkeelle kalliolle…"

Kansanlaulu.

Onnen tupaani rakensin ja veistelin nurkkahirttä, hakkuu salossa kaikuili ja ma laulelin ilovirttä.

    Tuvanseinät mä kuvasin
    ja koristin ovipieltä,
    raidat ja risut ma perkailin
    ja niitin nokkoset tieltä.

    Luulin tupani seisovan
    ja torjuvan tuulen töitä,
    ilonpäiviä oottelin
    ja keveitä kesä-öitä.

    — Tuli ne syyskuun myrsky-yöt
    ja takavuodet ne kosti,
    repi ne kirjatun kattoni
    ja tupani ilmaan nosti.

Raunion kukkia poimin nyt ja sammal peittävi uksen; miksi ma kuvasin koruja vaan ja unohdin perustuksen?

Kullan kahleissa.

Näin minä kerran kultaista unta: taivaan räppänä tuprutti lunta, hiuteet ja rakeet ne rotkoihin vyörivät, hopeamarkkoina laaksoon ne pyörivät, siellä ne ihmiset hyöri ja hääri, rahoja ne suuriin tukkuihin kääri, helisevin taskuin ne toisiaan löivät, kultasilla kasoilla ne joivat ja söivät, rahoja laskivat harmajahapset, veli sysäs veljeä ja isäänsä lapset, kuka kahlas kullassa kainaloita myöden, kuka lepäs selällänsä rakeita syöden, unikekolukkari iloisena heräsi, Maaliman-Matti se konttiinsa keräsi.

Maalima ryysyistä kullaksi muuttui, sydämmet paatui ja rakkaus raukeni, kultaisen vasikan templit ne aukeni, juutalaiset itki ja kiskurit suuttui, pomot ne huonoja aikoja moitti. Hopeiset kirkonkellot ne soitti, pyhä oli päivä, jona lunta oli tullut ja köyhiä vain oli hullut. — — — — —

Unessa ma poimin, poimin ja kourin, heräsin hämärissä tyhjin kourin. Maaliman-Matin näin vieressäin ja sen penniä pyytävän näin.

Manan majoilla.

    Taatan kuolo mun mieltäni painaa,
    unissa näin minä taatavainaan.

    Miss' olet viipynyt vieraissa taata?
    "— Kiertänyt oon minä kaukaista maata."

    Millaiset maat oli kulkeissa tuolla?
    — "Varjot ne vaeltavat, siellä ei kuolla."

    Näitkö sa varjossa valoista kohtaa?
    — "Kaukainen saari se mereltä hohtaa."

    Sinnekö levoton henkesi halaa?
    — "Sinne ma kerran soutelin salaa."

    Näitkö sa lapsesi, sano hyvä taata!
    — "Sitä en, poikani, sanoa saata."

Maineen siivillä.

Matkan varrelta kummia kuulin maaliman veräjänsuista, porsailla vakoja kynnettiin ja hiirillä puitiin ruista.

    Pappi se patusti kaalimaassa
    ja pikkupoikiaan syötti,
    pukki se saarnavirassa täyttyi
    ja säkkinsä suuta vyötti.

    Kirkkoräystään tasalle nousi
    jokaisen ometan harja,
    kylvöheinässä laiskana laikkui
    jalosukuinen karja.

    Vakanpohjalta näytti kuu,
    kun heilui tuhannet hännät,
    talosta taloon kolske kulki,
    kun mäiskyi kirnujen männät.

    Linnut ne pilkasta pelästyi,
    ja ne kirkui keskellä soita,
    pihoilla tynnörit pyhiä piti
    ja ne tippui hunajavoita.

    Siinäpä maassa ne kirnujat lauloi:
    "vie, metsä, sun uhrisi kypsä;
    tääll' olet, laulaja, tiellämme vaan,
    ota kiulu ja lypsä, lypsä!

    Voi, teitä, itkevät laulajat, voi,
    ei ääntänne kuulla jaksa,
    toistenne virsiä matkitte vaan,
    ei pillinne penniä maksa!

    Valtio itsekin kirnuu, näes,
    ja meitä se hädässä auttaa,
    meidän maasta jo viestit käyvät
    suurien salmien kautta.

Istuhan tynnörin harjalle vaan ja meidän lapsille soita, kuinka ne laivat kuljettaa sitä meidän hyvää voita!"

Oravan jäljillä.

Ja orava se hyppeli varvullaan ja keinutti syntymäpuuta, sen hyppyset käpyä käänteli ja se irvisti vasten kuuta. lie harvoin niin iloista oravaa, no, hypsis ja ropsis, se hyppeli vaan ja keinutti syntymäpuuta!

Se oli niin kelveä kerkillään, se latvalta latvalle loikki, tuli vastaan joki, sepä kaarnallaan pois souteli lahden poikki ja punainen häntä oli purjeenaan, no, hypsis ja ropsis, se hyppeli vaan ja latvalta latvalle loikki!

Yksi kulkija näki sen polullaan: — "mikä kirjava kiire on sulla?" — "Tytär myötäjäisiä tarvitsee, oma eukko ja tupa on mulla! Lie harvoin niin iloista oravaa, no, hypsis ja ropsis, ma hyppelen vaan ja kirjava kiire on mulla!"

Ja se kulkija hyräili kulkeissaan, eikä ilolta voinut muuta, hän murensi leipänsä linnuille ja naureli vasten kuuta. Lie harvoin niin iloista kulkijaa, hän kulki, kulki ja hyräili vaan, eikä ilolta voinut muuta!

Vieraalla maalla.

Voi jos viikot vierisi ja koti kangastaisi, ikihyväks suostuisin ja hyvän mielen saisin!

    Länteen päivä pyörivi
    tuon sinisillan rataa,
    sinne kurppa lepsattaa
    ja pienin mato mataa.

    Lämmin se on lännen tuuli
    kalvehessa hongan,
    itä harmaan huolen tuo
    ja mustan pilvenlongan.

    Idästä se susi käy
    ja siellä sanat syödään,
    kunnia on kulkemassa,
    rautoihin se lyödään.