Mrs Cavalossi näki heti, että Arthur oli tosiaankin sairas. Hän oli elämässään nähnyt sangen monenlaista sairautta. Nuori mies näytti väsyneeltä. Hänen silmänvalkuaisensa olivat punaiset ja silmistä vuosi vesi. Hänen päänsä oli kuuma, hiukset olivat kosteat ja kasvonsa olivat hieman punaiset.
Hän vastasi mrs Cavalossin tervehdykseen heikosti hymyillen — mrs Cavalossin iloiseen ja harkittuun tervehdykseen. Hän asetti auringonvarjonsa vasten sängynjalkaa ja kosketettuaan ensin hajamielisesti hattuansa, ollakseen varma, että se oli oikein päässä, astui hän sängyn ääreen. Sylviane seisoi hänen takanaan.
Sairas nyökkäsi äänettömästi vaimolleen.
— Arthur, sanoi mrs Cavalossi hetkeäkään epäröimättä, minä mittaan kuumeesi. Sylvie, juokse Adelan luo ja pyydä häntä hankkimaan lämpömittari.
— Sano nyt minulle, kuiskasi hän nopeasti, kun Sylviane oli mennyt, miten voit, rakas Arthur.
— Olen saanut influenssan, vastasi hän. Se muuttuu vakavaksi. Keväällä
ja vuosi sitten oli minusta vähällä tulla loppu influenssan takia.
Lähetä heti hakemaan lääkäri. En tahdo, että Sylviane pelästyisi.
Rauhoita häntä — sano hänelle, ettei tämä ole mitään vaarallista.
— Ymmärrän, virkkoi mrs Cavalossi hellästi ja rauhoittavasti, ymmärrän. Minä huolehdin kaikesta. Sinä et tiedä, miten hyvin minä ymmärrän sairaita. Minä ymmärsin heti, että tämä oli influenssaa, mutta ei ole mitään syytä ottaa asiaa niin vakavalta kannalta. Hyvä huolenpito on kaikki, mitä tarvitaan. Sitä et sinä saanut edellisillä kerroilla. Viikon kuluttua olet sinä terve taasen. Minä ihmettelen, miten sait sen.
— En ensinkään käsitä, mumisi Arthur. On kai siten, että minä kuljeskelen taudinsiemenet ruumiissani ja kun tulee kesä, puhkeavat ne esiin.
Mrs Cavalossi hymyili hyväntahtoisesti kuin pahankuriselle lapselle.
— On luonnollisempaa, että sait sen, kun olit ulkona myöhään eilen illalla. Englantilainen ilmanala ei ole milloinkaan terveellistä pimeyden tultua, rakas Arthur. Kuuleppas, miksi sinä lähdit eilen illalla niin äkkiä ulos?
— Tahdoin kävellä hieman Sylvien kanssa.
— Olet hyvin ihastunut häneen, mikäli käsitän.
— Rakastan häntä, vastasi Arthur rauhallisesti.
— Ja sinä et pidä vanhasta anopistasi, kun hän asettui eilen illalla sinun tahtoasi vastaan? Eikö niin? Tunnusta vain.
Arthurin huulille kohosi heikko hymy.
— Älä unohda, mitä minä sanoin Sylvianesta, pyysi hän kiihkeästi.
— Luota minuun, Arthur, vastasi mrs Cavalossi.
* * * * *
— Äiti, sanoi Sylviane seuratessaan äitiään huoneesta, sitten kun mrs Cavalossi oli mitannut Arthurin kuumeen ja lähettänyt Simsin hakemaan lääkäriä. Minä pelkään niin. Minä —
Hänen äänensä vaimeni nyyhkytyksiin.
— Tämä on kuin kohtalon onnettomuutta, nyyhkytti hän.
— Sylviane, mitä taivaan nimessä sinä tarkoitat?
— Muistathan, äiti — kaksi vuotta sitten.
Sylviane tuijotti jäykästi eteensä äkkiä kuivin silmin. Hän näki ensimmäisen miehensä kuolleen ruumiin edessään pimeydessä.
— Olisiko se kohtaloni onnettomuus? kuiskasi hän taasen.
— Hiljaa, kuiskasi mrs Cavalossi, Arthur saattaa kuulla. Tule huoneeseeni hetkeksi, niin saat lasin konjakkia. Sinun täytyy hillitä itsesi. Arthur on parin päivän kuluttua taasen terve. Influenssa ei kai ole vaarallista.
Kun Sylviane oli jälleen rauhoittunut ja mennyt takaisin miehensä huoneeseen istuakseen hänen luonaan, kunnes lääkäri tulisi, katsoi mrs Cavalossi peiliin ja hymyili.
— Niin, virkkoi hän, influenssa ei kai ole vaarallista! Tarkka huolenpito —
Hänen puheensa keskeytyi, kun Adela tuli sisälle nimikortti kädessään.
— Täällä on eräs herra, joka kysyy mrs Forrestia, ja siksi toin kortin rouvalle.
Mrs Cavalossi vilkaisi nimikorttia. Siinä oli: Arthur Peterson.
— Luulen, että puhun itse hänen kanssaan, Adela. Sitten hän epäröi taasen. Ei, sanoi hän viimein, sanokaa mr Petersonille, että mr Forrest makaa sairaana, influenssassa ja että me odotamme juuri lääkäriä.
— Kyllä, rouva. Ja jos hän tahtoo puhutella rouvaa?
— Hän ei tunne minua.
Adela poistui.
— Antaisin aika paljon, jos voisin keskustella neljännestunnin tuon Arthur Petersonin kanssa, puheli mrs Cavalossi itsekseen, kun hän oli taasen yksin. Mutta jos tutustuisin häneen nyt, saattaisi se vaikeuttaa tilannetta.
Kun lääkäri tuli, otti mrs Cavalossi itse hänet vastaan, ja vaikkakin Sylviane seurasi heitä Arthurin huoneeseen, jäi hän neuvottelussa täydellisesti sivulliseksi. Lääkärin käytös oli ystävällistä ja rauhoittavaa. On kahta lajia lääkäreitä — toiset ovat vakuutettuja siitä, että potilas kuolee, kunnes heidän äärimmäinen älykkäisyytensä epäämättömän varmasti on johtanut niin pitkälle, että potilas voi syödä pihviä aamiaiseksi, ja toisia, jotka ovat täysin vakuutettuja, että potilas voi aivan hyvin, siksi kunnes hän kuolee. Folkestonen lääkäri kuului viimeiseen lajiin.
— Hm! mutisi hän laskettuaan Arthurin valtimon lyönnit ja mitattuaan itse kuumeen. Hm! Sitten syntyi hiljaisuus. Viimein hän sanoi: Selvästi influenssaa. Helppo tapaus. Ei ole mitään syytä levottomuuteen.
Hän katsoi Sylvianea ja hymyili.
— Enkö sanonut sitä, rakas Sylviane, virkkoi mrs Cavalossi tyttärelleen.
— Lähetän tänne heti vähän lääkettä.
— Minä tahtoisin niin mielelläni, että tohtori tulisi uudelleen iltapäivällä, sanoi Sylvie, joka viimeinkin uskalsi esiintyä vaimon-oikeuksin.
— Onkohan se välttämätöntä? kysyi mrs Cavalossi.
— Minä tulen joka tapauksessa, vastasi tohtori lyhyesti tarkastettuaan potilasta uudelleen.
Mrs Cavalossi saattoi hänet ulko-ovelle asti.
Sen jälkeen hän lähti aamukävelylleen rannalle. Mrs Cavalossilla oli tapana tehdä kävelymatka, tapahtuipa mitä tahansa. Mahdollisesti tuo tottumus juuri selvitti syyn, miksi hänellä oli niin kaunis iho ja hyvä terveys.
Oli vielä verrattain varhaista ja Folkestonen lukuisat kesävieraat eivät olleet vielä tulleet alas tervehtimään aurinkoa ja merta. The Leasilla ei ollut vielä montakaan ihmistä. Orkesteri ei ollut aloittanut päivän työtä. Mrs Cavalossi otti tuolin, maksoi siitä pennyn ja rupesi tuumimaan asioita ja syitä yleensä. Hänen mietteensä lienevät olleet tahdikkaita, sillä tuon tuostakin polkaisi hän maata pienellä verrattomalla jalallaan kuin olisi hän soittanut jotain sävelmää. Äkkiä hänen mietteensä keskeytyivät. Eräs nuori mies, joka kulki hänen ohitseen, pysähtyi hänen eteensä ja katsoi häntä.
— Suokaa anteeksi, virkkoi nuori mies, mutta luulenpa, että minulla on kunnia puhutella mrs Cavalossia.
— Nimeni on Cavalossi, myönsi hän ja hymyili vasten tahtoaan.
— Ja minun on Peterson — Arthur Peterson, sanoi hän. Olin juuri hotellissa tavatakseni ystäväni Forrestin. Toivon, ettei hän ole vaarallisesti sairas.
— Toivon niin, vastasi mrs Cavalossi. Toivomme ettei siihen tarvitse kiinnittää erikoista huomiota. Mutta influenssan suhteen ei ole milloinkaan varma, kuten tiedätte.
— Arthur alkaa tottua influenssaan, huomautti mr Peterson.
— Niin, hän on kertonut minulle, että hänellä on ollut se pari kertaa aikaisemmin hyvin vaikeana.
— Vaikeana, toisti mr Peterson, se on kaikkein lievimmin sanottu.
Mrs Cavalossi kohotti kulmakarvojaan.
— Lähetin hakemaan lääkäriä. Teemme voitavamme. Olen vain ulkona hengittääkseni raitista ilmaa puolen tunnin ajan ja sitten minä autan hänen hoitamisessaan.
— Autatteko? huudahti mr Peterson. Jos minä olisin sairas, pitäisin siitä, että te hoitaisitte minua.
— Miksi sanotte siten?
— Koska te olette niin ihmeen kaunis.
— Te olette hyvin vilpitön, mr Peterson.
— Olenko ollut epäkohtelias? kysyi mr Peterson häpeissään. Toivon, etten kuitenkaan ole ollut. Mutta jos olen, niin pyydän anteeksi. Katsokaahan, minä en ole tottunut naisseuraan. Minä käyttäydyn aina typerästi. Mutta te olette ihmeen kaunis, mrs Cavalossi. Saanko istua hetkisen tällä tuolilla?
Odottamatta vastausta istuutui hän tuolille, kumartui eteenpäin, sysäsi hattunsa takaraivolle ja leikitteli kepillään.
— Minun täytyy pian mennä, sanoi mrs Cavalossi. Vain hänen käyttäytymisensä selvensi eron hänen ja jonkun puotitytön välillä. Miten saatoitte tietää, kuka minä olen?
— Minä tapasin Arthurin eilen höyrylaivalla ja minä näin hänen lähtevän laivasta erään naisen kanssa, jonka tiesin olevan hänen vaimonsa. Ikävä kyllä en saanut tilaisuutta tulla esitellyksi hänelle. Hän oli kuin teidän ilmetty kuvanne ja kun Arthur oli puhunut teistä molemmista, arvasin heti, kuka te olitte, kun näin teidän istuvan täällä.
— Ymmärrän, vastasi mrs Cavalossi.
— Toivon että ette pahastunut, kun esittäydyin itse. Tahdoin vain kuulla, miten Forrestin laita oli.
— En ensinkään, mr Peterson. Luulenpa, että tulette huomaamaan, lisäsi hän, että kellään ei ole mitään sitä vastaan, että tulee tutuksi niin rikkaan miehen kanssa kuin teistä pian tulee.
Mr Peterson punastui.
— Te olette siis kuullut puhuttavan isäni testamentista ja kaikesta tuosta?
— Kyllä, luonnollisestikin. Kukapa ei olisi? Pian teidän kuvanne on joka viikkolehdessä — kun teistä tulee täysi-ikäinen.
— Toivon säästyväni siitä.
— Oh, pahempaakin saattaisi teille tapahtua.
— Esimerkiksi?
— Minä en tahdo esittää mitään esimerkkejä. Mutta minä olen eräissä asioissa hyvä naisprofeetta, uskokaa vaan, mr Peterson.
— Ennustakaa sitten kädestäni. Hän kurkoitti innokkaana käsiään ja mrs
Cavalossi oli tutkivinaan niitä.
— Elämänviiva on pitkä, sanoi hän.
— Onko se! huudahti mr Peterson. Se on hyvä. Annoin pari vuotta sitten erään mustalaisen ennustaa minulle Epson Downissa ja hän sanoi, että elämänviiva on hyvin lyhyt.
Mrs Cavalossi katsoi äkkiä häneen.
— Hyvin lyhyt? kysyi hän terävästi.
— Niin.
— Mustalaiset ovat sellaisia petkuttajia, virkkoi hän. Älkää uskoko niitä. Elämänviiva on pitkä. Mutta minun täytyy varoittaa teitä suuresta onnettomuudesta.
— Minkälaisesta onnettomuudesta?
— Niin, miten sen tietäisin.
— Te laskette leikkiä kanssani, virkkoi mr Peterson. En usko, että ymmärrätte hituistakaan kädestä ennustamisesta, mrs Cavalossi.
— Saattepa nähdä, hymyili hän olematta millänsäkään. Hyvää huomenta!
— Enkö saa saattaa teitä hotelliinne?
— En tahdo vaivata teitä, mr Peterson, vastasi hän kylmästi.
— Ei siitä ole mitään vaivaa.
— Hyvää huomenta! toisti mrs Cavalossi ja lähti hyvästelemättä häntä kädestä pitäen.
— Ihmeellinen nainen! mutisi mr Peterson, kun hän jäi yksin. Mutta hän on verraton joka tapauksessa. Minä käyn vierailemassa tuossa hotellissa kaksi kertaa päivässä siihen asti, kun Forrest alkaa parantua — käyn kun käynkin!
VIII.
Viikatemies kutsutaan.
Näytti siltä, että Arthur Forrest oli arvioinut oikein sairautensa. Saman päivän iltapuolella oli hän vakavasti sairaana ja kaikki hotellissa tiesivät, että hän oli sairas.
Seuraavan päivän iltana oli Arthurin tila arveluttava. Hänellä oli neljänkymmenen asteen kuume. Lääkkeillä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta häneen. Hän houraili usein. Mrs Cavalossi oli Sylvianen täydellä hyväksymisellä kieltäytynyt ottamasta sairaanhoitajatarta. Nuo kaksi naista vakuuttivat tohtorille, että he halusivat itse hoitaa Arthuria. Edellisenä yönä oli Sylviane valvonut miehensä luona, Adelan nukkuessa viereisessä huoneessa. Tänä yönä piti mrs Cavalossin jäädä sairaan luokse. Kello oli kymmenen ja tohtori oli juuri lähdössä. Sylviane oli, vaikkakin vastahakoisesti, luvannut mennä nukkumaan äitinsä huoneeseen pariksi tunniksi.
— Hän on ehkä hieman parempi, virkkoi tohtori mrs Cavalossille ottaessaan hattunsa. Mutta kuume yhä pysyy. Koska mrs Forrest ei ole sisällä, voin sanoa teille suoraan, että sairaus on jatkuvasti niin vaarallista kuin se ikänään voi olla. Minun mielestäni teidän pitäisi ottaa sairaanhoitajatar. Te itse, mrs Cavalossi, olette yhtä hyvä kuin joku sellainen, mutta mrs Forrestin puolesta pelkään. Hän on liian huolestunut ja levoton pystyäkseen hoitamaan sairasta hyvin.
— Kuten tohtori haluaa, vastasi mrs Cavalossi myöntyväisesti, minä hankin huomenaamulla sairaanhoitajattaren.
— Te sanoitte tuntevanne etevän lääkärin Lontoossa. Jos sähköittäisitte hänelle?
— Sen olen jo tehnyt, lausui mrs Cavalossi. Arvelin, että ette pahastuisi siitä. Luulen hänen olevan täällä huomenna puolenpäivän aikaan.
Tohtori kumarsi.
— Minun ei tarvitse kehoittaa teitä suurimpaan varovaisuuteen, sanoi tohtori lähtiessään. Pieninkin huolimattomuus saattaisi aiheuttaa kohtalokkaita seurauksia. Hyvää yötä, minä tulen taasen aamulla heti aamiaisen jälkeen.
Mrs Cavalossi ja potilas olivat kahdenkesken isossa makuuhuoneessa, jota valaisi yksi ainoa, pukeutumispöydän yläpuolella palava lamppu. Mrs Cavalossi sulki oven hiljaa. Niin, hän oli yksin sairaan kanssa. Kaikki oli mennyt hyvin. Kaikki oli mennyt, kuten hän oli ajatellutkin. Hän oli täysin selvillä, miten hänen pitäisi menetellä. Keino oli vaaraton, yksinkertainen ja pettämätön. Hän astui sängyn ääreen ja hänen hieno harmaa silkkipukunsa kahisi hiljaisessa huoneessa. Hän katsoi alas — hän leimuavin silmin ja terveyden puna poskillaan — katsoi tuota raukkaa, joka niin äkkiä oli sairastunut. Hän hymyili kylmää, kimaltelevaa ilon hymyä — kuin ihminen, jolla ei ole minkäänlaisia omantunnonvaivoja, ei mitään epäröintiä, ainoastaan yksi halu, jonka hän tahtoo toteuttaa. Arthur makasi puoliksi tiedottomana, valittaen silloin tällöin ja vaipuen aika ajoin lyhyeen horrostilaan. Avuttomana, heikkona, huohottaen makasi tuossa se mies, joka oli uskaltanut asettua kaikkein suurinta suunnitelmaa vastaan, minkä mrs Cavalossi milloinkaan elämässään oli valmistanut. Se oli liian naurettavaa — ihmeen naurettavaa! Neljäkymmentäkahdeksan tuntia sitten oli hän seisonut mrs Cavalossin edessä häntä vastustaen nuoruuden ja voiman koko päättäväisyydellä. Nyt saattoi hänen elämänsä liekin puhaltaa sammuksiin kuin kynttilän, jonka jälkeen sitä ei enää uudelleen sytytettäisi.
Arthur aukaisi silmänsä ja näytti tahtovan sanoa jotakin.
— Janottaako sinua? kysyi mrs Cavalossi hiljaa. Sinun täytyy ottaa lääkkeesi.
Hän otti pullon yöpöydältä, kaatoi pikariin ja laski sen sitten hänen huulilleen tukien hänen päätään, kun hän joi.
— Miten on Sylvien laita? kuiskasi Arthur.
— Hän lepää vähän. Hän oli niin äärettömän väsynyt, ressu. Nyt täytyy sinun myöskin maata hiljaa ja koettaa nukkua.
Hän hiveli sairaan kosteata otsaa kylmällä, kiinteällä kädellään. Jotain Arthurin kuumeisesta hehkusta siirtyi häneen. Mrs Cavalossi hymyili taasenkin huomaamattomasti, sillä hän ymmärsi nyt vieläkin selvemmin, miten sairas mies oli.
Sitten Arthur nukahti tietämättä niistä onnettomuutta uhkaavista voimista, jotka liikkuivat hänen ympärillään.
Puoli tuntia kului painostavan hiljaisuuden vallitessa. Viimein mrs Cavalossi meni ovelle ja kuunteli tarkkaavasti. Ei kuulunut muuta ääntä kuin Arthurin raskas hengitys. Hän katsoi sairasta taasen. Hiki helmeili Arthurin otsalla, mutta hän nukkui jatkuvasti.
Hetki oli koittanut.
Kevyesti ja varovasti hän veti peitteen sairaan päältä pois, kunnes hänen hartiansa ja rintansa olivat peittämättöminä. Arthur nukkui. Mrs Cavalossi meni ikkunan luo ja veti verhon syrjään. Satoi ja synkät pilvet kiisivät taivaalla. Hän oli kuulevinaan meren kohinan.
Hän kääntyi nopeasti ja kun hän oli vielä kerran kuullostanut, siirsi hän ison verhon, joka oli asetettu ikkunan ja sängyn väliin, syrjään. Sitten hän väänsi ikkunan kädensijaa, onneksi se ei ollut väännetty lukkoon. Äänettömästi työnsi hän ikkunaa auki tuuma tuumalta — kunnes aukeama oli enemmän kuin jalan levyinen. Sateisen yön kylmä ilma virtasi huoneeseen — hänkin värähti tuntiessaan sen. Yötuuli leikki sairaan kosteissa hiuksissa.
Hän nukkui jatkuvasti tietämättä, että häneen oli kohdistunut kuoleman nuoli.
Mrs Cavalossi istuutui ikkunalaudalle ja odotti levollisesti. Hänellekin saattoi käydä huonosti nyt, mutta hän oli päättänyt uskaltaa kaiken. Jos Arthur heräisi! Kerran hän liikautti itseään, mutta mrs Cavalossi istui hievahtamatta. Kaksikymmentä minuuttia kului. Sitten hän sulki ikkunan yhtä hiljaa kuin hän oli aukaissutkin sen.
— Suurinta varovaisuutta! hän kuiskasi matkien lääkäriä.
Samassa Arthur heräsi ja sanoi jotain. Hän astui sängyn viereen.
— Et saa heittää peitettä päältäsi, rakas Arthur, lausui hän ja peitti hänet taasen. Tahdotko jotain juotavaa?
— Minä olen huonompi, virkkoi Arthur juotuaan hieman mehua. Minä tunnen sen koko ruumiissani. Olen huonompi kuin tunti sitten.
— Ei, ei, sinä olet parempi. Yöllä tuntee itsensä aina huonovointisemmaksi.
— Palaako takassa tuli?
— Kyllä, sinulla on ihana takkatuli, vastasi mrs Cavalossi.
— Olen ihan täydellisesti kylmettynyt, virkkoi Arthur ja laski sitten nöyrästi kuumepoltteiset kasvonsa tyynylle.
Mrs Cavalossi tarttui verhoon ja veti sen takaisin paikoilleen. Silloin se liukui hänen käsistään ja olisi kaatunut vasten ikkunaa, jos ei hän ajoissa olisi saanut siitä kiinni. Hiljainen tyytymätön huudahdus pujahti esiin hänen huuliltaan, kun hän nosti sen taasen seisomaan. Kaikki oli mennyt hyvin. Silloin hän kuuli lattiapalkin narahtavan. Hän kääntyi salamannopeasti ovelle päin.
— Sylviane, kuiskasi hän tukahtuneesti.
Hänen tyttärensä seisoi tuossa pelästyneet silmät selko selällään ja oikea käsi koholla, pitäen vasemmalla aamutakkiaan kiinni.
— Mikä on hätänä, Sylviane? kysyi mrs Cavalossi levollisesti.
-? Näin unta, että hän oli kuolemaisillaan, ja siksi tulin tänne. Mitä sinä teit verholle, äiti?
— Olin vähällä kaataa sen. Mutta sinun täytyy tosiaankin mennä nukkumaan vielä, Sylvia.
— Äiti, lausui hän pyytävästi ja astui sängyn ääreen, hän on huonompi.
— Rakas Sylviane, sanoi mrs Cavalossi ja vei tyttärensä etäämmäksi, sinun täytyy koettaa pysyä rauhallisena. Minä en usko, että hän voi huonommin, mutta ei hän parempikaan ole. Ei kukaan voi taistella kohtaloaan vastaan. Olemme tehneet voitavamme ja voimme toivoa, että hän paranee.
Sylviane vetäytyi pois äitinsä hyväilyistä.
— Miksi pakoitit minut menemään levolle? puuskahti hän.
— Sinä tarvitsit lepoa, rakas lapsi, vastasi mrs Cavalossi rauhallisesti.
— Miksi et antanut minun istua valveilla ja olla hänen luonaan viimeiseen asti? huudahti Sylviane taasen samassa äänilajissa kuin äskenkin panematta merkille äitinsä vastausta.
— Älä nyt hermostu, Sylviane.
— Sinä näyt unohtaneen, että minä olen hänen vaimonsa. Voi, kun minä en olisi mennyt nukkumaan! Silloin en olisi nähnyt unta — silloin en olisi nähnyt unta —
— Mitä sitten?
— Tuo uni — tuo uni! — Äiti, jatkoi hän nopeasti, onko ikkuna kiinni?
— Tietysti se on kiinni, sinä pieni typerys. Olen erikoisesti tarkastanut sen. Jos nyt olet halukas jäämään tänne vartiointiin, niin mene pukeutumaan.
Kevyt koputus kuului ovelta. Adela astui sisään. Kello alhaalla aulassa löi yksitoista. Adela kohtasi emäntänsä katseen ja nyökäytti päällään. Mrs Cavalossi poistui.
— Tohtori Colpus on täällä, virkkoi Adela käytävässä.
— Tohtori Colpus?
— Niin, rouva. Hän tuli juuri.
Mies ja vaimo olivat kahden.
— Uneni! huudahti Sylviane ja vaipui nyyhkyttäen tuolille.
Sairas liikahti sängyssä ja Sylviane kiiruhti hänen luokseen. Mrs Cavalossi antoi muutamia lyhyitä määräyksiä väsymättömälle, korvaamattomalle Adelalle, joka ei milloinkaan näyttänyt uupuvan eikä tarvitsevan lepoa.
IX.
Tehtyä ei saa tekemättömäksi.
Mrs Cavalossi kiiruhti saliin. Tohtori Colpus veti parhaillaan hansikkaita kädestään.
— Minähän sähkötin, että sinun olisi tultava huomenna, aloitti mrs
Cavalossi tuskin havaittava tyytymättömyys äänessään.
— Minä pidin parempana tulla heti, sanoi tohtori Colpus. Tapaus näyttää vakavalta.
— Ei se ole enää vakavaa, virkkoi mrs Cavalossi kevyellä äänellä suljettuaan oven. Käänne on tapahtunut.
— Onko hän parempi?
— Hän on kuoleman kielissä — hän ei voi parantua. Jokin erikoinen hänen äänessään herätti tohtorin huomiota.
— Mitä sinä olet tehnyt? kysyi hän komentavalla äänellä. Mitä sinä olet tehnyt täällä omin päin?
— Täkäläinen tohtori sanoi, vastasi mrs Cavalossi levollisesti, että pieninkin muutos huoneen lämpötilassa olisi kohtalokas. Siksi aukaisin ikkunan puolen tunnin ajaksi hänen nukkuessaan — mielestäni se oli parasta, mitä saattoi tehdä. Se on nyt tehty ja se on oikein hänelle. Ihmisillä, jotka ovat niin tyhmiä kuin hän, ei ole oikeutta elää. Kun hän on poissa tieltä, voimme osoittaa hänen sukulaisuutensa Petersonin kanssa ja niin ei synny enempiä vaikeuksia. Hän on kirjoittanut testamenttinsa, kuten tiedämme, ja kaikki siirtyy Sylvianelle, niin muodoin kaikki on minun. Tunnusta, että olen menetellyt aivan oikein — ja anna minulle yksi suudelma!
Tohtori Colpus vaipui eräälle tuolille välittämättä hänen kurkoittamistaan punahuulista.
— Marie! huohotti hän. Tohtorin kasvot muuttuivat ensin punaisiksi, sitten valkoisiksi. Peloittavalla voimanponnistuksella onnistui hän hillitsemään itsensä.
— Voitko pahoin? kysyi mrs Cavalossi jääkylmästi.
— En, vastasi tohtori. Hän kohosi istumaan tuolilleen keppisuorana ja puhkesi nauruun. Minä hämmennyin todellakin sinun tähtesi.
— Miksi niin? kysyi mrs viattomasti.
— Sinun julkeutesi tähden, kun yrität tuota metkua uudelleen.
— Mitä metkua?
— Ikkunan auki avaamista, noita!
— Saanko pyytää sinua selittämään minulle tarkemmin, mitä tarkoitat?
— Eikö signor Gabriel Cavalossi muka kuollut avatun ikkunan takia, kun hän makasi keuhkokuumeessa? Ja eikö ikkunaa avannut hänen vaimonsa?
Mrs Cavalossi tuijotti tohtoria hiljaisuuden vallitessa.
— Sinä luulit, ettei kukaan tietänyt syytä Cavalossin kuolemaan, mutta minä tiesin, miten asia oli, ja vieläpä sain tietää sen eräältä henkilöltä, palvelijalta, joka ulkoa näki, kun tuo tapahtui.
— Giovanni paimenelta? kysyi rouva.
— Aivan niin!
— Mutta Giovannihan on kuollut, virkkoi rouva naurahtaen luontevasti.
— Niin on, mutta kuka tietää, eikö Giovanni kertonut asiaa eräälle toiselle ennenkuin hän kuoli — jollekin, joka ei vaikene ja ole niin luotettava kuin minä?
— Pyh! virkkoi mrs Cavalossi, astui tohtori Colpuksen luo ja suuteli häntä. Jumalan kiitos, ettei kumpikaan meistä ole hempeämielinen.
Tämä kunnioitettava pariskunta, joka liittyi yhteen yhtä paljon rikoksen kuin voimakkaan intohimon kautta, tämä pari, jonka pahuus oli niin kylmää, älykästä ja määrätietoista, seisoi käsikädessä vaitonaisena suunnilleen minuutin verran.
Äkkiä tohtori Colpus hätkähti kuin olisi hän herännyt tietoisuuteen hetken todellisuudesta.
— Sanon sinulle, Marie, että jos hän kuolee, on kaikki menetetty.
Siksi tulin tänne niin pian.
— Menetetty? toisti mrs Cavalossi synkän näköisenä. Mutta sinähän vakuutit minulle, että paperit olivat selvät.
— Niin ne ovatkin, jos Forrest jää elämään ja esittää vaatimuksensa. Mutta jos hän kuolee, miten voimme silloin osoittaa yhdenpitäväisyyden, josta kaikki riippuu? Siitä saattaisi syntyä haudan aukaiseminen ja joukko muita vaikeuksia. Se ei käy päinsä. Se olisi liian epämiellyttävää, Marie. Hänen äänestään erottui hieno nuhde. Sinä näytät päättäneen saattaa meidät perikatoon. Etkö muista, että Arthur Forrest varsin selvästi sanoi sinulle pienillä päivällisillämme eräänä iltana, että mitään vaatimuksia ei voitaisi esittää ilman hänen henkilöllistä myötävaikutustaan? Arthur Forrest oli aivan oikeassa siinä.
Mrs Cavalossi istuutui. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa ja niin syntyi hiljaisuus. Hänen sydämensä oli vähällä haljeta suuttumuksesta ja harmista.
— Minä luulin, että hän vain kerskui, mutisi hän.
— Forrest on mies, joka ei milloinkaan kersku eikä milloinkaan sano mitään ilman varmoja perusteita.
— Niin, virkkoi rouva, tehtyä ei saa kuitenkaan tekemättömäksi.
— Sinun olisi pitänyt ymmärtää, että toinen Arthur on paljoa enemmän tiellä. Tohtori hymyili rauhallisesti.
— Toinen Arthur!
— Niin.
— Ah! Tuo pieni sana pujahti mrs Cavalossin huulilta kuin hänelle äkkiä olisi kirkastunut jokin seikka.
Syntyi taasen hiljaisuus.
— Hän on hauska poika, se toinen Arthur, virkahti hän.
— Mistä sen tiedät — oletko tavannut hänet?
— Hän esittäytyi itse minulle tässä eräänä päivänä. Hän oli ihastuttavan julkea ja poikamainen. Vaan arvelenpa hänessä löytyvän enemmänkin kuin vain julkeutta ja poikamaisuutta. Mutta mitä sinä aiot nyt tehdä? Minun arvoisa vävypoikani on lopussa.
— Minä menen nyt heti katsomaan vävypoikaasi, vastasi tohtori Colpus ja lähti huoneesta.
— Se ei kannata, voin vakuuttaa sinulle, virkkoi mrs Cavalossi katkerasti. Ei löydy hiukkaakaan toivoa.
— Aina on toivoa. Minä pelastan hänet. Niin, aina on toivoa, toisti hän.
— Ei ainakaan silloin, kun minä olen ollut asiassa osallisensa.
Tohtori aivankuin peräytyi kuullessaan nuo peloittavat sanat, mutta vain hetkeksi.
— Vie minut hänen luoksensa, sanoi hän. Minä pelastan hänet.
X.
Toinen Arthur.
Arthur Peterson, nuori mies, jonka Forrest oli tavannut boulognelaislaivalla ja joka oli koettanut hakkailla mrs Cavalossia Folkestone Leassilla, istui Radway Grangen pienessä kirjastossa. Maatila sijaitsi laaksoalanteessa. Sen takana kohosi harju, jolta saattoi nähdä selkeinä päivinä niiden Viiden Kaupungin savun ja tulen, joiden kaivoksista ja rautatehtaista vanha Peterson, miljonääri, oli saanut miljoonansa.
Oli iltapuoli ja joulukuinen päivä oli laskemaisillaan. Arthur Peterson istui vanhassa, pähkinäpuisessa nojatuolissa laiskana kuten näytti. Itse asiassa oli hän täydessä työssä harjoitellakseen rikkaana oloa. Hän oli nyt ollut noin pari kuukautta Radway Grangen omistaja ja nimellisesti myöskin isänsä omaisuuden haltija. Hän havaitsi, että oli hyvin mutkikas asia saada niin suuri perintö. Hän oli monta kertaa neuvotellut juriidisen asianajajansa, mr Thrushin kanssa, joka oli myös isän testamentin laatija, mutta tähän mennessä ei niillä neuvotteluilla ollut ollut mitään suurempaa merkitystä. Sekä juristia että hänen asiakastaan olivat häirinneet monet sivuseikat — keksittyjä sivuseikkoja, joita ei kuitenkaan voinut jättää huomioonottamatta. Nämä sivuseikat olivat kuitenkin viimein tulleet järjestetyiksi ja suuri loppuselvitys piti oikeastaan tapahtua tänään iltapäivällä. Arthur Peterson odotti parastaikaa mr Thrushia, jonka piti tulla Manchesterista.
Hän katsoi kelloaan. Se oli puoli neljä. Juuri silloin astui palvelija sisälle.
— Mr Thrush on täällä ja sitten minä jättäisin tämän kirjeen.
Peterson otti kirjeen, jonka käsialan hän tunsi, aukaisi sen innostuneesti ja rupesi lukemaan. Kirjeen sisältö oli seuraava:
Lontoo, 15 joulukuuta.
Rakas Arthur!
Kiitän sinua vielä kerran ystävällisestä osanotostasi sairauteni aikana. Se kesti kauan, mutta nyt minä olen viimeinkin todellisesti parantumaan päin. Ihmetellään, sanotaan, että oli suorastaan käsittämätöntä, kun läpäsin. Tuon ihmeen teki vanha Colpus, josta kai olet kuullut puhuttavan ja joka sivumennen sanoen on mennyt naimisiin kunnioitettavan anoppini kanssa. Ja minä olen tietysti hyvin kiitollinen tohtorille. Kirjoitan sanoakseni sinulle, että Sylviane ja minä voimme nyt ottaa vastaan kutsusi. Voit odottaa meitä perjantaina iltapäivällä 18:na, jos ei aika ole sinulle sopimaton. Juna tulee Crewen asemalle puoli viisi iltapäivällä ja me toivomme, että tulet meitä vastaan tai lähetät jonkun toisen. Sylviane on vähän heikko terveydeltään tai ennemminkin alakuloinen. Minun sairauteni on kai ollut liian suuri koetus hänen voimilleen. Hänestä on niin hauska tutustua sinuun. Me tapaamme siis perjantaina.
Ystäväsi
Arthur C. Forrest.
J.k. — Älä levittele miljooniasi liian laveasti. Muista, että minä olen vain tavallinen yksinkertainen ihminen, ja samoin olit sinä itsekin siihen aikaan, kun meistä tuli hyvät ystävät.
S:a.
Peterson hymyili miettivästi lukiessaan kirjeen loppua. Sitten hän huomasi, että palvelija seisoi odottaen.
— Niinpä tosiaan, virkkoi Peterson. Pyytäkää mr Thrushia tulemaan tänne ylös ja tuokaa sitten tänne pari lamppua ja hiukan teetä.
Ainoa mr Thrushin ulkonaisesti havaittava lakimiehen, etevän Manchesteriläis-asianajajan, merkki oli hänen pieni ruskea asiapaperisalkkunsa, joka tuntui olevan olennainen osa hänestä, kun hän oli matkoilla, muuten hän muistutti maalaisherraa, joka oli vetänyt keuhkoihinsa raikasta ilmaa tarpeeksi. Hän oli puettuna leveälieriseen hattuun, siniseen pukuun ja kaulassa hänellä oli vaalea kaulahuivi. Hänen täyteläiset, sangen leveät kasvonsa olivat sileiksi ajellut. Hän oli viidenkymmenenviiden vuoden vanha ja näytti neljäkymmentäviisi- vuotiaalta. Siinä osassa Englantia ei ollut älykkäämpää ja tunnetumpaa asianajajaa.
— Minulla on täsmällisesti tunti ja kolmeneljännestä aikaa olla täällä, sanoi hän Petersonille, kun hän oli juonut teensä ja puhellut yhtä ja toista. Minun täytyy matkustaa Derbyhyn. Ehkä siirrymme nyt liikeasioihin ja puhumme sitten ilmasta — jos meillä on aikaa? Hän hymyili hyväntuulisesti.
Peterson nyökäytti. Vaikka hän oli miljoonain herra, näytti Peterson edelleen pojalta pyöreine, sileäksiajeltuine kasvoineen.
— Te kirjoititte viimeisessä kirjeessänne, että te halusitte tehdä minulle joitakin kysymyksiä. Olen nyt palveluksessanne, sanoi mr Thrush.
— Niin, aloitti Peterson kurkkuaan kakistellen. Minä haluan tietää tarkalleen, mitä minä omistan, miten suuriarvoista se on ja paljonko se tuottaa. Te annoitte minulle käteisrahaa kolmekymmentäviisituhatta puntaa kaksi kuukautta sitten, mr Thrush. Ehkä teitä huvittaa kuulla, että minä olen hävittänyt suurimman osan tuosta rahamäärästä.
— Niitä ette ole ainakaan sijoittanut tähän taloon, virkkoi mr Thrush nauraen ja katsoi ympärilleen kolkossa huoneessa.
— Ei, tämä ei kiinnosta mieltäni tarpeeksi, mutta kuten tiedätte, rakennutan parhaillaan toista.
— Joka tulee kuluttamaan vielä enemmän rahaa?
— Aivan niin.
— Olen kuullut, että rakennustapa on teidän hullutteluanne, virkkoi mr Thrush.
— Minun hullutteluani?
— Niin, tai teidän erikoisesti keksimäänne.
— Kuka sen on sanonut?
— Eräs minun kirjureistani, joka vietti loma-aikansa Italiassa viime kesänä ja näki teidän istuvan piirrellen taloja Paviassa.
— Totta on, virkkoi Arthur Peterson ja kuin hieman suuttuneena hän lisäsi: Näyttää siltä, että teenpä minä mitä tahansa, keskustellaan siitä Manchesterissakin. Minulla ei ollut aavistustakaan, että minä olin niin tärkeä henkilö.
Eniten huomiota herätti Arthurissa hänen muuttunut käytöksensä senjälkeen, kun hän oli saanut perintönsä käsiinsä. Hän oli ulkomuodoltaan edelleen poikamainen, mutta tuon tuostakin ilmaantui hänen kasvoilleen väsymys ja närkästys, joka sopi huonosti hänen tavallisesti raikkaille, avoimille kasvoilleen.
— Ehdottomasti te olette julkinen henkilö, sanoi mr Thrush, ja sellaisena ette voi välttää keskustelua teistä — minä toivon vaan, että se olisi aina kunnioittavaa ja ystävällistä.
Arthurin innostus arkkitehti- ja rakennusalaan oli kyllä todellista. Häneltä puuttui yleisempiä, merkittävämpiä harrastuksia, mutta arkkitehtuuriin hänellä oli ilmeiset taipumukset. Hän oli, sen jälkeen kuin hänen arvostelukykynsä oli kasvanut, aina kärsinyt siitä, että Radway Grange oli niin ruma, ja hän oli kauan sitten päättänyt rakentaa kauniimman talon paremmalle paikalle. Raisulla pontevuudella, joka ilmaisi sekä hänen luonteensa vahvuutta että heikkoutta, oli hän heti käynyt käsiksi siihen asiaan saavuttuaan maatilalle ja useita kuukausia sitten hän oli keskustellut erään nuoren arkkitehdin kanssa, jota hän luuli hyvin eteväksi.
— Niin, sanoi Arthur miettivästi, uusi Radway Grange tulee olemaan yksi kreivikunnan kauneimpia herraskartanoita.
— Hauska kuulla, virkkoi mr Thrush muodollisen kohteliaasti.
— Mutta kuitenkaan ette usko, että siitä tulee kaunis missään tapauksessa.
— Kyllä, toivon, että niin käy, mr Peterson, mutta minä en pysty arvostelemaan rakennustaidetta, enkä ole kyllin rohkea lausuakseni minkäänlaisia ennusteluja. Kuulkaahan, mitä aiotte tehdä tälle talolle, joka on niin iso ja tilava?
— Minä revitän alas tämän kirotun rakennuksen! huudahti Arthur näennäisesti suotta kiivastuen. Se on niin ruma, että sitä katsellessa saattaa sairastua.
— Teillä on suuret vaatimukset. Matkanne ovat tehneet teistä liian arvostelevan.
— No, joka tapauksessa aion toimittaa täkäläisille, puheluun halukkaille ihmisille jotain puheen aihetta. Mutta palatakseni kysymykseeni, mr Thrush, miten paljon tulee uuden rakennuksen omistaja saamaan käyttövaroja itselleen?
— Saatte kuulla, virkkoi mr Thrush ja otti esille erään paperin. Minulla on tässä luettelo omaisuudestanne. Ensiksikin teillä on kuusituhatta osaketta — kappaleelta sadan punnan arvoiset — Osakeyhtiö Petersonin kivihiilikaivoksissa ja rautatehtaissa. Ne merkitsevät sadanviidenkymmenentuhannen punnan tuloa vuodessa ja ovat nykyään suunnilleen yhden miljoonan kahdeksansadan tuhannen punnan arvoiset.
— Ihastuttavaa, virkkoi Peterson lyhyesti.
— Sen lisäksi on teillä neljänsadantuhannen punnan osakkeet koillisella rautatiellä, jossa yhtiössä te kuulutte suurimpain osakkeenomistajain joukkoon. Siitä tulee kuusitoistatuhatta vuodessa.
— Hyvä, vastasi Peterson.
— Sitten teillä on kaksisataakaksikymmentätuhatta viisisataa puntaa valtio-obligationeissa, joka tuottaa kuusituhatta vuodessa.
— Nyt me tulemme pikkusummiin, huomautti Peterson.
— Sitten teillä on Viidessä Kaupungissa tontteja kaiken kaikkiaan viidenkymmenenkahdentuhannen arvosta, joiden tuotto on viisituhatta. Teillä on myös talo ja siihen kuuluva kahdentuhannen tynnyrinalan suuruinen maa-alue — jonka arvo on tuntematon.
— Sen me jätämme pois laskuista, virkkoi Peterson lakonisesti.
— Sen lisäksi teillä on joukko arvopapereita, joiden yhteissumma nousee kolmeensataankolmeenkymmeneentuhanteen puntaan, joista tulee yhdeksän tuhatta vuodessa. Ja lopuksi — Te tahdoitte, että minä hankkisin osaksi käteistä rahaa. Olen tehnyt sen. Loppujen lopuksi on teillä siis kaksisataatuhatta puntaa talletettuna, jotka lisäävät tuloja joutavalla kahdeksallakymmenellä punnalla viikossa.
— Onko siinä kaikki?
— On.
— Ja mikä on loppusumma?
— Omaisuutenne kokonaisarvo on pyörein luvuin kolme miljoonaa satakaksituhatta viisisataa puntaa.
— Isäni omaisuus on siis lisääntynyt hänen kuoltuaan?
— Suurilla omaisuuksilla on ihastuttava ominaisuus kasvaa itsestään. Niin, se on lisääntynyt noin kolmellasadalla tuhannella punnalla. Summa olisi ollut suurempi, jos ei perintövero olisi nykyisin niin korkea.
— Ja minun nykyiset tuloni?
— Teidän nykyiset tulonne lähentelevät kahtasataa tuhatta puntaa vuodessa.
— Kiitos, virkkoi Arthur Peterson. Nyt, mr Thrush, on minulla annettavana teille muutamia yksinkertaisia ohjeita. Te olette minua paljon vanhempi ja te olette minun juriidinen neuvonantajani.
— Sallikaa minun ensin sanoa, huomautti mr Thrush leikillisesti, että te, mr Peterson, olette minun korkea-arvoisin asiakkaani, minun rikkain asiakkaani. Toiset tulevat minun luokseni, mutta minä tulen teidän luoksenne.
— Minä otankin sen asian kunnia-asiaksi, vastasi Peterson hymyillen. Te olette, kuten sanoin, vanhempi minua ja minun juriidinen neuvonantajani. Ne ohjeet, jotka aion antaa teille, tulevat ihmetyttämään teitä. Mutta sanon jo etukäteen, että en halua niistä syntyvän mitään neuvotteluja — olen perustellut päätökseni.
— En anna minkään hämmästyttää itseäni, virkkoi mr Thrush, olkaa hyvä, jatkakaa!
-? Ohjeeni ovat nämä: teidän täytyy myydä koko omaisuuteni, oli se mitä laatua tahansa, paitsi valtio-obligationit, ja ostaa valtio-obligationeja.
Mr Thrush oli juuri sanonut, että hän ei aikonut antaa minkään ihmetyttää itseään, ja kuitenkin hän havaitsi nyt olevansa sellaisessa sieluntilassa, jota ilman epäilystä saattoi sanoa hämmentymiseksi.
— Oletteko hullu! huusi hän.
Etevä juristi oli tuskin lausunut nuo sanat, kun hän jo huomasi, että hän oli mennyt yli sopivaisuuden rajojen.
— Hullu? toisti Arthur Peterson. Vai niin, niinkö ihmiset sanovat? Näytänkö minä hullulta? Onko minussa jotain, josta saattaa päätellä minun olevan mielenvikainen, mr Thrush?
— Te käsitätte minut väärin, rakas mr Peterson, virkkoi mr Thrush lepytellen. Me juristit olemme liian valmiit katsomaan jokaista tekoa, joka ei pohjaudu liiketottumuksiin, kuin — niin, kuin hullutusta. Tarkoitin vain sitä. Enkä tietenkään ole niin kiintynyt materiaan, etten voisi ymmärtää, että löytyy muitakin katsantokantoja kuin meidän.
Mr Thrushin käytös oli muuttunut. Olematta vähimmässäkään määrin mielistelevä ilmaisi hänen käytöksensä nuorelle miljonäärille kuitenkin, että vanha asianajaja kunnioitti häntä.
— Minä en täyttäisi velvollisuuttani teitä kohtaan, jatkoi asianajaja, jos en minä ainakin olisi olevinani äärimmäisen hämmästynyt niistä neuvoista, jotka juuri annoitte minulle.
Hän nauroi ja Arthur Peterson nauroi myöskin — verrattain äänekkäästi.
— Te olette käsittänyt ohjeeni?
— Kyllä, vastasi mr Thrush ja veti syvään henkeä. Tiedättekö te, mr Peterson, että siten menetellen te tulette alentamaan tulojanne 200,000 punnasta vuodessa — odottakaahan, kun katson — vähän vähemmän kuin 100,000 puntaan vuodessa ja että te siis heitätte syrjään 2,000 puntaa viikossa?
— Tiedän sen.
— Ja saanko luvan kysyä, mikä on syynne?
— Vain se syy, että haluan nauttia rikkaudestani. Siten kuin nyt on, häiritsisi kaikkien näiden osakkeiden ja arvopaperien huolehtiminen elämääni. Jos rahani ovat sijoitetut valtio-obligationeihin, ovat tuloni verrattain pienet, mutta minun ei tarvitse olla levoton sen takia ja minä olen riippumaton pörssielämästä.
— Se on totta, myönteli mr Thrush.
— Sitäpaitsi en voi kuluttaa 100,000 puntaa vuodessa, vielä vähemmin 200,000.
— Ymmärrän, vastasi mr Thrush. Sallikaa minun sanoa, että te olette eriskummallinen nuori mies, mr Peterson.
— Ehkäpä, mutta minä haluan pitää hauskaa. Tahdotteko siis noudattaa ohjeitani?
— Minähän olen teidän homme d'affaire. Mutta sen täytyy tapahtua varovaisesti. Minä tarvitsen aikaa. Jos minä esimerkiksi laskisin markkinoille kaikki teidän hiiliosakkeenne yhtä aikaa, alenisi niiden arvo ehdottomasti, ja jos minä menisin pörssiin ja ostaisin valtio-obligationeja 3,000,000 samalla kertaa, nousisi niiden hinta ehdottomasti. Minä tarvitsen aikaa, mr Peterson.
— Saatte kuusi kuukautta. Riittääkö se?
— Koetan.
— Te mainitsitte 200,000 punnan käyttövaroista. Onko sellainen summa tililläni?
— Kyllä.
— Siispä voin heti käyttää 25,000 punnan shekin?
— Niin voitte.
Arthur Peterson otti esiin shekkikirjansa eräästä laatikosta, kirjoitti shekin mainitsemalleen summalle ja ojensi sen mr Thrushille.
— Tämä on asetettu minulle, virkkoi asianajaja.
— Se kuuluu teille.
— Mutta miksi ihmeessä?
— Pelkästään vain tunnustukseksi työstänne ja siksi, kun jätitte sikseen enemmät neuvottelut kanssani tulojeni supistamisesta.
— Mutta mr Peterson, minä en tosiaankaan voi ottaa tätä vastaan.
— Miksi ette? Oletteko siis niin rikas?
— Tämä on niin luonnotonta.
— Kuulkaa nuoren miehen neuvoa, mr Thrush. Älkää kieltäytykö ottamasta shekkiä. Se on hyväntahtoisuuden ilmaisu ja sellaista ei pidä milloinkaan vähäksyä.
Sanallakaan vastaamatta puristi mr Thrush Arthur Petersonin kättä.
— Te olette liian antelias, änkytti hän sitten työntäessään shekkiä lompakkoonsa.
He keskustelivat vielä joistain pikkuseikoista ja puoli tuntia myöhemmin lähti mr Thrush herraskartanosta. Hänen nuori asiakkaansa oli hämmentänyt hänet, mutta myöskin tehnyt häneen suuremmoisen vaikutuksen.
XI.
Seikkailurikas matka.
Hevonen dogi-vaunujen eteen valjastettuna odotti oven ulkopuolella ja hevosen pääpuolessa seisoi ajomies.
— Onko kaikki selvää? kysyi Arthur Peterson, joka laskeutui portaita alas hansikkaitaan napittaen.
— Kaikki selvää, vastasi ajomies.
— Minulla on aikaa vain puoli tuntia — juokseeko hevonen siinä ajassa asemalle?
— Kyllä, hyvin helposti. Minä olin ajelemassa sillä eilen ja se juoksi kaksi mailia seitsemässä minuutissa. Minä annoin mr — en muista hänen nimeään — sen uuden palvelijan, ajaa kanssani. Hän näyttää ymmärtävän hevosasioita. Hän sanoi, että tämä oli uljain elukka, mitä ajatella saattaa, ja siinä hän oli oikeassa.
— Vai niin, minun uusi palvelijani ymmärtää hevosasioitakin, virkkoi Peterson huvitettuna. Hän tuli päivä päivältä yhä enemmän hämilleen tuon ihmeellisen, hiljattain Lontoosta palkatun palvelijansa kaikkitietäväisyydestä.
— Kyllä, hän on usein tallissa. Pitää siellä olosta. Hyvin käytännöllinen mies.
— Se voi kyllä olla mahdollista. Sinun ei tarvitse seurata mukana.
Ovatko vaunut, joissa tavarat piti tuoda, lähteneet?
— Kyllä, puoli tuntia sitten.
— Laske irti sitten.
Musta hevonen lähti liikkeelle kuin kanuunan kuula. Se oli voimakas eläin, mutta se vaati myös ajajalta jotain. Sillä olikin ohjaksien toisessa päässä vaatimukset täyttävä henkilö, Arthur Peterson.
Peterson katsoi kelloaan, kun hän ajoi ensimmäisen mailipylvään ohi matkalla Crewen asemalle. Ensimmäinen maili oli ajettu kolmessa minuutissa ja viidessätoista sekunnissa. Hän ajatteli itsekseen, ettei ollut oikein miljonäärin arvolle sopivaa hakea vieraita asemalta dogi-vaunussa ilman ajomiestä. Mutta hän ei ollut vielä niin tottunut kohteliaisuustapoihin ja tunsi sitäpaitsi poikamaista intoa saada näyttää uutta hevosta Arthur Forrestille ja silloin eivät ajoneuvot saisi olla liian painavassa lastissa kotimatkalla.
— Hei, lisää vauhtia! huudahti hän ja heilautti piiskaa kerran.
Hevonen hypähti eteenpäin ja jotain tapahtui. Dogi-vaunut kääntyivät sivulle ja hevonen tanssi poikittain tiellä. Äärimmäisellä ponnistuksella onnistui Arthurin pidättää se ja hän hyppäsi maahan. Vasemmanpuoleinen vetonuora oli päässyt auki. Onnettomuudesta olisi saattanut olla turmiolliset seuraukset, mutta Arthur otti asian rauhallisesti.
Eräs poika tuli sattumoisin tietä pitkin.
— Halloo! huusi Arthur.
Poika kääntyi.
— Tule tänne, niin voit ansaita rahaa.
Poika lähestyi hitaasti.
— Osaatko pidellä tätä hevosta, poikaseni?
— Minä osaan pidellä kyntöhevosta.
— Hyvä, tartu kiinni molemmin käsin ja varo, ettei se juokse tiehensä vieden sinut mukanaan.
Poika nauroi ja totteli.
Arthur kumartui ottaakseen nauhan kengästään, mutta kun hän huomasi, että hänellä olikin nappikengät, kirosi hän Oldcastlen suutarit, jotka olivat vakuuttaneet hänelle, että koska hän eräissä suhteissa oli oman arvon tuntoinen mies, täytyi hänellä olla nappikengät. Sitten hän katsoi pojan jalkineita. Hänellä oli karkeat nauhakengät jalassaan. Hetken kestävän neuvottelun jälkeen onnistui hänen ostaa itselleen pojalta kengännauha puolen kruunun hinnasta ja viiden minuutin kuluttua oli hän kynäveitsensä avulla korjannut vaurion.
— Hiljaa, kauniisti! sanoi hän sitten hevoselle ja he ajoivat lähimmät neljä mailia nopeudella, joka ei noussut kuin kolmeentoista mailiin tunnissa. Sitten tie muuttui jokseenkin jyrkäksi, kunnes saavuttiin alamäkeen. Hevonen meni mäen koko hyvin ja aikoi juuri ottaa paremman vauhdin, kun se pelästyikin samassa tien vierellä olevaa kiviröykkiötä ja heittäytyi sivulle. Samassa silmänräpäyksessä kuului merkillistä kitkutusta ja ritinä vasemmalta puolelta, ja kun Arthur katsoi sille taholle, näki hän, että toinen pyöristä oli irtaantumaisillaan. Hän hyppäsi heti alas ohjakset kädessään. Samassa irtaantui pyörä vaunuista, vieri pari metriä ja kaatui. Vaunut kaatuivat tömähtäen kyljelleen.
— Voi minun päiviäni! huudahti Arthur. Mitä nyt tapahtuu tämän jälkeen? Mutta hän piti lujasti kiinni ohjaksista, eikä hevonen päässyt mihinkään, vaikka se ponnisti vapautuakseen aisoista.
— No, hiljaa! koetti hän rauhoittaa sitä. Sinä et pääse Creween iltapäiväksi, mutta minäpä aion mennä.
Hänen onnistui itse asiassa ennättää Crewen asemalle neljännestunnin junan oikean tuloajan jälkeen ja tänään juna onneksi myöhästyi kaksikymmentä minuuttia. Kun hän ajoi kotiin Arthurin ja Sylvianen kanssa avovaunuissa, jotka hän oli vuokrannut Crewestä, kertoi hän huolettomalla tavalla, joka sopi hänelle erittäin hyvin, miten hän yhä tihenevässä hämärässä oli saanut hevosen irroitetuksi aisoista, taluttanut sen majatalon pihaan tien varrella, lähettänyt pari miestä hakemaan rikkinäisiä vaunuja ja sitten jatkanut jäljellä olevan matkan Creween pikamarssissa.
— Se selittää teille, miksi minä olin vähän hengästynyt, kun ensin näitte minut, mrs Forrest, virkkoi hän Sylvianelle, joka istui vaunuissa häntä vastapäätä.
Sylviane hymyili. Peterson huomasi, että hän oli hyvin surumielinen, kun hänen miehensä sitävastoin oli erinomaisen hyvällä tuulella.
— Sinä olet aina pitänyt hevosista, Peterson, virkkoi Forrest hyvin ylpeänä ystävästään.
— Tämä on kaikkein juonikkain, jota olen ajanut, vastasi Arthur
Peterson.
— Tuntuu kummalliselta, että samalla ajomatkalla sattuu kaksi onnettomuutta, huomautti Sylviane katsoen Petersonia.
— Niin, sellainen on minulle ominaista. Onpa minulle ennenkin sattunut siten, että ajoneuvoistani on pyörä irtaantunut ja vetohihna on mennyt poikki, mutta nyt sattuivat nuo molemmat yht'aikaa, siinä vain ero.
— Mutta ettekö aio tiedustella talliväeltä, mistä tällainen johtuu? jatkoi Sylviane.
— Tarkoitatte, että minun tulisi antaa niille oikein aimo ripitys, nauroi Peterson.
— Kun vain hevonen on vahingoittumaton, ei meidän reipas isäntämme välitä koko asiasta mitään, sanoi Arthur Forrest.
Mutta Sylviane ei saavuttanut samanlaista hyvää tuulta kuin molemmat herrat.
— Minä olen aina pelännyt dogi-vaunuja ja pikajuoksijahevosia, sanoi hän vakavana. Minua värisyttää, kun vain ajattelenkin niitä.
— Silloinpa olen iloinen, että tuo pyörä irtaantui, virkkoi Peterson levollisesti ja päättävästi.
— Miksi niin?
— Siksi, että jos ei sitä olisi tapahtunut, olisitte te nyt istuneet dogi-vaunuissa tuon komean hevosen jäljessä sen sijaan että nyt istutte avovaunuissa tuon merkillisen nelijalkaelukan jäljessä, jota ajuri rohkenee nimittää hevoseksi.
Peterson koetti osoittaa Sylvianelle, että hän osasi olla sukkela sanoissaan.
— Jos te olisitte ajanut, en minä olisi pelännyt.
— Ettekö? Miksi ette?
— En tiedä, mutta en vaan olisi.
Kun viimein vuokrahevosen hitaanlainen juoksu oli tuonut heidät Radway Grangen portaitten eteen ja emännöitsijä vienyt Sylvianen hänelle varattuun huoneeseen, veti Peterson Arthur Forrestin työhuoneeseensa, joka oli myös tupakoimishuone.
— Tiedätkö, vanha veikko, puhkesi hän innokkaasti puhumaan, en voi olla sanomatta sitä sinulle — hän on ehdottomasti ihastuttava. Hän on enkeli ja aivan liian hyvä sinulle.
— Olen iloinen, että pidät hänestä, virkkoi Arthur Forrest vaatimattomasti. Hänkin pitää sinusta.
— Luuletko?
Forrest nyökkäsi ja Peterson melkein punastui.
— Sinun anoppisi teki minuun suuremmoisen vaikutuksen, virkkoi Arthur Peterson, mutta vaimosi voittaa hänet loistossaan kuin aurinko voittaa kuun.
— Älä nyt muutu runolliseksi, vastasi Forrest. En tietänyt, että sinä olit tavannut mrs Cavalossin.
— Olenpa niinkin. Folkestonen Leassilla, kertoi Arthur Peterson. Ja hän kuvasi elävästi ja tarkkaan tuon mainion kohtauksen täydellisen kauneuden ja hänen helpostisyttyvän innostuksensa kesken. Minä luulen, että mrs Cavalossi ei tuntenut minua kohtaan samanlaista mieltymystä kuin sinä ystävällisyydessäsi sanot vaimosi tuntevan.
— Kyllä varmaan; jos hän ehkä oli hieman töykeä sinua kohtaan, niin ansaitsit kyllä sen.
Illalla päivällisen jälkeen istuivat ystävykset Sylvianen kanssa salissa, jossa herroille oli annettu lupa polttaa. Huone oli iso, mutta kuten kaikki muukin talossa, näytti se unohdetulta ja rappeutuneelta. Huonekalut epämuodikkaat, kömpelöt ja rumat, mutta eivät epämukavat. Seinillä riippui suuria peilejä, jotka heijastivat kattokruunun valon.
Nyt oli luottavaisen keskustelun ja hiljaisuuden hetki. Tuli suuressa takassa räiskyi lämpimästi ja kodikkaasti. Sylviane ja Peterson istuivat mukavissa nojatuoleissa takan kummallakin puolen. Arthur Forrest seisoi savuke toisessa, kahvikuppi toisessa kädessään.
— Onko piano hyvä? kysyi hän Petersonilta.
— Luulen, että se on aika hyvä. Minä en soita milloinkaan itse.
— Minä soitan erään vanhoista sävelmistämme — sinä kai muistat?
— Carmen?
Nyökäyttäen päätään laski Arthur Forrest kahvikupin kädestään, astui pianon ääreen, joka oli huoneen toisella seinämällä ja rupesi soittamaan toreadoren laulua.
Sylviane kumartui äkkiä Petersonin puoleen.
— Tuohon sävelmään tuntuu sisältyvän muistoja, virkkoi hän. Kertokaapa minulle, miten te ensin tulitte tutuksi mieheni kanssa.
— Mitä minä kertoisin?
— Alkakaa siitä, miten ensin tapasitte toisenne.
— Niin, se tapahtui seuraavasti: me tulimme kumpikin ajoneuvoilla Gare du Midiin Parisissa ja hänen ajoneuvonsa ajoivat minun ajoneuvojeni päälle ja siitä syntyi kauhea sekamelska ja meidän matkalaukkumme vierivät kadulle ja niin sukeutui aikamoinen vannominen ranskan ja englannin kielellä. Tällainen on ainakin minun mielipiteeni. Mutta voinpa samalla sanoa, että miehenne mielipide on se, että minun ajoneuvoni ajoivat hänen rattaittensa yli. Joka tapauksessa kohtasimme me siten. Kävi selville, että meillä oli kummallakin tavaton kiire ennättääksemme Lyonin junaan ja me tulimme junalle kumpikin liian myöhään. Siksi päätimme yksimielisesti, että jäämme vielä yhdeksi päiväksi Pariisiin ja vietämme sen ajan yhdessä. Me viihdyimme erinomaisen hyvin toistemme seurassa. Luonnollisestikin oli ikäero Forrestin ja minun välillä siihen aikaan suhteellisesti paljon suurempi kuin nykyään. Luulenpa, etten ollut silloin kuin yhdeksäntoista- vuotias. Se oli ensimmäinen matkani mannermaalla erään kesäloman aikana.
— Se oli kerrassaan kummallista! huomautti Sylviane.
— Mikä oli kummallista? kysyi Peterson.
— Että — että te molemmat yrititte ennättää samaan junaan.
— Sanotteko te sitä kummalliseksi? virkkoi Peterson ja hänen silmiensä ilme sanoi: — Mikä ihastuttavan yksinkertainen ja suorasukainen pikku ihminen te olettekaan!
— Ja sen jälkeen otaksun teidän olleen yhdessä verrattain paljon? jatkoi Sylviane kuulusteluaan.
— Kyllä, me matkustimme aika paljon eri puolilla Europaa sitten. Hän tutki vanhoja tauluja, minä vanhoja rakennuksia. Cadizissa tapahtui tuo seikkailu, kun olimme ulkona — muistan sen kuin olisi se tapahtunut eilen. Olimme olleet oopperassa kuuntelemassa Carmenia ja sitten lähdimme kävelemään Alamedalle. Ja siellä tapahtui jotakin… Mutta minun on täytynyt luvata Arthurille, etten milloinkaan kerro siitä kenellekään.
— No, mutta minulle voinette toki sen kertoa?
— Niinpä minäkin luulen. Seikka oli vain se, että hän pelasti minut.
Älkää kysykö minulta asiaa tarkemmin. Sellaista tapahtuu sangen usein
Cadizissa.
— Olin vakuutettu siitä, että jompikumpi teistä oli pelastanut toisen. Teidän käytöksessänne toisianne kohtaan on jotain, jota en voi selittää…
— Olette oikeassa, myönsi Peterson ja katsahti ihastuneena Sylvianeen.
Arthur Forrest oli lopettanut laulun ja alkanut soittaa ensi näytöksen tanssia.
— Kunniani kautta, virkkoi Peterson ystäväänsä katsellen, hän näyttää niin terveeltä kuin ei hän olisi elämänsä aikana ollut päivääkään sairaana. Oliko hän kovin sairas?
Sylviane nojautui tuolinsa selkämystään ja painoi hetkeksi käden silmilleen.
— Sanon teille, vastasi hän ja hänen äänensä värähteli liikutuksesta, mitä en ole kertaakaan sanonut hänelle enkä kellekään muullekaan: minä en luullut hetkeäkään, että hän olisi läpäissyt sairauden. Se oli ihme. Te näette hänet nyt terveenä ja voimakkaana ja pidätte varsin luonnollisena, että hän on terve jälleen. Minulle se on ihme — en nytkään tahdo uskoa sitä — olin jo menettänyt kaiken toivoni. Olin valmistautunut kuolemaan hänen kerallaan.
Peterson tunsi silmiinsä kihoavan kyyneleitä ja yskähti vähän.
— En tietänyt, että asia oli niin paha, virkkoi hän. Teidän on täytynyt hoitaa häntä taitavasti. Ja Arthur sanoo, että tohtori Colpus on niin etevä.
Sylviane vavahti.
— Tohtori Colpus, mutisi hän, tohtori Colpus pelasti mieheni puhtaasti tahdonlujuudella. Kolmenkymmenenkuudentunnin aikana hän tuskin hievahtikaan hänen luotaan.
— Otaksun teidän tietävän, että minä kävin Folkestonessa hotellissa joka päivä ja tiedustelin, miten Forrest voi — joka päivä neljänätoista päivänä. Kun olin ollut siellä neljätoista päivää, täytyi minun matkustaa, sillä rahani olivat loppuneet.
— Kävittekö tosiaankin siellä joka päivä? kysyi Sylviane. En tietänyt siitä ensinkään — ei kukaan sanonut sitä minulle.
— Niin, niillä kai oli niin paljon tekemistä muuten.
— Oli hauska kuulla, että kävitte tiedustelemassa Arthurin vointia joka päivä, virkkoi Sylviane.
— Oliko? Olette ystävällinen sanoessanne sen.
Molemmat istuivat hiljaa. Peterson käänsi kasvonsa pois päin. Sylviane katsoi ystäväänsä pitkään, johon katseeseen sisältyi omituinen sekoitus osanottoa ja uteliaisuutta. Silloin tuli Arthur takaisin pianon luota.
— Rakas Peterson, virkkoi hän iloisesti, näin meidän kesken saanen kysyä sinulta jotain. Paljonko rahaa sinulla on? Olisi hauska tietää se asia.
— Niinkö arvelet? virkkoi Peterson. Jos vastaan kysymykseesi, lupaatko, etten minä mielestäsi kersku?
— Lupaan.
— Niin, minulla on vähän yli kolme miljoonaa.
Sylviane istui tuleen tuijottaen ja päätään liikauttamatta.
— Vai niin, virkkoi Arthur Forrest levollisesti. Mutta mielestäni ei tämä talo sovi enää sinulle, jolla on sellaiset varat — rikkaudet, voimme oikeastaan sanoa. Anna anteeksi avomielisyyteni, mutta sinä ja minä emme ole milloinkaan peittäneet ajatuksiamme.
— Ei, tämä ei enää sovi hyvin, myönsi Peterson, enkä minäkään enää ylpeile siitä.
— Mutta tämä on kai vanha kotinne? keskeytti Sylviane nopeasti.
— Niin, tavallaan kylläkin, mutta minä olin aina joko koulussa tai Oxfordissa. Ja kun minä 21-vuotiaana kieltäydyin menemästä hiilikauppaan ja tahdoin välttämättä ruveta arkkitehdiksi, sanoi kunnioitettava isäni, että saisin mennä ja silloin minä lähdin. Radway Grange ei ollut minulle mikään koti. Katsokaahan, äitini kuoli, kun minä olin aivan pieni. Minusta tämä paikka on aina ollut ruma ja synkkä — isäni ei yrittänyt milloinkaan tehdä muutoksia siinä. Hän ja minä riitelimme ja vaikka hän antoi minulle muutamia satoja vuodessa, en kuitenkaan ensinkään tietänyt, testamentteeraisiko hän koko omaisuutensa minulle tai vain osan siitä. Minä en edes tietänyt, että hän oli miljonääri. Hän oli hyvin omituinen mies — minä puhun aivan puolueettomasti.
Petersonin ääni oli muuttunut huomattavasti kovemmaksi. Syntyi hiljaisuus.
— Puisto on kai verrattain suuri? kysyi Arthur Forrest viimein.
— Puisto on komea, myönsi Peterson innokkaasti, enkä tule jättämään sitä. Huomenna täytyy teidän lähteä katsomaan, miten kaunis se on.
— Sinä aiot siis kuitenkin jäädä tähän rumaan ja synkkään taloon? hymyili Arthur.
— Enpä suinkaan. Minä rakennan paraikaa uutta taloa tuonne ylös harjulle tämän taakse.
— Nyt jo? Sinähän olet ollut täällä vain pari kuukautta.
— Minun ei tarvinne sanoa sinulle, rakas Arthur, että rakennustaide on minun intohimoni — rakennustaide ja hevoset, täytynee minun sanoa. Kaksi vuotta sitten, kun juriidinen asianajajani luki minulle isäni testamentin, päätin heti, mitä tekisin. Minä en jättäisi Radwayta, vaan asuisin tässä vanhassa rakennuksessa siksi, kunnes olisin rakentanut uuden talon sille paikalle, missä tämän olisi pitänyt olla. Sitten olen tehnyt työtä pohjapiirroksien kanssa koko ajan. Siitä tulee komea. Siitä tulee kaunein herraskartano Staffordshiressä ja se ei ole vähän sanottu. Heti, kun sain perinnön haltuuni, rupesin rakentamaan ja nyt on sata miestä työssä joka päivä. Perusta on laskettu, ja toisissa kohdin ovat ne ennättäneet rakentaa seiniä jo toiseen kerrokseen asti.
— Te olette oikea loihtija, mr Peterson, virkkoi Sylviane, joka heräsi tavallisesta välinpitämättömyydestään, ja Arthur ilmaisi hämmästyksensä viheltämällä.