— Miljonäärin erikoisoikeutena on olla loihtija, sanoi Peterson.
— Meidän täytyy saada nähdä tuo ihmeellinen palatsi, nauroi Arthur
Forrest.
— Tietysti! Minä vietän siellä kaiket päiväni. Ehkä menemme sinne huomenna heti aamiaisen jälkeen.
— Päätetty! Forrest astui ikkunan luo, veti verhot syrjään ja katsoi ulos. Miten ihana kuutamoilta!
— Kuulkaahan, sanoi Peterson, jonka mieleen välähti eräs asia. Jos ottaisimme päällemme jotain ja menisimme harjulle tänä iltana. Mitä siihen sanotte, mrs Forrest? Se ei ole kaukana, ja siellä on todellakin kaunista iltaisin — siinä on jotain Colosseumia muistuttavaa — ja näköala etäisyydessä sijaitsevaan Viiteen Kaupunkiin on kaunein, mitä ajatella saattaa. Antakaa anteeksi innostukseni, mutta sanokaa, tahdotteko tulla?
Forrest katsoi vaimoaan ja tämä hymyili myöntyvästi.
— Teemme mieliksesi, Peterson, virkkoi Forrest. Sinä olet vähän hupsu, mutta teemme mieliksesi.
Arthur Petersonin ulkomuoto synkkeni. Hänen kasvoilleen ilmaantui vakavuus ja hän virkkoi:
— Toivon Jumalan tähden, ettet sinä pitäisi minua millään tavoin hupsuna, rakas ystäväni.
— Mutta sinä olet sellainen, joka tapauksessa, nauroi Arthur.
— Siitähän tulee oikein seikkailu, sanoi Sylviane innokkaana.
Peterson soitti kaksi kertaa ja palvelija astui huoneeseen. Kun palvelija huomasi Arthur Forrestin, kumarsi hän kunnioittavasti.
— Sims! huudahti Forrest ihmeissään ja hieman hämillään.
— Niin, minä olen nyt täällä, vastasi mies epämääräisesti hymyillen.
On hauska, että voitte paremmin nyt, mr Forrest.
Kuullessaan tuon kylmän ja onnettomuutta ennustavan äänen katsahti Sylviane nopeasti ylös. Hän huokasi syvään, käänsi sitten päänsä pois kuin ei olisi nähnytkään palvelijaa ja katsoi tuleen. Hän oli kalvennut. Peterson antoi jotain määräyksiä takeista ja lyhdyistä ja Sims poistui taasen.
— Sinä näyt tuntevan uuden palvelijani, virkkoi Peterson Forrestille.
Hän on oikea aarre, voin sanoa sinulle.
— Hän on ollut anoppini palveluksessa, vastasi Arthur Forrest. En tietänyt, että hän oli lähtenyt hänen luotaan pois.
Sylviane oli vaiti
— Hän vastasi erääseen ilmoitukseen, kertoi Peterson, ja hänellä oli ensiluokkaiset suositukset. Olen hyvin tyytyväinen häneen, niin, minä olen suorastaan ihastunut häneen.
Sims astui samassa taasen saliin takit ja hartiahuivit mukanaan.
— Kuulehan, Sims, sanoi nuori miljonääri, oletko kuullut, miten huonosti minulle kävi ajomatkallani?
— Kyllä, se oli tosiaankin ihmeellistä. Minä olin aamulla tallipihassa, kun dogi-vaunuja pestiin, ja minä huomasin juuri silloin, miten tavattoman hyvintehdyt vaunut ne ovat.
— Sinä et tullut tarkastaneeksi pyörää?
— En, sitä en tehnyt.
— Ovatko lyhdyt kunnossa?
— Ne ovat talvipuutarhan ovella.
— Kiitos, hyvä on.
XII.
Mr Sims havaitsee oven olevan lukossa.
Peterson, Arthur Forrest ja Sylviane seisoivat pian ylhäällä harjulla, jolle komea herraskartano piti rakennettaman. Kummallakin herralla oli lyhty, mutta kirkkaan kuutamon takia ne olivat tarpeettomat. Kuten Peterson oli sanonut, tekivät keskeneräiset seinät samanlaisen romanttisen vaikutuksen kuin mahtavat, satoja vuosia vanhat rauniot. Siinä oli pitkä, säännötön rivi muureja, joissa oli aukot ikkunoita ja ovia varten, ja suorakulmaisia väliseiniä oli pystytetty sinne tänne. Suunnattomat rakennustelineet kohosivat yläpuolelle kaiken muun ja erottuivat selvästi taivasta vasten. Eräässä kohdassa, lähellä rakennuksen julkisivun keskustaa, olivat rakennustelineet selvästi korkeammat kuin muualla.
Kun he lähestyivät rakennusta, hämmästytti heitä kaikkia syvä hiljaisuus ja rauha, joka siellä vallitsi.
— Se näyttää aivan hylätyltä, kuiskasi Sylviane.
— Eikö täällä ole yövartijaa? kysyi Arthur Forrest.
— Ei, vastasi Peterson, mitä minä sillä tekisin? Tilukseni ulottuvat puolen penikulman päähän joka suunnalle ja niiden ympärillä on muuri.
Kun he olivat ennättäneet noin viidenkymmenen metrin päähän rakennuksesta, pysähtyi Sylviane vastahakoisena.
— Tulkaa! virkkoi Peterson.
— Se on niin kaamea! vastusti Sylviane.
— Niin, se on kyllä hieman kaamea, vastasi Peterson, varsinkin jos annatte vallan sellaiselle tunteelle. Mutta meidän täytyy edemmäksi, jotta voitte nähdä seitsemän mailin päässä täältä sijaitsevan Viiden Kaupungin sulattimojen savutorvet ja tulen. Se on näky, jota ette hevillä unohda.
He astuivat julkisivun eteen ja rakennuksen valtavat mittasuhteet esiintyivät nyt täydellisinä.
— Rakas ystäväni, huomautti Arthur Forrest, tästähän tulee suuremmoinen.
— Niin, vastasi omistaja ylpeänä, ymmärrän, että se sinun mielestäsi on suuri. Minä olen nyt jo tottunut siihen.
— Ja sinä olet tehnyt tämän kahdessa kuukaudessa?
— Työmiehet ovat sen tehneet. Tämä on luonnollisestikin vasta alussa. Tämä ei ole mitään. Se tulee maksamaan 200,000 puntaa ja sisustus vielä lisäksi 100,000.
— Sinä, Peterson, olet mies, jolla on suurpiirteiset aatteet.
Onnittelen sinua.
— Pötyä! Te näette nuo telineet tuossa keskellä — Siihen tulee iso, kaksinkertainen keskitorni. Jos ei teillä ole mitään sitä vastaan, voimme kiivetä telineille. Se maksaa vaivan. Jos emme mene ylös, emme voi nähdä näköalaa paitsi kiertämällä koko rakennuksen. Mitä arvelette, mrs Forrest?
— Täytyykö meidän mennä tikapuita myöten? kysyi Sylviane naisellisen arasti.
— Ei, portaat ovat verrattain mukavat — olen antanut laittaa ne sellaisiksi työmiesten takia. Tämä ei ole mikään urakkatyö.
— Mennään ylös! myönsi Arthur. Tule, Sylviane, se tekee hyvää sinulle!
Forrest oli erinomaisella tuulella.
Petersonin ohjeita seuraten he olivat piankin pylväitten ja parrujen välissä ja suoraan heidän edessään kohosivat jyrkät portaat. Niiden kummallekin puolen oli pinottu korkeat kasat tiilikiviä, jotka kuutamossa välkkyivät aivan vaaleina.
He kapusivat ylös, tekivät käänteen kulmassa, kapusivat taasen ja tekivät käänteen toisessa kulmassa ja seisoivat viimein huohottaen telineitten ylimmällä laatalla, neljäkymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella.
Äkkiä Sylviane katsoi taakseen.
— Mikä se oli? huudahti hän.
— Mikä sitten, rakkaani?
— Minä olin kuulevinani jotain takaamme, Arthur.
— Älä ole hermostunut, Sylvie. Minä pelkään, että kuu ja Petersonin rautatehdas ovat liikaa sinulle.
Vastaamatta mitään hän kiersi kätensä miehensä kaulaan.
— Minä näin jonkun, kuiskasi hän.
— Puhut turhia!
— Minä näin jonkun, ja minä kuulin askelet.
— No niin, Sylvie, otaksutaan, että se oli kummitus.
Tämä lyhyt keskustelu tapahtui niin matalalla äänellä, että Arthur Peterson ei kuullut sitä. Forrest koetti lohduttaa vaimoaan. Sitten hän sanoi itselleen, että Sylvianen täytyi olla ylen määrin väsynyt matkan jälkeen, mutta huolimatta siitä, että hän koetti kaikin voimin poistaa mielestään Sylvianen levottomuutta, oli pelko, joka selvästi ilmeni Sylvianen silmistä, siirtynyt myös häneen.
— Tulkaa nyt tänne toiselle puolelle, sanoi Peterson, niin voimme nähdä Crewen rautatieaseman lyhdyt. Älkää pelätkö. Tämä on neljän parrun levyinen, mutta pahaksi onneksi ei voi pitää mistään kiinni. Seuratkaa minua, tämä ei ole ensinkään vaarallista.
Hän osoitti jonkinlaista siltaa, joka näkyi hyvin selvästi kuutamossa ja joka johti siltä laatalta, jolla he seisoivat, samanlaiselle toisella puolen.
— Tulkaa! sanoi hän vielä kerran ja astui sillalle. Yksi parruista antoi perään ja samassa silmänräpäyksessä oli Arthur Peterson kadonnut kuin noiduttu. Ei kuulunut huutoa, ei minkäänlaista ääntä — vain Sylvianen pidätetty kiljahdus. Mies ja vaimo kuuntelivat turhaan edes jotain pientä elonmerkkiä.
Peterson oli poissa. Silmänräpäyksen ajan hän seisoi heidän edessään kuun kirkkaassa valaistuksessa, niin lähellä, että he olisivat voineet ojentaa hänelle kätensä, seuraavassa silmänräpäyksessä eivät he kuulleet eivätkä nähneet häntä. Oli kuin jokin kauhea ja salaperäinen käsi olisi ojentunut tyhjyydestä ja vetänyt hänet luokseen.
— Palkin on täytynyt liukua alas poikkiparrulta, virkkoi Forrest.
Miksi täytyy ihmisluonteen aina äkkinäisen onnettomuuden sattuessa paeta arkipäiväisyyteen ja luonnollisuuteen? Tuona hetkenä oli kuolematon sielu äkkiä kadonnut olemattomiin ja Arthur Forrestin täytyi välttämättä sanoa, että palkki oli liukunut alas poikkiparrulta.
— Ei kuulunut minkäänlaista putoamisen aiheuttamaa ääntä, jatkoi hän ja koetti puhua luonnollisella äänellä. Kuulitko sinä mitään, Sylvie?
Sylviane pudisti hitaasti päätään.
— Hän on loukkaantunut kuolettavasti! huudahti hän.
Arthur laskeutui polvilleen ja katsoi syvyyteen. Hän ei voinut nähdä muuta kuin sysipimeyttä. Lyhtyjä eivät he olleet ottaneet mukaansa ylös telineille.
— Peterson! huusi Arthur. Huutoon vastasi kaiku.
— Hän on aivan varmasti loukkaantunut kuolettavasti!
— Menkäämme alas, virkkoi Arthur. Pidä kädestäni kiinni.
Arthur ei koettanut edes lohduttaa Sylvianea. Hänestä oli typerää, että hän oli aikaisemmin koettanut rauhoittaa häntä. Eivätkö naisten aavistukset ja enteet ole herkemmät ja varmemmat kuin miesten? Eikö aina ole ollut siten ja eikö siten tule ikuisesti olemaan? Ja kuitenkin vakuuttavat miehet alituisesti, että naiset ovat levottomia syyttä suotta.
Hän koetti arvailla, kenet tai mitä Sylviane oli nähnyt ja kuullut, mutta hän ei saattanut keksiä minkäänlaista ratkaisua arvoitukselle. Sylviane empi liikauttaa itseään — jos yksi palkki antoi perää, niin miksipä ei toinenkin?
— Tule! lausui Arthur komentavasti, melkein töykeästi.
— Eikö se saata olla vaarallista? kysyi Sylviane vavisten.
— Älä pelkää, virkkoi Arthur miehen ehdottomalla varmuudella.
Ja he kapusivat alas karkeatekoisia puuportaita pitkin, hitaasti, varovasti, toisin hetkin kuun valossa, toisin hetkin syvässä pimeydessä. Kun he pääsivät alimmalle laatalle, kuulivat he puoleksi tukahtuneen äänen sanovan:
— Kaikki on hyvin — kaikki on hyvin, ja joku olento lähestyi heitä.
Se oli Peterson itse.
— Kaikki on hyvin, virkkoi hän puhuen varmalla, innokkaalla äänellä. Toivon, että ette pelästyneet. Minä putosin santakasaan, joka oli juuri ajettu sinne tänään iltapäivällä. Minä mykistyin hieman ensi hetkessä, mutta minä olen aivan vahingoittumaton. Se oli joka tapauksessa aika korkealta, neljäkymmentä jalkaa! Jos ei tuota santakasaa olisi ollut, olisi se ollut minun loppuni. Nyt me voimme, minun mielestäni, mennä kotiin ja juoda hiukan konjakkia ja vettä.
Kun Peterson astui varjosta esiin, näkivät he, että hän oli kadottanut hattunsa. Hänen tukkansa oli sekaisin ja kuun valossa huomasi lisäksi, että hänen vaatteensa olivat pahasti ryvettyneet.
Forrest tunsi Sylvianen nojaavan raskaasti hänen käsivarttaan vasten.
Hän oli pyörtymäisillään.
— Kas niin, kas niin, virkkoi Forrest hänelle, ja tahdonponnistuksella onnistui hänen voittaa heikkoutensa.
— Älkää olko huolissanne, mrs Forrest, sanoi Peterson ja astui vielä lähemmäksi. Minä olen virkeä kuin särki, mutta huomenna olen varmaankin tunteva hieman jäykkyyttä ruumiissani.
— Minä olen hyvin iloinen, ettet vahingoittunut ensinkään, sanoi Arthur Forrest. Mutta tätä päivää kai voinet pitää oikein ihmeitten päivänä?
— Niin, niinpä tosiaankin, myönsi Peterson.
He ottivat lyhtynsä ja palasivat kotiin melkein vaiti ollen koko matkan. Ei kukaan keksinyt mitään sanottavaa.
Kun he kulkivat talvipuutarhan läpi huusi Peterson:
— Sims! Missä Sims on? Minun vaatteeni täytyy harjata. Ja sanokaa jollekin, että saliin tuodaan heti konjakkia ja soodavettä.
— Tässä olen, vastasi Sims ja astui esiin heidän takaansa puutarhasta. Arthur Forrest valaisi lyhdyllään miehen kasvoja. Hänen kasvoillaan oli välinpitämätön, kunnioittava, vilpitön hymy, miehen hymy, miehen, joka tuntee oman arvonsa ja toisten, ja joka elää sovinnossa koko luomakunnan kanssa.
Arthur Forrest istui kauan ylhäällä ja puheli Petersonin kanssa ja kun hän oli toivottanut hänelle hyvää yötä, istuutui hän pukeutumishuoneeseen — joka oli Sylvianen ja hänen makuuhuoneensa edessä — polttaakseen loppuun saakka savukkeensa. Talossa oli aivan hiljaista, jos ei ota huomioon tuota epämääräistä, selittämätöntä ääntä, jonka tuskin voi eroittaa pimeyden vallitessa. Hän heitti paperossipätkän tuhkakuppiin, astui ikkunan ääreen ja katsoi ulos. Kuu vaipui harjun taa ja sen valo lankesi uuden rakennuksen rungolle, joka seisoi tuolla niin eriskummallisena ja alastomana.
Samassa hän kuuli jotain kolinaa huoneesta.
— Arthur!
Kalpea olento makasi hänen jalkojensa juuressa. Se oli Sylviane yöpuvussaan. Vavahdellen ja väristen nyyhkytyksistä, tukka avoimena ja silmät kyynelten sumentamina makasi hän Arthurin edessä kuin epätoivon ja surun vertauskuva.
— Rakas Sylvianeni, oletko sinä sairas? Arthur kohotti hänet seisomaan ja asetti hänet sitten tuolille istumaan. Mitä nyt on tapahtunut? Näitkö pahaa unta?
— Jumala suokoon, että se olisi sitä! vastasi hän. Hän tarttui samassa Arthurin käteen, mutta laski sen irti jo taasen kuin se olisi polttanut. Arthur, he koettavat tappaa hänet!
— Kutka koettavat tappaa kenet?
— Mr Petersonin. Minä tiedän sen.
— Rakas Sylvie, mitä sinä tarkoitat?
Hän tuumi itsekseen, että hänen vaimonsa käytös oli ollut hyvin merkillistä siitä asti, kun he olivat tulleet saliin päivällisen jälkeen.
— Sims on täällä! virkkoi Sylviane kauhunsekaisella äänellä. Niin pian kuin näin Simsin salissa, tiesin, että jotain oli tekeillä. Hänen nyyhkytyksensä lakkasi ja hän mutisi käsittämättömiä sanoja.
— Kas niin, virkkoi Forrest koettaen rauhoittaa häntä, älä nyt itke.
Silloin en voi kuulla, mitä sanot. Mitä sinä sanoit Simsistä?
— On kyseessä jokin suunnitelma, vastasi Sylviane. Etkö sinä huomaa sitä? Ensin katkesi vetohihna, sitten irtaantui pyörä ja viimein tuo irtonainen palkki. On suorastaan ihme, ettei mr Peterson ole kuollut. Mutta he koettavat tappaa hänet. He eivät anna minkään estää itseään. Sinä et tunne heitä, Arthur.
— Keitä sitten?
— Tohtori Colpusta — ja…
— Tohtori Colpusta?
— Niin, ja voitko ajatella, Arthur? — äitiäni!
— Sylviane!
— Niin, äitini. He ovat lähettäneet Simsin tänne — hän toimii heidän määräystensä mukaan. Olen vakuutettu siitä. Kun olimme ylhäällä rakennustelineillä, näin jonkun — sen täytyi olla Sims.
— Mutta rakas Sylvie, miksi tohtori Colpus ja äitisi tahtoisivat surmata mr Petersonin? Hänen tarkoituksensa oli mukaantua Sylvianen ajatuksenjuoksuun. Hän luuli, että Sylviane kuvitteli ja että Petersonin ihmeelliset onnettomuudet olivat tehneet häneen niin voimakkaan vaikutuksen, ettei hän ollut samanlainen kuin tavallisesti.
Sylviane istui hetken hiljaa ja näytti kokoavan kaikki voimansa vaikean tehtävän suorittamiseen.
— Kerron sinulle, Arthur, aloitti hän. Kerron sinulle kaiken. Olisin tehnyt sen aikoja sitten, mutta en ole uskaltanut. Minä pelkäsin niin äitiä. Suunnitelma oli järjestetty aivan alusta alkaen. Ennenkuin me tutustuimme sinuun, tiesivät äiti ja tohtori Colpus, että sinulla oli oikeus Petersonin omaisuuteen. Siksi meidät tutustutettiin sinuun. Minulle annettiin määräys, että minun oli mentävä kanssasi naimisiin. Muun voit arvata, niin, sinähän tiedät sen itse asiassa. Kun avioliittomme oli saatu lopullisesti järjestetyksi, piti tohtori Colpuksen ilmoittaa sinun sukulaisuudestasi Petersonin suhteen aivankuin hän juuri olisi saanut asiaa tietää.
Sellainen ajatus, että hänen vaimonsa kuvitteli vain tyhjänpäiväistä, katosi silmänräpäyksessä Arthurin mielestä. Hän ymmärsi heti, että Sylvianen sanoihin sisältyi kylmä, katkera totuus. Hän muisti koko joukon pikkuseikkoja, joista hän tähän asti oli ollut välinpitämätön ja joita hän oli väheksinyt, ja nuo pienet seikat varmensivat sen peloittavan syytteen mrs Cavalossia ja tohtori Colpusta vastaan, jonka Sylviane oli tuonut ilmi hätäisin lausein.
— Sylvie! huudahti hän nousten seisomaan. Menitkö kanssani naimisiin siksi, että luulit minusta tulevan miljonäärin?
Sylviane painoi kauniit kasvonsa käsiään vasten.
— En, vakuutan sinulle Jumalan nimessä, en, vastasi hän kuiskaten.
Minä rakastin sinua, ja minä rakastan sinua, Arthur! Etkö usko minua?
— Uskon, vastasi hän paikaltaan liikahtamatta. Jatka!
— Se oli virhe heidän laskelmissaan kun sinä et tahtonut esittää oikeuksiasi ja kun sinä tiesit jo kaiken aikaisemmin. Sitä he eivät olleet ottaneet huomioon ja heidän täytyi aloittaa taasen alusta. Voi, Arthur, minä kuulin heidän keskustelevan sinä iltana, kun sinä olit sairas. Minulla oli mitä kauheimmat epäilykset ja siksi minä hiivin salin ovelle sinä iltana, kun sinun sairaudessasi tapahtui niin paha käänne, ja minä kuulin, mitä tohtori Colpus ja äiti keskenään puhuivat. Äiti — äiti… Minä en voi sanoa sitä.
— Sinun täytyy sanoa se minulle, Sylviane.
— Hän — tahtoi, että sinä kuolisit, Arthur! Hän aukaisi sinun huoneesi ikkunan, että sinä — ettet sinä paranisi, Arthur. Minä näin, että se oli hieman auki, kun hän oli lähtenyt huoneesta. Hän ei ollut sulkenut sitä täydellisesti. Olisin antanut mitä tahansa, saadakseni täydelliset todisteet häntä vastaan, mutta minä en uskaltanut syyttää häntä, minä en uskaltanut. Minä olen aina pelännyt häntä niin.
— Miksi äitisi tahtoi, että minä kuolisin? kysyi Arthur kylmästi.
— Hän luuli, että sinun kuoltuasi he voisivat esittää vaatimuksensa omaisuuteen nähden minun oikeuksillani — sen verran kuulin. Mutta tohtori Colpus sanoi, että se olisi hyvin vaikeata ja että sinut täytyi pelastaa mihin hintaan tahansa. Sitten kuulin hänen sanovan äidille, että toinen Arthur on enemmän tiellä. He arvelevat, että jos mr Peterson kuolisi, ottaisit sinä empimättä omaisuuden vastaan.
— Se ei voi olla totta! huudahti Forrest. Se on uskomatonta! Hänen koko ruumiinsa vapisi sanomattomasta vihasta ja kauhusta.
— Se on totta, virkkoi Sylviane, ja siksi Sims on nyt täällä. Sims on mies, johon he voivat luottaa. Hän tekee, mitä hänen tehtäväkseen määrätään.
Forrest kulki edes takaisin huoneessa.
— Niin, virkkoi hän viimein seisahtuen vaimonsa i eteen, se on totta. Minulla oli ollut sellainen tunne, että äitisi oli seikkailijatar, mutta minä ajattelin vain sinua.
— Minä jätän sinut huomenna, Arthur. Se on vähäisin, mitä voin tehdä.
Sanokaamme nyt hyvästi.
— Jätät minut! huudahti Arthur.
— Niin, minun täytyy. Se on, kuten sanoin, vähäisin, mitä voin tehdä — minulla on äitini veri suonissani. Enkö myöntynyt ensin alussa hänen suunnitelmiinsa? Kyllä, sen tein! Minä olen hyljätty olento. Minä en ole sen arvoinen, että katsot minuun enää kertaakaan. Mutta vannon sinulle, Arthur, että en tietänyt heidän tahtovan surmata sinut. Tiesin vain, että sinusta piti tulla rikas, hyvin rikas. Jos en minä sattumoisin olisi rakastunut sinuun, olisin mennyt kanssasi naimisiin tuntematta pienintäkään omantunnon vaivaa. Ja kun minä huomasin että rakastin sinua, sanoin itselleni, ettei minun pitäisi mennä kanssasi naimisiin, ettei se olisi oikein sinua kohtaan. Mutta rakkauteni houkutteli minua, kiusaus oli ylivoimainen — ja äiti oli niin kauhea. Ja sitten tahdoin niin mielelläni olla vaimosi, Arthur. Minä päätin, että kertoisin sinulle kaiken mentyämme naimisiin, mutta en silloinkaan uskaltanut — minä pelkäsin, että sinä halveksisit minua ja lähettäisit minut kotiin äidin luo. Mutta nyt, kun olen nähnyt sinun olevan vähällä tulla murhatuksi ja mr Petersonin melkein murhattuna, en voi enää kauemmin vaieta. Sinun täytyy koettaa antaa minulle anteeksi, Arthur. Ja jos et voi, niin unohda ainakin. Minä menen kauas, kauas pois luotasi ja kauas äidin luota. — Ei, en pyydä sinulta suudelmaa ennen lähtöäni.
— Ennen lähtöäsi? toisti Arthur. Sinä sanot nähneesi, että he ovat melkein murhanneet minut, ja nyt tahdot itse murhata minut?
— Arthur! huudahti Sylviane.
— Älä sitten sano sanaakaan lähdöstäsi.
Sylviane vaipui hänen jalkojensa juureen.
— Sinä uhri parka! virkahti Arthur tahtomattaan. Sanomatta enää sanaakaan nosti hän hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet makuuhuoneeseen. Sylviane sulki silmänsä raukeana. Arthur seisoi sängyn vieressä, kunnes Sylviane aukaisi silmänsä.
— Sylvie, sanoi hän hiljaa, luotan sinuun kuin itseeni. Et kai tahdo lähteä luotani pois?
Sylvianen huulille kohosi kaunis, surullinen hymy.
— Koko hyödyttömän elämäni aikana, kuiskasi hän, en ole tehnyt mitään, millä olisin ansainnut rakkautesi ja hyvyytesi.
— Enkelini, vastasi hän, siinä on kyllin, kun olet olemassa. Kedon liljat eivät kudo eivätkä kehrää. Nyt sinun täytyy nukkua. Et kai sinä pelkää enää?
— En nyt, huokasi hän.
Arthur aikoi lähteä syvästi liikutettuna.
— Arthur! kuiskasi Sylviane.
— Mikä on, rakkaani? Hän katsoi taasen vaimoaan.
— Sinä koetat kai pelastaa mr Petersonin? kuiskasi hän.
— Ole rauhassa, rakkaani, vastasi hän ja Sylviane kiitti katseellaan häntä tuosta lupauksesta.
Samassa kuului kevyt koputus pukeutumishuoneen ovelta. He hätkähtivät molemmat.
— Kuka siellä? kysyi Forrest lujalla äänellä.
— Minä, Sims.
— Odota sitten silmänräpäys.
Forrest hyväili kädellään hellästi vaimonsa otsaa. Sitten hän meni pukeutumishuoneeseen, sulki sen ja makuuhuoneen välisen oven ja aukaisi käytävään vievän oven.
— Astu sisään, sanoi hän, ja Sims astui huoneeseen.
— Vai niin, sinäkö se olet? virkkoi Forrest. Oletko vielä ylhäällä näin myöhään? Ja hän lukitsi nopeasti myös ulko-oven.
XIII.
Sims antautuu.
Aina järkähtämättömän varma Sims katsoi ihmetellen Arthur Forrestia, kun tämä lukitsi pukeutumishuoneen oven.
— Mr Peterson lähettää terveisiä, sanoi hän levollisesti, pyytäen ilmoittamaan, että hän unohti sanoa teille menevänsä huomenaamulla varhain ulos, jotta ette odota häntä aamiaiselle, jos hän sattuisi hieman viipymään.
— Vai niin, sanoi Arthur Forrest ja työnsi oikean kätensä erääseen ruskeaan laukkuun, joka oli pöydällä avattuna, vai niin, mr Peterson aikoo huomenaamulla varhain mennä ulos. Hän ei puhunut asiasta mitään minulle ja siitä on kulunut vain neljännes, kun me erosimme.
— Ei, hän unohti sanoa.
— Makaako hän nyt?
— Kyllä.
— Meneekö hän metsästämään aamulla?
— Ei, minä — minä luulen, että rakennuksella on jotain, jonka hän haluaa järjestää.
— Ahaa! huudahti Forrest niin pontevasti kuin osasi, mutta katsomatta
Simsiin. Kuulepas samalla: mr Peterson näytti olevan hyvin hämmästynyt,
kun minä kerroin hänelle, että sinä olit aikaisemmin ollut mrs
Cavalossin luona. Mistä johtuu, ettei hän tietänyt siitä?
— Kun hain paikkaa, esitin minä todistuksen vain viimeisen edellisestä paikastani.
— Miksi?
-. Niin, ollakseni totuudenmukainen, satuin pahaksi onneksi riitaantumaan mrs Cavalossin kanssa — sen tahtoo sanoa mrs Colpuksen kanssa, eikä hän tahtonut antaa minulle minkäänlaista todistusta.
— Varsin näppärä keksintö, Sims, virkkoi Forrest, joka ei ensinkään näyttänyt hyväksyvän tällaista selitystä. Ja nyt tiedoittaa mr Peterson, että hän aikoo mennä ulos varhain aamulla, eikä meidän tarvitse odottaa häntä aamiaiselle?
— Niin, siten hän sanoi.
— Vai niin. Forrest katsoi nyt ensimmäisen kerran Simsiä. Tuo tervehdys ei kai voine olla mitään sinun keksimääsi, Sims? lausui hän hyvin hitaasti.
— En ymmärrä, mitä tarkoitatte, mr Forrest.
— Niin, jos esimerkiksi aiot päästä eroon isännästäsi yön aikana ja tahdoit, että se huomattaisiin mahdollisimman myöhään?
— Mr Forrest!
— Sinä kuulit, mitä sanoin.
— Päästä eroon isännästäni?
— Niin, murhata hänet, jos pidät parempana sitä sanaa, toimittaa hänet pois tieltä — tietystikin puhtaasti onnettomuuden kautta.
— Mr Forrest, minun täytyy tosiaankin esittää vastalause — minä — minä toivon, ettei konjakki…
— Peli on menetetty, Sims. Minä tunnen sinun ja Colpuksen pariskunnan aikeet.
Ensimmäisen kerran elämässään hämmentyi Sims niin, että hän menetti mielenmalttinsa ja teki tyhmän teon. Hän hyökkäsi ovea kohti.
— Pysähdy! huusi Forrest ja veti samassa ladatun revolverin esiin laukusta. Minulla on aina tapana pitää tämän mukanani, virkkoi hän. Istuudu, Sims!
Sen sijaan että olisi istuutunut, vetäytyi Sims yhä enemmän oveen päin.
— Istuudu, Sims! toisti Forrest täysin rauhallisena. Ovi on lukossa.
Hän kohotti revolverinsa.
— Te ette uskalla ampua, sanoi Sims.
— Enkö uskalla? lausui Forrest. Pyydän, ettet liiaksi luota pitkämielisyyteeni. Kolmannen kerran kehoitan sinua istumaan — istuudu tuolle tuolille!
Sims totteli.
— Nyt voimme jatkaa, sanoi Arthur Forrest hänkin istuutuen pitäen revolveria polvellaan. Ei puhuta niin kovaäänisesti, sillä vaimoni makaa viereisessä huoneessa ja hänen täytyy saada nukkua.
— Minä en ensinkään tajua, mitä tämä merkitsee, sanoi Sims. Minä tulin vain tänne tuomaan terveisiä isännältäni…
— Kuuntele nyt tarkoin, Sims, mitä minä sanon. Minä en epäile hituistakaan, että sinä olisit roisto, mutta toisinaan täytyy kunniallisten ihmisten käyttäytyä roistomaisesti. Minä tiedän ehdottoman varmasti, että on kyseessä suunnitelma raivata mr Peterson tieltä ja sinun pitää huolehtia siitä. Minä voin osoittaa todeksi, mitä sanon ja paljon enemmänkin. Nyt teen sinulle erään ehdotuksen. Jos kerrot minulle kaiken, mitä tiedät — kaiken, sanon — ja lupaat heti lähteä maasta, niin annan sinun mennä. Mutta jos sinä vastustat minua, suljen sinut lukkojen taakse tänne ja lähetän noutamaan poliisia.
— Paras lähettää hakemaan sitten heti, virkkoi Sims marttyyrin ilme kasvoillaan, sillä enhän minä voi puhua asioista, joista en tiedä mitään.
— Älä ole tyhmä, Sims, jatkoi Forrest, joka päätti uskaltaa lausua vielä erään rohkean syytteen. Minä näin sinut ylhäällä rakennustelineillä illalla ja vaimoni näki myös. Huomenna saa mr Peterson tietää kaiken. Minä tiedän lisäksi, että sinä olit laittanut pyörän sellaiseksi, että se irtaantui. Kun vetohihna meni poikki, saattoi se olla onnettomuustapaus, mutta se saattoi olla myös jotain muuta.
Sims kohotti hiukan kulmakarvojaan, ja sitten syntyi hiljaisuus.
— Jos minä nyt kerron kaiken, sanoi hän viimein happamesti, mistä minä silloin tiedän, että te annatte minun mennä?
— Sitä et voikaan tietää, Sims, sinun täytyy luottaa minuun. Minä saatan rikkoa lupaukseni. Varma et voi olla.
Sims katsoi kaipaavasti ikkunaan.
— Päätä nyt, sanoi Forrest. Haluatko pitää vapautesi tai mennä vankeuteen?
— Mitä te sitten haluatte minun kertovan?
Arthur Forrest huokasi tahtomattaan helpotuksesta. Hän tiesi nyt, että
Sylvianen epäilykset olivat oikeat.
— Minä teen sinulle suoranaisesti asiaa koskevia kysymyksiä ja haluan niihin vastaukset ilman verukkeita. Ensimmäinen kysymys: miten paljon sinun piti saada aviopari Colpukselta, kun mr Peterson oli raivattu pois tieltä?
— Minä en voi tosiaankaan…
— Paljonko?
— Kymmenentuhatta käteistä…
— Hyvä, kymmenentuhatta käteistä ja sitten?
— Sitten kaksikymmentätuhatta.
— Hyvä. Toinen kysymys: tietävätkö Colpukset, että sinun tämänpäiväiset yrityksesi ovat epäonnistuneet?
— Eivät.
— Milloin he saavat tietää?
— Huomenaamulla puoli yhdeksän aikaan.
— Jos nyt otaksumme, ettei mr Peterson — hm — aivan äkkiä kuolisi lähi päivien aikana, että sinä oikeastaan huomaisit olevasi estetty tekemästä sitä, mitä olet tänne tullut tekemään — mikä olisi seuraava teko? Sinähän voit otaksua, että minä tunnen suunnitelmanne.
— Silloin selittäisi mr Colpus mr Petersonille, että hänen rahansa itse asiassa kuuluvat teille.
— He uskovat, että hän jättäisi ne heti minulle?
— Kyllä, jos asia todistettaisiin hänelle — ja se tapahtuisikin.
— Miksi he eivät yrittäneet ensin sitä?
— Koska se on epävarmaa. Hän saattaisi kieltäytyä rahoja luovuttamasta ja…
— Ja jos hän luovuttaisi rahat, saattaisin minä kieltäytyä siinäkin tapauksessa ottamasta niitä vastaan. Eikö niin ole päätelty? Ja siksi teidän mielestänne oli yksinkertaisempaa raivata mr Peterson pois! Nyt tulee kolmas kysymys: otaksuitteko te, että minä muuttaisin päätökseni omaisuuteen nähden mr Petersonin kuoleman jälkeen?
— Kyllä.
— Ymmärrän. Neljäs kysymys: miten kauan olet tuntenut tohtori
Colpuksen ja mrs Cavalossin — tarkoitan mrs Colpuksen?
— Lähes kaksikymmentä vuotta.
— Oletko ollut mrs Cavalossin palvelija koko ajan?
— Kyllä.
— Siinä tapauksessa tunnet verrattain tarkkaan mrs Colpuksen liikehommat?
— Kyllä.
Miehen huulilla välähti hymy.
— Odotahan, mietitäänpäs, onko jotain vielä. Niin, viides kysymys: otaksu, että minä olisin ottanut vastaan rahat, mitä etua sinulle ja aviopari Colpukselle olisi ollut siitä? Mrs Colpus on anoppini ja hänestä olisi tietysti mieluista, kun minä olisin miljonääri, mutta sehän tulisi aina riippumaan minun hyväntahtoisuudestani, saisiko hän joskus jotain Petersonin miljoonista. Oliko siis teidän tarkoituksenne, että heti kun minä olisin ottanut rahat vastaan, lähettäisitte minut samaa tietä kuin mr Petersonin?
— Tahdotteko te todellakin, että minun on vastattava siihen kysymykseen?
— Tahdon. Ja sinun on Jumalan nimessä myöskin vastattava.
Vastaus tuli täysin levollisesti.
— Kyllä, sellainen oli tarkoitus. Kuten tiedätte, olette te kirjoittanut erään testamentin vaimonne nimiin.
— Vaimoni nimiin, kyllä! mutisi Arthur. Mrs Colpus ei tunnu paljoakaan ajattelevan tyttärensä tunteita, sanoi hän katkerasti.
— Hänen tyttärensä, huomautti Sims, pitäisi pian olla tottunut leskeksi jäämiseen.
Arthur hypähti seisomaan erään ajatuksen valtaamana.
— Ja tuliko Drew myös —? Hän vaikeni. Hän ei voinut lausua, mitä hän ajatteli.
Sims nyökkäsi välinpitämättömästi.
— Kuka teki sen?
— Colpus.
— Mutta vaimoni ei kai aavistanut siitä mitään? Ei, hän ei voinut.
— Ei hän aavistanut mitään.
Arthur istuutui taasen. Hän tunsi kalpenevansa. Ajatus, että Sylvianesta kauneutensa takia oli tehty sellainen syötti, joka johtaisi varakkaita miehiä tuon inhoittavan kolmikon kynsiin, kauhistutti häntä. Tuo häväistys oli hänestä enemmän kuin ajatella saattoi ja hän tunsi olevansa kuin lamaantunut.
— Sims, sanoi hän viimein. Sinä ja rikostoverisi olette inhoittavimpia roistoja, mistä milloinkaan olen kuullut. Sanoin, että annan sinun mennä ja minä annankin. Lähde heti tiehesi. Minä huolehdin siitä, että jätät tämän talon. Saat kahdentoista tunnin etumatkan.
Hän nousi seisomaan pitäen yhä revolveria kädessään.
— Kiitos! virkkoi Sims.
XIV.
Aviopuolisoiden kesken.
Sillä välin tapahtui Lontoossa yhtä ja toista, jolta ei puutu mielenkiintoa. Samana iltana kun Arthur Peterson putosi alas neljänkymmenen jalan korkeudesta, istuivat tohtori Colpus ja hänen silmiensä ilo Hotel Cecilin salissa. He istuivat eräässä nurkassa mahdollisimman etäällä komeasta sisäänkäytävästä ja tuntui siltä kuin he olisivat tahtoneet piiloutua tuon vihreällä ja kullalla kirjaillun huoneen runsaitten verhojen ja huonekalujen joukkoon. Yö oli jo pitkälle kulunut, kello oli neljännestä vailla kaksi. Eräs vahtimestari astui saliin katsoen pariskuntaa hyvin lähentelevästi.
— Suokaa anteeksi, virkkoi hän, aioin sammuttaa tulet. Minä luulin…
Tohtori Colpus viittasi hänet ulos kiivaalla liikkeellä. Miehen sanat olivat olleet melko kohteliaat, mutta hänen käytöksensä hävytön. Ei ainoakaan inhimillinen olento ole suuremmassa määrin inhimillinen kuin ison, rikkauden palvelukseen omatun hotellin vahtimestari. Tämä mies oli huomannut tohtorin ja hänen vaimonsa selvästi vaatimattoman taloudellisen tilan. Heidän oli ollut pakko muuttaa komeista huoneista, joissa he aikaisemmin olivat asuneet, pois ja vahtimestari, joka oli huomannut miten heille vähitellen oli käynyt, oli myös vähitellen muuttunut julkeammaksi heitä kohtaan, siten osoittaen olevansa syvästi inhimillinen.
— Kirotun huono onni! virkkoi tohtori, kun vahtimestari oli mennyt.
— Me muutamme Savoyiin, lausui mrs Colpus mankuvalla äänellä.
— Senhän voimme tehdä, myönsi tohtori, kun olemme maksaneet laskumme täällä. Hän hymyili.
— Sinun ei tarvitse koettaa olla sukkela minun kustannuksellani,
Frank, huomautti hänen vaimonsa marttyyrimaisesti.
Tohtori sulki hänet syleilyynsä ja suuteli kolme kertaa hänen kasvojaan, joilla ei näkynyt ainoatakaan vuosien jättämää jälkeä.
— Anna anteeksi minulle, pyysi hän, kun suututin sinut, vieläpä syntymäpäivänäsi.
Mrs Colpus hätkähti ja sulki silmänsä puoleksi minuutiksi.
— On parasta, sanoi hän, että menemme nukkumaan.
He menivät takaisin huoneeseensa alakuloisina ja miettiväisinä. Mutta sinne mennessä poikkesi tohtori Colpus hotellin konttoriin katsoakseen, oliko siellä sähkösanomaa. Ei ollut hänelle mitään.
— Oliko tullut mitään? kysyi hänen vaimonsa, kun tohtori astui huoneeseen.
— Ei mitään, vastasi hän lyhyesti ja meni pukeutumishuoneeseensa. Siellä hän istui kauan ajatellen menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Kello oli melkein kolme, kun hän meni nukkumaan. Nainen, joka tänään oli täyttänyt kolmekymmentäviisi vuotta, näytti nukkuvan. Tohtori ojensi kätensä sammuttaen sähkövalon ja pian hänkin nukkui.
Mutta kello viideltä hän heräsi siihen, että huone oli valaistu. Hänen kaunis puolisonsa istui — puettuna ihastuttavaan aamutakkiin — pukeutumispöytänsä ääressä suoraan ikkunan edessä. Kun hän istui selkä tohtoriin päin, ei tohtori saattanut nähdä, mitä hän teki. Mutta hän eroitti setelirahojen rapinan ja yleisesti niin mieluisan kultarahojen kilinän. Nyt oli kuitenkin tuo kilinä epämiellyttävää tohtori Colpuksesta, sillä se kaikui hänen korvissaan kuin rikkauden alakuloinen joutsenlaulu.
— Etkö sinä palele, rakas ystäväni? kysyi hän levollisesti.
Hän ei vastannut. Rapina ja kilinä jatkui vielä hetken. Sen jälkeen mutisi mrs Colpus aivan kuin itsekseen:
— Viisikymmentäneljä puntaa ja kymmenen shillinkiä.
— Ja meidän tämänviikkoinen laskumme nousee ainakin kuuteenkymmeneen, vastasi tohtori.
— Hyi, miten epämiellyttävä sinä olet! sanoi hänen vaimonsa. Minä olin niin levoton, etten voinut nukkua, ja siksi nousin ylös miettiäkseni ja katsoakseni, miten paljon meillä on, ja sitten — ja sitten sinä olet noin epämiellyttävä!
— Miten saatat sanoa siten, Marie. Tiedäthän sydämessäsi, etten minä ole epämiellyttävä. Sinä tiedät ettei sinulla ole mitään muistuttamista minuun nähden aviopuolisona. Kohtalo ei ole meitä suosinut ja kun sinä olet liian älykäs suuttuaksesi kohtalolle, suutut sinä sen sijaan minulle. Enkö ole pyytänyt sinua, melkeinpä polvillani, useitten kuukausien aikana, että muuttaisimme tästä loistohotellista asumaan rauhalliseen, hiljaiseen täysihoitolaan Bloomsbury Squaren varrella, josta olen kertonut sinulle?
— Täysihoitola Bloomsbury Squaren varrella! huusi mrs Colpus ja kääntyi tuolillaan. Jos puhut siitä vielä, niin minä tulen hassuksi. Minä kuolisin Bloomsbury Squaressa.
— Noh, sitä en usko, sanoi tohtori. Täytyy olla paljon ankarampi ilmasto kuin Bloomsbury Squaressa vallitseva, joka pystyisi ottamaan sinut hengiltä, rakas ystäväni.
— En ikinä olisi uskonut, että meidän täytyisi istua kädet ristissä kaikkien näiden kuukausien aikana ilman, että mitään erikoisempaa tulisi tehdyksi. Minulla oli suurempi luottamus sinun kykyihisi, Frank.
— Rakkahin, vastasi tohtori, minä olen tehnyt voitavani — minä teen kaiken, minkä voin, ja Sims tekee kaiken, minkä hän voi. Ja sinä muistat, että minä sanoin sinulle kesällä, että me kyllä tarvitsisimme kuusi, seitsemän kuukautta. Mutta me olemme eläneet niin ylellisesti, että…
— Me emme ole eläneet ylellisesti, keskeytti mrs Colpus. Tämä on ollut vain sellaista, mihin minä olen aina tottunut ja mitä minulla täytyy olla. Mutta en voi käsittää, miksi emme saa Simsiltä mitään tietoja.
— Varmastikin tänä aamuna tulee jokin selvitys, ja jos sinua ehkä rauhoittaa eräs asia, aarteeni, voin kertoa sinulle erään suuren salaisuuden, nimittäin sen, että minulla on lompakossani yksi sadanpunnan seteli. Me emme ole siis aivan vielä nälkärajoilla ja voimme maksaa laskumme viikon lopulla ilman pienintäkään vaikeutta.
— Sinä erehdyt. Sinä olit jättänyt lompakkosi esiin toissa iltana.
Minä näin setelin ja otin sen haltuuni.
— Marie! huudahti tohtori kiivaasti.
— Niin, minä lähetin sen ompelijattarelleni, hän alkoi käydä epämiellyttäväksi.
Syntyi hiljaisuus.
— Huomenna, virkkoi tohtori arvokkaalla äänellä, otan minä viisikymmentä puntaa niistä viidestäkymmenestäneljästä punnasta kymmenestä shillingistä, jotka sinulla on, ja matkustan Monte Carloon. Sinä saat rukoilla itsellesi hyvää onnea.
Näin sanoen hän kääntyi toiselle kyljelleen ja nukkui. Hänen vaimonsa huokasi, pani rahat talteen, riisui aamutakkinsa ja ryömi melkein häpeissään omaan sänkyynsä taasen.
Neljännestä vailla kahdeksan, kun Lontoon talviaurinko vaivaloisesti yritti tunkeutua ikkunaverhojen läpi, kuului ovelta koputus ja Adela astui sisälle tuoden teetä ja käristettyä leipää. Adelalia oli myös viisi kirjettä. Neljä niistä oli laskuja, viides oli leimattu Crewessä. Kun Adela oli antanut ne ja vetänyt verhot ylös poistui hän. Tohtori luki kirjeen hyvin tarkkaan. — Ei mitään onnea, virkkoi hän ja antoi kirjeen vaimolleen.
— Sims alkaa käydä vanhaksi, vastasi tämä. Hänen olisi pitänyt ajatella, että…
— Rakas ystäväni, katkaisi tohtori hänen puheensa, sinä olet sairas.
Tohtori hymyili.
— En minä tosiaankaan ole sairas, vastusti mrs Colpus.
— Kyllä, sinä olet. Sinä olet sairas, sillä minä tahdon, että sinä olet. Minä olen keksinyt erään suunnitelman.
— Minkä sitten? mrs Colpuksen kasvoille ilmaantui hieno toivonväre.
Tohtori kuiskasi jotain hänen korvaansa ja rouva tuntui hyväksyvän sen.
Neljännestuntia myöhemmin tiedoitettiin Adelalle, että hänen emäntänsä oli hyvin sairas. Tohtori nousi ylös ja söi aamiaisen hyvällä ruokahalulla. Puolipäivällistä syödessä oli kuitenkin hänenkin ruokahalunsa huomattavasti vähäisempi, sillä hän oli silloin saanut Simsiltä sähkösanoman, joka pakoitti hänet muuttamaan suunnitelmimiaan useammassa kuin yhdessä kohdin.
XV.
Sataa kultaa.
Palaamme Radway Grangeen ja edelliseen yöhön.
Arthur Forrest saattoi Simsin portinvartijan tuvalle. Oli keskiyö eikä Simsillä ollut tietoisuutta, minne mennä, mutta Forrest tunsi, ettei hän saattaisi olla silmänräpäystäkään rauhallinen, ennenkuin tuo mies oli poissa talosta.
Kun Arthur sitten palasi talvipuutarhan kautta taloon, oli hänen ainoa ajatuksensa: mitä nyt on tehtävä? Hän oli oikeastaan — niin sanoaksemme — tarttunut Simsiä kurkusta ja vetänyt pois hänen myrkkyhampaansa.
Epäilemättä oli Sims pelästynyt ja Arthur oli vakuutettu, että sen roiston puolelta ei ollut enää mitään pelättävissä. Sims ottaisi varmastikin vaarin napsauksesta ja muuttaisi siistin toimintansa johonkin toiseen ilmapiiriin. Kaiken huomioonottaen oli Arthur iloinen, että hän oli toimittanut hänet pois tieltä, mutta mitä hän nyt tekisi? Aviopari Colpus oli kuitenkin aina jäljellä — viekkaina, tutkimattomina, määrätietoisina. Miten hän menettelisi heidän kanssaan? Hänen täytyi tunnustaa, ettei hänellä ollut pienintäkään todistuksen häivettä heitä vastaan. Varmalla syytteellä vastustaa heitä? Siitä ei tulisi mitään! He nauraisivat hänet ulos ja olisivat olevinaan loukattuja. Kääntyisikö hän poliisin puoleen? Poliisikin suhtautuisi häneen epäilevästi hymyillen ja joka tapauksessa haluaisi tietää, miksi hän oli antanut Simsin paeta. Ja kääntyi hän sitten tavallisen poliisin tai yksityisetsivän puoleen, syntyisi tutkisteluja entisyydestä, jotka sekoittaisivat Sylvianen asiaan.
Eräässä kohdin hän teki varman ja horjumattoman päätöksen: Arthur Peterson ei saisi tietää tästä mitään. Hän tunsi Arthur Petersonin ja tiesi, että jos hän saisi vähänkään vihiä asiasta, luovuttaisi hän heti isänsä omaisuuden, mutta silloin hänen elämänsä myös muuttuisi katkeraksi, niin, turmeltuisi.
Forrest meni taasen pukeutumishuoneeseen, aukaisi hyvin hiljaa makuuhuoneen oven ja katsoi huoneeseen. Sylviane oli nukahtanut väsyneenä kaiken mielenliikutuksen jälkeen. Arthur katseli häntä, sulki sitten oven ja istuutui eräälle tuolille. Äkkiä hänestä tuntui, että hänen täytyi herättää Arthur Peterson jonkun keksityn syyn takia saadakseen keskustella hänen kanssaan. Hän tunsi, että hänen täytyi puhua jonkun kanssa ja ehkä hänelle samalla ilmaantuisi tilaisuus selittää Simsin poissaolo tyydyttävällä tavalla. Hän koetti hetken taistella tuota tunnetta vastaan — tuntuihan verrattain kummalliselta herättää isäntänsä keskellä yötä — mutta lopuksi se kuitenkin voitti hänet ja hän astui käytävään. Hän tiesi, että Petersonin huone oli toisella puolella, pitkän käytävän, joka tunnelin tavoin kulki rakennuksen keskitse, alapäässä.
Hän pysähtyi oman huoneensa oven ulkopuolelle ja kuunteli. Ei mitään ääntä kuulunut. Kuu valasi hyvin kelmeänä. Hänestä tuntui kaamealta tuossa hiljaisessa talossa. Hän hiipi käytävässä eteenpäin ja seisoi viimein Petersonin huoneen oven edessä. Sitä vastapäätä oli toiseen kerrokseen johtavat portaat ja oikealla puolella iso ikkuna. Hänen sydämensä takoi nopeasti ja hän hymyili kuin itseään halveksien. Hän koputti ovelle kevyesti.
— Peterson, oletko valveilla?
Vastausta ei kuulunut.
— Peterson, herää! Tahdon puhua kanssasi!
Ei kuulunut vastausta, hänen äänensä kajahti ihmeellisesti käytävässä ja hänestä tuntui, että ääni tunkeutui ullakolle asti. Peterson nukkui nähtävästi hyvin sikeästi, kuten nuoren miehen tuleekin nukkua, vaikkapa hän onkin miljonääri. Arthur asetti kätensä lukonkahvalle ja sanoi itsekseen: — Minä menen sisälle. Minun täytyy saada puhua jonkun kanssa. Hän aukaisi oven. Se oli suuri makuuhuone. Vastapäätä ovea ikkunan edessä oli pukeutumispöytä ja sillä yölamppu, jonka liekehtivä valo valaisi keltaisena huonetta. Iso, vanhanaikainen sänky oli oven takana. Forrest astui sen ääreen. Hän näki, että se oli tyhjä ja ettei kukaan ollut maannut siinä. Hän raapasi tulta tulitikkuun, sytytti kynttilän ja tarkasti huoneen. Vaatekaapissa olivat vaatteet säännöllisesti ripustettuina. Pöydällä oli käytetty kaulus ja kaulanauha. Eräällä tuolilla oli housut ja tuolinselkämyksellä riippui valkea paita. Liivit olivat kokoontaitettuina toisella tuolilla ja lattialla sängyn vieressä oli sukkapari. Peterson oli nähtävästi riisuutunut mennäkseen sänkyyn ja sitten…
Forrest kohotti kynttilää ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen huoneessa. Mitä oli tapahtunut? Olisiko Sims mahdollisesti sinä lyhyenä aikana, joka oli hänen käytettävissään ennenkuin hän tuli Forrestin huoneeseen, voinut —? Hän kuuli käytävästä kolinaa ja kiiruhti ulos huoneesta. Mustiinpuettu nainen laskeutui hitaasti portaita alas astuen askelman kerrallaan. Kun hän näki Forrestin seisova kynttilä kädessään ovella, peräytyi hän hätkähtäen ja kohotti käsivartensa.
— Kuka siellä on? kuiskasi Forrest.
— Minä, vastasi vanhuksen ääni, mrs Hewitt, emännöitsijä. Minä olin kuulevinani jonkun kävelevän täällä alhaalla ja päätin tulla katsomaan, kuka se oli. Onko jotain tapahtunut, mr Forrest? Onko mrs Forrest tullut kipeäksi?
— Missä isäntänne on, mrs Hewitt? kysyi Arthur.
— Minun isäntäni, änkytti vanhus, eikö hän ole huoneessaan?
— Ei.
Vanhus epäröi hetken.
— Te olette siis saanut selvän siitä? kuiskasi hän.
— Minä olen saanut selvän, että hän ei ole huoneessaan, sanoi Forrest. Ja minä tahdon tietää, missä hän on. Minä en aio mennä levolle, ennenkuin olen saanut hänet käsiini.
Vanha nainen kumartui Forrestin puoleen ja kuiskasi tuskin kuultavasti samalla osoittaen ullakolle vieviä portaita:
— Seuratkaa minua ylös.
Vaieten seurasi Forrest häntä. Vanhus meni edellä erääseen huoneeseen, jonka Forrest otaksui olevan hänen, vanhuksen oman.
— Suokaa anteeksi, sanoi hän, olin pakoitettu tuomaan teidät tänne. Haluan, että katsotte ulos ikkunasta. Katsokaa vasemmalle, kolmanteen ikkunaan tästä lukien.
Ikkuna oli auki ja Forrest teki, kuten hän käski. Kuun valossa hän näki, että siitä ikkunasta, jonka mrs Hewitt oli osoittanut, pisti esiin jotain, joka oli suunnilleen kuuden jalan pituinen ja muistutti katon vesikourua. Tuo kouru liikkui hiukan kuin joku olisi pitänyt siitä kiinni.
— Varokaa, ettei hän näe teitä, sanoi mrs Hewitt varoittaen ja Arthur vetäytyi taaksepäin.
— Mitä tuo merkitsee?
— Kuulkaa!
Arthur pidätti henkeään ja kuunteli.
— En kuule mitään, kuiskasi hän.
— Odottakaa!
Kaukaa, alhaalta kuului heikko loiskahtava ääni.
— Jotain putosi, sanoi Arthur.
— Kuunnelkaa vielä!
Hetken kuluttua kuului taasen loiskahtava ääni.
— Mitä herra nyt sanoo? kysyi emännöitsijä.
— Kuka tuossa huoneessa on? kysyi Arthur Forrest.
— Isäntä, vastasi vanhus kauhunsekaisella äänellä. Joka yö, kun on kuutamo, hän menee tuonne ylös, kun toiset ovat menneet levolle ja minä kuulen tuota loiskintaa — sataneljäkymmentäkaksi kertaa olen kuullut sen tänä yönä. Tuo huone on kalustamaton ja hän pitää sitä suljettuna. Toisinaan hän vie paketteja mukanaan mennessään sinne. Aivan ikkunan alapuolella on jonkinlainen kaivo tai lampi, joka ulottuu melkein talon seinään asti. Siitä se loiskinta kuuluu.
— Ja mitä sinne putoo?
— Älkää kysykö minulta, sillä minä en tiedä. Mutta minä sanon teille erään asian.
— Minkä sitten?
Vanhus vaikeni silmänräpäyksen ajaksi.
— Tehän olette isäntäni vanha ystävä, mr Forrest?
— Luulen, että olen hänen läheisin ystävänsä.
— Sitten sanon sen teille. Isäntä on mielenvikainen.
— Mielenvikainen! huudahti Forrest huomaamattaan korottaen ääntään.
Mutta…
— Hys! Vanhus kielsi häntä puhumasta.
Kuului oven sulkeminen, avaimen kiertäminen ja sitten askelet portaissa. Arthur Forrest hiipi huoneesta ja ennätti juuri portaille parahiksi nähdäkseen Petersonin, puettuna vain pyjamaansa, katoavan huoneeseensa.
— Hän on mielenvikainen. Mrs Hewitt seisoi taasen Arthurin rinnalla.
— Mutta se on mahdotonta, sanoi Forrest hyvin närkästyneestä Minähän tunnen hänet niin hyvin ja parempaa ystävää…
— Hän on mielipuoli, toisti mrs Hewitt. Se on suvussa. Mr Forrest kai tietää, että hänen veljensä Carl kuoli hullujenhuoneessa?
* * * * *
Seuraavana päivänä täytyi Sylvianen maata. Hän oli kylmettynyt ja hänellä oli kuumetta. Forrest ja Peterson söivät aamiaisen yhdessä. Simsin poissaolo oli tietysti huomattu ja Forrest, joka ei ollut vielä oikein päättänyt, mitä hän tekisi, rajoittui vain hämmästyneenä ihmettelemään, kun Peterson kertoi hänelle asiasta. Omituista kyllä ei Peterson itse näyttänyt olevan erikoisemmin hämmästynyt siitä, että hänen suuressa arvossa pidetty palvelijansa oli lähtenyt tiehensä ilmoittamatta etukäteen asiasta.
— Hän on sellainen uneksija, virkkoi Peterson. Aika merkillinen, hän taitaa olla oikea nero. Hän on kai mennyt kalastamaan ja unohtanut ajan kulun.
— Unohtaako hän usein ajan kulun? kysyi Arthur.
— Ei oikeastaan voi siten sanoa. Mutta kun on kalastamassa, niin…
— Aivan niin, myönsi Arthur. Kalastamisesta muistui mieleeni: tuolla talon toisella puolen on merkillinen pieni kaivo tai lampi.
Peterson lakkasi syömästä, hänen silmissään leimahti äkkiä ja hän katsoi pois päin.
— Milloin sinä sen näit? kysyi hän villillä, melkein uhkaavalla äänellä.
— No, olin tänä aamuna ulkona kävelemässä hiukan, vastasi Arthur välinpitämättömällä äänellä.
Aterian loppuaikana ei Peterson äännähtänyt sanaakaan. Kun ei Sims vielä iltapäivälläkään ollut tullut takaisin, tuumi Peterson asian ilmoittamista poliisille.
— Odota huomiseen, Arthur, virkkoi Forrest. Se on minun neuvoni. On saattanut tapahtua paljon sellaista, joka estää häntä tulemasta, ja Sims on henkilö, joka osaa kyllä pitää huolen itsestään.
Peterson oli samaa mieltä ja Forrest sai siten varatuksi itselleen vielä yhden päivän toteuttaakseen suunnitelmansa.
Melkein heti päivällisen jälkeen tuli mrs Forrestille sähkösanoma. Forrest aukaisi sen. Se sisälsi seuraavan tiedon: "Äitisi on vakavasti sairaana. Tule huomenna. Colpus. Hotel Cecil."
Arthur Forrestille selvisi oitis, miten hänen tulisi menetellä. Sylviane ei voinut matkustaa Lontooseen. Hän lähtisi yksin ja koettaisi järjestää ottelun tohtori Colpuksen kanssa. Mrs Colpuksen sairaus ei kiinnittänyt ensinkään hänen mieltään. Totuudessa pysyen: hän ei voinut toivoa muuta kuin että hänen anoppinsa ei paranisi milloinkaan. Se yksinkertaistuttaisi asiaa koko joukon. Sinä iltana Forrest hiipi — puoli tuntia sen jälkeen, kun hän oli toivottanut isännälleen hyvää yötä — talvipuutarhan kautta talon toiselle puolelle. Vetäytyen aivan seinän viereen meni hän hiljaa kaivolle asti. Hän katsoi ylös ja näki kourun pistävän ulos ikkunasta hänen yläpuolellaan. Hän kuuli loiskahduksen jalkainsa juuresta. Arthur otti hatun päästään ja piti sitä kaivon yläpuolella. Samassa putosi jokin kevyt esine siihen. Arthur tarkasti tuota korkeuksista tullutta lahjaa — se oli kultaraha.
Pelokkaana ja nolona hiipi hän takaisin ja ennenkuin hän oli ennättänyt ovelle asti, kuului kaivosta taasen loiskahdus.
XVI.
Loppu.
Seuraavana aamuna kyyditsi Peterson Arthur Forrestin Crewen asemalle.
Vaikka se oli pikajuna, jolla Forrest meni, lähestyi se Lontoota hyvin hiljaa sinä aamuna. Forrest istui kuin neuloilla. Hän nautti ajatellessaan tapaavansa mr ja mrs Colpuksen ja tietäessään saavansa tehdä jotain. Hän tunsi, ettei hän saattaisi enää pitempää aikaa pysyä toimettomana. Willesdenissä oli juna jo paljon myöhässä. Kello oli kaksikymmentä minuuttia yli yhden. Eräs lähtevä juna, Eustonin 1.30-juna, lähti juuri asemalta. Forrest tuijotti ajatuksissaan vaunuja, jotka liukuivat ohitse. Mutta äkkiä hän hypähti pystyyn. Hän oli nähnyt eräät kasvot — vain vilauksen eräistä kasvoista tuossa junassa — mutta hän oli täysin vakuutettu, että ne olivat tohtori Colpuksen kasvot. Hän kysyi kiihkeänä konduktööriltä, mihin se juna meni. Creween ja pohjois Walesiin, kuului vastaus. Hän tahtoi hypätä alas junasta ja juosta toisen jälkeen, hän tahtoi lentää, aikaansaada ihmeen nopeudessa.
— Milloin lähtee seuraava juna Creween? kysyi hän.
— Se lähtee kello kahdelta Eustonista. Se on Skottlannin pikajuna. Ei pysähdy missään matkan varrella. Saapuu Creween 5.15, minuuttia ennen kuin tuo juna, joka nyt lähti.
— Ennätänkö Eustoniin ennen sen junan lähtöä?
— Ennätätte kylläkin.
Mutta matkalla sattui vielä pitkä seisahdus ja kello' oli minuuttia vailla kaksi, kun he tulivat Eustoniin. Forrest hyökkäsi ulos ja lähtevän junan sillalle. Skottlannin pikajuna oli juuri lähtenyt liikkeelle. Eräs kantaja yritti asettua hänen tielleen, mutta hän juoksi miehen taitse, aukaisi oven erääseen toisen luokan vaunuun, joka sattui olemaan lähinnä ja hyppäsi ylös. Hän oli onnistunut! Hän hymyili voittajan hymyä. Hänelle oli nyt selvinnyt totuus. Mrs Colpuksen sairaus oli tietystikin vain keksintö ja sähkösanoma oli lähetetty vain sitä varten, että saataisiin hänet ja Sylviane tieltä pois siksi ajaksi kuin tohtori täytti tehtävänsä Radway Grangessa. Mikä tuo tehtävä olisi, ei Arthur voinut aavistaa. Se saattoi merkitä Arthur Petersonin murhaamista, mutta ehkä myöskin sitä, että tohtori ilmoittaisi hänelle vanhan Petersonin ensimmäisen avioliiton. Joka tapauksessa Arthur Forrest vannoi, että kunnioitettava tohtori ei tulisi suorittamaan suunnitelmaansa loppuun. Hän oli onneksi sattunut näkemään Colpuksen ja hän päätti käyttää hyväkseen tätä onnellista tilaisuutta. Hän tunsi itsensä melkein iloiseksi, että avoin vihollisuus alkoi, tunsi, että hän oli valmis mihin tahansa. Ainoa, joka teki hänet levottomaksi, oli Sims. Miksi tohtori Colpuksella oli niin kiire? Siksikö, että hän oli saanut tietoja Simsiltä tai siksi, ettei hän ollut kuullut häneltä mitään ja sen vuoksi pelkäsi, että jotain odottamatonta oli tapahtunut.
Skottlannin pikajuna osoittautui maineensa veroiseksi ollen yksi valtakunnan nopeimmista junista. Arthurilla oli aikataulu ja hän laski, että hänen junansa saavuttaisi toisen junan jossakin Whitmoren lähettyvillä. Kun lähestyttiin sitä paikkaa, huomasi Arthur helposti tuon, vain yhden veturin vetämän junan, jonkun matkan päässä pikajunasta toisella raiteella. Neljän minuutin ajan kiisivät nuo kaksi junaa eteenpäin melkein vieri vieressä suunnilleen kuudenkymmenenviiden englantilaisen penikulman nopeudella tunnissa. Kun Skottlannin pikajuna parhaillaan kiisi toisen ohi, veti Arthur nopeasti verhon alas ja katseli varovaisesti sen takaa ulos. Hänen onnistui viimein huomata tohtori Colpus, joka istui yksinään eräässä ensi luokan vaunussa. Tohtori Colpus näytti olevan hyvin syventynyt erään kävelykepin tutkimiseen — niin syventynyt, ettei hän kiinnittänyt ensinkään huomiota noiden kahden junan kilpa-ajoon. Äkkiä hänen huomiokykynsä heräsi joko jonkun äkkinäisemmän tärähdyksen tai jonkun muun seikan takia. Hän katsoi ylös ja näki toisen junan. Nopealla, vaistomaisella liikkeellä laski hän kävelykepin alemmaksi. Arthur huomasi, että tohtori näytti siltä kuin hänet olisi yllätetty jostain luvattomasta teosta.
Samassa sai Skottlannin pikajuna merkin pysähtyä ja Arthur näki surukseen toisen junan kiitävän ohi. Kun Skottlannin pikajuna sitten ajoi Crewen asemalle, olivat Crewen matkustajat, jotka olivat tulleet pohjoiswalesilaisella junalla, jo lähteneet asemalta. Arthur kiirehti ulos. Oli melkein pimeä jo. Hän otti hevosen ja käski ajurin ajaa Radwayhin niin nopeasti kuin ikänään saattoi. Hän toivoi tavoittavansa tohtorin matkalla. Jonkun matkaa Radwaysta tuli heitä vastaan tyhjät ajoneuvot paluumatkalla ja aivan portinvartijantuvan luona eroitti Arthur jonkun olennon pimeydessä. Hän huusi ajuria pysäyttämään, maksoi ja hyppäsi maantielle. Synkkä olento seisoi epäröiden portinvartijatuvan luona varjossa. Forrest odotti, kunnes hänen ajoneuvonsa olivat ajaneet tiehensä ja astui sitten tupaa kohti. Kuullessaan askelten äänen, kääntyi tuntematon nopeasti ympäri.
— Hyvää iltaa, tohtori Colpus, virkkoi Arthur rauhallisesti kooten kaiken itsehillintänsä.
— Onko se mr Forrest! huudahti tohtori silminnähtävästi hämillään.
Sitten hän lisäsi rauhallisesti: — Mitä kuuluu, rakas Forrest?
— Kiitos, erittäin hyvää, vastasi Arthur kuivasti. Mutta mikä tarkoitus on odottamattomalla käynnillänne? Te sähkötitte, että mrs Colpus on vakavasti sairaana!
— No, hän voi paremmin. Hän voi paremmin. Vaimoni on erittäin voimakasrakenteinen ja ihmeellisen vastustuskykyinen.
— Sehän on hyvä, että hän voi paremmin. Mutta te ette ole sanonut minulle, miksi te olette täällä. Oletteko tullut kertomaan Sylvianelle, että hänen äitiänsä ei uhkaa vaara?
Tohtorin kasvojen ilme muuttui kuin hän olisi vainunnut Forrestin äänessä jotain pisteliästä.
Hän heilautti kävelykeppiään — samaa keppiä, jonka Arthur oli nähnyt hänen kädessään junassa — ja veti sitten Arthurin mukanaan lehtokujalle päin.
— Minä kerron teille, että olen tullut tänne hyvin erikoisen asian takia — niin erikoisen, etten oikein mielelläni tahdo puhua siitä äänekkäästi. Mutta ennemmin tai myöhemmin tulette te kuitenkin tietämään sen. Te olette epäilemättä huomannut, että entinen palvelijamme Sims on lähtenyt luotamme ja ruvennut Petersonin palvelukseen?
— Kyllä, vastasi Arthur, ja minä olen myös huomannut jotain muuta.
— Mitä sitten?
— Jatkakaa, niin sanon sen sitten teille.
— Niin, Sims kirjoitti pari päivää sitten vaimolleni ja kertoi, että hän oli keksinyt erään kauhean asian, nimittäin, että mr Peterson on mielenvikainen.
— Mielenvikainen? Arthur peljästyi vasten tahtoaan.
— Niin, hän on sairaalloinen, kun on kyseessä kultarahat. Hänellä on älyä peittää sairautensa, mutta Simshän on erittäin älykäs, kuten tiedätte. Erinäisissä tapauksissa on tuollainen sairaalloisuus kaikkein vaarallisinta mielenvikaisuutta. Vaimoni on levoton Sylvianen ja teidän tähtenne, eikä hän voinut millään rauhoittua, ennenkuin minä lupasin tulla tänne katsomaan, miten voitte. Minun täytyy tietysti keksiä jotain selvittääkseni mr Petersonille täällä oloni syyn. Onko Sims täällä?
— Sims on jättänyt täkäläisen paikkansa. Hän on kyllä selvittänyt teille asian?
— Miksi hän olisi selvittänyt minulle sen? kysyi tohtori matalalla äänellä.
— Minä olen ajanut hänet tiehensä, sanoi Arthur päättäen viedä asian heti viime huippuunsa. Heti kun vaimoni näki Simsin täällä, epäili hän teidän inhoittavaa suunnitelmaanne. Hän kertoi minulle epäilyksensä. Minä otin Simsin kahdenkesken ja annoin hänen valita vankilan ja täydellisen tunnustuksen välillä. Hän valitsi niiden ilmiantamisen, jotka olivat hänet palkanneet.
Tohtori Colpus kohotti keppinsä määrätyllä tavalla, mutta laski sen taasen. Hän koetti sanoa jotain, mutta ei nähtävästikään keksinyt mitään sopivaa.
— Ja minä sanon teille vielä muutakin, jatkoi Arthur. Minä tiedän, että sähkösanomanne oli petosta. Minä tiedän, että mrs Colpus ei ole ollut sairas, vaikka minä olin kyllin tyhmä uskoakseni sen ensin. Minä matkustin tänä aamuna Lontooseen, satuin onneksi näkemään teidät junassa Willesdenissä ja seurasin teitä takaisin Creween. Luulenpa tietäväni teidän käyntinne tarkoituksen. Te ette olleet saaneet tyydyttäviä tietoja ystävältänne Simsiltä. Te pelkäsitte, että jokin oli hullusti, ja aioitte sitten tulla tänne ja järjestää asian mielenne mukaisesti. Yksi murha enemmän tai vähemmän ei merkitse paljoakaan teille. Jos Arthur Peterson olisi pois tieltä, saisin minä hänen miljoonansa ja sitten olisi helppo asia lähettää minut samaa tietä kuin hänetkin.