language: Finnish

KULLAN VOIMA

Romaani

Kirj.

ARNOLD BENNETT

Suomennos

Helsingissä, Carl Geislerin kustannustoimisto, 1927.

SISÄLLYS:

    I. Ihastuttava Cavalossi.
   II. Sylviane ummistaa silmänsä kerran.
  III. Mr Sims saapuu.
   IV. Arthur ei erikoisemmin hämmästy.
    V. Tohtori selvittää turhaan, mitä miljoona merkitsee.
   VI. Cavalossin valloittaminen.
  VII. Mrs Cavalossi ja Sylviane.
 VIII. Viikatemies kutsutaan.
   IX. Tehtyä ei saa tekemättömäksi.
    X. Toinen Arthur.
   XI. Seikkailurikas matka.
  XII. Sims havaitsee oven olevan tukossa.
 XIII. Sims antautuu
  XIV. Aviopuolisoiden kesken.
   XV. Sataa kultaa.

I.

Ihastuttava mrs Cavalossi.

Hän istui sievässä yksityishuoneessaan hotelli Cecilissä. Suoraan häntä vastapäätä oli iso ikkuna, josta avautui näköala yli The Embankmentin, Themsin, siltojen ja josta voi tarkastella vilkasta näytelmää virralla ja maalla. Aurinko oli korkealla taivaalla ja ilma oli kesäistä. The Embankmentiä reunustavat puut olivat täydessä lehdessä, käytävien vierillä hehkuivat pelargoniat tulipunassa, ohikiitävien vaunujen auringonvarjostinkatokset loistivat, suuret harmaat jokialukset tekivät kulkuvuorojaan Hampton Courtiin täynnään naurua ja valkeita puseroita, vesi näytti yhtä siniseltä kuin taivaskin: koko maailma hymyili.

Paitsi mrs Cavalossi, joka selvästikin oli levoton ja hermostunut.

Ja kuitenkin hän oli vielä verrattain nuori ja silminnähtävästi rikas ja hänen kauneutensa oli huomiotaherättävä, häikäisevä, kiistämätön. Ensi silmäyksellä olisi häntä saattanut luulla kaksikymmentäviisi- tai kaksikymmentäkuusi-vuotiaaksi, mutta lähemmin tarkastellessa saattoi hänen suunsa ympärillä olevista, päättäväisyyttä ilmaisevista juonteista, hänen silmissään vivahtavasta salaperäisyydestä ja hänen suhtautumisestaan täydellä tuntemuksella yleisiin asioihin tulla siihen lopputulokseen, että hän oli ehkä vanhempi. Todellisesti hän oli kolmenkymmenenneljän vuoden vanha ja oli ollut leskenä seitsemäntoista vuotta. Hän oli erikoinen, arvoituksellinen nainen ja erikoisinta, arvoituksellisinta hänessä oli se, ettei hän ollut mennyt naimisiin näiden vuosien kuluessa. Tuntui uskomattomalta, ettei hän ennemmin tai myöhemmin olisi langennut niihin houkutteleviin tarjouksiin, joita — niin ainakin olisi luullut — oli täytynyt tulla niin kauniin naisen osaksi. Sitten katse ehkä pysähtyi pitkille, kapeille kasvoille — hän ei ollut tumma eikä vaalea, vaan jotain siltä väliltä — helmimäisiin, vaaleanruskeisiin silmiin, kreikkalaisen nenän ihastuttavaan kaarevuuteen, harvinaisen kauniiseen, kiinteään suuhun punaisine, hieman ohuine, yhteenpuristettuine huulineen, leukaan ihastuttavan hienoine syvennyksineen, pyöristyneisiin rusoposkiin, joilla ei ollut ihomaalin tuntua, korkeaan, valkeaan otsaan, pieniin, puoliksi peitettyihin korviin — kaikkea tätä ihaili ja katseli nautinnolla, mutta tunsi samassa aivankuin pelkoa ja kauhua tuon syvän, onnettomuutta ennustavan katseen edessä, joka tuon tuostakin välähti noissa vaaleanruskeissa silmissä; ja epäämättömästi olisi vakuuttanut itselleen, että se mies, joka olisi uskaltanut kosia mrs Cavalossia, olisi ollut hyvin rohkea, hyvin hurjapäinen.

Hän nousi äkkiä seisomaan ja kulki pari kertaa edes takaisin lattian poikki. Hän oli puettu valkeaan, liinaiseen kävelypukuun; päässään hänellä oli valkea hattu, jonka alla hänen ruskea tukkansa aaltoili kevyesti. Kaikki oli äärimmäisen yksinkertaista ja kuitenkin oli tuo puku ja tukkalaite hienoin ja miellyttävin mitä ajatella saattaa. Hän palasi takaisin ikkunan ääreen, tuijotti laajaa näytelmää ulkona — mutta ei nähnyt sitä — ja painoi sitten äkkiä sähkönappulaa.

Kamarineitsyt astui sisään edessään tavanmukainen musta esiliina.

— Paljonko kello on, Adela? Tämä on pysähtynyt.

— Täsmälleen viittätoista yli yhdeksän.

— Eikö tohtori Colpus ole tullut?

— Ei, ei vielä.

— Sanokaa Simsille, — mrs Cavalossi puri huultaan — että hän menee alas eteishalliin ja odottaa tohtoria sekä tuo hänet tänne heti, kun hän saapuu. Antakaa sitten minulle käsineeni ja se auringonvarjo, jonka sain eilen kotiin Doucetsista. Menkää senjälkeen ja pyytäkää mrs Drewiä pysymään huoneessaan siihen asti, kunnes minä lähetän kutsumaan hänet.

— Kyllä, rouva. Adela poistui.

Mutta ovi oli tuskin ennättänyt sulkeutua hänen jälkeensä, kun se taasen avautui ja hän astui sisälle ilmoittaen:

— Tohtori Colpus.

Vastatullut oli kookas, solakka, vilkas, hiukan yli keski-iän oleva mies. Hänen tukkansa ja pitkät viiksensä olivat harmaat. Hänellä oli päällään moitteeton, harmaa matkapuku, saman värinen kuin viiksetkin. Hän näytti olevan hyvin hengästynyt.

Mrs Cavalossi astui hänen luoksensa suopea hymy huulillaan ja puristi hänen kättään.

— Minä soitan, kun haluan jotain, sanoi hän kamarineitsyelle ja Adela lähti. Niin pian kuin mrs Cavalossi ja vastatullut jäivät kahdenkesken, muuttui edellisen kasvojen ilme.

— Te sanoitte olevanne täällä kello yhdeksältä, sanoi hän vakavasti. Oletteko unohtanut, että Arthur Forrest tulee kahdenkymmenen minuutin kuluttua?

— Juna myöhästyi. Se oli myöhässä jo silloin, kun se lähti Edingburghistä ja myöhästyminen lisääntyi yhä enemmän ja enemmän yön kuluessa.

— Juna! huudahti mrs Cavalossi purevasti aivankuin tohtori Colpus olisi voinut määritellä junien kulut.

— Niin, juna, vastasi tohtori ja näytti kauniita hampaitaan hymyillessään kylmän huolettomasti. Luulitteko, että minä voisin määrätä skottilaisen pikajunan lähtemisajat?

Mrs Cavalossi pyysi hiljaisuutta kädenliikkeellä.

— Noo-o? huudahti hän kärsimättömästi. Onko asia selvä?

— Aivan selvä.

— Onko teillä todisteasiapaperi?

— Kyllä.

— Ja vihkimis- ja kastetodistukset?

— Kyllä.

— Ja oletteko aivan varma siitä, ettei ole kyseessä minkäänlainen erehdys?

— Olin aivan varma siitä jo puoli vuotta sitten, teidän armonne. Ennenkuin matkustin, sanoin teille, että mielestäni matka oli aivan turha. Mutta naisten tapaan te päätitte — luonnollisestikin viimeisessä silmänräpäyksessä — että sen täytyi tapahtua ja siksi se tapahtui. Olen teidän nöyrin palvelijanne, sangen nälkäinen ja välttämättömästi unen tarpeessa.

— Te olette korvaamaton, mutisi mrs Cavalossi ja laski valkean kätensä vanhan miehen käsivarrelle. Tehän näytätte niin pirteältä kuin nuori poika.

Mrs Cavalossi hymyili taasen.

— Pukeutumisosasto junassa oli ihastuttava, vastasi tohtori, ja tehän tiedätte, että elämäni kiihoite on olla nuori keikari. Mutta sehän on totta, eräästä asiasta minun täytyy vielä puhua teille. Forrest tulee kahdenkymmenen minuutin kuluttua, sanoitte. Siis meillä on aikaa sitä asiaa varten kaksikymmentä minuuttia.

— Mitä asiaa varten?

— Saatte kuulla. Mehän olemme sopineet siten, että minä saan satatuhatta, jos tämä yritys onnistuu.

— Jos se onnistuu? toisti mrs Cavalossi pannen ihmettelevän äänenpainon lauseen ensimmäiselle sanalle. Jos se onnistuu? Eikö se ole sitten onnistunut?

— Ei, virkkoi tohtori Colpus, se ei ole vielä onnistunut.

— Te ehkä otaksutte, sanoi mrs Cavalossi pilkallisesti, että meidän nuori ystävämme voi saada halvauksen kadulla tai joutua johonkin muuhun miellyttävään onnettomuuteen?

— En, enhän toki, minä toivon nuoren ystävämme nauttivan tavallisesta terveydestään, hymyili tohtori ja vaikeni. Sitten hän jatkoi, hänen kasvojensa ilmeen käydessä kovaksi, totiseksi ja onnettomuuttaennuatavaksi: — Siksi kunnes —

— Toivon nuoren ystävämme nauttivan tavallisesta terveydestään siksi kunnes —

Tohtori hillitsi taasen itsensä. Hänen katseensa kohtasi kauniin mrs Cavalossin katseen. He katsoivat pitkän aikaa salaperäisellä yhteisymmärryksellä toisiaan, eikä se ollut naisen katse, joka ensiksi painui.

— Siksi kunnes hän lakkaa nauttimasta tavallisesta terveydestään, jatkoi mrs Cavalossi olematta millänsäkään asiasta.

— Aivan niin, sanoi Colpus. Ja sallikaa minun lisätä, te kallis ja jumaloitava olento, että te olette kylmäverisin ihminen, minkä minä olen ollut tilaisuudessa tapaamaan.

— Älkää nyt olko niin tyhmä, vastasi mrs Cavalossi. Te siis myönnätte, että asia on onnistunut?

— Myönnän, että siten tulee todennäköisesti käymään. Mutta otaksukaapa aivan vain lystiksenne, että —. Hän epäröi.

— Mitä sitten? kysäisi rouva ja oli — ihastuttavaan tapaansa — olevinaan loukkaantunut.

— Oh, eipä mitään, vastasi tohtori. Olkaamme iloisia ja optimistisia tänä tärkeänä ja kauniina aamuna. Oletetaan, että kaikki onnistuu hyvin. Laulakaamme morsiusmarssi. Mutta ennenkuin laulamme morsiusmarssin nuorelle ystävällemme, täytyy minun puhua siitä seikasta, josta aloin. Me olemme, kuten sanottu, päättäneet, että tulen saamaan satatuhatta.

— Kyllä, virkahti mrs Cavalossi.

— Toivon voivani muuttaa sen päätöksen.

— Muuttaa sen, parahin Colpus?

— Aivan niin. Minä haluan viisisataatuhatta.

— Viisisa —

He katsoivat toisiinsa hiljaisuuden vallitessa toisen kerran tänä aamuna, mutta nyt tuo katse sisälsi voimankoetuksen, se ei ollut enää yhteisymmärrystä.

— Toisilla sanoilla, lausahti tohtori Colpus huolettomasti, puoli miljoonaa.

— Olen pahoillani, jos teille on sattunut laskuvirhe, vastasi mrs Cavalossi merkillinen välähdys vaaleanruskeissa silmissään, mutta teidän kai täytyy kuitenkin myöntää, että satatuhatta on kylliksi — puoli miljoonaahan olisi suorastaan mahdotonta.

— Teidän armonne, minä pidän tänään mahdottomuuksista.

— Puoli miljoonaa, jatkoi mrs Cavalossi kuin ei vanha narri olisi sanonut mitään, on enemmän kuin minkä arvoinen te olette.

— Te saisitte silloin tasan kaksi miljoonaa, sanoi Colpus. Ja kun kaikki ympäri käy, ei ole kai ollut niin helppoa tulla toimeen ilman minua.

— Te olette taidokas ja turhia uskomaton mies, virkkoi mrs Cavalossi rauhallisesti. Menen vieläkin pidemmälle ja myönnän, että te olette äärimmäisen taitava mies. Mutta tässä maassa löytyy useita tuhansia taitavia ja eteviä miehiä, kun sitä vastoin tuskin löytyy kuin vain yksi nainen, joka on niin kaunis kuin Sylviane, ja tuskin montakaan niin kaunista kuin minä. Meidän ihastuttava suunnitelmamme on tarvinnut toteuttamisekseen apua taitavalta, ymmärtäväiseltä mieheltä, mutta pääasiassa kuitenkin naiselliselta kauneudelta, parahin tohtori. Siksi —

— Siksi minun täytyy tyytyä sataantuhanteen. Niinikö tarkoitatte?

— Niin. Summa, jonka te alkujaan pyysitte.

— Naisellista logiikkaa! Mutta minä pyydän joka takauksessa enemmän. Se, mitä — hm — vielä on tehtävä, osuu minun kohdalleni ja minä tulen päivä päivältä yhä enemmän vakuutetuksi siitä, mikä vaara siihen liittyy.

— Pyh! hymähti rouva. Tehän hoiditte sen asian niin hyvin ensimmäisellä kerralla.

— Silloin oli vähemmän kyseessä. Aivoni olivat silloin kylmemmät, käteni varmempi. Ja mies vanhempi, paljon vanhempi.

— Ette kai aio hermostua?

— Näytänkö hermostuneelta? Minä vaan arvioin sen vaaran, johon antaudun, oikeaan arvoonsa. Ja sen oikea arvo on puoli miljoonaa — ei enempää eikä vähempää.

Mrs Cavalossi pudisti lumoavaa päätänsä. Miehen kasvoilla häivähti nopeasti suuttumus.

— Te uskotte, että minä olen teidän ihailijanne, sanoi hän katkerasti. Minä olenkin. Olen aina ollut ja tulen aina olemaan teidän ihailijanne. Hadeksessa, jonne me molemmat viimein joudumme, tulen alati ihailemaan teitä. Mutta minä en ole teidän sokea välikappaleenne. Minä en ole vanha hempeämielinen narri, joksi minua luulette, Marie. Minä sanon, että teidän täytyy suostua pyyntööni. Tulen pakottamaan teidät.

Hänen äänensä oli hillitty, arvoituksellinen.

— Pakoittamaan minut?

— Niin.

Mrs Cavalossi vastasi menemällä tohtorin luo ja laskemaila kalpean, hieman hyväilevän käden hänen olkapäälleen.

— Älkää puhuko siten, ystäväni, kuiskasi hän hetken äänettömyyden jälkeen. Se koskee minuun. Te ette ole nukkunut yöllä ja olette melkein hysteerinen.

Tohtori nauroi voittajan naurua.

— Ja minun puoli miljoonaani? kysyi hän.

Mrs Cavalossi asettui istumaan entiselle paikalleen ja tohtori seurasi hänen jäljessään.

— Tulette saamaan sen, vastasi rouva viimein hyvin rauhallisesti.

— Te myönnätte, että minä ansaitsen sen?

— Myönnän.

— Silloin suutelen kättänne.

Hän kumartui ja suuteli kättä hovimiehen tavalla. Se oli sopiva loppu tälle hankkeelle. Ja nuo kaksi, jotka pelasivat miljoonista, jotka kuolleet olivat koonneet, rupesivat puhumaan kaikenlaisesta turhanpäiväisestä.

II.

Sylviane ummistaa silmänsä kerran.

— Mr Forrest, ilmoitti palvelija muutamien minuuttien kuluttua.

Mrs Cavalossi ja tohtori Colpus vaihtoivat nopean katseen. Heti sen jälkeen astui huoneeseen nuori mies, joka oli pääosanesittäjä siinä murhenäytelmässä, joka tultaisiin nyt esittämään. Arthur Forrest oli suunnilleen kaksikymmentäviisivuotias, ei kovin pitkä eikä myöskään erittäin voimakasrakenteinen; käytökseltään oli hän hieman neuvoton, kuten yksinäiset opiskelijat useimmiten ovat. Hänen ulkonaisesta olemuksestaan huomasi hänen olevan ylioppilaan ja ehkäpä hänen kasvoissaan oli jotain runoilijamaista — totista, kysyvää, ystävällistä, jota silloin tällöin valasi hätäinen hymy, ihmettelevä tai ihastunut. Kuten tohtori oli hänkin puettuna matkapukuun.

— Rakas Arthur, huudahti mrs Cavalossi — ja hänen tapansa toivottaa tervetulleeksi aivankuin piiritti vastatulleen — miten iloinen olenkaan nähdessäni sinut. Minä luulen, että sinä tulet pari minuuttia liian aikaisin.

He seisoivat keskellä huonetta. Tohtori Colpus oli jäänyt ikkunan ääreen.

— Tulen hiukan aikaisin, vastasi Arthur, mutta se ei kai ole niin ihmeellistä tällaisena päivänä? Missä Sylviane on?

Sillä välin kun hän puhui, pujahti Adela hiljaa huoneeseen ja jätti mrs
Cavalossille parin neitseellisen valkeita käsineitä.

— Hän tulee pian, vastasi mrs Cavalossi. Adela, sanokaa mrs Drewille, että me olemme valmiit.

— Toivon, että Sylviane voi hyvin? virkkoi Arthur.

— Oletteko milloinkaan kuullut, että Sylviane ja minä voisimme muuta kuin hyvin? kysäisi mrs Cavalossi levollisesti.

— En milloinkaan, vastasi Arthur, mutta olenkin tuntenut teidät vain puoli vuotta.

— Minusta melkein tuntuu, että tämä aika on ollut pitempi, sanoi mrs
Cavalossi vetäen käsineitä käteensä.

— Minulle se on ollut kuin uni, virkkoi Arthur Forrest melkein kuiskaten ja katsahtaen hajamielisesti tohtori Colpusta, joka edelleen seisoi ikkunan ääressä. Minä tuskin voin uskoa, että kaikki tämä on totta — että minä tulen… Onko se totta? Tulenko minä, ylioppilas ilman tuttavuuksia ja jolla on tuloja kaiken kaikkiaan neljäsataa puntaa vuodessa, tulenko minä —

— Rakas Arthur, miten usein minä olenkaan pyytänyt ettet puhuisi rahoista! Sinähän tiedät, että minulla on tarpeeksi, enemmän kuin tarpeeksi Sylvianelle, sinulle ja minulle. Sinähän tunnet tohtori Colpuksen? Hän on perheemme vanha ystävä ja on luvannut olla kanssamme tänään. Parahin tohtori, tulkaa tänne ja vuodattakaa herra Forrestiin hieman sitä käytännöllistä viisautta, josta te olette niin tunnettu. Tällainen tilaisuus vaatii sitä ehdottomasti.

Tohtori Colpus astui tottelevaisesti toisten luo.

— Minä onnittelen teitä, mr Forrest, sanoi hän.

— Kiitos, vastasi Arthur.

Molemmat herrat kääntyivät samassa oveen päin, joka oli auennut. Siellä seisoi nuori tyttö — ei mitään muuta kuin vain eräs nuori tyttö yksinkertaisessa, valkeassa puvussa, mutta molemmat herrat seisoivat kuin lumottuina, vaikka he olivat nähneet hänet monta kertaa ennen.

— Oh, Jumala, huudahti Arthur puoliääneen. Hän on liian kaunis!

Sylviane seisoi liikkumattomana puoli sekunttia. Hän oli todellakin äärettömän kaunis. Hänellä oli ihmeteltävästi samannäköiset kasvonpiirteet ja vartalo kuin mrs Cavalossilla, mutta voitti hän kuitenkin ehdottomasti hänet kauneudessa. Hänellä oli nuoruuden, kahdeksantoistavuotiaan ainutlaatuinen sulous, silkinhienon kukanlehden kuulakka kauneus, joka ei ollut tärveltynyt ajan ja maailman pahennuksesta. Omistaen kasvot, jotka olivat täydellisemmät kuin marmoriveistoksen, ja hienot, herkät piirteet, joiden hienoissa viivoissa kuvastui hänen sielunsa jokainen tunne, näytti hän siltä kuin hän olikin — ruumiillistunut korkea ihanne — ihanne, joka on alituisesti uusi.

Arthur juoksi hänen luokseen, kun hän astui huoneeseen.

— Saanko minä? kuiskasi hän.

Sylvianen hymyily oli vastaus hänelle. Arthur suuteli häntä.

Mrs Cavalossi ja tohtori Colpus olivat kyllin herttaisia kärsiäkseen tämän välikohtauksen.

— Onko hetki jo koittanut? kysyi Sylviane, kun hän oli tervehtinyt tohtoria. Hänen äänensä oli hiljainen, värähtelevä, suloinen. Arthur kuunteli sitä ihastuneena, kuten hän oli ihastellut sitä tuhat kertaa ennen.

— Melkeinpä. Meidän pitänee kai lähteä, sanoi mrs Cavalossi.

— Asia, jota ei voi peruuttaa, on paras suorittaa nopeasti, jatkoi Colpus välinpitämättömällä äänellä. Mrs Cavalossin katse kohtasi tohtorin katseen hänen puhuessaan. Rouva veti parhaillaan vasempaan käteensä käsinettä. Luoden pilkallisen katseen tohtoriin hän painoi sähkönappulaa.

— Adela, sanoi hän, antakaa minulle toinen käsinepari. Nämä ovat repeentyneet. Mutta pian, meidän täytyy lähteä.

— Ja minun aamiaiseni, huomautti tohtori.

— Ettekö ole syönyt aamiaista? Mistä se johtuu? kysyi Arthur Forrest.

— Minä — minä olen niin tottumaton nousemaan aikaisin ylös.

— Minä valitan, herra tohtori, sanoi mrs Cavalossi huolettomasti, mutta koska olette noussut myöhään, saatte myös aamiaisen myöhään. Tulkaa nyt, nuoret.

Hän puheli iloisesti heidän mennessään hissiin.

— Minä johdan tätä hupaisaa toimitusta, sanoi hän, juuri kun he menivät ulos. Kaikkien täytyy totella minua.

Kahden hevosen vetämät vaunut odottivat hotellin ulkopuolella ja puolen tusinan kultanauhaisiin virkapukuihin puetun hotellipalvelijan auttamina he nousivat vaunuihin.

— Onko sinulla tuo kallisarvoinen sininen paperi, Arthur? kysyi mrs Cavalossi kumartuen häntä kohti. Arthur vastasi kysymykseen myönteisesti. Mrs Cavalossi nyökäytti määräävästi palvelijalle ja niin lähdettiin ajamaan länteen päin, rantaa pitkin ja pienelle sivukadulle, joka oli lähellä Charing Crossia. Ajoneuvot pysähtyivät epämiellyttävän, likaisen talon eteen, jonka ovella oli messinkikilpi. He astuivat sisään. Toinen ryhmä, johon kuului neljä henkilöä, tuli samassa ulos.

— Onko se todellakin täällä? kysyi Sylviane käytävässä ja katsoi syrjäsilmällä kahta tyttöä, joilla oli tulipunaiset sulat hatuissaan. Toinen tytöistä itki hiljaa.

— Nimi? kysyi notario, joka tuli ulos eräästä huoneesta.

— Forrest, vastasi Arthur. Notario katsoi erästä paperia.

— Arthur Forrest ja Sylviane Drew?

— Niin.

— Tätä tietä. Tämä on kyllä hieman liian aikaisin, mutta se on aivan sama, virkahti notario ystävällisesti.

Kaikki neljä astuivat nyt huoneeseen, joka oli kalustettu kuin konttori. Huoneessa istui kaksi virkamiestä erään pöydän ääressä. Notario antoi esimiehilleen välttämättömät tiedot.

— Sopimuksentekijät voivat astua esiin. Onko teillä lupatodistus, mr
Forrest? Kiitos.

Virkailijat tutkivat ojennettua asiapaperia.

— Tässä on varmasti erehdys, sanoi toinen. Sylviane Drew ilmoitetaan leskeksi.

Mies katsoi — vasten tahtoaan ihmetellen — nuorta tyttöä, joka seisoi hänen edessään punastuen ja hieman hermostuneena.

Tohtori Colpus hypähti seisomaan ja viittasi virkailijan sivulle.

— Kyllä se on oikein, kuiskasi hän. Hän on ollut ennen naimisissa kuusitoista vuotiaana. Hyvin surullinen tarina — minä pyydän, jos on suinkin mahdollista, että ette ottaisi asiaa puheeksi.

Virkailija viittasi kädellään. Hän oli toimittanut kansanomaisia vihkimisiä kahdenkymmenen vuoden aikana, eikä hämmästynyt mistään.

Seuraavassa minuutissa olivat Arthur Clinton Forrest ja Sylviane Drew mies ja vaimo.

— Todistajat suvainnevat kirjoittaa nimensä alle, sanoi notario virkamiehen äänellä.

Tohtori Colpus ja mrs Cavalossi astuivat pöydän ääreen.

— Sukuako morsiamelle ja sulhaselle? kysyi toinen virkailijoista.

— Ei, vastasi tohtori Colpus.

— Sukuako morsiamelle tai sulhaselle, toisti virkailija koneellisesti.

— Minä olen morsiamen äiti, vastasi mrs Cavalossi.

— Morsiamen — anteeksi, miten oli?

— Minä olen morsiamen äiti.

— Olkaa hyvä ja kirjoittakaa nimenne tähän, kuului lakooninen vastaus.

— Onko asia valmis nyt? kysyi mrs Cavalossi.

— Aivan valmis, sanoi tohtori Colpus. Ja vastavihityt naurahtivat hieman ujosti.

He ajoivat takaisin hotelliin, ja aamiainen, joka tarjoiltiin mrs Cavalossin yksityisessä ruokasalissa, oli tosiaan niin valittu ja tyydyttävä kuin tohtori Colpus katsoi olevansa oikeutettu odottamaankin. Hän sanoikin sen useita kertoja. Arthur ja Sylviane eivät puhuneet paljon, mutta mrs Cavalossi ja tohtori kilpailivat pitääkseen keskustelua yllä. Aterian aika kului nopeasti kuin unessa.

— Milloin lähtee juna Charing Crossilta? kysyi Sylviane mieheltään.

— 12.40, ilmoitti mrs Cavalossi ennenkuin Arthur ennätti vastata. Teidän täytyy jättää meidät puolen tunnin kuluttua. Ehkä on parasta, että menet laittamaan itsesi kuntoon, Sylviane. Minulla on vähän keskusteltavaa Arthurin kanssa. Hän, tohtori ja minä menemme saliin.

— Niin, äiti, vastasi Sylviane ja katosi.

— Nyt, Arthur, aloitti mrs Cavalossi, kun he olivat käytävän kautta tulleet saliin. Hän piti veitikkamaisesti yhtä sormeaan ylhäällä.

-. Niin, äiti, vastasi hän ja seurasi nöyrästi hänen jäljessään kädet selän takana. Mitä äidillisiä neuvoja minä tulen saamaan?

— Sinä olet nyt aviomies, Arthur.

— Niin minun pitäisi olla, vaikka minusta tuskin itsestäni tuntuu todelta, että siten on asianlaita.

— Niinkö? Ja Arthur näki hänen katseensa leimahtavan. Vastaamatta sanoilla viimeiseen nyökäytti Arthur päätään.

— Sinä tulet hyvin pian huomaamaan sen liiankin todeksi, vastasi mrs
Cavalossi nauraen.

— Miten niin? kysyi Arthur.

— Avioliitto on hyvin arkipäiväistä.

— Minun avioliittoni ei muodosta sellaiseksi.

Mrs Cavalossin silmissä leimahti taasen.

— Ehkäpä olet oikeassa, sanoi hän. Mutta nyt kerron sinulle: Sinähän tiedät, miten syvä suru Sylvianea kohtasi — hän oli vain kuusitoista vuotias, kun se tapahtui. Näyttää siltä kuin hän olisi unohtanut sen nyt, mutta sitä on mahdoton unohtaa. Huolehdi hänestä, Arthur! Minä tiedän, että jokainen äiti sanoo täten vävypojalleen, mutta sinä ymmärrät kyllä, että tässä tapauksessa on erikoinen syy siihen.

— Kyllä, kyllä, vastasi Arthur innokkaasti, voit luottaa minuun, äiti.

— Tiedän, että voin, Arthur, mutta ei liene paha, vaikkapa huomautankin sinulle, että vaikka oletkin mennyt naimisiin lesken kanssa, on hän kuitenkin nuori ja herkkä tyttö. Ja nyt johdumme toiseen asiaan, josta haluan sinulle sanoa.

— Minä olen pelkkänä korvana.

— Sinun täytyy laatia testamenttisi.

— Nyt?

— Nii-in. Juuri nyt on se asia hoidettava. Se on velvollisuutesi. Kuka tietää, mitä saattaa tapahtua.

— Tulevaisuus ei ole meidän käsissämme, huomautti tohtori miettivästi.

— Minkäänlainen paktumi ei voi tulla kysymykseen, jatkoi mrs Cavalossi. Sinä ilmoitit kunnioitettavalla avomielisyydellä asemasi, silloin kun kosit Sylvianea, Arthur, joten et ole pettänyt minua, mutta sinun täytyy kuitenkin kirjoittaa testamentti vaimosi hyväksi.

— Suurimmalla mielihyvällä, sanoi Arthur. Minulla on neljän sadan punnan elinkorko vuodessa, joka tietysti lakkautetaan, kun minä kuolen. Pitääkö minun määrätä se testamentissani Sylvianelle?

Mrs Cavalossi nosti toisen kätensä kuin valittavaksi, naiselliseksi vetoomukseksi.

— Älä nyt toki laske leikkiä anoppi raukkasi kanssa! Sinustahan voi tulla myöhemmin rikas. Eihän ole mahdotonta, ettetkö voisi ansaita jotakin, jatkoi hän sitten hymyillen, vaikkakin arvelen, että sinun toimesi taidearvostelijana ei ole erikoisen tuloja tuottava.

— Se on totta, vastasi Arthur ja puri huultaan, mutta minä tahdon testamenteerata Sylvianelle kaiken, mitä minulla nyt on tai tulee myöhemmin olemaan.

— Sen juuri tahdonkin sinun tekevän. Tässä on kynä. Meillä ei ole paljoa aikaa.

— Miten minä kirjoitan? kysyi Arthur istuutuen tuolille arvokkaan näköisenä.

— Kirjoittakaa minun saneluni mukaan, sekaantui nyt tohtori Colpus puheeseen luoden pikaisen katseen mrs Cavalossiin. Minä olen todistanut oikeaksi monta testamenttia ja minä tiedän aivan täsmälleen, miten se pitää kirjoittaa. Oletteko valmis?

— Kyllä, siunatkoon, vastasi Arthur kynä kädessään.

— Minä Arthur Clinton Forrest ilmoitan tämän olevan viimeisen tahtoni. Minä testamentteeraan kaiken omaisuuteni — mitä laatua se lieneekin — vaimolleni Sylvianelle. Lontoossa 20 p:nä kesäkuuta 189-.

— Onko tässä tarpeeksi, kysyi testamentteeraaja hyvin yllätettynä.

— On, vastasi tohtori, mutta siihen täytyy saada myös todistajat. Se on hyvin tärkeätä. Siitä huolehdimme me, mrs Cavalossi ja minä. Mutta kirjoittakaa nyt ensin oma nimenne alle.

Tohtori Colpus näkyi ottaneen johdon käsiinsä.

— Nyt saat kuulla, Sylviane, huudahti Arthur silmänräpäyksen kuluttua, kun hänen kaunis nuori vaimonsa matkapukuun puettuna astui huoneeseen. Nyt olen kirjoittanut testamenttini. "Minä Arthur Clinton Forrest… testamentteeraan kaiken omaisuuteni — mitä laatua se lieneekin — vaimolleni Sylvianelle." Joten, jos minä kuolen huomenna —

Hän vaikeni peljästyneenä, sillä hän huomasi samassa, mitä hän oli tehnyt.

Nuori tyttö oli vaipunut tuoliin tukahtuneesti huudahtaen.

— Mutta Arthur, miten saatoit menetellä siten? kuiskasi mrs Cavalossi.

— Oletteko unohtanut, että Drew raukka kuoli seuraavana päivänä häitten jälkeen? sanoi tohtori Colpus ihmeen rauhallisella äänellä.

— Anna anteeksi minulle, Sylviane, huudahti Arthur ja kietoi Sylvianen syleilyynsä. Tuokion kuluttua oli Sylviane täysin saavuttanut levollisuutensa.

— Osh, tuo oli hyvin typerää minun puoleltani, sanoi hän hymyillen. Mutta morsiusparin ruvetessa hyvästelemään valtasi läsnäolijat kylmähkö, synkkä tunne, jota tohtori Colpuksen virassaan saavuttama taito ei kyennyt poistamaan. Arthurista tuntui, tahtomattaankin, tapaus pahalta enteeltä.

— Hyvästi, Sylviane, hyvästi, sanoi mrs Cavalossi ja suuteli tyttärensä poskia. Hyvästi, Arthur. Tulkaa oikein onnellisiksi ja kirjoittakaa kumpikin hyvin pian — muistakaa, että minä jään yksin.

— Hyvästi.

— Hyvästi ja onneksi olkoon! Tohtori Colpus tarttui heidän käsiinsä ja kumarteli kumartelemistaan.

— Sylviane! Mrs Cavalossi pyysi tyttärensä sivulle. Yksi ainoa sana — hän kumartui ja kuiskasi tytön korvaan — saat kirjeen Montreauxiin. Samalla lähetän Simsin. Täytyy menetellä kuten näytelmässä. Sinähän ymmärrät?

Vastaukseksi ummisti nuori tyttö silmänsä kerran. Vastanaineet olivat matkustaneet. Kuherruskuukausi oli alkanut.

— Minähän hoidin sen hyvin? sanoi mrs Cavalossi heidän lähdettyään tohtori Colpukselle.

— Asia onnistui erinomaisesti, vastasi tohtori. Otanko minä nuoren miehen testamentin?

— En tahdo vaivata teitä sillä, mutta kiitos joka tapauksessa, vastasi mrs Cavalossi. Minä säilytän sen itse.

— Minkätähden halusitte porvarillisen vihkimisen? kysyi tohtori.

— En oikein tiedä, vastasi mrs Cavalossi. Minulla oli kai omat syyni.

— Kirkkohäät —, aloitti tohtori.

— Parahin ja ihastuttavin Colpus, keskeytti hänet mrs Cavalossi, miksi puhutte niin paljon tuosta?

— Ettekö voi arvata sitä?

— En, sitä en tosiaankaan voi — koska se nyt on tehty.

-? Siis sanon sen teille. Hän rykäisi muutamia kertoja ja kulki edes takaisin huoneessa. Ettekö ole huomannut, että yhdet häät usein aiheuttavat toiset seuraajakseen?

— Mitä te tarkoitatte?

— Tarkoitan, jatkoi tohtori, että katsellessani mr Forrestin avio-onnea, tulen mustasukkaiseksi.

— No, entä sitten?

— Näyttäkää edes hieman tunteitanne, Marie! Menkää naimisiin kanssani — minä rakastan teitä — teidän kauneutenne ja teidän syntienne tähden. Eikö minun rakkauteni ole jo kyllin kauan ollut pidättyväistä?

— Rakkaudesta minuun, virkkoi hän ilkkuvasti, te kai aamulla kävitte kauppaa minun kanssani kuin oikea juutalainen?

— Rakas Marie, puolesta miljoonasta ei käydä kauppaa. Puolesta punnasta käydään kauppaa, mutta kun on kyseessä puoli miljoonaa, sanotaan sitä kauppasopimukseksi. Sitäpaitsi minä tein kauppaa vain osoittaakseni itselleni, että —

— Mitä sitten?

— Että minä voin kiertää teidät pikkusormeni ympärille. Tohtori piti ylhäällä kyseellistä ruumiinosaa ja heristi sitä mrs Cavalossia kohti.

— Te mairittelette itseänne, rakas Colpus. Ei ainoallakaan miehellä ole minuun mitään valtaa.

— Minullapa on, aivan yksinkertaisesti sen takia, että te rakastatte minua. Te olette rakastanut minua siitä asti, kun olitte kuusitoistavuotias, Marie, siitä hetkestä, jolloin minä näin teidät Berlinissä ensi kerran tuon ylhäisen lähettilään luona, jonka lapsen kotiopettajattarena te olitte. Minä olin köyhä silloin — enkä minä nytkään ole erikoisen rikas.

— Mutta te toivotte ennen pitkää tulevanne rikkaaksi, jatkoi mrs
Cavalossi terävästi.

— Minä olin köyhä silloin, uudisti tohtori ja koetti puhua vakavassa äänilajissa. Ja oli tosiaankin suorastaan ritarillisesti ja epäitsekkäästi minun puoleltani menetelty, kun järjestin siten, että te jouduitte naimisiin Italian lähetystön toisen sihteerin kanssa. Minä en totta tosiaan tiedä, miksi menettelin siten. Minun on täytynyt olla siihen aikaan ihan täydellinen pyhimys. Minähän olisin yhtä hyvin voinut itse mennä kanssanne naimisiin.

— Ja tuomita meidät molemmat elämään köyhyydessä, lisäsi mrs
Cavalossi.

— Me olisimme nopeasti rikastuneet, te ja minä, sanoi tohtori.

-? Siihen aikaan — mrs Cavalossi katsoi tohtoria silmää räpäyttämättä — en minä vielä ollut oppinut heittämään kaikkia epäilyksiä yli laidan.

Tohtori hyräili jotain sävelmää ja sanoi sitten suruttomasti:

— Kuulkaahan, te ette ole milloinkaan kertonut minulle, mihin tautiin signor Cavalossi kuoli.

— Mieheni kuoli sydäntautiin, vastasi mrs matalalla äänellä.

— Hm! Siihenhän kaikki kuolevat, vastasi tohtori. Sen jälkeen hän jatkoi, kuin päästäkseen eroon tuosta liian arkaluonteisesta asiasta: Oli tosiaankin vahinko, että minä kadotin teidät näkyvistäni kaksitoista vuotta sitten! Me olisimme ennättäneet pitkälle sinä aikana — jos minä vain olisin tietänyt, että te olitte leski! Mrs Cavalossi tuijotti miettiväisenä ulos ikkunasta.

— Me kohtasimme kyllä tarpeeksi ajoissa, virkahti hän ajatellen. Te olette minun paha henkeni.

— Niin kylläkin, vastasi tohtori, ja löytyy yksi keino, millä voi lumota minut — avioliiton kautta. Olkaa ymmärtäväinen, Marie. Antakaa tunteenne puhua — tulkaa omakseni!

Tohtorin lempeä ääni kuullosti suorastaan rukoilevalta.

— Enkö ole teidän sieluni, vaikkakaan en ruumiini puolesta? kuiskasi hän.

— Minä rakastan teitä, sanoi tohtori, te tiedätte sen. Hän kumartui mrs Cavalossin puoleen.

— Ja minä vihaan teitä! Hänen silmänsä katsoivat ylös tohtorin silmiin. Tohtori näki niiden olevan täynnä kyyneleitä. Kerran minä ehkä rakastin teitä, mutta nyt minä vihaan teitä, enkä tahtoisi mennä kanssanne naimisiin, vaikka sillä voisin pelastaa sieluni ijankaikkisesta kadotuksesta.

Tohtori ei ollut milloinkaan ennen nähnyt pienintäkään kosteuden jälkeä mrs Cavalossin silmissä. Hän peräytyi tämän nähdessään aivankuin äkkiä peräytyy syvyyden reunalla.

— Se on minun onnettomuuteni, vastasi tohtori vakavalla ja lempeällä äänellä, se on onnettomuuteni, mutta ei minun syyni. Kunnioittavana, kuten aina, huomaan olevani pakoitettu edelleen säilyttämään rakkauteni pidättyvänä. Hän suuteli mrs Cavalossin kättä ja poistui huoneesta.

Heti hänen lähdettyään soitti mrs Cavalossi kamarineitsyensä luokseen.

— Adela, sanoi hän, matkustamme täältä huomenna.

— Niin, rouva.

— Lähettäkää Sims luokseni puolen tunnin kuluttua.

— Kyllä, rouva.

— Ja tuo minulle vähän konjakkia ja venäläiset paperossini.

— Kyllä, rouva.

Kun mrs Cavalossi sytytti savukkeensa, sanoi hän itsekseen:

— Hän on oikeassa ja hän tietää sen. Rakastan häntä mielettömästi ja antaisin miljoonan, jos voisin olla rakastamatta.

III.

Mr Sims saapuu.

Arthur Forrest ja hänen vaimonsa olivat olleet naimisissa kolme viikkoa. Matkustettuaan Itävallan alpeilla olivat he pysähtyneet Hotel Splendideen Montreuxissa nauttiakseen parin päivän aikana Genevejärven kauneudesta. Oli pilvetön heinäkuun aamu. Arthur oli juuri lopettanut englantilaisen aamiaisensa ja hänellä oli nyt sellainen miellyttävä tunne, jonka vain englantilainen aamiainen voi antaa. Sylviane oli noussut pöydästä ja istui taaksepäin nojautuneena lepotuolissa. Hän valitti väsymystä. Suurimman osan eilispäivästä he olivat viettäneet junassa. Hänen istuessaan tuolissa raukea hymy huulillaan, puettuna sinisilkkiseen, chifongilla koristettuun aamupukuun, villiruusun heleä puna poskillaan, tarkasteli Arthur häntä niin tutkivasti ja hievahtamatta, että, Sylvianesta alkoi hänen katseensa tuntua epämiellyttävältä.

— Mikä on? kysyi hän.

— Ei mikään, rakkaani, mutta jos sinun kasvosi ovat näköpiirissäni, täytyy minun katsoa vain niitä.

Hänen lauseensa alkupuoli ei ollut yhtäpitävä totuuden kanssa. Oli sittenkin jotakin, mutta tuo jokin oli niin merkityksetöntä, niin epämääräistä ja naurettavaa, että Arthur oli melkein oikeutettu nimittämään sitä "ei miksikään". Tosiasia kuitenkin oli, että vaikka Arthur rajattomasti rakastikin ihmeen kaunista vaimoaan, oli tämä kuitenkin hänelle, niin sanoaksemme, salaisuus. Hänen luonteensa oli Arthurille sokkelokäytävä, jossa Arthurin sielu eksyi. Hän ajatteli itsekseen, että siten oli ollut laita heidän ensi tapaamisestaan asti kuusi kuukautta sitten. Tuo tutustuminen oli — kumma kyllä — tapahtunut Brittiläisen Museon erään korkean virkamiehen, oppineen, luona, jonka kanssa Arthur oli hyvissä väleissä ja jonka luona hänellä oli tapana käydä. Eräissä virkamiehen luona olleissa kutsuissa olivat mrs Cavalossi ja hänen tyttärensä olleet myös ja Sylviane lumosi Arthurin, luonnollisestikin, heti.

Siten alkanut tuttavuus oli nopeasti kehittynyt. Arthur havaitsi molempien naisten asuvan loistokerroksessa suuressa Hotel Cecilissä The Embankmentin varrella. Heidän varansa olivat silminnähtävästi niin suuret, että ne käytännöllisesti katsoen olivat rajattomat. Heillä oli kokonainen liuta omia palvelijoita, jotka asuivat hotellissa. Arthur ei ollut mikään herkkusuu, mutta hän oli täysin vakuutettu, että Cavalossien hyvin yksinkertainen ruoka ja viinit — ei milloinkaan enempää kuin vain yksi laji ateriaa kohti — olivat ehdottomasti ensiluokkaiset. Kuitenkin viettivät molemmat naiset hyvin hiljaista yksityiselämää. Selvästi huomasi, että he eivät käyneet paljon ulkona, eikä milloinkaan ollut havaittavissa minkäänlaista kerskailua tai ylvästelyä. Jonkun ajan kuluttua oli Arthurille tullut tavaksi syödä päivällinen heidän luonaan. Joskus he kävivät yhdessä teatterissa. Pian oli heidän ja nuoren miehen välillä hyvin luottavainen suhde. Hän ei yrittänyt milloinkaan vaimentaa tunteitaan Sylvianea kohtaan — kaikkinainen pakko soti hänen luonnettaan vastaan — ja kun sekä mrs Cavalossi että Sylviane itse enemmän rohkaisivat kuin yrittivät ehkäistä näitä hänen tunteitaan, ei löytynyt mitään, joka olisi hillinnyt hänen rakkauttaan.

Eräänä iltana käytti hän tilaisuutta hyväkseen sanoakseen mrs Cavalossille, että hän oli vailla perittyä arvonimeä ja varallisuutta, että hän ei elämässään ollut tehnyt muuta mainitsemisen arvoista kuin matkustanut pitkin Eurooppaa, katsellut tauluja ja kirjoittanut niistä ja hänen korkein kunnianhimonsa oli kirjoittaa teos Euroopan taidegallerioista. Mrs Cavalossi oli osoittanut hänelle varsin selvästi, että vaikka hän itse olikin rikas, ei hän kiinnittänyt erikoista huomiota rikkauteen tai arvonimeen.

Viikon kuluttua oli Arthur kosinut Sylvianea ja saanut myönteisen vastauksen.

Hän rakasti Sylvianea, hänen rakkautensa kasvoi päivä päivältä, mutta Sylviane oli hänelle arvoitus, jumaloitava, ainutlaatuinen, hurmaava — mutta arvoitus. Juuri tämä tietoisuus kiusasi häntä hieman hänen istuessaan Sylvianea katsellen tuona aamuna Montreuxin hotellissa.

Samassa nousi Sylviane, astui ikkunan luo ja katsoi ulos.

— Tule katsomaan, Arthur! virkkoi hän ihastuneena. Arthur kiiruhti hänen rinnalleen.

Suuri järvi, valtameri läikkyvästä sinestä, levittäytyi heidän jalkojensa alapuolella, auringossa kimaltaen. Taivaalla ei näkynyt pilvenhattaraakaan. Kaukana etäisyydessä erottui epätasainen juova, joka siellä täällä yleni häikäisevän valkeaksi läikäksi — lumihuippuiset alpit. Joku heleä purje lipui hiljaa pitkin vettä ja melkein yhtä hiljaa parveilivat isot vesilinnut edes takaisin hotellin avattujen ikkunain ulkopuolella odottaen ruokkimistaan. Se oli näky, joka olisi saattanut oluenpanijan hempeämieliseksi ja saanut rahanvälittäjän kirjoittamaan runoja. Sylviane antautui sen valtoihin. Hän ei puhunut milloinkaan paljoa, eikä hän nytkään puhunut. Hän käänsi säteilevät silmänsä Arthuriin päin ja tarttui tämän käteen.

He astuivat yhdessä parvekkeelle. Sen alapuolella kulki ihmisiä edes takaisin.

— Mutta katsohan! huudahti Sylviane äkkiä. Tuossahan kulkee itse Sims.

Hän laski irti Arthurin käden. Kaikki oli muuttunut.

— Sims? kysäisi Arthur.

— Niin, sinähän tiedät, vastasi Sylviane kärsimättömästi, äitini korvaamaton lähetti. Hän tulee tänne. Jotain on tapahtunut.

— Toivonpa, että mikään ei olisi hullusti.

— Hullusti? Oh, ei, varmastikaan ei. Tuo on eräs äidin oikuista. Minua ei ihmetyttäisi ensinkään, jos hän olisi lähettänyt Lontoosta tiedustelemaan, miten me voimme. Sinä et tunne äitiä, Arthur, hän saattaa olla hyvin kummallinen.

Nuoren tytön äänessä oli jotain käsittämättömän kovaa.

— Jos hän on lähettänyt Simsin vain kuullostamaan, miten me voimme, niin on hän todellakin merkillinen, sanoi Arthur. Menemmekö alas häntä vastaan?

— Jäädään tänne. Hän koputtaa ovellemme muutaman tuokion kuluttua, saatpa nähdä, sanoi Sylviane. Sims ottaa aina tarkan vaarin ajasta.

Sylviane oli oikeassa. Kun Sims oli saanut tietää heidän numeronsa, oli hän — silmänräpäystäkään viivyttelemättä — heidän luonaan. Hän koputti, astui huoneeseen ja lausuen hiljaisen "hyvää huomenta, rouva Forrest, hyvää huomenta, mr Forrest!" ojensi hän Sylvianelle kirjeen. Sims oli puettuna tummansiniseen pukuun, kaulassa musta huivi. Järkkymätön levollisuus ja vakava vaikeneminen kuvastui hänen kasvoiltaan.

— Tuletko suoraan mrs Cavalossin luota? kysyi Arthur häneltä huvitettuna hänen kasvonilmeestään, joka selvästi osoitti hänen arvelevan tehneensä jotain varsin typerää.

— Kyllä, mr Forrest.

— Oletko matkustanut nopeasti?

— En erikoisesti.

— Miten mrs Cavalossi voi?

Sylviane lopetti hymyillen kirjeen lukemisen.

— Vastaus on "kyllä", Sims.

— Kiitos, mrs Forrest. Hyvää huomenta. Ja Sims oli kadonnut.

— Tosiaankin, nauroi Arthur. Sepä oli merkillistä —

— Nyt saat kuulla, sanoi Sylviane keskeyttäen hänen puheensa. Onpa tämä tosiaan ihmeellistä. Saatpa kuulla, mitä äiti kirjoittaa:

Rakas Sylviane ja Arthur!

Kirjoitan vain muutaman rivin sanoakseni, että minulla on eräs merkillinen uutinen ilmoitettavana teille. Se on niin merkillinen, etten voi kirjoittaa sitä. Minun täytyy sanoa se suullisesti. Minä matkustan tänään Folkestoneen ja menen asumaan Metropoleen. Tahdotteko tuottaa minulle sen ilon, että matkustatte kotiin Boulognen kautta Calais'en asemesta, niin voimme tavata Folkestonessa? Minä ikävöin teitä ja toivon tapaavani teidät molemmat. Minä toivon saavani pian kertoa teille tämän merkillisen uutisen, joka, sivumennen sanoen, koskee lähemmin Arthuria. Voin myös mainita, että tohtori Colpus erään sattuman kautta keksi sen. Viiden päivän kuluttua te olette Folkestonessa, eikö totta? Siihen asti: näkemiin ja monet terveiset

M. C.

— Joka koskee lähimmin minua? toisti Arthur. Sylviane hymyili hänelle puoleksi suljettujen silmäluomiensa alta.

— Aavistatko sinä, mitä se on? kysyi Arthur Sylvianelta, kun hän huomasi hänen hymyilevän katseensa.

— En hituistakaan. Mutta sehän on totta, minähän annoin vastauksen Simsille kysymättä ensin sinulta. Oletko vihainen minulle sen takia, kalleimpani? Se oli hyvin väärin minulta.

Sylviane oli katuvinaan. Arthur astui hänen luokseen ja suuteli häntä. Yksi tekosyy voi olla yhtä hyvä kuin toinenkin kuherruskuukausien aikana.

— Minä kuolen uteliaisuudesta, kun en saa tietää, mikä se asia on, kuiskasi Sylviane. Voit olla varma siitä, että kun äiti sanoo sen olevan merkillistä, niin se myös on sitä.

— Olet oikeassa, vastasi Arthur.

— Äiti ei liioittele milloinkaan.

— Missä on kirje päivätty? kysyi Arthur äkkiä. He tutkivat kirjoitusta päät vaarallisen lähellä toisiaan. Mutta lähetepaikkaa ei ollut millään tavoin esiintuotu.

— Äiti sanoi, että hän lähtisi Hotel Cecilistä päivän kuluttua meidän matkamme jälkeen, sanoi Sylviane, ja minä luulin hänen matkustavan suoraan Folkestoneen. Mutta tässä hän kirjoittaa: Minä matkustan Folkestoneen tänään.

— Kysytään Simsiltä, mistä hän tulee.

— Sinä unohdat, että Sims on jälleen lähtenyt. Tällä hetkellä on hän jo verrattain pitkällä kotiin päin menossa.

— Varmastikin, pieni älykäs ystäväni. Rakastunut nuorukainen hyväili
Sylvianen kauniita hiuksia.

— Eräästä asiasta olen aivan varma, nimittäin siitä, että äiti ei ole ollut Lontoossa yksin koko tätä pitkää aikaa. Se olisi ollut liian pitkäveteistä hänelle.

— Tohtori Colpuksen seurassa? huomautti Arthur kujeellinen hymy huulillaan.

— Mitä tarkoitat, rakkaani?

— Tohtori Colpus ei kai ole milloinkaan ikävystyttävä?

— Luuletko sinä siis, että äidin ja tohtori Colpuksen välillä olisi jotakin?

— Minä en mieti milloinkaan sellaisia asioita, Sylviane, mutta minä huomasin, että tohtori Colpus näytti olevan äitisi alituinen seuralainen.

— Tohtori Colpus ei merkitse äidille mitään. Hän on paha mies.

— Varsin mahdollista, rakas ystäväni, mutta mistä tiedät sen?

— Minä — minä — minä tunnen sen jotenkin itsessäni, sanoi Sylviane punastuen.

Ja vielä kerran teki Arthur sen käsittämättömän huomion, että hänen vaimonsa olemuksessa oli jotakin, jota ei hän, Arthur, kyennyt tutkimaan.

— Sinä et siis itse asiassa tiedä mitään, mistä voisit syyttää häntä? jatkoi Arthur.

Sylviane suuteli miestään keskelle suuta. Tämä oli ensimmäisen kerran heidän kuherruskuukautensa aikana, kun hän pyytämättä hyväili Arthuria. Arthur kiitti häntä, kuten rakastajan pitääkin tehdä ja unohtaa koko ulkopuolinen maailma, jollaisen menettelyn tulee aina olla merkkinä todellisen rakastajan esiintymisestä.

Kahden päivän kuluttua he saapuivat Pariisiin ja viidentenä päivänä kirjeen saapumisesta olivat he ennättäneet Boulogneen. Meri aaltoili verrattain voimakkaasti ja Sylviane tarkasteli pientä keinuvaa boulognelais-laivaa levottomana.

— Odotetaan huomiseen, ehdotti Arthur heidän seisoessaan rannalla.

— Mutta äiti odottaa meitä.

— Mitä se tekee? Äiti voi odottaa.

Sylviane katsoi merta.

— Tahdon mieluummin matkustaa tänään, niin sekin on tehty.

He menivät heti laivaan. Sylviane tahtoi välttämättä mennä alas naisten-salonkiin. Arthurin todisteluihin, että hän voi paremmin kannella, asetti Sylviane kivenkovan vastalauseen.

Arthur kulki matkan kestäessä laivan toisesta päästä toiseen. Kun Englannin rantariutat alkoivat näkyä paljaalla silmällä, alkoivat hänen ajatuksensa askarella mrs Cavalossin kirjeessä. Sylviane oli puhunut siitä monet kerrat näiden päivien aikana. Hänen suhtautumisensa tähän asiaan oli Arthurille arvoitus. Sylviane pysyi arvelussaan, että kirje käsittelisi jotain hyvin tärkeätä asiaa, jotain, joka tuottaisi heille onnea, ja kuitenkin hänen uteliaisuutensa näytti olevan verrattain laimeata. Arthurin omat ajatukset eivät saattaneet häntä kovinkaan pitkälle. Ne osoittivat vain yhdelle taholle ja hän oli täysin vakuutettu siitä, että se ei voinut olla oikea. Hänen parhaillaan seisoessa laivan keulassa laskeutui äkkiä käsi takaapäin hänen hartioilleen.

— Hyvää päivää, Arthur! Mihin sinä olet matkalla?

Hän kääntyi ja näki edessään noin kaksikymmentäviisivuotiaan nuoren miehen, jolla oli pyöreät, sileiksi ajellut pojankasvot ja poikamainen hymy huulillaan.

— Hyvää päivää, vastasi Arthur tervehdykseen, jonka jälkeen he puristivat toistensa käsiä voimakkaasti.

— Mitä sinä olet toimitellut viime aikoina? kysyi kaksikymmentä viisivuotias poika.

— Olen aivan äskettäin mennyt naimisiin, vastasi Arthur ja niin he siirtyivät heti hyvin luottavaiseen keskusteluun.

— Kuka on ollut kyllin sokea sinun vikoihisi nähden mennäkseen naimisiin kanssasi? kysyi nuorukainen.

Arthur nauroi kuten henkilö, joka on pakoitettu nauramaan lähimmäisiensä typerälle leikinlaskulle.

— Eräs tyttö, vastasi hän.

— Joku leski, arvelen, tuumi nuori mies.

— Oikein arvattu, vastasi Arthur vakavana.

-. Älä, todellako! Nyt oli nuoren miehen vuoro hämmentyä. Siinä tapauksessa on hän varmaan nuori, virkkoi hän kohteliaasti.

— Taasen oikein arvattu. Hän on kahdeksantoistavuotias.

— Kahdeksantoistavuotias ja leski! Lasket leikkiä, Arthur.

-? Rakas ystäväni, en ole vielä ollut kyllin kauan naimisissa, jotta olisin oppinut laskemaan leikkiä vaimoni kustannuksella. Hän meni naimisiin ensimmäisen kerran kuudentoista vanhana — oli naimisissa vain yhden päivän; mies raukka kuoli. Oletko nyt tyytyväinen?

— Täydellisesti. Kuten tiedät, olen minä aina ollut epäkohtelias, siitä huolimatta, että se ei ole ollut minun tarkoitukseni. Saanko nyt myös tiedustella, jatkuuko kuherruskuukautta edelleen?

— Tänään on viimeinen päivä. Arthur huokasi tahtomattaan sanoessaan nämä sanat.

— No miten luonnistuu taidearvostelusi? kysyi toinen.

— Olen aivan unohtanut sen. Olen unohtanut, että on olemassa jotain sellaistakin kuin taulu. Mutta kuulehan, sinä olet unohtanut onnitella minua avioliittoni johdosta.

— Olenko tosiaan? Silloin pyydän anteeksi. Ota vastaan onnentoivotukseni, äläkä luule, ettenkö minä ilolla kuulisi näitä uutisia. Totuus on, että minulla on omat asiani etusijalla ajatuksissani. Olen kyllä tietoinen siitä totutusta tavasta, että puhun itsekseni ja kun yritän pidättyä tuosta tottumuksesta, unohdan mistä oikeastaan oli puhe.

— Ystäväiseni, puhu itseksesi, hyvänen aika. Niin teit aina, kun ennen vanhaan olimme yhdessä. Älä hylkää vanhoja tapojasi.

Kaksikymmentäviisivuotias poika katseli hetken merelle.

— Tiedätkö, sanoi hän viimein, vähän pitemmän ajan kuin kahden kuukauden kuluttua on minun syntymäpäiväni.

— Onnittelen sinua, virkkoi Arthur. Minä arvasin, ettei kestäisi kovinkaan kauaa, ennekuin sinä ottaisit vastaan sen.

Nuori mies nauroi.

— Minä otan vastaan sen syyskuun kahdentenakymmenentenä. Tuskin voin itsekään uskoa sitä todeksi. Mutta minä olen asettanut itselleni ehdoksi, että panen silloin toimeen hillittömät kemut viettääkseni sitä. Pyydän sinua ja vaimoasi tulemaan Staffordshireen lokakuun alkupäivinä. Tuletteko?

— Me tulemme, vaikkapa vain katsomaan, miten typerästi sinä käyttäydyt. Arthur katseli miettiväisenä satamaan, jota he juuri lähestyivät. Niin, jatkoi hän sitten, me tulemme varmaan. Se tulee ehdottomasti huvittamaan Sylvianea.

— Sylviane, onko se sinun vaimosi? Miten kaunis nimi! Jos vaimosi on yhtä kaunis kuin hänen nimensä on, niin —

— Hän on seitsemän ja seitsemänkymmentä kertaa kauniimpi, vanha veikko, mutta —

— Mutta —

— Mutta, katsohan, jos olen totuudenmukainen, joka on aina samaa kuin olla epäkohtelias, niin luulenpa, että koska vaimoni on ollut sisällä — hm — erään määrätyn epämieluisan tunteen takia tämän matkan aikana, niin eipä hän varmaankaan halua, että esitän hänet sinulle heti maihin päästyämme. Siksi on parasta, että lähdet tiehesi. Sinä kai ymmärrät? Sanoit jääväsi huomisaamuun Folkestoneen. Niin mekin jäämme. Me asumme Metropolessa. Käyhän tervehtimässä meitä huomenna. Missä sinä aiot asua?

— En ainakaan Metropolessa — siihen ei minulla ole varaa. Minulla on
"Matti" kukkarossa.

Arthur nauroi äänekkäästi.

— Minä lainaan sinulle kymmenen puntaa.

— Älä, älä tee sitä, epäsi nuori mies.

— Sinä olet siis koko tämän ajan elänyt määrärahojesi varassa, etkä ole lainannut hituistakaan?

— Ei vähäisintäkään, vastasi nuori mies. Hän ei peittänyt ylpeyttään voidessaan sanoa siten.

— Siinä tapauksessa onnittelen sinua vielä kerran. Sinä olet merkillinen.

— Mutta syksyyn mennessä otan vahingon takaisin! kuului vastaus.

Laiva laski laituriin. He puristivat toistensa käsiä lausumalla: "Huomenna tavataan" ja Arthur meni alas hakemaan sitä naista, joka oli seitsemän ja seitsemänkymmentä kertaa kauniimpi kuin hänen nimensä.