IV.
Arthur ei erikoisemmin hämmästy.
— Ilmoitahan meille nyt se merkillinen uutinen, äiti, sanoi Sylviane.
Arthur ja Sylviane lopettivat juuri päivällisensä, jonka he olivat
nauttineet yhdessä mrs Cavalossin ja tohtori Colpuksen kanssa eräässä
Metropole hotellin yksityishuoneessa Folkestonessa. Kuului mrs
Cavalossin tottumuksiin pitää yksityiskerroksia kalliissa hotelleissa.
Tohtori Colpus oli tullut Lontoosta. Hän oli syönnin jälkeen hymyilevä, hyvätuulinen ja luonteva kuten aina. Sylviane oli täysin parantunut Kanaalin aiheuttamista epämiellyttävyyksistä ja hän ja hänen äitinsä olivat iloisia, hilpeitä, säteileviä ja lumoavia. Sattumalta oli heillä melkein samanlaiset puvut: harmaasta silkistä, V:n muotoisilla, viehättävillä liiveillä. He näyttivät sisaruksilta, ja he tiesivät sen, ja tieten tai tietämättään he korostivat sitä pienin samantapaisuuksin puheissa ja eleissä. Arthur istui heidän välissään, suoraan häntä vastapäätä tohtori Colpus. Heidän häikäisevä kauneutensa ei ollut vielä milloinkaan ennen tehnyt Arthuriin sellaista vaikutusta kuin tänä iltana. Mutta kaiken tämän keskellä: huolettoman naurun ja naisellisen kauneuden keskellä, huoneessa, jossa herkästi verhottu valo häivähteli erilaisin varjoin puoliksi tyhjennetyillä laseilla ja kauniilla naisten käsivarsilla, tunsi Arthur itseluottamuksensa särkyvän, niin, hän tunsi pelkoa. Hän tunsi tulleensa omasta maailmastaan — opintojen, taiteen ja yksinkertaisuuden maailmasta.
Kädenliikkeellä antoi mrs Cavalossi tarjoilijalle poistumismerkin.
Sitten hän kohotti lasinsa lausuen:
— Minä juon suuren uutisen kunniaksi!
— Suuren uutisen kunniaksi! toistivat tohtori Colpus ja Sylviane.
— Minä pyydän tohtori Colpusta kertomaan sen, jatkoi mrs Cavalossi.
— Onko se siis tohtori Colpuksen "uutinen"? kysyi Arthur.
— Tohtori Colpus saa kertoa sen. Mitä minuun tulee, olisi minun aivan mahdotonta muistaa kaikkia seikkoja. Se on niin sotkuinen juttu, sanoi mrs Cavalossi. Sitäpaitsi lankee kaikki kunnia täysin rakkaan tohtorimme osalle, sillä hän on asian keksinyt. Ja kolmanneksi ja viimeiseksi on hän minun erikoisesta pyynnöstäni ollut kyllin ystävällinen tullakseen tänne Lontoosta varsin vain ollakseen luonamme tämän illan.
Tohtori kumarsi.
— Koko asia on hyvin ihmeellinen, aloitti hän. Niin ihmeellinen, että se on melkein uskomaton. En ole voinut olla ihmettelemättä sitä siitä hetkestä asti, jolloin se minulle selvisi.
— Milloin se tapahtui? kysyi Arthur.
— Omituista kylläkin, tapahtui se samana päivänä, kun teidät vihittiin. Minä istuin joutilaana Hotel Cecilin lukuhuoneessa ja osuin silloin erään sattuman kautta saamaan käsiini vanhan Graphic-nimisen lehden numeron — se oli kolmen vuoden vanha. Aioin juuri kysyä tarjoilijalta, miten lehti oli joutunut sinne, kun katseeni osui erääseen kuvaan Carl Petersonista.
Arthur maisteli samppanjaansa. Hän asetti rauhallisesti lasinsa pöydälle ja rummuttaen pöytää sormillaan virkkoi:
— Tarkoitatte Staffordshiren miljonääriä, Petersonia?
— Aivan niin, vastasi tohtori. Te muistatte ehkä, että hän kuoli pari vuotta sitten jättäen jälkeensä kaksi ja kolmeneljäsosaa miljoonaa.
— Taivas! huudahti mrs Cavalossi suloisesti hymyillen. Minä tunnen itseni vain kerjäläisparaksi.
— Niin, jatkoi tohtori Colpus, kaksi ja kolmeneljäsosaa miljoonaa. Omaisuus oli niin suuri, että sanomalehdet julkaisivat hänen testamenttinsa koko laajuudessaan. Ei se silti ollut erikoisen pitkä asiapaperi. Hänellä oli kaksi poikaa. Toinen heistä, Carl, nuorempi, oli vähäjärkinen. Hänen sairautensa johtui, kuten useat arvelivat tietävänsä, eräästä onnettomuudesta, joka oli kohdannut hänen äitiänsä, lady Evelyne Petersonia, ja jonka johdosta hän kuoli. Mutta minä luulen, että tuossa suvussa virtaa outo veri. Testamentissa olevan määräyksen mukaisesti kuului tuhat puntaa vuodessa Carlille, joka myöhemmin kuoli, ja koko jälelle jäänyt osa testamentteeraajan omaisuudesta "vanhemmalle pojalleni Arthurille" — sama nimi kuin teidän miehellänne on, Sylviane.
— Kuuluuko kaikki tämä uutiseen? kysäisi Sylviane viattomasti. Se tuntuu olevan tavattoman sekava.
— Kyllä se kuuluu uutiseen. Mutta nyt minä jatkan. Vaikkakin Carl Peterson oli tavallaan hyvin julkinen henkilö, en ollut milloinkaan ennen tuota päivää nähnyt hänen valokuvaansa. Minä muistan äärettömän hyvin ihmisten kasvot, haluan huomauttaa siitä tässä välillä, ja minä sanoin heti itselleni: "Olen nähnyt tuon miehen jossakin". Ja minun onnistui muistaa aika ja paikka. Minä olin kerran lyhemmän ajan harjoittelijana Edinburgissa ja eräänä yönä — siitä täytyy olla noin kolmekymmentä vuotta — herätti minut eräs mies, joka pyysi minua tulemaan vaimonsa luokse, joka oli vaikeasti sairaana.
— Mikä häntä vaivasi? Pelastitteko te hänet? kysyi Sylviane.
Arthur asetti koneellisesti kätensä Sylvianen käsivarrelle kuin estääkseen häntä puhumasta.
Tohtori Colpus hymyili lempeästi tuon keskeytyksen takia.
— Kyllä, minä pelastin hänet. Mitä tautiin tulee, niin sinä yönä syntyi eräs poika. Istuessani — kuten äsken kerroin — Hotel Cecilin lukuhuoneessa, tulin täysin vakuutetuksi siitä, että mies, joka oli herättänyt minut tuona yönä Edinburgissa, ei ollut kukaan muu kuin Carl Peterson, jonka valokuvan juuri näin Graphicissa. Eikö se ollut kummallista?
— Oli tosiaankin, mutisi Arthur ja maistoi taasen samppanjaansa.
Tohtori jatkoi:
— Koska minä pidän salaperäisistä asioista ja tiesin, että Carl Petersonilla, sen mukaan kuin maailman tiedossa oli, oli ainoastaan yksi vaimo, erään päärin tytär, lähdin eräänä kauniina päivänä Edinburgiin ja tein muutamia tiedusteluja. Minulla oli onni matkassani. Varustettuna valokuvalla vierailin minä ravintolain emännöitsijäin ja lukkarin luona, tutkin kirkonkirjoja, ja kolmen päivän kuluessa sain varmoja todisteita siitä, että Carl Peterson oli asunut Edinburgissa pari vuotta, mennyt siellä naimisiin ja saanut yhden pojan.
— Omalla nimelläänkö? kysyi Arthur.
— Ei, ei omalla nimellään. Sanon pian teille nimen.
— Sanokaa se nyt minulle, pyysi Arthur ja katsoi mrs Cavalossia.
— Nimi oli Forrest ja minä voin samalla sanoa, että te olette se poika.
— Oo! huudahti Sylviane. Siispä —. Hän vaikeni ja katsoi äitiään.
Arthurin lasissa oli vielä vähän samppanjaa. Hän kaatoi sen levollisesti pöytäliinalle ja asetti lasin taasen pöydälle. Mrs Cavalossi nauroi katsellessaan tuota kummallista menettelyä.
— Sinä olet kummallinen nuori mies, sanoi hän.
Arthur kumarsi.
— Tohtori tekee siis sen johtopäätöksen, sanoi Arthur, että Carl Petersonin luuloteltu vaimo ei ollutkaan hänen vaimonsa, että Carl Peterson oli tehnyt itsensä syypääksi moniavioisuuteen ja että nuo kaksi poikaa, jotka kasvatettiin Staffordshiressä, eivät olleet laillisia perillisiä?
— Teen sen johtopäätöksen, myönsi tohtori. Nyt ei ole kysymys siitä asiasta. Minä tunnen laillisen todisteen ja minulla on se todiste.
— Tiedättekö, miksi Carl Peterson hylkäsi Edinburghissa olevan vaimonsa?
— Sitä en tiedä ja luulen, että se salaisuus ei tule milloinkaan ilmi. Mutta sanokaapa minulle, onko se mitä äsken kerroin, yhtäpitävä aikaisempien muistojenne kanssa?
— Sikäli se on yhtäpitävää, etten ole milloinkaan tuntenut isääni, vastasi Arthur, ja äitini myös sanoi minulle avoimesti, että isäni on kadonnut.
— Ahaa, huudahti tohtori.
Mrs Cavalossi loi hymyillen säteilevän katseen vävypoikaansa ja sai siten tilaisuuden näyttää ihmeen kauniita hampaitaan.
— Olen kuullut kerrottavana että äitinne on kuollut, sanoi tohtori.
Arthur nyökkäsi myönnytykseksi. Tohtori jatkoi:
— Carl Petersonin testamentti on voittanut lain voiman. Se määrää, että "vanhin poikani Arthur" ei saa perintöään, ennenkuin hän on täyttänyt määrätyn iän ja että hän siihen mennessä tulee nauttimaan ainoastaan viidensadan punnan määrärahaa vuodessa. Petersonilla oli paljon päähänpistoja, mutta tässä määräyksessä näen tärkeän ajatuksen. Jos ne seikat, jotka minä olen saanut tietooni, ovat oikeat, jätti miljonääri Edinburgissa olevan vaimonsa, teidän äitinne, kun te tuskin olitte parin päivän vanha. Onko asia siten?
— Kyllä, äiti sanoi siten minulle kerran.
— Ahaa, virkkoi tohtori taasen. Siispä ei Carl Peterson voinut tietää, että te saitte Arthur nimen ja että hänellä — ei erikoisen ihmeellisen sattuman kautta — oli kaksi Arthur nimistä poikaa. Kuitenkin olette te, eikä Staffordshiren Arthur, juuri tuo "vanhin poikani Arthur", joka mainitaan testamentissa. Tohtori Colpus vaikeni silmänräpäykseksi. Otatte asian varsin rauhallisesti, huomautti hän viimein.
Sylvianen rannerenkaan kilinä, kun hän liikutti käsivarttaan, oli ainoa ääni, joka kuului.
— Sanon teille, miksi, vastasi Arthur. Minä tiesin tuon kaiken aikaisemmin. Olen tietänyt sen siitä päivästä lähtien, kun äitini kuoli.
Mrs Cavalossi ja tohtori vaihtoivat salamannopean silmäyksen. Sylviane pidätti henkeään.
— Siitä asti, kun äitisi kuoli? kuiskasi Sylviane, toistaen Arthurin sanat melkein koneellisesti.
— Äitini kertoi kuolinvuoteellaan minulle, miten konnamaisesti isäni oli menetellyt, virkkoi Arthur katkerasti.
Ja sitten syntyi hiljaisuus.
— Se on tietystikin seikka, joka on teille hyvin tuskallinen? kysyi tohtori Colpus lempeästi.
— Kyllä, myönsi Arthur.
Kun nuo kaksi liittoutunutta katselivat nuoren miehen tiukasti yhteenpuserrettuja huulia ja päättäväistä ilmettä hänen suunsa ympärillä, peittyivät heidän kultaiset tulevaisuudenunelmansa levottomuuden ja pelon pilveen. Heillä oli kummallakin sellainen epämiellyttävä tunne, että tuo yleensä niin nöyrä ja olemukseltaan yksinkertainen taidearvostelija saattaisi menetellä äärimmäisen merkillisesti ja hämmästyttävästi. Tohtori koetti ajatuksissaan järjestää tällaisia mahdollisuuksia, nainen koetti luontonsa mukaan väistää sellaista mahdollisuutta, kuvitella, ettei sellaista saattaisi ilmaantuakaan.
— Aavistimme, luonnollisestikin, virkkoi mrs Cavalossi, että toiset niistä seikoista, jotka tohtori esittäisi, olisivat sinulle tuskallisia, mutta me toivoimme — hän hymyili veitikkamaisesti — että uutisen erikoinen sisältö olisi tuottanut sinulle — hm — iloa, rakas Arthurini.
— Teidän toivomuksenne on anteeksiannettavaa, vastasi Arthur kylmästi ja äänellä, joka selvästi ilmaisi, että sellainen toivomus oli sangen typerä.
— Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, jatkoi tohtori, kun keskustelu oli vähällä katketa aivan kokonaan ja muodostua täydellinen hiljaisuus, mutta tiedättekö ensinkään, miksi isänne ja äitinne tekivät sopimuksen erotakseen?
— Isäni ja äitini eivät ensinkään tehneet erosopimusta keskenään, vastasi Arthur.
— Mutta he lopettivat yhdyselämänsä?
— Isäni hylkäsi äitini. Tehän sanoitte siten itse vähän aikaa sitten.
— Vaikuttivatko siis erilaiset mielipiteet uskonnollisista asioista siihen?
— Ei ollut kyseessä mikään uskonnollinen asia. Sen mukaisesti kuin äiti raukkani minulle kertoi, tapahtui se seuraavasti: isäni uskotteli hänelle, että he eivät olleet laillisesti vihityt. Hän vakuutti äidille, että hän oli pettänyt häntä, äitiä — hän kuvasi itsensä lurjukseksi sille naiselle, jota hän rakasti.
Syntyi taasen hiljaisuus. Ainakin kaksi seurueen jäsenistä oli ajatellut tämän illan muodostuvan miellyttäväksi, vieläpä suorastaan rattoisaksi illaksi. He olivat ajatelleet, että ihmeellinen uutinen Arthurin oikeuksista suuriin rikkauksiin maustettaisiin naurulla ja painettaisiin alas kurkusta viinillä. Ja sen sijaan ympäröi heitä painostava, synkkä ja salaperäinen ilmapiiri.
— Kysyin teiltä äsken, jatkoi tohtori, miksi isänne jätti äitinne.
Ettekö haluaisi valaista hieman tätä kiinnostavaa seikkaa?
— Ehkä, virkkoi Arthur äskeisellä kylmällä, onnettomuutta ennustavalla äänellä. Ennenkuin isäni meni naimisiin äitini kanssa, oli hän ollut suhteissa lady Evelyne Hartin kanssa, mutta se katkesi piankin ladyn vanhempien pakotuksesta; isäni ei ollut silloin vielä kyllin rikas kosiakseen päärin tytärtä. Sittemmin jäi lady Evelyne orvoksi ja saattoi itse huolehtia itsestään. Hän kirjoitti isälleni, tietämättä, että tämä oli mennyt naimisiin äitini kanssa. Isäni keksi heti keinon, miten hän saattoi hyljätä äitini: hän teki avioliiton mitättömäksi mennäkseen uuteen avioliittoon lady Evelynen kanssa. Hän aloitti häpeällisen hankkeensa sanomalla, kuten jo äsken mainitsin, että hänen avioliittonsa äitini kanssa ei ollut laillinen. Hän varmisti asian äidilleni täydellisesti ja vasta moniaita vuosia jälkeenpäin sai äitini tietää, että isäni oli pettänyt häntä. Sitten isäni sanoi äidille, että hän oli kyllästynyt häneen, että äidillä ei ollut mitään oikeuksia häneen nähden ja että hän aikoi jättää hänet. Hän tarjosi äidille rahoja, jotka äiti kuitenkin työnsi suuttuneena pois. Isä nimitti häntä mielettömäksi naiseksi ja lähti tiehensä etsiäkseen lady Evelynen käsiinsä. Äitini jätettiin Edinburgiin ilman pennin pyörylää parin päivän vanhan lapsen kanssa — ymmärrätte, että oli äärimmäisen tärkeätä, että isäni viipymättä vastasi lady Evelynen viittaukseen. Suunnitelma oli rohkea — kuulumattoman rohkea — mutta se onnistui. Isälläni tuntuu olleen taito saada asiat onnistumaan. Juuri tämä taito yhdessä äärimmäisen välinpitämättömyyden kanssa teki isästäni kahden miljoonan omistajan. Määrätyltä näkökannalta katsoen oli isäni suuri mies.
— Ja niin aloitti mr Peterson aivan uuden elämän Staffordshiressä? kysyi mrs Cavalossi.
— Kyllä, aivan uuden elämän.
— Toivottavasti ei äitinne tarvinnut milloinkaan kärsiä todellista puutosta?
— Hän ei ollut milloinkaan varsinaisessa rahapulassa. Jumala auttoi häntä. Eräs hänen omaisistaan kuoli ja testamentteerasi verrattain suuren rahasumman äidilleni, joka luuli olevansa häväisty nainen, vaikka hän itse asiassa oli laillisesti vihitty vaimo. Näillä rahoilla osti äitini minulle eläkkeen. Se ei ollut erikoisen viisaasti menetelty, mutta hän oli kokematon liikeasioissa. Jos hän olisi ollut vähemmän herkkäuskoinen, ei Carl Peterson ehkä olisi niin helposti kyennyt pettämään häntä.
— Ottakaa vastaan osanottomme, mr Forrest, lausui tohtori Colpus. Olkoot mullat kevyet isänne ja äitinne haudalla — syntisen ja sen haudalla, ketä vastaan hän on syntiä tehnyt!
Tohtori lausui tuon kauniin toivomuksen todellisen näyttelijän tavoin.
Sen jälkeen hän jatkoi kuin olisi asia juuri juolahtanut hänen
mieleensä: Sanoitte tuntevanne kaiken asiaa koskevan, tiesittekö siis
Carl Petersonin testamentin yksityiskohdat?
— Kyllä, vastasi Arthur järkähtämättömän levollisesti, tiesin kylläkin. Kerron nyt vielä, mitä tiedän. Staffordshiren Arthur täyttää ensi syyskuussa kaksikymmentäviisi vuotta ja voi silloin ottaa vastaan omaisuuden. Staffordshiren Arthur sattuu olemaan eräs tuttavistani.
— Eräs tuttavistasi! huudahti mrs Cavalossi selvästikin hyvin hämmästyneenä.
— Niin, eräs ystäväni — hyvin läheinen ystäväni, sanoi Arthur.
— Miten se ystävyys syntyi?
— Tapasimme ensi kerran Espanjassa, missä minä matkustin kaupungista toiseen tauluja tutkien. Yksityiskohdat eivät ole merkitykselliset. Arthur Peterson luotti minuun ja kertoi minulle isänsä testamentin määräyksistä.
— Ja sinä kerroit hänelle, kuka sinä olet?
— Ei, minä en sanonut hänelle, kuka minä olen.
— Miksi et?
— Minä katsoin paremmaksi olla tekemättä sitä. Voin mainita, että minä en ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin ennenkuin tänään boulognelais-faivassa. Hän on nyt Folkestonessa. Hän aikoo tulla huomenna aamupäivällä tänne vierailemaan tullakseen esitetyksi Sylvianelle. Luulitte hämmästyttävänne minua, tohtori. Myöntäkää, että minä olen hämmästyttänyt teitä.
Mutta tohtori istui vaiti täysin syventyneenä Arthurin kasvojen tarkasteluun.
— Kirpeätä! mutisi mrs Cavalossi. Ja miten epämiellyttävältä sinusta mahtaakaan tuntua, Arthur, kun sinun täytyy kertoa ystävällesi, että nuo kaksi ja kolmeneljäsosaa miljoonaa tulevat livahtamaan hänen nenänsä ohi. Ehkäpä olisi parempi, jos pyytäisit tohtoria sanomaan sen hänelle.
— Minä pyydän, että tohtori on hyvä, eikä sano kerrassaan mitään
Arthur Petersonille.
— Niin, tietysti menetellään, kuten sinä tahdot. Mutta saanko luvan kysyä sinulta, Arthur, miksi olet jättänyt asian näin myöhäiseksi? Päivä päivältä tulee asia vaikeammaksi sinulle, jos tuo poika raukka on ystäväsi.
— Minä en aio esittää vaatimuksia isäni omaisuuteen nähden.
— Tarkoitatteko todella sitä? kysyi tohtori Colpus matalalla äänellä, tai lasketteko vain leikkiä kanssamme?
Arthur vaikeni noin puoli sekuntia ennenkuin vastasi.
— Tarkoitan sitä. Hänen äänensä oli täysin rauhallinen.
— Arthur! huudahti Sylviane terävästi ja osoitti värisevällä kädellä äitiänsä.
Kaunis mrs Cavalossi oli noussut äkkiä seisomaan. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hän vapisi vihasta. Hänen ilmeensä oli muuttunut ja hänen silmistään välähteli suuttumus Arthuria kohti.
— Sinä olet mieletön, huohotti hän, mutta Jumal'avita, minä pakotan sinut selviytymään tuosta mielettömyydestä!
V.
Tohtori selvittää turhaan, mitä miljoona merkitsee.
Ei ainoastaan Arthur, vaan itse lujatahtoinen tohtori Colpuskin hämmentyi tuon hillitsemättömän kohtauksen takia. Sylviane sen sijaan näytti olevan enemmän levoton kuin hämmästynyt — tuntui siltä kuin hän olisi tottunut sellaiseen. Molemmat herrat katsoivat vuoroin kumpaakin naista, Arthur selvästi hämillään ja neuvottomana. Nopea-ajatuksinen vanha tohtori ajatteli keinoa, millä selviytyä tilanteesta.
Ilma tuntui olevan kuin sähköllä ladattu. Jokainen ihmetteli, mitä nyt tapahtuisi. Arthurin katse osoitti, että vihanilmaus saattoi puhjeta minä hetkenä hyvänsä kuin äkillinen ukonilma. Kaikki riippui siitä sanasta, joka ensimmäiseksi lausuttaisiin.
Samassa mrs Cavalossi hymyili ihastuttavaa hymyään ja hänen ilmeensä muuttui taasen lempeäksi, kuten tavallisesti.
— Suo anteeksi, rakas Arthur, sanoi hän, mutta kiusaus oli voittamaton. En saattanut olla näyttelemättä silmänräpäyksen aikaa. Mutta näyttää siltä kuin olisin peloittanut sinut, sen sijaan, että olisin saanut sinut nauramaan. Oikeastaan oli tarkoitukseni, että sinä olisit nauranut. Sinun olisi pitänyt nauraa vähäiselle pilalleni — sinä, joka voit niin huolettomasti heittää miljoonat luotasi.
Hän istuutui taasen ja kaatoi itselleen vähän viiniä.
Ilma oli puhdistettu silmänräpäyksessä. Sylviane vilkaisi arasti äitiään ja sitten miestään. Tohtori Colpus tarttui asiaan ja alkoi puhua matalalla, tasaisella, rauhoittavalla äänellään.
— Niin, miljoonat, virkahti hän. Ihmiset puhuvat usein miljoonasta hitusen vertaakaan erittelemättä, mitä merkitsee miljoona ja miten paljon se on. Sanopas, Sylviane — vanha tohtori saanee kai edelleen kutsua sinua siten? — onko sinulla esimerkiksi minkäänlaista käsitystä, mitä on miljoona puntaa?
— Ei pienintäkään aavistusta, vastasi puhuteltu rauhallisesti. Ja sitten hän lisäsi äkkiä — luoden kylmän, tutkivan katseen mieheensä: — Ja minä luulen, ettei Arthurillakaan ole.
Arthur Forrest kohautti olkapäitään.
— Minulla ei ole mitään käytännöllistä kokemusta miljoonien suhteen, virkkoi hän, ilmeisesti koettaen näyttää kiusaantuneelta. Tarkoitan…
— Minä koetan selostaa teille, mitä miljoona on, lausui tohtori antamatta Arthurin puhua enempää. Miljoona merkitsee sadan punnan tuloa päivässä. Omaisuus, jonka Carl Peterson jälkeensä jätti, kasvaa nyt korkoa kaksituhatta puntaa viikossa. Ajatelkaa sitä! Ei kukaan tee sille mitään ja kuitenkin se korottuu kymmenellä punnalla tunnissa, päivät ja yöt. Se on koron ihmeellinen mekanismi. Siitä, joka viimein saa käsiinsä tuon omaisuuden, tulee eräs mahtavimmista miehistä maailman mahtavimmassa valtakunnassa. Ilman minkäänlaisia edellytyksiä saattaisi hänestä tulla mitä hän ikänään tahtoisi, vieläpä markiisikin. Hän saattaisi kuluttaa tuhat puntaa viikossa ja kuitenkin säästää puolet tuloistaan. Hän voisi laittaa sairaalan, rakennuttaa taidegallerioita ja museoita, tehdä lahjoituksia kirjastoille, pystyttää ihania kirkkoja, huolehtia kokonaisen kaupungin köyhistä ja tuskin hän huomaisikaan näitä menoja.
— Löytyykö mitään, mitä hän e i voisi tehdä? Arthur virkkoi nauraen.
— Kyllä, vastasi tohtori, löytyypä niinkin. Hän ei voisi käyttää koko omaisuuttaan yksityistarpeisiinsa eikä nauttia sen täydestä arvosta. Ei suurikaan tuhlari, joka omistaa lähes kolme miljoonaa, voi — olipa hänellä miten paljon maksavia totuttuja tapoja tahansa — kuluttaa yksityiselämässään tuota rahamäärää. Siitä johtuu, että useimmat niistä jenkeistä, joista kuulee puhuttavan — miehet, joiden omaisuus arvioitiin suunnilleen miljoonaksi kymmenen vuotta sitten — omistavat kymmenen, kaksikymmentä miljoonaa tänään; ei siksi, että he olisivat halunneet näitä miljoonia, vaan siksi, etteivät voineet välttää niitä.
— Minusta tuntuu, virkkoi Arthur, että te esitätte erittäin pätevän syyn, miksi minun täytyy kieltäytyä tuosta ennen kuulumattoman suuresta omaisuudesta, joka suurenee suurenemistaan, tahdonpa tai en. Teidän käsityksenne mukaan tulisi minusta vuoden, parin kuluttua niin inhoittavan, painostavan rikas, että minä olisin rasitukseksi ei ainoastaan itselleni vaan vieläpä ystävillenikin.
— Tuskinpa ystävillenne, mr Forrest, hymyili tohtori. Ja mitä siihen asiaan tulee, että te rasittaisitte omaa itseänne, niin jos tuntuisikin sietämättömältä tietäessään voivansa toteuttaa jokaisen toivomuksensa ja oikkunsa, niin voin sanoa, että löytyy suuri joukko ihmisiä tällä taivaankappaleella, jotka eivät toivo mitään mieluummin kuin saada kärsiä tuollaista sietämättömyyttä.
— Minä puolestani, lausui Arthur kuin saadakseen asian päättymään, tein lopullisen päätökseni kerta kaikkiaan jo useita vuosia sitten.
Tohtorin kasvojen ilme muuttui vakavaksi ja arvokkaaksi.
— Sallikaa minun lausua teille pari sanaa, mr Forrest, vaimonne ja vaimonne äidin läsnäollessa, aloitti hän. Olen vanha mies ja suonette siis minulle anteeksi, jos lausun avoimesti mielipiteeni. Te olette niin nuori, että voisitte olla poikani. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta sysätä luotanne tällaista omaisuutta. Se kuuluu teille. Jos te sallitte toisen tallettaa sen ja nauttia siitä, silloin teette vääryyden, suurimman kaikista vääryyksistä, itseänne kohtaan. Suureen omaisuuteen sisältyy yhteiskunnallinen vastuu — ei kukaan ole oikeutettu vetäytymään syrjään sellaisesta. Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että omaisuus kuuluu teille, ja silloin teidän täytyy myös tietää, että velvollisuutenne on katsoa, että tuota omaisuutta oikein hallitaan, oikein käytetään. Jos emme ota huomioon äitinne muistoa….
— Olen kiitollinen teille, tohtori, keskeytti Arthur, jos jätätte äitini muiston pois väittelystä.
— Sanon vain, että jos emme nyt ota huomioon äitinne muistoa, toisti tohtori päättävällä äänellä, teette sangen väärin hylätessänne tämän rikkauden, joka täydellisesti kuuluu teille, vain liioitellun ystävyysihanteen takia.
— Ystävyysihanteen takia! toisti Arthur.
— Niin, lausui tohtori viisaasti hymyillen. Luuletteko te, etten näe vaikutteitanne, nuori mies? Nuori, onneton Arthur Peterson on kasvatettu siinä mielessä, että hän voisi ottaa kerran vastaan suuren, luonnottoman suuren omaisuuden. Teidät on sitä vastoin kasvatettu toisin. Teillä ei ollut ensinkään sellaisia kultaisia tulevaisuuden toiveita silmäinne edessä. Ja sitten eräänä kauniina päivänä saattekin tietää, että tuo rikkaus, josta te olette unelmoinut, ei olekaan hänen, vaan teidän. Te olette hänen ystävänsä, sanoitte, te pidätte hänestä — hän on ehkä oikeutettu saamaan teidän kiitollisuutenne. Silloin sanotte te suuremmoisella epäitsekkyydellä itsellenne: "Isku olisi liian ankara hänelle. Minä en halua rahoja. En milloinkaan kerro hänelle, että ne kuuluvat minulle!" Siten te olette, mr Forrest, sanonut itsellenne. Minä ihailen teitä sen takia, mutta sellainen menettely ei kuitenkaan ole puolustettavissa. Minun täytyy sitä paitsi sanoa teille, että te ette ole vielä käsittänyt, mitä aiotte tehdä.
— Miten tiedätte kaiken tämän? kysyi Arthur hievahtamatta.
— Näen sen selvästi, vastasi tohtori.
— Sallikaa minun sitten sanoa, herra tohtori, että te erehdytte täydellisesti. Mitkään erikoiset syyt ystävyyteemme eivät ole milloinkaan juolahtaneet mieleenikään. Vaikuttimet menettelyyni ovat paljon syvemmät.
— Te halveksitte rahaa — niinkö? Lempeä tohtori puhui melkein pilkallisesti.
— Kyllä, jos haluatte siten, vastasi Arthur.
Herrat olivat tähän asti vain kahden kesken keskustelleet, mutta nyt ei mrs Cavalossi voinut enää pitempää aikaa vaieta.
— Jos unohdatkin itsesi, Arthur, virkkoi hän, niin älä kuitenkaan unhoita tytärtäni.
Mrs Cavalossi oli rauhallinen, mutta hän sai ponnistella pysyäkseen rauhallisena.
Arthur katsoi vaimoaan, jonka kasvot olivat liikkumattomat, muistuttaen kaunista naamiota.
— Rahoihin nähden, vastasi Arthur, en ole Sylvianelle velvollinen. En ole mennyt naimisiin hänen kanssaan missään väärässä valossa. Sinä tunsit tuloni. Sinä lupasit antaa Sylvianelle yhtä paljon kuin minulla oli. Suostuin siihen. Mitä me teemme enemmällä? Nuo miljoonat — mitä ne merkitsevät minulle? Minulla on elämänkutsumukseni ja kaikki Euroopan miljoonat eivät voi auttaa minua sen täyttämisessä.
— Elämänkutsumuksesi? kysyi mrs Cavalossi.
— Niin, vastasi Arthur.
— Ja saammeko kunnioittaen tiedustella, mikä se on?
— Luulen, vastasi Arthur myöntyväisesti, mutta peloittavan rauhallisesti, luulen, että olen useasti puhunut työstäni, joka koskee italialaista taidetta. Useamman kuin yhden kerran olet ollut kyllin ystävällinen kuunnellaksesi lämpimästi esitystäni. Olet innostanut minua jatkamaan, olet sanonut, että tuo työ, jonka minä olen aloittanut, on kyllin arvokas loppuun asti suoritettavaksi ja että siitä tulisi kautta aikojen maailman taide-elämässä säilyvä teos.
— Niin, virkkoi mrs Cavalossi hieman muuttuneella äänellä, se on kyllä totta, mutta…
— Niin, se olisi kyllä sopiva elämäntehtävä köyhälle miehelle, puuttui tohtori puheeseen, mutta rikkaan miehen, hyvin rikkaan miehen — Englannin erään rikkaimman — täytyy ehdottomasti omaksua itselleen joku laajempi ala, joku ihmiskunnalle suurmerkityksellisempi.
— Te unohdatte erään asian, herra tohtori, vastasi Arthur.
— Minkä sitten?
— Te unohdatte, että minä en ole rikas mies — minä olen köyhä. Kuten sanoin, menin Sylvianen kanssa naimisiin köyhänä miehenä. Minut on kasvatettu köyhyyteen, olen aina päättänyt pysyä köyhänä ja toivon edelleenkin olevani köyhä, toisin sanoen, jos sitä, jolla on kaikki, mitä hän tarvitsee, voi nimittää köyhäksi.
— Te ette ole rikas tänä hetkenä, vastasi tohtori, mutta teidänhän tarvitsee vain astua esiin ja pyytää, mikä teille kuuluu.
— Sitä en tule milloinkaan tekemään.
— Suo anteeksi, rakas Arthur, lausui mrs Cavalossi, mutta minun täytyy sanoa, että jos sinä aiot käyttäytyä niin omituisesti, katson minä olevani oikeutettu esittämään vaatimukset tuohon rikkauteen nähden sinun nimissäsi tyttäreni tähden.
— Ei mitään voida tehdä ilman minua, virkkoi Arthur kohteliaasti. Minä tunnen lakia hyvin vähän, mutta tästä olen aivan varma. Sitten hän lisäsi: Se ei ole asia, josta voidaan keskustella, se on jotain, jonka täytyy tuntea — se on tunteen eikä järjen asia. Ja minä vakuutan, ettei mikään voi saada minua vaatimaan Arthur Petersonilta isäni miljoonia — ei mikään!
Nuori mies puhui päättävällä, ratkaisevalla äänellä. Hänen sanojaan seuranneen kohtalokkaan hiljaisuuden kestäessä hän katsoi uudelleen vaimoaan. Tällä kertaa kohtasi hän Sylvianen katseen. Tuskin havaittava punastus häivähti yli hänen marmorimaisten kasvojensa. Pitkien, mustien silmäripsiensä takaa katsoi hän arasti äitiään. Hieman huokaisten kumartui hän lähemmäksi miestään ja hyväili pienillä sormillaan hänen kättään, joka oli pöydällä.
Arthur säpsähti. Tuntui kuin tuon yksinkertaisen teon kautta kohtalon peloittava arpanoppa olisi heitetty. Mrs Cavalossi tuijotti jäykkänä nuoria.
— Tule, Sylviane, virkkoi Arthur ja hypähti seisomaan. Pane takki päällesi. Me kaksi menemme hieman ulos kävelemään.
Päästyään oven ulkopuolelle veti Arthur vaimonsa lähemmäksi itseään pimeässä käytävässä.
— Sylvie! kuiskasi hän.
Sylviane kiersi hoikat, pitkät käsivartensa kiihkeänä hänen kaulaansa.
Mies ja vaimo kulkivat rantasärkkiä pitkin Rantakadulle ja kääntyivät sitten kiemurtelevalle polulle, joka johti pensaikon kautta aivan veden rajaan asti. Kun he olivat ennättäneet melkein alas, pysähtyi Sylviane erään penkin luona, jonka kaupungin isät ajattelevaisesti olivat asettaneet erääseen pieneen, vihreään kulmaukseen.
He istuutuivat. Oli aivan pimeä. Jyrkkä vuorenseinämä kohosi melkein kohtisuorana heidän ylitseen ja varjosti heitä kuunsäteiltä. Laineet liplattivat rauhallisina, viihdyttävinä vasten rantaa.
— Arthur, virkkoi Sylviane kuiskaten. Hänen kuiskauksensa muistutti meren hiljaista huminaa.
Arthur puristi hänen pientä kättään, joka loisti valkeana pimeyden halki.
— Toivoisin voivani sanoa sinulle, miten suuremmoisena sinua pidän! lausui hän ujon ihastuneena.
— Minä pelkäsin, että pitäisit minua heittiönä, vastasi Arthur onnellisena.
— Nyt syntyy vaikeuksia! jatkoi Sylviane sitten.
— Vaikeuksia? Miksi syntyisi vaikeuksia? Mehän huolehdimme itse itsestämme.
— Mutta niitä syntyy sittenkin, joka tapauksessa, virkkoi Sylviane.
Mutta, Arthur, sinun täytyy aina luottaa minuun.
— Rakkaani, lausui Arthur puoliksi levottomana, puoliksi rauhoittaen, mitä sinä tarkoitat sanoessasi siten? Tietysti luotan aina sinuun. Miksi puhut sellaista?
Mutta Sylviane ei vastannut. Hän suuteli Arthuria ja hänen silmästään putosi kyynel Arthurin poskelle.
VI.
Mrs Cavalossin valloittaminen.
Samaan aikaan istuivat mrs Cavalossi ja tohtori Colpus edelleen ruokasalissa.
Mrs Cavalossi nauroi. Se oli pahaa naurua, josta uhka uumoi, mutta samalla siinä kuitenkin oli jonkinverran pelkoa.
Tohtori katsoi häneen yli ruokapöydän, joka oli vielä katettuna ja upeana. Lempeän, punaisen valon loisteessa tohtorista näytti kuin ei mrs Cavalossi olisi hiukkaakaan muuttunut kuudentoista vuoden aikana. Hänen kauneutensa oli yhtä vastustamaton, yhtä valloittava, yhtä täydellinen kuin ennenkin.
— Miksi te nauratte? kysyi tohtori.
— Sylviane tulee nyhtämään hänestä nuo aatteet, vastasi mrs Cavalossi.
— Luuletteko?
— Hän voi menetellä miehensä kanssa, miten vain haluaa, virkahti mrs
Cavalossi huolettomasti.
— Mutta otaksukaapa, että Sylviane on rakastunut mieheensä?
— Sylviane rakastunut tuohon poikaan! Tuskinpa!
— Mutta Sylvianehan on vain nuori tyttö.
— Suokaa anteeksi, Sylviane on nainen. Hän on minun tyttäreni ja minun oppilaani — hän tietää, mitä hän tekee. Hän tietää tarkoin, mitä pitää tehdä. Mies jumaloi häntä. Sylviane tulee käyttämään korttejaan oikein. Me voimme olla levolliset hänen hulluista aatteistaan huolimatta.
— Oletteko antanut ohjeita Sylvianelle?
— Sen tein puoli vuotta sitten ennenkuin Sylviane oli nähnyt Forrestia eikä minulla ole ollut mitään syytä muuttaa niitä. Kun on niin kaunis kuin Sylviane, täytyy ohjeiden — vieläpä niinkin tärkeässä hankkeessa kuin tämä on — olla hyvin yksinkertaiset. Miehet ovat sellaisia lapsia.
— Mutta otaksukaapa, ettei hän tottele teitä?
Mrs Cavalossi nauroi taasen.
— Se on mahdotonta, hymähti hän varmana.
-? Varoitan teitä joka tapauksessa, virkkoi tohtori vakavana. Hän muuttuu tottelemattomaksi teitä kohtaan.
— Siihen ei hän pysty, vakuutti mrs Cavalossi. Hänen äänessään vivahti hieno kerskunta.
— Kun nainen rakastaa, pystyy hän mihin tahansa.
— Nyt te puhutte taas tuossa äänilajissa. Minähän sanoin teille, että sellainen olisi mahdotonta. Aivan yksinkertaisesti: Sylviane ei voisi rakastaa häntä.
— Miksi ei?
— Minä aivan yksinkertaisesti tiedän sen — siinä kaikki.
— Mitä te tiedätte rakkaudesta? kysyi tohtori hieman katkerasti. Muistakaa, että minulla on ollut tilaisuus olla tuttavanne jo monta vuotta.
— Aivan liian monta.
— Te olette sanonut ennenkin jotain saman tapaista, lausui tohtori. Älkää toistako samoja asioita — teidän laisenne naisen ei kannata siten menetellä. Kysyn teiltä, mitä tiedätte te rakkaudesta?
— Ehkä enemmän kuin te luulette. Naisellinen luonne ilmeni lyhyen silmänräpäyksen aikana hänen äänessään.
— Te rakastatte siis minua? virkkoi tohtori salamannopeasti.
Mrs Cavalossi katseli pöytäliinaa. Tohtori oli lukenut hänen ajatuksensa, mutta mrs Cavalossi ei voinut myöntää tohtorin päätelmää oikeaksi.
— Tehkää minulle se palvelus, että pysytte asiassa, virkkoi hän ulkonaisesti ihmeteltävän rauhallisena. Me keskustelimme siitä, rakastaako Sylviane vai ei Arthur Forrestia.
— Hän rakastaa.
— Mahdotonta.
— Te ette huomannut Sylvianen katsetta, kun mr Forrest pyysi häntä ulos kävelemään. Se oli sellainen katse, jollaista ei ainoakaan nainen voi silmiinsä saada ilman todellista tunnetta — minä olen nähnyt samanlaisen ilmeen teidän silmissänne, Marie.
— Vaikka hän rakastaisikin häntä, — mrs Cavalossi pysyi itsepäisesti päätelmässään — menettelisi hän ohjeitteni mukaisesti. Miksi ei hän tekisi siten? Sylviane on olento, joka on luotu elämään rikkaudessa ja ylellisyydessä. Suunnattomain rikkauksien ainoa kaunistus on, että ne tuottavat nautintoja ja iloa naisille sellaisille kuin on Sylviane. Hän ottaa kyllä hallitakseen tuon suuren rikkauden omasta puolestaan.
— Todisteenne on kyllä sekä sattuva että filosoofinen, hymyili tohtori, ainakin jossakin määrin. Suuren rikkauden todellinen tarkoitus on huolehtia kauniitten ja ihastuttavien naisten kalliista elämäntavoista — se on perustelu, jota täytyy levittää. Mutta sallikaa minun sanoa teille, että Sylviane ei enää välitä rikkaudesta.
— Miksi sanotte niin?
— Hän välittää sen sijaan miehestään. Rikkaus ei tulevaisuudessa tule merkitsemään hänelle mitään. Minä voisin lyödä kymmenen puntaa vetoa siitä, että he tällä hetkellä istuvat ja kuhertelevat jossain rannalla. Sylviane pitää miehensä menettelyä Petersonin omaisuuteen nähden suurena uhrautuvaisuutena. Hän ihailee häntä siksi ja katsoo häneen kuin sankariin. Arthur voisi kietoa hänet pikkusormensa ympärille.
— Arthur! Joutavaa!
— Se ei ole joutavaa, se on syvällistä viisautta ja te olette minulle kiitollisuuden velassa.
Mrs Cavalossi supisti suutaan. Tohtori näytti todellakin muuttuvan typeräksi.
— Mutta meidän kiltti Arthurimme on niin — niin kuivakiskoinen. Vaikka minä olen vain hänen anoppinsa, saisin hänet varmasti järkiinsä, jos saisin keskustella hänen kanssaan kahden kesken tunninkaan ajan.
— Teidän mielestänne mr Forrest on typerä?
— Hän voi kyllä olla suuri asiantuntija, kun madonnat ja pyhimykset ovat kyseessä, mutta kun tulee kysymykseen joku muu —
— Marie, katkaisi tohtori hymyillen siten kuin mies hymyilee vain kauniille naiselle, vain teidän kauneutenne takia saattaa antaa anteeksi lyhytnäköisyytenne. Miten voidaan puhua naisellisesta älykkyydestä? Minä en ole milloinkaan nähnyt sellaista. Se on vain satua. Kuulkaahan nyt, te jumaloitava olento! En ole vielä päässyt perille Arthur Forrestin todellisista syistä tässä asiassa, mutta voin sanoa teille, että ette te eikä Sylviane myöskään — vaikka hän haluaisikin sen tehdä — voi saada häntä muuttamaan päätöstään. Ettekö ole nähnyt hänen leukaansa? Miehet, joilla on sellainen leuka, eivät antaudu milloinkaan. Siksi, että hän on hiukan kömpelö, että hän ei puhu eikä kuhertele alituisesti, ettei hän ole aina puettu viimeisen muodin mukaisesti — kuten minä — luulette te, että hän on aivan ymmärtämätön ja ettei hänellä ole omaa tahtoa. Teitä on harvoin niin täydellisesti petetty.
Mrs Cavalossi vapisi kärsimättömänä.
— Te olette aina ollut ylvästelijä, rakas ystäväni, lausui mrs Cavalossi, ja nyt te koetatte ylvästellä minulle. Mahtavine ilmeinenne kuulutte te juuri yhteen mieslajiin. Hyvä on, te huvitatte minua — siinä kaikki. Aion pelata oman pelini loppuun ja jos menetän sen, voitte te sitten yrittää.
— Nyt on kyseessä vain yksi peli, vastasi tohtori rauhallisesti, ja se on teidän ja minun yhdistetty pelimme. Jos te pelaatte sitä ja häviätte, on kaikki kadotettu. Ei, Marie, minä pelaan tämän pelin. Minä olen sen keksinyt.
— Oletteko te keksinyt sen?
— Kyllä, sillä kuka huomasi ensiksi tuon omituisen Petersonin perhesalaisuuden kaikki yksityiskohdat? Kuka ensiksi huomasi, mitä mahdollisuuksia kätkeytyi Sylvianeen? Kuka ensiksi keksi sen suunnitelman, joka Sylvianen avulla tekisi teistä ei ainoastaan kauneimman, vaan myös rikkaimman naisen Euroopassa — tekö vai minä?
— Niin, luonnollisesti te ensiksi tulitte asiaa ajatelleeksi.
— Hyvä, lausui tohtori.
— Te sanoitte myös, että suunnitelma oli virheetön — että sen täytyi onnistua.
— Kyllä. Mutta en ollut ottanut huomioon Arthur Forrestin harvinaista luonnetta enkä hänen ihmeellistä käsitystään rahoista. Kuitenkin toistan nyt, että sen täytyy onnistua — se tahtoo sanoa, jos jatkuvasti saan pitää ohjauksen käsissäni. Mutta ainoastaan minä voin saada sen onnistumaan. Se on ollut alusta asti rohkea yritys ja nyt sen täytyy muuttua vieläkin rohkeammaksi. Tunnetko olevasi kyllin pätevä tähän, Marie?
-. Olenko minä milloinkaan pelännyt? kysyi mrs Cavalossi kylmästi.
— Ollakseni oikeudenmukainen teitä kohtaan, vastasi tohtori, myönnän, että pelkuri ette ole ollut ja kuitenkin meillä täytyisi — kuten sanoin — olla vielä enemmän rohkeutta.
— Te kuvailette vaikeuksia olevan enemmän kuin niitä todellisuudessa on, ystäväiseni.
— Vaikeuksia ei voi liioitella. Ne ovat salassa. Ainoastaan teidän kauneutenne ja minun älykkäisyyteni yhdistettyinä voivat ne voittaa.
Hän puhui vakavalla äänellä ja näytti siltä kuin hän viimein olisi saanut mrs Cavalossin vakuutetuksi siitä, että heidän yhteinen tiensä oli epätasaisempi kuin rouva oli luullut.
— Aloitetaan sitten, virkahti mrs Cavalossi.
— Kaikkein ensimmäiseksi sanon teille, mitä teidän lähinnä tulee tehdä, jatkoi tohtori rykäistyään pari kertaa hermostuneesti. On tärkeätä, että me olemme alituisesti yhdessä, Marie. Te ette voi tehdä mitään ilman minua ja minä olen voimaton ilman teitä. Pelastaaksemme tilanteen ja tasoittaaksemme tien täytyy teidän — täytyy meidän mennä keskenämme naimisiin.
Mrs Cavalossi katsoi häneen.
— Käytätte väärin hyvyyttäni, lausui hän melkein vavisten.
— Miten niin?
Tohtori nousi ja asettui seisomaan etäämmäksi uunin eteen.
— Ottamalla taasen tuon asian puheeksi. Ettekö näe, ettekö ole kyllin viisas ymmärtääksenne, että meidän suhteemme ei ole muuta kuin vain liikemiessuhde? Minä suvaitsen teitä, koska te olette hyödyllinen minulle — en minkään muun vuoksi. Miksi pakotatte minut puhumaan niin selvää kieltä?
— Suloinen ystäväni, vastasi tohtori, minä ehdotan, että meistä tulisi mies ja vaimo tämän suunnitelmamme takia. Se ei ole kai erikoisen harvinaista? Folkestonessa on tänä iltana kymmenentuhatta henkeä, jotka ovat menneet naimisiin ja suvaitsevat toisiaan täydellisesti vain liikemieskannalta katsottuna.
— Minä vihaan teitä.
— Älkää toistako sitä valhetta, lausui tohtori. Olen jo varoittanut teitä samasta asiasta. Te ette vihaa minua: te rakastatte minua. Voin selvästi nähdä sielunne syvyyksiin, Marie. Vain erästä asiaa en voi käsittää, nimittäin, miksi käyttäydytte siten kuin ette pitäisi Colpuksestanne.
Hän astui mrs Cavalossin luo ja hyväili järkähtämättömän levollisesti hänen hiuksiaan.
— Katsokaa minuun!
Mrs Cavalossi katsoi ylös.
— Mistä tiedätte, että rakastan teitä? kysyi hän tohtorilta matalalla äänellä.
— Samojen merkkien perusteella kuin tiesin senkin, että Sylviane rakastaa Arthur Forrestia.
Kun hän oli sanonut tuon, astui hän ikkunan ääreen ja istuutui eräälle tuolille. Mrs Cavalossin katse ei siirtynyt hänestä.
— Te tiedätte, että minä rakastan teitä mielettömästi, jatkoi tohtori hymyillen.
Mrs Cavalossi liikahti kärsimättömästi.
— Miksi meidän täytyy alituisesti olla toistemme seurassa? kysyi hän.
— Miten uskaltaisin jättää teidät yksin, enkelini? Oletteko jo unohtanut teatterimaisen esiintymisenne tänään päivällisen aikana? Minä vapisen ajatellessani, mitä olisi saattanut tapahtua, jos en olisi ollut täällä ja vain pelkällä läsnäolollani luonut diplomaattista rauhaa. Tuo kiusallinen tilanne olisi saattanut päättyä avoimeen tunnustukseen.
— Ja jos olisi tapahtunut siten?
— Silloin meidän olisi täytynyt taasen aloittaa alusta. Sitäpaitsi se olisi ollut epätaiteellista, neuvokkuudellemme arvotonta.
— Te olette ainoa mies, jota olen milloinkaan pelännyt, kuiskasi mrs Cavalossi. Hän näytti kesytetyltä puumalta ja ihmeellisintä oli, ettei tohtori Colpus näyttänyt tehneen mitään muuta kuin korkeintaan antaneen henkisen voimannäytteen. Hän oli vain hivellyt hänen hiuksiaan.
— Minä tiedän sen, vastasi hän. Syntyi pitkä, hyvin pitkä hiljaisuus, josta erottui vain mrs Cavalossin hiljainen, tasainen hengitys.
— Pyh, sanoi hän äkkiä, menkää sitten kanssani naimisiin, jos haluatte. Kuten äsken sanoitte, on teillä ollut tilaisuus olla tuttavani monta vuotta ja sen perusteella teidän pitäisi tietää jotain niistä vaaroista, joihin antaudutte, kun tarjoatte minulle kättänne.
— Sinä suostut, Marie?
— Suostun.
— Tule tänne ja suutele minua, sanoi tohtori välinpitämättömästi.
Merkillistä sanoa: mrs Cavalossi totteli tohtoria kuin orjatar.
— Istuudu viereeni, rakkaani, virkkoi tohtori sitten. Ja he istuutuivat yhdessä leposohvalle.
Mrs Cavalossi tarttui tohtorin käteen.
— Frank, kuiskasi hän ja hymyili.
— Sano se vielä kerran, käski tohtori. Minä pidän siitä.
— Frank! kuiskasi hän toistamiseen.
Se oli kummallista, outoa, vastahakoista lemmenleikkiä — mutta se oli lemmenleikkiä.
— Kuten sinä olet aina rakastanut minua, puhui tohtori, samoin olen minä aina rakastanut sinua. Mutta minä rakastin sinua paljon enemmän miehesi kuoleman jälkeen kuin sitä ennen.
— Miksi? kysyi mrs Cavalossi melkein äänettömästi.
— Koska aivan varmasti tiedän, että sinä oikeastaan surmasit hänet, Marie. Sinulla on rohkeutta, eikä naisessa ole mitään, mitä ihailisin enemmän. — Ei, ei, en pelkää vähääkään, että sinä lyhennät minun elämäni. Suutele minua vielä kerran!
Mrs Cavalossi huokasi ja painoi päänsä hänen olkaansa vasten. Näytti aivan siltä kuin hän olisi muuttunut täysin voimattomaksi.
— Minä vihasin sinua, koska arvasin sinun tietävän syyn mieheni kuolemaan, etkä sinä kuitenkaan välittänyt siitä sen enempää, änkytti hän. Voi, minä pelkään suorastaan sinua. Sitten hän sulki silmänsä. Tohtori rauhoitti häntä.
Niin, se oli kummallista lemmenkuhertelua.
— Mikä on seuraava askel? kysyi mrs Cavalossi. Olemme päässeet siitä yksimielisyyteen, että saadaksemme Arthur Forrestin taipumaan meidän täytyy mennä naimisiin. Sano nyt minulle seuraava askel.
— En tänä iltana, vastasi tohtori lempeästi. Minä matkustan huomenna — aamupäivällä — takaisin Lontooseen ja minun täytyy nukkua hyvin yöllä. Minä en ajattele milloinkaan aamuisin — en milloinkaan hyvän päivällisen jälkeen, enkä milloinkaan sen jälkeen, kun kaunis nainen on suostunut menemään kanssani naimisiin.
He nauroivat molemmat kuin kaksi lasta.
VII.
Mrs Cavalossi ja Sylviane.
— Kuulehan, virkkoi tohtori Colpus ja kumartui alas ensi luokan vaunun ikkunasta mrs Cavalossia kohti, miten paljon sinulla on vielä rahaa jäljellä?
Lontoon-junan piti juuri lähteä. He olivat syöneet aamiaista yhdessä, sitten he olivat lähteneet asemalle ja keskustelleet ahkerasti tunnin ja neljänneksen ajan. Ulkonaisesti katsottuna olivat kumpikin ihmissuvun oivallisia edustajia. Tohtori Colpus oli yhtä joustava kuin mies parhaassa iässään. Mrs Cavalossin vyötäiset ja kaula olivat kuin nuoren tytön ja hän oli aina terve kuin kasakka.
— Miten paljon sinulla on jäljellä? toisti tohtori. Mrs Cavalossin otsalle ilmestyi hetkeksi varjo.
— No, koko paljon, vastasi hän hetken vaitiolon jälkeen.
— Onko sinulla viisituhatta?
— Ei.
— Kolmetuhatta?
— Kyllä, vähän enemmänkin.
— Tarkastelkaamme asioita sellaisina kuin ne esiintyvät. Sinä sanoit minulle tässä eräänä päivänä — muistaakseni — että sinä laskit menosi sadaksi punnaksi viikossa?
Rouva nyökkäsi.
— Kyllä, suunnilleen sen verran.
— Se on neljätoista puntaa päivässä.
— Niinkö? Minä olen niin huono laskemaan päässä.
— Se on koko suuri summa, jatkoi tohtori.
— Sinähän tiedät, miten kallista hotellissa on.
— Kyllä, tunnen kyllä hieman hotellielämää ja luulen, että voisin asua jossakin hotellissa maksaen pari puntaa päivässä tai vieläpä kolmekymmentä shillinkiä.
— Minulla on myös Sims ja Adela. Älä unohda näitä tärkeitä henkilöitä.
— He eivät riitä selvittämään kahden ja neljäntoista erotusta.
— Niin no, täytyyhän myös pukeutua, vastasi mrs Cavalossi. Täällä ei minulla ole langanpätkääkään päälleni pistettäväksi.
— Ehkei langanpätkää, virkahti tohtori leikillinen hymy huulillaan, mutta syvä vakavuus äänessään, ehkei langanpätkää, mutta silkkipuku, jonka on täytynyt maksaa yhtä monta puntaa kuin kuukaudessa on päiviä.
— Entä sitten? sanoi mrs Cavalossi kiusoitellen.
— Sanohan minulle, uudisti tohtori, miten paljon kulutat verhotaksesi tuon kauniin vartalon, salataksesi tuon voittamattoman ihanuutesi maailman silmiltä?
— En tiedä.
— Tahdon, että teet laskelman. Etkö voi?
— Mitä hyödyttää tehdä laskelmia? virkkoi mrs Cavalossi ja laski kätensä tohtorin kädelle, jolla hän nojasi vasten vaununikkunaa. Tohtori katsoi hänen pientä kättään tai pikemminkin hienoa, uutta hansikasta, joka sen peitti.
— Miten kallisarvoiset hansikkaat! huokasi hän. Sitten hän jatkoi muuttuneella äänellä: — Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä, Marie. Elämä on kyllin vakavaa. Jos sinä kulutat sata puntaa viikossa ja sinulla on vain kolmetuhatta puntaa…
— Oh, miten inhoittava olet, Frank! katkaisi mrs Cavalossi tohtorin puheen samalla hyväillen taasen hänen kättään.
— … niin merkitsee se, että sinulla on liikuntoväline kolmeksikymmeneksi viikoksi, virkkoi tohtori rauhallisesti kuin ei olisi huomannut mrs Cavalossin menettelyä. Kolmekymmentä viikkoa kuluu pian. Etkö voisi vähän supistaa menojasi?
— Mahdotonta, vastasi hän ja pudisti vilkkaasti päätään. Meillähän on silti niin äärettömän hyvää aikaa —
— Marie, keskeytti tohtori hänen puheensa, sinä olet taivaallinen, mutta sinä olet pieni ajattelematon hupakko ja pahinta on, että sinä luulet olevasi äärettömän älykäs. Sinä tulet saattamaan meidät molemmat perikatoon tuollaisella elämälläsi. Kuule nyt mitä sanon ja supista menojasi. Sanon vielä kerran, että kolmekymmentä viikkoa ei ole pitkä aika.
— Se on tavattoman pitkä aika, lausui mrs Cavalossi uudelleen papukaijan itsepäisyydellä ja kyyhkysen lempeydellä.
— Nyt suutun pian sinulle, vastasi tohtori.
— Muista, että emme ole vielä naimisissa, rakas ystäväni, huomautti rouva, ja että minä voin vielä muuttaa päätöstäni.
Tohtori huomasi, ettei hän halunnut olla ymmärtäväinen.
Itse asiassa ei mrs Cavalossi tarkannut asioita milloinkaan aamusella. Hän oli samanlainen kuin kaikki oikein terveet ihmiset: hän oli iloisin ja virkein varhaisina aamuhetkinä. Vain sairaat, synkkämieliset ja sellaiset henkilöt, jotka ahtavat sisäänsä huijauslääkkeitä, tulevat pirteämmiksi päivän mittaan.
— Sinä olet auttamaton, sanoi tohtori. Toisinaan sinä olet aivan vastustamattoman tervejärkinen. Mutta muista, Marie, että me liikumme hyvin ohuella jäällä.
-. Sellaiseen lopputulokseenko sinä olet päässyt nukuttuasi asian jälkeen?
— Niin olen. Jos jää pettää, niin älä sano, etten minä ole varoittanut sinua!
— Turhaa! huomautti mrs Cavalossi. Sinä et tiedä, mitä minä voin tehdä. Sinä käsittelet minua kuin pientä lasta. Miten luulet minun tulleen toimeen kaikkina niinä vuosina, jolloin minulla ei ole ollut tilaisuutta saada käyttää hyväkseni suunnitelmieni toteuttamisessa sinun kallisarvoista apuasi?
— Voi, onni on aina kauneuden puolella.
— Niinpä niinkin! Siihen minäkin luotan. Mrs Cavalossi riemuitsi saavuttamastaan pienestä voitosta.
— Mutta kuinka ollakaan, onni kääntyy, virkkoi tohtori unelmoiden ja vilkaisi rataa.
— Ei minulle, lausui mrs Cavalossi rauhallisesti.
— Kuka tietää?
Hän vain hymyili tohtorille, puolittain anteeksi antavasti, puolittain ylenkatseellisesti. Tuolla hymyllään hän hienosti osoitti tohtorille, ettei vielä monien tulevien vuosien aikana mikään voinut tuottaa perikatoa henkilölle, jolla oli niin kauniit kasvot kuin hänellä, mrs Cavalossilla, oli.
— Jään tänne viikon loppuun asti, virkkoi hän päättävästi. Kuvittele itseksesi, että minä olen lähtiessäsi suudellut sinua! Näkemiin! Tapaamme maanantaina — luota minuun siihen asti!
— Näkemiin, kirkas tähti! lausui tohtori kohteliaasti. Teit hyvin ystävällisesti tullessasi saattamaan minua junalle.
Hän nosti hattuaan ja kumarsi. Konduktööri puhalsi pilliä, veturista kuului vihellys ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli rakastunut pari eronnut.
Mrs Cavalossi asteli takaisin hotelliin miellyttävästi tietoisena vaalean silkkipukunsa täydellisyydestä. Aamu oli kaunis, mutta ilmassa oli lähestyvän ukonilman tuntua. Hän istuutui korituoliin lähelle hotellin sisäänkäytävää ja katseli päätään kääntämättä ja ajatuksiinsa vaipuneena merelle. Hänen huulillaan ja nenänpielissään kuvastuva hieno, taipuisa piirre näytti osoittavan, että se tunne, jolla oli ylivalta hänen sielussaan, oli syvä halveksinta — ihmisen halveksiminen, joka, tietoisena omasta ehdottomasta voimastaan, kärsimättömänä katselee alas muuhun maailmaan.
— Hyvää huomenta, äiti!
— Sylviane!
Nuoren tytön ilmestyessä äkkiä ja ihastuttavana hämmentyi mrs Cavalossi. Sylvianella oli heleän kirkas puku — aamun ruusuinen kirkkaus. Pitkä puku kietoutui ilmavana hänen hoikan vartalonsa ympärille ja hänen neitseelliset kasvonsa loistivat kuin kukka loistaa, kun aurinko on juuri kohonnut taivaalle. Tuota täydellistä kauneutta lisäsi hieno surumielisyyden piirre, joka syvensi silmien ilmettä ja pehmensi suun piirteitä.
Mrs Cavalossi tunsi pientä pelkoa, kun hän katsoi tytärtään. Jos hänen omalla kauneudellaan oli voimaa, niin minkälainen voima mahtoikaan sitten olla Sylvianen rakastettavuudessa? Hän tunsi olevansa mitätön tuon nuoren tytön rinnalla.
— Istuudu tähän, Sylvie, virkkoi mrs Cavalossi ja tarttui hänen käteensä. Oletko syönyt aamiaista? Missä Arthur on?
— Adela toi minulle teetä. Arthur makaa. Hän ei voi hyvin.
— Ei voi hyvin? Mrs Cavalossi kääntyi nopeasti ja katsoi tytärtään ja sitten näkyi joku erikoinen ajatus välähtävän hänen mieleensä. Mikä häntä vaivaa?
— Hänellä on hyvin paha päänsärky. Hän arvelee paranevansa puoleksipäiväksi. Minusta hänellä on hieman kuumetta. Minä pyydän tohtori Colpusta käymään hänen luonaan.
— Tohtori Colpus on palannut Lontooseen. Minä saatoin hänet asemalle.
Tiedätkö, Sylviane, minulla on jotain uutta kerrottavaa sinulle ja
Arthurille myöskin. Haluaisin, että hän olisi ollut ylhäällä. Tohtori
Colpus on pyytänyt minua vaimokseen.
— Aiotko mennä naimisiin, äiti?
— Sanoin vain, että hän on pyytänyt minua vaimokseen. Sanohan,
Sylviane, tahtoisitko, että vastaisin myönteisesti?
Nuoren tytön katse liikkui sinne tänne.
— Sinä olet liian nuori tohtori Colpukselle, ja liian kaunis.
— Siten ei hän arvele. Hän on harmaatukkainen, mutta hän on ihanteellinen rakastaja. Minä olen antanut suostumukseni. Menemme naimisiin ensi viikolla. Sinä tiedät paikan.
— Rakastatko sinä siis häntä, äiti?
Mrs Cavalossi nauroi.
— Mahdollisesti, vastasi hän. Ja sitten: — Minä ihailen häntä.
Sylvianen olisi täytynyt sanoa jotain tilaisuuteen sopivaa, mutta hän ei voinut keksiä mitään ja syntyi kiusallinen äänettömyys. Mrs Cavalossikin näytti vaivaantuneelta ja tuntui siltä kuin äidin ja tyttären välille olisi tullut jotain väkinäistä. Poistaakseen sen he alkoivat katsella hotellin palvelusväkeä, joka kaikin voimin kiilloitti kaksoisoven messinkejä. Ei oltu arvattu, että jotkut hotellin asukkaista olisivat näin aikaisin ulkona, kaikkein vähiten naiset. Palvelijat tulivat nyt lähemmäksi ja olisi ollut mahdotonta jatkaa yksityisluontoista keskustelua.
— Minä luulen, että menen Arthurin luo, sanoi Sylviane nousten seisomaan.
— Minä tulen myös ylös. Mrs Cavalossi nousi. He menivät yhdessä ylös pitkin leveitä portaita.
Arthurin huoneen ovella Sylviane pysähtyi. Pitkässä käytävässä ei ollut ketään muita kuin he kaksi.
— Voi, äiti, kuiskasi hän ja suuteli äitiään, miksi menet hänen kanssaan naimisiin? Mitä se merkitsee?
— Merkitsee? Mrs Cavalossi toisti sanan. Se merkitsee sitä, etten tahdo jäädä yksinäiseksi vanhuuteni päiviksi. Se merkitsee sitä, että rakas, vanha tohtori tarvitsee jonkun, joka huolehtii hänestä. Mitä muuta se merkitsisi? Mene huolehtimaan omasta rakastetustasi, Sylvie, niin minäkin unelmoin omastani.
Tuntia myöhemmin, juuri kun mrs Cavalossi valmistelihe kävelylle, tuli
Sylviane juosten saliin.
— Äiti, hän on sairas!
Hänen vapisevassa äänessään oli jotain pyytävää ja hätääntynyttä. Mrs Cavalossi sattui juuri tarkastelemaan erään uuden auringonvarjon vartta. Hän katsahti nopeasti nuorta tytärtään, jonka kasvot ilmaisivat samaa kuin äänikin.
— Sairas? toisti mrs Cavalossi.
— Niin — niin minä ainakin luulen.
— Sinä sanoit, että hänen päänsä vaan oli kipeä.
— Minä sanoin, että hänellä oli myös vähän kuumetta, äiti.
Nuoren rouvan käytös äitiään kohtaan oli kuin aran koulutytön.
— Kun pää on hyvin kipeä, tuntee itsensä aina vähän kuumeiseksi. Sinä olet lapsellisen levoton, rakas ystävä.
— Tiedän sen, äiti, mutta en voi auttaa sitä. Minä pelkään niin kauheasti, että hän sairastuu.
— Sairastuu! toisti mrs Cavalossi ja hänestä tuntui kuin olisi hänen äänensä kuulunut kaukaisuudesta.
Taasen näytti hänen mieleensä juolahtavan jokin merkillinen ajatus. Hänen kasvoillaan ei huomannut mitään, mutta sielussaan hän näki kohtalon sormen ojentuvan esiin, houkutellen häntä tarttumaan siihen. Hänen ihmeellinen onnensa, joka ei milloinkaan ollut jättänyt häntä pidemmäksi aikaa, oli jälleen hänen vallassaan. Eräs suunnitelma alkoi jo muodostua hänen mielessään. Hän näki tulevaisuuden, näki tapaukset, jotka odottivat mahtavan käden ohjeita. Hän tunsi kiusausta puhjeta nauruun, kun hän salamannopeasti hahmoitteli sen kauhean tapauksen ääriviivat, joka pian osuisi kohdalle. Tohtori Colpus saisi nähdä, mihin hän kelpaisi ilman tohtorin apua. Hän oli luotu onnistumaan — itse helvetti seisoi hänen puolellaan.
— Minä menen katsomaan Arthuria, virkkoi hän.
— Niin, tee se. Hän tahtoo puhua kanssasi, äiti. Sylviane hyväksyi innokkaana tämän ehdotuksen. Hän käski minun pyytää sinua tulemaan hänen luoksensa.
— Miksi et sanonut sitä ennemmin? virkkoi mrs Cavalossi nousten seisomaan.
— Minä — minä luulin, ettet haluaisi mennä sairashuoneeseen. Sinä et tahtonut milloinkaan tulla luokseni, kun minä olin sairas.
— Sairashuoneeseen! Lorua! Minun mielestäni Arthur tulee sairaaksi kovin helposti. Luulenpa tosiaankin, että sinä olet levoton turhan tautta, lisäsi hän. Miksi sinä olet levoton? Sinä hetkenä oli hänen äänessään jotain ystävällistä.
— Oletko rakastunut mieheesi? jatkoi mrs Cavalossi ja hänen äänensä kuulosti jälleen kovalta.
— Äiti, vastasi tyttö kiihkeänä, hän ei mennyt kanssani naimisiin rahojen tähden. Hän ei tee laskelmia. Sylviane katsoi lattiaan.
— Oletko vakuutettu siitä?
— Eikö hän osoittanut sitä eilen illalla?
— Älä nyt ole typerä, Sylvie. Hän tulee pian muuttamaan päätöksensä, saat nähdä. Se oli vaan keksitty syy. Saatpa huomata, ettei hänellä ole mitään sitä vastaan, että hän elää sinun omaisuudestasi. Sitäpaitsi on sinun asiasi saattaa hänet ajattelemaan toisin.
— Sitä en voi, äiti.
-. Sinä voit, jos yrität.
— Minä en tule milloinkaan yrittämään, äiti.
Mrs Cavalossi laski auringonvarjon kädestään.
— Sylvie, silloin käy onnettomasti, jos sinä ja minä riitaannumme. Olen kasvattanut sinut maailman naiseksi, en ole antanut sinun saada mitään harhaluuloja. Puoli vuotta sitten vastasit sinä täydellisesti toivomuksiani. Sinä katsoit avioliittoa siltä kannalta, mitä se todellisuudessa on — liikeasia. Minä esitin suunnitelman, jonka avulla meistä tulisi todella rikkaita, ei ainoastaan puoleksi rikkaita, ja silloin ei sinulla ollut omatunnonvaivoja. Meidän täytyi tutustua Arthur Forrestiin, joka, kuten luulimme, oli tietämätön oikeuksistaan Petersonin omaisuuteen, ja sinun piti mennä naimisiin hänen kanssaan. Sanoin sinulle, että hän oli varsin halukas menemän naimisiin kanssasi, kun hän saisi kuulla, että sinä olit kahdenkymmenentuhannen punnan arvoinen. Olin oikeassa! Sekä sinun kauneutesi että rikkautesi houkuttelivat häntä. Hän menetteli, kuten joka mies olisi menetellyt — hän tarttui koukkuun.
— Ei, äiti, hän rakastui minuun.
— Lörpötystä, Sylviane! Miten tahansa, hän meni kuitenkin kanssasi naimisiin. Nyt on käynyt selville, että hän tiesi oikeudestaan Petersonin omaisuuteen, vaikkei hän syystä tai toisesta ole tarttunut asiaan. Me kärsimme eilen pienen tappion. Mutta mitä se merkitsee? Jos hän, kuten sanot, rakastaa sinua, vaikuttaisi pari sinun sanaasi häneen siten, että hän hyökkäisi käsiksi Petersonin miljooniin kuin tiikeri.
— Mutta minä en tule lausumaan niitä paria sanaa.
Mrs Cavalossi nauroi raikkaasti.
— Olet muuttunut hempeämieliseksi, Sylviane. Mutta se häviää kyllä ja ajan mittaan sinä teet minut levolliseksi. No, niin, ei puhuta nyt enää siitä. Sinä sanot, että Arthur on sairas ja tahtoo puhua kanssani. Minä menen hänen luoksensa. Luulen, että nuo sairauden enteet ovat vain pääasiassa sinun mielikuvituksessasi. Hänhän oli aivan terve eilen illalla.
Mrs Cavalossi otti auringonvarjonsa ja seurasi tytärtään makuuhuoneeseen. Hän astui sinne hymyilevänä: ruumiillistunut terveys ja ilo. Tuntui mahdottomalta, että mitään sairautta tai heikkoutta saattoi olla siellä, missä hän oli. Huone oli iso ja valoisa. Korkean ikkunan ja oven välissä oli sänky, jossa sairas makasi. Sängyn edessä oli väliverho.