KESÄÄ ODOTELLESSA
Poissa on talven pitkä pimeä. Valon ja riemun aika on tullut.
Ja yö on loppunut. Valo on herrana Pohjolassani, jossa pitkän talven pimeys ja vihaiset viimat pitivät ilkeää leikkiään. Tumma, murehtiva taivas on helakan vaalea ja toivova. Se ei enää kohmetu niinkuin talviöinä, jolloin tähdetkin piiloihinsa pakenevat, vilusta väristen. Synkkä vaippa on poissa, ja halki avaruuden kuuluu iloinen soitto siitä, että valo on voittanut ja pimeys paennut muille maille ja muille taivaille synkeää toivottomuuttaan viettämään. Vielä peittävät valkohanget Pohjolaa, vielä tunturien jäiset tuulet soivat ja puskevat voimiaan etelän ilmoja vastaan. Mutta valkohanget kimaltelevat ja säteilevät niin, että heijastus vaalentaa taivaan sinen, ja kuusista lemuaa kevään tuoksu ja ilmassa leijailee keveä hengetär. Ei pysty tunturituuli enää yksin taistelemaan, sillä poissa on hänen valtikkansa, pimeys.
Sillä valo on herrana Pohjolassa.
Miksi sinua niin rakastan, Pohjolani? Miksi valoisina öinä mietin ja iloitsen? Sinä olet oma kaiholani, ilojeni, toiveitteni kehto. Siksi sinua rakastan ja uskon salaisuuteni valojesi valtaan. Sillä korkea taivaasi tuntee tuskani ja valosi välähtää pimeään mieleeni, sinun onnesi on minun onneni ja valosi voitto on laakeriseppele sielulleni.
Rakastan valoasi, yksinäistä, unhotettua suuruuttasi ja keväisten ilmojen lemmensoittoa. Ja kuitenkin mieleni ikävöi etelää, outoa ja omituista. Sillä sieltähän tulevat viestit muun maailman menosta, sieltä lämmin lehahtaa vastaan ja sieltä odotan kesää ja pääskyäni tupani räystäälle.
Kesää odotellessa on kaihoni suurin, ikäväni rajattoman avara ja mieleni tuskainen. Kaipaanko pois Pohjolasta vai itkenkö sitä, että minulla ei ole omaa kultaa eikä laulajaa, joka mustan murheeni visertelisi tiehensä?
Pääskyni tuopi minulle parhaat tiedot suuresta maailmasta, jonka halki se tänne lentää lyhyttä hauskaa valonaikaa viettämään. Mutta vierailla mailla vielä viipyy pääskyni, ja tuskaisena odottelen sen samettisiipien suhinaa. Missä viivyt? Tullos jo! Jo on Pohjola valoisa, jo lauhtuvat vihaiset viimat ja tumma Lapin taivas sinervöi. Jo paistaa päivä, ja pienoinen pesä odottaa sinua.
Kun tulet, vaihdamme matkoja. Jää sinä tänne ja lainaa siipiesi nopeutta minulle. Lentäisin tuota kummallista, outoa etelää kohti, niin hirvittävän kauas… että kerran näkisin sen kukkivan maailman, josta paljon kuulin puhuttavan ja kerrottavan… näkisin sen maailman, josta uneksin ja jota kuvailen niin leppoisan herttaiseksi! Miksi olisi muuten etelän taivas niin vienon viehkeä ja sen kaukaisuus salaperäisen harson peitossa? Niiden takana täytyy olla onnen ja lemmen satumaailma, täynnä kukkakumpuja ja aina vihannoivia kukkuloita… Sieltä minä kultani hakisin etelän tummain tyttärien joukosta. Löytäisin sen, jonka mieli tekee pohjoisille maille. Hänelle kertoisin Pohjolan ihmeitä. Kuvailisin talvista, kukkulaista maisemaa ja tumman yön tähdetöntä taivasta, selittäisin retkeni semmoisena yönä, jona revontulet sähisten syttyvät ja valaisevat pimeän maan ja hukkuvat jälleen suurten tunturien taakse. En muistelematta jättäisi valoasi, en kuvaamatta sitä, kuinka iltarusko tervehtii aamun kultaista koitarta, jolloin Pohjola viettää lemmen ja valon suurta sunnuntaita.
Hän innostuisi, tuo etelän hemmoiteltu lapsi. Hän pyrkisi matkaani, näkemään tätä unhotettua kylmää maata, josta ei muu maailma mitään tiedä. Hän tahtoisi lämmöllään sulattaa kevään kestävät hanget, laulaa lyhyemmiksi talven yöt ja tuoda kesän silloinkin, kun vihaiset viimat vinkuvat. Tänne hänet toisin enkä enää koskaan kaipaisi etelään…
Mutta hänen tulisi täällä vilu ja nälkä ja kaiho ja kaipuu lämpimämpiin maihin. Hän ei jaksaisi odottaa kevättä, joka lupaa ja lupaa, mutta aina astuu askeleen taaksepäin. Hän ei oivaltaisi valojesi voittoja, ei tuntisi tuulen hengessä leppoisaa hyväilyä eikä kuulisi kevätaamuina sitä voitonvarmaa soittoa, joka kumisten avaruudessa kaikuu.
Näin kesää odotellessa mietiskelen, kun yksin retkilläni kuljen ja yksin omaa onneani nautin. Tulee välisti halu saada kertoa ja näyttää muillekin. Onkohan ketään, joka tuntisi Pohjolani, joka kevättähtien hyppelystä osaisi ennustaa tulevia aikoja…?
Mutta kevätkylmät ovat niin armottoman pitkät, Lapin taivas niin riemuttoman toivoton, ja kesää odotellessa kangistuu vieraan veri, unelmat haihtuvat ja toivokin kuolee, kun äkkiä eteläinen alkaa liehua, päivä paistaa ja lämmittää niin, että viikossa vilahtaa kesä tuoksuineen. Ja kesässä on niin sanomaton lämpö ja riemua niin paljon, että vieras havahtaa haudastaan ja näkee äsken routaisen maan kukkivan ja tuntee suvituulen puhaltavan.
Semmoista kesää odotellessa ei mieleni jäykisty, ei toivoni kuole eivätkä onneni unelmat unohdu. Sillä sinua minä rakastan, Pohjola, sinun vaalealle valollesi uskon sieluni salaisuudet.
KULLAN KOTI
Suuren, sinisen järven rannalla oli kultani koti.
Talvisin kuljin sinne hiihtäen valjuina tähtiöinä, kun revontulet roihusivat suurten vaarain laella. Siitä tiesin kulkuni ohjata, kun revontulten näin syttyvän korkean Kontiovaaran takana ja leviävän kalpean kellertävinä yli koko sen maailman, jossa kultani koti oli suuren ja sinisen järven rannalla. Välisti, kun tähdet katosivat eivätkä revontulet syttyneet, kun taivas pimeni tummaksi ja pitkän pitkä ja pimeä Pohjolan yö oli edessäni, eksyin ladulta, jonka oli utukka puhaltanut umpeen. En saanut merkkejä maista enkä voinut tähtiin turvata, en nähnyt revontulien syttyvän korkean Kontiovaaran takana enkä mitään viittaa tiennyt sinne, missä oli kultani koti. Yövyin kuusen juurelle aamun ensimmäistä vinkkaa odottamaan…
Ja hyvin hämärässä näin jo kuusen latvasta Kontiovaaran lumisen huipun… Sen takana oli se siintävä järvi, jonka pohjukassa oli niemen nenä ja niemellä kultani hauska koti…
Kesäisin oli sinne pitkät taipaleet, äärettömät erämaat kuljettavina. Oli virtoja välillä, järven selkiä ja alastomia soita. Mutta virtojen poikki uitiin tukilla, järvenselät soudin kalamiesten ruuhilla ja alastomat suot hyppelin mättäältä mättäälle. Oli niin hauska minun matkani, niin riemuinen oli rintani, ja yksin iloissani laulelin:
"Vaikka polku pitkä on, kivinen ja kaita…"
Talvella hän hiihti minua vastaan Kontiovaaran paljukalle, josta näki kauas siintävää saloa pitkin. Meillä oli omat merkkimme pitkän petäjän kyljessä, ettemme kumpikaan harhaan menneet, vaan tapasimme siinä joka kerta.
Minä löysin kultani kodin kerran talviyönä, kun eksyksissä hiihtelin halki asumattoman erämaan. Monen vaaran laelle olin hiihtänyt, laskenut juurelle ja taivaltanut laaksoja ja kumpuja pitkin. Nousin viimein Kontiovaaralle… näin kuun valossa suuren, valkoisen järven ja tummat kuusikot sen rannoilla. Sinne minä hiihdin, ja järven päässä oli koivikkoniemi ja niemellä talo, kultani koti. Silloin alkoi ystävyytemme ja siitä lempemme.
Kävin usein kultani kodissa. Kontiovaaran petäjällä hän oli vastassani, ja siihen hän minut saattoi. Me aioimme rakentaa oman kodin järven toiselle rannalle, männikköniemen nenään. Siellä oli hyvää peltomaata ja niemen juuritse juoksi joki ja talon kohdalla kohisi koski, meidän koskemme. Niin me tulevia päiviä kuvittelimme, kun Kontiovaaran petäjällä hyvästelimme. Niin me tuumailimme, että muun maailman unhotamme…
Kesäisin, kun kultani kotiin menin, sytytin nuotion järven rannalle. Hänpä näki savun nousevan, arvasi ystävänsä olevan tulossa ja souti järven poikki noutamaan… Hänellä oli oma pieni ruuhensa, jolla yksin kulki kalassa, ja sillä hän minut souti, nouti, saattoi takaisin. Oli niin hauska katsella kesäiltoina, kuinka hän kiireesti työnsi ruuhensa vesille, istui teljolle ja tarttui tanakasti airoihin. Hänellä oli pitkä, vaalea palmikko, joka soutaessa oli yli olkapään. Ilta-aurinko kultaili hänen hiuksiaan ja punaposkiaan, ja vähän väliä hän silmäili taakseen, seisoinko minä rannalla. Hän viuhtoi huivillaan iloissaan, ja minä vastasin puhaltamalla tuohitorveeni…
Me olimme päättäneet asiamme. Syyskuun raikkaana päivänä läksin häntä viimeistä kertaa noutamaan entisestä kodistaan. Entiseen tapaan sytytin nuotion järven rannalle ja odotin tutun ruuhen tuloa… Mutta se viipyi… viipyi… Vihdoin soutaa vanha mies isossa veneessä, soutaa verkalleen kuin tahallaan minua kiusaten. Siellä tulee hänen isänsä minua noutamaan…
"Missä Anna on?"
"Hukkui eilen, kun semmoisella myrskyllä läksi yksin kalaan."
Hän sanoo sen tyynesti, mutta ääni värähtää, ja hän pyyhkii kyyneleen poskiltaan…
Olen kulkenut kullan kodin ohi talvisin — eivät hymyile ikkunat minulle — olen kesäisin järvellä soutanut… vesi ei ole sinervää kuin ennen; Kontiovaaran petäjään ei ole tullut merkkejä, ja tuolla etäällä odottaa männikköniemi turhaan uusia asukkaitaan…
Mutta siitä on mieleni hyvä, ettei kukaan tiedä, missä on se suuri ja sininen erämaan järvi, joka vei kultani, eikä kukaan löydä petäjää, jossa meidän merkkimme ovat, — eikä kukaan tiedä paikkaa, jossa oli vaaleakutrisen Annani koti, oman kultani olinpaikka. —
VUOROIN VIERAISSA
Tuomas Härkönen oli kouluajallaan reilua poikaa.
Hänet salvattiin karsseriin jostakin vähäpätöisestä syystä, mutta Tuomas iski karsserin akkunat säpäleiksi ja tahtoi vapauteen. Ja vapauteen hän pääsikin, muuttaen kauas maalle, jossa peri isänsä talon ja rupesi työmieheksi.
Mutta viimeisenä iltana, juuri sinä, jona hän oli karsserin akkunat rikkonut, hän piti aika kemut luokkatovereilleen. Sillä nyt hän oli heistä iäksi eroava, he kulkisivat opin tietä, hän palaisi maalle ja aikoi kehittää itseään maanviljelijäksi. Niissä kemuissa juotiin paljon ja vannottiin pyhiä valoja. Sillä välin kun rehtori valmisteli erottajaispuhetta Tuomas Härköstä varten, juotiin ja laulettiin Tuomaan kamarissa ja luvattiin toveruutta ikipäiviksi. Ja kun aamupuoleen yötä erottiin, puhui Tuomas vielä niille kolmelle tovereistaan, jotka pystyivät kuuntelemaan hänen puhettaan:
"Se on siis päätetty. Te kolme, Kinnas, Plösö ja Lalli, lupaatte siis, että ylioppilaaksi tultuanne tulette sinne maalle minun luokseni kesää viettämään…"
"Me vannomme! Meidän toveruutemme ei lopu tähän! Terve! ja onnea matkallesi ja menestystä toimissasi! Terve vielä, kunnon toveri!"
Rehtorin erottajaispuhe, jonka hän oli päättänyt pitää koko koulun kuullen, jäi pitämättä, sillä hänelle ilmoitettiin, että Tuomas Härkönen oli poistunut kaupungista ja tietämätöntä oli mihin päin.
Tuomas Härkösen hyväksi ei ole sittemmin mitään puhetta valmistettu.
Työ ja aika kypsentävät miehen. Tuomas Härkösenkin mieli tasaantui, ruumis varttui, vaikka sielu välisti sairastikin. Hän tunsi hyvin yksinäisinä iltoina, kun työstä palattuaan joutui silmäilemään sanomalehteä ja näki entisten toveriensa edistyvän, että oli hurjuudellaan menettänyt sen elämänsä uran, jolla hänellä olisi voinut olla niin loistava tulevaisuus. Joskus se kirveli mieltä, mutta hän oli kerran päätöksensä tehnyt, eikä sitä käynyt enää katuminen eikä muuttaminen. Kaiken kuntonsa hän käyttikin työhön ja edistyi jättiläisaskelin alallaan, tehden talostaan paikkakuntansa mallikelpoisen.
Vuodet vierivät nopeasti. Entiset toverit olivat tulleet ylioppilaiksi ja jatkoivat lukujaan Helsingissä. Ei ollut kummaltakaan puolelta lähestytty. Toverit eivät olleet riviäkään lähettäneet Tuomaalle, eikä ollut Tuomaskaan puolestaan mitään virkkanut.
Mutta kerran kesällä ajaa karautti kolme valkolakkista herraa Tuomas
Härkösen pihalle.
Ne olivat Kinnas, Plösö ja Lalli.
Siitä tuli hauska kesä heille kaikille. Iltaisin, kun he puutarhan huvihuoneessa asettuivat totia juomaan, he muistelivat ollutta kouluaikaa ja poikavuosien elämää.
"Jos sinä Tuomas sentään olisit Helsinkiin asti päässyt… sitten sinä vasta olisit nähnyt… Mutta se on kulkenut ympäri koko maan tuo sinun viimeinen urotyösi… kuinka sinä iskit karsserin akkunat säpäleiksi ja hyppäsit vapauteesi… Ja onnen poika sinä olet! Terve, veikko!"
Ja Lalli, joka aikoi papiksi, piti yön tullessa kauniin puheen isännälle. Ja he innostuivat kaikki, joivat maljoja menneille muistoille ja pitivät puheita.
He viipyivät syksyyn asti talossa ja mellastivat mielensä mukaan, hakkailivat talon piikoja, hätyyttelivät kylän neitosia, tekivät häiriötä niityllä, ja Tuomaan täytyi uhrata monta kirkasta poutapäivää, pitääkseen seuraa vierailleen.
Kun he syksyllä lähtivät, evästi Tuomas heitä rahalla ja eväskontilla. Ja he lupasivat aina muistaa ja toivoivat Tuomaan tulevan heitä tapaamaan, kun hekin saavat oman kodin.
Ja niin erottiin hauskana syyskuun päivänä.
Mutta heidän olonsa Tuomaan luona oli tullut perin kalliiksi. Ei sillä hyvä, että isännän oli täytynyt ottaa sijaansa mies, vaan lisäksi oli muita kuluja ja kosolta mieliharmia. Olihan hänen täytynyt heitä rahoillakin varustaa, eikä niistäkään kuulunut penniäkään takaisin. Eivät edes kirjeessä kiittäneet olostaan. — —
Kuluipa taas vuosia.
Tuomas Härkönen oli tarkannut toveriensa kehitystä ja ylennyksiä virkauralla. Kinnas oli heittänyt lukunsa sikseen ja perinyt isänsä suuren kauppaliikkeen. Plösö oli pastorina samassa kaupungissa, ja Lalli, joka aikoi papiksi, oli muuttanut mielipiteitään ja eleli asianajana. Ja he olivat kaikki kolme entisessä koulukaupungissa, jossa heillä oli niin monta hauskaa ja hullunkurista muistoa poikavuosiltaan…
Tuomaan alkoi tehdä mieli kerran vielä käydä uudistamassa vanhaa ystävyyttä. Ja olihan hänellä kutsut… Hän valmistautui matkaan ja päätti käydä katselemassa sitä paikkaa, josta oli karkumatkalle lähtenyt, sillä hän ei ollut sen koommin jälkiään kerrannut, pian pariinkymmeneen vuoteen…
Oli siellä vielä jäljellä entistä, mutta paljon oli uusittu… Entisellä paikalla vielä oli sekin karsserin akkuna, jonka Tuomas särki ja josta vapauteensa hyppäsi…
— Minä olen katunut sitä hyppäystä ja taas sitä siunannutkin… ja ehkä on parasta näin kuin on, — ajatteli hän ja napitti lammasturkkinsa kiinni kävellessään entisen koulun ohi.
Hän kävi ensiksi Kintaan puheilla. Kintaalla hän oli kuullut olevan ison liikkeen, ja perityn rikkauden sanottiin yhä lisääntyvän. Päältäpäinkin jo näkyi, että talo oli vaurastumassa. Katupuoli oli rakennettu uudestaan ja entistä paljon isommaksi.
Tuomas meni puotiin ja kysyi:
"Onko patruuna kotona?"
"Konsuliako tarkoitatte?"
"Juuri niin. Konsulia."
"Hän on ruokalevolla eikä…"
"Herättäkää ja sanokaa, että Tuomas Härkönen tahtoo puhutella."
"Ei häntä saa häiritä… ruokalevolla…"
"Mitä se maksaa, että keskellä päivää nukkua töhertää", sanoi Tuomas vähän loukkaantuneena ja läksi pois.
Saatuaan tietää, missä pastori asui, astui hän rohkeasti eteiseen ja soitti kelloa, että seinät tärisivät.
"Mikä maailma täällä niin jyryää…"
Sieltä tuli Plösö itse avaamaan. Tuomas tunsi hänet heti, vaikka hän oli parroittunut ja laihtunut ja muuttunut semmoiseksi honteloksi saikaraksi.
"Etkö sinä minua tunne?" kysyi Tuomas ja alkoi kätellä.
Tunsihan pastori viimein ja käski istumaan.
"Vai niin. Onpa hauska tavata. Sinulla on tietysti asioita kaupungissa.
Koska oletkaan viimeksi käynyt?" puheli Plösö.
"No etkö sinä sitä muista, etten ole sitten käynyt kun hyppäsin karsserista", vastasi Tuomas, ja häntä alkoi vähän harmittaa Plösön välinpitämättömyys.
"Aivan oikein… aivan oikein. Siitähän on pitkät ajat."
"Onhan siitä. Siitäkin on jo toistakymmentä vuotta, kun te kolmisin kesää maalla vietitte."
Pastori ei tuntunut tahtovan sitä muistella. Olihan siellä tapahtunut yhtä ja toista, mitä ei olisi ollut pastorin hauska muistella.
He istuivat kauan äänettöminä. Tuomas toivoi, että Plösö tarjoaa tupakkaa, mutta kun ei kuulunut, otti hän esille oman kukkaronsa ja pani piippuun.
"Niin, suo anteeksi. Minä kun en itse tupakoitse, niin ei tule hankituksi vieraillekaan", selitti pastori.
Tuomaasta näytti, että eipä tainnut liietä tupakkaan. Köyhältä näytti kaikki, ja kovin laiha oli isäntäkin.
"Jaha. Jaa… Koska aiot lähteä kotiinpäin?"
"Lähteäkö? Vastahan minä tänä aamuna tulin."
Tuomasta suututti tuommoinen kysymys. Eihän hän täällä kerjäisi, jos viipyisi enemmänkin aikaa. Hän teki liikkeen lähteäkseen, eikä pastori näyttänyt tahtovan estää.
"No nytkö jo lähdet! Olisit nyt istahtanut, että olisit juonut kahvikupin. Sattui minulle nyt kirjoituksia, etten oikein ehtisi… Mutta me tavataan vielä, ennenkuin lähdet kaupungista."
Ja juuri kun Tuomas teki lähtöä, näki hän toisen huoneen ovenraossa laihan naisen kasvot ja kuuli sanottavan:
"Kuka kumma täällä polttelee niin pahanhajuista tupakkaa, että ihan koko huoneet haisevat…"
Tuomas astui vihaisesti ulos portista ja noitui itsekseen. Eipä tuolla viheliäisellä ollut edes ryypyn varaa, ajatteli hän ja käveli vihaisesti katua pitkin.
Hän poikkesi ravintolaan syömään, mutta pahalla tuulella hän oli. Juotuaan kelpolailla olutta hän päätti vielä käydä Lalliakin tapaamassa.
"Nyt ei ole vastaanottotunti", sanottiin hänelle. "Eikä herrassöötinki suvaitse, että muulloin lasketaan sisälle."
"Sepä on h——tin kumma! Sanokaa, että Tuomas Härkönen tahtoo puhutella. Minä en lähde ennen pois, uskokaa jos tahdotte."
Käytiin ilmoittamassa, ja herrassöötinki tuli itse Tuomasta keittiöstä hakemaan.
Lalli oli sentään vähän entistä miestä. Tarjosi kumminkin tupakkaa, mutta kiire hänelläkin muka oli, ettei tällä kertaa joutuisi pitkiin puheisiin. Ja samalla kysäisi:
"Koska aiot lähteä?"
"Sitte kun kerkiän. Lempojako te siitä tahdotte? Tiedän kai minä lähteä, kun olen tiennyt tullakin. Samaa tiedusteli Plösökin."
"No en minä sillä mitään, vaikka kysyin", pyyteli Lalli anteeksi ja hyvästellessä virkkoi:
"Me tavataan vielä, ennenkuin lähdet kaupungista."
Tuomas ei voinut kyllin kummastella noita herroja. Vanhoja veikkoja ollaan ja niin pitkästä kotvasta tavataan eikä ryypyn varaa kummallakaan, vaikka siinä on puoti vieressä…
Hän meni majataloonsa ja kirjoitti kolme kirjettä, yhden Kintaalle, toisen Plösölle ja kolmannen Lallille. Hän kutsui heidät illalliselle kaupungin parhaaseen ravintolaan ja päätti kestitä vielä kerran, hävittömiä…
Ja he saapuivatkin kaikki, Plösökin, vaikka oli pappi.
"Minä en missään tapauksessa olisi tullut. Mutta kun käsky tuli mieheltä, jota koko elinaikani olen kunnioittanut ja jonka toverihenki on meillä kaikilla niin elävässä muistissa, pidin suoraan sanoen velvollisuutenani", alkoi pastori imarrella.
Ja kiitollisia olivat tietenkin Kinnas ja Lallikin.
Mutta sen he kaikki huomasivat, että Tuomas joi tavattoman paljon ja että hänessä vieläkin näytti kiehuvan sama hurja veri kuin ennen poikanakin, kun hän hyppäsi karsserin akkunasta.
Tuomas kävi yhä rajummaksi. Muut vieraat katselivat pitkään noita kolmea, jotka alentuivat juomaan tavallisen talonpojan kanssa. Pastoria alkoi hävettää, ja hän virkkoi:
"Ellet sinä, Tuomas, tyynny rauhallisesti istumaan, täytyy minun jättää tämä seura."
Siitä Tuomas sai tulta tappuroihin ja alkoi puhua vieraillensa jotenkin peittelemättä.
Plösölle hän virkkoi:
"Mene, veikkonen, kun mielesi tekee! Olen minä jo sinua juottanutkin sen verran kuin sinäkin minua… Mutta lähetä sille pojallesi sinne meidän kylälle vähän kymmenyksistäsi…"
Siitä loukkaantuivat Kinnas ja Lallikin, ja pastori luikki tiehensä minkä ennätti. Mutta Tuomas oli vielä kerran innostunut ja tunsi, että hänessä vielä kiehui entinen, poikavuosien tulinen veri ja mieltä jännitti yhtä joustava vauhti. Ja sen saivat Kinnas ja Lalli pian tuntea. Hän iski kaikki lasit pöydältä silpuksi ja potkaisi pöydän loukkoon.
Akkunasta hän ei hypännyt, mutta herrat hän ajoi ulos kaikki ja maksoi suuret sovinnot melskeestään. Ja yöllä hän lähti kaupungista.
Eikä hän suinkaan enää koskaan käy uudistamassa vanhaa ystävyyttä.
VÄLIMAAN VAARIN SUKKELUUS
Kaiken viikkoa oli tuiskunnut lunta ja tuullut idästä ja etelästä. Tiet peittyivät kylän raitillakin puoliväkisten, ja metsätie meni aivan umpeen. Ja liike näytti asettuvan. Ei olisi kukaan ensiksi tahtonut kahlata tietä auki, ja senvuoksi kuljettiin monta päivää pyryn perästä kylän raittia suksilla, eikä tiellä näkynyt kuin pyörevä pulkanjälki, kun joku poromies oli kylästä uskaltanut loitommaksi.
Mutta viimein ilmestyi hevosmiehiäkin, rahdista palaajia ja heinämiehiä, ja vähitellen maantie jäljittyi ja kovettui entiselleen.
Mutta metsään ei kukaan uskaltanut. Moniailla olisi jo ollut kipeä tarvekin metsään, kun puut kävivät vähiin ja olisi tarvinnut käydä heinäänkin metsäniitylle, mutta kukin odotteli ja odotteli, että jahka tulee jälki metsään, niin kyllä sitten… aivan umpea sinne ei lempokaan lähde yksin kahlaamaan, hevostaan rääkätäkseen.
Ja sitä odotettiin, milloin tie puhkaistaan metsään, ja kukin toivoi, että sen ja sen talon täytyisi ensiksi… siinä ovat puut olleet vähissä ennen pyryä… mikäs auttaa!
Niin varrottiin viikon päivät.
Kylän yhteinen metsätie näkyi joka taloon. Se nousi kylän takaa ylös aukeaa mäkeä, että jälki kyllä näkyisi… Joka aamu kävi joka talon mies kujalla tähtäämässä, että eikö näkyisi… mutta ei näkynyt… Sileänä pohotti vain lumen valkoinen pinta ison männyn luona, mistä tie kääntyi metsään.
Niin oli odotettu viikon päivät ja puun tarve ja heinäin puute uhkaili.
Välimaan vanha vaari, joka oli kylän vanhimpia, kertoi nuoruutensa aikana olleen tapana, että pitkällisten pyryjen perästä aina koko kylä lähti yksimielisesti tietä puhkaisemaan. Ei silloin odotettu, että joku yksin puhkaisisi, vaan kaikki lähtivät yhtaikaa ja milloin oli minkin talon hevonen eellimmäisenä, vuorotellen.
Mutta mitä auttoivat vaarin muistelemiset, nykyisen polven miehet eivät olleet niin yksimielisiä. Eikä vaarin puheista kukaan ollut millänsäkään.
Mutta eräänä aamuna, kun tosihätä jo hätyytteli muutamissa taloissa, näkyi kauas syvä hevosen ja reen jälki kylän kaikkiin taloihin. Se pohotti sievänä kaarena mäkeä ylös ja painui metsään entistä tien pohjaa myöten. Ja kukin tuli hyvilleen ja alkoi valjastaa hevostaan metsään lähteäkseen.
Herralan Kustaa, joka vasta oli palannut kilpa-ajomarkkinoilta ja tuonut kolme vankkaa kauppahevosta, valjasti kaikki kolme ja niin renkineen hommasi metsään. Ja isolla männyllä satuttiin yhteen roikkaan, kymmenkunta kylän hevosta, alastomat reet kullakin perässä.
"Jopa on jälki metsään", lausui kukin toiselleen, niinkuin ei ennen olisi havainnutkaan eikä kujalla kurkistellut.
"Mutta olipa se koko säätä, kun vatsaan asti on lunta entiselläkin tiellä."
"Oli se."
Kukin oli hyvillään, kun oli ollut edes yksi niin rohkea, että uskalsi tien puhkaista. Nyt oli paljon rennompaa kulkea…
"Kukahan täällä on käynyt?"
"Kuka lie. Mutta olisihan tänne päässyt kuka hyvänsä, jolla on hevonen", kehui Herralan Kustaa.
Syrjälän Jooseppi oli maankuululla mustallaan eellimmäisenä ja huusi
Kustaalle:
"Liekö nuo sinunkin uudet hevosesi lumihevosia?"
"Tässä on sellainen lumiaura, että häpeään ajaa kaikki muut", kehui
Kustaa isoa Liinakkoaan, jonka reessä itse istui.
"Mutta eipä osaa askelta noudattaa se lumiaurasi", väitti Jooseppi, kun näki Liinakon kahlaustavan.
"Mitäs, kun ne teidän ryykköhevosenne astuvat niin lyhyeen, ettei tämä saata niin tiputtamalla kävellä."
Niin väiteltiin, ja puolet miehistä menivät Syrjälän Joosepin Mustan puolelle, puolet taas kehuivat Herralan Kustaan Liinakkoa.
Ja niin väitellen noustiin harjulle, josta tie lähti kulkemaan näreikön halki. Ja hyvillään oltiin ja kukin oli ihmeissään, että kuka oli ollut niin rohkea, että yksin läksi metsään, ja jäljistä näkyi, että hän jo oli palannutkin.
Mutta kun oli taivallettu näreikön poikki, josta alkoi leveä jänkkä, tuli kummat eteen. Siinä näet loppuikin jälki, ja selvästi näkyi, että yksityinen metsässä kävijä oli siitä kääntynyt takaisin.
"Jo tuli, pojat, kummat! Jälki loppui, umpi tuli eteen. Tästä se on kääntynyt takaisin. Tulkaa katsomaan!" huusi Syrjälän Jooseppi, joka ajoi etumaisena.
Perässä tulijat ottivat reestä suksensa, ja niin hiihdettiin kummastellen katsomaan. Mutta mitäpä se parani "syynäämällä", siitä oli todellakin palannut.
"Narrasi meidät vain metsään, lurjus", arveli joku.
"Niin teki. Käännytäänkö takaisin?"
"En lähde minä… minulla on värkissä varaa", huusi Herralan Kustaa vimmastuneena ja äkäisenä. — Muutkin murjottivat, kun asia alkoi selvitä, että joku konna oli saanut heidät liikkeelle.
"No anna mennä sitten!" huudettiin Herralan Kustaalle.
"Niin, annappa nyt lumiaurasi koettaa", huusi Syrjälän Jooseppi.
"Pois alta!" karjaisi Kustaa ja koetti ajaa tiepuoleen päästäkseen toisten edelle. Mutta muutkin innostuivat ja Joosepille huudettiin:
"Elä päästä lumiauraa edellesi… eipä se sillä, näemmä, pääsekään."
Mutta paksua oli lumi, niin että hevosen selkärangan yli kuohui, kun
Herralan Kustaa pyrki eellimmäiseksi. Hän tempoi ohjista, noitui ja
huusi ja vimmastui lopulta, kun "lumiaura" ei ottanutkaan mennäkseen.
Kun muut nauroivat ja tiedustelivat, paljonko vuota maksaa, raivostui
Kustaa niin, että hyppeli vihasta.
"Eipä lumiaura liikukaan. Jopa sai Herralan rikas tallivarsan hevoskaupassa", huudettiin.
Mutta kun Kustaa vaivoin pääsi lähemmäksi Syrjälän Jooseppia ja huusi, että pois alta, niin Jooseppikin läimäytti maankuulua Mustaansa lautaselle ja huusi vuorostaan:
"Kyllä tietä tulee… tulkaa perässä."
Ja Joosepin Musta, joka oli tottunut paksussa lumessa kulkemaan, asteli nytkin, entistä tietä tarkoin noudattaen, ja jätti muut pian jälkeensä.
"Eihän se sinun lumiaurasi jaksa valmistakaan tietä perässä tulla", huusi Jooseppi vimmastuneelle Kustaalle.
"Tenimys ja pahantapainen koko värkki, kun häntäänsä huiskuttaa kuin luutaa", naurettiin Kustaan kuullen.
Tappelematta sentään kukin omaan palstaansa kahlasi, ja kuorman saatuaan he tulivat takaisin, mikä pikemmin, mikä kauemman aikaa kuormaa pannessa viipyen.
Illalla sitten levisi kylälle tieto, että aamulla näkynyt jälki olikin loppunut jo näreikön päässä. Selvästi oli näkynyt, että tarkoitus oli vain narrata kyläläisiä umpitielle. Ja varmaankin se lurjus oli luullut, että miehet häätyvät palaamaan, — ettei ole rohkeutta ummelle mennä.
"Mutta kuka osasi olla semmoinen vintiö? Selkäänsä tarvitsisi saada."
"Kuka sen tietää, mutta tämän kyläläisiä se on."
Siitä puhuttiin monessa pirtissä sinä iltana ja kerrottiin rovastillekin, joka hymyili makeasti, ja lukkari nauroi ihan katketakseen.
Välimaan pirtissä sitä kummeksittiin myös. Mutta Arviiti renki, kun asian kuuli, virkkoi vaariin päin kääntyen:
"Missä vaari lie varsallaan käynyt mennä yönä, kun sillä aamulla vielä oli tierat takakoivissa."
Virkkoi ja iski vaarille silmää.
Vaari veisteli kirvesvartta, kohotti harmaata päätään, ja siitä näkyi kaksi veitikkamaista silmää, kun hän vastasi Arviitille:
"Kai sillä on riiailemassa käyty."
Mutta ukko hymyili partaansa, kun oli hoksannut keinon, jolla sai kyläläiset metsätietä puhkaisemaan.
Ja nyt kuulutaan kiusattavan Herralan Kustaata ja muita, että jopa annoitte Välimaan vaarin itseänne narrata.
KENEN "MERKIT" PARHAAT
Tämmöiset pitkät keväimet, kuten nytkin, ovat meille maamiehille sangen ikäviä. On rehun puute, pohjoinen puhaltaa, ja jäät toljottavat liikkumatta.
"Kääntäisi tuulen etelään päin…"
"Siinäpä se onkin… mutta ei käänny… Juhannuksesta kukaties."
"Ei kannata sitten kylvää."
"No ei."
Mutta siihen tulee vielä muitakin miehiä, kylän vanhempia "merkkimiehiä". Sanotaan heillekin, että eipä näy kesäksi kääntyvän.
"Huomenna kääntää etelään… ruuna näkyi haukottelevan", tiesi
Juurrus-Antti, ilmanennustaja ja merkkimies.
"Ilmanmuutos tulee… vesisade jo huomenna. Kivi näkyy meidän kujalla itkevän", laskee Viialan ukko, kauas kuuluisa merkkimies.
"Nöyrä sää tästä vielä tulee… meillä piehtaroi rakki, että karvat pölisivät", oli Möttösen Laakus merkinnyt.
Kuunneltiin ja uskottiin. Sitten tuli Herralan Kustaa, suurviljelijä ja muutenkin kuuluisa. Virnisteli pilkallisesti, arveli:
"Semmoiset merkit… vanha ruuna, kivi ja kissa… yhtä kuin tyhjä!
Mutta minulla on ilmantietäjä, joka ei valehtele ja tietää täsmälleen.
Mutta ei sitä olekaan joka miehen seinällä."
"Taitaa olla sellainen pyöreä kello kuin pappilassakin."
"Joo. Mutta tämä minun on paljoa parempi. Sen kenkkäsi Sitorovi. Minä kun ostan siltä niin paljon."
Mutta nyt alettiin kiivaasti väitellä vastaan ja sanottiin Herralan Kustaalle, että tietää huutia… eikä rupea valehtelijoiksi tekemään maankuulujen merkkimiesten hyviksi tunnettuja merkkejä. Lopulta meni joku Kustaankin puolelle, ja siinä nousi kina, ettei vertaa.
Joukossa oli Heiskasen Villekin, ja hän puolestaan koki selitellä omia merkkejään, kiivaasti vastustaen Herralan Kustaan ilmantietäjää. Sanoa öksäytti:
"Sade tästä tulee… mulla ajettuvat ikenet ja nokan päähän nousee vesinoppa."
Se oli hyvin hauska kuulla, ja alkoi kuulua kova naurun räminä. Mutta kesken kaiken huusi Herralan Kustaa:
"Lähdemme miehissä meille. Minä lyön vetoakin, ettei sada huomenna eikä vielä ylihuomennakaan."
Lähdettiin siitä Herralaan, koska aikaa oli kyllin sunnuntai-iltana ja jäät joessa liikkumatta toljottivat ja vihainen viima pohjoisesta vinkui. Tahdottiin nähdä silmästä silmään sitä merkillistä taikakapinetta, joka oli kaiken ilman tietäjä: tunsi, koska pouta tulee, aavisti pilvisäät ja sateista oli aivan varma.
Kustaa itse toi sen pirttiin nähtäväksemme. Sen vakinainen paikka oli tuvan seinällä kahden "potretin" keskellä. Se oli pyöreä kuin kello viisareineen, mutta taulu oli outo, ja lasin läpi paistoi monenlaisia vietereitä ja lankoja.
"Onpa se…"
"Onpa kyllä… nuo ne ovat sen aivot, nuo vieterit, jotka kimeltävät kullalta."
"Jopa niin, mutta mikäs se tuo on?"
"No, no… ei siihen saa koskea eikä sormiaan tukkia. Muutoin se pitää uskoa."
"Vielä särkyy."
"Mitähän ilmaa se nyt tietää?"
"Niin, ilmaako? Poutaa tietää. Ei sadetta ainakaan viikkoon vielä.
Vetoa lyön." Herralan Kustaa oli kovana.
Mutta Viialan ukko, joka oli kuuluisin ilmantietäjä näillä mailla, kiivastuu, sylkee kouraansa ja tarjoo kämmentä Kustaalle.
"Tuoss' on… pannaan vetoa. Ellei tiistaina jo sada, olen minä tapannut."
"Paljonko pannaan?"
"Kymmenen markkaa", esittelivät muut.
He lyövät vetoa. Ja kumpikin on varma voitostaan.
Ja me muut jakaannumme kahteen puolueeseen, toiset Kustaan, toiset
Viialan ukon.
Ja aika melu siinä käy.
"Kovin minun ikeniäni särkee… kyllä Herralan Kustaa menettää", vakuutti Heiskasen Ville.
"Eikä ole Viialan kujakivi vielä milloinkaan tyhjään itkenyt", arvelivat jotkut.
Ja Möttösen Laakus selittää:
"Meillä on niin varma merkki siinä rakkikoirassa, ettei paremmasta apua. Se kun pelehtelee, niin jo, heinäaikanakin, saat alkaa kiireesti luokoilla, tai sadekuuro kastelee heinäsi."
"Mutta onhan se teidän rakkinne jo umpisokea."
"Vaikka."
"Entäs meillä ruuna… ei varmempaa merkkiä mitään", uskoo
Juurrus-Antti.
Siitä sitten erkaannutaan. Jäät toljottavat joessa ja vihainen tuuli puhaltaa pohjoisesta. Ja väitellään ja puhellaan, että saisi nähdä… jahka jaksaisi tiistaihin elää.
Tulee maanantai ja vitkalleen kuin vasiten viivytellen vihdoinkin tiistai.
"Etelälle näkyy liennettä kasvattavan, mutta tuulen henki on pohjoisessa."
"Elä joutavia!"
Odotetaan tiistai-iltaan. Ei tule sadetta, ei poutaakaan, on nuoskea pohjatuuli, joka tuntuu kulkevan itään päin.
"Huomenna sataa."
"Mutta sehän oli määrä, että tiistaina."
Ja tuomittiin asia miehissä niin, ettei kumpikaan vedonlyöjistä tapannut.
Mutta kun keskiviikko-aamuna herättiin, oli tuuli kääntynyt etelään ja sataa tihutteli.
"Ei ole Herralan Kustaan 'pruuvarista'. Viikoksi poutia tiesi, nyt jo sataa."
"Koska on Viialan kujakivi turhaan itkenyt?"
"Koska on Juurrus-Antin ruuna turhaan haukotellut?"
"Ja koska on Möttösen Laakuksen vanha rakki ilman aikojaan pelehtinyt?"
"Niin ja… ei minun ikeneni ajetu kuin sateen edellä", sanoi Heiskasen
Villekin hyvillään.
ENSI KELILLÄ
Sateinen ja harmaa oli syksy ollut, ja pitkä ja ikävä.
Kääntyi tuuli viimein pohjoiseen ja tuiskutti lunta lauantai-illasta sunnuntaiaamuun asti. Ja mainio oli rekikeli, kun kehräspuuhun lumi ulottui.
Pörhölän Matti heräsi ja silmäsi ulos, niin näki talven tulleen. Hän ihastui ja sai kuin uutta elämää jäseniinsä. Pukeusi nopeasti ja veti kengät vain lopalta jalkaansa. Ja riensi ulos naurussa suin.
Piika Maija vinttasi kaivolla vettä ja lauleli. Renki Heikki oli kahdella sangolla vedenviennissä talliin ja kintut sipsuttivat yhteen, raskas kun oli paino molemmissa käsissä. Navetan räystäällä tirskuivat hottiset ja silmäilivät heinänkulmuihin, joita Maija oli nakellut navetan edustalle.
Matti riensi juoksujalassa talliin ja puheli naurussa suin Heikille:
"Jopahan, kärpänen vieköön, tekikin talven. Jo minä ajattelinkin, kun koko eilisen päivän hampaita paleli, että säänmuutos tästä tulee."
"Ja tulikin rekikeli heti, ettei routa vastaa", arveli Heikki.
"Joo."
Matti oli kuin eri mies, hommaili ja liehui, aikoi lähteä juoksijalla ajamaan ja käski Heikin tarkoin siistiä Hurran.
"Tästä jo Rantalan Kustaa ajoi sivu Lennolla, että utukka nousi", ilmoitti Heikki.
"Elä helkkarissa! Oikeinko talvitamineissa?"
"No tiu'ut, kulkuset soivat ja Lento mennä vilisti, että vilkkui."
Se lisäsi Matin intoa, ja semmoinen tuli halu ajelemaan, että juoksujalassa piti kulkea. Ei se kumma ollutkaan semmoisessa innokkaassa hevosmiehessä kuin Pörhölän Matissa. Kuuluisa hän oli hevosmies ja varsain kasvattaja, ja aina ajeli juoksijalla. Mutta nyt kun syksy oli ollut niin turkasen märkä ja likainen, tie kuoppainen ja rapakkoinen, ei hän ollut viikkokausiin päässyt oikeata vauhtia saamaan. Ei huvittanut ajeleminen ja ikävää oli. Hurra sai seistä tallissa ja isäntä makaili alakuloisena pirtissä, odotti talvea ja toivoi pääsevänsä laskettelemaan murakalle, että jää laulaisi.
Ja nyt teki mainion rekikelin, tuuli pysyi pohjoisessa ja päivän vinkka etelässä. Siitä oli toivo pakkasesta ja varmasta talvesta.
Mutta hommatessaan sipikkaa ja talviajoneuvoja reilaan, Matti kuuli vinkeää aisatiu'un kilkutusta tieltä…
"Kuka hemmetti siellä niin laskettaa?"
"Lukkari näkyy ajavan… niinkuin talvella ainakin… Kirkkoon menee."
Siitä lukkari löysäsi viimana ohi, ja surkeasti huiskui tiuku aisassa ja vanha ruuna väänsi parasta raviansa, ja lukkari kuului hauskemmakseen väliin kiljaisevan ja hihkaisevan.
"Olisin ehtinyt perään, niin olisin näyttänyt… olisin vilahtaen porhaltanut ohitse", arveli Matti ja sai taas uutta ajointoa.
"Päästä kaikki hevoset pihalle jaloittelemaan", komensi hän Heikkiä ja alkoi olla valmis lähtemään. Hurralle he nyt kaksin miehin kiinnittivät aisaremmejä ja olivat innoissaan, ja kovasti hevonen näyttikin olevan menomielellä ja virmalla päällä.
"Etkö sinä syö aamiaista ja minne sinä lähdet?" tiedusteli emäntä
Matilta, kuistin ovella seisoessaan.
Mutta Matti ei sanonut joutavansa syömään. Hän istahti juhlallisena sipikkaan, suu tyytyväisessä vihellyksessä. Hurra kapaisi kujasta tielle, että vilahti, mutta asettui kuitenkin pian, kun Matin taidokas käsi oli ohjissa.
Hyvin hauskalta tuntui. Naapurissakin oli hevoset päästetty pehtelemään, ja ne kirmasivat, häntä sulkana perässä, pitkin pihaa ja pihasta pelloille. Kirkkoväkeä oli liikkeellä, ja tiukuja ja kelloja helisi edessä ja takana, että nauratti.
Olipa Viinikan Juhokin kirkolle menossa, ajeli rennosti komealla oriillaan ja saavutti Matin Reikälän kohdalla, kun Matti juhlallisesti vihelteli Hurralleen ja koetti sitä tyynnyttää kävelemään.
"Pois alta!" huusi Viinikan Juho leikillään Matille.
"No mahtuu tänne!" sanoi Matti vuorostaan, mutta hyvillään ja nauruissaan olivat molemmat ensi kelin vuoksi.
"Ja kun tämmöisen kelin teki!" huusi Matti Juholle.
"No sanos muuta. Oli tuo jo aikakin, ja tämä lumi pysyy maassa… ei tule enää rospuuttoa… Kuuluuko mitään erinomaista?" huusi Juho Matille.
Mutta Matti ei enää kuullut. Hän kiinnitti hiljalleen ohjia, massautti hienosti huuliaan, ja Hurra alkoi sotkea sakeammin…
Tiellä oli liikettä niin, että vastaantulijoita oli aina vähän väliä, useimmat vain huvikseen ajelemassa. Vastaantullessa hihkaistiin ja kiinnitettiin ohjia.
Kirkon luona Matti tapasi Heiskasen Villen, joka oli varsallaan ajelemassa. Hyvät olivat ystävät Matti ja Ville, hevosmiehiä kun olivat kumpikin ja muutenkin yksiin tuumiin sopivat. Villen varsa oli kuuluisan Kirpun jälkeläinen ja emänkin puolelta kulkevaa sukua. Ja nyt Ville oli sitä totuttelemassa, kun oli tullut rekikeli.
Ja heti Pörhölän Mattikin alkoi tunnustella Villen varsaa ja tunnustellessaan kiitti ja kehui, kun varsa tapulin seinällä hirnui ja kuopi. Ville seisoi vieressä, hymyssä suin kuunnellen. Ja kun Matti taukosi puhumasta, niin Ville lisäsi:
"Eikä se näytä lehmä olevan kululleenkaan, vaikka vasta moniaan kerran on aisoissa ollut… Luulenpa, että siltä vielä taival katkeaa…"
Ja siinä kun vielä puhelivat, niin Ville esitteli, että lähdettäisiin käymään hänen kotonaan Heiskasella. Matti sai kokeeksi ajaa Villen varsalla, Ville vuorostaan ajaisi Matin Hurraa.
"Miks'ei. Mitä tässä kirkkoonkaan lähtee, kun on näin peevelin hyvä rekikeli monesta aikaa. Ei, kun kerran vasiten lähdimme", innostui Matti ja alkoi heti päästellä Villen varsaa marhaminnasta.
"Siellä pitäisi vielä olla nassakan pohjalla, että puolet kupit saamme", ilmoitti Ville vielä hauskuudeksi.
Villen varsa oli tulinen ja virma ja hyppeli ja teutaroi, mutta Matti hoiteli tottuneilla käsillä ohjia ja vihelteli väliin. Ville ajoi perässä Matin Hurralla ja vähän-väliä huusi:
"Eikö ala tuntua, että hevonen siitä kasvaa?"
Siihen Matti, muistaen, että Villellä saattoi olla paljonkin nassakan pohjalla, vastasi hartaasti:
"Onpa kerrassaan niin siisti ja pulska alku ja niin hyvä ajaa, etten ole paremmissa ohjissa koskaan ollut."
Ja se tuntui Villestä hyvältä.
Komeasti ajelivat kylän läpi. Porvarin kujalla kimmastui Villen varsa laukkaamaan ja vihkaisi vauhdilla, niin että tierat olivat Matilta silmät puhkoa…
"Senkin puuhevonen ja tallajalka", noitui Matti, kun sai pysähtymään, mutta Villelle hän huusi:
"Vähän huuliani, pöllö, menin massauttamaan, niin heti löi laukan. Tällä pitää olla siivo ajo ja hellät ohjat… näin henkivireällä hevosella."
Se taas tuntui Villestä hyvältä, ja Matti muisteli Villen nassakkaa.
Talojen kohdalla huudettiin heille:
"Hei, hevosmiehiäkin on jo ajossa… Näkyy olevan Pörhölän Hurra ja
Heiskasen juoksijavarsa… ja sipikalla ajavat."
Kun päästiin Heiskaselle, niin Matti alkoi siinä emännän ja renkien kuullen kehua:
"On siinä Villellä sellainen varsa, ettei ole tällä perällä ennen ollut semmoista. Mutta sen minä sanon, että älä sinä anna, Ville, tyhmien sitä ajaa, sillä se on niin henkivireä, että pian on pilalla… Turkanen, kun sillä on juoksijan jalatkin… Se hevonen tuo vielä tuhansia kuin munavoita."
Ville kuunteli naurussa suin Matin kehumista, ja hyvillään oli emäntäkin. Rengit kyllä näyttivät epäillen kuuntelevan Matin puhetta.
Mutta sisälle, peräkamariin, Ville käski Matin. Tarjosi ensin sikaarin ja kaivoi sängyn pohjalta nassakan. "Otetaan tästä kylmiltään ensin… kahvikin tulee heti… Näin ensi kelin kunniaksi."
Ja lopulta kävi niin, että he joivat Villen nassakan tyhjäksi ja Matti vasta pimeän tullen palasi kotiin aikalailla humalassa ja rentona ja hauskana miehenä.
ORPO LEMPENI
Orpona kuljin, orpona elin, orpo ja koditon olin. Laulelin metsätielläni talviaamuina ja keväillä kaihoni sinertävälle taivaalle. Aina oli mieleni raskas ja olentoni vapisevan valju.
Kuuntelivat ikävääni totiset kuuset ja taivaan sini suli sieluuni. Mutta kanteloni ääni oli kaipaavan surullinen ja murhetta se tiesi kertoa. Ei kukaan tiennyt laulujani eikä kukaan kanteloni äänestä arvannut, että soittoni oli suruista tehty, murehista muovaeltu.
Lempeänikö etsin?
Häntä etsin ja haaveksin. Hain sinua kultakutrista, jonka unissani näin hyvin kaukana etelän usvain takana. Sepitin tarinan lemmestäni ja kaiken kaihoni kerroin — sinua varten.
Mutta yhtä kaukana kuin oli kesäisen taivaan keveä poutapilvi, yhtä kaukana sinäkin leijailit, loitompana etelän usvia, kauempana kapenevaa kaukaisuutta. Et itkevää ikävääni tiennyt etkä tuntenut laulujeni lämpöä.
Etsin sinua kaikkialta, odotin ja arvaelin.
Kesäisin luulin sinun tulevan kuin laululinnutkin. Luulin kuulevani äänesi… ja sydänparkani vavahteli ja pitkä suruni lieveni. Mutta et ollut sinä, ja suruissani näin päivien taas lyhenevän ja pimeän yhä pitenevän. — Talvi-illoin sinua muistelin, kun veistelin sauvointa vesille lähteäkseni. Sillä vetten takana olet ja odotat noutajaasi ja hänen purtensa purjeita siintävältä selältä etsit. Minä tulen heti, kun vuolas virta luo jäiset kahleensa, lasken meren suulle, josta aukeaa avara ulappa… sieltä näkyy kaukainen maan ranta, jonka kuusien latvat tänne häämöittävät. Valkoiset purjeet purteeni panen ja sen keulaan onneni lipun.
Uskon sinun rannalla seisovan ja odottavan… luulen hennon vartesi näkeväni, varron huivisi huisketta… Mutta kaukaisen maan ranta on karu ja kallioinen ja kuusikko vieras mieronkulkijalle. Et ole rannalla, et näe purteni valkopurjeita etkä onneni lippua sen keulassa…
Siirryn pois muille vesille ja kuljen kunne tuuli ajelee. Samahan mistä sinua etsin, ja samahan missä ilottomat päiväni kuluvat…
Mutta joudunpa vielä mantereelle, jonka toisessa laidassa kuului olevan herttainen maailma ja laulujen ikuinen koti. Sen mantereen poikki minun täytyy vielä pyrkiä, sillä sinne haluni tekee ja siellä odottanet minua. Vaikea on kulkuni, kuoppainen on maa ja metsä outo ja usahteleva. Iltaisin on sakea usva ja aamuisin päivänpaiste niin oudon ikävä.
Kuluu kesä, tulee talvi ja uusi kevät ennenkuin ehdin niille paikoin, missä laulujen maailman pitäisi alkaa. Mutta laulujen kotia ei näy, ei helkä kannel eivätkä kotoiset tuulet puhalla. Aukenee eteeni avara meri, jossa kevään usva puskee ilmojen halki… niin rento ja mahtava meri… Ei kukaan täälläkään tiedä sinusta kertoa…
Mutta vielä minulla on päiviä kulkea ja vielä on kaihoni yhtä raskas, ja yhtä minulle, missä ilottomat päiväni päättyvät…
Kulkiessani joudun vielä kerran tutulle koskelle, jossa ärjyvien aaltojen näen kilvan kiitävän, ja kuohujen partaalla laulelen orvon elämäni laulua. Laulaisinko ilmoille syvän suruni ja hyräilisin mustan mieleni kivikkorannoille vai muistelisinko hetkiä, joina sinut löytäväni luulin?
Korkealla on taivaan vaalea sini, nurmi voimakkaan vihreänä vierelläni, ja kaikki ilmat seisovat tyyninä. Ohitseni kiitää vuolas, vaahtoinen voima, joka houkuttelee ja viehättää.
Oi jospa tähän vierelleni istahtaisit! Kuuntelisin äänesi liverrystä ja nauttisin silmiesi loistetta. Sinun surusi olisi kaihoni sisko ja sielusi tuntisi sen pitkän, kolkon tarinan ilottomasta elämästäni, jonka sinulle kertoisin. Meidän sielumme sulaisivat yhteen, sillä sinun surusi olisi minun onneni, ja meidän kummankin sydämeen uppoisi tieto siitä, että pitkä, iloton taipaleemme on loppunut… Mutta koski jyskää ja pauhaa ja virta vie ja viettelee… ja tuudittaa kuin uneen haaveeni ja unelmani…
Ei lievene suruni, ei routa rinnasta lähde eikä sydänraukkani ikäväänsä heitä. Et tullut luokseni, en kotiasi löytänyt, en polkua tiennyt, joka olisi luoksesi vienyt. Eivät ainaiset ajatukseni löytäneet tietä luoksesi eikä kanteleeni ääni korviasi tavannut. Ei kulkenut ilmojen halki kaihoni etkä milloinkaan aavista, missä kuljen ja mistä sinua etsin. — Sillä sinä et tunne minua etkä tiedä missä kuljen. Ja siksi jää lempeni aina orvoksi, orpona saan kulkea ja koditonna laulella.
Orvon haudan löytänet ja yksinäisen koivun sen pohjoispäästä.
Muistanetko silloin minua!
NUORUUTENI
Suutele vielä kerran hipiääni, kevään tuuli, hyväile polttavaa otsaani, keveä hengetär, ennenkuin nuoruuteni minut jättää! Kierrä kerran vielä raukka rintani ja pehmoiset hyvästit suo sydämelleni!
Sillä nuoruuteni jättää minut… jäähtyy tulinen, hehkuva henkeni, tylsyy sydänparkani ja mieleni jäykistyy. Jättäisitkö, kevään hyvä hengetär, minut hyvästittä, kun parhaat voimani sinulle uhrasin ja nuoruuteni unelmat vaalealle taivaallesi uskoin.
Sillä kevättä toivoin eloni tiellä ja siksi sille parhaat lauluni säästin ja rennoimmat nuoruuteni voimat annoin. Jätänkö kaiholla nuoruuteni? Olenko ilolla siirtyvä uuteen, tuntemattomaan aikaan?
Mikä on nuoruuteni ilo ja mikä oli taistelujeni, toivojeni, unelmaini palkka?
Iloton ja pettävä olit, nuoruuteni. Voimani, toivoni, työni ja tarmoni annoin. Sain särjetyn sydämen palkakseni, mustan mieleni ja tiedon siitä, että nuoruuteni oli hukkaan kulunut.
Et suonut, nuoruuteni, minulle onnen päivää. En nähnyt häntä, jota lupailit ja jota etsin. Lemmetön olit, nuoruuteni, niin jäisen kylmä ja jäisen jäykkä. En kuisketta kullaltani kuullut, eikä sydämeni koskaan lemmen aamulaulua laulanut. Aavistit, nuoruuteni, kaipaavan ikäväni, tiesit sydämeni tuskan, mutta aina kiersit hänet, jonka toivoin tuovan päivänpaistetta rintaani. Välisti veit lähelle ja uskottelit jo olevani ihanteeni vieressä, kiusasit sydänparkaani ja härnäsit herääviä toiveitani. Sillä ne eivät olleet oikeita kuvia nuoruuteni pyhästä ihanteesta. Ne olivat kimaltelevia, pahoja perhosia, jotka yöksi kuolevat ja aamuisin heräävät…
Nuoruuteni! Kun näin päälläni kaukaisen siintävän taivaan ja edessäni avaran maailman, muistatko, mitä toivoin ja mitä lupasit? Niin korkealle kuin käskit, panin toiveeni, ja niin kauas kuin maailman ääriä oli, unelmani uletutin. Se oli teräksenkovaa voimaa, rautaista tahtoa ja haaveilevaa toivetta ikuisesta lemmestä ja elämänonnesta. Missä olet nyt, nuoruuteni, missä olette, toiveeni ja suuret unelmani?
Teräksinen voima kului kovassa taistelussa, ja rautainen tahto pehmeni pettymysten aallokossa. Erämaa jäi sydämeeni, ja kuloksi kuivuivat sydämeni kukkaset.
Miehuutta uhkui mieleni, paisuvaa voimaa suonissani tunsin ja sinne pyrin, kunne unelmani vetivät. Mutta aina oli taloton taival edessäni ja kupeillani kuumat asteet. Aina kallio siinä, jossa luulin lammen silmän päilyvän, aina vastale siinä, missä piti olla vuolas virta, ja kivi siinä, jossa pehmoista helmaa toivoin…
Kallio mursi voimani, vastaleessa nuoruuteni parhaat päivät hupenivat, ja kivellä illoin itkin, kun kaivaten kultani pehmoista helmaa odotin…
Miksen nyt ilolla jättäisi nuoruuttani, joka paljon lupasi ja katkeran muiston jätti jälkeensä! Miksen iloiten luovu kiipeämästä vastaletta ja kapuamasta kaljua kalliota?
Sanon sinulle hyvästi, nuoruuteni, lemmetön ja kylmä. Hellitän joustavan mieleni toiveista ja unelmista ja viskaan hyistä hyhmää haaveilleni…
Mutta vielä on tylsyneen sydämeni kammioissa aavisteleva, tuskallinen kaipuu. Se ei ole raju eikä rauhaton, ei vimmaa täysi eikä salamoiva. Se on kuin tumma, tähdetön talvinen taivas, joka kertoo valoa tuntemattomista maailmoista…
Valoa vartoo aavisteleva kaipuuni, onnea kärsivä sydän ikävöi. Tuletko koskaan?
Tule hetkeksi ja anna minun kerran tuntea tuulahdus elämän suuresta onnesta… anna aavistus ihmiselämän onnen päivistä…!
Minä olen sinua varten säästänyt kaiken hellyyteni ja parhaat sydämeni tunteet. Tahdon verhota sinut kaihoni vaipalla ja rakastaa sinua niin, että saat tuntea nuoruuteni voimia… Nyt minä sinua enimmin kaipaan, kun pettyneenä kivelle pääni kallistan. Tule, salli minun kertoa kuluneen nuoruuteni päivät, lupaa itkeä ja ikävöidä…
Olen sinut nähnyt, olen ohitsesi kulkenut. Silmiesi syvällisessä loistossa luulen nähneeni sen maailman, jota ikävöin. Luulen sinun säälivän ja surkuttelevan… Olet unieni suloinen enkeli, pimeiden öiden valo ja päivieni elinvoima. Olet hyvien henkien lähettämä sitä vartoomaan, kun nuoruuteni menetän ja puhallan haaveeni pois.
Voiko sydämesi koskaan aavistaa, mitä nuoruuteni vei ja mitä vielä toivoin?
HAUTANI
Mihinkä he minut haudannevat? Tahtoisin valmistaa hautani, tahtoisin itse sen kukittaa, ennenkuin mullaksi murenen. Tahtoisin elää ja kuolla yhtaikaa, että näkisin, kiertävätkö linnut hautakumpuani ja kuka kukkaset kuihduttaisi.
Omassa kaukaisessa Pohjolassani soisin luitteni lahoavan ja hautani olevan jokiahteella. Siihen kuuluisi virran veisuu ja muuttolintujen siipien suhina. Siihen näkisin tulvan nousevan ja jäiden röykkiöinä puskevan rantatörmälle.
Siihen kalmistoni etelärinteelle, josta lumi keväisin ensiksi sulaa ja josta kauas näkyvät pitkä petäjä ja voimakas kuusi, hautani kaivaisin ja valmistaisin. Omalla laillani sen sisustaisin ja omaan malliini istuttaisin puita sen ympärille. Koivu, joka pääni puolessa kasvaisi, olisi valkoinen morsiameni, jota eläessäni turhaan etsin. Pitkä petäjä olisi isänmaani ja voimakas kuusi vankka turvani. Mutta pihlaja jalkaini juuressa olisi kuva omasta lyhyestä ja pettyneestä elämästäni. Olihan kerran urpu puhjennut minunkin toivoissani, oli lehteen käynyt lyhyt onneni, ja yhden illan näin valkoisia kukkia eloni tyhjällä ja santaisella polulla…
Siihen he minut upottaisivat, loisivat multaa arkulle ja silittäisivät sijan jaloillaan…
Mutta puuni he jättäisivät rauhaan ja unohtaisivat pian, missä alaston, ruohoton hautani on.
Voi, eivät aavistaisi, että tiesin hautaani, kuinka vaihteli siellä päällä kesä ja talvi. Kuinka kuulin lintujen keväällä tulevan ja laulavan haudallani omissa puissani, kuinka näin koivun urvun puhkeavan, tulvan nousevan joessa ja jäiden puskevan törmän päälle… kuinka se ruohottui, tuo santainen hautani, koivu vesoittui ja pihlaja kävi kukkaan…
Ja kuinka kului kesä, ja päivä aamuisin heitteli kultiaan orvolle, ruohottuneelle haudalleni… kuinka siitä kulki väkeä ohi suurina juhlapyhinä, Perttulina ja Mikon sunnuntaina… ja silmäsivät koivua ja pihlajan punaisia marjoja ja kuloksi kuivettunutta ruohoa… eivätkä enää muistaneet, että siinä on rauhallinen, ahdas ja pimeä kotini…
Mutta talven tullen tekivät siitä jänikset vasiten polkunsa, kun kirkkoaidan takaa metsästä tullen taloja lähestyivät. Ne kulkivat siitä kahakäteen talviaamuina ja palasivat illan hämärässä. Haudallani viivähtivät tullen mennen… kuuntelivat hetkisen ja tuuppivat kuusien juuritse suuren salon vapauteen. Ja polkivat tiensä auki keväimeen asti ja poistuivat vasta kun yöt kävivät valoisiksi.