SYKSYINEN UNELMA
Emäntä saattoi minut poikki porstuan tupaan, jonka seinät olivat vasta veistetyt ja ikkunanpielet maalatut. Sieltä tuoksahti vastaani hajuheinäin lemua ja raitista elokuun ilmaa.
"Tähän saisi vieras panna levolle", sanoi hän ja osoitti minulle sänkyä peräseinällä.
Vakuudeksi hän vielä paranteli peitettä ja virkkoi sitten: "Kun ei vain kylmä ahdistane."
Ja sitten hän poistui melkein hiipien ja vasta oven kiinni pannessaan toivotti hyvää yötä.
Jään yksin huoneeseen.
Alan hiljalleen riisuutua ikäänkuin samalla jo levätäkseni päivän vaivoista. Huoneen raitis ilma tuntuu kylmältä ja makaukset kuin jäähtyneiltä. Mutta kuu kumottaa suoraan vuoteeseeni, valkoiselle päänpohjalle, joka näyttää niin lepoa suovalta ja miellyttävältä. Akkunan toisessa pielessä on toinenkin sänky. Siihenkin on vuode valmistettu valkoisine päänpohjasineen. Seinällä sängyn kohdalla on pari valkoista naisen röijyä…
Olen kovin väsynyt. — Nyt lepo oikein levolta tuntunee, — ajattelen vuoteellani, kun oikaisen jäseneni suoriksi ja mielihyvästä haukottelen.
Mutta kuinka lieneekään, ei unta tunnukaan tulevan eikä väsymyskään rasita. Melkein tietämättäni alan muistella kuluneen päivän tapahtumia ja sitä taivalta, jonka poikki vasta olen tullut. Kirkas kuutamo sopii niin hyvin valaisemaan seinälle, jolle nuo kaksi valkoista röijyä on ripustettu… ja vuoteelle, joka näyttää kuin jotakin odottavan…
Varhain aamulla olin taipaleeni aloittanut suuren järven rannalta, lahden lompalosta, jossa oli talo harjun niskalla.
Isäntä saattoi minut veräjälle, joka oli pellon päässä, ja neuvoi:
"Tästä kun lähdet, niin polku vie… ja pitäisi siellä olla pilkkojakin puissa… seuraa polkua… ja kuivat tästä ovat maat kävelläksesi, ja puolitiessä on haltiain kivi… ja hyvästi nyt…"
Niin hän minua neuvoi, ja minä läksin seuraamaan polkua, joka alkoi painua metsään ja näytti kiikkuvan vaaran päälle. Mutta ei se vielä laelle noussut, vaan luikerteli kaasikon halki ja ilmausi äkkiä suon laitaan.
Siitä kierteli suon rantoja ja nousi taas kuiville maille, hiekkaiselle kankaalle ja siitä hongikon poikki yhä korkeammalle. Ja melkein vaaran laelle se nyt nousikin, mutta jätti sittenkin korkeimman huipun käymättä… Sieltäkin näkyi jo maailmaa, näkyi ääretöntä, suurta ja yksinäistä kiveliötä, joka nyt oli niin äänetön ja rauhallinen kuin olisi saarnan aika. Ja edempää päilyi se suuri järvi, jonka lahden lompalosta viimeksi olin lähtenyt… Se oli kuin suuri, sininen silmä, joka ei uskaltanut ummistua, vaan jonka täytyi valvoa ja vartioida erämaan äärettömyyttä… Valvo minunkin askeleitani, suuri, sininen ja sileä järvi!
Nyt alkoi polku olla vaivaloista, se nousi ja laski, puski korpiin ja korvesta taas kiikkui äkkijyrkkänä ahteen selkään. Sieltä päilyi pieniä lampia molemmin puolin laaksoissa, vilahtaen puiden lomitse. Ne ovat tänne kuin eksyksiin joutuneet suuren vaaran kylkeen. Kuvittelen, että ne ovat muodostuneet suuren vaaran kyynelistä, kun se syysmyrskyssä hätäilee… Kun tunturien tuulet ulvovat, myrsky pauhaa ja erämaa raskaasti huokailee, silloin tuo suuri vaara itkee… ja lammet ovat sen kyynelien jätteitä…
Mutta äkkiä ottaa polku uuden suunnan. Se alkaa luikerrellen ja louhikoita kierrellen kohota edessä olevalle korkealle vuorelle. Nyt se kohoaakin huippuun asti…
Sepä vasta maailma, jonka täältä näen! Oikea erämaa! Tuollaisia kukkuloita! Ne ovat paljaspäisiä nuo kukkulat, korvain tasalta vasta alkaa metsä, ikäänkuin ne tahtoisivat aina olla hiljaisessa rukouksessa…
Päivä on jo iltapuolella, mutta tahdon levähtää tässä hetken, sytyttää piippuni ja olla yksin täällä erämaassa kaukana maailmasta ja ihmisistä. Tekee hyvää sielulle ja ruumiille, kun tietää, ettei kukaan näe eikä kukaan kuuntele. Taivaskin on niin suopea ja sydämellinen ja taivaanrannat totiset. Lapinkin taivas tuolla pohjoisessa on kuin katuisi talvellista kylmyyttään ja itä tuntisi kuinka sateinen oli ollut. Etelän taivas on sininen ja sievä, ja sieltä tulee vähän väliä keveä tuulahdus…
Puolivälissä saavun haltiain kivelle. Siinä kuuluvat asuvan kaikki erämaan haltiat, kiven kultaisissa saleissa. Kiven laelle en pääse, mutta istahdan viereen. Eivät kai ne pahastu siitä, että yksinäinen matkamies levähtää tässä tuokion. Voi, en minä erämaalle mitään pahaa tahtoisi. En hentoisi oksaa katkaista, sillä minä rakastan sitä kotinani, onnelanani, jonne pahasta maailmasta pakenen…
Ja minulle tulee siinä istuessa sanomaton kaiho ja ikävä. Mielessäni tuntuu, että minunkin elämäni on kuin tämä polku, jota olen kulkemassa. Yksin tämäkin kiertelee erämaan halki, samoin kuin minäkin yksin vietän eloni ilottomia päiviä…
Minua alkaa siinä niin uuvuttaa, että tahtoisin jo jättää kaikki: tämän polun, ympäröivän erämaan ja koko maailman… Mutta samassa muistan isännän varoituksen:
"Siinä haltiain kivellä sinua alkaa uuvuttaa. Mutta elä sinä siihen nuku, sillä sitä haltiat pitävät pahana."
Se johtuu nyt mieleeni, ja minä putkahdan äkkiä pystyyn ja jatkan matkaani.
— Tämän taipaleen päässä lienee suuri järvi ja talo niemessä tai lahden pohjukassa, — ajattelen kulkiessani.
Polku vie minua nyt pitkin vaarain rinteitä, lepikoiden ja lehtojen läpi. Jo on koivu kellastunut, jo on polullekin joku lehti varissut. Illan tullen ilma viilenee, päivä laskee, ja lempeä hämy ilmaantuu taivaanrannoille. Yön verho kasvaa pohjoisesta ja kätkee kuin viittaan sinisen taivaan… Kiiruhdan askeleitani, ja ennenkuin osaan aavistaa, tulee järvi näkyviin ja talo, jonka kujalle polkuni vie suoraan…
Nyt olen jo vuoteessa, mutta miksi minua ei nukuta? Mietin ja arvailen, ja kummallinen kaiho tulee mieleeni. Tuntuu kuin vartoisin jotakin… Voinhan vapaasti miettiä ja tarinoida itseni kanssa. Ja taas kuvittelen, että se polku, jota olen tullut, on kuva entisestä elämästäni… Tästä puoleen on polku tasaisempi ja maisemat vähemmän vaihtelevia… samoin minunkin elämäni rauhallista ja hiljaista hautaan asti…
… Tässä huoneessa asuu kaiketi talon tytär, ja hänen ovat nuo valkoiset röijyt seinällä… Miksei hän tule tänne luokseni ja puhele kanssani elämän iloista?
Kuvittelen, että hän on kaunis. Hänellä on lempeät siniset silmät ja vankka vaalea tukka…
Entä jos olenkin juuri häntä hakenut! Jospa hän onkin se, jota olen kaiken ikäni rakastanut? Minä tahdon hänet mukaani, sitten jatkamme matkaa kahden kesken polkua pitkin, hän edellä, minä perässä… Me tulemme tänne erämaahan takaisin…
Koetan katsella seinälle, missä röijyt äsken kuun valossa välkkyivät. Mutta kuu on siirtynyt, ja sen alle on kasvanut suuri musta pilvi, joka jo pimittää sen alimmaista reunaa…
* * * * *
Aamulla tulee puhe taipaleesta, jolle aion lähteä.
"Eikö olekin tasaisia maita tämä seuraava taival?" kysyn emännältä.
"Kyllä tästä vielä on aivan kiveliötä. Samanlaista, jota eilenkin tulitte."
Siinä oli siis toivoni ja unelmani!
"No missä teidän tyttärenne on, jonka röijyt näkyvät riippuvan tuolla tuvan seinällä?"
"Eihän meillä olekaan kuin yksi tytär, ja hänkin on naimisissa toisen järven rannalla."
Yksin siis taipaleelle! Samanlaista on tieni taas, ja yksin ja ystävättä erämaita kuljen. Tasoittuneeko koskaan taipaleeni, kohdannenko koskaan kultaista impeäni?
SUURI SIELU
Hän oli saapunut kuin tuulispää etelästä tänne pohjoiseen.
Kun hänet ensi kerran tapasin, hämmästyin aika lailla. Muutamin sanoin hän kertoi, mikä hän oli, mistä kotoisin ja miksi aikoi tulla ja olikin jo hyvällä alulla.
"Säveltäjäksi olen syntynyt!" päätti hän ja napsutteli sormiaan.
Hän oli näet otettu tänne väliveisaajaksi. Hän oli äskettäin loistavasti suorittanut lukkari-urkurin tutkinnon, ja hänelle oli sanottu, että hänessä on siementä johonkin suureen, mistä hän ei vielä itsekään ollut selvillä. Hän sanoi sepittävänsä runoja, piirustelevansa maisemia ja säveltäneensä laulujakin. Hän herätti heti ansaittua huomiota ja keräsi ympärilleen ihailevan seuran.
Ensimäiseksi hän perusti lauluseuran, jollaista ei niillä mailla ollut koskaan ennen ollut. Mutta hänen hehkuva intonsa vaikutti ympäristöönkin, ja vähässä ajassa hän oli saanut toimeen ihmeitä laulussa.
Hänen erinomainen taitonsa johtaa laulua, hänen loistavat lahjansa vaikuttivat laulajiin kuin sähkö, arveli hän.
Hän oli päättänyt antaa konsertin laulajineen. Se olisi hänelle kehittävää, kun saisi olla johtajana, sillä siten hän harjaantuisi esiintymään hienommankin yleisön edessä.
Tapasin hänet pari päivää ennen kuin hänen oli määrä mennä kenraaliharjoitukseen. Hän oli huolissaan, sillä häneltä puuttui tahtipuikko.
"Enkö näytäkin joukon johtajalta… katsohan… ja katso silmiä ja huomaa kuinka hiuksien tulee olla", sanoi hän ja näytti, lyijykynä kädessä, kuinka tahtipuikkoa liikutellaan…
Totta tosiaan. Kyllä hän epäilemättä oli syntynyt säveltäjäksi. Tukka pystyssä kuin harjakset, silmät säkenöivät, vasen käsi kupeella kuin siipiponka ja koko muu olento notkuvana ja väräjävänä…
"Huomaa nyt… katsos… näin tulee käden olla kupeella… näin pitää vartalon notkua, ja näin on tahtipuikkoa pideltävä… Mutta mistä hemmetistä saan tahtipuikon…?"
"Eikö joku nikkari osaisi sellaista sorvata", esittelin minä.
"Kas vain! Kun en ole sitä hoksannutkaan! Et sinä taidakaan olla niin tyhmä kuin näytät", kiitteli hän minua.
* * * * *
Tahtipuikon hän oli saanut. Se oli osunut tulemaan tarpeeksi pitkä ja tarpeeksi paksu. Mutta huolissaan hän oli taas, ja kenraaliharjoitus oli juuri tulossa. Tahtipuikko oli näet puunvärinen. Se täytyi saada mustaksi, vaikka henki menköön. Nauraisivathan sille harakatkin… Ja jokainen näkisi, ettei se ollut Saksasta, mistä hän oli sanonut odottavansa tahtipuikkoa.
"Mutta kun ei pidä oleman maalaria koko kylässä, ei koko pitäjässäkään… Tämä on surkeaa perukkaa… pois minä täältä lähden… lähden Helsinkiin taiteen hehkuvaa ilmaa hengittämään… Voi tätä kurjaa maaseutua… Voi leivätöntä Lappia…"
Koetin tyynnyttää häntä.
"Onhan sentään muutakin mustaa kuin maalia", huomautin.
Hän ikäänkuin otti kuullakseen.
"Jos esimerkiksi koettaisi mustata noella."
"Aivan niin. Nokihan esimerkiksi on mustaa", innostui hän, ja taas sain häneltä suuret kiitokset kekseliäisyydestäni.
* * * * *
Kenraaliharjoituksen hän oli päättänyt pitää kansakoululla ja luvannut, että yleisöä sai tulla niin paljon kuin mahtui.
Ja merkillinen ilta, "harvinainen tilaisuus", on vihdoin tullut.
Hän on kuin siipiä vailla. Hohtaa ja hoppuaa, ja helmat hulmuavat kuin myrskyn käsissä. Hän on kaikin puolin sellainen kuin oikean säveltäjän tulee.
Hän seisoo laulajain keskellä… ottaa ääntä ja antaa ääntä… Käsi käy kupeelle, hiukset nousevat pystyyn, vartalo keijuu ja posket värisevät…
Jopa kajahtaa laulu… Tahtipuikko heiluu niinkuin sodassa sapeli, ja suu auki kuin kirkon ovet hän panee parastaan…
Mutta äkkiä tapahtuu hänessä kummallinen muutos… Otsaan ilmestyy musta täplä… sitten himmenevät posket… ja laulun lomasta kuuluu sipinää…
Hän huomaa sen. Hän silmää käsiään ja näkee niissä nokea… joku lurjus nauraa… Mitä tämä on? Mitä on tämä, kun eivät älyä taputella käsiään… ja naurua kuuluu yhä enemmän… Hän käy tukkaansa ja huomaa sitten… ja iskee tahtipuikon säpäleiksi…
Se oli hänen ensimäinen konserttinsa näillä mailla eikä hän olekaan toista täällä antanut.
En ole häntä tavannut enkä hänestä mitään kuullut. Ehkäpä hän ei enää pyrikään säveltäjäksi, vaan johonkin muuhun suureen, mihin hänessä oli niin paljon siementä.
HALLAA PELÄTESSÄ
Heinänteko oli loppunut.
Hän palasi Takasuolta viimeisiä heiniään latoon panemasta, ja elokuu oli jo lopullaan. Poutaa oli ollut koko päivän, taivas kirkas ja pilvetön, mutta tuulen henki oli ollut pohjoisessa ja nyt illan tulien tyyntynyt.
Hän käveli ripein askelin polkua pitkin, joka kuivia maita hakien kierteli jänkkiä, kaasikoita ja silmäkkeitä kankaiden poikki ja johti Takasuolta kylään. Kontin kannakkeet painoivat olkapäitä, ja metsässä haittasi jo pimeäkin kulkua. Ilta alkoi jo loppua, hämy muuttui yhä sankemmaksi, ja ilma tuntui kylmenevän. Taivas oli kirkas, ja siellä täällä vilkkui jo joku tähtikin. Ei pilveä näkynyt etelällä eikä pohjoisellakaan…
Hän silmäili taivaalle ja tunsi, kuinka ilma oli kylmennyt ja tuuli tyyntynyt. Ettei vain tulisi hallayö! Hän säpsähti ja sai kuin uusia voimia kävelläkseen.
Hän oli sieltä kylältä pienen talon omistaja. Ahkeruutensa avulla ja säästäen hän oli saanut oman maatilkun, mutta velkaa oli jäänyt. Oli ollut näinä vuosina niin paljon kuluja, ettei ollut kyennyt kuin osaksi velkaa lyhentämään… Jos nyt tulisi halla ja veisi kaiken hänen toivonsa…!
Hänen vankka, harteva vartalonsa värisi, kun hän muisteli entisiä hallan tuhotöitä ja niitä raskaita vuosia, joina oli täällä taistellut ja ahertanut. Niukan hän oli saanut palkan kovasta työstään, ja kerran oli halla vienyt niin, ettei siementäkään saanut.
Tänä kesänä hän oli toivonut runsasta satoa. Pellot näyttivät niin kauniilta ja lupaavilta. Kun viikon tai kaksi vielä saisivat tuleentua rauhassa, niin jyvä olisi valmis ja runsas sato tiedossa. Mutta jos nyt tänä yönä halla vie, niin kolkko talvi on edessä. Hän muisteli, kuinka vähissä kotona jo olivat viljavarat. Oli vielä pari leipomusta jauhoja ja pari hehtoa ohria, aitan ullakolla, siemeniksi säästettynä…
Kuinka eläisi talven, pitkän talven?
Kovaa oli ollut Lompolan Antin elämä lapsuudesta asti. Ensin mierolla ja sitten renkinä ja tukkilaisena. Mutta säästäväinen ja ahkera hän oli ollut, ja mieli oli aina kaivannut omaa maatilkkua, jolla saisi kaiken kuntonsa yrittää… Ja hän olikin onnistunut ja saanut pienoisen talon, kaukana hallanarassa Perä-Pohjolassa.
Siitä hän syventyi muistoihinsa, näihin kolmeen viimeksi kuluneeseen vuoteen, jonka ajan oli ollut naimisissa. Anna, hänen vaimonsa, oli ison talon tytär, johon hän jo tukkilaisena tutustui. Anna oli ollut hento ja hemmoiteltu lapsi ja vanhempainsa silmäterä. Ja kun hän vastoin heidän tahtoaan meni Antille, hylkäsivät he hänet eivätkä enää tahtoneet hänestä kuullakaan. Mutta Annassa olikin enemmän voimaa kuin oli luultu. Kun Antti toi hänet köyhään kotiinsa, itki Anna ilosta ja lupasi totutella ahkeraksi ja säästäväiseksi emännäksi…
Nämä kuluneet kolme vuotta olivat olleet niin hauskoja ja lyhyitä. Vaikka puutteitakin toisinaan tuntui tulevan, eivät he kumpikaan nurkuneet, toivoivat parempia aikoja ja viljavampia vuosia. Säästäen olivat eläneetkin. Heinänteossa ja leikkuuaikana olivat pitäneet päiväläisiä. Mutta Antti ei ollut sittenkään kyennyt maksamaan kaikkea velkaansa. Koron oli kuitenkin vuosittain suorittanut ja aina vähän pääomaakin lyhennellyt. Mutta kuluneena talvena oli ollut työtä ja tuskaa, että sai koron maksetuksi… Kuinka kävisi tulevana talvena, jos halla veisi viljan?
Itsensä vuoksi hän ei nytkään surrut, jos sekin kova vielä pitäisi kokea, että halla veisi kaiken toivon, mutta vaimonsa vuoksi hän huolehti. Anna ei ollut sellainen kuin muut naiset. Hän oli niin hento ja herkkä, että otti kaikki niin pahaksi ja usein itki sitäkin, että hänen, Antin, piti yli voimainsa raataa… Jos kaikki vie… Kuinka lohduttaisi Anna-parkaa, joka kaiken kesää oli toivonut sitä aikaa, jolloin saisi satoisasta viljasta leipää leipoa! He olivat kumpikin toivoneet… ja monesti jo iltaisin puhelleet, kuinka hauskaa olisi talvelle lähteä, jos tulisi hyvä vuosi…
Antti oli tällä matkallaan viipynyt jo kolme päivää, sillä hänellä oli ollut paljon työtä heiniä kootessaan. Anna oli varmaan häntä vartonut ja kai jo hyvin huolissaan, kun häntä ei alkanut kuulua ja taivaskin näytti seestyvän…
Antti nousi korkean vaaran laelle, josta polku kulki. Se oli laajanlainen vaara; siinä körötti vielä huipulla muutamia kelohonkia, jotka olivat siihen jääneet, kun kulovalkea entisinä aikoina siitä hävitti salskean männikön. Sieltä näki kauas laajaan, asumattomaan sydänmaahan. Hän istahti kivelle polun viereen vähän levätäkseen ja kaivoi piipun ja kukkaron esille. Vaaran laella tuntui ilma lauhemmalta kuin korven poikki tullessa. Mutta kirkas ja sees oli taivas, ja pohjoisessa näkyi punertava vinkka kuin railo tumman meren laidassa. Hiljaa, kuin nukuksissa, tuntui luonto olevan tai niinkuin aavistaisi jotain oudompaa. Suuri, synkkä erämaa, joka lepäsi siinä hänen ympärillään äänettömänä ja iltahämyn sumussa, näytti hänestä kaamealta ja kylmältä kuin jättiläishauta, tahtoen kolkkoon poveensa kaikki ne, jotka täällä työläästi kiskoivat jokapäiväisen leipänsä maan karusta kamarasta.
Mutta lännestä sentään jo vilkkui parin vaaran välistä palanen leveän joen kirkasta pintaa ja etelänpuolisilla vaarain kupeilla hienoa usvaa kuin keveää pilveä. Takaapäin, siellä, mistä Antti oli tulossa, siinsi pienoinen järvi vaarain välistä kuin siihen puserrettuna ja sen rannoilla niitty, Takasuo… Antti oli vielä näkevinään oman latonsakin, joka häämöitti metsän laidassa.
Hän kopisteli tuhan piipustaan, sovitteli kontin kannakkeita olkapäille ja alkoi jatkaa matkaansa ripein askelin. Siitä laski polku vinosti vaaraa alas, jyrkimpiä kallionkielekkeitä kierrellen. Ja niin luikerrellen se vei laaksoon, jossa pysähtyi jänkän laitaan. Se oli kylmä suo, puuton ja pehmeä; sen poikki olivat niittymiehet kantaneet polkupuita. Siinä alkoi ilma tuntua kylmemmältä, ja siihen sopi pohjatuuli vaarain välistä viimaamaan. Kun Antti astui porraspuille, säpsähti hän, sillä ne olivat kuurassa. Vihvilä ja sara, jotka väkisinkin olivat suolle kasvaneet, toljottivat toikkoina ja kovina kuin kynttilät… Täällä oli jo halla hereillä, vaikka vasta oli ilta käsissä…
Hän koetti jouduttaa kulkuaan. Hänestä tuntui kuin hän vielä ehtisi jotakin pelastaa, jos pääsisi kotiin. Puolijuoksua hän pani suon poikki, nousi taas kanervaiselle kankaalle, hauskalle kuivalle maalle, ja riensi kuin takaa-ajettuna mutkittelevaa polkua pitkin… Ei hän muistanut väsymystään, ei tuntenut kontin painoa hartioillaan, ei sitäkään, että hän oli koko päivän tehnyt työtä, melkein mitään syömättä, sillä eväs oli loppunut kesken. Hän muisti vain rakkaita peltojaan mäen laidassa, kotia ylempänä… muisteli rakastetun vaimonsa kasvoja ja suurten sinisten silmäin ilmettä… ja mieleen tuli hallan hävitystyön pelko…
Ja vihdoin loppui kanervainen kangas, ja polku nousi taas vaaralle. Ilta oli ehtinyt yhä enemmän muuttua hämyksi, ja yhä useampia tähtiä alkoi vilkkua taivaalla. Ehdittyään korkeimmalle huipulle hän silmäsi sivulleen ja näki kuun täytenä ja kirkkaana nousevan kaukaisen Lemovaaran kuusten takaa… niin kirkkaana kuin talvi-iltoinakin. Mutta edessään hän näki jo kotikylän, näki leveän vuolaan virran, pitkiä, kapeita saaria siinä ja latoja ja heinäsuovia saarten selillä. Kylä oli viettävällä joentörmällä, takanaan laaja ja luja vaara, jonka kyljiltä peltoja vilahteli. Hän oli näkevinään omankin kotinsa kylän yläpäässä ja joudutti yhä kulkuaan…
Hän poikkesi valtapolulta, oikastakseen suoraan kotia kohden.
Oikopolkua mennen hänen tuli kulkea Känsä-Topiaksen pirtin sivu…
Topiaksen pirtin ovi oli vielä selällään, ja akkunasta pilkahti sammuvan tulen viimeisiä silmäniskuja. Antti aikoi samaa vauhtia mennä pihan poikki, kun kuuli nimeänsä mainittavan ja näki ukon seisovan kujalla, taivasta tähystellen.
"Vasta täällä kävi emäntäsi, Anna, tiedustelemassa… Tuntui olevan huolissaan, että mihin olet joutunut… Mutta minä jo sanoin, että tulee se sieltä, kun saa heinänsä korjuuseen, ja pitkä on matkakin Takasuolta", sanoi hän Antille.
"Olihan siellä työtä. Kun olin yksin, kävi latoon pano hitaasti ja hankalasti", vastasi Antti ja astui hikeä otsaltaan pyyhkien Topiaksen luo.
Kuin ennen jo olisivat sopineet, alkoivat miehet tähystellä taivasta ja nousevaa kuuta, jonka ylälaita jo näkyi vaaran takaa. Katselivat tuokion eikä kumpikaan virkkanut mitään. Pahaa molemmat aavistivat.
Topias vihdoin arveli:
"Jos pilven saisi etelälle, niin ei kaikki toivo olisi vielä mennyttä. Voisi alkaa aamupuoleen käydä tuulenhenki, ja jos vielä pilveäkin kasvattaisi…"
"Miten lienee. Tullessani Kärmejänkän poikki olivat porraspuut kuurassa ja heinänkorret jäässä", sanoi Antti alakuloisesti.
"Niin, niin, sitä tietä se halla on ennenkin tähän kylään osannut", vastasi siihen Topias surumielin.
"Kaikki vie!" sanoi Antti kolkosti ja lähti huoaten astumaan kotiaan kohden. Hän syytti itseäänkin. Miksei hän aamulla, kun näki tuulen kääntyvän pohjoiseen ja taivaan seestyvän ja tunsi ilman kylmenevän, jättänyt heinätyötään Takasuolla sikseen ja rientänyt kotiin! Hän olisi kuitenkin ehtinyt edes vähän leikata, siemenen verran… Tuleentumattahan ne pellot vielä olivat, aivan vihantina, mutta ehkäpä niistä keräten sentään olisi jotakin saanut…
Hän oli ehtinyt aidan taakse, jonka toiselta puolen alkoi hänen maansa. Hän näki jo peltonsa siinä edessään, ja rannempana pohotti kartanokin, varsinkin pirtin katto, jota vaaran takaa nouseva kuu sopi hopeoimaan.
Mutta ehdittyänsä mäkipellolle, joka oli hänen paras viljantuottajansa ja josta huonoinakin vuosina oli eroittamalla siemenen apua saanut, hän säpsähti ilosta. Melkein puoli peltoa oli kuhilaalla… sievinä pyrröinä siinä töröttivät kuun valossa… Anttia ihmetytti. Olisiko Anna…?
Ohi mennessään hän sivalsi kuhilaasta muutaman tähkän käteensä… Anna oli kesken kaiken muun työnsä rientänyt pellolle… se raukka oli varmaan raatanut yli voimainsa saadakseen edes siemenen verran pelastetuksi… Voi sitä hyvää kumppania!
Ja jyvää tunnustellessa se tuntui pehmeältä, ja pusertaessa roiskahti siitä valkoista maitoa…
"Jyvä on nyt alimmillaan", virkkoi hän itsekseen ja riensi piennarta pitkin kartanoon.
Kuistin ovi oli vielä auki. Hän meni hiljaa kuistin läpi, pääsi porstuaan ja avasi äänettömästi pirtin oven. Riisui kenkänsä kuivamaan ja astui sukkasillaan heidän yhteiseen huoneeseensa, porstuan peräkamariin.
Anna oli jättänyt kynttilän sammuttamatta ja nukahtanut Anttia odotellessaan. Mutta lämpimän illallisen hän oli huolehtinut uuniin. Junno, heidän pieni poikansa, nukkui omassa vuoteessaan. Antti sovitti peitteen paremmin pienokaisen päälle… katseli hetken pojan sieviä kasvoja… hymyili hiukan ja huokasi sitten syvään… ja lähestyi sitten vuodetta, jossa Anna nukkui. Tämä nukkui rauhallisesti niinkuin se, jolla on hyvä omatunto ja joka on tehnyt päivän työt. Kuinka kaunis Anna oli nukkuessaan! Tyttövuosien tumma puna oli poskilta vähän vaalennut ja ikäänkuin puhdistunut. Antti katseli häntä kuin pyhää olentoa ja tunsi syvällä sydämessään nyt rakastavansa vaimoaan enemmän kuin koskaan ennen. Kuinka se raukka oli kokenut raataa, vaikka oli niin hento ja vähäväkinen! Ja kuinka hän huolehti heidän toimeentulostaan… Kun vain saisi pysyä terveenä, että jaksaisi tehdä työtä, niin ei hänellä olisi hätäpäivää… Eivät ne sitten pystyisi heidän onneaan hajoittamaan, kun hän saisi velan maksetuksi… Olisipa nyt tullut runsas vuosi! Silloin hän saisi uudisviljelyksensä valmiiksi… uuden navetan lehmiä täyteen… ja ottaisi palvelijoitakin, ettei Anna paran tarvitsisi heikoilla voimillaan enää raataa…
Onnellisessa mielessään hän tuli kuin huumauksiin. Hän istahti vuoteen laidalle, suuteli Annan valkoista sileää otsaa ja pyyhkäisi pois kiharan, joka oli valahtanut ohimolle…
* * * * *
Mutta aamulla auringon noustessa oli nurmi valkoisena huurteena, ja pelloilta kimalteli kuin timantteja vihannoivien tähkäpäiden siikasista…
Halla oli jo käynyt — ja ottanut kaikki…
KUVA NIITYLTÄ
Kotivainiolla oli heinänteko jo loppunut, ja viikon alussa mentiin ulkoniitylle Käkisaareen.
Mutta Viinikan isäntä, joka oli kylän toimeliaimpia, alkoi jo sunnuntai-iltana hommailla matkaan, että varhain seuraavana aamuna ehtisi niittämään kasteen aikana. Vastahakoista oli palvelijoille jättää hauskat sunnuntai-iltaiset huvinsa ja lähteä soutaa jykertämään Käkisaareen. Mutta isäntä ei helpottanut. Itse kantoi hän venevalkamalle kaikki työaseet ja asetteli niitä veneeseen.
Kun isäntä oli lastannut ison kolmilaitaveneen, oli siinä kamaa ja kapinetta monenlaista. Tietenkin, kun aika talon väki lähtee viikoksi niitylle, pitää evästä olla. Keskellä venettä oli leipäsäkkejä ja kurnaaliastioita, ja veneen pohjalla törötti iso, leveäsäärinen pata kumollaan. Etukeula oli täynnä haravia, ja viikatteet olivat kyljellään perän puolessa.
Auringonlaskun aikana työnnettiin vene vesille. Myötävirtaa se kulki vähillä soutamisilla. Isäntä itse istui perässä ja silmäili taivaalle… Kaksi piikaa oli soutamassa, ja renki-Matti tupakoi, säkkien päällä istuen, äänetönnä mossotellen.
Näin oli äänettöminä kuljettu kotirannasta jo melkoinen matka, kun huomattiin toisenkin niittyveneen olevan vesillä. Se oli Nyrkkisen emäntä, joka myöskin oli hommannut aikanaan matkaan. Jo suli renki-Matinkin mieli, sillä olipa hänellä tuttavuutta Nyrkkisen piian Taavan kanssa. Ja veneet kun tulivat lähekkäin, niin Matti haastelemaan:
"Huomenaamulla se niitto sopiikin, kun tulee sees yö, niin on aamulla vankka kaste heinässä."
Ja piiatkin arvelivat:
"Parasta se aina on illalla Käkisaareen lähteä."
Nyrkkisen väkeä tervehdittiin ja sitten kuljettiin yhtämatkaa
Käkisaareen asti.
Viinikan ja Nyrkkisen niityt olivat rajatusten, vierekkäin. Jo oli päivä laskenut, ennenkuin ehdittiin perille, ja tuntui tulevan kolkonlainen ja usvainen yö. Eikä ollut yösijasta paljon haaraa. Viinikan saralla oli sentään lähellä vettä, törmän hamarassa, lato, mutta tyhjä sekin. Alastomalta se näyttikin, kun suu selällään toljotti tyhjänä niittymiehiä vastaan. Tosin oli vähän heinänhuloa jäänyt hajanaisten parsien väliin, mutta kolkolta ja kylmältä tämä yösija näytti.
Kannettiin kaikki kapistukset ladon luo ja syötiin kylmä illallinen, johon isäntä ei raskinnut voirasiaa aukaista. Nyrkkisen väki söi illallisensa veneessä, mutta tulivat sitten Viinikan latoon nukkumaan.
"Kyllä tässä tulevana yönä on pehmoisempi maata, kun saadaan heiniä vuoteeksi", arveli Matti, pani lakkinsa ja liivinsä päänpohjaksi ja röijynsä veti peitoksi. Samoin teki Nyrkkisenkin renki.
Mutta tytöt asettuivat riviin ladon peräseinälle, ja heillä oli kullakin matkassaan lämmin ja kookas villainen huivi, jonka kääräisivät ympärilleen.
Nuorilla on kiitettävä taito nukkua, ja pian he kaikki kuorsasivat kilpaa. Eivät kiusanneet menneet muistot hermostoa, eivätkä tulevat päivät huolettaneet, vaan he nukkuivat rauhassa ja raskaasti, unhottaen koko matoisen maailman.
Mutta Viinikan isäntä ja Nyrkkisen emäntä puhelivat hetkisen ennenkuin nukkuivat, puhelivat siitä, että kun olisi poutaiset säät, että työ joutuisi… Mutta pian hekin vaipuivat unen helmaan kovalle ladon lattialle. Ja ulkona oli hämärä ja usvainen yö ja hiljainen rauha maassa ja taivaassa…
Aamulla auringon noustessa heräsi Nyrkkisen emäntä ja kiljui väen pönkilleen. Haukotellen, äänettöminä ja mossotellen he heräsivät, raapien niskaansa ja vähän viluakin tuntien. Mutta ei ollut aikaa mossotella, sillä kiivaasti liikkui emäntä, silmät kiiluivat ja sormet kävivät siirolleen. Kiire oli niitättämään, sillä vankka kaste oli heinässä. Näkyi aurinkokin matalalla usvan seasta, ja kauempaa kuului jo viikatteiden hiontaa.
Hetken kuluttua oltiin niittämässä. Viinikan isäntä niitti itse edellä, sillä hän oli maankuulu niittäjä, renki-Matti viuhtoi perässä ja piiat jälkimäisinä kampailivat.
Nyrkkisen väessä niitti renki edellä, isäntää kun ei ollut, piiat hieroivat kantapäillä ja emäntä kampaili kaukana jälessä, vähän väliä tarkastellen, ettei väki saanut turhaan kuluttaa aikaa.
Rento niittomies oli Viinikan isäntä, mutta Matti ei päästänyt väliä pitenemään, iski ja huhtoi niin, että heinät vauhdissaan sinkoilivat isännän niitokselle, ja kaukana heistä hikoilivat piiat, vaikka olivatkin juurevia.
Sanoi silloin Nyrkkisen Taava toisille piioille:
"Eipä pysty vain Viinikan isäntä Mattia jättämään… katsokaapa, kuinka sillä on rento niiton malli."
Kuin kateellisina virkkoivat toiset:
"Kai se Matti meille kelpaa, kun sinullekin."
Mutta kun usva katosi, alkoi näkyä niittymiehiä joka haaralla, kuului viikatteiden liippausta ja väliin lauluakin, ja hauskalta tuntui niityllä olo.
Aamiaista syödessä sanoi Viinikan isäntä Matille:
"Meillä se näyttää niitto käyvän… puolet enempi olemme niittäneet kuin Nyrkkisen väki."
"Jos poutia riittää, niin neljässä päivässä meillä on heinät ladoissa", sanoi siihen Matti.
Ja isäntä aukaisi voirasian ja vei sen nenänsä alle. Ja aterioi kauan ennenkuin raskitsi ottaa, vaikka mieli teki; ja hyvin Matinkin silmät seurasivat isännän käden liikkeitä, että milloin ottaa voita. Jo viimein isäntä veitsenkärjellä kosketti, mutta niin hienon viipaleen, että tuskin näkyi. Jo rohkaisi Mattikin mielensä, otti veitsen tupestaan, pisti rasiaan tuntuvan kolon ja levittäessään leivälleen puolusteli:
"Täytyy tässä… eihän tässä pysy kontillaan muutoin."
Ehättivät piiatkin saamaan kimpaleen kumpikin. Vihaisesti seurasivat isännän silmät heidän liikkeitään, ja äkkiä hän pisti rasian kannen kiinni ja rasian laukkuun…
* * * * *
Oli helisevä pouta pari päivää, mutta kolmantena aamuna nosti usvaa taivaalle, nosti vankan pilven. Mutta pilvi katosi, ja taas näytti tulevan pouta.
Kovasti oli Viinikan ja Nyrkkisen väki näinä päivinä puuhannut; varhain aamulla oli aloitettu ja myöhään iltaan liehuttu, mutta visu oli ollut Viinikan isäntä voita antamaan ja puolusteli sillä, ettei Nyrkkisen väellä ollut voita ollenkaan matkassa, ja täytyihän niidenkin tehdä työtä…
"Komeutena tuo näkyy meilläkin voirasia olevan", arveli siihen Matti.
Paljon oli heiniä hajalla, monen lehmän heinät ja parhaat koko Viinikan talossa. Kun aamiaisen aikana heinät hajoitettiin kuivumaan, sanoi isäntä:
"Tänään meillä on taas paras päivä… saamme latoihin enemmän kuin kukaan muu Käkisaaressa."
Ja aamiaisen jälkeen hän lupasi väelleen lepohetken.
Päivänpuolelle latoa he asettuivat pitkäkseen, ja lämpimältä ja hauskalta siinä tuntui. Raukaisi niin kovasti aamiaisen päälle. Uuvutti ja nukutti, kun sai oikein rennosti oikaista raajansa päivän hyväiltäviksi.
Niin näkyivät muutkin tekevän, Nyrkkisenkin väki.
Ja pian väki kuorsaili. Mutta Viinikan isäntä koetti pysytellä hereillään, ettei väki saisi liian kauan levähtää. Mutta selvä oli taivas, tuuli tosin oli vähän kääntynyt, mutta muuten mainio pouta. Näkyi sentään vähän pilveäkin, mutta kuivan näköinen sekin oli. Siinä miettiessä alkoi Viinikan isäntääkin uuvuttaa, ikämies kun oli ja kovasti tehnyt työtä, uuvutti ja raukaisi niin, että pian nukkui siki hänkin, unhottaen kuivavat, parhaat heinänsä…
Ja samoin oli käynyt muidenkin isäntien ja niin Nyrkkisen emännänkin, joka oli tunnettu unettomuudestaan. Ja niin he nyt nukkuivat Herran rauhassa. Mutta sillä välin tuuli äkkiä kääntyi, pilviä alkoi kokoontua, ja niitä ilmausi pian taivaalle. Ne laajenivat, liittyivät yhteen ja samalla tummenivat. Ja tuuli kiihtyi…
Mutta latojen luona vielä kuorsattiin.
Ensiksi heräsi Nyrkkisen valpas emäntä, silmäsi taivaalle ja heti huomasi vaaran, joka uhkasi… Julmasti mellastaen hän kiskoi väen pönkilleen ja siunaili ja huusi:
"Arvi ja Kaisa kantamaan latoon… minä ja Taava rukoamaan… joutukaa… joutukaa… Heikki vietävä, etkö löydä hankoa… kiireesti kaikki!"
Nyrkkisen emännän äänestä heräsi Viinikan isäntäkin, heräsi ja äkkäsi vaaran ja suurella melulla herätti väkensä huutaen:
"Pilvi nousee… sade tulee… sataa talon parhaat heinät… voi kuitenkin…"
Mutta nukkumaan päässyt väki ei ollut äkkiä unestaan selvillä, ja kun oli semmoinen hätä, eivät he olleet löytää aseitaan.
Siitä melusta herättiin muidenkin latojen luona, hätähuuto alkoi kuulua joka haaralta. Mikä huusi ja mellasti, mikä noitui varomattomuutta ja kirosi untansa, ja mikä milläkin tavalla purki sappeaan.
"Voi minua onnetonta miestä, kun nukuin", vaikeroi Viinikan isäntä.
Joka saralla tehtiin työtä, että hiki virtana valui ja työaseet katkeilivat, ja toinen hoputti toistaan. Mutta pilvet lähestyivät kiivaan tuulen mukana, lähestyivät mustina ja uhkaavina ja näyttivät tulevan suoraan kohti.
Muutamilla saroilla tehtiin jo suovia, toisilla hangottiin latoihin, mutta paljon oli vielä luokona, ja pilvet yhä lähestyivät…
Viinikan väellä oli paljon hajallaan, mutta rivakasti he liikkuivat.
Matti jo hankosi latoon, ruko joka kerralta…
Mutta pilvet lähestyivät. Tuulen mukana jo toi vesinoppiakin… se lisäsi vauhtia, ja Nyrkkisen niityltä kuului julmaa kiroilemista. Yhä isompia vesiä viskoi, tuuli kiihtyi, pilvet lähenivät… ja paljon oli vielä rukoa ja luokoa…
Silloin juuri pilvi ehti kohdalle ja alkoi sataa taivaan täydeltä… satoi likomäriksi luo'ot, ruot pilalle…
"Kaikki pilasi…" läähätti Viinikan isäntä, ja Nyrkkisen emäntä huusi, sormet siirollaan:
"Voi hyvä isä… jos aamiaiselta alettiin, niin kaikki olisi saatu sisälle…"
* * * * *
Siellä niitä kiirii pilviä ja pahoja möylyjä taivaanrannan takana. Parhaina poutapäivinäkin täytyy olla varuillaan. Sieltä ne juuri parhaan heinänteon aikana nousevat… ja nousevat varmaan samoin vastaisinakin kesinä…
KARJANÄYTTELYSSÄ
Se oli hauskaa aikaa. Jo hyvissä ajoin nähtiin sanomalehti-ilmoituksesta, milloin näyttely pidetään. Ison Herralan Taavetti, joka oli maankuulun karjan omistaja, oli Heinäkylän isännistä enimmin hossissa. Kyllä kaikki sentään olivat toimessaan, varsinkin kun palkintoja luvattiin monta ja isoa. Oli puuhaa ja hommaa jo viikottain ennen näyttelypäivää. Joka talossa puhdistettiin ja harjailtiin lehmiä, niitä, jotka aiottiin näyttelyyn viedä, muista ei välitetty. Ja iltaisin, kun yhteen satuttiin, niin heti tuli puheeksi, että saisi nähdä, kenen lehmät palkitaan. Tiedettiin kyllä, että persoonallisia tuttavia palkintotuomareilla ei ollut kuin Lintulan hoikkasäärinen isäntä ja Pullolan rengassilmäinen emäntä, ja siitä oltiin varmoja, että ne kyllä lehmistään saavat palkinnon. Mutta kuinka käynee muiden.
"Mutta ei Lintulassa eikä Pullolassa ole yhtään niin hyvää lehmää kuin Isossa Herralassa, jossa on monta viidentoista litran lehmää", tiesi joku.
"Vaikka. Mutta arvatahan sen saa, että kun Lintula on niiden herrain asiamies ja muutenkin tekee heidän mielikseen, kylväen apulantaa ja heinänsiemeniä, ja kun nyt lisäksi on ottanut kynnönneuvojan, niin sille ne herrat palkinnon antavat. Samoin Pullolan emännälle, joka niiden kasviksien parissa puuhaa", arveli taas joku toinen.
Ja yleensä epäiltiin niiden herrojen, jotka tulisivat palkintotuomareiksi, olevan puolueellisia ja jakavan palkintoja ainoastaan tuttavilleen.
"Taitaisi olla parasta, ettei veisi koko näyttelyyn lehmiään."
"Niin minustakin. Meilläkään ei ole vastapoikinutta, niin eiväthän ne usko, jos niille sanoo, että niin paljon se lypsää vahetonta maitoa…"
Mutta mielessään sentään jokainen päätti, että viedä sinne silti pitää, vaikkei aiokaan.
Mikkolan Villen, joka oli pitäjän teurastaja, mainio knapsu ja kimeä-ääninen huiskale, sanottiin olevan paraan lehmäkeksin niillä mailla, niin että tiesi, koeteltuaan lehmää kylkeen, täsmälleen sanoa monenko litran lehmä se oli.
Ja Ville tiesi ja tunsi koko Heinäkylän karjankin; siksi monta kertaa hän oli pistäytynyt kylän navetoissa lypsytaitoaan näyttämässä. Muutenkin hän oli tietomies, ja moni piti häntä viisaanakin. Herrain kanssa hän oli hyvä tuttava ja kuului olevan niidenkin agronoomien ystävä, jotka nyt tulevat palkintotuomareiksi.
Moniaita päiviä ennen näyttelyä kysyttiin Villen mieltä, ja hän vastasi:
"En minä usko, että tämän kylän lehmistä annetaan yhdestäkään ensi palkintoa."
Mutta siitä nousi tuima keskustelu ja hirmuinen huuto.
Ison Herralan Taavetti huusi Villelle melkein korvan juuressa, kämmeniään yhteen iskien:
"Sen minä sanon, että kauan saavat ajaa agronoomit ennenkuin löytävät sellaisen lehmän kuin meidän Kullankukka… Kun viisitoista litraa lypsää vahetonta maitoa kantamisen jälkeen… ja jollei se palkintoa saa… niin…"
Ja Lintulan hoikkasäärinen isäntä huusi yhteen ääneen Herralan Taavetin kanssa:
"Entäs meillä Reesantti… Nytkin kun poiki, niin neljä kertaa on lypsetty päivässä… ja lehmä lihava kuin tunkio ja karva kuin silkki…"
Ja samaan kiljui Pullolan emäntäkin: "Ja meillä Leijona… Viimeksikin, kun agronoomi kävi kasvitarhaa katsomassa, niin taputti Leijonaa lautaselle ja puheli kuin ystävälle ja kiitteli, että eipä hän ole sellaista lehmää nähnyt kuin suurissa rusthollareissa etelä-Suomessa."
Niin huusivat Mikkolan Villelle vasten naamaa, mutta Ville ei sittenkään luopunut mielipiteestään, siitä näet, ettei hän usko Heinäkylän lehmäin saavan ensi palkintoa.
Nokkaannuttiin Villelle, ja Ison Herralan Taavetti rämisi:
"Sinä et tietenkään antaisi palkintoa, mutta etpäs olekaan palkintotuomarina… vanha keksi…"
Samaan tapaan reuhasivat Lintulan isäntä ja Pullolan emäntäkin.
Vihdoin tuli näyttelypäivä. Oli korea päiväpaiste ja kesä hauskimmillaan, ja näyttely oli myös laatuaan ensimäinen niillä mailla.
Näyttelykentäksi oli valittu Lintulan haka, Aitamänniköksi hoettu, koska juuri se paikka oli herrain mielestä parhaiten sopiva. Tosin muut kyläläiset epäilivät siinä piilevän jotakin salaperäistä, kun tiedettiin Lintulan olevan niin hyvissä väleissä herrain kanssa.
Jo varhain aamulla alkoi näyttelykentälle tulvata väkeä ja karjaa. Syrjälän Hermannikin, vaikka häneltä oli pakkohuutokaupassa myyty kaikki muut lehmät, toi ainoansa, vaaleanruskean, pienoisen ja laihannäköisen Pääskysensä.
"Kaikkia tänne kuljetetaankin… kun on lamassa kuin kevätkoni", sanoi
Herralan Taavetti Pääskysen nähtyään.
Ja muutkin nauraa virnistelivät. Mutta tyynenä miehenä Hermanni talutteli Pääskysensä loitommaksi ja köytti mäntyyn kiinni.
"Näkyypä noita olevan muitakin yhtä pieniä", lohdutteli hän itseään.
Isosta Herralasta tuotiin Kullankukka ja iso, maailmanvankka sonni.
Lintulasta neljä lehmää, joiden joukossa Reesanttikin.
Pullolan rengassilmäinen emäntä oli itse taluttamassa Leijonaa, ja perässä kuljetti renki nuorta, jukuripäistä sonnia, joka mellasti vimmatusti.
Herralan Kullankukka oli kaunis lehmä, ja sen ympärille kokoontui väkeä. Se oli ruskean täplikäs, iso ja niin lihava, että ähkyi. — "Tuo se nyt lehmältä näyttää."
"Mutta on sillä, pojat, maitolehmän merkitkin. Ellei tuota palkita, niin…"
"Se se ensimäisen palkinnon ottaa." — Ja niin kiiteltiin Herralan Kullankukkaa, ja tyytyväisenä seisoi Herrala itse vieressä, keppiinsä nojautuen.
Mutta samoin kiiteltiin Lintulan Reesanttiakin. Ja Pullolan jukuripäistä sonnia moni puhutteli ja ihmetteli Leijonan leveyttä.
"Se onkin tuo sonni auseerirotua. Sitä ei ole muilla kuin meillä", ilmoitti Pullolan emäntä uteliaille.
"Ja noin iso, vaikka niin nuori…"
"Se onkin kasvanut ruuan vieressä", sanoi siihen emäntä ylpeästi.
Muiden lehmistä ei pidetty isoa lukua. Ne olivat niin tavallisen näköisiä, ja muutamat olivat likaisiakin.
Syrjälän Hermannin Pääskystä ei ollenkaan puhuteltu. Kaikista merkeistä päättäen näyttivät Herralan, Lintulan ja Pullolan lehmät herättävän enimmin huomiota. Niiden omistajat seisoivatkin tyytyväisinä, naurusuin. Mutta näyttelyherrat eivät olleet vielä saapuneet.
Mikkolan Ville käveli siinä edestakaisin, lehmiä katsellen. Oli pukeutunut kuin häihin, valkoiseen kaulukseen ja patiineihin, niinkuin niillä on tapana semmoisilla akanluontoisilla vanhoilla nuorillamiehillä. Ja mennessään Pullolan lehmien ohi ei Ville ollut niitä näkevinäänkään.
"Mitähän se tuo täällä luulee tekevänsä", sanoi Pullolan emäntä harmissaan.
"Ilman aikojaan vikureelailee…" lohdutti joku emäntää.
Ville näkyi kuitenkin olevan näyttelyyn innostunut, vaikkei hänellä itsellään ollutkaan mitään tuotavaa, sillä puulta puulle hän kulki ja tunnusteli lehmiä. Ei mitään virkkanut, mutta tunnusteli, väliin hymyili ja väliin pudisti päätään. Ja niin hän lopulta joutui senkin männyn tyvelle, missä Syrjälän Hermanni seisoi Pääskysensä vieressä. Koetteli Hermannin Pääskystäkin, mutta samassa kuului huutoja, että herrat jo tulevat, isomahainen kunnanesimies etua leikkaamassa ja housunnapit kiinni panematta…
Herrat tietenkin ensin kättelivät Ison Herralan Taavettia, Lintulaa ja
Pullolan emäntää, jotka he tunsivat.
"Siinäpä on komea lehmä", sanoivat herrat mennessään Herralan Kullankukan ohi, ja toinen vielä sipaisi kämmenellään lautaselle. Ja sitten alkoi itse toimitus. Valittiin lisää palkintotuomareita: kunnanesimies ja hänen esityksestään myöskin Mikkolan Ville…
Se harmitti Pullolan emäntää, eivätkä siihen olleet muutkaan tyytyväisiä. — — —
Palkintotuomarit kulkivat männyltä männylle, lehmältä lehmälle, tutkivat ja tunnustelivat ja tekivät muistiinpanojaan. Mikkolan Villelläkin oli muistikirja, johon näkyi vetävän viivoja sikinsokin. Kullekin näyttelyyn tuodulle lehmälle pantiin metallinen lippu kytkyseen, ja siinä oli numero, monesko se oli. Herralan Kullankukka sai 1 ja Pullolan Leijona 2. Mutta Syrjälän Hermannin Pääskyselle joutui numero 44.
Ja niin jatkettiin tutkimusta. Kajahteli ilma sonnien lauluista ja lehmäin ammunnasta. Ja päivä paistoi ja hauskaa oli.
"Kumma, ettei tässäkään näyttelyssä näy monta maatiaisrotuista lehmää", sanoi agronoomi Mikkolan Villelle.
"Jo minä niille olen sanonut, etteivät tässä näyttelyssä tule kysymykseen isot ja lihavat lehmät, vaan maatiaisrotuiset", ilmoitti Ville.
"Tuskin voimme antaa ensi palkintoa ensinkään", arveli agronoomi.
Tultiin sitten tarkastuskierrolla Syrjälän Hermannin Pääskysen luo.
Pääskynen näkyi miellyttävän agronoomeja. He tunnustelivat sitä tarkoin ja tiedustelivat, paljonko lypsää.
"Ei sen maitoa ole mitattu", ilmoitti Hermanni. Mutta herrat tutkivat
Pääskystä monta kertaa ja puhuivat keskenään ruotsia.
Mutta Herralan Kullankukkaa, Lintulan Reesanttia ja Pullolan Leijonaa he kiittelivät kaikkien kuullen.
Illemmalla vasta ilmoitettiin tulokset. Toinen agronoomeista puhui ensin lämpimästi maatiaiskarjan mainioista ominaisuuksista ja siitä, että juuri sitä rotua oli koetettava saada jalostumaan.
Kuunneltiin, että milloinkahan sanoo mitkä palkitaan, sillä sehän tässä pääasia oli eivätkä joutavat puheet.
Mutta sitä ei vieläkään ilmoitettu, vaan toinen aloitti puheen siitä, että tässä näyttelyssä oli monta hyvin kaunista ja lihavaa lehmää, mutta ne eivät olleet maatiaisrotua.
"Eiköhän saarnaa vuorolleen Mikkolan Villekin", ivasi Pullolan emäntä.
Mutta jo vihdoin ilmoitettiin.
Ensi palkinnon sai Syrjälän Hermannin Pääskynen. Ja agronoomi käski tuoda Pääskysen siihen eteensä, niin hän selvittää, mitkä maatiaiskarjan mainiot tuntomerkit ovat…
Väkijoukosta kuului napinaa, ja Herralan Taavetti huusi, että agronoomitkin sen kuulivat:
"Jopa meni joutavaksi koko näyttely…"
Muut palkinnot jaettiin mikä millekin. Ei vain yhtään liiennyt
Herralaan, ei Lintulaan eikä Pullolaankaan.
Se oli hävitöntä… sikamaista. Herralan Taavetti noitui, Lintulan isäntä käski joka sorkan poistua maansa päältä, ja Pullolan emäntä itki…
Agronoomi tuli kysymään Herralan Taavetilta, eikö hän myy Kullankukkaa, sillä se ostettaisiin maamiesseuran omaksi…
"Ei ole pienen rahan tarvetta", vastasi Taavetti ja käänsi selkänsä.
Siitä ei ollut kuin mieliharmia ja pahennusta koko näyttelystä. Herralan Taavetti ei aikonut enää ikänä käydä näyttelyssä. Lintulan isäntä ei enää tahtonut kylvää apulantaa ja ajoi kynnönneuvojankin ulos kujasta. Pullolan emäntä päätti olla enää ottamatta kasvitarhakoulua ja aikoi kaikki agronoomien antamat kirjatkin polttaa…
Ja Syrjälän Hermanni sai vihamiehiä Pääskysensä takia. Mikkolan Ville sai varoa henkeään, kun oli ollut palkintotuomarina, eikä hän uskaltanut syksymmällä pimeinä iltoina kulkea yksin…
Niin ettei Heinäkylän karjanäyttelystä ollut muuta kuin mieliharmia ja pahennuksia.
ERÄS REIPAS NAINEN
Minulle muistuu mieleeni muuan hauska tapaus.
Me olimme, Hannulan Iivari ja minä, lähteneet maailmaa katselemaan ja ehtineet jo Keski-Suomeen saakka. Juna jytkytti mennä vihaista vauhtia, lämmin oli, piippu hampaissa kummallakin.
Siinä oli meidänkin vaunussa käynyt monenlaista ihmistä, herraa ja talonpoikaa, sittenkun junaan astuimme. Mutta asemille niitä jäi ja toisia tuli, niin että aina oli vierasta väkeä ympärillämme.
Eräältä asemalta tuli taas kaksi vierasta henkilöä meidänkin vaunuun. Toinen oli herra, keski-ikäinen, laihanlainen ja väsähtäneen näköinen. Maisteriksi me hänet päätimme. Mutta toinen oli nuori nainen, niin heikkarin reippaan ja iloisen näköinen ja tukevaa tekoa herrasnaiseksi. Korea tuppi hänellä riippui vyötäisillä, vasenta reittä vasten, ja lyhyeksi kerittyä tukkaa peitti kevyt urheilulakki. Hän puhui kovalla äänellä sille maisterin näköiselle, ja he tuntuivat kuuluvan yhteen.
"Sen minä sanon, Alfred, että ikäsi saat katua, kun et kiivennyt Vuokatille", sanoi hän maisterille. Mutta maisteri näytti niin kovin väsyneeltä, hymyili vähän, mutta ei vastannut.
— Ahaa, — ajattelin. — Tässä nyt saan minäkin nähdä reippaan naisen, josta olen niin paljon kuullut puhuttavan! Näin onni miestä lykkielee!
Ja minä aloin oikein vasiten häntä tarkastella. Saamari kun hän olikin reippaan ja pulskan näköinen! Jalka polvella hän istui kuin miehet ja käsitteli tuppeaan, vähän väliä tempaisten puukon näkyviin. Hän oli hyvin päivänpaahtama, ja minusta näytti, kun sivultapäin katselin, että hän kyllä ennen tulevaa kesää tarvitsee partaveistäkin. Ei hän vähääkään moittinut tupakansavua, vaikka meillä roihusi mahorkka piipussa kuin tervahauta.
Mielissämme me häntä katselimme ja ihmettelimme, ja minä luulen, että
Hannulan Iivari häneen rakastuikin, koska kuiskasi korvaani:
"Tuommoinen se pitäisi talossa emäntä olla."
Maisterin näköinen herra näytti kammovan tupakansavua, koska huiski kädellään savua suunsa edestä ja ähki, mutta ei virkkanut mitään meille.
"Oh… sitä pitää ihmisen tottua minkälaiseen ilmaan hyvänsä", sanoi reipas nainen. "Sotkamossa minä nukuin väenpirtissä, jossa roihusi monta kymmentä piippua."
Ja niin sanoessaan hän kääntyi meihin päin.
"Saattaa tässä olla vähemmälläkin… Jos tuo maisteri moittii", sanoi
Iivari ja kolisteli piippunsa tyhjäksi.
Siitä päästiin keskustelun alkuun. Reipas nainen näytti saavan meistä huvia. Hän kertoi olleensa ylimaassa kesää viettämässä, ja hänellä oli merkillisiä seikkailuja juteltavana. Milloin hän oli kanootissa melonut suuren järven poikki, vaikka kävi myrsky, milloin laskenut vaarallisia, kivisiä koskia, milloin juossut kilpaa herrain kanssa tai kiivennyt korkeimmille vuorenhuipuille.
Suu selällään ja ihmeissämme kuuntelimme, kuinka uljas hän oli.
Mutta sitten hän äkkiä vasiten kääntyi meihin päin ja kysyi:
"Mistä päin nämä miehet ovat?"
"Sieltä ollaan Pohjanmaalta."
"Vai niin. No sitten te tunnette Ritolan, sen mainion hiihtäjän?"
"Hyvin tunnetaan."
"No niin. Miks'ei. Mutta minä en juuri anna arvoa hiihtourheilulle, toista on juoksu… Mitä se on, että sompasauvain nojassa räpäköi eteenpäin… Toista on juoksu… Siinä tulee kysymykseen jalkojen jäntevyys ja terveet keuhkot… Uskokaa pois, miehet, että se aika ei ole kaukana, jolloin hyvää juoksijaa ihmetellään enemmän kuin nopeinta hiihtäjää… Onko siellä teidän puolessa ketään nopeaa juoksijaa — minä tarkoitan sellaista, joka olisi muilta voiton vienyt?"
Me koetimme muistella, että ketä siellä päin olisi…
"On se Perttunen ollut ihmiseksi peto menemään", muisti Hannulan
Iivari.
"Perttunen? Enpä minä muista sitä nimeä kuulleeni. Ei hänestä ole mainittu urheilulehdessäkään."
Hän otti esille muistikirjansa ja alkoi sitä selailla. Sitten hän äkkiä kysyi:
"No kuinka nopea se on se teidän Perttusenne?"
"No Raahesta Ouluun vihkaisi neljässä tunnissa", sanoi Iivari.
"Neljässä tunnissa! Mutta sitä taivaltahan on kahdeksan penikulmaa…
Sehän on aivan… Elääkö hän vielä?"
"Jo on aikoja, kuulemma, kuollut Kuopion linnassa."
"Linnassa…?"
"Niin… sehän oli suurin rosvo Pohjanmaalla, Perttunen, mutta neljässä tunnissa se Raahesta Ouluun kuuluu juosseen, kun häntä ajettiin takaa", selitti Iivari.
"Assss… Enhän minä nyt kysy mitä rosvot ovat juosseet, vaan tarkoitin sieltä teidän kotikyläläisiänne", sanoi reipas nainen, hiukan tyytymättömänä.
"On siellä meidän kylässä yksi, jota vain ei heti oteta juoksulla kiinni, olkoon takaa-ajaja kuinka nopsasäärinen hyvänsä", tuumaili Iivari taas.
"No kuka hän sitten on?" uteli reipas nainen.
"Se on Saarelaisen Aukusti Viianmäeltä. Toissa syksynä kerran, kun sattui yöjuoksuun, niin…"
Tultiin onneksi asemalle, että Iivarin kertomus Saarelaisen Aukustin yökengässä käynnistä jäi sikseen.
Nainen alkoi tahtoa maisteria ulos, kun juna pysähtyi, mutta maisteri kieltäytyi, arveli:
"Eihän juna viivy kuin pari minuuttia."
Mutta reipas neiti meni jaloittelemaan, rennosti kävellen edestakaisin asemasillalla. Ja kun juna läksi liikkeelle, juoksi hän palasen matkaa kilpaa sen kanssa ja sitten ihmeen näppärästi hyppäsi junaan. Ja kun hän oli ehtinyt entiselle paikalleen istumaan, sanoi hän maisterille:
"Seuraavan aseman vieressä on niin ihmeen sievä järvi. Sitä sinunkin pitää, Alfred, lähteä katsomaan. Ehdimme hyvin käydä sillä aikaa kun juna seisoo, kun panemme pikku juoksua mennen tullen."
"Mutta minä en juuri luota juoksuuni", vastasi maisteri, eikä todella siltä näyttänytkään, että hän olisi kyennyt kilpasille.
"No kaikkia kuulee! Sinä olet mies parhaassa iässä ja minä nainen, jolle hameet vielä tekevät juostessa haittaa. Ei muuta kuin menemme ihailemaan sitä järveä", sanoi hän maisterille päättäväisesti ja lisäsi kääntyen meihin päin ja huulet makeassa hymyssä:
"Totta kai nämä miehetkin uskaltavat lähteä?"
"Jos ehtisi takaisin…?" arveli Iivari ja katseli isoja, raskaita pieksujaan.
Samassa oltiinkin asemalla.
"Kas tuolta mäntyjen välitse vilahtelee järven pintaa… katsokaas!" puheli hän ja puoliväkisten vei maisterinkin mennessään.
Me katselimme junan akkunasta, kun he aika vonkaa poistuivat asemahuoneen päitse järvelle päin ja pian katosivat taajaan metsään.
"Liekö tuo niin juoksija kuin kehuu", arveli siinä meidän vaunussa muuan ukko. "Herrasnainen vielä… missä hän olisi oppinut juoksemaan!"
Arvelivat siinä muutkin, arvelivat yhtä ja toista, ja joku nuori mies tuntui laskettelevan rumanlaisia sukkeluuksiakin reippaan naisen kustannuksella.
Mutta aika kuluu. Kello jo soi, ja ne, jotka ovat käyneet junasta jaloittelemassa, kiipeilevät vaunuihin…
Kello soi taas… junailija puhaltaa pilliinsä…
Mutta maisteria ja reipasta naista ei näy… Vielä ehtisivät, jos panisivat oikein täyttä ravia… Jokohan kumminkin jäävät junasta?
Kaikki vaunussa olijat tähtäävät metsään .. ja odottavat jännittyneinä…
Juna lähtee liikkeelle…
"Jo, saakeli soi, jäivätkin!"
Mutta ei sentään. Tuolta näkyy jo maisteri… viskoo vihaisesti jalkojaan ja huitoo käsillään ja huutaa… ja lähestyy nopeasti…
Jo näkyy reipas nainenkin, mutta kaukana jälessä…
"Kun ehtisivät! Kun ehtisivät!"
"Jo jäävät! Jo jäävät!"
Mutta viime nipukassa ehtii maisteri, kun juna jo lujentaa vauhtiaan. Nainenkin vihkaisee jo melko lähellä, hattu kourassa panee parastaan, tuppi on sulkana perässä ja hiukset hulmuavat kuin hevosen harja… näyttää viittovan ja huutavan…
Mutta junakin yhä lisää vauhtiaan… joku nauraa ja viuhtoo nenäliinalla akkunasta… Mutta naisesta vilahtaa vielä tuppi mäntyjen välitse, kun juna jo kiitää täyttä vauhtia…
Maisteri istuu kalpeana penkillään ja saaloo kuin ajettu poro eikä näytä välittävän mistään.
"Eihän se juoksija ollutkaan, vaikka kehui", sanoi Hannulan Iivari ja kertoi nyt sen urotyön, jonka Saarelaisen Aukusti oli kuluneena syksynä yökengässä käydessään tehnyt.
Ja hauska juttu se olikin.