Hän mietti hetkisen.
"En tiedä… luulen teidät ymmärtäväni kaikissa tapauksissa". Hänelle kuvastui mieleen oma elämänsä, niin täynnä uhrausta ja kieltäymyksiä, pettymyksiä… Ja kuitenkin eikö ollut hänelläkin oikeastaan paljon enemmän edellytyksiä kehittymiseen, kuin monella muulla? Elämä oli todella rikas, kun sillä oli varaa heittää hyödyttömäksi ja käyttämättä niin paljon voimia.
Vidner jatkoi taas omia mietteitään.
"Elkää sentään luulko että minun ajatukseni aina kulkevat näin mollissa. Joka kerta kun yskä helpoittaa, niin minäkin kuin elän uudestaan, luon itselleni taas tulevaisuuden, kuten ennenkin… Jos nyt olisin päässyt etelään, vaikkapa vain vähäksi aikaa, kenties se olisi auttanutkin… Kuka tietää?… Se päivänpaiste siellä, joka tulvailee ja läikkyy ja lämmittää… jos te käsittäisitte, kuinka minä sitä rakastan. Minä niin hyvin ymmärrän ne kansat, jotka ovat pitäneet aurinkoa jumalanaan, uhranneet sille ja kumartuneet sen edessä…"
"Te luulette todella, että se tekisi hyvää teille, — parantaisi kenties…" Hän sanoi sen nopeasti, mieli jännittyneenä, veri kohosi kuumana ohimoihin, ajatukset kuin kolkuttivat hänen päässään. Kuinka hyvin hän tunsi Vidnerissä tuon mieli-alojen äkillisen vaihdoksen, — aina syvyydestä korkeuteen ja päinvastoin. "Tietysti, — siitä ei ole epäilystä. Jollei parantaisi, niin ainakin… Vaan mitä siitä, sehän on sula mahdottomuus. Minulla ei ole penniäkään enemmän mitä kotimatkaan tarvitsen", lisäsi hän avomielisesti ja jonkinlaisella itse-ironialla.
He olivat astuneet alas raitiovaunuista, ja Vidner saattoi häntä ne pari askelta, jotka hänellä vielä oli käveltävänä kotiportillensa.
"Hyvästi nyt, neiti Borg", — Vidner piteli hänen kättään omassaan. "Onko teidän kylmä, te näytätte niin kalpealta?… Niin minä kiitän teitä tästä päivästä, — te teitte hyvän työn, kun huolitte kuunnella minun synkkiä ajatuksiani", hän lisäsi alakuloisesti hymyillen. "Oikeastaan, — itsekästähän niistä on puhua… Se on totta, — minä kai saan sitten viedä terveisiä Suomeen?"
"Niin, tehkää se! Ja onnellista matkaa!" Hän hymyili myöskin, pientä, omituista, kuin puristettua hymyä, josta Vidner, jos olisi ollut parempi psykoloogi, olisi voinut paljon lukea. Sitten kumarrettuaan hiukan vieraasti, hän kiiruhti sisään.
Saatuaan huoneensa oven kiinni, hän heittäytyi tuolille pöydän ääreen ja painoi pään käsiinsä. Ajatus, joka kehittyi hänessä, sai hänet melkein vapisemaan, — kahlehti ja peloitti samalla…
Hän nousi epäröiden kuin unissakävijä ja pysähtyi avonaisen ikkunan ääreen. Kadulta kuului melua ja huutoa, rattaitten ratinaa ja ohikulkijain puhetta, mutta puutarhan korkea muuri esti häntä sinne näkemästä. Vihreällä nurmikolla kukkivat orvokit ja voikukat, kalalammikon ruskea vesi kuvasteli yksinäisen plataanin riippuvia oksia, ja muurin seinustalla tekivät ruusupensaat lehteä… Hän katseli sitä kaikkea hajamielisenä, muuta miettien, — tätä palasta idylliä ja luontoa keskellä suurta Parisia, auennut keskellä kuivia kivikatuja ja loppumattomia huonerivejä, — piilossa vieraitten silmiltä, kätkössä…
Hän käännähti äkkiä ja palasi pöydän ääreen. Sitten nopeasti, ikäänkuin päätöksen tehden, hän veti auki yhden lukituista laatikoista ja otti sieltä esiin setelitukon. Hän levitteli ne pöydälle, — niitä oli kuusi sadan francin seteliä, kirjavia, sinipunervia papereja. Hän eroitti niistä yhden, kääri sen kokoon ja pani huolellisesti takaisin. Sitten kokosi hän muut käteensä…
Ajatukset kulkivat kuumeisesti, työntäen toinen toistaan tieltään… Näillä rahoilla hän voisi vielä jäädä kuukaudeksi Parisiin, voisi huvitella, nähdä ja nauttia… Hän istuisi oopperassa ensi rivillä hienossa parisilaisessa puvussaan, yhdessä noista, joita hän ihaillen oli jäänyt katsomaan Rue de Rivolia kulkiessaan, — varmana ja hymyillen, tietäen olevansa "chic" sormenpäihinsä asti… Hän antaisi sävelten tulvata luokseen, aaltoina, jotka nousivat ja laskivat ja tuudittivat… Hän ajelisi keskipäivällä pitkin Champs Elyséetä puolilepäävässä asennossa vaunujen nojaa vasten, hengittäen kevättä ja kastanjien tuoksua…
Hän istui tuijottaen kuin johonkin kaukaiseen, — ikäänkuin nähden kaiken sen edessään, mitä ajatteli… Ja sitten äkkiä muuttui kuva… Hänestä tuntui kuin koko loistava, hymyilevä, voittamaton Parisi olisi vajonnut sumuun, kadonnut korkeine rakennuksineen ja kirkonkupooleineen ja suunnattomine ihmisjoukkoineen… Ja sumusta sukelsi esiin sairaat kasvot, joissa elämää oli ainoastaan silmissä, — piirteet, jotka tauti oli hienontanut henkeviksi ja sielukkaammiksi entistään…
Ajatus, joka poltti ja kyti hänessä, se pääsi samalla irroilleen, leimahti liekiksi… Nyt hän tiesi sen, näillä rahoilla, — juuri näillä, joita hän nyt piti kädessään, — piti Vidnerin matkustaa etelään!
Hänen piti lähteä sinne, missä päivä paistoi parantavana ja uudistavana, — missä ilma väreili kuivana, puhtaana, helteisenä, — hänen piti hengittää keuhkoihinsa terveyttä ja voimaa… Hänen piti vielä kerran uskoa itseensä ja taiteesensa, hänen piti tulla siksi, miksi Luoja oli hänet luonut… Ja juuri näillä rahoilla oli hän lähtevä…
Hän haki vapisevin käsin esiin kirjoitusneuvot ja paperia. Vidner oli aikonut lähteä huomenna, — mitä oli tehtävä, se oli tehtävä pian… Hän mietti hetkisen, pää käden varassa, koittaen koota ajatuksiaan. Sitten kirjoitti hän ranskaksi suurella, varmalla käsi-alalla, jota hän tuskin itsekään olisi tuntenut omakseen:
Herra säveltäjä Leo Vidner!
"Eräs teidän ranskalaisista ystävistänne, joka tahtoo pysyä tuntemattomana, pyytää teitä vastaanottamaan seuraavan rahasumman ja käyttämään sen muutamaviikkoista oloa varten etelässä. Teille terveyttä ja pikaista parantumista toivoo
— — — — —"
Hän luki nopeasti läpi, mitä oli kirjoittanut, taittoi paperin ja sulki sen sekä rahat koteloon. Nimi ja osoite, — se oli tehty.
Hetken kuluttua hän taas seisoi avoimen ikkunan ääressä. Hän tunsi mielensä oudon kevyeksi ja hymyili, — mille? — auringolle, joka paistoi hänen kasvoihinsa, tuoreelle kevättuoksulle, jota ilma oli täynnä. Hän muisti hämärän konttorihuoneen korkeine työpöytineen ja harmaakantisia kirjoja loppumattomme numeroineen, — ja hän hymyili sillekin ajatukselle.
Rakastiko hän tuota miestä, — yhä vielä? Kenties — ja kenties ei, — jos se sitä oli, niin oli se rakkautta, josta aika oli hionut pois itsekkäisyyden. Itselleen ei hän mitään pyytänyt. — Vidner ei saisi ikinä tietää, kuka rahat oli lähettänyt…
Hän sovitti hatun päähänsä, otti kirjeen ja meni viemään sitä läheiseen postitoimistoon, kävellen nopeasti ja kevein askelin poikki varjoisan boulevardin.
Seuraavana iltana hän lähti Parisista.
Ensimäisessä sanomalehdessä, jonka hän kotimaahan tultuaan sai käsiinsä, luki hän uutisena, että säveltäjä Leo Vidner oli kuukauden ajaksi lähtenyt Välimeren rannoille heikontunutta terveyttään hoitamaan.
Hän luki sen hymyillen ja itkien.
HÄNEN PÄIVÄKIRJASTAAN
27 päivä Heinäkuuta.
Ylhäällä neitikammiossani, jonka seinät hohtavat häikäisevän valkoisina ja puhtaina, minä istun ja kirjoittelen. Keveät, vaaleat verhot häilyvät ikkunassa, lattialla on hienoksi hakattuja katajanoksia, niistä leviää raitis tuoksu. Alhaalta kuuluu liikettä ja melua, lapset kai pukeutuvat paraikaa. Ovien pauketta, huutoa, heleätä, raikasta naurua, — ja sitten äidin ääni hiljaisena ja varottavana. Minä kuuntelen sitä kaikkea kuin jotain kaukaista ja etäistä, — kuin jotain, mikä on kokonaan ulkopuolella itseäni, joka ei liikuta minua vähintäkään. Ah, nyt joku nopeasti juoksee portaita ylös, — Lyyli-sisko varmaankin, — tänne hän ei kuitenkaan tule, minä olen sulkenut oven. Minä tahdon olla yksin.
Minulla on edessäni kirje, koteloon suljettu, avaamaton. Se on ollut siinä jo tunnin aikaa, minä olen sitä katsellut ja katsellut, kunnes tunnen joka koukeron, joka epätasaisuuden suuripiirteisessä käsi-alassa.
Minä en avaa sitä vielä, en. Minulle on kyllin, että se on käsissäni, minä nautin siitä, että voin kuvitella, mitä se sisältää, minä ajatuksissani luen siitä joka rivin. Kuinka kauan minä olen sitä odottanut, päiviä, viikkoja, kuukausia, kokonaisen pitkän vuoden, loppumattoman pitkän. Mutta minä tiesin, että se kerran oli tuleva. Minä odotin.
Ja se tuli, se on minulla edessäni. Minä hyväilen sitä silmilläni, minä silittelen sitä, painan siihen huuleni, mutta en tohdi avata. Minusta tuntuu kuin seisoisin oven edessä, joka vie onneen ja autuuteen, minä kuin kuulen sointuvaa soittoa ja säveliä ja näen valon häikäisevänä tulvivan… Tai kenties erehdynkin, — ehkä viekin se onnettomuuteen ja pettymyksiin, — enhän tiedä. Kaikissa tapauksissa, — minulla on avain kädessä, minä hetkenä hyvänsä voin avata sen, mutta kuitenkin minä viivähdän. Minä ummistan silmäni ja ajattelen entisyyttäni, minä annan varjojen kulkea ohitseni… Minun onneni peloittaa minua, minä värisen ja vapisen.
Sinä pieni kirje, joka poltat käsiäni, minä jo edeltäpäin tunnen sisällyksesi. Hän ei voi kirjoittaa minulle mitään muuta, kuin mitä aavistan. Mutta ennenkuin sinut avaan, minä tahdon muistella menneitä aikoja, sitä, mikä on ollut.
Ne muistot, ne palajavat tänä hetkenä toinen toisensa jäljestä, palajavat kuin vanhat tuttavat. Niitä nousee minun sieluni kätköistä yhä uusia ja uusia, ne soivat ympärilläni, milloin iloa, milloin surua; ne yhtyvät accordeiksi, taas hajoavat. Ja minä kuuntelen…
Minä olen rakastanut vain kerran eläissäni. Sanotaan, että voi rakastaa useamminkin, — voihan olla. Muut kenties, — minä en. Minulla on ollut vain yksi nuoruus ja yksi rakkaus.
Minulle on sanottu, että rakkaus on suloinen kuin rauha, — hyvä, levollinen, pyhä tunne. Minä olen nähnyt ystävättärieni tulevan luokseni onnen kyyneleet silmissä, ja minä olen joka kerta heitä kadehtinut. Rakkaus on heillä samaa kuin rukous, he pystyttävät itselleen ajatuksistaan alttarit ja polvistuvat niitten edessä, ja heidän sielunsa puhdistuu…
Minä en tiedä sellaisesta rakkaudesta. Minä tunnen vain oman rakkauteni, ja se on ollut kuin uhrituli, häikäisevä, levoton liekki, jonka omaksi olen saanut heittää kaikki, mitä minulla on ollut pyhää ja kallista, kerta toisensa jälestä. Taistelua on se ollut alusta loppuun saakka, taistelua, johon olen kuluttanut joka atoomin itsestäni. Se on ollut virta täynnä koskia, siellä täällä päivänpaisteisia suvantoja.
Hän rakasti minua, — tiedänhän sen, mutta omalla tavallaan. Kun olimme erillään, valtasi hänet kaipaus ja ikävä, kun yhdessä, kyllästyi hän minuun. Hän taisi yhtäkkiä kääntyä kylmäksi ja välinpitämättömäksi, kohdella minua kuin vierasta, ivata, mitä tiesi minun pyhänä pitävän. Viikkokausia kului usein, ilman että häntä kertaakaan tapasin. Mutta hän tuli aina takaisin.
Minun ei tarvitse muuta kuin jäädä yksin ajatuksineni, ja minusta on kuin taas näkisin hänet edessäni, sellaisena kuin hän oli. Puutteineen ja ansioineen, hyvine ja huonoine puolineen. Minä rakastin hänessä kaikkea, — yksin ulkonaisia vikojakin, jotka eivät jääneet minulta huomaamatta, — hänen käyntiään, jolloin hän omituisesti nosteli olkapäitään, ja arpea, joka valkoisena juovana kulki yli ohimon. Minä rakastin niitä siksi, että ne olivat osa hänestä, kuuluivat häneen, — minä en voinut ajatella häntä ilman niitä. Ja samalla lailla rakastin hänen luonteensakin kaikkia ominaisuuksia, ilman eroitusta.
Minä en ollut sokea hänen suhteensa, tiesin hyvin, kuinka vaihteleva ja häilyvä hän oli, yksi niitä, joita ei kukaan voi kauan kiinnittää, jotka eivät siteitä siedä, eivät niitäkään, joihin he vapaaehtoisesti antauvat. He katkaisevat ne ennemmin tai myöhemmin… Mutta juuri siksi minä häntä rakastin. Juuri siksi, ettei hän ollut kuin muut. Hän oli niin oma itsensä kaikessa, hänen pieninkin tekonsa, vähäisinkin sanansa kantoi individualiteetin leimaa, — omituisen, suuripiirteisen ja kuitenkin niin epävakaisen luonteen.
Minäkin olin joskus, — kuten kaikki tytöt, — uneksinut ihannetta itselleni, miestä, jossa sekä ulkonainen että sisäinen voima olisi olennoituna, joka olisi yhtä luja kuin luotettava… Jonka luo minä olisin voinut mennä kaikkine ajatuksineni — niinekin, jotka muilta kätkin, — joka aina kuitenkin olisi ymmärtänyt ja koittanut ymmärtää, — puolestakin sanasta… Joka ei milloinkaan olisi työntänyt minua luotaan… Ja kuitenkin, kaikesta huolimatta, minä rakastuin juuri häneen, johon en koskaan voinut luottaa, jonka rakkauteen en uskoa.
Minä en koskaan ollut varma hänen suhteensa, en koskaan tiennyt, millaisena hänet seuraavana päivänä tapaisin; hän piti minua alituisessa jännityksessä. Heti hänen ensi katseestaan minä luin, millä mielellä hän kulloinkin oli, ja värisin kuin vilusta, kun sen kylmänä ja luopääsemättömänä kohtasin. Mutta hänen ei tarvinnut muuta kuin tulla takaisin, sanoa yksi anteeksipyytävä sana, — niinkuin ainoastaan hän osasi sanoa, — ja kaikki oli unohdettu.
Minä annoin hänelle kaikki, mitä minulla oli, nuoruuteni, iloisuuteni… koko olentoni. Minä olin olemassa vain häntä varten; tahdoin olla kaunis, siksi että se häntä miellytti, iloinen, koska tiesin hänen siitä pitävän. Minä annoin hänelle vielä enemmänkin, minä uhrasin hänen tähtensä yksilöisyyteni, vapaan kehitykseni. Minun ajatukseni, tunne-elämäni, sekä sisäinen että ulkonainen olentoni, kaikki muodostui kokonaan hänen mielipiteittensä ja aistinsa mukaan. Hänen katseensa oli minulle käsky, ja toisen toisensa jälkeen minä hylkäsin entisistä peri-aatteistani ja tavoistani, jotka olivat kulkeneet kuin sukuperintönä polvesta polveen ja lapsesta asti painettu mieleen. Hän ei hyväksynyt niitä, — siinä oli minulle kyllin.
Minä hänelle selvään näytin rakastavani häntä, — hän itse minut siihen pakoitti. Mutta saatuaan sen esiin, kyllästytti se häntä. Hänenlaisilleen luonteille täytyisi aina olla vaikeuksia voitettavana, päämäärä kaukana ja vaikea saavuttaa, muuten heidän innostuksensa laimenee. Minä annoin hänelle niin paljon, — hän tiesi sen. Hän tunsi senkautta joutuvansa kuin kiitollisuuden velkaan, se velvoitti ja painoi häntä, hän tunsi itsensä sidotuksi. Ja hänessä heräsi vapauden halu.
Hänenlaisensa ihmiset, — levottomat sielut, jotka aina etsivät uutta ja parempaa, joita ei mikään tyydytä, joille ei mikään ole kylliksi, — ne eivät koskaan voi tuoda onnea mukanaan, eivät tehdä muita onnellisiksi. Mutta rakastaa heitä täytyy, rakastaa kuin elämäänsä, kuin kohtaloaan, rakastaa, mitä enemmän he vaativat, mitä enemmän täytyy heille uhrata. Heille täytyy ainoastaan antaa, — mutta vaatia jotain takaisin, pyytää jotain, — ah, ei.
Minä en koskaan ollut varma hänen rakkautensa pysyväisyydestä. Minä kuljin aina pelko sydämessä, pelko siitä, että sen kadottaisin; minusta tuntui kuin olisin kulkenut kapeata polkua syvyyden yli, joka hetki vaarassa pudota. Minulla oli alati oma aavistukseni, joka usein kyllä hukkui iloihin ja riemuihin, mutta kuitenkin aina oli allapäin, pimeänä, uhkaavana, surullisena…
Meidän suhteestamme tuli kuitenkin kihlaus, — kaikkien takaisin vetäymisien, erimielisyyksien, kyyneleitten ja mutkien jälkeen. Ainoastaan kuukauden se kesti, lyhyen, nopean, keväisen kuukauden. Minä osaan vielä kuin ulkoa kaikki ne päivät, tunti tunnilta, minä niitä yhä kertaan mielessäni, muistellen: sitä ajattelin silloin, tuossa istui hän sinä iltana… Se on minulle jäänyt mieleen kuin kaunis satu, jota kuulen kerrottavan, mutta en voi uskoa itse eläneeni, kuin hieno, suloinen unelma, liian lyhyt ollakseen todellisuutta.
Sillä sitten… Se ei tullut äkkiä, vähitellen se saapui, melkein huomaamatta, hiipien, nousten, — taajeten kuin sumu, joka peittää päivän. Eräänä iltana, kun hän oli mennyt, minusta tuntui, kuin hän ei olisi ollut ihan samanlainen, ei yhtä hellä, yhtä lämmin… Minä en voinut mitenkään selittää, minkä tähden minusta niin tuntui, — se ei ollut mikään varma, selvä tieto, hämärä, vaistomainen tunne vaan. Mutta siitä se alkoi ja kehittyi.
Hän ei ehtinyt enään viipyä kaiket illat kuin ennen, oli paljon työtä ja yhtämittaisia kokouksia, jotka veivät hänen aikansa… Hänelle ilmestyi kuin jotain levotonta käytökseen ja katseesen… hän muuttui harvapuheiseksi, synkäksi, raskasmieliseksi. Minä seurasin pelko ja epämääräinen tuska sydämessäni hänen jokaista mielentilaansa, aavistaen, mitä seuraisi, — mutta tahtomatta sitä itselleni selittää.
Sitten hän yhtäkkiä ei tullut neljään päivään. Minä odotin häntä joka ilta, kuin kuumeessa, — kuuntelin jokaista askelta, jokaista liikettä portailta, — säpsähdin jokaista kellonsoittoa… Häntä ei kuulunut.
Viidentenä iltana hän tuli.
Kuinka selvään minä voin nähdä hänet vielä nytkin, kalpeana, arpi otsassa selvästi näkyvissä, kuten aina silloin, kun hän jostakin oli liikutettu, — kuinka hyvin minä muistan sen karttavan katseen, jolla hän minua tervehti. Pitkät ajat jälkeenkin päin, se katse minua yhä seurasi, — jos ummistin silmäni, näin sen kuitenkin, se ei paennut, vaan oli kaikkialla edessäni, katosi, ilmestyi uudelleen… Minulla oli yhdessä silmänräpäyksessä kaikki selvillä; en tarvinnut muuta tietääkseni, että taas olin kaiken kadottanut.
"Mikä sinun on, — tänä iltana?"
Minä sanoin sen katkonaisesti, nopeasti; kaikki pelko ja tuska, mitä olin kärsinyt, yhtyneenä niihin harvoihin sanoihin.
Hän oli vaiti eikä vastannut.
"Sinä rakastat toista, — niinkö?"
Hän katsoi minua silmiin.
"En, sitä en tee, — ole varma siitä."
"Mutta et minuakaan?"
Taas vaiti-olo.
Minussa heräsi yhtäkkiä koko ylpeyteni, loukattu rakkauteni nousi kapinaan.
"Tiedätkö", sanoin hänelle, "minä en voi kestää tätä kauemmin. Minä olen kärsinyt kyllin kauan, — vaan nyt, — meidän täytyy erota".
"Minä olen myös sitä ajatellut", vastasi hän, "ainakin joksikin aikaa…" Minä keskeytin hänet.
"Ei joksikin aikaa, mutta kokonaan, — ainaiseksi, ymmärrätkö? Sinun täytyy lähteä pois".
"Sen aionkin tehdä", vastasi hän. "Minä otan vastaan vikariaatin. Siihen menee vuosi… Mutta sitten kun tulen takaisin, luuletko, että enään koskaan voisit uskoa minuun?"
Minun täytyi kauan taistella rakkauteni ja ylpeyteni välillä ennenkuin vastasin.
"Sitä sinä kysyt minulta", sanoin vihdoin. "Minä olen uskonut sinuun uudestaan kerta toisensa jälestä ja joka kerta pettynyt. Minä en jaksa sitä enään, — sanoinhan sen sinulle?"
Miksei hän mennytkin pois heti ne sanat kuultuaan! Minä olisin silloin jäänyt vapaaksi ihmiseksi, olisin voinut aloittaa elämäni uudelleen. Minä olisin vihdoinkin päässyt rakkaudestani, joka oli sekä onneni että onnettomuuteni. Vaan hän ei tehnyt sitä.
"Alice!" hän sanoi, "kuule minua vielä kerran. Jos sinä voisit nähdä minun sielunelämäni, kaiken sen, mikä vuoroin ylenee ja alenee, kehittyy ja taantuu minussa, — kenties et sitten niin minua tuomitsisi. Se epävarmuus ja vaihtelevaisuus luonteessani, jolle en itse voi mitään, vaikka kuinka tahtoisin, — etkö luule, että itse siitä kärsin? Jos sinä aavistaisit, mitä nämä ajat ovat olleet minulle".
Hän kai odotti vastausta, mutta minä istuin ääneti, yhteenpuristetuin huulin.
Ja sitten hän jatkoi:
"Minä tahdon olla suora, Alice, en voi pettää sinua, en teeskennellä rakkautta, jota tällä hetkellä en tunne. Mutta jos se tulee takaisin, niin tulen minäkin."
Ja hän meni. Mutta niillä viimeisillä sanoillaan, kädenpuristuksellaan, katseellaan, joka ei lakannut minua seuraamasta, — niillä hän sitoi minut uudelleen. Minut sekä itsensä. Sillä siinä silmänräpäyksessä minä tiesin yhtä hyvin kuin hänkin, että hän oli tuleva takaisin. Enkä minä voinut muuta kuin odottaa.
Minä odotin, — odotin kokonaisen vuoden. Minä en koskaan ennen ollut käsittänyt, että vuodessa todellakin oli niin monen monta päivää ja monta, pitkää yötä, joista ei luulisi loppua tulevan, täynnä ajatuksia, jotka ovat nopeita ja levottomia ja lentäviä kuin tuulessa höyhenet ja kuitenkin raskaita kantaa kuin lyijy. Ja minä opin säälillä ajattelemaan kaikkia niitä, joilla ei ole muuta kuin yksi ainoa muisto ja yksi ainoa toivo. Sillä heille on vuosi jo kuin ijäisyys.
Minä rukoilin joka ilta, että hän palaisi takaisin, ja joka kerta minusta tuntui, kuin olisin rukoillut onnettomuutta ylitseni. Ja kuitenkaan en voinut muuta kuin rukoilla, palavasti, kiihkeästi, koko sielu keskittyneenä siihen ainoaan ajatukseen…
Ja nyt…! Minun toivoni on täyttynyt, rukoukseni on kuultu, — hän on tullut takaisin. Minun pitäisi iloita, tuntea onnea, — ja kuitenkin minä epäröin ja pelkään. On kuin kaikki ne pimeät voimat, jotka minua ovat kietoneet ja pitäneet vallassaan, vielä kerran uhkaisivat. Kaikki vuosikautiset aavistukset ja epäilykset, kaikki sielua repivät tuskat, jotka olen kärsinyt, ne ympäröivät minua tällä hetkellä. Minusta tuntuu kuin eläisin uudestaan koko entisyyteni.
Ja samalla, — minä ikäänkuin tänä hetkenä näen kauas eteenpäin, kauas tuleviin aikoihin. Minä näen edessäni pitkän elämän, vähän iloja ja paljon pettymyksiä, jotka viiltävät sydänjuuriin saakka. Sillä niinkuin hän nyt vielä kerran tuli takaisin, samaten on hän kerran taas minut jättävä. Minä tiedän sen, se on minulla varmuutena, järkähtämättömänä, väistymätönnä. Häntä ei mikään voi pidättää.
Minä näen taisteluni alkavan uudestaan, epätoivoisan, loputtoman, hyödyttömän taistelun. Minä näen, kuinka hänen rakkautensa vähitellen taas kylmenee, kuinka hän velvollisuuden tunnosta tekee turhia yrityksiä sitä peittääkseen, koittaa olla niinkuin ennen… Mutta se ei onnistu. Minulta hän ei kuitenkaan voi sitä salata, minä näen hänen ajatuksensa ja tunteensa, ennenkuin hän niitä lausuukaan.
Kuinka monta kertaa olen ajatellut mielessäni, millaisen hänen vaimonsa oikeastaan pitäisi olla, sen naisen, joka hänet voisi kiinnittää. Yhtä vaihteleva kuin hänen nopea mielikuvituksensa, yhtä kaunis kuin hänen sielunsa ihanin unelma ja ijäti uusi, ijäti nuori, — nuori kuin itse luonto, joka kukkii uudelleen joka kevät…
Minä sitävastoin… Minä näen itseni kuluvan taisteluissani, näen kuinka panen koko sieluni alttiiksi pitääkseni kiinni jostakin, joka kuitenkin liukuu käsistäni, pala palalta, aste asteelta, armotta, säälimättä. Ja minä näen sen päivän tulevan, jolloin minulla ei ole enään mitään jäljellä…
Minulle kohoaa tuska kuumana sydämeen. Kuin salama tulee ajatus: Mitä jos hävittäisinkin kirjeen, repisin sen palasiksi tuulen viedä tai tulen tuhota, — lukematta, avaamatta… Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä minä sen avaan… vapisevin käsin ja sydän sykkien…
* * * * *
Minä olen lukenut sen. Minä katselen ulos ikkunasta, josta voin nähdä puutarhan, kukkalavoja siellä täällä, — ruusuja, punaisia, hehkuvia ruusuja… Ja kauempana järven pilkoittavan puitten välistä aavana ulappana.
Olenko koskaan ennen nähnyt tätä maisemaa…? Mitä värejä, heleitä, kirkkaita, kesäisiä, — häikäisevää valoa ja jyrkkiä varjoja, päivänpaistetta, joka pujahtelee ja piiloittelee… Minä katson ja katson… kuinka kaunista on kaikki…! Ja kuitenkin, ilmassa on jotain painostavaa ja raskasta, se hehkuu hellettä pitkien poutien jäljestä. Minä näen pääskysen liitelevän matalalla, siipi viistäen vettä, — on kuin raju-ilma olisi tulossa. Se on saapuva rankkana sateena, joka huuhtoo pois kirkkaat värit… Mutta kuka ajattelee sitä nyt…?
Minä en kysy enään, en ajattele enään tulevaisuutta. Minä en kysy, onko hän minun onneni vai onnettomuuteni, — hän on kumpaakin, hän on molempia, hän on yli niitten ja enemmänkin. Minä en tiedä muuta, kuin että tämän hetken tähden voisin antaa koko elämäni enkä sittekään olisi sitä liian kalliisti maksanut.
Minua ei peloita enään pettymykset, joiden tiedän tulevan, ei surut, ei kärsimykset… Minun onneni on oleva lyhyt, mutta kokonainen, — suuri ja ehjä kuten se tunne, joka vallitsee sieluni. Parempi kerran kokonaan, kuin aina muruja.
Laissez aller! Ylihuomenna on hän täällä!
OLI KERRRN…
Satu
Oli kerran nuorukainen, joka kapusi meren rannalta korkeille vuorille kangastuksia katsomaan. Ja kun hän näki niitten leijailevan kultahohteisina hattaroina, katseli hän niitä, kunnes ne häikäisivät hänen sielunsa sekä silmänsä.
"Minä tahdon rakentaa tänne linnani", hän sanoi, sillä hän, kuten kaikki, ajatteli linnaa itselleen. "Minä tahdon elää korkeudessa ja päivänpaisteessa".
Mutta kun hän ojensi käsivartensa niihin tarttuakseen, hajosivat ne sumuksi hänen allaan, ja hän suistui jyrkänteeltä syvyyteen.
Tointuessaan hän huomasi makaavansa pimeän luolan pohjalla. Hänen vierellään istui nainen, syvässä surupuvussa, — hän itki lakkaamatta, ja hänen kyyneleensä vuosivat puroon, joka hopeankirkkaana luikerteli läpi rotkon.
"Kuka olet sinä?" kysyi nuorukainen.
"Minä olen Murhe", vastasi nainen, "ja minun täytyy aina itkeä maailman alusta sen loppuun saakka. Tämä puro on syntynyt minun kyyneleistäni, ja se kulkee näkymättömänä virtana läpi koko maan. Kaikkien täytyy siitä juoda, rikkaitten ja köyhien, ylhäisten ja alhaisten, ja joka kerta kun sen tekevät, itkevät he, kuten minä".
"Minun silmäni ovat sokaistut", sanoi nuorukainen, "minä en löydä tietä eteenpäin. Minä olen katsonut kangastuksiin, ja minä näen ne yhä edessäni".
"Sinulla on vain kaksi ehtoa valittavana", sanoi nainen. "Joko sinä annat minulle toisen silmäsi ja revit kangastukset sielustasi taikka jäät tänne ja tulet sokeaksi".
"Ne olivat niin kauniit", sanoi nuorukainen. "Aurinko paistoi niihin, ja ne olivat niin valoisat! Miksi minun pitäisi ne unohtaa?"
"Katso ympärillesi!" vastasi nainen.
Nuorukainen loi silmänsä pitkin luolaa ja totuttuaan pimeyteen eroitti hän siellä, täällä kyyryisiä olentoja, jotka istuivat liikahtamatta kumarruksissaan ja ryysyisinä rotkon pohjalla. Kaikkien tukka oli lumivalkea, ja heidän katseensa valo oli sammunut.
"He ovat kaikki olleet nuoria, kuten sinä", sanoi nainen ja itki, "ja hekin ovat kerran katsoneet kangastuksiin. Mutta he eivät voineet niistä erota, sentähden tulivat he sokeiksi eivätkä enään löytäneet pois Murheen luolasta".
Nuorukaista värisytti.
"Minä tahdon rakentaa linnani",hän sanoi. "Minun täytyy rakentaa se.
— Ota minun toinen silmäni, Murhe!"
"Mutta sinun täytyy vielä antaa puolet sydänverestäsi!"
"Ota siis puolet sydänverestäni!"
Ja Murhe ojensi hänelle maljan, jossa puron vesi kuohuili. "Juo!" hän sanoi, — "mutta pohjaan asti!"
Nuorukainen vei maljan huulilleen, ja ensi pisarat polttivat kuin tuli. Ja kun hän oli juonut puolet siitä, tuntui hänestä kuin olisi kaksinteräinen miekka työnnetty hänen lävitsensä. Ja kun hän oli juonut sen pohjaan asti, kaatui hän maahan ja makasi liikkumatta kuin kuollut.
Kun hän taas heräsi, näki hän edessään erämaan, ja hän nousi kulkeakseen eteenpäin. Mutta hänen tukkansa oli harmaissa, ja nuoruuden veri oli paennut hänen kasvoistaan, ja hänen mielensä oli vanhan mieli.
Erämaa oli aava ja ääretön ja kasvoi katkeria yrttejä, ja vesi lähteissä oli sameaa ja suolaista. Ja hän kulki yhä eteenpäin. Mutta hän ei katsonut enään ylöspäin eikä seurannut silmillään pilviä eikä koittanut mitata taivaan avaruutta. Sen silmänsä oli hän antanut Murheelle. Hän kulki kumarruksissa, ja hänen katseensa oli kiintynyt hiekkaan, — hän näki pieniä kukkia, jotka kiertelivät maata pitkin ja hiekkajyviä, jotka olivat hienomuotoisia ja kimaltelivat ja paljon muuta, jota hän ei ennen ollut nähnyt.
Mutta kun hän oli kulkenut koko helteisen päivän, saapui hän matalan ja laajan kallion luo, ja siihen hän pysähtyi. Kallio oli autio ja päivän polttama ja tuskin kohosi yli maan pinnan, mutta se oli luja ja järkkymätön eikä murtunut jalkojen alla. Ja hän kumartui maahan ja suuteli kovaa kiveä. "Tähän minä rakennan linnani", hän sanoi.
Ja hän rakensi linnansa todellisuuden kalliolle.