"Nyt saatte kuulla, mitä olen tehnyt", huusi Carson alas. "Olen hakannut jalka- ja käsituet teille viereeni. Aion kiskoa köydestä hiljaa ja koreasti, ja pitäkää te samalla kovasti kiinni seinämästä ja hillitkää vauhtia. Ennen kuin ryhdyn teitä tänne hinaamaan, on teidän päästävä kantamuksestanne. Ymmärrättekö?"
Smoke nyökkäsi ja avasi äärimmäisen varovasti kantamuksensa hihnat. Hartioitaan nytkäyttäen hän vapautui taakasta, jonka Carson näki liukuvan jäävallia ja sitten katoavan.
"Nyt nakkaan omani saman tien", huusi hän Smokelle. "Pysykää rauhallisena — hetkinen kärsivällisyyttä."
Viiden minuutin kuluttua alkoi nousu. Kuivattuaan kätensä hihojensa sisäpuoleen Smoke ryhtyi kiipeämään köyden varassa, jota Carson kiskoi ylös. Pelkin omin avuin hän ei olisi päässyt hievahtamaankaan. Kun hän oli päässyt kolmanneksen nousumatkasta, jyrkkeni rinne ja jää koveni ja hän tunsi köyden höltyvän. Liikkuminen kävi yhä vaikeammaksi. Oli mahdoton tehdä mitään. Hänen epätoivonvimmaiset ponnistuksensa eivät voineet estää tuhoa, ja hän tunsi rupeavansa liukumaan alas.
Smoke tunsi köyden kiristyvän Carsonin turhaan ponnistellessa, sitten hänen vauhtinsa kiihtyi, ja liukuessaan ohi entisen paikkansa ja jäävallin yli hän näki viimeisen vilahduksen Carsonista, joka harasi kuin mieletön käsin ja jaloin vastaan estyäkseen liukumasta. Kierähtäessään jäävallin yli Smoke suureksi hämmästyksekseen tunsi putoamisensa keskeytyvän. Köysi hillitsi hänen vauhtiaan hänen laahautuessaan jyrkkää rinnettä, joka äkkiä päättyi, niin että hän pysähtyi uuteen komeromaiseen syvennykseen toisen jäävallin reunamalle.
Tuli hetken hiljaisuus, jonka jälkeen Smoke tunsi köyden liikahtavan.
"Mitä te teette?" huusi hän.
"Lisää jalan- ja kädensijoja", kuului vapiseva vastaus. "Odottakaa hiukan. Hinaan teidät tänne ylös y-y-ykskaks. Älkää välittäkö puheestani. Olen vähän hermostunut. Mutta muuten olen all right. Odottakaahan, niin saatte nähdä."
"Te kannattelette minua pelkillä käsivoimillanne", kiihkoili Smoke. "Ennemmin tai myöhemmin te liu'utte perästäni, kun jää sulaa. Teillä on vain yksi tehtävä — köysi poikki. Totelkaa minua! Turhaa on meidän molempain tuhoutua. Ettekö käsitä? Te olette maailman suurin pikkumies, mutta nyt te olette tehnyt kaiken voitavanne. Köysi poikki!"
"Kitanne kiinni. Tällä kertaa kaivan niin syvät kolot, että voin hinata vaikka hevosvaljakon ylös."
"Olette jo kylliksi minua retuuttanut", vannoi Smoke. "Antakaa minun huristaa…"
"Miten monta kertaa olen teitä retuuttanut?" kysyi Carson tiuskaisten.
"Hyvin monta kertaa, joista jok'ainoakin on ollut liikaa. Olette itse laahautunut koko ajan alas."
"Ja samalla olen koko ajan ottanut oppia tätä leikkiä varten. Minä aion retuuttaa teitä, kunnes pääsemme pälkäästä. Ymmärrättekö, mitä se merkitsee? Hyvä Luojamme tiesi tehtävänsä, kun laati minut näin keveäksi. Ja nyt suu kiinni! Minulla on kiire."
Monta minuuttia meni hiljaisuudessa. Smoke kuuli veitsen kilahtelevat iskut, ja tuon tuostakin vyöryi jääsiruja ylemmän jäävallin reunalta hänen päälleen. Hänen oli jano, ja painautuen vatsalleen hän sieppasi suuhunsa jääsiruja ja nieli niistä sulaneen veden.
Hän kuuli huokauksen, joka paisui epätoivon ähkäisyksi, ja tunsi köyden höltyvän. Mutta se kiristyi kohta jälleen. Hän katseli valppaasti jyrkälle rinteelle ja näki puukon luisuvan terä edellä häntä kohti. Hän painoi poskensa sen tielle, värähti tuskasta, kun se tunkeutui lihaan, mutta painoi poskeaan entistä lujemmin jäähän, kunnes tunsi puukon pysähtyneen.
"Voi minua viheliäistä", kuului valittava ääni.
"Ei lainkaan hätää, se on minulla", vastasi Smoke.
"Kuulkaahan nyt, odottakaa! Minulla on kerä nuoraa taskussani.
Lasken sen vierimään teille, että voitte lähettää veitsen ylös."
Smoke ei vastannut. Hän kamppaili ajatuksia vastaan, jotka ahdistivat häntä kuin myrsky.
"Hei! Nyt nuora tulee. Huutakaa, kun olette saanut sen käsiinne."
Nuoran päähän kiinnitetty pieni kynäveitsi liukui jääseinämää alas.
Smoke tarttui siihen, avasi sen isomman terän nopeasti hampaillaan ja
toisella kädellään ja tuli vakuutetuksi siitä, että se oli terävä.
Sitten hän solmi puukon nuoran päähän.
"Vetäkää!" huusi hän.
Hän näki selvästi, miten puukko kohosi. Mutta hän näki vielä enemmän — peloissaan olevan, mutta murtumattoman pikkumiehen, jonka hampaat kalisivat kuin kuumeessa ja jonka päätä pyörrytti, mutta joka taisteli kuvotustaan ja huimaustaan vastaan ja suoritti sankaritekoa. Sen hetken jälkeen, jolloin oli tutustunut Shortyyn, Smoke ei ollut näin nopeasti oppinut pitämään toisesta ihmisestä. Ja sitten hän tarkasteli kylmäverisesti heidän tilannettaan. Tästä oli molempain mahdoton pelastua. Hitaasti, mutta varmasti he liukuivat kuiluun, ja juuri hänen suurempi painonsa veti pikkumiestä. Pikkumies saattoi takertua jäähän kuin kärpänen. Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän jo päässyt vaarasta.
"Hurraa!" kajahti ylemmältä jäävallilta. "Nyt pääsemme täältä kädenkääntämällä."
Hirveä taistelu, jolla Carson koetti pakottaa ääntään iloiseksi ja toiveikkaaksi, sai Smoken tekemään päätöksensä.
"Kuulkaa", sanoi hän lujalla äänellä ja koetti turhaan karkottaa Joy Gastellin kuvaa mielestään. "Lähetin puukon teille, että voisitte pelastaa itsenne. Onko se teillä? Minä aion katkaista köyden kynäveitsellä. Vain toinen meistä voi pelastua. Käsitättekö?"
"Molemmat tai ei kumpikaan", kuului karski, jos kohta vapiseva vastaus.
"Jos tahtoisitte pitää kiinni vielä yhden minuutin…"
"Olen pitänyt kiinni jo liian kauan. Minä en ole naimisissa. Minulla ei ole ihastuttavan laihaa vaimoa eikä pienokaisia eikä omenapuita, jotka odottaisivat minua. Ymmärrättekö?"
"Odottakaa! Jumalan tähden, odottakaa!" huusi Carson. "Ette saa tehdä sitä. Antakaa minun koettaa pelastaa teidät. Olkaa tyyni, poikaseni. Me pelastumme. Minä hakkaan sellaisia jalansijoja, että niiden nojassa voisitte nostaa vaikka parivaljakon vaunuineen."
Smoke ei vastannut. Ääneti ja verkalleen hän viilteli veitsellä, kunnes yksi köyden kolmesta punoksesta katkesi.
"Mitä te teette?" huusi Carson epätoivoissaan. "Jos katkaisette köyden, en anna sitä teille milloinkaan anteeksi — en milloinkaan. Molemmat tai ei kumpikaan, sanon minä! Odottakaa! Jumalan nimessä!"
Tuijottaessaan katkenneeseen punokseen, joka riippui viiden tuuman päässä hänen silmistään, Smoke joutui lamauttavan kauhun valtaan. Hän ei tahtonut kuolla, hän ei halunnut syöksyä tuonne kimaltelevaan syvyyteen, ja hänen pelon täyttämät aivonsa takertuivat ajan voittamisen turhaan toivoon. Tämä tuska sai hänet antautumaan.
"All right", huusi hän. "Minä odotan. Tehkää voitavanne. Mutta sen sanon teille, Carson, että katkaisen köyden, jos alamme kumpikin jälleen liukua alas."
"Tuhmuuksia. Jos alamme liikkua, niin se tapahtuu ylöspäin. Olen jo saanut valmiiksi verrattoman syvennyksen toiselle jalalle. Säästäkää nyt suutanne ja antakaa minulle työrauha."
Minuutit kuluivat hitaasti. Smoken kaikki sielunvoimat keskittyivät erääseen sormeen, jonka kynnenjuurta pakotti sietämättömästi. Hänen olisi pitänyt leikata se pois jo aamulla, arveli hän —- sitä oli pakottanut jo silloin … ja hän päätti leikata sen pois, heti kun pääsi kuilusta. Sitten hän jatkoi sormen ja kynnen katselemista ja kehitteli uuden ajatussarjan. Minuutin tai parhaassa tapauksessa muutaman minuutin kuluttua olisi tuo kynnen juuri ja sormi, joiden rakenne oli niin taidokas ja joissa nyt vielä oli niin ihmeellinen voima, vain osanen murskautunutta ruumista tuolla syvyydessä, rotkon pohjassa. Hän tuli tietoiseksi pelostaan ja vihasi itseään. Karhunlihan syöjät olivat tukevampaa tekoa. Katkeruutensa ja itsehalveksintansa vallassa hän alkoi jälleen viillellä köyttä veitsellä. Mutta kauhu tempaisi hänen kätensä takaisin ja painoi hänet jälleen liukasta rinnettä vasten.
Läähätys, voihkaus ja köyden äkillinen höltyminen varoittivat häntä. Hän alkoi liukua. Se tapahtui hyvin hitaasti. Köysi kiristyi, mutta hän liukui edelleen. Carson ei jaksanut pidättää häntä, vaan luisui mukana. Smoken kengänkärjet, joilla hän harasi kaikin voimin vastaan, kohtasivat äkkiä tyhjän ilman, ja hän arvasi kuilun ammottavan alla. Hän tiesi myös, että seuraavassa silmänräpäyksessä hänen putoava ruumiinsa tempaisi Carsonin kerallaan.
Huumautuneena ja epätoivoisena, koko elämänvoimallaan ja -tahdollaan hän yhdessä leimahtavassa silmänräpäyksessä, joka täytti hänet värisyttävällä hyvän ja pahan, oikean ja väärän tietoisuudella, painoi veitsenterän köyteen, näki punosten katkeavan, tunsi liu'untansa kiihtyvän ja sitten putoavansa.
IV.
Hän ei tietänyt, mitä sen jälkeen tapahtui. Hän ei ollut tiedoton, mutta se tapahtui liian nopeasti ja odottamatta. Sen sijaan, että olisi pudonnut ja murskautunut kuoliaaksi, hän tunsi melkein kohta jalkojensa sattuvan veteen, ja samassa hän oli kokonaan vedessä, joka roiskahti kylmänä vihmana hänen kasvoilleen. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että kuilu oli matalampi kuin hän oli luullutkaan ja että hän oli päässyt hengissä pohjaan. Mutta hän huomasi heti erehtyneensä. Toiseen seinämään oli kymmenkunta jalkaa. Hän oli jääseinämän kielekkeellä, sulavan veden muodostamassa kallioammeessa — vedessä, jota valui ja tippui yläpuolella olevalta jäävallilta. Se oli uurtanut ammeen kiveen. Siinä, missä hän istui, oli vettä kahden jalan syvyydeltä, ja se ulottui reunoihin asti. Hän kurkisti partaan yli kapeaan kuiluun, jonka pohjassa kuohui virta monta sataa jalkaa hänen allaan.
"Voi, minkä tähden sen teitte?" kuului valittava ääni ylhäältä.
"Kuulkaa", huusi hän. "Olen aivan eheä. Istun kaulaani myöten vesilätäkössä. Ja täällä ovat meidän kummankin kantamukset. Otan ne huostaani. Jos liu'utte alas, koettakaa jarruttaa vastaan, täältä saavutatte sataman. Mutta te pääsette kyllä ylös. Menkää hirsihökkelille. Siellä on joku. Näin savun. Hankkikaa köyttä tai jotakin sentapaista ja tulkaa sitten onkimaan minut ylös."
"Puhutteko aivan tosissanne?" kysyi Carson epäuskoisesti.
"Niin totta kuin elän. Mutta koettakaapa kiiruhtaa, muuten palellun kuoliaaksi."
Smoke piti itseään lämpimänä potkimalla uurteen reunajäähän. Johdettuaan siten veden ammeesta hän kuuli etäisen huudon, joka ilmoitti Carsonin päässeen huipulle.
Sitten Smoke kuivaili vaatteitaan. Ilta-aurinko paahtoi hänen päälaelleen, ja hän riisui tamineensa, väänsi niistä veden ja levitteli ne ympärilleen. Hänen tulitikkurasiansa oli vettä pitävä, ja hänen onnistui kuivattaa sen verran tupakkaa ja riisipaperia, että saattoi pyöräytellä savukkeita.
Kun hän kahta tuntia myöhemmin istui alastomana molemmilla kantamuksilla, kuuli hän ylhäältä äänen, jota hän ei voinut olla tuntematta.
"Smoke! Smoke hoi!"
"Hyvää päivää, Joy Gastell!" huusi hän vastaan. "Mistä te tulette?"
"Oletteko loukkaantunut?"
"En hiventäkään."
"Isä laskee paraikaa köyttä. Näettekö sen?"
"Kyllä, olen jo tarttunut siihen", vastasi Smoke. "Odottakaa nyt ystävällisesti pari minuuttia."
"Miten on laitanne?" kuului muutaman minuutin kuluttua neitosen levoton kysymys. "Voi, arvaan, että teiltä on taittunut…"
"Ei — ei ole taittunut mitään. Minä vain pukeudun."
"Pukeudutte?"
"Niin. Olen hiukan kylpenyt… Nyt! Selvä on! Vetäkää!"
Joy Gastell katseli Smokea silmät säihkyen, samalla kun hänen isänsä ja Carson vyyhtesivät köyttä. "Miten saatoitte katkaista köyden niin ihailtavan epäitsekkäästi?" puhkesi hän puhumaan. "Se oli — se oli suurenmoisesti tehty, ja silläkin on liian vähän sanottu!"
Smoke teki ylistystä torjuvan kädenliikkeen.
"Älkääpäs, minä kyllä tiedän kaiken", intti neitonen. "Carson on kertonut. Te uhrauduitte pelastaaksenne hänet."
"Ei sinnepäinkään", valehteli Smoke. "Näin koko ajan tuon uima-altaan allani."
KUN CULTUS-GEORGE OLI VÄHÄLLÄ PÄÄTTÄÄ PÄIVÄNSÄ HIRRESSÄ
I.
He nousivat rinnettä syvässä, jauhonhienossa lumessa, johon reenjalakset ja mokkasiinit eivät olleet vielä jälkiään jättäneet. Smoke, joka oli etumaisena, polki haurasta kristallia leveillä, lyhyillä lumikengillään. Hänen takanaan ponnisteli poljettua uraa myöten kuusipäinen koiravaljakko, jonka höyryävä läähätys osoitti, miten kovalle kulku otti ja miten kireä pakkanen oli. Aisakoiran ja reen välissä oli Shortylla tiukka paikka; hänen oli käytettävä voimiaan ohjaustangossa ja vetohihnassa, sillä hän auttoi koiria vetämisessä. Puolen tunnin päästä hän ja Smoke aina vaihtoivat paikkaa, sillä tienpolkeminen oli vieläkin raskaampaa kuin ohjaustangon hoito.
Kaikki varusteet olivat uudet ja lujat. He olivat ryhtyneet ankaraan urakkaan, joka kysyi voimia: heidän oli määrä kulkea nyt keskellä talvea vedenjakajavuoriston yli. Tällä vaivalloisella taipalella he pitivät kymmenen mailin päivämatkaa kunnioitettavana saavutuksena. He olivat mielestään hyvässä kunnossa, mutta joka ilta he ryömivät kuolemanväsyneinä makuuturkkeihinsa. Kuusi päivää oli kulunut siitä, kun he olivat lähteneet eloisasta Muclur-leiristä Yukonin rannalta, ja nyt he olivat kiipeämässä Bald Buttesin ohi sitä korkeaa vuorenharjannetta, josta tie vei alas Porcupine-joelle, Milk Riverin keskijuoksulle. Siellä oli heidän päämääränsä: puhtainta vaskea sisältävä kukkula, joka sijaitsi puolen mailin päässä Milk Riveristä, tätä lähinnä olevan joen oikealla rannalla. Silmäpuoli McCarthy oli kuvannut sen juurta jaksain. Oli mahdotonta erehtyä siitä — ellei McCarthy ollut valehdellut.
Smoke kulki kärjessä. Pienet harvassa kasvavat kuuset kävivät yhä vähälukuisemmiksi ja pienemmiksi. Äkkiä hän havaitsi kuolleen, rutikuivan puun, joka sattui aivan heidän tielleen. Sanoja ei tarvittu siinä. Shortyn vastaus hänen katseeseensa oli kumea: "Ptruu!" Koirat seisoivat hievahtamatta vetohihnoissa, kunnes näkivät Shortyn ryhtyvän kapistuksia irroittelemaan ja Smoken käyvän kirves kädessä kuolleen kuusen kimppuun; silloin elukat painautuivat lumeen, kääriytyivät keräksi ja kietoivat tuuhean häntänsä yhteenvedettyjen käpäläinsä ja huurteesta valkoisen kuononsa ympärille.
Miehet tekivät työtään ripeydellä, joka ilmaisi pitkää tottumusta. Paistin- ja kahvipannussa ja kasarissa sulivat jääkiteet pian vedeksi. Smoke otti paputangon reestä. Keitetyistä pavuista ja runsaista sianlihanokareista tehdyn seoksen oli annettu jäätyä tähän helposti liikuteltavaan muotoon. Hän pilkkoi kirveellä kappaleita tangosta aivankuin kuivasta puunoksasta ja pani sirpaleet paistinpannuun sulamaan. Kivikoviksi jäätyneitä hapanleipäkorppuja sulateltiin niin ikään. Kymmenen minuuttia sen jälkeen kuin levähdys oli aloitettu, oli ateria valmis.
Ruokaa jauhaessaan Smoke oli sattunut silmäämään johtajakoiraan, joka makasi puolenkymmenen jalan päässä hänestä. Harmaa, jääpuikkojen koristama susi katseli häntä silmissään ääretön kaiho, jonka niin usein näkee kimaltelevan Pohjolan koirien katseessa. Smoke tunsi niin hyvin tuon katseen, mutta milloinkaan hän ei voinut selittää sitä. Aivan kuin vapautuakseen sen hypnoottisesta vaikutuksesta hän siirsi lautasensa ja kahvimukinsa syrjään, meni reen luo ja alkoi avata kuivatuilla kaloilla täytettyä säkkiä.
"Hoi!" huusi Shorty. "Mitä sinä teet?"
"Loukkaan kaikkia lakeja, hyviä tapoja, ennakkopäätöksiä ja matkasääntöjä", vastasi Smoke. "Aion syöttää koiria keskellä päivää — vain tämän ainokaisen kerran. Ne ovat ahertaneet ankarasti, ja niillä on edessään viimeinen taival vuoren huipulle. Lisäksi tuo Bright on keskustellut kanssani ja puhunut silmillään niin ihmeellisiä asioita, ettei niitä saata sanoin tulkita."
"Oh, jos se on jokin 'vihje', niin tee se kaikin mokomin." Shortyn äänensävy todisti, että hän oli heti pehmennyt. "On aina kuunneltava vihjeitä."
"Ei se ole mikään vihje. Bright on vain saanut mielikuvitukseni vähän lentämään. Se sanoi minulle yhdessä minuutissa enemmän silmillään kuin saan luetuksi kirjoista tuhantena vuotena. Sen silmät ovat kuin elämän salaisuuksien runsaudenmalja. Vahinko, etten päässyt niitä ymmärtämään, vaikka eräänä hetkenä olin niin lähellä niitä. En ole viisaampi kuin ennenkään, mutta lähellä kyllä olin." Hän vaikeni ja jatkoi sitten: "Minä en voi selittää sitä sinulle, mutta tuon koiran silmissä näin vastikään lukemattoman määrän vastauksia elämän, kehityksen, tähtitaivaan, kosmillisen alkuaineen ja monen muun seikan arvoituksiin…"
"Tavalliselle ihmiskielelle käännettynä: sinä sait vihjeen", tenäsi
Shorty.
Smoke, joka oli saanut heitetyksi jokaiselle koiralle kuivatun lohen, ravisti päätään.
"Vaikka vannon, että olen oikeassa", jatkoi Shorty. "On varmasti olemassa vihjeitä, mieleenjohtumia. Jotakin erikoista tapahtuu vielä ennen tämän päivän päättymistä. Saatpa nähdä. Ja nuo kuivatut kalatkin merkitsevät jotakin."
"Selitähän tarkemmin", sanoi Smoke.
"En, sitä minä en tee, tämä päivä saa sen selittää. Kuule nyt, mitä sinulle sanon. Olen itse saanut vihjeen sinun vihjeesi johdolla. Panen vetoon yksitoista kultahiekka-unssia kolmea hammaspuikkoa vastaan siitä, että olen oikeassa."
"Hammaspuikot olkoot sinun puoleltasi pelissä, minä panen kolme unssia", sanoi Smoke.
"Ei käy. Se olisi sulaa ryöstöä. Minä voitan. Minä kyllä tiedän, mikä on vihje, mikä ei. Ennen iltaa tapahtuu jotakin, ja saat nähdä, että noilla kaloilla oli oma merkityksensä."
"Sepä olisi perhanaa", sanoi Smoke lopettaen ylenkatseellisesti keskustelun siitä aiheesta.
"Sepä se, että se on perhanaa", vastasi Shorty. "Ja minä panen vetoon kolme unssia siitä, että tässä vielä aivan varmasti tapahtuu jotakin."
"Siihen kyllä suostun", sanoi Smoke.
II.
Tuntia myöhemmin he selvisivät huipusta, sivuuttivat Bald Buttesin kulkien terävästi mutkittelevan jokilaakson läpi ja saapuivat jyrkälle, paljaalle rinteelle, joka vietti Porcupine-joelle. Shorty, joka oli kärjessä, pysähtyi äkkiä ja Smoke pidätti koiria. Alhaalta tuli kulkue ihmisiä heitä kohti hajanaisessa järjestyksessä: viimeinen oli runsaan neljännesmailin päässä.
"Ne liikkuvat hitaasti kuin hautajaissaattue", huomautti Shorty.
"Niillä ei ole koiria", sanoi Smoke.
"Ei, siellä on pari miestä, jotka vetävät rekeä."
"Mutta katsohan, tuolla kaatui mies. Siellä on jotakin hullusti,
Shorty. Heitä on varmasti kaksisataa henkeä."
"Siellä on koko heimo. Niillä on lapset muassaan."
"Minä voitan!" vakuutti Shorty. "Vihje on aina vihje, sanopa mitä tahansa. Tuossa näet nyt kohtalon — katso sitä! Se nousee haudasta kuin lauma vainajia."
Nähdessään molemmat miehet intiaanit olivat päästäneet hurjan riemuhuudon ja parantaneet vauhtiaan.
"Katso ensimmäisen kasvoja", sanoi Smoke. "Nälkä — siinä koko arvoitus. Ne ovat syöneet koiransa."
"Ne pistävät meidät varmasti poskeensa, ellemme pelasta nahkaamme. Ne näyttävät kyllin nälistyneiltä. Halloo, lurjukset, mikä teillä on? Älkää katsoko tuolla tavoin koiriimme. Ne eivät ole pataan tarkoitetut, kuten hyvin tiedätte."
Ensimmäiset olivat ennättäneet jo paikalle ja kerääntyivät heidän ympärilleen, oihkien ja valittaen jollakin oudolla murteella. Smokesta näky oli hirvittävä. Se oli aivan selvästi nälänhätää. Intiaanien sisäänpainuneet kasvot pingottuneine ihoineen muistuttivat luurangon pääkalloja. Pörröiset nahkapukineet ja turkit roikkuivat siekaleina, ja Smoke ymmärsi syyn siihen, kun näki kuihtuneen lapsen erään naisen selässä imeskelevän ja purra matustelevan likaista nahkaretaletta.
"Matkoihinne! — Pois tieltä!" huusi Shorty englanniksi koetettuaan turhaan vähäistä intiaanikielentaitoaan.
Nuorukaiset, naiset ja lapset horjuivat ja kompastelivat vapisevilla jaloillaan ja jatkoivat tungeskeluaan, ja heidän mielipuolen silmissään oli samalla kertaa menehtynyt, raukea ilme ja hurjan pyyteen hehku. Eräs voihkiva nainen huojui Shortyn ohi ja viskautui kädet levällään himokkaasti reen päälle. Häntä seurasi läähättävä ukko, joka vapisevin sormin koetti kiskaista irti sideköyttä päästäkseen ruokasäkkeihin käsiksi. Koko joukkio tunkeutui heidän ympärilleen, ja taistelu oli välttämätön.
Aluksi Smoke ja Shorty työnsivät ja tyrkkivät intiaaneja takaisin. Sitten he torjuivat koirapiiskansa kahvalla ja nyrkeillään nälkiytynyttä ihmisjoukkoa, jonka taustan muodostivat voihkivat ja valittavat naiset ja lapset. Reen sideköysi katkaistiin kymmenestä kohdasta. Miehet heittäytyivät suulleen lumeen ja koettivat kiskoa käsiinsä ruoka-aineita, välittämättä potkuista ja iskuista, joita heihin sateli. Heidät täytyi nostaa ja paiskata pois. He olivat niin heikkoja, että kaatuivat heikoimmastakin sysäyksestä tai iskusta.
Intiaanien avuton voimattomuus pelasti Smoken ja Shortyn tappiosta. Viidessä minuutissa hyökkäävien intiaanien muuri oli muuttunut röykkiöiksi kaatuneita, jotka ähkyivät ja vikisivät lumessa ja itkivät ja huusivat, kun heidän tuijottavat, raukeat silmänsä suuntautuivat ruokatavaroihin, jotka merkitsivät heille elämää ja nostivat veden heidän suuhunsa. Takaa kuului naisten ja lasten ulina.
"Olkaa hiljaa! Olkaa toki hiljaa!" huusi Shorty ja tukki sormilla korvansa, ponnistelusta läähättäen. "Vai sinä!" ärjäisi hän, hypähti eteenpäin ja tempaisi veitsen mieheltä, joka ryömi vatsallaan lumessa ja koetti pistää johtajakoiraa kurkkuun.
"Tämä on kamalaa", mutisi Smoke.
"Minä olen aivan menehdyksissä", vastasi Shorty palatessaan Brightia pelastamasta. "Olen todella ihan hiessä. No, mitä teemme tuolle hullujen laumalle?"
Smoke pudisti päätään. Hän oli nyt ratkaissut pulman. Eräs intiaani ryömi heitä kohti, ainoa silmänsä suunnattuna Smokeen reen asemesta, ja Smoke saattoi nähdä, miten järki koetti kamppailla katseesta esiin. Shorty muisti iskeneensä miestä nyrkillä toiseen silmään, joka nyt oli ajettunut umpeen. Intiaani kohottautui kyynärpäittensä varaan ja sanoi:
"Minä Carluk. Minä hyvä siwash. Minä ymmärtää Boston-mies. Minä hyvin nälkä. Koko kansa hyvin nälkä. Koko kansa ei ymmärtää Boston-mies. Minä ymmärtää. Minä syödä nyt ruoka. Koko kansa syödä nyt ruoka. Me ostaa ruoka. Me paljon kulta. Ei kukaan ruoka. Kesä ei tulla yksi ainoa lohi Milk River. Talvi ei tulla yksi ainoa peura. Ei kukaan ruoka. Minä puhuu koko kansa puolesta. Minä sanoo, Boston-mies tulee Yukon. Boston-mies paljon ruoka. Boston-mies tahtoa kulta. Me ottaa kulta, Yukon, Boston-mies antaa ruoka."
Hän alkoi kuihtuneilla sormillaan hapuilla vyöstään ottamansa kukkaron vetorihmaa.
"Te pitää liian suuri melu", ärähti Shorty vihaisena. "Sano naisille, sano pikkulapsille, kita kiinni!"
Carluk kääntyi ja sanoi jotakin uliseville naisille. Muut nuoret miehet, jotka olivat kuunnelleet, huusivat jotakin käskevällä äänellä, naiset vaikenivat vähitellen ja tyynnyttelivät lapsia. Carluk lakkasi kopeloimasta kukkaronnuoraa ja kohotti sormiaan monta kertaa perätysten.
"Kansa kuolla", sanoi hän.
Smoke luki hänen merkeistään, että heimosta oli kuollut seitsemänkymmentäviisi nälkään.
"Minä ostaa ruoka", sanoi Carluk, jonka oli nyt onnistunut saada kukkaronsa auki ja vetää esiin iso kimpale raskasta metallia. Muut seurasivat hänen esimerkkiään, ja joka taholla näkyi samanlaisia kimpaleita. Shorty siristeli silmiään.
"Kuparia! Raakaa punaista kuparia! Ja ne luulevat sitä kullaksi!" huudahti hän.
"Ja ne kurjat ovat panneet kaiken toivonsa siihen", mutisi Smoke. "Katsohan. Tuokin kimpale painaa neljäkymmentä naulaa. Niillä on satoja nauloja, ja ne ovat raahanneet kuparia mukanaan, vaikka tuskin pysyvät jaloillaan. Kuulehan, Shorty. Meidän pitää antaa niille ruokaa."
"Hm, se on helppoa sanoa. Mutta mitä sanoo laskento? Meillä on kuukauden muona, siis kolmekymmentä kertaa kuusi eli satakahdeksankymmentä ateriaa. Intiaaneja on kaksisataa, jokaisella erinomaisen hyvä ruokahalu."
"Meillä on koiranruokaa", vastasi Smoke. "Parisataa naulaa kuivattua lohta lienee hyvä lisäannos. Meidän pitää tehdä se. Ne ovat turvanneet koko olemassaolonsa valkoiseen mieheen."
"Se on totta, emmekä voi antaa heidän pettyä siinä", myönsi Shorty. "Mutta meillä on nyt edessämme kaksi epämiellyttävää tehtävää, joista toinen on kaksi kertaa epämiellyttävämpi toista. Toisen meistä on heti kiireen vilkkaa palattava Mucluciin uutta varastoa noutamaan. Toisen täytyy jäädä tänne hoitamaan noita sairaita vintiöitä, jolloin hänet hyvin todennäköisesti syödään."
Smoke arvioi heidän kulkemansa tien pituutta ja voimiaan. "Minä olen siellä huomisiltana", sanoi hän.
"All right", ilakoi Shorty. "Ja minä jään tänne syötäväksi."
"Mutta aion ottaa kalan kullekin koiralle", selitti Smoke, "ja yhden aterian itselleni."
"Hyvä, sen sinä totisesti tarvitsetkin, jos olet huomisiltana
Muclucissa."
Smoke selosti ohjelman, Carluk tulkitsi. "Tehkää tuli, oikein iso tuli", kuului loppulause. "Muclucissa on paljon Boston-miehiä. Boston-miehet ovat oikein hyviä. Boston-miehillä on paljon ruokaa. Viiden yön kuluttua minä palaan ja tuon ruokaa. Tämä mies tässä on nimeltään Shorty. Hän on minun oikein hyvä ystäväni. Hän jää luoksenne. Hän on mahtava herra — ymmärrättekö?"
Carluk nyökkäsi myöntäen.
"Kaikki ruoka jää tänne. Shorty jakaa ruokaa. Hän on mahtava herra — ymmärrättekö?"
Carluk tulkitsi, ja intiaanit nyökkäsivät päästäen käheillä äänillään hyväksyvän huudon.
III.
Kello oli neljänneksen yli puoliyön. "Annie Minen" iso sali oli täynnä väkeä, ja suhisevat kamiinat, joita ilmanvaihdon puute auttoi, paahtoivat avaran huoneen kuumaksi kuin horna. Pelimarkat kilisivät ja crap-pöydän äärestä kuuluva pelimeteli muodosti yksitoikkoisen perussävelen, jota puheensorina säesti: miehiä istui ja seisoi keskustelemassa ryhmissä tai kaksi, kolme yhdessä. Kullanpunnitsijoilla oli kova kiire vaakojensa ääressä, sillä kultahiekka kävi rahasta, ja jokainen tiskin luona juotu maljakin oli maksettava punnitsijoille.
Huoneen seinät olivat tervatuista hirsistä, joita vielä peitti kaarna, ja hirsien välistä erotti selvästi jäkälätilkkeen. Tanssisalista, jonne vievä ovi oli auki, kuului erään virginialaisen reelin iloinen sävel, jota soitettiin pianolla ja viululla. Aivan äsken oli pidetty kiinalaiset arpajaiset, ja päävoiton saaja oli pannut saaliinsa vaakaan ja oli parhaillaan sitä juomassa puolenkymmenen hyvän veikon kanssa.
Cultus-George, pitkä, lujatekoinen Circle Cityn intiaani, nojasi hajamielisenä ja synkkänä seinään. Hän oli sivistynyt intiaani, mikäli valkoisen miehen tavoin eläminen on sivistystä, ja hän oli syvästi loukkaantunut, oli ollut jo kauan. Vuosikausia hän oli tehnyt työtä valkoisen miehen rinnalla kuin valkoiset miehet ja usein paremminkin kuin he. Hänellä oli samanlaiset housut kuin heillä ja samanlaiset vankat alushousut ja lämpöiset paidat. Hän prameili komealla kellollaan kuin he, kampasi lyhyet hiuksensa toiselle korvalliselle ja söi samanlaisia aterioita — sianlihaa, papuja ja jauhoruokia, ja kumminkin häneltä kiellettiin heidän parhain nautintonsa ja palkintonsa: whisky. Cultus-George oli mies, joka ansaitsi rahaa. Hän oli tehnyt valtauksia, ostanut ja myynyt niitä. Hän oli ollut palkattuna osanottajana kullanetsintäretkillä ja oli itse varustanut samanlaisia retkikuntia. Nyt hän oli koirainvuokraaja ja tavaranvälittäjä. Hänen kukkaronsa pullotti kultahiekkaa. Hänellä oli varaa maksaa vaikka miten monta ryyppyä. Mutta silti ainoakaan kapakanisäntä ei tahtonut tarjoilla hänelle. Ainoastaan salaisia, kalliita kiertoteitä hän saattoi saada ryypyn. Hän oli tuntenut syvää katkeruutta tästä puolueellisuudesta jo vuosikausia. Ja tänä iltana hän oli erikoisen janoinen ja myrtynyt ja vihasi entistä katkerammin valkoisia miehiä, joiden kanssa hän niin sitkeästi kilpaili.
Virginia-reel tanssisalissa päättyi hurjaan piirihyppyyn. Ja parit virtailivat juuri leveästä ovesta isoon saliin — miehet turkeissa ja mokkasiineissa, naiset pehmeissä, ilmavissa valkopuvuissa,silkkisukissa ja tanssikengissä — kun ulko-ovi revähti auki ja Smoke Bellew horjui menehtyneenä sisään.
Kaikkien silmät suuntautuivat häneen, ja melu alkoi hiljetä. Hän koetti puhua, veti käsistään kintaansa, jotka jäivät heilumaan hihnoihinsa, ja karisteli jääpuikkoja, joita oli muodostunut hänen partaansa viidenkymmenen mailin taipaleella. Hän seisahtui epäröiden, meni sitten tiskin ääreen ja nojasi kyynärpäänsä siihen.
Vain crap-pöydässä pelaava mies jatkoi arpanappuloittensa viskelyä ja huutamistaan, päätään kääntämättä: "Kas niin, kaikki kuutosia — tulkaa nyt! Tulkaa nyt!"
"Mikä on, Smoke?" kysyi Matson, "Annie Minen" omistaja.
Äärimmäisellä ponnistuksella Smoke sai avatuksi suunsa. "Minulla on muutamia koiria tuolla ulkona — kuolemanväsyneinä", sanoi hän sortuneella äänellä. "Menköön joku huolehtimaan niistä, sitten kerron, mistä on kysymys."
Muutamalla lyhyellä lauseella hän selosti tilanteen. Crapinpelaaja oli jättäen pöydälle rahansa ja yhä edelleen heltymättömät kuutosensa tullut Smoken luo ja virkkoi ensimmäisenä:
"Meidän on tehtävä jotakin. Selvä se. Mutta mitä? Teillä on ollut hyvä tilaisuus miettiä. Mikä on suunnitelmanne? Antaa kuulua."
"Niin", sanoi Smoke, "tällä tavoin olen ajatellut. Meidän on lähetettävä sinne pari kevyttä rekeä. Sanokaamme sata naulaa ruokaa kummassakin. Mutta heidän on pidettävä hoppua. Varminta on lähettää viisi sellaista rekeä heti ja parhaat, voimakkaimmat ja nopeimmat koirat. Mutta niiden on lähdettävä nyt aivan heti. Niiden tullessa perille ovat intiaanit onnellisimmassakin tapauksessa saaneet elää murua näkemättä kolme päivää. Ja kohta kun olemme saaneet nämä reet lähetetyksi, on meidän lähdettävä viemään raskaasti lastattuja rekiä. Vanhusten ja pikkulasten tähden menee ainakin viisi päivää, ennen kuin intiaanit ovat täällä. No, mitä aiotte tehdä?"
"Panna toimeen keräyksen muonanostoa varten", sanoi crapinpelaaja.
"Minä maksan muonan", aloitti Smoke kärsimättömästi.
"Mitä vielä", keskeytti toinen. "Tämä ei ole vain teidän asianne. Se kuuluu meille kaikille. Noutakaa pesuvati. Se on minuutissa tehty. Ja tässä on vähän alkua."
Hän veti taskustaan raskaan kultapussin, avasi sen ja antoi karkean kultahiekan ja pienten kultakimpaleitten virrata siitä vatiin. Muuan vieressä seisova mies tarttui kiroten pussin suuhun estäen kullan valumasta. Seitsemän, kahdeksan unssia oli jo ennättänyt juosta vatiin.
"Tule järkiisi", huudahti hän. "Et sinä ole ainoa kultapussin omistaja.
Päästä minutkin vuorooni."
Miehet tunkeilivat kilvan vadin ääreen antamaan avustustaan, ja kaikkien saatua tahtonsa toteutetuksi Smoke nosti raskasta vatia molemmin käsin ja hymyili.
"Tällä saa heimolle muonaa koko talveksi", sanoi hän. "Nyt on vain hankittava koirat. Viisi kevytkäpäläistä valjakkoa."
Ehdotettiin kymmenkuntaa valjakkoa, ja koko kullankaivajaleiri piti suukopua ja väitteli, hyväksyi ja hylki, aivan kuin se olisi ollut erikoinen varta vasten asetettu komitea.
"Vai teidän vetohärkänne tässä!" sai pitkä Bill Haskell kuulla.
"Ne jaksavat vetää", kerskasi Bill loukkautuneena.
"Jaksavat kyllä", myönnettiin. "Mutta niillä ei ole vauhtia ruumiissaan, ei puolen sentin edestä. Sen ne ovat lastanneet raskaihin kuormiin."
Kohta kun jokin valjakko oli valittu, läksi sen omistaja puolenkymmenen avustajan kanssa sitä valjastamaan ja matka valmistuksia tekemään.
Eräs koirainomistaja tarjosi koiriaan, mutta pyysi anteeksi sitä, ettei voinut ruveta niiden ajajaksi, kun hänen kätensä oli siteissä. Sen valjakon Smoke otti nimiinsä välittämättä muiden väitteistä, että hän oli liiaksi rasittunut.
Viisi valjakkoa oli valittu, ja niitä valjastettiin ja kuormitettiin parhaillaan, mutta komitea oli hyväksynyt vain neljä ajomiestä.
"Onhan Cultus-George", huudahti joku. "Hän on nopea ajaja ja virkeä ja levännyt."
Kaikkien katseet kääntyivät intiaaniin, mutta hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, eikä hän virkkanut mitään.
"Te saatte ottaa yhden valjakon", sanoi Smoke hänelle.
Pitkä intiaani ei vastannut vieläkään. Kaikkien läpi sävähti kuin sähkövirta, tietoisuus siitä, että jotakin epämiellyttävää tulisi tapahtumaan. Syntyi nopeaa liikehtimistä, kaikki kerääntyivät piiriin Smoken ja Cultus-Georgen ympärille. Ja Smoke ymmärsi, että hänet oli äänettömällä sopimuksella valittu toveriensa edustajaksi siinä, mitä nyt tapahtui ja tapahtuisi. Hän oli suuttunut. Hänestä oli käsittämätöntä, että joku ihminen, joka oli ollut läsnä vapaaehtoisessa avunkeräyksessä, saattoi omalta kohdaltaan kieltäytyä. Sittemmin osoittautui myöskin, ettei Smoke ymmärtänyt syytä Cultus-Georgen menettelyyn — hän ei voinut uneksiakaan, että intiaani oli vapaa ahneudesta.
"Luonnollisesti te otatte valjakon", sanoi Smoke.
"Paljonko maksatte?" kysyi Cultus-George.
Kaikki kullankaivajat päästivät uhkaavan murinan, ja heidän kasvonsa vääristyivät kiukusta. He tunkeutuivat intiaanin ympärille kädet nyrkissä tai sormet koukussa valmiina iskemään kiinni.
"Odottakaahan hetkinen, pojat", huusi Smoke. "Hän ei ehkä ymmärrä. Antakaa minun selittää hänelle. Kuulkaa, George. Ettekö käsitä, ettei kukaan ota maksua. He kaikki tekevät sen ilmaiseksi pelastaakseen kaksisataa intiaania kuolemasta nälkään." Hän vaikeni antaakseen sanojensa vaikuttaa.
"Miten paljon maksatte?" sanoi Cultus-George.
"Odottakaa, toverit! — Kuulkaa, George. Koettakaahan ymmärtää, mikä on kyseessä. Ne nälkään nääntyneet ihmiset ovat omaa rotuanne. He kuuluvat toiseen heimoon, mutta ovat joka tapauksessa intiaaneja. Nyt olette nähnyt, mitä valkoiset miehet tekevät — he ovat antaneet kultahiekkaansa, lainanneet koiransa ja rekensä ja kilpailevat siitä, kuka saa lähteä retkelle. Ainoastaan parhaat miehet pääsevät ensimmäisiä rekiä ohjaamaan. Katsokaahan tuota Paksua-Olsenia. Hän oli nostaa tappelun, kun häntä ei tahdottu päästää mukaan. Teidän tulisi olla ylpeä siitä, että kaikki ihmiset pitävät teitä ensimmäisen luokan koirainajajana. Tässä ei ole kysymys siitä, miten paljon, vaan siitä, miten nopeaan."
"Miten paljon?" sanoi Cultus-George.
"Lyökää se hengiltä! Halkaiskaa sen kallo! Kylvettäkää se tervassa ja höyhenissä!" sateli hurjia huudahduksia metelissä, mikä nyt syntyi.
Tämän myrskyn keskellä seisoi Cultus-George järkähtämättömänä, mutta
Smoke tyrkki raivokkaimpia takaisin ja huusi:
"Odottakaa! Kuka täällä on käskijänä?" Meteli vaimeni. "Noutakaa köyttä", sanoi hän rauhallisesti. Cultus-George kohautti olkapäitään, ja hänen kasvolihaksensa värähtivät yrmeästi ja pilkallisesti. Hän tunsi valkoiset miehet. Hän oli vaeltanut kyllin kauan heidän keskuudessaan ja syönyt heidän jauhojaan ja sianlihaansa ja papujaan, niin että hän tiesi, mitä maata he olivat. He olivat lainkuuliaista väkeä. Sen hän tiesi varsin hyvin. He rankaisivat aina lainrikkojaa. Mutta hän ei ollut tehnyt mitään lainrikosta. Hän tunsi heidän lakinsa. Valkoisen miehen laki ei määrännyt rangaistusta niille, jotka tekivät palkasta työn ja pyysivät siitä korkean hinnan. Kaikki vaativat työstään palkan ja mahdollisimman korkean. Hän ei nyt tehnyt mitään muuta, ja sen hän oli oppinut heiltä itseltään. Lisäksi, ellei hän kelvannut heidän juomatoverikseen, ei hän myöskään kelvannut harjoittamaan hyväntekeväisyyttä heidän kanssaan.
Ei Smokella eikä muilla ollut aavistustakaan siitä, mitä liikkui Cultus-Georgen päässä ja mikä aiheutti hänen menettelynsä. He eivät tulleet ajatelleeksi, että he ymmärsivät Cultus-Georgen vaikuttimia yhtä vähän kuin tämä heidän. Heistä hän oli itsekäs elukka ja he samanlaisia hänen mielestään.
Kun köysi tuotiin, panivat pitkä Bill Haskell, Paksu-Olsen ja crapinpelaaja hyvin kömpelösti ja mielettömällä kiireellä silmukan intiaanin kaulaan ja viskasivat köyden kattoparrun yli. Kymmenkunta miestä tarttui roikkuvaan päähän valmiina vetämään. Cultus-George ei ollut nostanut sormeaankaan vastaan. Hän piti tätä kaikkea pelkkänä uhkailuna — peijauksena. Valkoiset miehet olivat taitavia peijaamaan. Eikö poker ollut heidän mielipelinsä? Eivätkö he kauppoja tehdessään aina peijanneet vastapuolta?
"Odottakaa,", käski Smoke. "Sitokaa hänen kätensä. Eihän ole tarkoitus nostaa häntä köyttä kiipeämään."
Lisää pelottelua, ajatteli Cultus-George ja antoi vastustelematta sitoa kätensä selän taakse.
"Nyt teillä on viimeinen tilaisuus pelastaa henkenne", sanoi Smoke.
"Suostutteko ajomieheksi?"
"Paljonko maksatte?" sanoi Cultus-George.
Ihmetellen itseään, että saattoi sen tehdä, ja samalla suuttuneena intiaanin suunnattomasta itsekkyydestä Smoke antoi merkin. Eikä Cultus-George ollut vähemmän ihmeissään tuntiessaan silmukan äkkiä kiristyvän ja nostavan hänet lattiasta. Silmänräpäyksessä hänen jäykkä ilmeensä katosi, ja hänen kasvonsa ilmaisivat nopeassa sarjassa hämmästystä, vihaa ja tuskaa.
Smoke katseli kärsien. Tämä oli hänelle uutta, hirveätä. Intiaanin ruumis nytkähteli suonenvedontapaisesti, sidotut kädet koettivat vapautua kahleistaan, ja kurkku korahteli tukehtuneesti. Äkkiä Smoke kohotti kätensä.
"Laskekaa alas!" käski hän.
Nurkuen rangaistuksen lyhyyttä miehet laskivat Cultus-Georgen köydessä lattialle. Hänen silmänsä olivat pullistuneet ja verestävät, eivätkä jalat tahtoneet kannattaa häntä, vaan hän horjahteli edestakaisin, yhä ponnistellen saadakseen kätensä vapaiksi. Smoke työnsi sormensa hänen kaulansa ja köyden väliin höllentäen silmukkaa. Cultus-Georgen rinta kohoili voimakkaasti, ja hän alkoi vähitellen saada henkeä.
"Rupeatteko ajomieheksi?" kysyi Smoke.
Cultus-George ei vastannut. Hän veti jälleen henkeään.
"Niin, me valkoiset miehet olemme hirviöitä", sanoi Smoke hetken kuluttua harmissaan osasta, jota oli joutunut esittämään. "Me voimme myydä sielummekin kullasta, mutta joskus me unohdamme itsemme, alttiina vaikka mihin, ja teemme mitä tahansa, välittämättä siitä, mitä se meille maksaa. Ja silloin ei ole hyvä leikitellä kanssamme. Me tahdomme nyt tietää: lähdettekö mukaan ajomieheksi?"
Cultus-George taisteli itseään vastaan. Hän ei ollut pelkuri. Kenties pelottelu oli nyt saavuttanut äärimmäisen rajansa, ehkä hän oli hullu, jos antoi myöten? Ja hänen miettiessään kidutti Smokea salainen levottomuus, että itsepäinen villi antaisi hirttää itsensä härkäpäisyydessään.
"Miten paljon maksatte?" sanoi Cultus-George.
Smoke kohotti kättään merkiksi.
"Minä lähden", sanoi Cultus-George hyvin nopeasti, ennen kuin silmukka ehti kiristyä.
IV.
Shorty kertoi sittemmin "Annie Minessä":
"Ensimmäisenä apuretkikunnasta saapui perille Cultus-George veijari, kolme tuntia ennen Smoken rekeä, ja sitten tuli Smoke kauniina kakkosena. Mutta hetket olivatkin jo täpärällä silloin, kun kuulin Cultus-Georgen hoilaavan koirilleen vuorenharjanteella, sillä siunatun siwashit olivat jo syöneet mokkasiinini, kintaani, nahkahihnani ja puukontuppeni, ja jotkut heistä alkoivat jo katsella palavalla himolla minua — koska olin heitä lihavampi."
"Entä Smoke? Hän oli kuitimpi kuin puolikuollut. Hän hääri hetkisen kaikkialla ja auttoi valmistamaan ruokaa kahdellesadalle nälkään nääntyvälle siwashille, kunnes nukahti polvilleen luullen sulattavansa lunta kasarissa. Annoin hänelle makuusäkkini, mutta enkös saanut kuin saanutkin, hitto soikoon, työntää häntä siihen, niin lopussa hän oli. Minä voitan varmasti hammastikut. Ja totisesti uskon, että koirat ansaitsivat ne kuusi lohta, jotka Smoke antoi niille päivällisaikaan."
HYLKIÖ
I.
"Ptruu!" huusi Smoke koirilleen ja viskautui koko ruumiineen ohjaustankoa painamaan saadakseen reen pysähtymään.
"Mikä sinulla nyt on?" murahti Shorty. "Eihän sinun täällä tarvitse pelätä pulahtavasi veteen."
"Ei tarvitse, mutta katsohan jalanjälkiä tuolla oikealla", vastasi
Smoke. "Luulin, ettei näillä main talvehtisi ketään."
"Ne ovat ensimmäiset ihmisjäljet, jotka täällä Nordbeskassa olemme tavanneet", virkkoi Shorty tarkastellen tietä, joka oli melkein kokonaan hautautunut pari jalkaa paksuun nietokseen ja erosi kohtisuorasti joesta suuntautuen sitten pienen lännestä tulevan joen suulle. "Siitä on nähtävästi kulkenut kauan aikaa sitten joku saalistaan vetävä metsästäjä."
Smoke lakaisi kädellään kevyttä lunta, aprikoi hetken, lakaisi jälleen ja lakkasi taas hetkeksi. "Ei", sanoi hän. "Tästä on kulkenut väkeä kumpaankin suuntaan, mutta viimeksi ylös tuonne joelle. Keitä ne lienevätkin, ne ovat nyt siellä — se on aivan varmaa. Ketään ei ole kulkenut tästä moneen viikkoon. Mitä ne mahtanevat tehdä siellä koko ajan? Senpä juuri tahtoisin tietää."
"Ja minä tahtoisin tietää, mihin yövymme", sanoi Shorty ja silmäili epäilevästi luoteista taivaanrantaa, missä iltapäivänhämärä oli pimenemässä yöksi.
"Seurataan jälkiä tuonne joelle", sanoi Smoke. "Siellä on runsaasti polttopuuta. Voimme leiriytyä milloin tahansa."
"Mutta ajattele muonavarojamme! Ajattele koiria!" tenäsi Shorty. "Ajattele … no, all right, menköön syteen tai saveen. Tahtosi tapahtukoon."
"Se ei pitennä matkaa päivälläkään", vakuutti Smoke. "Siitä tulee kenties vain mailin lisäys."
"Ihmiset ovat kuolleet mailia lyhyemmilläkin matkoilla", vastasi Shorty ja ravisti päätään synkän alistuvasti. "Mutta minkäs sille voi, että maailmassa on murheitakin. Jaloillenne, senkin arkakäpälät — jaloillenne! Hei, Bright! Hei!"
Johtajakoira totteli, ja koko valjakko alkoi ponnistella eteenpäin pehmeässä lumessa.
Se oli raskasta työtä. Sekä miehet että koirat olivat eläneet monta päivää niukalla ruoalla eivätkä olleet oikeissa voimissaan. He noudattelivat tosin joen äyrästä, mutta se oli niin jyrkkä, että kulku oli yhtämittaista vaivalloista kapuamista. Ja korkeat kallioseinämät puristuivat pian niin lähelle toisiaan, että heidän matkansa kävi ahtaan rotkon pohjaa pitkin. Illan hämärä muuttui korkeiden vuorten välissä melkein pimeäksi.
"Tämä on sadin", sanoi Shorty. "Kaikki näyttää epäilyttävältä. Pohja on ontto. Täällä ei meille kunnian kukko laula."
Smoke ei vastannut, ja puoli tuntia he ponnistelivat ääneti eteenpäin.
"Minä kuulen nyt kuiskauksia omasta kallostani", sanoi Shorty viimein. "Kuulen aivan selvästi ääniä, ja sanon sinullekin, mitä ne puhuvat, jos kuunnella tahdot."
"Anna kuulua", sanoi Smoke.
"Niin, ne sanovat suoraan, ettemme milloinkaan pääse tältä rotkotieltä, emme monessakaan päivässä. Jäämme tänne virumaan, vieläpä hyvin pitkäksi aikaa."
"Eivätkö ne puhu mitään muonasta?" kysyi Smoke jurosti. "Meillä ei ole evästä moneksi päiväksi."
"Eivät hiiskahdakaan siitä. No, ehkäpä silti selviydymme. Mutta yhden seikan sanon sinulle, Smoke, suoran ja selvän. Syön koirista minkä tahansa, mutta Brightiä en. Sen minä rauhoitan. Sitä en saata pettää."
"Piristyhän, poikaseni", sanoi Smoke toiveikkaasti. "Minun vihjeelläni on nyt sananvuoro. Se vakuuttaa minulle, ettei ainoatakaan koiraa tarvitse syödä, vaan että me kaikki kohennumme lihaviksi ja pulskiksi jälleen, joko pistäen poskeemme hirven tai peuran tai paistettuja viiriäisiä."
Shorty niiskautti ylenkatseellisesti, ja taas tuli neljännestunnin vaitiolo.
"Kas niin, siinä on ensimmäinen murheen merkki", sanoi Smoke ja osoitti eteensä lumeen.
Shorty jätti ohjaustangon ja tuli hänen luokseen, ja kumpikin jäi katselemaan tiellä makaavaa miehen ruumista.
Mies oli kyljellään, kuoliaaksi jäätyneenä ja jäykkänä. Ruumiin päällä ei ollut lunta, niin että se ilmeisesti ei ollut maannut siinä pitkää aikaa.
"Oli yleinen lumisade kolme päivää sitten", sanoi Shorty.
Smoke nyökkäsi, kumartui kuolleen puoleen, käänsi sitä hiukan ja osoitti luodinreikää ohimossa. Hän silmäili ympärilleen ja nyökäytti päätään lumessa olevaa revolveria kohti.
Sadan metrin päässä he tapasivat toisen ruumiin, joka makasi suullaan tiellä. "Kaksi seikkaa on selvänä", sanoi Smoke. "Ne ovat lihavia. Kyseessä ei siis ole nälänhätä. Eivätkä ne ole löytäneet mitään erikoista, muuten ne eivät olisi tehneet itsemurhaa."
"Jos ovatkaan sitä tehneet", epäili Shorty.
"Varmasti ovat tehneet. Täällä ei ole kenenkään muun jälkiä kuin heidän, ja kummankin kasvoissa on ruudinsavua." Smoke astui askelen sivulle ja osoitti kenkänsä kärjellä revolveria, joka oli painunut kuolleen alle lumeen.
"Minusta tuntuu, ettemme ole vielä kunnolla alussakaan. No, entä miksi nuo molemmat lihavat veijarit ovat ottaneet itsensä hengiltä?"
"Kun olemme saaneet sen tietää, silloin on meillä selko koko tarinasta", vastasi Smoke. "Jatketaan matkaa. Pimenee."
Oli pilkkopimeä, kun Smoken lumikengät törmäsivät ruumiiseen, niin että hän kompastui. Hän kaatui poikittain rekeen, jossa oli vielä toinen ruumis. Ja kun hän oli pudistanut lumen niskastaan ja raapaissut tikulla tulta, he näkivät kolmannen ruumiin, joka makasi viltteihin käärittynä puoleksi kaivetun haudan partaalla. Ennen tikun sammumista he havaitsivat vielä puolikymmentä hautaa.
"Huh-huh!" sanoi Shorty väristen. "Itsemurhaajaleiri. Jok'ainoa hyvässä lihassa. Ne ovat varmasti hengettöminä — koko seurue."
"Ei, katsohan tuonne", Smoke tähysti pientä, kauempaa tieltä tuikkivaa tulta. "Ja tuolla on toinen tuli — ja tuolla kolmas. Tule, mennään sinne."
Enempää ruumiita he eivät tavanneet tiellä, ja vaellettuaan muutamia minuutteja kovaksitallattua tietä he saapuivat leiriin.
"Niitä on koko seurakunta", kuiskasi Shorty. "Ainakin kaksikymmentä hirsimajaa. Eikä ainoatakaan koiraa. Eikö se ole kummallista?"
"Se selittää asian", kuiskasi Smoke innostuneena vastaukseksi. "Tämä on
Laura Sibleyn retkikunta. Etkö muista? Ne tulivat viime syksynä Yukonia
ylös 'Port Townsendissa'. Jatkoivat levähtämättä matkaansa Dawsoniin.
Höyrylaivan on täytynyt laskea heidät maihin tämän joen suuhun."
"Tosiaan, nyt muistan. Ne olivat mormoneja."
"Eivät, vaan vegetariaaneja, kasvissyöjiä." Smoke hymähti. "Ne eivät tahtoneet syödä lihaa eivätkä käyttää vetokoiria."
"No, ja seuraukset alkavat ilmetä. Minä tiesin, että heissä oli jotakin hassua. Ja samainen Laura Sibley oli ottanut viedäkseen heidät suoraan sellaiselle paikalle, että jok'ainoasta tuli miljoonamies."
"Niin, hän oli heidän tietäjättärensä — näki näkyjä ja ennusti."
"St — kuuntele!"
Shorty ojensi kättään pimeässä ja töytäisi Smokea hiljaa kylkeen, ja kumpikin kuuli kumeata, pitkäveteistä ähkymistä eräästä majasta. Ennen kuin se oli vaimennut, alkoi samanlaista kuulua toisesta hökkelistä ja sitten kolmannesta… Siihen huokailuun tuntuivat sisältyvän kaikki inhimillisen kurjuuden sävelet. Se kuulosti salaperäiseltä ja kaamealta.
Smoke koputti erään valaistun majan oveen, ja Shorty seurasi häntä tupaan, kun he kuulivat jonkun ähkäisevän: "Sisään!" Tupa oli kurja, hirsistä kyhätty, sammalilla tilkitty, lattia sahajauhon ja höylänlastujen peitossa. Valonlähteenä oli hylkeenrasvalamppu, ja he saattoivat erottaa neljä makuulavaa; kolmella niistä oli miehiä, jotka nyt lakkasivat ähkymästä ja suuntasivat katseensa heihin.
"Mikä on?" kysyi Smoke eräältä mieheltä, jonka huovat eivät riittäneet peittämään hänen leveitä hartioitaan ja lihaksikasta ruumistaan — kun hänen kasvonsa taas olivat sisäänpainuneet ja silmissä paloi tuskaisa hehku. "Rokkoko? Vai mitä se on?"
Vastaukseksi mies osoitti suutaan ja levitti mustia, turvonneita huuliaan. Smoke peräytyi.
"Keripukkia", mutisi hän Shortylle, ja mies vahvisti päännyökäyksellä otaksuman oikeaksi.
"Onko teillä runsaasti muonaa?" kysyi Shorty.
"On kyllä", vastasi eräällä toisella lavitsalla oleva mies. "Ottakaa itsellenne. Täällä on suuria määriä. Varastovaja on sivuseinämällä. Menkää sinne."
Jokaisessa majassa, missä he illalla kävivät, oli tilanne samanlainen. Koko leiri sairasti keripukkia. Siellä kuului olevan kymmenkunta naista, mutta näitä ei näkynyt. Alkuaan siellä oli ollut yhdeksänkymmentäkolme miestä ja naista. Mutta kymmenen oli kuollut ja kaksi oli kadonnut äskettäin. Smoke kertoi tavanneensa heidät ja ilmaisi hämmästyksensä sen johdosta, ettei kukaan ollut käynyt etsimässä heitä edes sen pienen taipalen takaa, missä he olivat. Erikoisesti kummastutti häntä ja Shortya leirin asukasten saamattomuus. Heidän majoissaan vallitsi siivottomuus ja epäjärjestys. Ei mitään keskinäistä avuliaisuutta. Kullakin tuvalla oli omat huolensa ja koettelemuksensa, ja he eivät enää vaivautuneet edes kuolleitaan hautaamaan.
"Tämä on melkein kauheata", sanoi Smoke Shortylle. "Paljon heittiöitä ja laiskajaakkoja olen kyllä nähnyt, mutta en milloinkaan näin monta yhdellä kertaa. Kuulit, mitä he sanoivat. Eivät ole panneet rikkaa ristiin turhan takia. Minä lyön vetoa siitä, etteivät ne milloinkaan ole edes pesseet kasvojaan. Ei ole ihme, että ne ovat saaneet keripukin."
"Mutta kasvissyöjäinhän ei pitäisi saada keripukkia", tenäsi Shorty. "Suolaisen lihan syöjiinhän sen väitetään tarttuvan. Ja nämä eivät syö milloinkaan lihaa, eivät suolaista tai tuoretta eivätkä raakaa tai keitettyä."
Smoke pudisti päätään. "Tiedän sen. Ja senkin, että kasvisruoka parantaa keripukin. Mitkään lääkkeet eivät auta. Vihannekset, varsinkin perunat, ovat ainoa parannuskeino. Mutta muista eräs seikka, Shorty: tässä ei ole kysymys teoriasta, vaan tosiasiasta. Kaikilla näillä kasvissyöjillä on tosiaankin keripukki."
"Se on tarttuvaa."
"Ei, sen verran lääkärit kyllä tietävät. Se ei tartu. Se tulee itsestään. Keripukin saa, jos verestä puuttuu tiettyjä kemiallisia aineksia, eikä näitä kemiallisia aineksia saada pulvereista ja lääkepulloista, vaan vihanneksista."
"Mutta nämä ihmiset eivät syö mitään muuta kuin ruohoja", murahteli Shorty. "Ja kumminkin heillä on tauti — pahimmassa asteessaan. Se osoittaa, että sinä olet väärässä, Smoke. Sinä puolustat teoriaa, mutta tässä on tosiseikka, mikä lyö teoriasi kerrassaan laudalta. Keripukki on tarttuvaa, siksi nämä kaikki ovat sen saaneet, ja päällepäätteeksi kirotun tarttuvaa. Mekin molemmat sen saamme, jos pitkitämme tätä maleksimistamme täällä leirissä. Huh-huh! Minä aivan jo tunnen basillien ryömiskelevän ruumiissani."
Smoke nauroi epäilevästi ja koputti erään majan oveen. "Täällä on varmaankin asiat samalla kannalla", sanoi hän. "Tulehan mukaan siitä. Meidän on tutustuttava tilanteeseen."
"Mitä haluatte?" kuului terävä naisenääni.
"Tavata teitä", vastasi Smoke.
"Keitä te sitten olette?"
"Kaksi lääkäriä Dawsonista", tokaisi Shorty, mikä ajattelemattomuus aiheutti hänelle töytäyksen rintaan Smoken kyynärpäästä.
"Emme tahdo tavata minkään maan lääkäreitä", sanoi nainen äänellä, joka värisi ja vapisi tuskasta ja suuttumuksesta. "Menkää tiehenne. Hyvästi. Emme luota lääkäreihin."
Smoke nosti linkkua, avasi oven ja astui sisään. Neljä naista neljällä lavitsalla lakkasi ähkymästä ja huokailemasta kääntyen tuijottamaan tulijoita. Kaksi oli nuorta, kapeakasvoista, kolmas iäkkäämpi, hyvin roteva nainen, ja neljäs, jonka Smoke äänestä tunsi äskeiseksi puhujaksi, oli laihin ja hentoisin hänen näkemistään ihmissuvun edustajista. Hän sai pian tietää, että nainen oli Laura Sibley, loveenlankeava ennustajatar, joka oli järjestänyt retkikunnan Los Angelesissa ja johtanut sen tänne Nordbeskan kuolemanleiriin. Keskustelu, joka nyt alkoi, oli kiivas. Laura Sibley ei luottanut lääkärien apuun. Onnettomuuden kukkuraksi hän oli melkein kadottanut itseluottamuksensakin.
"Miks'ette lähettänyt apua noutamaan?" kysyi Smoke, kun nainen hengästyneenä ja uupuneena lopetti pitkän sanatulvansa. "Stewart Riverin rannalla on leiri, ja täältäkin käsin voi kahdeksassatoista päivässä saada koko Dawsonin liikkeelle."
"Minkä tähden Amos Wentworth ei lähtenyt?" kysyi nainen melkein hysteerisen vihaisesti.
"En tunne sitä herraa", vastasi Smoke. "Mitä hän puuhaa?"
"Ei mitään. Hän on ainoa, joka ei ole saanut keripukkia. Ja miksi hän ei ole saanut keripukkia? Sen kerron teille. Ei, en puhu siitä." Nainen puristi huulensa niin tiukasti yhteen, että Smoke oli erottavinaan niiden läpi sekä hampaat että hampaanjuuret. "Ja mitä se olisi hyödyttänyt? Enpä tiedä. En ole idiootti. Varastohuoneemme ovat täynnä kaikenlaisia hedelmämehuja ja säilykevihanneksia. Olemme paremmin kuin mikään muu Alaskan leiri varustetut vastustamaan keripukkia. Ei ole olemassa säilykevihannes- tai juurikasvilajia, jota meillä ei olisi runsaita määriä."
"Siinä sen nyt kuulet, Smoke", kerskasi Shorty. "Eikä tämä ole teoriaa, vaan tosiseikka. Sinä puhut kasvisruokaparannuksesta. Tässä näet kasvissyöjiä — mutta missä on parannus?"
"Tämä on selittämätöntä, mikäli ymmärrän", myönsi Smoke. "Olen nähnyt keripukkia — yksinäisiä tapauksia siellä täällä, mutta milloinkaan en ole nähnyt koko leirin siihen sairastuneen. Nyt meidän on autettava vointimme mukaan näitä ihmisiä, mutta ensin meidän on leiriydyttävä ja huolehdittava koirista. Palaamme huomisaamuna, hm … rouva Sibley."
"Neiti Sibley", tiuskaisi nainen. "Mutta jos ryhdytte, nuoret miehet, harjoittamaan joitakin lääkärien temppuja täällä, ammun haulipanoksen nahkaanne."
"Tuo hurskas ennustajatar on ihastuttava", nauroi Smoke haparoidessaan
Shortyn kera pimeässä tyhjälle hirsimajalle.
Majassa oli ilmeisesti asunut kaksi miestä vielä aivan äskettäin, ja kumppanukset tulivat siihen vakaumukseen, että ne olivat olleet heidän tiellä tapaamiaan itsemurhaajia. He tarkastivat yhdessä varastovajan ja näkivät siellä tavattomia määriä erilaisia ravintoaineita, säilykkeiksi laitettuja, jauhettuja, kuivattuja ja höyryssä paahdettuja.
"Mikä kumma heihin on ajanut keripukin?" ihmetteli Shorty ja veti valoon käärön munajauhetta ja toisen italialaisia herkkusieniä. "Ja katsohan tänne! Ja tänne!" Hän nosteli näkösälle tomaatti- ja vehnäjauhorasioita ja öljymarjasäilykepulloja. "Vieläpä tuo jumalallinen viettelijätärkin sai keripukin. Mitäs sanot siitä?"
"Johtajatar", oikaisi Smoke.
"Viettelijätär", uudisti Shorty. "Eikö hän juuri vietellyt heitä tänne hornanrotkoon?"
II.
Seuraavana aamuna päivän valjettua Smoke tapasi miehen, joka kantoi raskasta polttopuutaakkaa. Mies oli pieni, pirteä ja kulki ketterästi kantamuksestaan huolimatta. Smokessa mies herätti heti vastenmielisyyttä.
"Miten voitte?" kysyi hän.
"Oo, erinomaisesti."
"Tiedän sen", sanoi Smoke. "Juuri siksi kysyinkin. Te olette Amos Wentworth. Miten ihmeessä teissä ei ole keripukkia kuten kaikissa muissa?"
"Koska olen pysytellyt liikkeellä", vastasi mies terhakasti. "Ainoankaan heistä ei tarvitsisi olla nyt keripukissa, jos he vain olisivat liikkuneet ulkona ja tehneet jotakin. Mitä he tekivät? Riitelivät ja metelöivät ja valittivat pakkasta, pitkiä öitä, rasituksia, kipuja ja tuskaa ja jos mitä. He viruivat vuoteissaan siksi, kunnes pöhöttyivät niin, etteivät enää kyenneet nousemaan, ei ainoakaan. Katsokaa minua. Käykää tupaani."
Smoke seurasi häntä sisälle.
"Katselkaa ympärillenne. Siistiä kuin nukkekaapissa, vai mitä? En pitäisi höylänlastujakaan lattialla, ellei lämmön tähden täytyisi. Mutta lastut ovat puhtaita. Katsokaapa permantoja muissa tuvissa! Totisesti, tässä on tehtävä työtä, ja minä olen tehnyt, eikä minulla ole keripukkia."
"Osaatte aivan naulan kantaan", myönsi Smoke. "Mutta teillä on vain yksi makuulavitsa, nähdäkseni. Mistä johtuu moinen seurattomuus?"
"Siitä, etten halua seuraa. On helpompi pitää yhden kuin useamman asunto siistinä, siinä syy. Vai noiden laiskojen unikekojen asuintoveriksi! Luuletteko, että silloin olisin säilyttänyt terveyteni?"
Se oli hyvin vakuuttavaa, mutta Smoke ei voinut vapautua vastenmielisyydentunteestaan.
"Miksi Laura Sibley ei pidä teistä?" kysäisi hän äkkiä.
Amos Wentworth vilkaisi häneen nopeasti. "Hän on hullu", vastasi mies. "Me olemme muuten hulluja jok'ainoa. Mutta Jumala varjelkoon minua hupsusta naisesta, joka ei halua pestä lautastaan, ja sellaisia ovat kaikki nämä hullut ihmiset."
Muutamia minuutteja myöhemmin Smoke keskusteli Laura Sibleyn kanssa. Tämä oli kahden kepin nojassa huojuessaan seisahtunut levähtämään kumppanusten majan edustalle.
"Miksi kannatte kaunaa Wentworthille?" kysyi hän kesken muuta puhetta ja niin äkkiä, että nainen hämmästyi.
Naisen vihreät silmät sinkosivat suuttumuksen salamoita, hänen kuihtuneet kasvonsa vääristyivät hetkeksi raivosta, ja hillittömiä sanoja oli päästä hänen huuliltaan. Mutta sitten hän hillitsi itsensä pelottavalla ponnistuksella.
"Koska hän on terve", ähkyi hän. "Koska hän ei kohota sormeaankaan muita auttaakseen. Koska hän antaisi meidän mädäntyä paikoillemme tuomatta sankoakaan vettä tai kantamusta polttopuita. Mutta hänen on paras pitää varansa — en sano muuta!"
Ähkyen ja läähättäen hän jatkoi liikkaamistaan, ja tullessaan viitisen minuuttia myöhemmin ulos koiria syöttämään Smoke näki hänen menevän Amos Wentworthin majaan.
"Täällä on jokin hullusti, Shorty", sanoi Smoke päätään merkitsevästi pudistaen, kun hänen toverinsa tuli ulos ovesta pesuvesiastiaa kaatamaan.
"Se on varma", kuului hilpeä vastaus. "Ja me kumpikin saamme sen kyllä pian. Saatpa nähdä."
"En tarkoita keripukkia."
"Vai niin, no sitten sinä tarkoitat ennustajatarta. Hän voisi ryöstää vaikka ruumiin. En ole milloinkaan nähnyt naista, joka olisi näyttänyt niin nälkäiseltä."
"Liikunto on säilyttänyt sinut ja minut terveenä, Shorty. Se on pitänyt Wentworthin kunnossa. Nyt meidän on järjestettävä säännöllistä liikuntoa noille kurjille veijareille. Sinä saat tehtäväksesi valvoa, että he tottelevat. Nimitän sinut sairaalan ylihoitajattareksi."
"Kenet? Minutko?" huudahti Shorty. "Minä kieltäydyn."
"Et, sen jätät tekemättä. Minä olen apunasi, tietenkin, sillä se ei tule olemaan leikintekoa. Meidän on puhallettava heihin vauhtia. Aluksi heidän on haudattava kuolleensa. Voimakkaimmat valitsemme hautausjoukkoon, lähinnä voimakkaimmat polttopuita peräämään — ne näet ovat maanneet vilttiensä sisässä puita säästääkseen — ja niin edespäin. Sitten kuusenhavuteetä! Sitä emme saa unohtaa. Kaikki vanhat kullankaivajat pitävät sitä tepsivänä."
"Hyvä on, kyllä heillä pian on kuusenhavujen keruuta", naurahteli
Shorty. "Elleivät he sen sijaan ammu meitä."
Seuraavina tunteina oli kotitarkastus jokaisessa hökkelissä, joita oli kaikkiaan kolmattakymmentä. Kaikki ampumatarpeet, kaikki pyssyt ja revolverit takavarikoitiin.
"Pystyyn, raajarikot!" komenteli Shorty. "Yks kaks tänne kaikki ampuma-aseet. Tarvitsemme niitä."
"Kuka käskee?" kysyttiin ensimmäisessä majassa.
"Kaksi dawsonilaista lääkäriä", vastasi Shorty. "Ja heitä on toteltava.
Pitäkää kiirettä, ja ampumatarpeet myös esiin."
"Mitä te niillä teette?"
"Puolustaudumme säilykepurkkisotajoukkoa vastaan, joka hyökkää tänne laaksoon. Ja ilmoitan teille näin etukäteen, että tänne tulvii pian myös kuusenhavuteetä. Liikuttakaahan luitanne."
Eikä se ollut kuin alkua. Miehet pakotettiin hyvällä tai pahalla nousemaan makuulavitsoiltaan ja pukeutumaan. Smoke valitsi hautausjoukolle keveimpiä töitä. Toisen joukon käskettiin hankkia puita hautojen sulattamiseksi jäätyneeseen maahan. Kolmas joukko sai hakata halkoja, joita puolueettomasti jaettiin jokaiseen majaan. Ne, jotka olivat liian heikkoja ulkotöihin, pantiin tupia puhdistamaan ja vaatteita pesemään. Muuan työjoukko kantoi leiriin kuusenhavutaakkoja, ja jokaisella kamiinalla keitettiin kuusenhavuteetä.
Tilanne oli vaikea, katselivatpa Smoke ja Shorty sitä miltä taholta tahansa. Runsaasti kolmekymmentä, joissa taudin voima oli hirveä, täytyi jättää vuoteisiinsa, kuten molemmat kumppanukset kauhukseen huomasivat, ja muuan nainen Laura Sibleyn majassa kuoli. Ankarat toimenpiteet olivat välttämättömät.
"Minä en hevin lyö sairasta miestä", puheli Shorty nyrkit uhkaavasti ojossa. "Mutta minä pieksäisin hänet pelkäksi sinelmäksi, jos vain voisin siten hänet parantaa. Pystyyn joka sorkka ja turkki niskaan — ja sukkelasti, tai minä isken niin, että tähdet silmissä tanssivat!"
Kaikki puuskuttivat, huokailivat ja itkivät, ja kyynelkarpalot jäätyivät heidän poskilleen, samalla kuin he ahersivat ja uurastivat, ja oli ilmeistä, että heidän tuskansa eivät olleet teeskenneltyjä. Tilanne oli epätoivoinen, ja Smoken sairaanhoito oli hevosparannusta.
"Jo riittää", sanoi Smoke kello kolmelta iltapäivällä. "Lopettakaa nyt. Menkää lepäämään. Vointinne on nyt ehkä hyvin huono, mutta huomiseksi se paranee. Ei ole helppo parantaa itseään, mutta minä aion parantaa teidät."
"Liian myöhään", nauroi Amos Wentworth kylmästi Smoken ponnistuksia.
"Heidän olisi pitänyt aloittaa tämä jo viime syksynä."
"Tulkaa mukaan", vastasi Smoke. "Ottakaa nämä molemmat sangot. Te ette voi väittää itseänne sairaaksi."
Kolmisin he kulkivat tuvasta toiseen ja antoivat jokaisen potilaan imeä nahkaansa puoli litraa kuusenhavuteetä. Se ei ollut helppoa.
"Teidän on viisainta heti ruveta ajattelemaan, että tarkoitamme teidän parastanne", sanoi Smoke ensimmäiselle vastaantenääjälle, joka makasi selällään ja murahteli yhteenpurtujen hampaittensa välitse. "Autahan, Shorty." Smoke tarttui potilasta nenään ja antoi hänelle iskun leukaan, niin että suu avautui. "Nyt, Shorty, kaada tee hänen kurkkuunsa."
"Ensi kerralla se käy helpommin", lohdutti Smoke uhria ja kurotti kättään viereisessä vuoteessa olevan miehen nenää kohti.
"Me teemme tämän kuusenhavuteekierroksen neljästi päivässä, ja teitä on kahdeksan sellaista, joiden on juotava joka kerralla", sanoi Smoke Laura Sibleylle. "Niin ettei meillä ole aikaa tuhlata tuhmuuksien kuuntelemiseen. Juotteko vai onko minun tartuttava nenäänne?" Hän liikutteli kaunopuheisesti peukaloaan ja etusormeaan naisen nenän lähettyvillä. "Se on kasviainetta, niin ettei teidän tarvitse yökkäillä."
Laura Sibley epäröi. Hän mutisi pelkäävänsä.
"No?" sanoi Smoke käskevällä äänellä.
"Minä … minä otan", vikisi nainen. "Mutta pian!"
Sinä iltana Smoke ja Shorty paneutuivat levolle uupuneempina kuin raskaimpienkaan tavallisten työpäivien jälkeen.
"Tämä meno aivan ellottaa minua", kertoi Smoke. "On kauheata kiusata heitä kuten nyt teemme. Mutta liikunto on ainoa tepsivä parannuskeino, ja sitä on harjoitettava reippaasti. Toivoisin, että meillä olisi säkillinen raakoja perunoita."