— Porcupine, ilmoitti Bagsby lyhyesti.

Katselimme laaksoa hetken ja ryhdyimme sitten vaivalloiseen laskeutumiseen harjanteelta. Auringon laskiessa pääsimme lopultakin rinteen juurelle ja saavuimme laajalle tasangolle, jolla siellä täällä kasvoi tammia. Pieni puro mutkitteli poikki niittymaan jokea kohti. Panimme leirin kuntoon, ja viskelimme hevosten kantamukset tuonne tänne. Heti aterioituamme kietouduimme huopiimme ja vaivuimme makeaan uneen.

XXII luku.

PORCUPINEN LEIRI.

Heräsimme myöhään seuraavana päivänä ja ryhdyimme heti aamiaista valmistamaan. Syödessämme pohdimme suunnitelmiamme. Ensi työksi oli tietenkin päästävä varmuuteen siitä oliko näillä tienoin kultaa, ja sitävarten päätimmekin hajaantua eri tahoille tutkimuksia suorittamaan. Bagsby jäi leiriin hevosia vartioimaan.

Kävelin hitaasti kuivuneen ruohikon yli virtaa kohden, valitsin rantahietikolle päästyäni sopivan paikan ja iskin kuokkani maahan. Ahersin otsaani hiessä koko päivän auringon armottomasti loimottaessa selkääni. Ja kun ilta läheni, oli minun todettava, että olin yhtä rikas kuin aamulla aloittaessani.

Tovereillani oli ollut yhtä huono onni. Kaikki saapuivat nuotiolle väsyneinä ja allapäin.

— Niinpä niin, tuumi Bagsby tyynesti. Täällä nähtävästi ei ole mitään löydettävissä, jatketaan matkaa huomenna. Ja niin paneuduimme levolle, lähtien jälleen aamuvarhaissa liikkeelle.

Kuljimme monta penikulmaa joenvartta pitkin, teimme illalla leirin kaltevalle ruohikkorinteelle, ja ryhdyimme seuraavana päivänä maaperää tarkastamaan.

Minä sain tehtäväkseni tutkia mäkien kupeet. Kompuroin siis lähimpään rotkoon ja ryhdyin kääntelemään kiviä. Tuskinpa olin siinä häärännyt vielä montakaan hetkeä, ennenkuin katseeni osui maljamaiseen syvennykseen erään vierinkiven takana. Vesi oli nähtävästi äsken haihtunut kolosta. Raaputin hiukan rakosia veitselläni ja pian ilmestyi himmeä, keltainen metalli näkyviin. Polvistuin ja keräsin puolenkymmentä kultanokaretta kämmenelleni.

Lähdin heti leiriin ilmoittamaan löydöstäni. Samanaikaisesti säntäsivät Johnny ja Buck Barry paikalle joelta päin. Ja vähän myöhemmin saapuivat muutkin. Olimme kaikki löytäneet kultaa, Yank jopa oikein aimo möhkäleen, jonka havaittiin painavan yli naulan. Riemumme oli rajaton.

Olisimme mielellämme heti palanneet etsintää jatkamaan, mutta Bagsby asettui jyrkästi vastustamaan meitä. Hänen mielestään oli nyt ensi kädessä huolehdittava oikein kunnollisen leirin pystyttämisestä, hevosaitauksen rakentamisesta ja ruokalistan hankinnasta. Eikä meidän auttanut muu kuin tunnustaa, että hän oli oikeassa, ja niin pantiin toimeksi, joka mies. Hevosia varten laitettiin tuotapikaa tarha. Hirsihökkeli oli niinikään pian valmis. Kyhäsimmepä muutamia kehtojakin kullanhuuhdontaa varten. Bagsby ja Vasquez toivat kotiin moniaan maukkaan hirvipaistin ja linnustuskin sujui heiltä mainiosti. Aterioimme kuin ruhtinaat, pysyimme terveinä ja nukuimme öisin vanhurskaan unta.

Alitajunnassamme väikkyi kuitenkin alituisesti kulta. Kulta kimmelsi unissamme, kulta lisäsi voimiamme. Kun rakennustyömme läheni loppuaan, tunsimme kaikki hienoista kaipuuta. Odotuksen lumous oli poissa.

Työmme leirillä päättyi eräänä iltapäivänä. Emme malttaneet odottaa aamuun, vaan riensimme heti, Yankin kehtoa mukanamme raahaten, joen rannalle. Kahdessa tunnissa saimme huuhdotuksi lähes kaksi unssia kultaa.

Sinä iltana selviteltiin tilannetta oikein perinpohjaisesti. Yank, Bagsby, Don Gaspar ja Missouri Jones, joukon vanhimmat, äänestivät kumoon nuorimpien ehdotuksen, että kullanhuuhdontaan heittäydyttäisiin päistikkaa.

— Leiristä on huolehdittava kunnollisesti, sanoi Yank. Jonkun on aina oltava täällä, hevosia hoitelemassa, ruokaa laittamassa ja muita leiritöitä tekemässä. — Bagsby nyökäytti hyväksyvästi päätään. — Ja jonkun on hankittava lihaa ja kalaa. Meitä on yhdeksän miestä, ja kaikki tarvitsemme ruokaa. Yksi mies leiriin, kaksi metsälle, kuusi kultaa huuhtomaan. Eikö kolme miestä kehtoa kohti riitä?

Yank sai muiden kannatuksen ja asia oli selvä. Yhtymän viralliseksi metsästäjäksi valittiin yksimielisesti Bagsby. Me muut suostuimme vuorottelemaan leiri- ja kullanhuuhdontatöissä. Kehdoista päätettiin toista käyttää rantahietikolla huuhtomiseen, toinen vietiin lähelle rotkoa, josta olin löytänyt ensimmäiset kultajyvät.

Don Gaspar oli työskennellyt seppänä, taitamattomana tosin, ja nyt hän oli ylen uupunut, vaikka ei tahtonut sitä tunnustaa. Olimme alkaneet suuresti ihailla tätä tarmokasta herrasmiestä hänen muuttumattoman kohteliaisuutensa ja avuliaisuutensa vuoksi. En oikeastaan koskaan voinut käsittää, miksi hän oli antautunut näihin voimia kysyviin ponnisteluihin, sillä rahan puutteessa hän ei ollut, ja tavallisesti karttavat hänen rotunsa miehet aina kovaa ruumiillista työtä. Ehkäpä oli hän perinyt vanhojen conquistaderien seikkailunjanoisen hengen, ehkäpä houkutteli kullan ihmeellinen taikavoima…

Työskentelin Johnnyn ja McNallyn kanssa rotkossa. Se oli vaivalloista hommaa, sillä sora oli kannettava suurissa säkeissä vedenpartaalle. Jokaiseen säkkiin mahtui kuusi- tai seitsemänkymmentä naulaa soraa, eikä liukkaitten kivien yli kompuroiminen sellaisen taakan kanssa suinkaan ollut leikintekoa. Varsinainen huuhtominen kyllä sujui nopeasti.

Koko aamupäivän olimme ahkerassa työssä. Pusertui siinä irti toinenkin hikipisara.

— Ellei tästä sorasta lähde vallan erikoisen paljon kultaa, äänestän kaivuuta yksinomaan rannalla, puhkui McNally. Tätä ei kestä kukaan.

Hän kaasi säkkinsä sisällön kehtoon ja liekutti sitä tyytymättömän näköisenä. Mutta äkkiä loksahti hänen suunsa ammolleen ja hän tuijotti eteensä suurin silmin. Kysyimme levottomina, mikä oli hätänä.

— No, mutta katsokaapas tuota! huusi hän.

Töllistimme hänen osoittamaansa suuntaan, mutta emme nähneet mitään muuta kuin niityn, jolle hevoset oli laskettu laitumelle, ja savukierukan, joka peitti katseiltamme Don Gasparin, ohukkaita paistavan kastilialaisylimyksen.

— Katsokaa hevosia! neuvoi McNally yhä ärtyneempänä.

— Entäs sitten? tokaisi Johnny.

— Entäkö sitten? Ei mitään! karjui McNally raivostuneena. Meissä itsessämmehän vika on! Hän naputti päätään rystysillään ja totesi: — Kovaa on! Mikäpäs siinä? Hevoset elävät herroiksi, kun herrat työskentelevät kuin hevoset.

Otimme vihjauksen onkeemme. Samana iltana vielä satuloimme kuormahevoset ja vedätimme niillä sorasäkkimme rotkosta rannalle. Lopetimme työmme hyvin myöhään ja palasimme leiriin vasta pimeän tultua. Olimme saaneet kokoon yksitoista unssia kultaa. Rannalla ahertaneet olivat päässeet vain yhdeksän unssiin. Olimme iloisia.

— Jonakin päivänä keksimme vielä luolan, kehuskeli Johnny, luolan, jossa tuhannet kultaunssit meitä odottavat.

XXIII luku.

INTIAANIT VIERAILEVAT.

Luola jäi kuitenkin löytämättä ja pian huomasimme, että ensimmäisten päivien saavutuksia lukuunottamatta saaliimme täällä jäisi melko vähäiseksi. Omaisuutemme lisääntyi silti tasaisesti.

Kuukauden päivät saimme työskennellä rauhassa ja olimme jo melkein unohtaneet koko muun maailman, kunnes eräänä päivänä leirivahtina ollessani näin miesjoukon lähestyvän hirsimajaamme niityn puolelta, Miehet tuntuivat epäröivän hiukan ja olivat vielä niin kaukana etten selvästi heitä erottanut. Katsoin kuitenkin parhaaksi varoittaa tovereitani ja senvuoksi laukaisin revolverini. He ryntäsivätkin heti paikalle.

Hitaasti tulivat vieraat lähemmäksi ja pian huomasimme että he olivat intiaaneja. Heidän johtajansa kantoi pitkää salkoa, jonka nenään oli sidottu valkoisia höyheniä. Yhtäkkiä alkoivat he hyppiä ja tanssia, säestäen tätä toimitusta merkillisellä laululla. Eivät olleet järin peloittavan näköisiä nämä veikot, eikä heillä ollut juuri muita aseitakaan kuin nuolet ja jouset. Vain kolme heistä heilutti pitkiä espanjalaisia musketteja.

Buck Barry riensi vieraita vastaanottamaan. Hetken kuluttua kyyköttivät he nuotiomme ympärillä, ja rauhanpiippu pantiin kiertämään. Huonolla espanjankielellä selittivät he sitten saapuneensa kaupantekoon, mutta meidän oli pakko ilmoittaa heille, ettei meillä ollut enempää elintarpeita kuin ammusvarojakaan liiemmäksi. Lahjoitimme heille kuitenkin hevosloimen, pari, ja saksanhirven lavan. Vietettyään yönsä naapuristossamme lähtivät he seuraavana aamuna jatkamaan matkaansa.

Lähinnä seuraavina päivinä järjesti Bagsby leirin vartioinnin entistä valppaammaksi, mutta kyllästyimme pian sellaiseen hommaan ja riensimme jälleen huuhdontatöihin. Nauroimme Bagsbylle kun hän huolestuneen näköisenä pudisteli päätään.

Eräänä sunnuntaina löysivät Johnny ja MeNally noin puolen penikulman päässä leiristä rotkon, josta tekemiensä tutkimusten perusteella arvelivat voivansa löytää kultasuonen. Kun olimme käyneet paikalla päätimmekin heti siirtää kehdot sinne. Muutto aiheutti kiivaan väittelyn. Bagsby huomautti, ettei leiriä voinut pitää silmällä rotkosta ja että vartijoita senvuoksi oli lisättävä. Kaksi miestä leiriin ja kolme metsälle. Näin jäisi kehtoja hoitamaan vain neljä miestä, ja se oli meistä liian vähän. Lopulta oli meidän kuitenkin taivuttava.

Kului viikko ja me olimme jo unohtaneet intiaanivierailun. Eräänä päivänä, kun molemmat espanjalaiset, Buck Barry ja minä olimme kaivuussa, Yank ja McNally sekä Bagsby metsällä ja Johnny ja Missouri Jones leirissä, tapahtui kuitenkin, että muuan Bagsbyn ennustus toteutui. Buck sytytteli juuri piippuaan pensaston laidassa kun yhtäkkiä nuoli vingahti hänen ohitseen. Karjaisten tarttui Barry kuokkaansa ja sinkautti sen samaan suuntaan, josta nuoli oli tullut. Näimme olennon kohoavan pystyyn, horjahtavan ja kaatuvan. Silmänräpäyksessä oli Buck Barry heittäytynyt vihollisensa kimppuun. Kuulimme hirmuisen intiaanikiljunnan ja leirin suunnalla pamahti pari laukausta. Buck loikkasi pensaasta, etsi pyssynsä ja huusi:

— Tulkaa! Parasta lähteä lipettiin!

Juoksimme suunnilleen sata yardia niin nopeasti kuin jaksoimme ja pysähdyimme vasta jokihietikolle pohtimaan tilannetta.

Tuokion kuluttua päätettiin, että lähtisin vakoilemaan. Lähdin juoksemaan oikealla puolellamme olevaa mäennyppylää kohden. Päästyäni sen rinteelle huomasin pian punanahkalauman kiirehtivän laakson pohjalla joen vartta ylöspäin. Palasin tovereitteni luo. Kätkeydyimme läheiseen pensaikkoon ja valmistauduimme käyttämään aseitamme.

Tärisin jännityksestä, mutta niinpian kuin ensimmäinen intiaani vilahti mutkasta näkyviin, jähmetyin jääksi ja käteni oli aivan vakava. Laukaukseni pysähdytti joukon hetkeksi. Kärkimies kaatui. Seuralaisenikin pudottivat kukin punanahan satulasta. Laukaisin toistamiseen ja silloin tuli villeille kiire. Pakokauhun vallassa katosivat he tuulena vuoristoon.

Leirissä tapasimme Missouri Jonesin ja Johnnyn, joista viimemainittu oli ollut jäädä intiaanien jalkoihin. Havaitsimme myös pian, että kolme hevosistamme oli kadonnut.

Vasta keskiyön maissa saapuivat Yank ja Bagsby. Yank tiedusteli ensi töikseen, olimmeko nähneet McNallya? Vastasimme kieltävästi.

— No, sitten hän kyllä pian tulee, virkkoi Bagsby. Hän eksyi meistä pimeydessä pari tuntia sitten.

He istuivat käristämään itselleen hiukan lihaa. Johnny ja minä kerroimme heille päivän seikkailuista. Molemmat metsänkävijät kuuntelivat äänettöminä.

— McNally ei ole voinut joutua heidän kynsiinsä, selitti Bagsby lopulta. Intiaanit ajavat hevosia edellään ainakin viisi tai kuusi penikulmaa ja McNaliyhan oli meidän seurassamme tässä lähistöllä. Hän kyllä palaa pian.

Mutta niin ei käynyt. Kului tunti, eikä McNallya näkynyt. Siiloin päätimme lähteä häntä etsimään. Kello oli nyt yksi yöllä. Jätimme malarianpuuskan saaneen Don Gasparin ja kiukkuisen Johnnyn vartioimaan leiriä ja nousimme ratsaille. Bagsby rupesi oppaaksi.

Saatoimme edetä vain hyvin hitaasti pimeydessä, kunnes vihdoin erään harjun laelta näimme tulen pilkottavan noin puolen penikulman päässä. Buck huomautti heti, että hevosvarkaamme nyt joutuisivat kiikkiin ja Bagsbykin myönsi, että tuli todennäköisesti oli heidän sytyttämänsä. Tuntikausi kului ennenkuin pääsimme hiipimään notkoon, josta nuotio oli näkynyt, ja kun lopulta päädyimme valopiiriin, huomasimme, että olimme saapuneet kuuden tuntemattoman valkoihoisen yöteloille. Hämmästyksemme oli suuri.

— Hei! hoilasi Bagsby.

Miehet syöksyivät pystyyn.

— Kuka siellä? Vastatkaa heti! tiukkasi heistä eräs ojentaen kiväärinsä.

— Rauhoittukaa! neuvoi metsästäjä hitaaseen tapaansa. Kunniallisia kullankaivajia me olemme kaikki tyynni. Etsimme erästä toveriamme ja äkkäsimme nuotionne.

Heti senjälkeen luikkasimme iloisesti. Muuan tulen ääressä loikoneista oli McNaliy itse!

Ryhdyimme nyt kertomaan elämyksiämme ja onnittelimme toisiamme. Kauan emme kuitenkaan ehtineet rupatella, ennenkuin metsästä kuului huuto.

— Vasquez! sanoi Barry höristäen korviaan. Olimme jättäneet Vasquezin ratsujamme vartioimaan.

Tuokiota myöhemmin hyökkäsi eräs metsään jättämistämme hevosista leiripaikalle vavisten ja vaahtoisena. Havaitsimme, että sen riimunvarsi oli katkaistu. Silmänräpäys kului, ja sitten suhahti ohitsemme kymmenkunta intiaania, jotka ajoivat edellään hevosiamme. Laukaisimme kiireesti aseemme, mutta luulen, ettei yksikään meistä osunut maaliinsa.

Kiiruhdimme metsikköön, jonne olimme jättäneet Vasquezin. Löysimme hänet verilätäköstä hengettömänä ja päänahkaa vailla. Hiljaisina ja apein mielin kannoimme hänen ruumiinsa nuotion ääreen. Bagsby vannoi kostoa murhamiehille.

Rakensimme nyt lähempää tuttavuutta nuotion äärestä löytämiemme miesten kanssa. He olivat tulleet lounaasta ja heidän nimensä oli Pine. Kaikki he olivat pitkiä ja komeita, niin isä kuin pojat, hidasliikkeisiä ja vaiteliaita. Isa oli noin kuusikymmenvuotias ja nuorin poika kuudentoista korvilla. Joka pojalle oli isä antanut jonkun ihailemansa sankarin nimen. Tutustuimme siis David Crockett Pineen, Kuvernööri Boggs Pineen, Presidentti Tyler Pineen ja Vanha Hickory Pineen — nuorin oli, kuten huomataan, ruumiillistunut ristiriita. He käyttivät kaikki ensimmäistä nimeään — Kuvernööriä, Presidenttiä ja Vanhaa — ilman että kukaan huomasi niissä mitään hassunkurista.

Pine poikineen innostui heti kostosuunnitelmaamme. Intiaanit olivat yrittäneet siepata hänenkin hevosensa ja pojat suorastaan kiehuivat vihasta. Päätimme kuitenkin valmistautua huolellisesti rankaisuretkeen ja niin lähdimme aamunkoitteessa takaisin leirillemme, missä Johnny ja Don Gaspar levottomina meitä odottelivat.

Don Gaspar ilmoitti haluavansa lähteä mukaan intiaaneja etsimään, sillä Vasquezhan oli kuulunut hänen kansaansa. Kun emme kuitenkaan voineet jättää leiriä vartijatta, ilmoittautui ukko Pine vahtipalveiukseen. Arpa määräsi minut hänen kumppanikseen. Muut eivät kauan siekailleet, tarkastivat hiukan aseitaan, ja nousivat ratsaille. Pine muisti vielä kehottaa nuorintaan pitämään huolta päänahkojen nylkemisestä.

Kahtena seuraavana päivänä pysyttelimme visusti leirin vaiheilla pitäen laaksoa ja jokea silmällä. Vasta kolmantena päivänä palasivat toverimme. He ajoivat edellään puolta tusinaa poneja, jotka Kuvernööri Boggs heti vei aitaukseen. Ukko Pine tutkiskeli poikiaan innokkaasti. Vanhan vyössä roikkui monias märkä, punainen, raskas hiustukko, ja ukon silmät välähtivät.

— Näen, että olet totellut käskyä, kuten hyvä poika ainakin, myhäili vanhus.

Minä olin niin kuohuksissani, että tuskin saatoin pakoittautua tervehtimään Pinen poikia. Myöhemmin katosi kuitenkin tuo vastenmielisyyden tunne, kun opin tuntemaan heidät yksinkertaisina, rehellisinä ja suorasukaisina ihmisinä. Heidän kamalat tekonsa johtuivat pikemminkin täällä vallitsevista tavoista kuin myötäsyntyneestä raakuudesta.

Johnny kertoi sitten yksityiskohtaisesti retkikunnan seikkailuista ja taistelusta intiaanien kanssa. Suurin osa punanahoista oli päässyt pakoon, mutta heidän kylänsä oii poltettu kokonaan.

Tämänjälkeen eivät intiaanit häirinneet meitä enää kertaakaan
Porcupinessa ollessamme.

XXIV luku.

RYÖSTÖ.

Miten olikaan, näytti onni yhtäkkiä kääntäneen meille selkänsä. Don Gasparin ensimmäistä malariapuuskaa seurasi toinen ja kolmas. Taudinidut olivat luullakseni tarttuneet meihin kaikkiin Sacramenton rämeissä ja vain kova työ ulkoilmassa oli estänyt meitä sairastumasta aikaisemmin. Kahden kuukauden aikana oli nyt säännöllisesti joku meistä kuumeen kynsissä. Onneksi oli Yank kuitenkin varannut mukaansa aimo määrän kiniiniä.

Seikkailu ei enää miellyttänyt meitä niin suuresti kuin tänne saapuessamme. Kultaa löydettiin edelleenkin, mutta se ei enää kannustanut meitä käyttämään aikaamme huolellisesti. Tarvitsimme kaiketi lomaa. Rupesimme keskustelemaan kaupungissa käynnistä ja sensellaisesta, ja työ maistui yhä enemmän puulta.

Pinen perhe oli leiriytynyt naapuristoomme. He rakensivat oivallisen hirsimajan ja ryhtyivät rauhallisesti työhön »kultarannalla». Eräänä päivänä tulivat he odottamatta luoksemme, ja kertoivat saaneensa tarvitsemansa kultamäärän kokoon. He aikoivat nyt lähteä alamaihin etsimään itselleen sopivaa viljelysmaata.

Pinen joukon poistuttua rupesimme pohtimaan kultasaaliimme säilytysmahdollisuuksia. Omaisuutemme kohosi jo kolmeenkymmeneenviiteentuhanteen dollariin ja Bagsby oli kovin äkeissään havaitessaan, että tuollaista aarretta säilytettiin leirissä.

— Intiaanit ovat jo oppineet käsittämään kullan arvon, sanoi hän. He tietävät meidän olevan täällä ja että meillä täytyy olla sievä määrä tuota kallista metallia. En suurestikaan ihmettelisi, vaikka saisimme vielä minkämoisen rosvojoukon hyvänsä kimppuumme. Parasta olisi lähettää kulta pois.

Don Gaspar yhtyi häntä kannattamaan, samoin Yank, Buck Barry ja Missouri Jones. McNally, Jonnny ja minä taas väitimme, että voisimme paremmin suojella kalleuksiamme täällä leirissä. Kuten arvata voitte, veivät vanhemmat miehet lopulta tahtonsa perille, ja vihdoin sovittiin, että Yank, Buck Barry ja Don Gaspar lähtisivät kuljettamaan kultaa Sutter’s Fortiin.

He painuivat taipaleelle aikaisin aamulla. Viime hetkessä muutettiin suunnitelmaa vielä sikäli, että Yank, Barry ja Don Gaspar ratsastaisivat yksin vain italialaisen ystävämme majalle asti. Johnny ja Missouri Jones sekä minä lähtisimme leiristä myöhemmin liittyäksemme kultakuormaston saattueeksi kaiken varalta.

Näin tehtiinkin, ja saatettuamme tovereitamme asumattoman alueen läpi palasimme jälleen leiriin keskiyön tienoissa.

Olimme ratsastaneet nopeasti ja olimme sekä väsyneitä että nälkäisiä laskeutuessamme satulasta. Keitimme hiukan ruokaa ja lämmittelimme liekkien ääressä. Tunnin olimme ehkä siinä istuskelleet kun yhtäkkiä kuulimme kiivasta kavionkapsetta lähistöltä. Tartuimme pyssyihimme ja tuijotimme pimeyteen. Pian rauhoituimme kuitenkin, sillä eräs tulijoista vihelsi kimeästi ja tunsimme heti Buck Barryn.

Syydimme heille kysymyksiä joka mies. Miksi he olivat palanneet? Mitä oli tapahtunut? Missä oli Yank? Oliko jotakin hullusti?

Don Gaspar oli aivan uupunut ja hän jaksoi vain väsyneesti pudistaa päätään. Barryn silmät salamoivat.

— Kulta on poissa — siinä kaikki! sihahti hän.

Vaikenimme äkkiä. Tunsimme vaistomaisesti, että yksikin väärä sana nyt voisi aikaansaada korvaamattoman vahingon. Mutta itsekussakin meistä syntyi heti hämäriä epäluuloja ja raivoisa kiukku kuvastui jokaisen katseesta. Johnny aukaisi suunsa ensiksi.

— Poissa? toisti hän. En usko!

Barry seivästi hänet ilkeällä katseella, mutta ei virkkanut mitään.

— Missä on Yank? kysyin minä.

— Kuollut luullakseni, ärisi Barry.

— Hyvä Jumala! huudahdin.

Barry alkoi valmistaa itselleen haukattavaa. Don Gaspar kiinnitti hevosensa liekaan ja sytytti savukkeen.

Hän kertoi sitten lyhyesti ja täsmällisesti tapahtuneesta onnettomuudesta. Seurue ei ollut vielä päässyt asutuille seuduille, kun metsästä yhtäkkiä oli hyökännyt kaksi rosvoa, joista toinen uskomattoman nopeasti oli vanginnut Yankin köysisilmukalla. Don Gaspar oli ampunut heti, mutta osunut hevoseen. Barry oli hypännyt satulasta ja hevonen suojanaan ampunut rosvoista toisen. Rosvot olivat nyt saaneet apua tovereiltaan, ja tuotapikaa oli koko joukkio kadonnut vuoristoon.

Barry ja Don Gaspar olivat heti rientäneet maassa makaavan Yankin luo. Hän oli tosin vielä hengissä, mutta hevoset olivat kavioillaan ruhjoneet hänet pahanpäiväisesti. Barry ja Don Gaspar olivat koettaneet nostaa häntä pystyyn, mutta havaitsivat heti, että hänen toinen jalkansa oli poikki.

Vähän myöhemmin oli paikalle osunut kullankaivajajoukko, joka oli kuullut äskeiset laukaukset. Tulokkaat kertoivat arvelevansa rosvon kuuluneen Andreas Amijon sakkiin. He suostuivat korvausta vastaan auttamaan Barrya ja Don Gasparia, niin että nämä lopulta saivat onnettoman Yankin toimitetuksi kaupunkiin, joka nyttemmin oli muodostunut kuliankaivajaleirin paikalle. Siellä oli Yank uskottu erään ystävällisen kalifornialaisperheen hoiviin.

— Kullasta on suunnilleen puolet jälellä, lisäsi Don Gaspar. Suurin osahan oli, kuten muistatte, annettu Yankin kuljetettavaksi.

Aamun sarastaessa istuimme vielä sammuneen nuotion ääressä masentuneina, kostonhaluisina ja kyllääntyneinä koko maailmaan.

XXV luku.

TAPPELUPUKARI.

McNally ehdotti ensimmäisenä, että jälelläoleva kultamäärä jaettaisiin tasan kaikkien kesken. Sitten saisi jokainen huolehtia omasta osuudestaan.

Suostuimme heti. Punnitsemiseen kului melkein koko aamupäivä. Johnny ja minä päätimme samalla vakaasti lähteä pois Porcupinesta. Mittamme oli täysi. Bagsbykin sanoutui irti ja hämmästykseksemme ilmoitti myös Don Gaspar aikovansa jättää seudun.

Puolipäivän tienoissa kasasimme kokoon tavaramme ja illan suussa olimme jo matkamme päämaalissa, kullankaivajakaupungissa.

Ratsastimme kaupungin pääkadun päästä päähän ja poikkesimme sitten Don Gasparin ohjaamina erääseen siirtolan laidassa olevaan pieneen hirsimökkiin. Koputimme ovelle ja hetken kuluttua sen avasi lihava, hiukan likainen, mutta ystävällisen näköinen kalifornialaisnainen.

Suureksi iloksemme oli Yank hengissä. Hän tervehti meitä heikolla äänellä, mutta silminnähtävästi hyvin tyytyväisenä. Huomasimme heti, että hän oli saanut huolellista hoitoa. Kuitenkin oli hän huonoissa voimissa, arvatenkin sisäisten vammojen vuoksi, ja minä selitin heti, että hänen oli viipymättä saatava lääkärin apua.

Riensin kaupunkiin ja etsin käsiini erään vanhan tuttavani, punakan hotellinisännän, joka laittoi neekeripojan lääkäriä hakemaan. Tämä saapuikin pian. Kerroin hänelle lyhyesti Yankista.

Tri Rankin katsoi minua tutkivasti ja kumarsi kohteliaasti.

— Annan kernaasti apuani, sanoi hän. Pete, sinä musta lurjus, mene hakemaan laukkuni, ja pian!

Neekeripoika kipitti tiehensä ja palasi tuokion kuluttua lääkelaatikkoa kantaen.

Lähdimme kadulle. Aurinko paahtoi kuumasti ja minä hikoilin pahanpäiväisesti. Lääkäriin ei lämpö näyttänyt tekevän mitään erikoista vaikutusta. Sivuuttaessamme erään kapakan olimme törmätä muutamaan punakkaan mieheen, joka juuri astui portailta kadulle. Hän ei ollut aivan tolkuttomasti päihtynyt, mutta aimo naukun hän nähtävästi oli ottanut. Pahansisuinen veikko hän tuntui olevan, sillä hän tapaili kiireesti pistooliaan ja murisi kiukkuisesti. Tri Rankin, joka heti oli väistänyt häntä, virkkoi:

— Noin viikko sitten sanoin teille, Malone, että teidän joko on lakattava juomasta tai antauduttava minun hoidettavakseni. Toistan sanani nyt.

Malone astui mutisten syrjään.

Saavuimme vihdoin Yankin majapaikkaan. Tri Rankin syventyi heti tutkimaan onnettoman kumppanimme tilaa käsitellen häntä melkeinpä kuin elotonta esinettä. Hetken kuluttua hän totesi, että Yankin sääri oli katkennut, jotapaitsi kaksi kylkiluuta oli poikki ja muitakin vammoja oli lukuisasti. Kätevästi hän sitten suoritti leikkauksen ja neuvoi kalifornialaiselle emännälle, miten potilasta oli hoidettava.

Lääkärin mentyä pidimme neuvottelun. Don Gaspar ilmoitti mutkattomasti, että hän aikoi palata omistamalleen rancholle, löydettyään »sekä kultaa että ystäviä». Bagsby kaipasi takaisin vuoristoon, karhujen ja muun suuren riistan pariin.

Puristimme heidän käsiään ja erosimme. Yank sanoi viihtyvänsä mainiosti emäntänsä hoivissa, ja niin pääsimme Johnny ja minä hoitamaan omia asioitamme.

Lähdimme maleksimaan pääkadulle jutellen kullankaivuun jatkamisen mahdollisuuksista. Kumpikin olimme kyllästyneitä sorassa ja liejussa möyrimiseen, mutta emme keksineet juuri muitakaan ansiomahdollisuuksia. Siinä kävellessämme saavuimme hotelliin luo, ja menimme sisään. Suuren huoneen seinällä huomasin heti julistuksen, jossa ilmoitettiin, että eräs kansalaiskomitea San Franciscossa maksoi palkkion jokaisen »Koirien» järjestön jäsenen vangitsemisesta.

Johnny innostui.

— Näin erään noista lurjuksista tänään, sanoi hän. Tunsin hänet merkillisestä sinisestä arvesta toisessa poskessa. Olen aivan varma, että näin hänet San Franciscossa. Tässäpä havaitsenkin ansiokeinon.

Hotellin omistaja katsoi Johnnyä uteliaasti. Tarjoilupöydän ääressä vetelehtivät miehetkin silmäsivät meitä. Jatkoimme julistuksen lukemista irvistellen runsaille »tyylikukkasille», ja Johnny tuntui oikein hilpeältä. Äkkiä aukeni ovi ja muuan roteva mies astui sisään parin äänekkään toverin seuraamana. Hän oli punatukkainen ja parrakas, ja hänen poskessaan oli sinertävä, tähden muotoinen arpi.

— Missä on se kirottu nulkki, joka aikoo ansaita pyydystämällä minut? raivosi tulokas.

Jähmetyin paikalleni, sillä havaitsin heti, että olimme pahemmassa kuin pulassa. Mutta Johnny oli tempaissut revolverinsa esille samassa silmänräpäyksessä kuin ovi aukeni, ja nyt hän loikkasi keskelle huonetta, tyrkäten aseensa riitapukarin leuan alle.

— Tuki suusi, koira, lausui hän hiljaa, mutta selvästi. En suostuisi vastaanottamaan rahoja kurjasta ruhostasi muualla kuin ehkä liimatehtaassa, jonne sinä muuten heti joudutkin, jos uskallat yrittää edes irvistystä.

»Koira» oli ällistynyt pahanpäiväisesti ja seisoi kuin paikalleen naulittuna.

— Aion jäädä tälle paikkakunnalle, ilmoitti Johnny, ja koska vastaisuudessa haluan olla rauhassa teidänkaltaisiltanne roistoilta, varoitan teitä nyt kerta kaikkiaan. Ensi kerralla ammun ehdottomasti! Ja nyt — täyskäännös, mars!

Isokokoinen mies totteli vitkastelematta. Hänen seuralaisensa kompuroivat tarjoilupöytää kohti. Johnny iski heihin kiukkuisen katseen, joka pani heidät lisäämään vauhtia.

— Johnny, sinä olit loistava! ihastelin minä kadulle päästyämme. En olisi koskaan uskonut sinulla olevan noin paljon sisua.

— Hitto soikoon! kiroili Johnny. Kylläpä taas piti käydä hullusti.

— Nutistit hänet joka tapauksessa?

— Huono alku. Nyt olemme merkittyjä miehiä täällä. Saamme hiipiä varpaillamme koko ajan nahinaa välttääksemme. Voi, vieköön minut horna!

Kehoitin häntä lähtemään takaisin Porcupineen, mutta Johnny kieltäytyi, kun kerran oli ilmoittanut jäävänsä tänne. Poistuminen olisi näyttänyt paolta.

Kävimme illalla tapaamassa Yankia, mutta hän nukkui, ja palasimme häntä herättämättä leirillemme. Siellä odotteli meitä eräs Danny Randall-niminen naapuri, joka oli kuullut kerrottavan seikkailustamme hotellissa. Randall oli vaaleatukkainen, sinisilmäinen, kylmäveriseltä näyttävä mies, ja häntä huvitti suuresti kertomuksemme »Koirasta». Meistä tuli hyvin pian ystäviä ja sittemmin olimme useasti yhdessä, toimiessamme olojen järjestämiseksi tällä lakeja ja järjestystä vailla olevalla paikkakunnalla.

XXV! luku.

ITALIAN BAR.

Seuraavina viikkoina tutustuin melkein paremmin kuin olisin toivonut Italian Barin — se oli kullankaivajakaupungin nimi — oloihin. Kaupunki oli aivan erään alkuasukasten poskessa, ja siksi olivatkin kenties sitä ympäröivät kulta-alueet löydetyt verrattain myöhään. Ne olivat olleet ikäänkuin tarjottimella, minkävuoksi niitä ei heti huomattu.

Vakinaisesta asujamistosta työskenteli suunnilleen kolme neljännestä kullankaivuussa. Kymmenet eri kansallisuudet ja yhteiskuntaluokat olivat edustettuina. Illan tullessa painui suurin osa asumuksilleen levätäkseen hiukan rasittavasta työstä, mutta toiset kuljeksivat yötä myöten kaupungilla kaikenlaisissa pimeyden töissä. Toisinaan tapahtui tappoja, usein varkauksia, mutta ajan mittaan ne eivät enää pystyneet herättämään erikoista hälyä. Kenelläkään ei ollut niin lukuisia ystäviä, että olisi voinut panna yleistä mellakkaa toimeen.

Kaikki tutkimukset suoritettiin sunnuntaisin. Kokousten välinpitämättömät ja huolimattomat osanottajat langettivat melkein aina saman tuomion: murha on tehty itsepuolustukseksi. Joskus harrastettiin jonkinlaista summittaista oikeudenjakamista, joka pani vereni kuohumaan. Kevytmielisyys löi leimansa kaikkeen. Meksikolaiselle varkaalle saatettiin ensin ehdottaa raippoja, sitten esitti joku, että tuolta syntiseltä kiskottaisiin korvat irti, ja lopulta annettiin miehen »mennä helvettiin».

Väestön hylkyainekset kokoontuivat vihdoin erään Morton-nimisen miehen ympärille, ja kun tämä näin sai voimansa vahvistetuksi, katosivat pian viimeisetkin turvallisuuden ja järjestyksen rippeet. Ryöstöt ja mitä raaimmat murhat alkoivat kuulua päiväjärjestykseen. Muuan Tom Cleveland ammuttiin keskellä katua. Morton oii julistautunut sheriffiksi ja otatti murhaajat kiinni. Hän valitsi myös valamiehet oikeudenistuntoon, toimien itse puheenjohtajana. Valamiehet vapauttivat murhaajat, ja väkivallanteot kukoistivat entistä rehevämmin.

Yank oli vähitellen parantunut sikäli, että pääsi jotenkin liikkumaan. Kaupunkiin hän ei kuitenkaan vielä jaksanut kävellä. Siksipä kokoonnuimmekin tavallisesti iltaisin hänen asunnolleen aikaa tappamaan ja asioista keskustelemaan. Johnny oli yhdessä Danny Randallin ja Vanha Pinen kanssa antautunut tavarankuljettajaksi, ansaiten sieviä summia; minä taas huuhtelin kultaa vanhaan tapaan. Iltahetkinä kerroimme päivän aikana näkemistämme ja kokemistamme, ja kun tarinoimiseen kyllästyttiin, pistettiin lauluksi. »Oo, Susanna!» kaivettiin kätköstä esille ja opittiin toinenkin renkutus, josta nyt enää muistan vain kaksi kamalaa säkeistöä:

Rampa Jesse, rautakatto, harrasti vain pahaa; pikkusormen perkeleelle möi. Silti oli Rampa Jesse aina ilman rahaa; ilmaiseksi atriansa söi.

Rampa Jesse kuoli pois ja hänet vietiin hautaan aivan kuten viedään kaikki muut. Manalassa piru kytki Ramman Jessen rautaan, mullan alla mätänivät luut.

Viikot kuluivat ja Yankin tervehtyminen edistyi ripeästi. Ryhdyimme jo tulevaisuudensuunnitelmiin, kunnes yhtäkkiä, eräänä yönä, tapahtui jotakin, joka teki kaikki lähimmät aikomuksemme tyhjiksi. Mortonin sakki murhasi Yankin isäntäväen ja ryösti toverimme omaisuuden. Yank oli, Herran kiitos, murhan sattuessa kaupungilla.

Tämä murha ja sitä lähinnä seuranneet tihutyöt saivat vihdoinkin kunnollisimmat miehet liittymään yhteen. Muodostettiin turvallisuuskomitea, jonka johdossa oli Danny Randall, ja nyt aloitettiin suuri puhdistustyö, joka kesti viikkoja. Morton ja hänen rikostoverinsa hirtettiin julkisella paikalla ja järjestys palautettiin. Johnny, Yank ja minä olimme Danny Randallin lähimpiä miehiä, samoin McNally, ja koetimme parhaamme mukaan tukea häntä hänen toimissaan. Rohkeimmat roistot yrittivät vielä jälkeenpäinkin uhkailla rauhallisia asukkaita, mutta heidän suunsa tukittiin heti. Yhteiskunta oli oppinut tuntemaan itsensä, ja pelko oli poissa.

NELJÄS OSA.

KOHTALO.

XXVII luku.

SADETTA.

Juuri kun poliittinen tilanne oli selviämässä, tulivat sateet. Kalifornian ilmasto oli meille aivan outo, ja senvuoksi muodostuikin äkillinen vedentulo täydelliseksi yllätykseksi.

Sää oli näyttänyt huolestuttavalta jo kuukauden päivät. Pilvet kasaantuivat yhteen, tummenivat ja pullistuivat, kunnes näyttivät olevan halkeamaisillaan. Mutta mitään ei tapahtunut. Myöhään iltapäivällä seestyi taivas hiukan, ja kelmeä päivänvalo kävi kirkkaammaksi. Ja illalla kimmelsivät tuhannet tähdet puhtaaksi lakaistulla taivaalla. Kun tämä ilmiö oli toistunut kymmenisen kertaa, lakkasimme kiinnittämästä siihen huomiota.

Mutta samana päivänä kuin turvallisuuskomitea hirtti viisi kaupungin suurinta roistoa, muuttui taivas äkkiä hohtavan harmaaksi. Pilvien rakosista tirkistelevät auringonsäteet loistivat hopeana, ja varjot vaalenivat. Kaakosta puhalsi leppoisa tuuli. Astuessani Bella Unionin huoneistosta, turvallisuuskomitean päämajasta, kadulle, sain ensimmäisen lämpimän sadepisaran kasvoilleni.

Ja yön aikana alkoi sade todenteolla. Heräsimme ankaraan ropinaan.

— Voi, taivahan taatto, ajatelkaahan, että tosiaankin sataa! huusi
Johnny.

— Älä koske telttakankaaseen, varoitti Vanha Pine.

Cal Marsh, muuan uusi ystävämme, joka asui luonamme, kiitti luojaa, että olimme aikaisemmin tulleet kaivaneeksi vesiojan teltan ympäri.

Emme kuitenkaan olleet osanneet aavistaakaan, millä tavalla
Kaliforniassa sataa. Vesiojamme ei auttanut meitä vähääkään.

Tuskinpa oli kymmenen minuuttia kulunut ennenkuin Johnny jo pärskähti vihaisesti.

— Minähän makaan suossa! huusi hän.

Sytytettyämme kynttilän näimme veden lirisevän kymmeninä pikku puroina permannolla. Se oli päässyt telttaan seinänliepeitten alta.

— Näyttää siltä kuin hukkuisimme tänne, sanoi Johnny leikkisästi.

Hän nousi, mutta kolahdutti samassa päänsä loivaan telttakattoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä loistivat jo kynttilänvalossa pienet sadepisarat, jotka hikikarpaloitten tavoin olivat tunkeutuneet telttakankaan läpi kohdasta, johon Johnnyn pää oli sattunut. Pisarat turposivat, yhtyivät ja juoksivat pian kapeina juovina kuivaa seinämää pitkin. Hetken kuluttua tipahti pisara, toinen.

— Onko kellä jano? kysyi Cal.

— Anteeksi kömpelyyteni, pyysi Johnny.

— Älä ole milläsikään, lohdutin. Jos sade jatkuu tällä tavalla, vuotaa teltta pian kuin seula.

— Mitähän, jos etsisimme suojaa Morenan mökistä? kysyi Yank.

— Hukkuisimme matkalla, väitti Cal. Minä ehdotan, että terveimmät teistä ryhtyisivät kaivamaan viemäriä. — Hän nauroi. — Naarmu on hyvä olemassa, kun haluaa päästä jostakin työstä.

Cal oli joitakin viikkoja aikaisemmin joutunut Mortonin sakin uhriksi, mutta pelastunut hengissä.

Seurasimme hänen neuvoaan ja onnistuimme laittamaan jonkinlaisen viemärin, vaikka kastuimmekin perinpohjin.

Vaihdoimme vaatteita teltassa, ryömimme huopiimme ja vetäydyimme mahdollisimman likelle toisiamme. Laikusta, johon Johnnyn pää oli kolahtanut, tippui vesi lakkaamatta. Sade kohisi virtoina.

— Tämä tällainen ei voi kestää kauan, ja se on edes jonkinlainen lohdutus, mutisi uninen Johnny.

Ettäkö ei voinut? Koko seuraavan aamupäivän jatkui vedentuloa yhtä mittaa. Loppua ei näyttänyt tulevan ikinä. Mainio telttakankaamme suojeli meitä tosin pahimmalta, mutta hieno tihkusadekin, jolta emme säästyneet, tuntui kiusalliselta. Emme koettaneetkaan sytyttää tulta, vaan istuimme tuntikausia piirissä huopiimme kääriytyneinä.

Aina kello kahteen asti kesti vedenpaisumus. Kuvittelimme jo, että kaikki vuoriston joet ja järvet oli nostettu pilviin, mistä ne nyt tyhjennettiin niskaamme.

— Mistä tätä vedenpaljoutta riittää? ihmetteli Vanha kerran toisensa jälkeen. Eipä luulisi noin paljon mahtuvan maailman suurimpaan altaaseen, saatikka pilveen.

— Ja mihin se joutuu? lisäsin minä.

— Ehkäpä tasangon väestö tietää, virkkoi Yank hymyillen.

Kello kahdelta taukosi sade niin äkkiä kuin olisi vesihana väännetty kiinni. Parinkymmenen minuutin kuluttua hajosi pilvi, ja raosta loisti häikäisevän sininen taivas. Auringonsäteet valaisivat märkiä puita ja pensaita, ja saivat taivaanrannalla lepäävät tummat pilviröykkiöt näyttämään korkokuvilta.

Tyytyväisinä heitimme märät riepumme yltämme ja menimme ulos.

— Voi pyhä Paavali! huudahti Johnny, joka kulki etumaisena, jopas on kerrankin kuraa!

Vajosimme tosiaankin syvimpään, niljaisimpaan, sitkeimpään liejuun, mitä häntäheikki koskaan on ihmisten kiusaksi laittanut. Livastimme ja hoipuimme aivan kuin olisi meillä ollut luistimet jaloissa. Savi riippui suurina kokkareina kengissämme, ja joka kolmannella askeleella upposimme polvia myöten hetteeseen. Olimme ensin aikoneet lähteä kaupunkiin, mutta nyt tyydyimme ohjaamaan askeleemme Morenan mökille, missä molemmat hevosemme olivat suojassa. Perille saavuttuamme loimme katseen mökkirähjään, jonka katto oli murtunut, ja riensimme sitten hoivaamaan likaantuneita eläimiä.

Palasimme pian telttaan ja yritimme tulen tekoa. Haukattuamme hieman lämmintä ruokaa tunsimme voimiemme palautuvan, ja ryhdyimme kuivaamaan huopiamme. Solasta kuului virran voimakas kohina.

— Veikkaan pennin, että vesi on noussut aina penkereen reunaan, sanoi
Vanha.

— Ja minä veikkaan, että kehto ja työkaluni ovat tipotiessään, huudahdin niinä, muistettuani äkkiä, että olin jättänyt kojeeni kaivannolle.

Ja sitten — juuri kun mielialamme oli päässyt hiukan kohoamaan — taajenivat pilvet jälleen. Siniset läikät katosivat taivaalta toinen toisensa jälkeen.

— Mitä hittoa? huudahti Cal. Luulenpa totisesti, että sade alkaa uudestaan!

— Lorua! tokaisi Vanha. Ei tule mitään. Sadetta ei voi enää olla jälellä.

Kyllä sitä oli. Vaikka kuinka paljon. Vietimme ikävän yön.
Varovaisempina kuin ensi kerralla yritimme pysyä mahdollisimman hiljaa.
Vettä tuli kuin saavista kaataen.

Tätä jatkui kokonaista neljä pitkää päivää! Me kastuimme märkääkin märemmiksi, mutta emme voineet muuta kuin pysytellä teltassa mahdollisimman tyyninä.

Viidennen päivän aamu koitti häikäisevän kirkkaana. Avaruus säihkyi sinisinä jalokivinä, päivänkilo hohti kultana, etäisetkin esineet piirtyivät selvinä taustaansa vasten. Päätimme uhmata kamalaa liejua ja lähdimme kaupunkiin.

Paikka oli melkein veden peitossa. Kukaan ei ollut älynnyt rakentaa taloaan rajuilmoja kestämään. Barnesin hotelli, Bella Union ja Empire olivat säilyneet vahingoitta, sillä ne olivat kalifornialaisten rakentamat, mutta melkein kaikki muut rakennukset olivat mikä enemmän, mikä vähemmän, sateen pilaamia. Vilkasliikenteinen tie oli muuttunut suoksi.

Toikkaroidessamme katua ylöspäin kohtasimme Danny Randallin, joka totesi, että vuodenaika oli vaihtumassa. Lähdimme hänen kehotuksestaan Bella Unioniin.

— Toivoin hartaasti, ettette hukkuisi tähän tulvaan, sanoi Danny, ja nyt näenkin, että olette selviytyneet aika hyvin.

Keskustelimme hetken ilmoista, minkäjälkeen Randall siirtyi puhumaan liikeasioista.

— Ensiksikin tahtoisin maksaa velkani teille, sanoi hän Johnnyyn ja
Vanhaan kääntyen. Randall oli ollut tavarankuljetusyrityksen johdossa.

— Onko kuljetushomma sitten päättynyt? ihmetteli Johnny.

— Täytyy lopettaa toistaiseksi, vastasi Randall. Parin viikon kuluttua ei Italian Barissa ole enää kahtakymmentäkään miestä. Kun hän huomasi epäilevät ilmeemme, hymyili hän ja jatkoi: — Olette kaikki saapuneet idästä, missä sateet ovat lyhytaikaisia. Täällä ne kestävät kauan. Oletteko käyneet virtaa katsomassa? Ettekö? No, käykää sitten. Siellä ei moneen aikaan voi harjoittaa minkäänlaista kaivuuta. Ja mitä on kullankaivajaleiri ilman kullanhuuhdontaa? Menkää haastattelemaan niitä, jotka tulivat tänne viime vuonna. He kyllä ovat jo selvillä näiden seutujen omituisuuksista. Huuhdontakausi on tällä erää päättynyt. Voitte lähteä muualle nyt joksikin aikaa. Mitä sinä naurat? kysyi hän Johnnyltä.

— Ajattelin vain suurta yritystämme — turvallisuuskomiteaa, hihitti
Johnny.

— Niin, myönsi Danny, tuskinpa vain monikaan komitean nykyisistä jäsenistä enää koskaan palaa Italian Bariin. Mutta järjestö on kuitenkin hyvä olemassa jälkeentulevaisille.

Johnny ja Vanha päättivät nostaa palkkionsa kultahiekassa, mutta Cal, joka myös oli ollut hommassa osallisena, pyysi maksuosoitusta johonkin San Franciscon liikkeeseen, Lähdimme sitten katselemaan virtaa.

Tahmea, ruskahtava vesi oli kohonnut ihan penkereen reunaan. Rantahietikko, sorakuopat, kaikki olivat kadonneet, Suuria puita kellui vedenpinnalla lehdettömiä oksiaan ojennellen. Muutamat pyörähtelivät johonkin kurimoon, toisia taas lakaisi virta tasaisesti eteenpäin. Kohinasta erottausi selvästi vierinkivien kolina niiden liikkuessa joen pohjalla. Jonkun matkan päässä meistä seisoi miesjoukko uteliaana töllistelemässä pauhaavaa virtaa. Kuka heistä oli kadottanut huuhdontakehdon, kuka työkalujaan kaipasi, Kuulimmepa, että vesi oli vienyt myötänsä majojakin ja telttoja, joita oli pystytetty liian alavalle maalle.

Sinä iltana pohdimme vakavasti tulevaisuuttamme, Yank selitti olevansa valmis matkustamaan milloin hyvänsä, jos vain saisi ratsun. Tavaran kuljettajat olivat työttä. Minä olin kadottanut kaikki työkojeeni ja olin muutenkin kyllästynyt kullanhuuhdontaan, Sitäpaitsi tunsimme olevamme melkolailla hyvissä varoissa, jopa kenties rikkaita. Tosin emme olleet ansainneet satumaisia rikkauksia, joista New Yorkissa olimme uneksineet, mutta jokainen meistä omisti kuitenkin sievän rahaerän. Yankin osuus oli pienin, sillä häneltähän oli ryöstetty melkein koko Porcupine-joella tehdyn työn tulos, jotapaitsi hänen oli ollut pakko maata toimettomana kolme kuukautta, mutta oli hänelläkin tuhantisen dollaria Hangman’s Gulchissa ansaittua rahaa. Minä olin rikkain, sillä huuhdontahommani oli tuottanut enemmän kuin Johnnyn tavarankuljetus. Mutta minun osastani kuului Talbot Wardille melkoinen summa.

Kun vihdoin olimme päättäneet lähteä matkalle, muuttui mielentilamme äkkiä. Lännestä puhaltava tuuli kuivasi muutamassa päivässä maan pintakerroksen. Jätimme hyvästit kaikille ystävillemme — Danny Randallille, tri Rankinilie, Barnesiile ja eräille kullankaivajille. Danny aikoi itsekin piakkoin lähteä Sonomaan ja tri Rankin aikoi seurata häntä, sillä Sonomassa tarvittiin lääkäriä ja sitäpaitsi oli Rankin hyvin kiintynyt Dannyyn.

Otimme haltuumme Morenan perheen hevoset, kun kerran ei kukaan muukaan niitä kysynyt. Toinen eläimistä sai kantaa tavaramme, toinen luovutettiin Yankilte. Sitten käänsimme selkämme Italian Barille.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin vei uteliaisuuteni minut tälle seudulle jälleen. Useimmat vanhoista majoista olivat luhistuneet. Bella Union oli ränsistynyt raunio. Empireä käytettiin tallina, Barnesin talo ja Mortonin asunto olivat palaneet poroksi. Vain kolme vähäistä rakennusta oli enää käytännössä. Kahdessa niistä asui vanhoja ukkeleita, jotka hoitivat pikku puutarhojaan. Epäilemättä olivat he olleet täällä jo 1849, mutta en tullut asiata peränneeksi. Minulla oli liian monta synkkää muistoa näiltä main.

XXVIII luku.

PALUUMATKA.

Pääsimme pois vuoristosta joutumatta mihinkään mainittavaan seikkailuun. Tie oli liejuinen ja paikoittain veden murtama. Itse asiassa täytyi meidän monasti etsiä kauan, ennenkuin löysimme jonkin poluntapaisen maanvieremien liepeiltä.

Päästyämme edemmäksi näimme runsaasti vuoristosta muille maille muuttaneiden jälkiä. Kaikki kullankaivajat olivat lähteneet matkoihinsa. Löysimme hyljättyjä leiritarpeita ja kohtasimme varuksitta eteenpäin pyrkiviä ihmisiä. Pensaitten siimeksessä makasi sairaita, toisten vaivoin hoippuessa eteenpäin tietä pitkin. Monet olivat tyyten vailla ruokavaroja. Sadekuuron sattuessa koettivat he näyttää mahdollisimman hilpeiltä. Kaikki nämä onnettomat olivat eläviä todistuksia kullankaivuun epävarmasta kannattavaisuudesta.

Maantierosvoja ei näkynyt. En kuullut puhuttavan ainoastakaan tihutyöstä koko matkan kestäessä. Asia on muuten verrattain helposti selitettävissä. Yksin matkaavat eivät omistaneet mitään ryöstämisen arvoista ja kullan omistajat taas kulkivat suurissa joukoissa, joiden kimppuun ei ollut hyvä hyökätä. Rosvot olivat suunnanneet kulkunsa suoraan kaupunkeihin. Mutta minun täytyy myös tunnustaa, että en nähnyt esimerkkejä lähimmäisrakkaudesta tai säälistäkään. Itsekkyys oli aina etualalla. Rehellisyys oli kuitenkin tämän ajan hyveitä, ellemme ota lukuun desperadoja ja heidän kaltaisiaan. Niinpä näimme eräänä päivänä vankkurit, joiden kylkeen oli kiinnitetty paperiliuska. Siihen oli huonolla käsialalla töherretty:

»Tahtoisiko joku hyvä ihminen jäädä vartioimaan vankkureita, sillä olen tukalassa asemassa ja minun täytyy käydä noutamassa härkiäni, mutta olkaa hyvä älkääkä ottako mitään sillä minä olen köyhä ja tavarat ovat toisten omaisuutta.»

Mikäli saatoin huomata, ei mihinkään oltu koskettu. Tyydyimme lyhyihin päivämatkoihin ja matkasimme usein kiertoteitä, osittain siksi, että valtatie oli huonossa kunnossa, osittain senvuoksi, että halusimme tutustua seutuun. Sivuutimme monta pientä kullankaivajaleiriä. Kiinalaisia oli saapunut maahan runsaasti ja he kävivät tarkastelemassa hyljättyjäkin kaivantoja, toivoen kaiketi vielä jotakin löytävänsä. Alamaihin saavuttuamme keksimme yhä useampia autioiksi jääneitä valtauksia. Toiset niistä oli nähtävästi jätetty kärsimättömyyden puuskassa, toiset taas oli hyljätty hilpein mielin. Muutaman pikku kaivoksen liepeillä heilui ammattipelurin valkoiseen paitaan pyntätty variksenpelätin. Paidanrinnukseen oli kirjoitettu:

»Valtaukseni oli tyhjä.»

Ja alapuolelle:

    »Oo, Susanna, älä vetistele ollenkaan,
    vaikk’ oonkin elävänä kuollut tänne Kaliforniaan.»

Säkeistö ei ollut häävi, mutta kuvasi luultavasti mainiosti runoilijan mielentilaa.

Muutamana iltapäivänä osuimme tielle, jonka Vanha tunsi entuudestaan. Jatkoimme matkaamme moniaan penikulman, päätyen lopulta Pinen tilalle. Vanhus asui poikineen kaksi huonetta käsittävässä talossa, jonka he olivat rakentaneet tasangolle. He olivat jo ehtineet aidata pellonkin, ja aikoivat oikealla maamiehen sitkeydellä raivata vielä melkoisen alan. Hevoset oli opetettu kulkemaan auran edessä, ja jollakin ihmeellisellä keinolla oli tänne saatu kanojakin ja kukko. Näistä ukko Pine erikoisesti ylpeili. Joka ilta sulki hän huolellisesti kanat suojaan, jotteivät pedot pääsisi niiden kimppuun. Jäimme tilalle neljäksi päiväksi, ja meidän hyvinvoinnistamme huolehdittiin vallan suurenmoisesti. Koko perhe oli suuresti innostunut laakson viljelemissuunnitelmasta. Keskustelimme omenista, ohrasta, persikoista ja aprikooseista, ojituksesta ja keinotekoisesta kastelusta, sioista ja tuhannesta muusta asiasta — Johnnyn kiusaksi. Minä olin syntynyt maatilalla Uudessa Englannissa, Yank oli kokeillut maanviljelystä Alleghanyvuorten länsipuolella ja Pinen perhe oli kuokkinut maata vähän joka paikassa. Mutta täällä olivat sekä ilmasto että maaperä meille jotakin uutta. Johnny yksin pitkästyi kuuntelemiseen, mutta hän äkkäsikin sitten, että seudulla oii runsaasti riistaa, ja kulutti päivänsä metsällä.

Yank ja minä kadehdimme hiukan noita raivaajia, jotka olivat onnistuneet hankkimaan itselleen vakinaisen asuinsijan täällä.

— Toivoisinpa voivani seurata teidän esimerkkiänne, huokasi Yank.

— No, miksi ette tee niin? kehoitti ukko Pine. Tässä on sopivaa maata aivan lähellä.

— Miten saitte hankituksi alueenne? kysyin uteliaasti.

— Otin sen haltuuni!

— Mutta eikö kenelläkään muulla ole siihen oikeutta?

— Se kuuluu erääseen suureen meksikolaiseen ranchoon, vastasi Pine kärsimättömänä. Yritin kyllä selvitellä asiat oikein perinjuurin, mutta sitten tuli äijä, joka väitti omistavansa maan ja haluavansa sen myydä, ja häntä seurasi toinen äijä, joka ilmoitti olevansa omistaja ja ettei hän myy missään nimessä. Ja niin edespäin. Maanviljelyksestä he eivät tiedä hölynpölyä. Karjan laskevat laitumelle silloin kuin sattuu. Väsyin lopulta heidän kanssaan höynäämiseen, asetuin taloiksi tänne ja sillä hyvä. Jos olen jollekin velkaa, niin tottapa aikanaan velkoo. Enpä usko, että he itsekään oikein tietävät, kenen tämä alue on.

— Minä en ainakaan viitsisi panna kuntoon tilaa, josta minä hetkenä hyvänsä voisin saada lähdön, mutisin puolittain itsekseni.

— Tahtoisinpa nähdä sen onnettoman, joka yrittää häätää minut, puhisi ukko Pine.

Ylempänä vuoren rinteellä pantiin pystyyn sahalaitosta. Pinen pojat ahersivat teollisuuden kimpussa, milloin maanviljelykseltä saivat lomaa. Mitään koneistoa ei vielä ollut, mutta kaikki tarpeelliset vehkeet hankittaisiin tuonnempana, kunhan ensimmäinen sato oli saatu korjatuksi.

— Ei kiirettä mitään, selitti ukko Pine, sillä sahattua puutavaraa ei vielä kysytä erikoisesti.

— Sen kyllä uskon, irvisteli Johnny, ellette ryhdy kauppoihin hirvien ja preeriasusien kanssa.

Pine kääntyi naama totisena nuorukaiseen.

— Tämä on suurenmoinen maa, virkkoi hän, ja täällä tarvitaan kyllä puutavaraa.

— Olette aivan oikeassa, tuumi Yank.

— Miksi ette siis asetu tänne? kysyi Pine.

— Minulla on runsaasti tuhatviisisataa dollaria, selitti Yank, Sillä ei kovin pitkälle potkita, mutta ainahan sillä rnaapalasen saa kotipuolessakin.

Johnny ja minä olimme hänen kanssaan samaa mieltä. Omituinen tosiasia oli, ettei ainoakaan mies kymmenestätuhannesta vakavasti ajatellut asettumista Kaliforniaan. Tämä maa oli paikka, jossa saattoi äkkiä rikastua, mutta johon ei pitänyt jäädä.

Erosimme uutisasukasystävistämme kaipauksella, ja kun olimme päässeet lähimmän mäen laelle, katselimme hetken alapuolella avautuvaa maisemaa. Pelloksi muokattu laakso lepäsi tammineen ja pensaskatteisine mäkineen kuin horteessa auringon kultaisen valon kirkastamana. Tyvenessä ilmassa kajahtelivat kirveeniskut, ja kanojenkin hiljainen kukerrus kantautui korviimme. Viihtyisä kodin tuntu, joka kullankaivajaleirissä oli meiltä jo kokonaan unohtunut, sai meidät taas hiukan kateellisiksi.

Mutta kauanko siinä mieli haikeana pysyi. Pian jatkoimme jo reippaasti matkaamme pohtien kukin tulevaisia. Kuvittelimme mielessämme, mihin New Yorkiin päästyämme ryhtyisimme. Johnny ja minä olimme koonneet sievoisen omaisuuden, joka kyllä riittäisi peruspääomaksi melkeinpä minkälaiseen yritykseen hyvänsä kotipuolessa. Eihän meitä ikä painanut.

Sacramento oli melkein veden alla. Liejuinen joki oli tulvinut yli äyräittensä ja levittäytynyt yli koko maanpuoleisen tasangon, Kaksikerroksisten talojen asukkaat olivat siirtyneet yläkertaan, ja matalammissa taloissa asuttiin katolla. Kulkuvälineinä käytettiin kaikenlaisia kaukaloita, jotka vain veden pinnalla pysyivät. Näinpä erään miehen melovan taikinasaavissakin ja toisen kelluvan kumipatjalla. Monet käyttivät käsivarsiaan airoina.

Vuokrasimme veneen kymmenestä dollarista. Hevosemme olimme jättäneet ylängölle kaupungin ulkopuolelle. Tämän tästäkin kohtasimme ihmisiä, joiden kanssa vaihdoimme hilpeitä tervehdyksiä. Kaikki tuntuivat olevan toiveikkaita ja uskovan, että vesi piankin alenisi.

— Joka tapauksessa ovat rotat nyt hukkuneet, huusi muuan mies vastaukseksi tervehdykseemme.

Hymyilimme tälle »leikinlaskulle», sillä emme vielä tienneet rottamaanvaivasta mitään. Mutta päivää myöhemmin, saavuttuamme San Franciscoon, aloimme ymmärtää miehen sanojen merkityksen.

Soutelimme hilpeinä ympäri Sacramcntoa ja naureskelimme melkein tyhjällekin. Yhtäkkiä pudotti Johnny perämelan. Veden alta kohoavien puitten takaa hän oli äkännyt kaksi isoa savupiippua, joista tuprusi sakeita mustia pilviä.

— Höyrylaiva! äänsi Yank.

— Aivan. Vieläpä oikein uljas höyrylaiva! lisäsin minä.

Hetkistä myöhemmin olimme aluksen vieressä. Arvioimme summanmutikassa sen kantavuuden seitsemäksisadaksi tonniksi.

— Miten ihmeessä se on voitu saada tänne? tuumiskelin minä.

Ei kestänyt kauan ennenkuin laivan ympärillä jo oli soutuveneitä ihan kuhisemalla. Höyrylaivan kannet olivat mustanaan väkeä. Keulaan oli maalattu nimi, McKim.

Kaiteen ääressä seisoi virkalakkiin koristautunut mies.

— San Franciscoonko olette matkalla? huusin hänelle.

— Sinne lähdemme, täsmälleen kahden tunnin kuluttua, vastasi virkalakkiniekka.

— Paljonko matkalippu maksaa?

— Neljäkymmentä dollaria.

— Lähtekää mukaan, sanoin tovereilleni, ja tartuin laivasta riippuvaan köyteen.

— Odotahan! luikkasi Yank. — Minne hevosemme joutuvat? Ja huovat ja tämä vene?

Katsahdin ympärilleni ja näin ruuhen perässä istuskelevan nelisentoistavuotiaan pojan.

— Hei! huusin hänelle. — Tarvitsetteko paria hyvää hevosta ja muutamia huopia?

— Ei ole rahaa!

— Ei rahasta väliä. Saatte ne ilmaiseksi. Meidän täytyy matkustaa heti, tällä laivalla. Hevoset ja huovat ovat suuren, valkoisen tammen siimeksessä American-joen suulla. Pitäkää hyvänänne vain.

— Entä mitä haluatte vastapalvelukseksi? kysyi epäluuloinen nuorukainen.

— Viekää tämä vene omistajalleen — Lily nimiselle miehelle, joka asuu jossakin…

— Tiedän, keskeytti poika.

— Ja sitten on teidän luvattava, että otatte hevoset haltuunne heti. Ne on pantu liekään, joten saatte ne varmasti käsiinne.

— Hyvä! huudahti ihastunut poika, varmistuttuaan nyt siitä, että tarjous todellakin oli tehty vakavassa mielessä.

Tartuin lujasti laivaköyteen ja kapusin kannelle.

— Tulkaa pois vain! kehoittelin Johnnyä ja Yankia jotka tuntuivat vähän epäröiviltä. — Odottaminen tulee meille kalliimmaksi kuin hevoset ja huovat.

Toverini tekivät työtä käskettyä. Poika kiinnitti veneemme ruuheensa.
Tuokiota myöhemmin olimme jo matkalla virtaa alaspäin.

Tarkastimme tietysti laivan joka sopen, ja Johnny oli kovasti tyytyväinen.

— Tätä sanon jo ylellisyydeksi, selitti hän. Täällähän on tarjoiluhuone ja pelisali ja pehmeitä mattoja ja sametilla päällystettyjä tuoleja, täällä on peilejä ja soittolava ja vaikka mitä. Kukapa olisi luullut pääsevänsä tällaisille kissan päiville erämaassa?

— Minäpä tahtoisin tietää, miten tämä laiva on saatu tänne, virkoin minä. Tämähän on jokialus, jonka luulisi hukkuvan ensimmäiseen hiukankin mainittavaan aallokkoon.

Kaikki yrityksemme saada arvoitus ratkaistuksi olivat aivan turhia.
Väittely lisäsi kuitenkin uteliaisuuttamme.

— Etsinpä käsiini jonkun, joka taitaa asian selittää, sanoin lopulta.

Helpommin sanottu kuin tehty. Kapteeni oli kovin koppava mies ja lisäksi aina saavuttamattomissa, ja muu päällystö taas hääräsi mikä missäkin hommassa. Kenelläkään ei näyttänyt olevan aikaa puuttua puheisiin meikäläisen kanssa. Vihdoin viimein tapasimme konehuoneessa piippunysää imeskelevän, ruskeaksi parkitun olennon, jolla oli siunaaman lepohetki.

Esitimme vaikeasti ratkaistava kysymyksemme hänelle.

— Olemme tulleet tänne vesitse, selitti hän.

— Kap Hornin ympäri? huudahdin.

Hän heitti minuun tuikean silmäyksen.

— Tasankojen yli purjehtiminen on hiukan hankalaa, vastasi hän sitten.

Vähitellen saimme hänestä puserretuksi koko jutun. Minä en suinkaan ole mikään merimies, mutta käsitin kuitenkin McKimin suorittaneen oikean urotyön. Laivan alimmat kannet oli peitetty vahvoilla laudoilla, kaikki turhanpäiväinen koristus oli poistettu, ja näin oli alus lähetetty omin voimin suorittamaan vaivalloisen matkan Hornin niemen ympäri. Ajatelkaahan: vartavasten jokiliikennettä varten rakennettu laiva, matalassa kulkeva ja hatararakenteinen, oli pantu taistelemaan kolmen valtameren myrskyjä vastaan! Laiva selvisi kuitenkin kokeesta kaikella kunnialla; samoin suoriutui sen sisaralus Senator loistavasti, tehdessään saman matkan vähän myöhemmin. Yritys oli todella rohkea, siitä ei mihinkään pääse!

Tällä erää oli matkustajia valtava määrä, enimmäkseen kultakentiltä palaavia miehiä. Kun McKimllla matkustaminen edellytti täyteläistä lompakkoa, arvaatte, että olimme rempseätä joukkoa. Sää oli kaunis ja kuu kumotti kirkkaana paisuneen virran yllä. Meillä oli taitavia ryypynsekoittajia keskuudessamme, eteviä kortinlyöjiä, laulajia ja väittelijöitä ja jos jonkinlaisia leikinlaskijoita. Olipa jokunen riitapukarikin lisäämässä vaihtelua. Kuljeksin edestakaisin jutteluttaen ketä kulloinkin ja nauttien täysin siemauksin, ilakoiden sekä kannella että kojuissa. Ei ollut unikekoja eikä norkoilijoita joukossamme!

Keskiyön maissa seisoin kaiteeseen nojautuneena kuuta ihailemassa ja savupiipuista ryöppyäviä kipunakimppuja ihmettelemässä, kun yhtäkkiä takaani kuulin huudon:

— Mies yli laidan!

Matkustajalauma ryntäsi peräkeulaan ja minä perässä minkä ennätin. Laiva peräytyi heti ja puolikymmentä merimiestä ryhtyi laskemaan venettä vesille. Matkustajakojuista riensi pelästynyttä kansaa kannelle. Minä olin kuitenkin ollut etumaisten joukossa ja pääsin siten verraten lähelle peräkaidetta. Paikaltani saatoin selvästi nähdä mitä tapahtui.

— Hän nojasi kaidetta vasten, kuului joku innokkaasti selittävän. Rintasuoja antoi myöten ja miesparka pulahti veteen. Häntä ei ole sen koommin nähty.

Kaikki tuijottivat jännittyneinä kuun valaisemaan veteen.

— Arvatenkin on hän mennyttä kalua ikipäiviksi, huomautettiin tovin kuluttua. Eipä näy nousevan pinnalle.

Samassa kuului toiselta taholta huuto:

— Tuolla hän on!

Muutaman sadan yardin päässä laivan perästä oli tumma pää yhtäkkiä ilmestynyt näkyviin. Pelastusvene oli nyt onnellisesti laskettu veteen, ja miehistö pyrki hyvää kyytiä hukkuvan avuksi. Hetkistä myöhemmin nostettiin mies hurraahuutojen kajahdellessa veneeseen. Pian oli hän jälleen joukossamme.

Johnny tietysti.

Hän oli aivan suunniltaan, pärski ja sylki kuin hullu, ja sinkautteli hämäriä uhkauksia vielä hämärämmille henkilöille. Hänen silmänsä melkein pullistuivat päästä ja suussa kuohui vaahto. Tartuin hänen käsivarteensa. Hetkisen hän tuijotti minua ja rauhoittui sitten hiukan, vaikka hän edelleenkin änkytti pahasti. Johnny oli tavallisesti verrattain tyyni poika, ja hänen tilansa tuntui nyt kovin oudolta.

Laivan kaide oli luultavasti ollut aivan romahtamaisillaan. Johnny oli pahaa aavistamatta nojannut siihen ja yhtäkkiä suistunut veteen.

— Kenelläkään ei ole oikeutta laittaa tuollaisia kaiteita, raivosi hän,

— Rauhoitu, mies! tyynnyttelin. Olethan jälleen kuivalla, joten mitään onnettomuutta ei ole tapahtunut.

— Eikö? Vai ei? ärisi Johnny.

Ja sitten kertoi hän meille, miten hänen vyössään olleen kullan paino oli kiskonut häntä alaspäin, niin että hän jo oli ollut aivan varma kohtalostaan, kunnes viime tingassa oli onnistunut vapautumaan hirvittävästä taakastaan.

— Luulin nikahtuvani siihen paikkaan, sanoi hän.

Vyö oli lopultakin irtautunut, ja hän oli päässyt nousemaan pinnalle kovien ponnistusten jälkeen.

— Nyt on aarteeni joen pohjassa, virkkoi hän sitten tyynemmin, ja sinne se jää. Minä olen tehnyt vararikon! Hyvästi, matkasuunnitelmat!

Ympärillämme töllistelevät matkustajat ilmaisivat myötätuntonsa.

— Herra antakoon minulle anteeksi, mutta pirun huono onni teillä on ollut! huokasi muuan roteva kullankaivaja. — Kootaanko kolehti, pojat?

Miehen sanat saivat Johnnyn entiselleen. Hän oikaisi selkänsä ja sanoi:

— Olen teille hyvin kiitollinen, mutta koska yhäti olen hengissä ja terveenä, tulen armolahjoittakin toimeen. Taisinpa käyttäytyä kuin kakara äsken, mutta tuo mätä, vanha kaide sapetti minua aika tavalla. Ja nythän voidaan todistaa, että kultaa on olemassa Sacramenton alajuoksussakin, lisäsi hän virnistäen.

Isokokoinen kullankaivaja katsoa killitti Johnnyä silmiin ja pani vitkastellen kukkaronsa takaisin takin taskuun.

— Voittehan ainakin ottaa naukun hyvässä seurassa, sanoi hän.

XXIX luku.

JÄLLEEN SAN FRANCISCOSSA.

Saavuimme San Franciscoon aikaisin iltapäivällä, ja hämmästyimme kovasti muuttunutta maisemaa. Ankkuroimme pitkän laiturin ääreen, sensijaan että olisimme pysähtyneet lahdenpoukamaan ja menneet maihin lotjilla kuten aikaisemmin. Laituria jatkoi pitkä Sacramentokatu, jolla kuhisi kansaa, enimmäkseen kaiketi matkustajien vastaanottajia. Kulkijain joukossa havaitsin monta erikoistyyppiä, joita en ollut nähnyt täällä ensi vierailun aikana muutamia kuukausia sitten. Niinpä näin teräväpiirteisiä konttori- ja liikemiehiä, jotka eivät kuunaan olisi jaksaneet tehdä kullankaivajan ruumiillista voimaa kysyvää työtä; näin kulkureita, jotka luultavasti eivät olisi mistään hinnasta ryhtyneet minkäänlaiseen työhön; näin luihukasvoisia veijareita, jotka eivät vähimmässäkään määrässä muistuttaneet rohkeita maantierosvoja, ja lopuksi näin joukon nuoria kokemattomia keltanokkia, joilla vielä oli paljon opittavaa ja jotka todennäköisesti hukkaisivat viimeisenkin penninsä, ehkäpä henkensäkin, kokemuksia kootessaan. Katuvierellä seisoi pirtutynnörille kavunnut saarnaaja, joka näytti huvittavan melkoista kuulijakuntaa.

Johnnyn hyvä tuuli oli palannut hänen havaittuaan, että muuan Italian Barissa hankittu arvokas timantti oli edelleenkin tallella hänen taskussaan.

— Ei tullutkaan konkurssia vielä, riemuitsi hän. Kyllä te minua morkkasitte, kun tämän kiven ostin, mutta viisaastipa tein. Toivon vain, että olisin ostanut vielä toisenkin!

Nousimme laiturille ja tunkeuduimme väkijoukon läpi, pohtien asioitamme.

— Ensin sijoitan jalokiveni mahdollisimman edullisesti, tuumi Johnny kieltäydyttyään lainaamasta minulta rahaa, ja sitten leikkuutan tukkani ja partani. Seuraavana ohjelmanumerona on kylpy, sitten uusien vaatteiden hankinta, ruoka ja juoma — ja senjälkeen etsimme käsiimme Talbot Wardin sekä tiedustelemme häneltä, miten hän on käyttänyt Hangman’s Gulchista tänne lähettämämme kullan.

Ohjelma tuntui kaikin puolin hyvältä. Kuljimme eteenpäin vakavassa aikomuksessa ryhtyä heti suunnitelmaa toteuttamaan. Mutta »heti» osoittautuikin suhteelliseksi määritelmäksi — meillä oli liian paljon nähtävää.

Ensin pysähdyimme kuulemaan, mitä saarnamiehellä oli sanottavana. Hän oli pitkä, laiha mies, kasvoiltaan hauskan näköinen, vaikka silmissä olikin kiihkoilijan katse. Hänellä oli yllään pitkä, musta takki, mutta päähinettä ei näkynyt. Kuuntelijoita osoittautui olevan melkoisesti, ja kaikesta päättäen osasi hän pitää heidän mielenkiintonsa vireillä.

— Tehän seisotte whiskytynnörillä! huomautti joku, ja väkijoukko ulvoi ihastuksesta.

— Aivan oikein, ystäväiseni, vastasi saarnaaja suopeasti, ja uskallanpa väittää, että whiskytynnöriä nyt ensi kerran käytetään todella hyvään tarkoitukseen! Tynnörissä piileksivä peto on vaaraton niinkauan kuin se on jalkojemme alla. Älkää salliko sen koskaan päästä pitemmälle!