language: Finnish

KULTAHUNTU

Satuja prinsessoista ja muista olennoista

Kirj.

HANNA CEDERHOLM

Suomennos

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

SISÄLLYS:

Kultahuntu.
Pikku Pentti ja prinsessa.
Hyr-ryr ja punainen kerä.
Miten Pekka pelasti prinsessan.
Suunnaton aarre.
Neljä veljestä.
Kurt aseenkantaja.
Taivas ja maa hukkuvat.

KULTAHUNTU.

Sattuipa kerran, että prinsessan kaikki kamarineidot olivat kerääntyneet linnan kehruutupaan, mutta kukaan ei ajatellutkaan rukkeja, jotka olivat rivissä seinän vieressä.

Sinä päivänä oli neidoilla muuta tehtävää, kuin kiertää valkeata pellavaa hennoilla sormillaan, sillä maassa vallitsi suuri puute. Kuningas ja kuningatar olivat päättäneet olla hyvänä esimerkkinä alamaisilleen, ja nyt oli kaiken linnan naisväen avustettava työtä köyhien hyväksi.

Pehmeästä villasta oli kudottava sukkia ja lämpimiä nuttuja. Valkaisematon kangas ommeltava paidoiksi. Raidallinen puoliväliä takeiksi ja hameiksi, ja paksu tiivistetty sarka leikattava päällysvaatteiksi. Kaikki nämä tavarat oli sitten jaettava hätääkärsiville ihmisraukoille, ja jokaiselle aikoi kuningas vielä tämän lisäksi antaa kirkkaan hopeataalarin.

Tällainen oli kuninkaan ja kuningattaren päätös, ja sentähden olivat prinsessan kaikki kamarineidot kerääntyneet kehruutupaan. Kuningatar hovinaisineen leikkasi ja jakoi työt.

Keskellä lattiaa oli suuri pyöreä pöytä. Sen ääreen istuutuivat neidot käsitöineen toinen toisensa jälkeen. Prinsessakin oli istuutunut pöydän ääreen, mutta käsityö lepäsi hänen helmassaan ja hän katseli vilkkaasti ympärilleen.

— Mitä sinä teet, Keijukka? sanoi hän vasemmalle vierustoverilleen.

— Tästä tulee rohdinpaita Torpanmäen vanhukselle, sanoi Keijukka.

— Onpa kangas karkeata, sanoi prinsessa.

— Puhdasta se on ja vahvaakin, sanoi Keijukka. Mutta prinsessa katsoi jo toisaalle.

— Mitä sinä teet, Aunikki? sanoi prinsessa oikeanpuoleiselle vierustoverilleen.

— Tästä tulee vuohennahkatakki Isonjärven Pikku-Ollille, sanoi Aunikki.

— Sepä on painava, sanoi prinsessa.

— Pehmeä se on ja lämmin, sanoi Aunikki.

Mutta prinsessa oli jo kääntynyt pois.

— Mitä sinä teet, Helli? kysyi prinsessa neidolta, joka istui häntä vastapäätä.

— Tästä tulee kameelinlankahame Syväsuon eukolle, sanoi Helli.

— Tummapa se on, sanoi prinsessa.

— Se on pitkä ja leveä, sanoi Helli.

Prinsessa katseli sylissään olevaa työtä, otti lankarullan ja pujotti langan neulansilmään. Mutta ommeltuaan muutaman piston antoi hän työn jälleen vaipua.

— Tämä ei ole ollenkaan hauskaa, kun kaikki on niin rumaa, sanoi hän.

— Sinä puhut ymmärryksesi mukaan, sanoi kuningatar, joka paraillaan leikkasi sarkahousuja.

— Äiti kulta, sanoi prinsessa, täällä sisällä on niin synkkää, pärevalkea sihisee ja pihisee eikä ota palaakseen, ja talikynttilät käryävät pihdeissään. Kaikki ommeltava on niin raskasta, niin tummaa ja paksua, että ihan silmät väsyvät jo pelkästä sen katselemisesta. Anna minun ottaa esille kullalle hohtava pukuni, ompelen siitä hunnun.

— Älähän toki, lapsikulta, sanoi kuningatar, pukuhan on kaikkein parhaimpasi, et sinä sitä voi leikata rikki.

— Mutta ajattele, miten se valaisisi huoneen, sanoi prinsessa.

— Ja saanko kysyä, mitä sitten panet yllesi tanssiaisiin toisena joulupäivänä, sanoi kuningatar.

— Ehkä Helli pesisi vanhan harsopukuni, sanoi prinsessa kyynelsilmin.

— Sen varmasti teen, sanoi Helli. Samassa astui kuningas sisään.

— Ovatpa täällä hyppyset ahkerina, sanoi hän hykerrellen käsiään. Mutta mitä näenkään, tyttäreni, prinsessa, istuu työttömänä. Mitä ajattelet, lapseni, etkö sinäkin tahdo vetää korttasi kekoon?

— Asia on niin — — —, sanoi prinsessa.

— Että minä pesen prinsessan harsopuvun, sanoi Helli.

— Mitä tämä merkitsee? sanoi kuningas.

— Asia on niin — — —, sanoi prinsessa.

— Että tyttäremme tahtoo ommella hunnun kullanhohtoisesta tanssiaispuvustaan, sanoi kuningatar.

— Hunnun, sanoi kuningas, mitä sinä sillä teet?

— Annan sen köyhille, sanoi prinsessa.

Kuningas purskahti nauruun. Ei se paljon lämmitä, sanoi hän, mutta kun hyvästä sydämestä, jotakin antaa, tuottaa se kait siunausta. Anna vain köyhille huntu, lapseni, vai mitä äiti sanoo?

Kuningatar nyökkäsi armollisesti, ja prinsessa kapsahti kuninkaan kaulaan. Sitten tuotiin kullanhohtoinen puku. Kaikki neidot kurkottivat kaulaansa, kun se levitettiin pöydälle, ja kultalangat loistivat pärevalkean ja talikynttilöiden valossa tehden huoneen heti valoisammaksi.

— Siinä näette, sanoi prinsessa, enkös minä sanonut. Ja hän otti suuret sakset, ruveten leikkaamaan rikki pukua, josta oli itse niin iloinnut sen saadessaan. — Huntuni nimeksi pannaan Kultahuntu, sanoi hän, ja kauniimpaa kuin se ei ole koko maailmassa! Sitten hän rupesi ompelemaan innokkaasti.

Kukaan ei ajatellut, mistä mahtoi johtua, että työ äkkiä kävi niin helpoksi ja hauskaksi, kaikki juttelivat kilvan, eivätkä vanhat hirret kehruutuvan tummuneissa seinissä pitkiin aikoihin olleet nähneet niin iloisia kasvoja. — — —

Jouluaaton edellisenä päivänä oli kaikki valmista, ja nyt oli vaatteet jaettava. Kansa oli kerääntynyt linnan pihalle, ja kuningas, kuningatar, prinsessa ja koko hovi seisoivat suurella parvekkeella.

— Tässä on hame Syväsuon eukolle, sanoi kuningatar, ja kun eukko seisoi niiaten parvekkeen edessä, antoi kuningas hopeataalarin hänen käteensä.

— Tässä on rohdinpaita Torpanmäen vanhukselle, sanoi kuningatar taas, ja vanhuskin sai kuninkaalta hopeataalarin.

— Tässä on vuohennahkatakki Suurjärven Pikku-Ollille. Pikku-Ollin silmät tulivat yhtä pyöreiksi kuin hopeataalarit, kun hän älysi saavansa kaiken tämän.

Toinen toisensa jälkeen astui parvekkeen luo, ja kaikilla heillä kotiin lähtiessään oli kirkas hopeataalari ja uusi vaatekappale pyhäksi. Mutta kukaan ei vielä ollut saanut Kultahuntua.

Prinsessa seisoi kuninkaan ja kuningattaren vieressä. Hänellä oli huntu kädessään, mutta hänen oli mahdoton ratkaista, kenelle sen antaisi. Kun hän nyt seisoi ulkona kylmässä, ja kirkas päivänvalo loisti silmiin, tuntui lahja niin mitättömältä. Hän katseli salaa huntua ja ajatteli, että lämmittää se tosiaankaan ei voinut.

Silloinpa huomasi hän vanhan vaimon ontuen tulevan parveketta kohden, ja kaikki vaatteet olivat jo lopussa. Ei ollut enää mitään annettavaa.

— Sinäkö siellä, Riitta-muori, sanoi kuningatar, missä olet näin kauan viipynyt? Nyt ei ole kerrassaan mitään jäljellä.

— Tie oli niin liukas ja vaivalloinen, sanoi Riitta-muori. Arvasin, että tulen myöhään. Aina minulle raukalle käy huonosti.

— Niin, sanoi kuningas, säkissä ei ole ainoatakaan taalaria enää.

— Ja minulla on vain kullanhohteinen huntu, sanoi prinsessa, tuntien itsensä onnettomaksi, kun ei hänellä ollut mitään tummempaa, painavampaa ja lämpimämpää. Mutta jos tahdot sen, saat sen kernaasti.

— Kiitos, sanoi Riitta-muori, mökkini on ihan maantien vieressä, joten kaikki näkevät ikkunasta sisälle. Ehkä harsonpalanen ikkunan edessä vähän parantaisi asiaa.

— Aurinko kurkistaa joka tapauksessa sisälle, sanoi prinsessa tullen äkkiä säteilevän iloiseksi.

Seuraavana päivänä, kun Riitta-muori katseli tielle, ei hän voinut ymmärtää, miksi kaikki näytti niin erilaiselta. Hän ei oikein tuntenut itseäänkään ja huomasi kuitenkin, tarkemmin katsoessaan, että kaikki oli vanhalla paikallaan. Niitty oli tien vieressä ja järvi niityn alla, järven takana oli metsä ja metsän takana vuori. Mutta lumi ei milloinkaan ollut näyttänyt niin valkoiselta, ilma ei koskaan ollut kimaltanut niinkuin tänään, eikä aurinkokaan ennen ollut loistanut niin kirkkaasti taivaalla.

Riitta-muori pani kiireesti kahvipannun tulelle. Koko ajan hyöriessään hän hyräili itsekseen jotakin vanhaa laulunpätkää, jonka oli nuoruudessaan kuullut.

Äkkiä kuului koputus ovelta. Ulkona seisoi vain vaeltava kisälli, ja sellaisia ei Riitta-muori juuri suosinut, mutta tänään oli tämäkin asia vähän toisin. Nuorukainen näytti oikein siistiltä ja otti sisään astuessaan heti lakin päästään.

— Hyvää päivää, muoriseni, sanoi hän, ikkunanne loisti niin kirkkaasti, että minun täytyi poiketa sisälle. Teilläpä on siistiä ja somaa jo näin aamulla. Tuntuu ihan siltä, kuin tulisi kotiin.

— Vai siltäkö tuntuu? Riitta-muori katseli hieman ihmeissään ympärilleen. Aurinko loisti sisälle Kultahunnun läpi, ja kahvipannu kiilsi uunilla.

— Niinpä niin, sanoi Riitta-muori, huonomminkin voisi olla, eihän sitä käy kieltäminen. Nyt saattekin kupin kuumaa kahvia ja oikein vehnäsen kera.

Kisällistä maistuikin kahvi, ja kun hän oli lähdössä, käänteli hän lakkia käsissään. — Ehkä voisin tuoda jonkin tuulen kaataman puun metsästä ja hakata muutaman halon, sanoi hän, eihän tuo kait olisi haitaksi näin talvipakkasella. Luulisinpa, ettei teillä, muoriseni, ole juuri liikoja puita.

Ennenkuin Riitta-muori osasi odottaakaan, oli kisälli jo täydessä työssä. Hänen hakatessaan tuli naapuritalon emäntä kahlaten kinoksien lomitse.

— Mitä näenkään, huusi hän jo kaukaa, onko Riitta-muori ottanut rengin?

Riitta-muori ymmärsi leikin ja pyysi emäntää käymään sisälle, koska kahvi sattui olemaan kuumaa. Mutta niin pian kuin naapurin emäntä oli astunut ovesta sisälle, löi hän hämmästyksestä kätensä yhteen.

— Enpä ole ennen huomannut, miten somaa täällä on, sanoi hän katsellen joka taholle. Aurinkokin paistaa niin kauniisti, että ihan sydän ilosta sykähtää, tuumaili hän seistessään akkunan luona ja katsellessaan ulos prinsessan hunnun läpi.

Emäntä, joka koko ikänsä oli ollut tyly ja saita, niin suuren talon emäntä kuin olikin, tunsi äkkiä mielensä kumman helläksi. Hän nieli nielemistään eikä saanut sanaakaan sanotuksi. Niin oudot olivat ne ajatukset ja tunteet, jotka pyrkivät esille.

— Lähdenpä taas, sanoi hän viimein, tulinkin vain kysymään, ettekö tahtoisi, Riitta-muori, tulla meille pyhiksi, te kun olette niin yksin täällä tuvassa.

Riitta-muori ihan hämmästyi. — Olen niin tottunut yksinäisyyteeni, sanoi hän vähän vitkaan.

Mutta siitä ei emäntä tahtonut kuulla puhuttavankaan; hän lupasi lähettää lapset noutamaan Riitta-muoria tolppakelkalla, niin ei tarvitsisi kahlata hankien läpi. Eihän toki voinut kieltää. Ja niin innokas oli emäntä, että Riitta-muorikin, joka jo ennestään oli iloinen, lopulta oikein mielellään ajatteli lähtöään. Olihan totta, että hänellä oli puute ja vaikeat ajat, kun ei edes ollut ehtinyt ajoissa linnaankaan saamaan hopeataalaria. Ruokakaappi oli enimmäkseen tyhjä, se oli myönnettävä, ja olisihan ihanaa viettää joulua riisryynipuuron ja läskin ääressä.

Tuntui kuitenkin vähän raskaalta ottaa vain vastaan Isontalon emännältä, kun ei itsellä ollut mitään annettavaa.

Riitta-muori katseli apua etsien ympärilleen, ja niin hänen silmänsä osuivat Kultahuntuun ikkunassa. Huntu oli niin pitkä, että se ulottui lattiaan saakka. Riitta-muori sai pöydältä käteensä sakset ja leikkasi hunnusta sopivan kaistaleen. Sitten kääntyi hän emännän puoleen.

— Kiitoksia vain, taidanpa sitten tulla, sanoi hän, ja ellette vähäksy, niin olkaa hyvä ja ottakaa tämä pala minulta joululahjaksi.

Kotiin tullessaan oli emäntä iloisempi kuin koskaan ennen. Hän rupesi heti tupaa siistimään ja viimeksi naulasi hän Riitta-muorilta saamansa huntupalasen ikkunaan, sillä olihan ihan merkillistä, tuumi hän, miten huntu koristi Riitta-muorin nokista tupaa.

Niin tapahtui täälläkin.

— Näkyypä heti, että joulu on talossa, sanoi isäntä sisään astuessaan. Ja vaikka oli tavallisesti ärtyisä, pysähtyi hän nyt oven suuhun ja kopisteli lumen jaloistaan, ennenkuin astui peremmälle.

Kaikki muutkin ovesta tulijat ajattelivat isännän tavoin, ettei iso tupa koskaan ollut näyttänyt niin korealta kuin tänään. Kultahuntu kimalsi ja loisti ikkunassa, ja tarvitsi vain vilkaista siihen, niin heti kävi mieli iloiseksi.

Riitta-muori haettiin tolppakelkalla, eikä kukaan talossa muistanut ennen viettäneensä niin hauskaa joulua. — — —

Pian tiesi koko kylä, että Isossatalossa ja Riitta-muorin mökissä oli jotain erikoista. Kohta ovesta tultua tuntui niin kotoisalta ja hyvältä ja heti huomasi olevansa tervetullut. Jos pannussa sattui olemaan lientä, sai kahvitilkkasen, ellei ollut, niin hyväpä niinkin.

Huntu loisti ikkunassa niin ihmeellisesti, että sinnepäin katsoessa tuli sydänjuuria myöten iloiseksi.

Kaikkein ihmeellisintä oli kuitenkin, ettei ilo enää poistunut. Ympärillä oli valoisampaa, missä hyvänsä kulkikin, pakkanen ei tuntunut niin purevalta, eikä puute niin kovalta.

Eipä kulunut kauan, ennenkuin ulkopitäjissä jo kerrottiin, että kansa tällä kulmalla oli muuttunut, ja sen olot tulleet paljoa paremmiksi. Matkalaiset, joita kulki seudulla, kertoivat kummia asioita. Alkoi tulla ihmisiä kaukaa katsomaan, oliko totta kaikki, mitä kerrottiin.

Sekä Riitta-muori että Isontalon emäntä jakoivat mielellään hunnustaan. Oli tarpeeksi, kunhan heillä oli palanen ikkunansa edessä. Se loisti ja valaisi joka tapauksessa.

Niinpä joutui palasia prinsessan kullanhohteisesta hunnusta taloihin ympäri maata. Aina kaukaisissa erämaan mökeissäkin saattoi nähdä sen loistavan.

Prinsessa vain ei tiennyt mistään. Hän oli tyytyväinen, kun Riitta-muori iloitsi hänen rakkaasta hunnustaan. Ei hän saattanut tietää, että ken vain katseli Kultahunnun läpi, sen elämä tuntui muuttuneen. Eikä hän aavistanut, että moni ihminen näki kaiken kauniin ja hyvän elämässä vain siksi, että pieni palanen Kultahuntua riippui ikkunan edessä.

PIKKU-PENTTI JA PRINSESSA.

Pentti-kyläsepän mökki oli ihan tienristeyksessä. Iso maantie tuli pääkaupungista ja vei edelleen sisämaahan, kun taas läntinen tie vei suurelle merelle ja avaraan maailmaan sen toiselle puolen.

Juuri siitä syystä, että niin monta tietä lähti tienristeyksestä, oli Pentti-kyläsepän valitsema pajanpaikka hyvä. Tulivatpa matkustavaiset miltä suunnalta tahansa, niin he aina pysähtyivät pajan luo. Milloin oli kenkä irtaantunut hevosen jalasta, milloin potkurauta tylsynyt, tai houkutteli vain ahjosta tuleva valo matkustavaiset sisälle lämmittelemään käsiään hiilloksen edessä, sillävälin kuin hevoset vähän hengähtivät. Aina vaihdettiin ohimennen muutama sana. Pentti-kyläseppä kuuli uutisia idästä ja lännestä, etelästä ja pohjoisesta, ja Pikku-Pentti, joka hoiti palkeita, heristi korviaan, niin että oikein huomasi niiden joka päivä kasvavan.

Pentti-kyläseppä oli hiljainen mies, joka hoiteli taitavasti moukariaan eikä paljoa huolinut kuulemistaan, mutta Pikku-Pentti painoi puheet mieleensä.

— Kuulehan isä, sanoi hän eräänä iltana, heidän istuessaan tuvassa äidin valmistaman illallisen ääressä, — nyt on prinsessa Kultakutri naimaiässä.

— Mistä sinä sen tiedät? kysyi seppä.

— Hän on minun ikäiseni, sanoi Pentti, ja etkö kuullut, kun kauppiaat kertoivat, että hänestä on tullut kovin kaunis?

— En huomannut sitä, sanoi seppä.

— Minäpä huomasin, sanoi Pikku-Pentti, ja nyt lähden kaupunkiin häntä katsomaan.

— Älä puhu tyhmyyksiä, sanoi Pentti-kyläseppä, sinä hoidat palkeita ja sillä hyvä.

— Isä kulta, sanoi Pikku-Pentti, kyllähän minä työni teen niin hyvin kuin taidan, ei sitä kenenkään tarvitse epäillä, mutta kun tunnollisesti aherran Martin päivään saakka, saan kai lomapäivän ja voin silloin käydä pyhänä kaupungissa, eikö niin?

Tämä oli isän mielestä järkevää puhetta, ja kun ei hänellä ollut syytä panna vastaan, antoi hän suostumuksensa.

Pikku-Pentti hoiti palkeita kuin mies, ja oli entistä nopeampi töissään. Kun seppä lähti päivällislevolle, otti Pikku-Pentti pienimmän moukarin ja takoi itse. Mutta kenellekään ei hän kertonut, mitä takoi.

Tuli sitten pyhä.

— Saat nyt sitten lähteä, koska tulin luvanneeksi, sanoi isä ja sopi erään ajomiehen kanssa, jolla oli matka kaupunkiin, että Pikku-Pentti sai istua hänen rattaittensa takaistuimella.

Pikku-Pentti puki ylleen pyhävaatteet ja painoi lakin päähänsä. Ainoana matkatavarana oli hänellä siniruutuinen mytty tuvan kirstulla.

— Mitä sinun mytyssäsi on? sanoi äiti, se on painava ja kilisee niin kummasti.

— Äiti kulta, sanoi Pentti, ei siinä mitään erinomaisempaa ole, eikä siitä taida hyötyäkään olla, mutta otanpahan sen nyt kuitenkin mukaani.

— Jumala siunatkoon sinua, poikaseni, sanoi äiti silittäen Pikku-Pentin hiuksia, sillä hän oli aina ollut hyvä poika. Kun Pikku-Pentti kiipesi kärryjen takaistuimelle, seisoi isä pajan ovella ja nyökkäsi hänelle.

— Mitä asiaa sinulla on kaupunkiin? kysyi ajomies, kun he olivat jonkun matkaa ajaneet.

— Menen linnaan syömään Martinpäivän hanhea, sanoi Pikku-Pentti.

— Onneksi olkoon! sanoi ajomies ja nauroi niin, ettei voinut istua suorana kärryissä.

Kun he tulivat pääkaupunkiin, astui Pikku-Pentti alas rattailta, kiitti hyvästä kyydistä ja lähti suoraa päätä kuninkaan linnaan.

Hän pujahti sisään takaportista, jonka luona ei ollut vahtia, nousi portaita ja kulki käytävän läpi suoraan kuninkaalliseen keittiöön. Siellä seisoi mestarikokki kääntämässä Martinpäivän hanhea vartaassa tulen yläpuolella. Hän oli punainen kuin kukko ja äkäinen kuin kalkkuna. Kaikki alikokit ja kyökkipojat olivat juosseet linnanpihalle katsomaan kuinka kuningas koko komeudessaan nousi ratsaille mennäkseen vastaanottamaan korkeita vieraita, joiden tänään piti syödä linnassa Martinpäivän hanhea.

— Sen sanon, sanoi mestarikokki, että tätä hanhea ei kannattaisi tarjolle panna, ellen itse korkeassa persoonassani seisoisi sitä tässä kääntämässä.

— Odotahan, sanoi Pikku-Pentti, minulla taitaa olla sopiva varras — ja samassa hän avasi sinisen myttynsä.

— Ohoo, sanoi mestarikokki, voit toki arvata, että parempia vartaita kuin meillä täällä linnassa ei ole koko maailmassa.

— Saadaanpa nähdä, sanoi Pikku-Pentti. Tämän vartaan olen itse takonut, ja se on sellainen, ettei siinä mikään paisti pala, sillä se pyörii itsestään.

— Näytä, sanoi mestarikokki epäluuloisesti. Mutta kun hän oli pannut lihavan hanhen vartaaseen, ja se itsestään pyöri tulen yläpuolella, ihastui hän ikihyväksi.

— Nyt mekin lähdemme linnanpihalle, sanoi hän, ja sitten saat palan hanhea päivälliseksi.

Mutta kun he tulivat linnanpihalle, oli siellä suuri hälinä. Kuningas tahtoi välttämättä ratsastaa lempiraudikollaan, ja siltä oli juuri pudonnut kenkä vasemmasta takakaviosta. Se aristeli jalkaansa, ja asia näytti arveluttavalta.

— Minä tahdon ratsastaa raudikolla! sanoi kuningas ja polki jalkaa, niin että kruunu meni vinoon.

Tallirengit juoksivat ympäri pihaa kuin sokeat kanat, ja ylihovimestari repi harmaita hiuksiaan.

— Voi minua onnetonta, huusi hän, eikö täällä ole yhtään seppää?

Silloin astui Pikku-Pentti kumartaen esille. — Ellei muuta tarvita, niin ehkä voin auttaa.

— Tulen joka tapauksessa liian myöhään ottaakseni vastaan korkeasti kunnioitetut vieraani, sanoi kuningas onnettomuutta ennustavalla äänellä.

Armollinen herra kuningas, sanoi Pikku-Pentti ottaen auki siniruutuisen myttynsä, tässä on hevosenkenkä, jonka itse olen takonut, ja joka on sellainen, että kun se pannaan hevosen vasempaan takakavioon, niin ei ratsastaja koskaan myöhästy, olipa matka miten pitkä tahansa. Samassa nosti hän tottuneesti raudikon vasenta takajalkaa, ja yks' kaks' oli hän naulannut kengän kiinni.

— Kiitos, sanoi kuningas, ja armon aurinkona valaisi hänen hymynsä äkkiä koko linnanpihan. Tässä saat aluksi kirkkaan kultarahan ja sitten voit väen kanssa syödä Martinpäivän hanhea ja juoda maljani.

— Voikaa hyvin kaikkityyni, sanoi kuningas ja viittasi hyväntahtoisesti kädellään, jää hyvästi, rakkahin sydänkäpyni, sanoi hän lähettäen lentosuukon linnan portaille päin. Kun Pikku-Pentti katsoi sinne, näki hän prinsessan seisovan alimmalla astuimella, ja hänen kiharansa loistivat auringossa kuin kulta.

Hänen ympärillään loisti niin, että Pikku-Pentin mielestä oikein koski silmiin. Kyllä oli totta, että hän oli kaunis! Äkkiä Pikku-Pentti huomasi, että he olivat kahden, sillä kuningas oli ratsastanut laskusillan yli, ja kansa seurasi häntä hurraten.

Kuinka olikaan, ei edes näkynyt yhtään kamarineitoa, vaan prinsessa seisoi ihan yksin portailla.

— Sinäkö autoit isää? kysyi prinsessa ja katsoi Penttiä silmiin.

— Ei siitä kannata puhua, sanoi Pentti ottaen lakin päästään.

— Oli se kuitenkin hyvin tehty, sanoi prinsessa, astui alas portaalta ja ojensi sormenpäänsä Pentille.

Pentti punastui ihan otsaa myöten.

— Kaikkein armahin pikku prinsessa, sanoi hän, minä olen Pikku-Pentti tienhaaran luona olevasta pajasta ja olen tullut kaupunkiin sinua katsomaan.

Prinsessa väistyi askeleen taaksepäin, mutta Pentti ei sitä innoissaan huomannut.

— Olen tuonut sinulle jotakin, sanoi hän ja rupesi avaamaan siniruutuista myttyään, mutta huomaan, ettet sitä lainkaan tarvitse.

— Mitähän se on? sanoi prinsessa tullen hiukan lähemmäksi.

— Pieni avain vain, jonka olen takonut, sanoi Pikku-Pentti; kun sinulla on se kädessäsi, avautuvat kaikkien sydänten ovet sepposen selälleen.

— Kiitos, sanoi prinsessa, minäpä koetankin sitä ensinnä sinuun, ja samalla katsoi hän nauraen Penttiä silmiin.

Pikku-Pentti tuli yhtä kalpeaksi kuin äsken oli ollut punainen, mutta ei sanonut sanaakaan, katseli vain, hänkin puolestaan, prinsessaa suoraan silmiin kirkkaalla luottavalla katseellaan. Viimein prinsessa hämmentyi ja katsoi pois.

— Hyvästi ja paljon kiitoksia, sanoi hän. Jää tänne päivälliseksi, niin saat syödä Martinpäivän hanhea ja juoda isän maljan väen kanssa.

— En sanoi Pikku-Pentti ihmetellen, mistä sai rohkeutensa, kun en saa istua sinun vieressäsi, en huoli koko komeudesta! — Samassa kietoi hän kätensä prinsessan ympärille ja suuteli häntä keskelle suuta. Prinsessa huudahti, ja Pentti itse oli yhtä ihmeissään teostaan.

— Herra antakoon minulle anteeksi! sanoi hän katsellen pitkään itkevää prinsessaa, — en tarkoittanut pahaa.

Sitten otti hän siniruutuisen myttynsä ja lähti linnan pihalta raskain sydämin.

— Menenpä saman tien kotiin saakka, ajatteli hän, ja parasta olisi ollut, kun en sieltä olisi lähtenytkään.

Hän kulki kaupungin portin läpi ja edelleen valtamaantietä pitkin, kunnes viimein tuli tienristeykseen, jossa Pentti-kyläsepän mökki oli. Tuvassa istuutui hän nurkkaan ja näytti niin miettiväiseltä, että äiti kävi levottomaksi.

— Eikö sinulle käynyt hyvin kaupungissa, Pentti pieni? sanoi hän silitellen kömpelösti kosteat hiukset pois Pentin otsalta.

— Kyllähän minun hyvin kävi, sanoi Pentti katsoen kiitollisesti äitiin.

— Ehkei prinsessa ollutkaan kaunis, sanoi seppä, joka samassa tuli sisään. Oli kuin olisi isketty tulta, Pentin ympärillä ihan säkenöi, kun hän nousi pystyyn.

— Maailmassa ei ole mitään kauniimpaa, sanoi hän, mutta taidanpa lähteä taas.

— Minne nyt menet? sanoivat seppä ja hänen vaimonsa yht'aikaa.

— Lähden sydänmaahan päin, sanoi Pentti, sillä kohta kuninkaan väki taitaa tulla minua hakemaan.

— Et suinkaan sinä ole mitään rikosta tehnyt? sanoi äiti.

— En ole tehnyt väärin, mutta ehk'en oikeinkaan, sanoi Pikku-Pentti, puristi äidin ja isän kättä sekä pyysi, etteivät he olisi hänestä huolissaan; kyllä hän toimeen tulisi ja menettelisi aina parhaan ymmärryksensä mukaan.

Pentti kyläsepän mökki tuntui tyhjältä kun Pikku-Pentti oli poissa. Seppä oli ottanut itselleen apulaisen pajaan, ja äiti teki töitään kuten ennenkin. Usein, kun ei kukaan nähnyt, pyyhkäisi hän kyyneleen silmän nurkasta.

Aika vain ei pysähdy, ja pian oli vuosi vierähtänyt siitä päivästä, jolloin Pikku-Pentti lähti. Eräänä iltana koputettiin tuvan ovelle, ja kun seppä avasi, seisoi Pikku-Pentti ulkona. Seppä syleili häntä ja taputti selkään. Äiti itki ilosta, ja vähälläpä oli, ettei Pikku-Penttikin itkenyt.

Työtä hän oli tehnyt ja ahertanut tunnollisesti; näkisipä vain isä, miten taitavaksi hän oli tullut ammatissaan; tämä tosin kuulosti kerskailulta, mutta sitä hän ei tarkoittanut. Oli muuten ihmeellistä, miten vaikeata oli unohtaa asioita, joita ei tahtonut muistaa. Ja ikävöinyt hän oli.

— Nyt sinä varmaan jäätkin tänne? sanoi äiti.

Mutta Pikku-Pentti arveli, ettei se käynyt päinsä. Nyt oli hänen lähdettävä länteen päin, ehkä meren tuolle puolen.

— Onko prinsessa jo naimisissa? kysyi hän ikäänkuin ohimennen.

— Eikä ole, sanoi sepänväki, vaikka kyllä kosijoita riittää. Oi voi, miten monet hovivaunut tästä viime vuoden aikana ovat ajaneet ohi! Ja kuitenkin olivat useimmat prinssit tulleet laivoilla meritse.

— Jopa täytyykin taas lähteä, sanoi Pikku-Pentti eikä suostunut jäämään, vaikka toiset miten pyysivät. Ei vain pitänyt hänestä huolehtia, kyllä hän toimeen tuli ja menetteli parhaan ymmärryksensä mukaan.

Kun hän oli lähtenyt, kävi Pentti-kyläsepän mökki entistä hiljaisemmaksi, eivätkä äidin mielestä edes ajatukset osanneet oikein meren taakse.

Päivä kului toisensa jälkeen, kuukausi kuukauden perästä, ja kohta oli vierähtänyt kaksi vuotta siitä, kun Pentti lähti länteenpäin. Eräänä iltana koputettiin tuvan ovelle, ja kun Pentti-kyläseppä avasi, oli Pikku-Pentti ulkopuolella.

— Tässä olen taas, sanoi hän syleillen isää ja äitiä.

— Hän oli purjehtinut yli merien ja matkannut vierailla mailla, ja näkisivätpä vanhemmat, miten hän oli edistynyt ammatissaan! Nyt ei hän enää takonut rautaa ja terästä, vaan nyt oli hänellä alasimellaan hohtavinta hopeaa. Hän takoi juomakannuja, kastemaljoja ja alttariastioita. — Mutta mitä tähän maahan oikein kuuluu, kysyi hän ikäänkuin ohimennen, joko prinsessa on naimisissa?

— Ei ole, sanoi sepänväki, kuningas kyllä toivoi, mutta prinsessa ei tahtonut; ei mikään kosija ollut hänelle kyllin hyvä, eikä voitu käsittää, miksei kukaan häntä miellyttänyt. Kuningas ja kuningatar olivat vanhoja, ja kun he kerran kuolevat, mahtaa prinsessan olla vaikea yksin hallita valtakuntaa.

— Kyllä aika neuvon tuo, sanoi Pentti.

— No, nyt sinä kai jäät kotiin, Penttiseni? sanoi äiti silitellen hämillään Pentin päätä, niinkuin oli tehnyt hänen lapsena ollessaan.

Ei se käynyt laatuun, selitti Pentti, sillä nyt oli lähdettävä itää kohti, ehkäpä aina itämaille saakka. Raskasta oli lähteä taas, mutta tässä eivät puheet auttaneet. Ikävä hänen tietysti tuli, nyt kuten ennenkin. Mutta pois hänen täytyi lähteä, ja silleen asia jäi.

Kun hän taas oli lähtenyt, kävivät päivät Pentti-kyläsepän ja hänen vaimonsa mielestä pitkiksi tienristeyksen pajamökissä. — Hiekka tiimalasissa vain valui valumistaan, ja pian oli kolme vuotta kulunut siitä, kun Pentti lähti itää kohden. Eräänä iltana koputettiin tuvan ovelle, ja kun Pentti-kyläseppä avasi oven, oli Pentti siellä. Se ei ollutkaan enää heidän Pikku-Penttinsä, — hänestä oli tullut pitkä ja niin harteikas, ettei häntä ollut tuntea, mutta hän syleili heitä kumpaakin, ja mieli oli ennallaan.

Äiti pani pannun tulelle, ja Pentti sai kertoa kokemuksiaan. Nyt ei hän enää takonut hopeaa alasimellaan, vaan puhtaasta kullasta hän takoi rannerenkaita ja kaulaketjuja sekä taidokkaasti koristettuja sormuksia, joissa oli kalliita jalokiviä. Mutta mieluummin jäi hän nyt takomaan hevosenkenkiä isänsä pajaan, kuin lähti jälleen vieraille maille. Ei hän kuitenkaan voinut unohtaa sitä, mitä tahtoi.

— Mutta mitä tänne kotimaahan kuuluu, sanoi hän ikäänkuin ohimennen, joko prinsessa on naimisissa?

— Ei eikö Pentti ollut kuullutkaan, sanoivat seppä ja hänen vaimonsa yhtaikaa, — eikö hän tiennyt, että kuningas ja kuningatar olivat kuolleet, ja prinsessa ihan yksin!

Ja kun neuvosto välttämättä tahtoi, että hänen oli valittava itselleen puoliso, jotta valtakunta saisi kuninkaan, oli prinsessa päättänyt ja käskenyt, että kaikkien maan seppien oli huomenna kokoonnuttava pääkaupunkiin. Jos joku heistä osaisi takoa lukon, johon sopisi se avain, jota hän kantoi nauhassa kaulassaan, saamatta ottaa avainta käteensä, lupasi hän valita tämän herrakseen ja puolisokseen, ja hänestä oli tuleva valtakunnan hallitsija.

— Nyt täytyy meidän lähteä sinne, sekä sinun että minun, sanoi Pentti-kyläseppä, sillä prinsessa on määrännyt, ettei kukaan saa jäädä pois.

Seuraavana aamuna olivat kaikki kolme matkalla kaupunkiin, Pentti-kyläseppä, hänen vaimonsa ja Pikku-Pentti. Sepän vaimo ei ollut tahtonut jäädä yksin kotiin sinä päivänä.

— Ole sinä vain levollinen, sanoi Pentti-kyläseppä vaimolleen, en minä osaa takoa niin hienoja lukkoja, kyllä sinun täytyy minut pitää elämäsi loppuun saakka.

Vaimo silitti kaikessa hiljaisuudessa hänen takinhihaansa, sillä hän ei oikein voinut uskoa, että oli olemassa mitään, johon hänen ukkonsa ei pystynyt. Mutta Pikku-Pentti ei koko matkalla sanonut yhtään sanaa.

Kaupungissa oli tietysti suuri hälinä, ihmiset astuivat toistensa kantapäille juostessaan isolle torille, jossa kilpailun piti tapahtua. Ihmisiä oli niin paljon liikkeellä, koska oli Martinpäivä, ja kaikki siis olivat vapaita.

Joukot tekivät kunniaa prinsessan saapuessa koko hoviseurueensa saattamana, ja kunniamarssi raikui hänen astuessaan lavalle, joka oli rakennettu nimenomaan häntä varten. Sen juurella seisoivat sepät pitkissä riveissä, ja prinsessa asettui heidän eteensä, niin että kaikki voivat nähdä avaimen, joka riippui kultanauhassa hänen kaulassaan.

Eräs airut astui esiin ja ilmoitti, että nyt sai kuka tahansa tulla suorittamaan mestarinäytteensä.

Heti olivat muutamat nuoret miehet valmiit koettamaan onneaan, mutta kun he olivat saaneet lukkonsa valmiiksi, huomattiin, että avain ei lainkaan sopinut niihin. Yksi toisensa jälkeen astui nyt esiin, mutta kellään ei ollut parempaa onnea. Katsomassa olevat ihmiset rupesivat jo väsymään ja nurisemaan. Eikö koko valtakunnassa ollut seppää, joka taisi ammattinsa?

Silloin tuuppasi Pentti-kyläsepän vaimo poikaansa selkään.

— Penttiseni, sanoi hän, etkö sinä voisi koettaa?

Pentti oli koko ajan seisonut katsomassa prinsessaa, ja nyt havahtui hän kuin unesta. Tuumimatta sen enempää astui hän pitkin askelin lavan luo.

— Kaikkein armollisin prinsessa, sanoi hän kumartaen kohteliaasti, minä olen Pikku-Pentti tienristeyksen luona olevasta pajasta, ja nyt minäkin kerran tahtoisin koettaa, voisinko saavuttaa onnen.

Prinsessa sekä punastui että vaaleni eikä hän kääntänyt silmiään Pentistä, Silläaikaa kuin tämä työskenteli. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin lukko oli valmis. Ja kas ihmettä! Kun ylihovimestari asetti avaimen lukkoon, ponnahti vieteri heti auki.

Ihmiset hurrasivat, rummut pärisivät, ja koko kansa huusi: Eläköön prinsessa! ja eläköön kuningas!

Mutta Pentti seisoi prinsessan vieressä ja katseli häntä silmiin.

— En voinut koskaan unohtaa sinua, sanoi prinsessa.

— En minäkään koskaan sinua, sanoi Pentti, vaikka olisin kunne kulkenut.

— Ja nyt sinä olet minun, sanoi hän, kumartui ja suuteli prinsessaa keskelle suuta.

— Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar! huusi kansa.

— Nyt saan istua sinun vieressäsi syömässä Martinpäivän hanhea! sanoi Pentti taas ja pani prinsessan käden kainaloonsa ihmisten riemuitessa ja huutaessa torilla ja läheisillä kaduilla:

— Eläköön kuningas ja kuningatar!

HYR-RYR JA PUNAINEN KERÄ.

Olipa kerran tonttupari, mies ja vaimo, nimeltään Hyrre ja Hyrrä.
Heillä oli myöskin lapsi, pienoinen poikalapsi, ja hänen nimensä oli
Hyr-ryr.

Ei pidä luulla, että Hyrre ja Hyrrä olivat tavallisia kotitonttuja, kaukana siitä. Heidän toimintansa ei rajoittunut yhteen ainoaan taloon, niinkuin kotitonttujen. Päinvastoin. He olivat milloin siellä milloin täällä, kaikkialla, missä heitä tarvittiin, ja tietäkää, että sellaisia paikkoja ei ollutkaan harvassa.

Jos valjaat katkesivat alamäessä, oli Hyrre yks' kaks' panemassa kiven pyörän eteen, niin että kärryt pysähtyivät, ja hevonen ei pillastunut. Jos rupesi satamaan juuri kun iso pyykki oli pantu kuivumaan, niin olipa Hyrrä heti saapuvilla auttamassa vaatteita sisälle. Kukaan ei nähnyt häntä, eikä voitu ymmärtää, miksi työ kävi kuin leikin teko, ja mielipaha, joka oli uhannut ukkospilven tavoin, haihtui kuin utuhattara näköpiiristä.

Mihin Hyrre ja Hyrrä tulivatkin, aina oli heillä työtä yllin kyllin, niin etteivät päivät tahtoneet riittää, ja he usein saivat ottaa yöt avuksi.

Mutta tästä johtui, että Hyr-ryr oli paljon yksin. Se kävi hyvin laatuun niin kauan kuin hän oli pieni. Perhe asui yksinäisessä seudussa, jossa talojen välillä oli pitkät matkat. Eräänä talvena nukkuivat he jonkun aikaa erään navetan ylisillä; Hyr-ryr oli silloin kuuden vuoden vanha. Lämmin höyry kohosi katon läpi, ja alhaalta kuului lehmien unista liikehtimistä. Välistä sattui kellokas kääntämään päätään, ja läppä kellossa kilahti.

— Nyt on varmaan aamu, sanoi Hyr-ryr hieroen silmiään.

— Ei ole, sanoi Hyrrä, nuku sinä vain vielä vähäisen.

Mutta kun hän taas heräsi, tunki kalpea talvinen aamunsarastus sisään ikkuna-aukoista, ja hän oli yksin navetanylisillä. Vieressä oli tuopillinen maitoa. Leivänpuolisko oli hänellä taskussaan. Tämän tuli riittää iltaan asti, jolloin Hyrrä palasi kotiin tuoden jotain hyvää tullessaan käärittynä esiliinaansa. Hyr-ryrrän mielestä oli illallinen hauskin hetki päivästä. Silloin hän sai syödä itsensä kylläiseksi ja kuulla päivän tapahtumia. Mutta iltaan kesti kauan, eikä päivästä koskaan tahtonut tulla loppua. Hyr-ryr loikoi vatsallaan ja tirkisteli alas navettaan. Hän näki karjakkojen tulevan ja menevän ja kantavan suuria saavillisia lypsylämmintä maitoa. Hyr-ryrrän mielestä oli maito tuopissa hapanta, leivänkannikka kova, ja kävi yksitoikkoiseksi lojua vatsallaan katselemassa alas. Mutta vielä ikävämpää oli istua yksinään jossakin puolipimeässä nurkassa. Alas hän ei saanut mennä, sen oli Hyrre-isä kieltänyt, eikä isän kanssa käynyt leikkiminen. Hyr-ryr potki jaloillaan, niin että oljet ritisivät ja ratisivat.

— Tänä vuonna täällä on hirveän paljon rottia, sanoi eräs karjakoista ja katseli ylisille.

— Isännän pitäisi hankkia rottakoira, sanoi toinen.

— Tai virittää loukku, sanoi kolmas.

— Tai panna myrkkyä, sanoi se, joka istui juuri tirkistysraon alapuolella.

Hyr-ryr kävi äkkiä ihan hiljaiseksi. Rottakoira, sanoivat he, ja loukkuja ja myrkkyä! Ei kotona navetanylisillä tosiaan ollut hauska olla yksinään. Sinä iltana oli vallalla surullinen mieliala Hyrren ja Hyrrän kotiin tullessa. Hyr-ryr itki ja valitti.

— Minä en ymmärrä, mikä poikaa vaivaa, sanoi Hyrrä, hänellä ei ole lainkaan kärsivällisyyttä. Hyrrekin pudisti päätään ja oli huolestunut.

— Pojan täytyy saada jotakin tehtävää, sanoi hän, meidän täytyy keksiä hänelle jotain työtä. Pian hän on täysi mies.

— Niin, niin, sanoi Hyrrä, ainahan työtä riittää. Sitähän on maailmassa enemmän kuin tarpeeksi. Nyt nukutaan asian päälle, ja huomenna on uusi päivä.

Mutta sinä iltana istuivat Hyrre ja Hyrrä kauan ylhäällä keskustelemassa. Tietysti täytyi jokaisen valita oma elämänuransa, mutta Hyr-ryr oli vielä kovin nuori ja hänellä oli paljon opittavaa, ennenkuin hän voi lähteä maailmalle. Eikähän voitu kieltää, että vuodet tuovat kokemusta tullessaan, ja ettei vanhusten neuvoja pidä hyljeksiä. Siksi istuivat Hyrre ja Hyrrä sinä iltana niin kauan ylhäällä neuvottelemassa siitä, miten menettäisivät Hyr-ryrrän suhteen, jotta hänelle kävisi hyvin maailmassa, ja jotta hän voisi parhaiten olla hyödyksi. Sillä siitä olivat molemmat selvillä, että jokaisen elämällä täytyi olla tarkoituksensa, ja että kaikkein vähäpätöisinkin olento aina voi tehdä jotakin hyvää.

Kun he mietteissään olivat päässeet näin pitkälle, ryömivät he heiniin ja nukahtivat. Mutta alhaalta navetasta nousi lämmin höyry, ja kuului lehmien liikahtelu hiljaisessa yössä.

Seuraavana päivänä oli Hyr-ryr aikaisin jalkeilla. Tällä kertaa eivät Hyrre ja Hyrrä vielä olleet ennättäneet lähteä, kun Hyr-ryr äkkiä tärkeän näköisenä seisoi heidän edessään.

— Hyvää huomenta, sanoi hän ojentaen itseään, tässä on mies, joka haluaa jotain tehtävää, sillä nyt alkaa uusi päivä.

— Kuulkaapas tuota, sanoi Hyrre, luulenpa, että pojassa on sisua, ja hän loi poikaa rohkaisevasti olalle. Mutta Hyrrä katsoi moittivasti mieheensä, hänen mielestään kiitos oli ennenaikaista. Sitten hän meni erääseen ylisten nurkkaan ja palasi vetäen perässään suurta säkkiä.

— Mitä tuossa säkissä on? kysyi Hyr-ryr.

— Odota, niin näet, sanoi Hyrrä. Mutta kun säkki avattiin, oli se vain täynnä punaisia langanpätkiä. Hyr-ryr nolostui.

— Mutta äiti, sanoi hän, mitä minä noille teen?

— Sinun tulee solmia langanpätkät yhteen ja keriä ne sitten kerälle, mutta isä osaa varmaan selittää tämän asian paremmin kuin minä.

Hyrre-isä antoi sormiensa solua partansa läpi, ja hänellä olikin hyvin pitkä parta, mietti hetken aikaa ja sanoi:

— Se, minkä nyt tulen sanomaan sinulle, on hyvin tärkeätä, kuuntele sentähden tarkasti äläkä koskaan unohda sanojani. Katsos, Hyr-ryr, maailmassa on paljon asioita, joita ihmisten tekee mieli: kunniaa ja kiitosta, rakkautta ja onnea ja valtaa, ja sitten rikkautta, varsinkin rikkautta. Kunhan he saavat sitä, niin he luulevat saavansa kaiken muunkin, mutta sanonpa sinulle, että yhden asian he unohtavat, nimittäin kärsivällisyyden. He ajattelevat, ettei se tuota mitään iloa, ja siksi sitä niin usein puuttuu joka alalla. Kaikki nuo punaiset langanpätkät ovat vain katkennutta kärsivällisyyttä, ja äiti ja minä olemme poimineet ne elämän poluilta. Mutta sille, joka sitoo yhteen, kun kärsivällisyys katkeaa, joka alkaa uudelleen ja käy jälleen työhön käsiksi, sille käy viimein hyvin, sillä, sanon sinulle, kärsivällisyys on se punainen lanka, joka johtaa sekä rikkauteen että siihen, mikä on rikkautta parempi!

Harvoin puhui Hyrre näin paljon yhdellä kertaa. Hyr-ryr katseli säkkiä, eikä tiennyt, uskaltaisiko ottaa langanpätkän käteensä. Silloin ratkaisi Hyrrä asian:

— Mitä miettimistä siinä enää on, sanoi hän ja veti jakkaran säkin luo. Istu tähän, Hyr-ryr, ja aloita, mutta tiedäkin, että jos kärsivällisyytesi loppuu, niin aukeavat solmut itsestään ja jäljelle jää vain sadasosa koko siitä työstä, minkä olet tehnyt, sillä sen, joka kerran aikoo auttaa toisia, tulee vaatia eniten itseltään.

Kun vanhemmat olivat lähteneet, istui Hyr-ryr jakkaralle ja solmi yhteen langanpätkiä. Se ei hänen mielestään ollut lainkaan ikävää työtä. Kun hän oli solminut muutamia, kääri hän ne kokoontaittamansa paperipalan ympärille. Tämä oli paljon mukavampaa, kuin maata vatsallaan katselemassa alas navettaan. Nyt teki hän hyötyä maailmassa, se oli ihan varma. Tästä pienestä alusta tulisi kerran, ehkä viikon tai parin kuluttua suuri, suuri kerä. Kun se valmistui, aikoi hän heittää sen jostakin navetanylisten luukusta alas, ja se oli pyörivä alas mäkeä, yli tien laakson läpi, pyörivä ja pyörivä. Se sai neuvoa ihmisille maan päällä kärsivällisyyden tien, joka johtaa kunniaan ja kiitokseen, rakkauteen ja onneen, valtaan ja rikkauteen, sekä siihen, mikä on näitä parempi!

Kaikkea tätä mietti Hyr-ryr istuessaan jakkaralla solmiamassa yhteen langanpätkiä. Silloin kuuli hän kellokkaan kääntävän päätään, ja hänen täytyi katsoa, mitä oli tekeillä. Kun hän taas istuutui työnsä ääreen, ei se tuntunut ihan yhtä hauskalta kuin ennen. Yhtäkkiä tuli hiiri esille kolostaan ja asettui Hyr-ryrrän eteen. Ensin hän tuskin huomasi sitä, mutta silloin se tuli lähemmäksi. Ja yhtäkkiä muisti Hyr-ryr, että hiiri tavallisesti sai ne muruset, jotka putosivat lattialle, kun hän taittoi leipäänsä. Nyt oli häneltä unohtunut sekä ruoka että juoma. Hän korjasi laiminlyöntinsä, ja hiiri sai osansa. Mutta kun hän taas rupesi soimiakaan langanpätkiä, oli se entistä vaivalloisempaa. Hän ryhtyi työhön, vaikkakin se nyt kävi hitaasti. Silloin lensi ampiainen sisälle lähimmästä ullakon lävestä suoraan kattoon, jossa sillä oli pesänsä kattohirren reunassa. Hyr-ryr ei ollut ennen nähnyt tätä, ja hän kiipesi tynnyrin päälle päästäkseen lähemmäksi. Kaikki nämä hommat kestivät hyvän aikaa. Kun hän taas istuutui työnsä ääreen, huomasi hän, ettei vielä ollut päässyt pitkälle, mutta ei aikakaan vielä ollut pitkälle kulunut. Sormet vain eivät enää tahtoneet totella Hyr-ryrrää.

— Tämä on ikävää työtä, ajatteli hän, eikä aikaakaan, niin oli hän heittänyt kerän lattialle ja paneutunut vatsalleen katsellakseen alas navettaan. Sinä päivänä ei työn teosta enää tullut mitään.

Kun Hyrre ja Hyrrä tulivat kotiin, tahtoivat he heti nähdä, mitä heidän poikansa oli saanut aikaan. Mutta kun hänen piti ottaa kerä esille, huomasi hän, että solmut olivat auenneet ja hänellä oli näytettävänään vain pieni, vaivainen kerän alku. Paperipalanen pilkisti esille joka puolelta, ja Hyr-ryr oli hyvin häpeissään.

— Alku aina hankala, sanoi Hyrre, mutta Hyr-ryr ryömi heiniin itsekseen päättäen seuraavana päivänä päästä pitemmälle.

Mutta eipä silloinkaan käynyt paljoa paremmin. Mistä lie johtunut, että navetanylisillä nyt oli niin paljon enemmän mielenkiintoisia asioita kuin ennen. Ja niin kävi joka päivä. Tosin kasvoi hänen kärsivällisyytensä jonkun verran, mutta ei kulunut päivääkään niin ettei se kerran olisi katkennut, ja silloin hän heitti kaiken luotaan, ennenkuin oli ennättänyt suorittaa Hyrrä-äidin antaman työmäärän. Heti aukesivat solmut, ja hänen suorittamastaan työstä jäi vain sadasosa jäljelle.

Työ joutui hiljalleen, mutta aika kului. Hyr-ryr kasvoi, tullen yhä pitemmäksi ja paksummaksi, mutta kerä ei ollut läheskään valmis.

Kesäisin he asuivat ladoissa tai jossain koivulehdossa, talvisin vinteillä ja ylisillä, ja aina oli säkki mukana.

Mutta eräänä päivänä tapahtui, että Hyr-ryr istui jalat ristissä ladon ovella, kun vanhukset tulivat kotiin.

— Katsokaapas tätä! sanoi hän, ja näytti voitonriemuisena suurta punaista palloa. Kerä oli valmis! Isä ja äiti taputtivat sekä Hyr-ryrrää että toisiaan, niin iloisiksi he tulivat. Ja Hyr-ryr antoi kerän kieriä laakson läpi juuri niinkuin hän monta vuotta sitten oli ajatellut. Kaikki kolme istuivat ladon ovella katselemassa, miten punainen lanka loisti kuun valossa.

— Kärsivällisyyttä ja onnea ihmisille, sanoi Hyrryr seuraten lankaa katseellaan.

— Nyt olet tehnyt suuren työn, sanoi Hyrre, sillä olet voittanut itsesi. Nyt olet valmis lähtemään maailmalle muita auttamaan, poikaseni. Ja sen sanon sinulle, Hyr-ryr, että kaikki eivät lopulta suoriudu tehtävästä yhtä hyvin kuin sinä. Voit vielä elämäsi aikana joutua sitomaan yhteen monta langanpätkää.

Hyr-ryr katseli kerää, joka jo oli kaukana laaksossa, ja hänestä tuntui siltä, kuin olisi hän oppinut vaikean läksyn, ja osannut sen nyt.

Siitä päivästä lähtien kiertelee Hyr-ryr maailmaa aivan niinkuin Hyrre ja Hyrrä. Ja niinkuin hekin, on hän aina saapuvilla juuri siellä, missä häntä eniten tarvitaan.

Jos joskus tunnet kärsivällisyytesi loppuvan, mutta puret hammasta ja alat uudelleen, niin varmasti on silloin Hyr-ryr ollut läsnä ja solminut yhteen punaisen langan.

MITEN PEKKA PELASTI PRINSESSAN.

Ihmiset kertoivat, että öisin näkyi valkeata Isonvuoren itäisen harjanteen rotkosta. Olipa sellaisiakin, jotka väittivät rotkon olevan niin äärettömän syvän, että se ulottui aina maan keskipisteeseen saakka, ja että sieltä öisin loisti ikuinen tuli. Mutta ne, jotka tiesivät asian paremmin, sanoivat peikkojen asustavan vuoren sisällä. Ja niin olikin.

Pekka oli kauan mielessään hautonut ajatusta lähteä ottamaan asiasta selvää. Ainakin sata kertaa, ehkäpä useammastikin oli Pekka päivisin kiivennyt jyrkkää vuoren harjannetta, aivan rotkolle saakka. Niin useasti oli hän kivunnut vuorenlohkareiden välitse, että osasi tien ulkoa. Tuon kiven luona oli käännyttävä vasemmalle, tuossa oikealle. Ja juuri siinä kohdassa, jossa käyrä mäntypahanen näytti kasvavan suoraan ulos kalliosta ja ojentavan ohuen vartensa kauas jyrkänteen yli, siinä oli kavuttava pitkin runkoa ja saatava jalansija toisella puolella. Sillä jos kävisi niin hullusti, että sattuisi luiskahtamaan syrjään, ei olisi suurta toivoa päästä leikistä ehjin nahoin. Nämä seikat oli hyvä tietää. Hyvä senkin vuoksi, että kenties tuli pakko yön pimeydessä paeta samaa tietä kuin oli tullut. Nimittäin jos ei voinut pitää puoliaan peikkoja vastaan, vaan oli parempi lähteä pakosalle.

Tätä oli Pekka kauan miettinyt ja punninnut mielessään. Mutta oli kuitenkin toista tehdä suunnitelmia päivällä kuin toteuttaa niitä pimeänä yönä. Tosin hän oli parina iltana lähtenyt sinne, ja kyllä valkea oli loistanut rotkosta, sitä ei voinut kieltää, mutta hän ei kuitenkaan ollut tullut laskeutuneeksi alas. Ja epävarmaa on, miten asian olisi käynyt, ellei mustankirjava pukki eräänä iltana olisi hävinnyt. Aikaisin seuraavana aamuna olivat äiti ja siskot lähteneet etsimään pukkia, mutta sitä ei löytynyt. Silloin oli Pekka päättänyt, että tuli mitä tuli, hän menisi sinä iltana rotkoon, sillä kyllä peikot olivat Mustan ottaneet, siitä ei ollut epäilystä. Ja että peikot asustivat vuoressa, se taas oli ihan varma.

Tosin olivat monet muutkin koettaneet laskeutua rotkoon, päästäkseen sitä tietä vuoreen. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin kaikki toivoivat löytävänsä kadonneen prinsessan. Kuningashan oli antanut kuuluttaa, että hän antaisi tyttärensä ja puolen kuningaskuntaa sille, joka löytäisi prinsessan ja toisi hänet takaisin isän kotiin. Prinssejä ja korkea-arvoisia ylimyksiä oli tullut pitkien matkojen takaa tarjoamaan kuninkaalle palvelustaan. Ja kotimaassa oli tuskin ainoatakaan nuorukaista, joka ei ollut koettanut onneaan. Kaikkialta oli etsitty, ja yhtä turhaan. Pahimmin oli sillä kertaa käynyt niille, jotka olivat uskaltaneet mennä alas rotkoon. Heidän kohtaloaan ei hän ollenkaan tahtonut ajatella, nyt kun itse oli päättänyt laskeutua alas, maksoi mitä maksoi. Täytyi vain olla rauhallinen, eikä milloinkaan saanut kadottaa rohkeutta.

Huomenna oli muuten juuri vuosi kulunut prinsessan katoamisesta. Nyt oli suruvuosi lopussa, ja ilon päivät alkaisivat taas. Mutta kuningas ja kuningatar eivät tunteneet surussaan mitään eroa. He olivat yhä yhtä surullisia, eikä mikään maailmassa voinut heitä lohduttaa.

Kaikesta tästä oli Pekka kuullut kerrottavan, ja hän ajatteli sitä nyt, kun hän hämärissä kiipesi ylös Isonvuoren rinnettä. — Äidin pyykkinuora, jonka hän kaikessa hiljaisuudessa oli lainannut, riippui vyyhdettynä selässä, ja rautakankea, jolla isä väänsi kiviä, kantoi hän toisella olkapäällään. Oli hankala päästä eteenpäin, etupäässä rautakangen takia. Se painoi niin hirveästi, että Pekka sai monta kertaa vaihtaa olkapäätä. Mutta kun hän tuli tien jyrkimpään kohtaan, oli se hänelle hyväksi avuksi. Se oli vahva tuki, johon voi nojata, ja matka sujui helpommin. Yks'kaks' oli hän saapunut rotkolle.

Oli pimeä ilta. Kun hän kumartui rotkon yli, näki hän valkean loistavan kuilusta. Pekka tunsi sydämensä takovan liivejä vasten. Hän veti syvään henkeä ja seisoi aivan liikkumatta.

Silloin tuntui siltä, kuin olisi joku nykäissyt häntä takinhihasta. Pekka puri hampaat yhteen ja käänsi rautakangen niin, että se ulottui rotkon poikki, sitoi nuoran kankeen ja laskeutui rotkoon hiljaa kuin varjo.

— Parempi on heti lähteä matkaan kuin seistä tuolla ylhäällä keskellä noituutta ja kummittelua, ajatteli hän liukuessaan nopeasti ja äänettömästi nuoraa pitkin alas. Tuolla alhaalla näyttää ainakin olevan valoa, joten saa tietää, kuka tulee korvaan kuiskimaan!

Kuta alemmaksi hän tuli, sitä valoisammaksi kävi. Nyt loppui rotko, ja hän oli tullut luolaan vuoren sisään ja riippui nuorassa, aivan kuin hämähäkki langassaan.

Samassapa hän huomasikin pukkinsa, joka oli juuri hänen allaan, täydessä taistelussa kahden peikon kanssa, ja nepä vasta rumia olivat. Pekka liukui yhtenä hujauksena alas, ja istui äkkiä hajareisin mustankirjavan pukin selässä.

— Mitä te ajattelette, ärjäisi hän peikoille. Miks'ette anna Mustan olla rauhassa?

Peikot hämmästyivät niin, että päästivät irti nuoran, jonka olivat kietoneet pukin sarviin. Silmänräpäyksessä oli Musta sysännyt heidät oikealle ja vasemmalle, niin että vain läjähtivät vuorenseiniin. Samassa hetkessä työntyi vuoren halkeamasta esille vanhempi peikko, puettuna turkkiin ja nahkatakkiin kesän helteestä huolimatta.

— Onko pukinpaisti valmista? huusi peikko kaukaa kahdelle rumilukselle, jotka ryömivät permannolla koettaen päästä jaloilleen.

Kun eivät nämä vastanneet mitään, katseli hän ympärilleen ja huomasi
Pekan istumassa mustankirjavan pukin selässä.

— Mitä näenkään? sanoi peikko, ihmislapsi! Nyt keitosta tuleekin hyvä. Pukki on vanha ja suoninen, mutta poika näyttää mainiolta. Tämähän parantaa asian. Pataan molemmat!

— Seis, sanoi Pekka, mitä rohkenetkaan? Kummanko pukki on, sinun vai minun?

Silloin tuli peikolle niin hauska, että se sai pidellä vatsaansa, jottei katkeaisi nauruun.

— Sinäpä et pelkää, sanoi peikko.

— En ainakaan sinua, sanoi Pekka. Samassa Musta otti vauhtia ja töytäsi päin suur-peikkoa, joka sai sellaisen iskun mahaansa, että putosi istumaan. Musta seisoi sarvet ojossa valmiina uuteen hyökkäykseen, eikä peikkojen ollut hyvä kömpiä ylös.

— Varro vain, sanoi suur-peikko, tämän saat vielä maksaa.

— En minä voi vastata siitä, mitä Musta tekee, sanoi Pekka, se on vähän itsepäinen. Mutta viisas se myöskin on, siitä saat olla varma.

— Etkö voi pitää sitä sarvista, niin ettei se puske? sanoi suur-peikko.

— Koeta itse, niin saat nähdä, sanoi Pekka.

Suur-peikko, joka oli päässyt ylös, koetti, mutta kävi niinkuin edelliselläkin kerralla. Nyt hän jäi istumaan, eikä kumpikaan toisista peikoista voinut häntä auttaa, sillä ne olivat vielä huonommassa kunnossa kuin hän.

— Kuulehan pojannaskali, sanoi suur-peikko, on parasta lopettaa tämä pila, sillä meillä on kiire, ettäs tiedät.

— Mitä on tekeillä? kysyi Pekka.

— Niin, näes, sanoi suur-peikko, tänään onkin semmoinen päivä, että meillä on häät talossa. Ja nyt kertoi peikko, että peikkokuninkaan poika yöllä oli menevä naimisiin kristityn prinsessan kanssa. Sillä niin oli päätetty ja määrätty, että kun hänet vuoden ajan oli pidetty piilossa vuoren sisällä, pidettäisiin häät. Tänä iltaan oli vuosi kulunut, ja nyt piti peikkokuningas tanssiaiset ja suuret pidot, ja tanssi oli paraillaan käynnissä seitsenpeninkulmaisessa metsässä. Siellä pyörivät peikot, menninkäiset ja metsänneidot tanssissa, ja lyhtyukot olivat vahteina.

— Entäs prinsessa? kysyi Pekka.

— Hän tanssii peikkokuninkaan pojan kanssa, sanoi suur-peikko.

Peikko näytti Pekan mielestä tyhmältä ja hän ajatteli, että nyt täytyi osoittautua viisaammaksi.

— Kuule, sanoi hän, te kai sitten olette keittiöpeikkoja, koska on puhe sopasta ja paistista?

Suur-peikko nyökkäsi. Pienet keittiöpeikot, jotka viimeinkin olivat kömpineet ylös, vilkuilivat levottomina Mustaan, joka seisoi sarvet ojossa.

— Niin, sanoi Pekka, ehkä on parasta kiiruhtaa, koska pidot ovat täydessä käynnissä. Alammeko sopasta vai paistista? Toisin sanoen, kumpi ensin pannaan pataan, Mustako vai minä?

— Ehkä autat meitä ensin pukin valmistamisessa, niin tulee sitten sinun vuorosi, tuumi suur-peikko.

— Se oli minunkin aikomukseni, sanoi Pekka, mutta tulin ajatelleeksi erästä asiaa. Ette te voi tarjota prinsessalle kristityn verta ettekä myöskään vanhaa pukkia!

— Hämähäkeistä ja sammakoista hän ei ainakaan huoli, sanoi suur-peikko.

— Ei, kuka sitä uskoisikaan, hän kun on tottunut joka päivä saamaan paistettuja kananpoikia. Ja sehän on halvinta, mitä prinsessalle voi tarjota hääpäivänä.

— Mistä sellaista saamme? sanoi suur-peikko.

Sitä asiaa ei kannattanut surra, tuumi Pekka, sillä heillä oli kotona nuori kukko, joka maistuisi vallan erinomaiselta. Jos hänen vain sallittiin ratsastaa Mustalla pois, ei kestäisi kauan, ennenkuin kananpoika olisi padassa.

Se ei olisi hullumpaa, mietti suur-peikko, mutta varmuuden vuoksi täytyisi hänen itsensä lähteä mukaan katsomaan, että kaikki kävi kunnolleen.

Sitä ei Pekka lainkaan vastustanut. Hän ehdotti, että sidottaisiin nuora Mustan ympärille, sitten kiipeisivät hän ja peikot ylös ja hinaisivat yhteisin voimin pukin perässä.

Ja niin kävi, että Musta hetkistä myöhemmin lähti metsän läpi kotiinpäin Pekka ja suur-peikko selässään. Pukki oli villinä ilosta, kun se jälleen oli ylhäällä vihreällä maanpinnalla, ja kipinät vain sinkoilivat sorkista, kun ne iskivät kiviin tiellä.

— Ei voi moittia vauhtia, sanoi suur-peikko.

— Eipä niinkään, sanoi Pekka, ei siinä mitään vikaa ole. Nyt olemme kohta perillä.

Ei kestänytkään kauan, ennenkuin Musta kääntyi tallin mäelle. Seinässä oli suurella luukulla varustettu läpi.

— On parasta, ettemme herätä kaikkia kanoja, sillä siitä nousisi niin kauhea kaakatus, sanoi Pekka ja työnsi luukun auki, pistä pääsi sisään ja sano, minkä minä otan.

Suur-peikko teki niin, mutta silloin Pekka työnsi luukun kiinni, ja nyt oli peikko pinteessä eikä päässyt ulos eikä sisälle.

— Päästä irti, päästä irti, huusi peikko.

— Odota kunnes aurinko nousee, sanoi Pekka, minun täytyy nyt ratsastaa häätaloon. Samassa hän pisti kukon koriin, heittäytyi pukin selkään ja lähti matkaan.

Peikko huusi ja metelöi, mutta miten hän väänteli ja kääntelikin itseään, niin kiinni hän pysyi, eikä päässyt pois.

Mutta Musta ja Pekka painelivat taas vuorta ylös, niin että kipinät sinkoilivat pukin sorkista, ja pikku kivet vierivät jyrkännettä alas kolisten yön hiljaisuudessa. Kun Pekka tuli rotkolle, seisoivat molemmat pikku peikot siellä pitämässä vahtia, kuten käsketty oli.

— Suur-peikko lähetti minut edeltä kysymään, tahtooko prinsessa saada kukon padassa paistettuna vai riisin kera keitettynä, mutta ratsastin harhaan, enkä nyt lainkaan tiedä, miten pääsisin seitsenpeninkulmaisen metsän kaukaisimmalle aukealle.

— Ratsasta näin ja noin, sanoivat peikot. Kun tulet sinne, käänny vasemmalle ja sitten oikealle; kun olet päässyt ison suon ohi, kulkee tie suoraan eteenpäin:

Pekka ratsasti peikkojen ohjeiden mukaan. Milloin kääntyi hän vasemmalle, milloin oikealle, ja kun hän oli päässyt ison suon ohi, ratsasti hän suoraan eteenpäin. Pian oli aukea ihan hänen edessään, ja hän näki peikkojen, metsänneitojen ja menninkäisten tanssivan kuun valossa. Peikkokuningas istui lahon kannon päässä. Hänen oikealla puolellaan istui prinsessa ja peikkoprinssi seisoi tämän vieressä.

Pekka pysähtyi ihan heidän eteensä ja nosti lakkia. Peikkokuningas rypisti kulmiaan.

— Mikä nulikka sinä olet? sanoi hän vihaisesti.

— Minä olen vain hääpaisti, sanoi hän, ja tässä on soppaliha, jatkoi hän taputtaen Mustaa, ja tässä korissa on nuori kukko, joka valmistetaan prinsessalle. Mutta keittiöpeikko pyytää kysyä, onko se paistettava padassa vaiko keitettävä riisien kera?

Peikkokuningas oli epätietoinen: — Sitä minä en ymmärrä, sanoi hän nyt sangen armollisesti, kysy prinsessalta.

Pekka kumartui prinsessan puoleen, joka istui kalpeana ja vavisten.

— Tottele minua, sanoi hän hiljaa, koeta voittaa aikaa, mutta kun minä sanon: hei! käy silloin minua kaulasta kiinni. Ääneen sanoi hän: Mitä teidän kuninkaallinen korkeutenne määrää?

— Paistettava padassa, sanoi prinsessa, ei, odota, mieluummin keitettävä riisin kera! Voi ei, en voi valita niin nopeasti, minun täytyy ajatella asiaa.

— Ajattele, rakkaani, sanoi peikkoprinssi.

Pekka katsoi häneen pitkään.

— Kumpikohan meistä osaa paremmin kävellä käsillään, teidän korkeasukuisuutenne vai minä, sanoi hän.

— Se nähdään heti, sanoi prinssi. Ja samassa hän rupesi kävelemään käsillään ympäri aukeata, pistäen välistä päänsä esille käsivarren alta ja kävellen yhdellä kädellä. Peikot riemuitsivat ja huusivat, ja nyt oli Pekan vuoro. Olihan hänkin taitava, mutta ei häntä voinut verratakaan prinssiin. Hän sai osakseen ulinaa ja pilkkaa, ja peikkoprinssi pyllisti rintaansa katsellen armollisesti häneen.

— Mutta kumpikohan osaa heittää paremmin kuperkeikkaa, sanoi Pekka.

Peikkoprinssi lähti samassa hetkessä liikkeelle. Ei ikinä oltu nähty sellaisia kuperkeikkoja. Tosin oli Pekkakin taitava, mutta ei häntä voinut verratakaan prinssiin. Peikot riemuitsivat ja kirkuivat. Peikkoprinssi pullisti poskiansa tyytyväisyydestä.

— Mutta saapa nähdä, kumpi meistä paremmin osaa ratsastaa Mustalla!

Peikkoprinssi hypähti silmänräpäyksessä pukin selkään, ja Musta heitti hänet samassa menemään sarviensa yli. Mutta silloin oli Pekkakin paikalla ja hyppäsi selkään.

— Hei! sanoi hän, ja prinsessa kietoi kätensä hänen kaulaansa; Musta ihan lensi tiheikköjen ja pensaiden läpi.

Silloinpa vasta syntyi viuhuna, kuhina ja suhina.

— Nyt ovat peikot kintereillämme, sanoi prinsessa ja piiloitti kasvonsa
Pekan takinkaulukseen.

— Älä pelkää, sanoi hän, ja samassa kiekui kukko korissa. Oli aamu, ja aurinko nousi.

Nyt tuli kaikille peikoille kiire pelastautua niin hyvin kuin taisivat, sillä ei koko maailmassa ole ainoatakaan peikkoa, joka sietäisi Luojan kirkasta päivänpaistetta. Mutta keittiöpeikko, joka oli kiinni tallinseinän luukussa, johon aurinko paahtoi ja loisti, veti syvän henkäyksen ja haihtui tyhjiin. Kun Pekka tuli perille prinsessan kanssa, riippui luukussa vain vanha turkki.

Pekka ratsasti prinsessan kera suoraan kuninkaan linnaan. Siellä nousi sellainen riemu, että se kohosi kattoon saakka. Kuningas kutsutti heti koolle hallituksen ja koko hovin, ja Pekka lyötiin ritariksi. Hän sai miekan, jonka terä oli karaistua terästä, ja jossa seisoi kultaisin kirjaimin:

»Kun miekkas vedät taistohon, sä ole uljas peloton!»

— Kirjoitus on hyvä, ja kirkas on kalpa, jonka saat, sanoi kuningas ojentaessaan miekan Pekalle. Ole uljas ja peloton, kuten tähänkin saakka, kun taistelet noituutta ja pimeyden pahoja voimia vastaan, mutta pistä miekkasi tuppeen, kun taistellaan omista eduista ja vallasta.

Kuningas piti sanansa ja antoi Pekalle puolet kuningaskunnastaan sekä pikku prinsessan käden. Ja prinsessa antoi hänelle sydämensä. Viikon kuluttua oli häät. Päivälliseksi tarjottiin paistettuja kananpoikia ja torttua, ja kaikki lapset koko valtakunnassa saivat lättyjä vadelmahillon kera.