Kultahuntu

SUUNNATON AARRE.

Sattuipa kerran maassa, joka on kaukana täältä, auringon vasemmalla ja kuun oikealla puolella, että kuningas näki merkillisen unen. Heti kutsutti hän luokseen oppineet läheltä ja kaukaa, jotta he selittäisivät unen hänelle. Ja kuninkaan unen selitettiin merkitsevän sitä, että jossakin paikassa valtakunnassa oli kätkettynä suunnaton aarre.

Kun uni tuli tunnetuksi, syntyi koko valtakunnassa suuri hämminki. Aarrehan voi olla missä tahansa. Yhtä hyvin jokaisen omassa puutarhapahasessa kuin naapurin. Kukapa sen oikein tiesi, miltä maa ennen vanhaan oli näyttänyt. Eivätkö suur-aateli ja pikkuruhtinaat olleet eläneet loistossa ja komeudessa linnoissaan ja sillävälin taistelleet keskenään. Laki, oikeus ja järjestys eivät siihen aikaan olleet suuriarvoisia. Eihän voinut tietää, kuka oli omistanut aarteen, kun se oli kaivettu maahan tai laskettu meren syvyyteen. Siksi voi aarretta yhtä hyvällä syyllä hakea kaikkialta.

Jokainen, joka omisti pienenkään maatilkun, kaivoi maata aamusta iltaan. Ne, jotka asuivat vuorilla, väänsivät suuria kivilohkareita paikoiltaan ja etsivät rotkoista ja kuiluista. Toiset samoilivat linnojen raunioitten sorakasojen ympärillä, ja toivoivat villiintyneitten ruusupehkojen takaa ehkä löytävänsä jonkun vanhan käytävän tai salakomeron suun. Kaikki, jotka asuivat suurten vesien rantamilla, kutoivat tiheäsilmäisiä verkkoja ja vetivät niitä yli pohjahiekan hienojen uurteiden.

Jokainen ajatteli omalla tahollaan, että ehkä juuri hänellä tänään olisi onni matkassaan, ehkä sallittaisiin juuri hänen löytää tuo suunnaton aarre.

Tosin ei kuningas ollut luvannut mitään palkintoa suuren aarteen löytämisestä. Ja sehän oli kylläkin ihmeellistä. Mutta kaikki ajattelivat tietysti, että jos kerran aarre löytyisi, olisi palkintokin kuninkaallinen.

Oli totta, että kuningas tiesi kaiken, mikä tapahtui koko maassa. Ei siten, että hän olisi antanut vakoilla kansaa. Kaukana siitä. Mutta linnaan tulevilla lähettiläillä ja matkamiehillä oli paljon kerrottavaa. Ne, jotka olivat kulkeneet laaksojen läpi, olivat nähneet kylien kaikki asukkaat lapioineen ja kuokkineen pelloilla. Jos tie taas oli mutkitellut harjanteiden yli, oli rautakangen kalske vuorenseinää vasten tunkenut matkamiesten korviin. Ja kaikki, jotka olivat purjehtineet merta myöten laivoillaan, olivat kohdanneet merivenheitä vetämässä verkkoja edestakaisin yli merihiekan hienojen uurteiden.

Useammasti kuin kerran oli silloin näyttänyt siltä, kuin olisi aarre löytynyt, niin loistivat ja salamoivat verkot, kun ne nostettiin yli vedenpinnan. Mutta se oli vain harhaa ja heijastusta. Vesipisarat ne kimalsivat verkkojen hiuksenhienoissa silmukoissa ja pikkukalojen hopeasuomut välkkyivät. Niissä oli näkinkenkiä ja leviä, joille meren salaperäinen tenho loi välkkeen.

Lopulta kuningas kyllästyi kaikkeen tähän etsintään, josta ei ollut mitään tulosta. Hän oli tullut ajatelleeksi, että jos saataisiin tietää aarteen laatu, niin ehkä helpommin voitaisiin arvata, mistä sitä oli etsittävä. Sentähden antoi hän kuuluttaa kaikissa valtakunnan kirkoissa, että kuka tahansa valtakunnan uskollisista alamaisista, sai tässä asiassa lähteä kuninkaan puheille ja sanoa suoraan mielipiteensä. Ja jos kävisi niin, että jonkun neuvo johtaisi aarteen löytämiseen, saisi tuo miekkonen toivoa kolmea asiaa, jotka kuninkaallisesta armosta myönnettäisiin hänelle.

Voi arvata, että nyt alkoi pyhiinvaellus linnaan. Laskusilta oli alhaalla koko päivän. Joukkoja saapui ajaen, ratsastaen ja jalan. Ylhäisten herrojen puvut loistivat silkkiä ja samettia, ja töyhdöt heilahtivat heidän hypätessään alas satulasta. Herrojensa värejä kantavat ratsupalvelijat riensivät tarttumaan kultaisiin kuolaimiin. Mutta aivan vieressä seisoi joukoittain päiväpalkkalaisia töllistelemässä. He olivat jättäneet päivätyönsä lähteäkseen etsimään aarretta. Ja nyt olivat he heittäneet menemään lapion ja kuokan kiirehtiäkseen kuninkaan luo kaiken muun kansan kera. Piispat ja virkamiehet tulivat ajaen vaunuissaan.

Koko linnanpiha oli tupaten täynnä ihmisiä, jotka odottivat puheillepääsyä. Linnassa istuivat kuningas ja kuningatar valtakatoksen alla, ja suuressa asesalissa tarjottiin kahvia leivän kera. Mestarikokki itse seisoi keskellä keittiön lattiaa. Hän oli niin innoissaan, että hänen valkea lakkinsa oli keikahtanut vinoon. Keittiöpojat suurine esiliinoineen hyörivät hänen ympärillään kuin päättömät kanat.

— Kaatakaa maitoa kerman sekaan, huusi mestarikokki, se kyllä kelpaa kansalle! Älkää unohtako sikuria, on synti ja häpeä tarjota koko valtakunnalle parhaita kahvinpapuja!

Mutta valtaistuinsalissa haukotteli kuningatar salaa viuhkansa takana. Kunniakatoksen alla oli lämmin ja painostava. Kävi pitkäveteiseksi kuunnella uskollisen kansan puhetta. Valtakunnan kaikki säädyt olivat jo olleet edustettuina. Oli juteltu sinne tänne kruunujalokivistä ja vihityistä alttari-astioista, toiset olivat puhuneet taikasormuksista ja kallisarvoisista juomasarvista. Nyt oli sananvuoro hovikirkon saarnaajalla.

— Oletetaan, sanoi hän, että aarteena yksinkertaisesti olisi puhdas raha. Seteliraha olisi varmasti jo kauan sitten muuttunut tomuksi ja tuhkaksi. Kullasta tiedämme, että kulta ei muuta ole kuin multaa. Ja hopea — — —

— Seis! sanoi kuningas, näinhän ei aarteesta jää mitään jäljelle. Sitäpaitsi ei hopeasta ole olemassa mitään sananpartta. Emmeköhän lopeta tältä päivältä. Ja sitten hän nousi, sillä nyt oli hänkin väsynyt.

Silloin astui muuan pojannaskali pelottomana valtaistuimen juurelle. Ylihovimenojenohjaaja viittoi kädellään häntä astumaan syrjään, mutta kuningas oli jo huomannut pojan.

— Kas tuota veitikkaa, sanoi kuningas, onko hänelläkin jotain sanottavaa?

— Teidän majesteettinne antanee armollisesti anteeksi — — —, alkoi ylihovimenojenohjaaja, mutta hän ei päässytkään pitemmälle.

Poika oli asettunut ihan kuninkaan eteen ja kumarsi lakki kourassa minkä jaksoi.

— Herra kuningas, sanoi hän, olkaa niin hyvä, älkääkä menkö vielä!

— Pois tieltä, huusi ylihovimenojenohjaaja.

— Odota hieman, sanoi kuningas. Ja sitten hän kysyi pojan nimeä ja mistä hän tuli.

Poika sanoi olevansa nimeltään Jukka ja tulevansa Suovuorelta.

— Mutta nyt täytyy kuninkaan seurata minua, sanoi poika, sillä suon Taava-muori käski sanoa, että hän tietää aarteen nimen, mutta sitä hän ei sano kenellekään muulle, kuin kuninkaalle itselleen.

— Eikö hän sitten voi tulla tänne? kysyi kuningas.

— Ei se käy päinsä, tuumi Jukka.

— Miksei? kysyi kuningas.

— Koska hän, raukka, on niin vanha! sanoi Jukka.

Kuningas antoi satuloida Vihuri-varsan ja nousi ratsaille. Hän nosti itse pojan eteensä satulaan ja sitten annettiin mennä.

Mökissä suon reunalla makasi Taava-muori vuoteessa ja luki Raamattuaan. Hän oli niin leininmurtama ja heikko, että hänen oli vaikea liikahtaa. Mutta kuitenkin oli hän tyytyväinen. Ja tänäänhän hän oli lähettänyt tyttärenpoikansa kuninkaan luo. Siksi laski hän myötäänsä kirjan alas ja katsoi ovelle.

Tupa oli siistitty ja lakaistu ja tuoreita katajia oli ripotettu lattialle. Jukka oli sen siistinyt parhaansa mukaan ennen lähtöään. Ikkunalaudalla oli palsami punaisena ja koreana tuohipöntössään. Puita oli uunin edessä, vesiämpäri täynnä vettä. Kirkas kahvipannu loisti hyllyllä. Voihan sattua, että tänään tuli hienoja vieraita. Miten olikaan, astuikin kuningas sisään.

Kissamirri hyppäsi alas uuninloukosta ja meni ottamaan vastaan korkeata vierasta, sillä aikaa kuin Jukka, pyyhkäistyään kiireesti tuolia takkinsa hihalla, työnsi sen vuoteen viereen.

— Tässä olen nyt, sanoi kuningas ja istuutui, mitä muorilla oli sanottavana?

— Tässä maassa ajatellaan vain kultaa ja kunniaa, sanoi Suomaan Taava, mutta minä olen lukenut, että aarre, josta näit unta, on toista laatua. Sen nimi on totuus.

Silloin taputti kuningas häntä kädelle ja sanoi, että saataisiinpa nähdä, oliko Taava-muori arvannut oikein. Sitten sanoi hän hyvästi, ratsasti pois eikä sen enempää ajatellut koko asiaa.

Mutta kerran myöhemmin, kun ei kellään enää ollut mitään sanottavaa kuninkaan unesta, ja uskolliset alamaiset kaikessa hiljaisuudessa olivat palanneet toimiinsa tietämättä aarteesta enempää kuin ennen, muistuivat muorin sanat kuninkaan mieleen.

Hän tuli ajatelleeksi, että niillä ehkä sentään oli jokin tarkoitus. Ja hän kutsutti luokseen kaikki maan oppineet.

Kohta ei enää ollut ainoatakaan tiedettä, jota nämä eivät olisi läpeensä tutkineet. He ojensivat kaukoputkensa taivaan äärettömyyttä kohti. Heidän tutkivat katseensa tunkivat aina maan uumeniin saakka. He raivasivat itselleen uusia teitä kaukaisissa maissa, merien tuolla puolen.

He löysivät monta totuutta, mutta suunnatonta aarretta, jota etsivät, he eivät löytäneet.

Silloin kuningas eräänä päivänä antoi satuloida Vihuri-varsan ja ratsasti mökille suon reunaan.

Taava-muori makasi vuoteessa ja luki Raamattuaan.

— Tässä olen taas, sanoi kuningas, sillä totuuden aarretta, josta puhuit, on vaikea löytää.

— Sanonpa sinulle, missä se aarre on, sanoi Suomaan Taava.

— Jos sen teet, sanoi kuningas, niin saat toivoa kolme toivomusta.

— Minun toivomuksiani ei mikään maallinen kuningas voi täyttää, sanoi Taava, mutta annan sinulle kolme sanaa elämän kirjasta. Katso, näin on kirjoitettu:

— »Totuus ei ole taivaassa eikä merien tuolla puolen, vaan ihmisen omassa sydämessä.»

— Kiitos, sanoi kuningas ja kumartui suutelemaan Taava-muorin ryppyistä kättä.

Ratsastaessaan kotiin tähtien tuikkiessa, mietti hän noita vanhoja sanoja. Hän oli iloinen ja samalla kuitenkin hyvin murheellinen.

— Totuus? ajatteli hän tuumien, kysyen. Totuus, joka asut minun omassa rinnassani, kuka sinut selittää? Hän painoi kättään sydämelleen. Jokaisessa sen lyönnissä tunsi hän veren nopean kulun, siinä ilmeni elämä, tuo selittämätön, suunnaton aarre — iäisyyden välähdys katoavaisuuden maailmassa.

NELJÄ VELJESTÄ.

Eräänä iltana oli Antti nuotion ääressä kuullut kerrottavan neljästä prinsessasta. Sanottiin, että kuningas oli kovin huolissaan siitä, miten saisi kolme vanhinta naitetuiksi, sillä oli kieltämätöntä, että jokaisen heistä olisi pitänyt olla hieman toisenlaisen, kuin oli. Vanhin, prinsessa Prima, oli liian kaunis, toinen, prinsessa Secunda, oli liian viisas, ja kolmas, prinsessa Tertia, oli liian kiltti.

Sinään voivat nämä asianhaarat ehkä pikemminkin tuntua eduilta kuin vioilta; niin ei kuitenkaan tässä tapauksessa ollut asian laita. Prima oli nimittäin niin kaunis, ettei kukaan voinut irroittaa katsettaan hänestä, ja se kävi ajan pitkään jotenkin vaivalloiseksi. Secunda oli niin viisas, että hän tiesi kaiken paremmin kuin kukaan muu ja se tuntui painostavalta niiden mielestä, joiden kanssa hän oli tekemisissä. Ja Tertia taas oli niin kiltti, että hän vain kerran elämässään oli sanonut ei, ja silläkin kertaa: Ei, onko se mahdollista! Mutta neljäs, pieni prinsessa Quarta oli samanlainen kuin ihmiset yleensä, ja hänestä ei ollut mitään kerrottavaa.

Antti vain ei voinut unohtaa kuulemaansa ja kun hän seuraavana sunnuntaina kirkolla tapasi kolme veljeänsä, pyysi hän heitä mukaansa kotiin. Asia oli nimittäin niin, että heillä kaikilla oli työtä omalla tahollaan. Maunu oli räätälinkisälli ja työssä erään mestarin luona naapuripitäjässä. Lassista oli tuleva leipuri, ja vaikka hän asui samassa kylässä kuin vanhemmat, niin ei hän usein käynyt heidän luonaan, sillä hän oli niin ahkera ja uuras työssään, että otti harvoin lomahetken. Jukka oli maalarinopissa kaupungissa, ja Antti itse kuului nuoresta iästään huolimatta sotaväkeen ja kantoi kruunun takkia. Siksi tapasivat he toisensa vain sunnuntaisin, ja tulivat silloin usein yhdessä kotiin kirkosta. Äiti tarjosi kahvia, ja päivälliseksi hän keitti riisiryynipuuroa suuressa padassa. Ja kun kävi oikein hyvin, tarjosi isä kotitekoista olutta perunain paineeksi. Veljesten mielestä oli aina hauska tavata toisensa, sillä he pitivät toisistaan ja tulivat hyvin toimeen keskenään.

— Pojat, sanoi Antti, kun he kulkivat kotiinpäin kirkosta, nyt saatte kuulla jotakin.

Isä ja äiti olivat ajaneet kotiin maantietä myöten Harmon vetämissä, vastamaalatuissa linjaalirattaissa. Kaikki neljä poikaa kulkivat jalan, kuten luonnollista olikin, ja he olivat poikenneet metsän läpi vievälle oikotielle.

— Nyt saatte kuulla jotakin, sanoi siis Antti, ja sitten hän kertoi, mitä tiesi neljästä prinsessasta.

— Ja kun nyt miettii ja sovittaa asiat yhteen, sanoi hän, niin ymmärtää, mikä tarkoitus on suurilla juhlilla Viherlaakson niityllä, joita tänään kirkossa kuulutettiin. Varmaankin tahtoo kuningas naittaa tyttärensä. Ja minusta näyttää siltä kuin välittäisi hän viis ulkomaalaisista prinsseistä, kreiveistä ja parooneista. Nehän nyrpistävätkin nenäänsä melkein kaikelle. Sentähden tekee kuningas oikein, jos tyytyy oman maan miehiin. Ja sen minä sanon, että mies on aina mies.

Tämä oli toisten mielestä viisasta puhetta, ja vaikka Antti olikin nuorin, kuuntelivat veljet häntä jonkinlaisella ihailulla.

— Nyt olen tuuminut, sanoi Antti, että teidän kaikkien kolmen on pidettävä huoli itsestänne ja saatava kukin prinsessanne.

— Oletko pähkähullu! huusivat kaikki veljet samalla kertaa.

— Hullumpaakin on kuultu, tuumi Antti.

— Ja miten minä voisin istua kuninkaan pöydän ääressä, minä kun olen vain räätälinkisälli, sanoi Maunu, joka oli vanhin.

    — Vaatteista täällä kaikki riippuu,
    niissähän se kuningaskin liikkuu,

etkö sitä ole ennen kuullut? sanoi Antti varmasti.

— Entäs sitten minä, joka vain vastaan taikinaa ja leivon pullia? sanoi
Lassi, järjestyksessä toinen.

    — Kaikille meille tulisi kuolema,
    ellei ois' jollakin leivät huolena,

sanoi Antti taas.

— Ja, miten huolisi kuningas perheeseensä minua, joka vain olen maalarinoppilas! sanoi Jukka, kolmas veljeksistä.

    — Ken pensselin kädessään hallitsee,
    kerran taiteen maassa vallitsee,

sanoi Antti.

— Entä sinä itse, etkö sinäkin tahdo saada prinsessaa?

— Minä olen vielä liian nuori mennäkseni naimisiin, sanoi Antti. Samalla ajatteli hän tyttöä, jonka oli eräänä päivänä tavannut metsälähteellä, ja jolla oli niin nauravat, siniset silmät. Mutta siitä asiasta ei hän maininnut veljille mitään.

Viherlaakson niitty, joka sijaitsi aivan pääkaupungin ulkopuolella, ei enää ollut mikään varsinainen niitty, vaikka sillä oli vielä nimi jäljellä niiltä ajoilta, jolloin porvarien lihavat lehmät ajettiin sinne laitumelle ja lehmänkellot kilkattivat joka ilta kaupungin kaduilla lehmiä taas kuljetettaessa kotiinpäin. Lopulta kuningas eräänä päivänä arveli, että elämä hänen hallituskaupungissaan oli sentään liian maalaista, ja määräsi, ettei kellään, joka asui kaupungin muurien sisäpuolella, saanut olla lehmää. Siitä lähtien oli Viherlaakson niitty vain juhla- ja kokoontumispaikka, jossa nuoriso kesäiltoina huvitteli leikkien ja tanssien.

Täällä oli nyt pidettävä suuri juhla, josta oli kuulutettu kaikissa maan kirkoissa. Ja sellainen oli kuninkaan tahto ja päätös, ettei ketään, olipa hän kuka tahansa, saanut estää ottamasta osaa iloon, jos vain hän itse halusi olla mukana. Ei tehty mitään eroa herran ja rengin välillä. Se, joka omisti paremman takin, otti sen ylleen, mutta jolla ei ollut muita vaatteita kuin ne, mitkä olivat yllä, ei sen vuoksi ollut muita huonompi. Sillä kuningas oli antanut kuuluttaa, että tänä päivänä oli kaikilla oleva aivan samat oikeudet ottaa osaa juhlaan, ja jokainen oli oleva yhtä hyvä kuin toinenkin. —

Maantietä myöten, joka vei kaupunkiin aivan Viherlaakson niityn ohi, ajoivat Antti, Maunu, Lassi ja Jukka Harmon vetämissä vastamaalatuissa linjaalirattaissa. Hekin olivat matkalla juhlaan, mutta olivat vielä vähän arvelevalla mielellä.

He ajoivat hiljaa, jotta matka ei liiaksi rasittaisi Harmoa. Kuinka olikaan, he ajoivat erään vanhan vaimon ohi, jonka oli vaikea päästä eteenpäin.

— Minäpä astun alas ja annan muorille paikkani sanoi Maunu, muutoin ei hän ikinä pääse matkansa päähän.

Niin hän tekikin, ja muori autettiin rattaisiin ja asetettiin istumaan Antin viereen, joka ajoi. Maunu kulki vieressä ja pysytteli ajopelien rinnalla.

— Minne matka? sanoi muori.

— Juhlaanpa tietenkin, kuten te ja kaikki muutkin, sanoi Maunu.

— Onko sinulla mitään toivomusta, jonka täyttämisessä voisin auttaa?

Maunu tuumi. Olihan hänellä toki toivomuksia.

— Ainahan toivoa voi, sanoi hän lopulta, mutta sellaisen toivomuksen täyttäminen ei ole niinkään helppoa.

— Sano kuitenkin, tuumi vaimo.

— Kangas, jota nykyisin saa ostaa, on niin huonoa ja niin kallista, sanoi Maunu, mutta minä toivoisin, ettei kenenkään, jolla on minun ompelemani vaatteet, tarvitsisi palella.

— Käyköön, niinkuin tahdot, sanoi muori, ja samassa hän oli kadonnut.

Veljesten mielestä tämä oli ihmeellistä. Maunu nousi taas kärryihin, ja niin he ajoivat eteenpäin. Jonkun ajan kuluttua ajoivat he taas vanhan eukon ohi, joka kulki kepin varassa ja pääsi huonosti eteenpäin.

— Kyllä minä nyt astun kävelemään, että eukkoparka saa ajaa jonkun matkaa, sanoi Lassi.

Sanottu ja tehty. Eukko istui Antin viereen ja Lassi astui kärryjen vieressä. Kävi kuten edellisellä kerralla. Hän kysyi heiltä matkan tarkoitusta ja kuultuaan sen, sanoi hän Lassille:

— Enkö voisi auttaa sinua täyttämällä jonkun toivomuksesi?

Lassi tuumi. Toivomuksia hänellä kyllä oli.

— Voisinhan toivoa, sanoi hän lopulta, mutta ei ole helppoa saada toivomustaan täytetyksi.

— Sanohan nyt, sanoi eukko.

— Leivän saanti on nykyjään niin vaikeata, mutta toivoisin, että minun leipomani pullat eivät koskaan loppuisi.

— Tapahtukoon tahtosi, sanoi eukko, ja samassa hän oli hävinnyt.

Veljesten mielestä tämä oli ihmeellistä. Lassi nousi taas kärryihin, ja niin he ajoivat eteenpäin. Tienkäänteessä sivuuttivat he taas vanhan vaimon, joka vaivalloisesti kulki eteenpäin kainalosauvojen avulla.

— En voi mitenkään antaa tuon kävellä, sanoi Jukka. Hän astui rattailta, ja vanhus autettiin istumaan. Hän kyseli heidän matkaansa ja saatuaan vastauksen, sanoi Jukalle:

— Eikö sinulla ole mitään toivomusta, jonka täyttämisessä voisin auttaa?

Jukan ei tarvinnut miettiä. Hänellä oli selvillä toivomuksensa, mutta sitä ei ollut helppo täyttää.

Vanhus tuumi, että voisihan joka tapauksessa koettaa.

— Voi, sanoi Jukka, elämä on nykyään niin raskasta. Tahtoisin osata maalata niin kauniisti, että kaikki, jotka näkisivät tauluni, tulisivat iloisiksi ja onnellisiksi.

— Toivomuksesi on täyttyvä, sanoi vanhus, ja samassa oli hän kadonnut.

— — — Nyt olette olleet tyhmiä kuin aasit kaikkityyni, sanoi Antti ja maiskutti Harmolle. Sinun Maunu, olisi pitänyt toivoa saavasi prinsessa Prima, Lassin olisi pitänyt toivoa itselleen prinsessa Secunda ja Jukka olisi voinut pyytää prinsessa Tertiaa. Sellaisissa toivomuksissa olisi ollut jotakin järkeä. Mutta nyt on kaikki yhtä pitkää kuin leveätä. Ette ole saavuttaneet mitään tyhmillä toivomuksillanne. Ja juhlaankin saavumme liian myöhään. Semmoista se on, kun on kyydittävä jokaista muijaa, jonka ohi ajetaan.

Mutta samassa kiristi hän ohjaksia ja antoi rattaiden pysähtyä, sillä tomupilvessä heidän edessään liikkui naisolento.

— Olitte te joka tapauksessa oikeassa, sanoi Antti, on autettava siinä, missä voi.

Tällä kertaa ei kuitenkaan mikään vanha eukko katsonut heihin suuren päähineen alta. Antti hämmästyi koko lailla. Siinä oli vaaleakutrinen tyttö, jolla oli nauravat sinisilmät. Nuo silmät oli Antti kerran ennenkin nähnyt, metsälähteen partaalla. Ja senjälkeen ei hän ollut voinut unohtaa niitä. Nyt tuli hän äkkiä hyvin iloiseksi. Hän nosti tytön rattaisiin ja käveli itse vieressä.

— Kiitos, sanoi tyttö, ajan mielelläni. Olin hakemassa kummiani, joka ei vielä ollut tullut, mutta en löydä häntä. Te kai olette myöskin matkalla juhlaan?

Niin, tiedämmehän, että he olivat matkalla sinne, ja siksi kaikki neljä veljestä nyökkäsivät samalla kertaa.

— Toivon, että teille kävisi hyvin, sanoi tyttö kuin puhuisi hän heille kaikille, mutta hän katseli Anttia sanoessaan näin.

— Minulle käy aina hyvin, sanoi Antti, ja tunsi sydämensä jyskyttävän harmaan takin alla.

— Tästä saat jotakin kiitokseksi kyydistä, sanoi tyttö antaen Antille pienen hopeasydämen. Jos lataat tällä pyssysi, niin osaat aina maaliin.

Antti otti lahjan ja kiitti. Mutta hän ei voinut pidättäytyä sanomasta:
— Saan minä joka tapauksessa sattumaan sydämeen.

Sanoessaan tämän nauroi hän ja nosti alas tytön, sillä nyt he olivat perillä, Viherlaakson niityllä, ja juhla oli jo täydessä käynnissä. Suoraan heidän edessään, toisella puolella juhlakenttää, olivat kuninkaan ja kuningattaren valtaistuimet. Valtakatos oli purppuranpunainen, ja siinä oli kultaiset reunat ja tupsut. Alapuolella, matoilla peitetyillä portailla, seisoi koko kuninkaallinen hovi juhlapuvuissa. Hoviherrat lyhyissä polvihousuissa ja silkkisukissa ja hovinaiset avokaulaisissa ja pitkälaahusteisissa puvuissa. Ylihovimestaritar oli hienoin kaikista, ja sentähden olikin hänellä pisin laahustin. Häntä vastapäätä seisoi ylihovimestari kullalla kirjaillussa hännystakissa, ja säären ympärillä oli hänellä sukkanauharitarimerkki, jonka hän oli saanut, kun kuningas oli lähettänyt hänet Englantiin viemään ilosanomaa vanhimman tyttären, prinsessa Priman, syntymästä.

Prinsessat istuivat kultajakkaroilla kuningattaren valtaistuimen vieressä. Prinsessa Prima oli niin kaunis, ettei kukaan voinut irroittaa katsettaan hänestä. Prinsessa Secundasta huomasi heti, että hän tiesi kaiken paremmin kuin muut. Ja prinsessa Tertia hymyili niin kiltisti, että jokainen käsitti, että hänen oli mahdotonta vastata mihinkään kieltävästi. Mutta neljäs kultajakkara oli yhä vielä tyhjä.

— En käsitä, missä Quarta viipyy, sanoi kuningatar.

— Tämä on anteeksiantamatonta, sanoi kuningas, mutta me ja koko hovi emme enää voi odottaa.

Kuuluttajat puhalsivat hopeatorviin, kuningas nousi ja piti kansalle puheen.

Nyt nähtiin, mihin kukin kykeni, sanoi hän. Jokainen sai itse kertoa, mitä osasi tehdä, ja jos se oli jotakin huomattavaa, niin oli aina saapuvilla sellaisia, jotka voivat astua esiin todistamaan hänen puheensa.

Kun kuningas mitä kauneimmin sanoin oli pitänyt puheensa, alkoi suuri kansainvaellus valtaistuimen juurelle. Kaikki koko valtakunnan nuoret, naimattomat miehet saivat astua esiin sanomaan, mihin pystyivät, ja kaikki kirjoitettiin muistiin suuriin kirjoihin. Ennen pitkää seisoivat myös Antti, Maunu, Lassi ja Jukka kuninkaallisen valtaistuimen edessä.

— Mitä sinä osaat, kysyi kuningas katsoen Maunuun.

— En minä muuta osaa, kuin ommella pyhä- ja arkivaatteita, sanoi Maunu, sillä minä olen vain köyhä räätälinkisälli.

— Onko täällä ketään, joka voi todistaa hänen hyväkseen? kysyi kuningas.

— On kyllä, kuului lempeä ja kaunis ääni, ja kun Maunu katsahti ylös, huomasi hän haltijatar Primaveran seisovan kuninkaan valtaistuimen vieressä. Hän tiesi, että tämä oli prinsessa Priman kummi, mutta kun hän lähemmin katseli häntä, huomasi hän tämän samaksi vanhaksi vaimoksi, jonka hän oli auttanut rattaisiin.

— Sen verran voin sanoa, sanoi haltijatar Primavera, että sen, joka kulkee Maunu-räätälin ompelemissa vaatteissa, ei koskaan tarvitse palella, olkoon pakkanen kuinka kova tahansa. Sitäpaitsi on hän kunnon mies, ja minä puolestani soisin, että kummityttäreni Prima ottaisi hänet miehekseen.

— Tuo kuulostaa paljolta, tuumi kuningas.

— Ei liian paljolta, sanoi haltijatar Primavera ja istuutui jälleen korkeanojaiseen kultatuoliin lähelle valtaistuinta.

Kaiken, mitä oli sanottu, kirjoittivat kirjurit suuriin kirjoihin.
Kuningas viittasi kädellään, ja Lassi astui esiin.

— Entäs sinä, sanoi kuningas, mihin sinä pystyt?

— Ei ole kehumisen varaa, herra kuningas, sanoi Lassi. Minä leivon pullia, ja siinä kaikki.

— Onko täällä ketään, joka voi todistaa hänen hyväkseen? kysyi kuningas.

— On kyllä, sanoi korkea, sointuva ääni. Tällä kertaa oli haltijatar
Secundaria, prinsessa Secundan kummi, noussut kultatuoliltaan.

Lassi katseli häntä, ja vaikka hän nyt oli säteilevän kaunis, oli Lassi kuitenkin varma siitä, että tämä oli sama vanha eukko, jonka hän oli auttanut rattaisiin.

— Sen saatan sanoa, sanoi haltijatar Secundaria, että ne pullat, joita Lassi-leipuri leipoo, riittävät kaikille, vaikkapa maassa olisi pahin nälänhätä. Sitäpaitsi on hän kunnon mies, ja minä soisin mielelläni, että kummityttäreni, prinsessa Secunda, ottaisi hänet miehekseen.

— Tuo kuulostaa paljolta, tuumi kuningas.

Mutta haltijatar Secundaria sanoi, ettei se suinkaan ollut liikaa. Ja sitten hän istuutui kultatuolilleen.

Kuningas viittasi taas kädellään, ja tällä kertaa astui Jukka esille.

— Annappa kuulla, mitä sinä osaat, sanoi kuningas.

— Minä olen vain maalarinoppilas, sanoi Jukka, mutta maalata osaan!

— Onko täällä ketään, joka tahtoo todistaa hänen hyväksensä? kysyi kuningas kuten ennenkin. Ja taas vastasi kirkas ääni:

— On kyllä.

Kun Jukka katsahti ylös, oli kolmas haltijatar, Tertiania, prinsessa Tertian kummi, noussut kultaiselta tuoliltaan. Ja kun hän lähemmin katseli häntä, huomasi hän, että tämä olikin vanhus, jonka hän oli nostanut rattaisiin.

— Sen voin sanoa, sanoi haltijatar Tertiania, että Jukka maalarin maalaamat kuvat ovat niin kauniita, että kaikki, jotka niitä katselevat, tulevat iloisiksi ja onnellisiksi. Sitäpaitsi on hän kunnon mies, ja minä puolestani soisin kernaasti, että kummityttäreni, prinsessa Tertia, valitsisi hänet miehekseen.

— Tuo kuulostaa paljolta, sanoi kuningas.

— Onhan se paljon, mutta ei kuitenkaan liikaa, sanoi haltijatar
Tertiania, ja sitten istuutui hän kultatuolilleen.

Kuningas antoi kuuluttaa, että nyt täytyi hänen ja neuvoston lukea läpi kaikki kirjat ja sitten neuvotella perusteellisesti. Kun päätös on tehty, puhaltavat kuuluttajat hopeatorviinsa, ja sitten ilmoitetaan vaalin tulos. Siihen mennessä sai kansa huvitella mielensä mukaan. Ruokaa ja juomaa oli runsaasti tarjolla. Juhla oli kestävä kolme päivää.

Kun kolmas päivä oli lopussa, puhalsivat kuuluttajat hopeatorviinsa, ja taas kerääntyi kansa valtaistuimen ympärille. Kuningas itse nousi puhumaan sekä ilmoitti, että hän ja kuningatar ja koko neuvosto olivat päättäneet, että kolme vanhinta prinsessaa menisivät naimisiin Maunun, Lassin ja Jukan kanssa, jottei kenenkään koko valtakunnassa enää tarvitsisi palella, eikä olla nälissään, ja kaikki olisivat iloisia ja onnellisia.

Mutta itse ei kuningas ollut oikein tyytyväisen näköinen. Hän nimittäin ei voinut käsittää, kenet ottaisi perintöprinssiksi. Sillä hänellä oli vielä vanhat ennakkoluulonsa, ja hänestä tuntui aivan mahdottomalta, että räätälistä, leipurista tai maalarista aikanaan tulisi kuningas hänen jälkeensä. Silloin prinsessa Quarta astui valtaistuimen luo ja sanoi polvistuen:

— Korkea isäni, tänään minä täytän viisitoista vuotta, enkä voi ymmärtää, miksen minä voisi mennä naimisiin samalla kertaa kuin kolme korkeata sisartani. En käsitä, missä kummini viipyy, mutta tulevilla langoillani, Maunulla, Lassilla ja Jukalla on veli, ehkä kuninkaallinen isäni suvaitsisi koetella häntä.

Kuningas viittasi kädellään, tosin ei kovinkaan armollisesti, ja Antti astui esille ja asettui asentoon.

— No, annahan kuulua, sanoi kuningas, mikä sinä olet miehiäsi ja mitä temppuja osaat.

— Olen sotilas valtion palveluksessa, ja osaan kuolla kuninkaan ja isänmaan puolesta, mutta se ei ole mikään taito, sanoi Antti.

— Hyvin vastattu, sanoi kuningas. Osaatko yhtä hyvin kohdalleen, kun on kysymys kuulista ja ruudista?

— Voinhan koettaa, sanoi Antti, otti pyssynsä ja ampui suoraan sydämeen vanhaa kirkonkukkoa, joka liikkui tuulessa, eikä oikein tiennyt, kumpaanko suuntaan se kääntyisi.

— Hei! sanoi kuningas, se oli mestarilaukaus, ja jos Quarta tahtoo sinut, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Sotilas olen itse, ja sotilaasta voi tulla sekä perintöprinssi että kuningas.

Ja niin hän samalla teki Antista kenraalin, ja soittokunta soitti ja kansa riemuitsi.

— Näetkös, sanoi Quarta, minun pieni hopeasydämeni auttoi sinua!

— Sinun pieni hopeasydämesi minulla on tallella, sanoi Antti ja otti sen esille povitaskustaan. Enkö sanonut, että joka tapauksessa osaisin suoraan sydämeen. Sinun pientä hopeasydäntäsi en milloinkaan anna pois.

Kuningas ja kuningatar pitivät häät kaikille neljälle prinsessalle samalla kertaa. Antti oli puettuna kenraaliunivormuun, leveät raidat housuissa, ja kaikilla hänen veljillään oli kullalla kirjaillut hännystakit. Sillä Maunusta oli tullut ylihoviräätälimestari, Lassi oli ylihovileipuri ja Jukka oli ylihovimaalari.

Koskaan ei kuninkaan tarvinnut katua sitä vaalia, joka oli kuulutettu Viherlaakson niityllä. Hänen maassaan vallitsi rauha ja hyvinvointi. Kenenkään ei tarvinnut palella, sillä Maunu oli perustanut suuria räätälinverstaita, joissa oli työssä sadoittain räätäleitä ja tuhansittain räätälinoppilaita kaiket päivät, eikä yhtään vaatekappaletta annettu pois, ennenkuin se oli kulkenut ylihoviräätälimestarin käsien kautta.

Ei kenenkään myöskään tarvinnut nähdä nälkää, sillä Lassi oli suurenmoisten leipomojen ylivalvoja, ja niissä leivottiin pitkät rivit mitä maukkaimpia pullia. Eivätkä ne koskaan loppuneet, söivätpä lapset siinä maassa miten monta pullaa tahansa.

Kirkkojen korkeat holvit ja museoiden suuret salit olivat täynnä Jukan maalaamia kuvia. Kuvat olivat niin ihmeellisen kauniit, että kaikki, jotka näkivät ne, tunsivat itsensä iloisiksi ja onnellisiksi.

Ja kun vanha kuningas ja kuningatar iäkkäinä kuolivat, tuli Antista kuningas ja prinsessa Quartasta kuningatar. Pieni hopeasydän, jonka Antti kerran oli saanut matkalla Viherlaakson niitylle, oli käärittynä silkkipaperiin hyvässä tallessa kultarasiassa, jota kuningas aina piti povitaskussaan. Kuningas Antti itse oli sotilas ja myöskin suuri sotapäällikkö, mutta hän oli pistänyt miekkansa tuppeen, ja maassa vallitsi rauha. Kansa ihaili ja kunnioitti häntä, sillä sen ajan ihmiset ymmärsivät, että rauha ja sopu on parasta, mitä elämä voi tarjota.

KURT ASEENKANTAJA.

Oli kylmä ja kolea syys-ilta. Sade oli liottanut tiet tehden ne käyttökelvottomiksi. Oli pilkkopimeä, ja vaikea kulkea niiden, jotka eivät olleet kylästä kotoisin. Kurt Sigurdinpoika oli tosin ollut näillä mailla pari kertaa, mutta nyt oli hän eksynyt pimeässä eikä voinut löytää tietä. Hän oli joutunut metsään, törmäsi puitten runkoihin ja sotkeutui pensastoihin.

Yrittäessään eteenpäin hän oli varmaankin tullut jollekin aukealle. Hänen ympärillään tuntui avarammalta. Suoraan edessä näkyi valon kajastus ilmassa, ja ihmeekseen hän huomasi, että säkeniä nousi kohti pilvien peittämää, öistä taivasta. Hän hapuili lähemmäksi, törmäsi sammaleiseen kumpuun, ja, kumma kyllä, hänestä tuntui, kuin palaisi sen sisällä tuli. Hän tunnusteli käsillään ja rupesi varovaisesti kiertämään kumpua. Äkkiä hän huomasi loistavan pyörylän vähän maan pinnan yläpuolella. Lähemmin tarkasteltaessa osoittautui pyörylä huuruiseksi ja harmaaksi lasiruuduksi, jonkinlaiseksi ikkunaksi, joka oli kummun sammalseinässä. Kurt Sigurdinpoika raapi risulla pois pahimman lian, asetti kasvonsa ikkunaan ja kurkisti alas. Hän näki vanhan noita-akan istuvan hämmentämässä pataa. Tämä mutisi hiljaa itsekseen ja seurasi katseellaan höyryn kiemuroita, sen kohotessa ylöspäin.

— Hohoi! huusi Kurt koputtaen nyrkillään lasiruutuun. Se oli vanha laiva-ikkuna ja lasi oli paksua. Noita-akka ei liikahtanutkaan.

— Hohoi, hohoi! huusi Kurt Sigurdinpoika minkä jaksoi. Ehkä tuo noita-akka on kuuro, ajatteli Kurt. Hän päätti etsiä sisäänkäytävän huoneeseen tai koppiin, miksi tuota kuoppapahasta nyt tahtoi nimittää.

Mitään ovea ei hän pimeässä löytänyt, vaikka kuinka olisi hakenut. Jos sellainen oli olemassa, oli se hyvin kätketty. Mutta hänen mieleensä johtui antaa merkkejä räppänästä. Hän ryömi sentähden nelinkontin ylös kummun rinnettä. Aivan oikein, katosta löytyi läpi. Sieltä tietysti olivat tulleet säkenet, jotka hän ensin oli huomannut. Kurt sulki silmänsä savun ja säkenien takia, ojensi päänsä läven yläpuolelle ja huusi taas »hohoi» niin kovaa kuin jaksoi. Tällä kerralla oli paremmat seuraukset. Noita-akka katsahti ylös ja mutisi hiljaisen kirouksen nähdessään korkealla Kurt Sigurdinpojan avomieliset silmät ja nauravat kasvot.

— Tepä asutte mukavassa luolassa; missä ovi on?

— Ei ole ovea maankiertäjille, sopii lähteä tiehensä! vikisi noita-akka.

— Tänä yönä on niin pimeä ja kylmäkin, huusi Kurt takaisin. En osaa eteenpäin, älkää nyt vastustelko, vaan päästäkää minut sisälle.

Akka pisti puun padan alle saadakseen tulen loimuamaan ja kärventämään ylhäällä olevalta kasvot.

— Hyi hitto, sanoi hän, tänne alas asti tuntuu kristityn veren haju.

Kurt Sigurdinpoika vetäytyi pois säkenien tieltä, mutta hänen sisunsa oli jo vähällä ruveta kiehumaan. Eikö nyt hän, nuori mies, voisi pitää kurissa vanhaa noita-akkaa! Säkenet kohosivat yhä taajemmin pimeälle yötaivaalle. Seisoessaan hiljaa niitä katselemassa kuuli Kurt veden lorisevan ja ymmärsi metsäpuron virtaavan jossakin aivan lähellä. Hiljaa ja ketterästi kuin ilves hiipi hän ääntä kohden. Hän täytti selässä kantamansa nahkasäkin vedellä reunoja myöden, kipusi taas kumpua ylös ja kaatoi säkin koko sisällyksen räppänästä kekäleiden päälle, niin että vesi sylkien ja sähisten kuin vihainen kissa valui kuumille liesikiville. Samassa hetkessä ryömi Kurt Sigurdinpoika räppänän läpi, heilautti itsensä sivulle ja hyppäsi ketterästi lattialle noidan eteen. Eukko ihan pökertyi, niin äkkiä kaikki kävi. Hän töllisti vastatullutta suunnattomasti hämmästyneenä.

— Nyt aion levähtää, sanoi Kurt, ja sitten toivon teidän neuvovan minulle suorimman tien kuninkaankaupunkiin, sillä huomenaamulla haluan olla sen muurien sisällä.

— Ovi on tuolla nurkassa, ja se on kyllä suorin tie, sanoi noita-akka töykeästi, ellet pidä parempana lähteä samaa tietä kuin tulit.

— Ovitie on kyllä hyvä, sanoi Kurt pudistaen sadeveden nutustaan. Mutta ensin istumme täällä vähän juttelemassa. Haluaisinkin sitäpaitsi kovin mielelläni, että ennustaisitte minulle.

— Tahdotko, että ennustan sinulle? kysyi noita-akka tullen vähän paremmalle tuulelle.

— Olen aina toivonut, että oikea noita ennustaisi minulle, ja otaksun osuneeni nyt oikeaan?

— Miltä kannalta asian ottaa, sanoi eukko ja kääntyi katsomaan, näkyikö häntää hameen alta. Minähän kyllä olen koko-noita, mutta poikani on vain puoli-noita.

— Sepä kuulostaa merkilliseltä, sanoi Kurt Sigurdinpoika, joka oli istuutunut uunin vieressä tuolin virkaa toimittavan pölkyn päähän. Ennustatteko vesihöyrystä vai kahvinporosta?

— Voin minä yhtä hyvin ennustaa kädestäkin, sanoi noita-akka.

— Olkoon menneeksi, sanoi Kurt ojentaen kätensä akalle.

— Kas, kas, sanoi tämä tutkittuaan innokkaasti kämmenen juovaverkkoa. Onnenpoikapa sinä oletkin, sen näkee selvästi kädestäsi. Kaikki käy mielesi mukaan. Linnassa tulet sinä asumaan, ja ruhtinaita ja kuninkaita olet sinä näkevä joka päivä.

— Tuo jo kuulostaa joltakin, tuumi Kurt Sigurdinpoika.

— Sinun juoksijasi on paras lähinnä kuninkaan omaa, jatkoi noita-akka ennustustaan. Panssaripaitasi on tehty hopeasuomuista, mutta koskaan et kuitenkaan saa omaksesi sydämesi rakastettua.

— Pyh, sanoi Kurt, tuota ennustusta en usko. Olisipa kumma, ellei minussa olisi miestä saamaan sitä tyttöä, jonka tahdon.

— Saatpa nähdä, sanoi noita-akka. Mikä on kirjoitettu, sitä ei kukaan voi muuttaa. Mutta koska sinusta tuossa tuokiossa tulee niin suuri herra, voisit ehkä hiukan huolehtia Funtelista.

— Kuka on Funteli, kysyi Kurt.

— Sehän on minun poikani, sanoi akka, ja kuten sanoin, hän on vain puoli-noita, sillä hänen isänsä oli kuninkaallisen armeijan sotilas, uskotpa tai et. Eräänä päivänä noidat ryöstivät hänet, ja sitten menimme naimisiin. Vuorenkuningas piti meille suuret häät linnassaan. Sotilas oli minun ukkoni, ja Funtus oli hänen nimensä. Ja sitten pantiin pojan nimeksi Funteli. Siinä kaikki.

— Hänkö on teidän tupanne rakentanut? kysyi Kurt Sigurdinpoika.

— Hänpä tietenkin, sanoi noita, eikös heti näy, että se on oikea ihmisasunto.

— No, eihän tuo juuri ole mikään linna, sanoi Kurt.

— Niin, minä tahtoisinkin, että Funteli joutuisi juuri kuninkaan linnaan, sanoi noita-akka. Sillä sotilas hänestä täytyy tulla, kuten isästäänkin, vaikkapa minä sitten halkeaisin sen asian johdosta. Ja kun sinä nyt lähdet, niin saat ottaa hänet mukaasi, koska ennustin sinulle niin koreita asioita.

— Missä Funtelisi on? kysyi Kurt Sigurdinpoika.

— Tule esille, tule esille, Funteli poikaseni, huusi noita.

Hieroen silmiään ryömi Funteli esille huoneen pimeimmästä nurkasta. Kurt ajatteli itsekseen, ettei hän juuri ollut kaunis, mutta kun hänellä ei ollut häntää ja hän sitäpaitsi oli puettu kuten muut ihmiset, niin tuumi Kurt, että voihan ainakin koettaa. Ja sen hän sanoi eukolle.

Tämä tuli niin iloiseksi, ettei hänen ystävällisyydestään vierasta kohtaan lainkaan tahtonut tulla loppua.

Funtelin täytyi heti ottaa esille kiiltomatoja suuresta ruukusta. Ne olivat niin hyvin säilytetyt, että ne loistivat yhtä kirkkaasti kuin elokuun yönä ulkona metsässä. Hän asetti ne suurella taitavuudella siten, että joka seinällä loisti säteilevä tähti, ja pieni maakoppipahanen näytti ihan muuttuneelta. Noita itse tarjosi voikukkakahvia, sillä hän tiesi, että heidän maukas noitaruokansa ei maistuisi ihmislapselle.

Päivänkoitteessa lähtivät Kurt Sigurdinpoika ja Funteli kaupunkiin. Kuljettuaan muutaman tunnin näkivät he linnan torninhuippujen loistavan auringossa. Nyt oli heillä jäljellä enää niukka neljännes matkasta. Molemmat tulivat hyvin tyytyväisiksi ja istuutuivat metsänreunaan lepäämään, sillä he olivat kulkeneet aika vauhtia, ja päivä oli kuuma. Tie oli leveä ja tasainen, se oli suuri valtatie kuninkaan kaupunkiin. Tien toisella puolella oli metsä, jonka reunassa he istuivat, toisella puolella laskeutui vuoren seinämä jyrkkänä alas, ja sen juurella virtasi vuolas, syvä joki, jonka vesi solui rauhallisesti kaupungin laiturien kivipaasien välitse ja siltojen kaarien alla.

Juuri heidän siinä istuessaan tuli itse kuningas Päiviö ajaen kuusivaljakolla.

— Hei, hei, katsokaapas suurta herraa! huusi Funteii rynnäten katsomaan. Funteli oli niin ruma seisoessaan siinä tiepuolessa heiluttamassa lakkiaan, että kuninkaan hevoset pelästyivät ja lähtivät laukkaamaan. Samassa silmänräpäyksessä oli Kurt Sigurdinpoikakin hypännyt jaloilleen ja ryntäsi nyt pillastuneiden hevosten perässä. Vaunu kääntyili tien tomussa, ja joka hetki näytti siltä, kuin viskautuisi se syvänteeseen. Mutta juuri kun oikea takapyörä oli luiskahtamaisillaan alas, oli Kurt paikalla, sai toista etuhevosta kuolaimista kiinni ja kiskaisi eläimet koko voimallaan sivulle.

— Tuon teit hyvin, sanoi kuningas Kurtille, kun vaahtoiset hevoset seisoivat hiljaa. Otan sinut palvelukseeni. Saat tulla aseenkantajakseni.

— Kiitoksia tarjouksesta, sanoi Kurt, joka seisoi rauhoittaen sivelemässä vapisevien hevosten harjaa. Ei kannata kieltäytyä.

— Ja minkä paikan minä saan, kysyi Funteli, joka nyt oli astunut esille.

— Korkean, sanoi kuningas, sillä sinä pääset roikkumaan.

— Armoa, herra kuningas! huudahti Kurt. Olen luvannut hänen äidilleen auttaa poikaa pääsemään sotilaaksi kuninkaan armeijaan.

Kuningas oli nuori ja iloinen, ja nyt tuli hänelle hauska.

— Se muuttaa asian, sanoi hän nauraen sydämensä pohjasta.
Kuninkaallisen aseenkantajan täytyy katsoa, että hän pitää sanansa.
Funteli pääsee kuormastoon. Ja nyt ylös kumpikin! Asettukaa vaunun
taakse ja pitäkää kiinni. Nyt lähdetään kuninkaan linnaan.

Seuraavana päivänä matkusti kuningas suuren seurueen kera rajan yli. Hän lähti naapurikuninkaan vieraaksi, sillä nyt oli vietettävä tämän tyttären, prinsessa Veronican ja kuningas Päiviön juhlalliset kihlajaiset. Hopeasuomuinen panssaripaita yllä ratsasti Kurt aseenkantaja heti kuninkaallisen vaunun jäljessä. Hän kantoi kuninkaan keihästä ja kultaista kilpeä. Mutta viimeisen vaunun takaistuimella istui Funteli uudessa univormussaan.

Samana iltana oli linnassa suuret tanssiaiset kaikkien korkeiden vieraiden kunniaksi. Ja ulkona puistossa pyörähtelivät uskolliset alamaiset tanssilavalla. Siellä oli Kurt Sigurdinpoika oikein vauhdissa. Hänelle ei tuottanut vaikeuksia saada tyttöä vaikka joka sormelle. Kun tanssi paraillaan oli käynnissä tulivat kuningas Päiviö ja prinsessa Veronica tanssilavalle. Kansa hurrasi ja kuningas Päiviö puristi jokaisen kättä.

— Suloinen morsiameni, sanoi kuningas prinsessa Veronicalle, tässä näet
Kurt aseenkantajan, joka eilen pelasti henkeni.

— Sinäkö sen teit, sanoi prinsessa Veronica katsoen Kurt Sigurdinpoikaa hyvillä, kirkkaansinisillä silmillään. Kiitän sinua sydämestäni, sillä kuningas Päiviöstä tulee nyt minun herrani ja puolisoni. Etkö tahtoisi tanssia kanssani yhtä tanssia, Kurt aseenkantaja?

Tietenkin Kurt tahtoi. Soittajat rupesivat soittamaan ja Kurt aseenkantaja vei prinsessan tanssiin. Pyörittiin kierros ja toinenkin, eikä Kurt aseenkantaja edes tahtonut lopettaakaan. Prinsessa oli kevyt kuin höyhen ja hänen hiuksensa keltaiset kuin kulta. Oli ihanaa pitää häntä käsivarsissaan. Kurt aseenkantaja tanssi tanssimistaan. Hän pyöri niin että prinsessa Veronica ihan hengästyi.

— Sinäpä vasta olet tanssimestari, sanoi hän, kun soitto taukosi. Kurt kumartui suutelemaan hänen hameensa helmaa.

Kun kuningas Päiviö ja prinsessa Veronica olivat menneet, lähti Kurt aseenkantaja hiljaa pois tanssilavalta. Hän kulki puiston läpi maantielle. Hän kulki vinhaa vauhtia päästäkseen eroon rauhattomuudesta, joka painoi häntä. Mutta kun hän myöhään yöllä palasi takaisin kuninkaankartanoon, tiesi hän, että noita-akan ennustus kuitenkin oli tosi: »Linnassa oli hän asuva, ruhtinaita ja kuninkaita oli hän joka päivä näkevä, muttei koskaan ollut hän saava omakseen sydämensä rakastettua.»

TAIVAS JA MAA HUKKUVAT —

Olipa kerran pikkuinen prinsessa, jonka piti viettää häitä. Hän oli hyvin nuori, ja hänen arvoisan äitinsä, kuningattaren, mielestä olisi naimista hyvin voitu hiukan lykätä. Mutta hänen armollinen isänsä, kuningas, oli toista mieltä. Kun hänellä viiden poikansa lisäksi vielä oli seitsemän tytärtä, niin oli hän tyytyväinen saadessaan vanhimman heistä hyviin naimisiin. Kuningaskunta ei ollut iso, sato oli viime aikoina kerta toisensa jälkeen ollut huono, oli vaikeata saada kokoon varat, ja valtiovarainministeri pudisti kaljua päätään. Kun asiain näin ollen nuoren naapurikuninkaan lähettiläät eräänä päivänä tulivat kosiomatkalle hallitsijansa puolesta, otti kuningas heidät hyvin armollisesti vastaan. Hän pani heidän kunniakseen toimeen juhlapäivälliset, ja osoitti heille kaikin mahdollisin tavoin suosiotaan. Lähtiessään oli heillä kuninkaan ja kuningattaren suostumus siihen, että sinisilmäisestä ja kultakutrisesta prinsessa Veronicasta tulisi kuningas Päiviön morsian.

Pian tämän jälkeen saapui kuningas Päiviö itse suuren seurueen kera kiittämään kuningasta ja kuningatarta suotuisasta vastauksesta. Hänen kypärässään liehui valkeita kameelikurjen sulkia ja hänen panssaripaitansa oli taottu puhtaasta kullasta. Aseenkantaja Kurt, joka ratsasti ihan hänen jäljessään, kantoi keihästä ja kultaista, auringon merkeillä taidokkaasti koristeltua kilpeä. Prinsessa odotti peilisalissa, hovineitojensa ympäröimänä, ja hänen sydämensä löi kiivaasti kuin vangitun linnun. Onnikohan nyt saapui ratsastaen laskusillan yli, vaiko ehkä suru?

Kun kuningas Päiviö seisoi hänen edessään, ja hän katseli tämän nuoriin, reippaisiin kasvoihin, tuli hän äkkiä niin iloiseksi, että ojensi molemmat kätensä suudeltaviksi. Peilisalissa pidetyissä tanssiaisissa tanssivat he kaikki tanssit kahden, ja siitä päivästä lähtien tiesi Veronica, että onni oli aivan kuningas Päiviön näköinen.

On päivänselvää, että häät olivat komeat. Monta kuningasta ja kuningatarta oli kutsuttu vieraiksi. He saapuivat ajaen kullatuissa, usean hevosen vetämissä vaunuissa. Esiratsastajien koreat puvut loistivat auringossa, ja ihmettelevää kansaa seisoi tien vierillä. Prinsessa Veronican kummi, haltijatar Smaragda, saapui häätaloon leijaillen puitten latvojen yläpuolella ja puettuna pilvireunuksiseen vaippaansa. Häälahjaksi antoi hän Veronicalle kultaisen otsavanteen, jonka ainoana koristuksena oli suuri, säteilevä jalokivi. Kivi oli vihreä kuin syvä, peilikirkas merivesi.

Veronica ja hän olivat linnan puistossa.

— Katso, sanoi haltijatar Smaragda, kääntäen kultavanteen niin, että kukkaryhmien ja leikattujen pensaiden vehreys kuvastui kiveen. Taas käänsi hän vannetta, ja Veronica näki ihmeekseen poppelien hiljakseen huojuvat latvat ja taivaan sinen loistavan kiven kirkkaassa pinnassa.

— Onneksesi, sanoi haltijatar Smaragda, antaessaan vanteen Veronicalle, tähän sisältyy kaikki. Annan sinulle taivaan ja maan. —

Häiden jälkeen vei kuningas Päiviö nuoren kuningattarensa omaan maahansa. He asettuivat asumaan kalliosaarella olevaan metsästyslinnaan. Meri huuhteli rantojen sileitä kallioita. Kun seisoi alhaalla ritarisalissa, jossa keihäät, metsästystorvet ja kaaripyssyt riippuivat seinillä, tuntui aivan siltä, kuin ulottuisi vesi ihan linnan muureihin asti, sillä katsoipa mistä ikkunasta tahansa, niin näki merta, vain merta taivaanrantaan saakka. Sieltä näkyi meri tyynenä ja myrskyävänä sekä vaahtopäiden lukemattomat sotajoukot. Joka aamu nousi auringon kehrä kirkkaana ja vastapestynä meren syvyydestä. Mutta jos illalla istui tornikamarissa, jonka ikkunat olivat päinvastaiselle suunnalle, näki auringon katoavan jonnekin sinertävän metsänreunan taakse. Pisimmät kuusenlatvat ulottuivat ikkunanpieleen, ja kauempana hehkuivat mäntyjen rungot tulenkarvaisina. Siellä olivat kuninkaan metsästysmaat, mutta sitä ei nuori kuningatar ajatellut. Hän ajatteli kotiaan, joka oli lännessä päin, ja vaikka onni asuikin hänen sydämessään, istui hän usein tornikamarin ikkunassa katsellen länteen, puiden latvojen yli. Hänen ohitsensa kiitivät pilvet linnan lammikossa uiskentelevien joutsenten tavoin.

Kurt Aseenkantaja toi kuningattaren valkean ratsun linnan pihalle. Joka ilta ratsastivat kuningas ja hän kerran kalliosaaren ympäri. Joskus ratsastivat he kahlauspaikan poikki suuriin metsiin. Kurt aseenkantaja ratsasti heidän perässään, ollakseen saapuvilla, jos jotakin tarvittaisiin. Hän auttoi kuningattaren satulaan, ja joka päivä kumartui hän suutelemaan tämän hameen lievettä.

Kuningas Päiviö ja kuningatar Veronica elivät onnellisina yhdessä, kunnes eräänä päivänä puhkesi sota. Heidän maansa asema oli syrjäinen, ja sanomat siitä, mitä maailmassa tapahtui, saapuivat heille myöhään ja niukkoina. Joku matkalainen oli tietävinään yhtä toinen toista. Kuta hälyyttävämmiksi huhut kävivät, sitä levottomammaksi tuli kuningas Päiviö.

— Minunkin täytyy varustautua sotaan, sanoi hän eräällä ratsastusretkellä kuningatar Veronicalle, jonka hatun leveät lieret estivät kuningasta huomaamasta, miten hän kalpeni. Mutta illalla pyysi kuningatar häntä olemaan ajattelematta sotaan lähtöä.

— Miten minun käy, jos sinä lähdet? sanoi hän valittaen.

Kuningas rypisti otsaansa, mutta ei tällä kertaa puhunut lähdöstään sen enempää.

— Teroita miekka ja katso, että ori kengitetään uudestaan, sanoi hän seuraavan päivän ratsastusretkellä aseenkantajalleen Kurtille.

Taas kalpeni kuningatar Veronica, ja tultuaan kotiin, sulkeutui hän huoneeseensa ja itki.

Seuraavana aamuna seisoi hän kyyhkyslakan luona syöttämässä lintuja. Seistessään siinä huomasi hän kyyhkysen lentävän luokseen. Se teki kierroksen hänen päänsä yläpuolella ja istuutui sitten hänen ojennetulle kädelleen. Silitettyään sen kiiltäviä höyheniä, otti hän sen tuoman kirjeen lukeakseen. Kirje oli hänen isältään. Jokainen sivu oli täynnä sotatietoja. Sota levisi maasta maahan, ja nyt olivat hänen isänsäkin joukot varustetut. Tämä oli jo vanha, mutta ei sentään liian vanha kaatumaan oikean asian puolesta! Kaikki hänen viisi veljeään olivat jo lähteneet sotaan. Ei yksikään mies saanut istua kotilieden ääressä! Missä viipyi Päiviö joukkoineen?

Veronica tunsi sydämensä kutistuvan kokoon tuskasta. Nopeasti piilotti hän kirjeen hameeseensa ja ajatteli, ettei ikinä jättäisi tuota sanomaa herralleen ja puolisolleen. Sinä päivänä ei hän lähtenyt ratsastamaan. Kurt aseenkantaja sai taluttaa hevosen takaisin talliin. Mutta kun tuli ilta, ojensi hän vaieten kirjeen kuningas Päiviölle.

Kaksi päivää myöhemmin ratsasti kuningas länteen päin sotajoukkonsa etupäässä. Kuningatar Veronica seisoi katsomassa ulos tornikamarin ikkunasta. Hitaasti kiemurteli ratsujoukko eteenpäin kahlauspaikan poikki. Kuningas Päiviön ori hyppi jo toisella rannalla, ja hänen varustuksensa loisti auringossa. Hän kääntyi satulassa ja katsoen linnaa ja kalliosaarta heilutti hän raskasta kypäriään korkealla ilmassa, niin että sulat liehuivat. Nuori kuningatar ojensi käsivartensa häntä kohti, ja kun ratsujoukko oli kadonnut ensimäiseen tienkäänteeseen, nojasi hän päänsä ikkunanpieleen ja kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.

Vuoden kuluttua sai kuningatar Veronica sanoman puolisoltaan. Kurt aseenkantaja oli ratsastanut päivät ja yöt.

— Herrani ja kuninkaani tervehtää armollista puolisoaan, sanoi hän, ja näin kuuluu hänen sanomansa:

»Kuolema kulkee kentillä kuin viikatemies. Isäsi, kuningas, on kaatunut. Armollisen äitisi on pukeuduttava leskenpukuun. Lohduttakoon Jumala häntä hänen surussaan.»

— Miten kuningas Päiviön itsensä laita on? kysyi kuningatar Veronica kalpein huulin.

— Hänen maineensa kasvaa päivä päivältä, mutta kuitenkaan ei hän ole yhtä iloinen kuin ennen, sanoi Kurt aseenkantaja. Joukkomme harvenee. Missä miekkojen teräskielet puhuvat, siellä ihmiset vaikenevat. Mutta sotilaan ammatti on joka tapauksessa hyvä. Silmä silmästä, hammas hampaasta.

— Tervehdä herraasi ja kuningastasi, sanoi kuningatar. Kurt aseenkantaja kumartui suutelemaan hänen hameensa lievettä.

Kaksi vuotta myöhemmin seisoi Kurt jälleen kuningattarensa edessä.

— Näin kuuluu herrani ja kuninkaan! sanoma, sanoi aseenkantaja:

»Taivas ja maa hukkuvat. Maailman neljällä kulmalla palaa. Kahlaamme veressä. Kaupungit ovat raunioina ja kansat lakaistaan pois. Kunpa saisi pistää miekkansa tuppeen! Kaipuu vetää kotia kohden, mutta velvollisuus käskee: jää!»

— Miltä kuningas nykyisin näyttää? kysyi kuningatar, ja hänen äänensä vapisi.

— Kalpealta ja synkältä, sanoi Kurt aseenkantaja. Mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että sotilaan on hyvä saada tapella sydämen halusta.

— Sano herralleni, että hän on minulle hyvin rakas, sanoi kuningatar hiljaa. Kurt aseenkantaja kumartui suutelemaan hänen hameensa lievettä. —

Vuosi kului toisensa jälkeen, ja aina vain leimusi sodan liekki yhtä kuumana. Nälkä, puute ja kallis aika kulkivat kautta maailman, ja kuningas Päiviön maassa astui suru sisälle monen mökin ovesta. Kuningatar Veronica kulki kaikkialla hiljaisena ja auttavana. Missä puute oli suurin, siellä oli hän läsnä. Kuitenkin kasvoi nurina alinomaa kumeana ja uhkaavana. Missä viipyy kuningas Päiviö? Miksi eivät meikäläiset saavu? Rauhaa! Rauhaa ja leipää!

Enimmäkseen asui kuningatar kalliosaarella. Hänen kullankeltaisessa tukassaan oli nyt leveät hopeajuovat. Joka ilta istui hän auringonlaskun aikaan tornikamarissa ja katseli sinertäviä metsiä lännessä. Jossakin siellä kaukana taisteli kuningas Päiviö toivotonta taistelua, sillä aikaa kuin levottomuus kuohui nuoren viinin tavoin täällä kotiseudulla. Nähneekö hän milloinkaan enää kuningas Päiviön kultaisten varuksien loistavan kalliosaaren salmen läntisellä rannalla!

Hän muisti kumminsa, haltijatar Smaragdan, sanat: »Annan sinulle taivaan ja maan.» Miten huonosti olivatkaan sanat käyneet toteen! Hän otti kultavanteen hiuksistaan, ja istui se kädessään. Hän käänteli vannetta ja katseli kiven heijastavaa pintaa. Kääntäessään sen alas päin, näki hän veden kalliosaaren ympärillä. Hän näki aaltojen hiovan kalliopaasia, ja levien keinuvan veden pinnan alla iltamainingeissa. Kääntäessään kiven ylöspäin, näki hän mäntyjen kyhmyiset latvaoksat ja korkealla niiden yläpuolella kiitävät pilvet.

— Mitä huolin minä taivaasta ja maasta, ajatteli kuningatar Veronica surullisena, ja piti huomaamattaan kiveä suoraan edessään. Mutta kun hän sattumalta katsahti sen kirkkaaseen pintaan, kohtasi hänen katseensa sinertävän metsänreunan lännessä. Metsän tuolla puolen näki hän laaksoja ja järviä ja taas uusia peninkulmien laajuisia metsiä ja uusia niittymaita. Ja noiden rajattomien etäisyyksien takana kohtasi hänen hämmästynyt katseensa vieraita maita ja tuntemattomia seutuja. Hän näki savuavia kyliä ja taistelevia ihmisiä. Kaikkein kauimpana oli kaksi sotajoukkoa taistelussa keskenään mustan kuoleman virran rannalla. Hän näki herransa ja puolisonsa kultaisten varuksien loistavan ja hänen valkean sulkatöyhtönsä heiluvan taistelun kuumimmassa tuoksinassa. Toinen oli tässä voittava, toinen kuoleva, mutta kumpi? Toinen oli ratsastava kuoleman virran mustan veden halki, toinen ylös elämän viheriöiviä kunnaita. Mutta kumpi noista kahdesta, joiden komentosanat johtivat joukkoja? Ahdistava tuska valtasi hänet, kunnes hän näki kultaisen asepuvun horjuvan ja oriin hitaasti kulkevan alaspäin kantaen herraansa yli kuoleman virran tumman syvyyden.

Tietämättä oikein, mitä teki, painoi hän kultavanteen jälleen päähänsä, nousi ylös ja kulki linnan läpi puistoon. Tultuaan kahlauspaikalle, otti hän silkkikenkänsä ja sukkansa käteensä, keräsi kokoon hameensa laskokset, ja astui hienouurteiselle merenhiekalle. Sillä nyt hän tiesi, että hänen oli kuljettava eteenpäin, läpi metsien, yli järvien ja vuorten, aina kuoleman virran mustan veden partaalle asti.

Hän kulki kulkemistaan. Joskus sai hän ajaa vähän matkaa jonkun ajomiehen rattaissa tai olla kyyryllään laivurin purren kokassa. Viimein saapui hän kuoleman virralle. Joki oli leveä ja vuolas, mutta hänen täytyi päästä sen yli. Lauttamies mittaili häntä katseellaan päästä jalkoihin.

— Jos saan päässäsi olevan kultavanteen, niin soudan sinut yli, sanoi hän.

Kuningatar otti haltijatar Smaragdan vanteen käteensä ja katseli sitä.

— Ken ymmärtää, mitä omistaa, ennenkuin kadottaa sen, ajatteli hän ojentaessaan vanteen lauttamiehelle ja astui veneeseen.

Kun portit joen toisella puolen avautuivat, seisoi kuningas Päiviö kultaisessa asepuvussaan odottamassa häntä. Kypärää valkeine töyhtöineen piti hän käsivarrellaan. Kuningatar huomasi hänen hiuksensa yhtä harmaiksi kuin omansa.

— Päiviö, Päiviö, sanoi kuningatar Veronica painaen päänsä hänen sydäntään vasten, olen pelännyt ja vavissut sinun puolestasi, sillä maa hukkuu.

— Mitä siitä, sanoi kuningas Päiviö, eikö se ole ansainnut kohtaloaan!

— Miksi muuttuu ympärillämme niin valoisaksi, ja miksi taivuttavat kaikki päätään? sanoi Veronica.

— Maailmojen Herra lähestyy, sanoi kuningas Päiviö, vaipukaamme polvillemme ja kumartakaamme häntä. Taivas ja maa hukkuvat, mutta hänen valtakuntansa pysyy iankaikkisesti.