Alas ahdetta mentiin taas niin että silmissä kipunoi, mutta sitten hellitti ajaja ohjaksia ja viihdytti orittaan sillä miltei isällisellä äänellä, jolla hyvät hevoshoitajat puhuttelevat eläimiään.
Torvisoitto ei enää kuulunut. Metsän syvä hiljaisuus tuli vastaan. Viilenevässä illassa äännähti vain jokin lintu. Kasteen laskeutuessa lemusivat suuret sananjalat tiepuolessa väkevästi. Helmiä puistatutti. Yhtäkkiä kääntyi agronomi häneen päin ja lausui, katsoen tiukasti silmiin:
— Oletteko te todella nyt ihan terve?
Helmi naurahti.
— Täydellisesti, sanoi hän ja heräsi mielialasta, johon illan kauneus oli alkanut häntä virittää. — En enää kelpaa todistuskappaleeksi teoriojenne pätevyydestä.
Agronomi ei nauranut sukkeluudelle.
— Odotan vain syksyä päästäkseni Helsinkiin, jatkoi Helmi.
— Vai Helsinkiin, sanoi agronomi kiukkuisesti, – taas hävittämään terveyttänne.
Helmi kiihtyi hänkin. Mitä terveydestä sitten oli, jollei saanut tehdä työtä. Häneltä kuitenkin oli huvittelunhalu ohi eikä hän muuta toivonut kuin päästä kirjojensa luo. Hän oikein ikävöi Helsinkiin, hyvän suuren kirjoituspöytänsä ääreen.
— Jaa-ah, jaa-ah, pani agronomi itsekseen. — Olisipa hauskaa nähdä tämän oppineen sukukunnan lapset kerran kolmannessa ja neljännessä polvessa. Miltä luulette niiden näyttävän?
— Varmaan he ovat hienostuneempia kuin me. Ehkei tällä "oppineella sukukunnalla" sitä paitsi ole niin paljon lapsia.
— Jaa-ah, jaa-ah, kiihtyi agronomi ja kiersi ohjakset käsiensä ympäri, — se on kyllä mahdollista, mutta mitenkäs te luulette kansan silloin käyvän?
— Kyllä se aina jotenkuten hoitaa itsensä, huusi Helmi nauraen ja piteli kiinni rattaiden laidoista. — Luonto tietää aina parantaa haavansa.
"Linnunpoika" oli suurenmoinen. Ihan tuli kylmä tässä vauhdissa. Mutta agronomi — olisiko hän suutahtanut? Äänettömyyttä kesti, vaikka hevosen meno taas vähitellen hiljeni.
— Mitäs te nyt haudotte? alkoi Helmi veitikkamaisesti.
— Te ette ole siinä mielentilassa, että teidän kanssanne voi oikeasta asiasta puhua.
— Pitääkö minun ruveta vakavaksi? No, minä en enää naura. Sanokaa nyt, mitä teillä on sydämellänne.
— Ajattelen vain tätä meidän kansamme suurta oppineisuutta.
— Te tahtoisitte, että heitettäisiin kirjat nurkkaan ja "palattaisiin luontoon"?
Sepän punainen asumus tuli näkyviin metsän takaa.
— Ajattelen, että olisi hyvä hetkeksi pysähtyä tarkistamaan suuntaa, mihin mennään, sanoi agronomi. – Ja ennen kaikkea opittava se työnteko, se työnteko! Ja se työnteon ilo!
Seppä sattui tulemaan pihamaalleen ja Riipinen puhui hänelle rattailta asiansa. Hiljaisuudessa kajahtelivat miesten äänet vuoronperään ja ruisrääkkä säesti heitä tasaisella kaiherruksellaan.
Työnteon ilo! ajatteli Helmi.
Sepän koura lepäsi portinpylvään päällä. Se oli kuin moukari. Agronomin koura, joka piteli ohjaksia, oli toinen moukari. Kun niitä katseli, tuli mieleen kilkatus ja kalkatus. Äänettömyys oli kuitenkin syvänä ympärillä.
Agronomi käänsi hevosensa ja miehet toivottivat toisilleen hyvää yötä. Ruisrääkkä ei hellittänyt. Sen ääni kuului lakkaamatta hopeankarvaisen kauravainion laidasta. Helmiä puistatti. Yökaste lepäsi jo raskaana maassa ja puiden lehvillä.
— Sitä minä tarkoitan, sanoi agronomi, — että… niin, ei sitä saa niin lausutuksi kuin tahtoisi, mutta sanonpahan nyt sinnepäin. Tarkoitan, että kaiken opin ja sivistyksen pitäisi ymmärtääkseni olla sellaista, että se kasvattaisi ihmisissä työnteon iloa. Kaikki muu seuraa itsestään.
Kun agronomi kääntyi Helmiin päin, huomasi hän, että tyttö oli käynyt kalpeaksi. Hänen oli tietysti kylmä. Oliko se kumma, sumu nousi soista tänne asti. Riipinen kahmaisi istuimen alle ja tapasi sieltä kumitakkinsa, joka aina kaikkien ilmojen varalta seurasi mukana. Hän pani sen Helmin ylle, peitteli häntä ja hieroi hänen hartioitaan. Helmi otti äänettömänä vastaan hoidon. Hän oli tullut niin oudon voimattomaksi. Mutta siinä häärätessään rupesi agronomi puhumaan asiasta, jota ei Helmi tällä hetkellä ollut ottanut lukuun. Hän sanoi, että täytyi saada emäntä, ei ollut hyvä olla yksin. Olihan kylässä tyttöjä, mutta kun ei saanut mielestään sitä, josta piti. Ja eikö kuitenkin olisi mahdollista ajatella, että tämä yksi tottuisi elämään täällä maalla ja voisi tyytyä häneen, tähän kömpelöön Riipisen Kalleen.
Helmi oli pelottavan kalpea. Kaulaa myöten uponneena hiekanväriseen vaippaan katseli hän tuijottaen eteensä ja hänen silmiensä pohjalla kuvastui suuri suru. Agronomi puheli hänelle iloisesti, tämä kosinta ei suinkaan ollut mitään ruikutusta. Kesti kuitenkin pitkän aikaa, ennen kuin Helmi voi mitään sanoa.
— Te olette kovin hyvä, hän aikoi vaivoin, — minä olen teille suuresti kiitollinen. Te olette myöskin järkevä ja minä tekisin viisaasti, jos kuulisin teitä. Mutta… se on niin kummallista: minä en enää voi rakastaa, en ketään enkä mitään. Minä vain arvostelen ja nauran kaikkea. Ensin kun minä paranin, niin minä olin kiitollinen ja onnellinen. En koskaan unohda, miten ihanaa oli päästä nurmella kävelemään ja nähdä kaikki kukkaset. Nyt minusta miltei tuntuu siltä, että olisi ollut parempi yksintein kuolla. Minulla ei ole mitään tekemistä maailmassa. Tämä on syntistä puhetta, minä tiedän sen. Äitini sanoo aina, että pitää kiittää Jumalaa jokaisesta uudesta päivästä, oli se millainen tahansa. Mutta minä en voi. Mikään ei minua huvita, vaikka niin usein nauran. Minä en voi itkeäkään, vaikka kyyneleet tekisivät niin hyvää. Sellaista se on.
Agronomi oli kuunnellut häntä pää kumarassa ja ohjaksia pitelevät kädet polvien välissä. Nyt hän nosti päänsä ja nykäisi ohjaksista.
— No niin — kun ei, niin ei. Mitäs siitä sitten.
Agronomin viisas hevonen tiesi pelästyä juuri oikealla kohdalla Se säikähti tyhjää tynnyriä meijerirakennusten takana ja johti molempien huvimatkakaan ajatukset iloisempiin asioihin. Kun oli päästy meijerin ahteelle, alkoi jo torvisoittokin kuulua juhlatalolta.
KULTAINEN LYYRA
Ovi jysähti kiinni, niin että kaikui portaissa ja käytävissä. Helmi syöksyi eteenpäin, katsomatta oikealle tai vasemmalle ja vaistomaisesti napittaen takkiaan. Hänen kätensä haparoivat pitkin verkaisia ja nahkaisia pintoja, mutta hän ei löytänyt hakasia eikä napinläpiä. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Juuri ulko-oven takana hän vaistomaisesti pysähtyi pyyhkimään silmiään, ikään kuin varustaakseen itseään katua varten. Juosten hän tuli alas portaat, yli torin ja poikki raitiotiekiskojen. Hän pysähtyi hengittämään vasta siinä kulmauksessa, missä hän oli kävellyt odottaessaan kellon tulevan likemmä yhtä. Se oli ollut viittätoista vailla.
Oli harmaa, kuurainen pakkaspäivä. Sama kello myymälän seinässä vastapäätä osoitti nyt puoli neljää. Mennessään tenttiin hän oli seurannut sen kulkua, kävellen edestakaisin ja katsellen näyteikkunoihin. Tuossa ikkunassa olivat olleet avokengät, jotka maksoivat kahdeksantoista markkaa, tuossa ristiäispukuja riipuksissa ikään kuin missäkin hirsipuussa, toiset koristettuina sinisillä, toiset punaisilla silkkinauhoilla. Hirsipuuhun totisesti tässä elämässä joutui ihminen enemmän kuin yhden kerran — ristiäispuvut hirsipuuasennoissa, se ei ollut mikään sokea sattuma. Kaikki tämä johtui silmänräpäyksessä Helmin mieleen, kun ulkoilma siveli hänen polttavia kasvojaan, kuuran kokoontuessa pieniksi puikoiksi hänen kauluksensa nahkaan.
Puolikolmatta tuntia oli piinaa siis kestänyt, oikeata hirsipuupiinaa. Ja puolen vuoden kuluttua oli kaikki uusittava. "Te ette ole sulattanut… te ette ole kypsä… Teillä ei ole yleiskatsetta, te tunnette detaljit… Suuret viivat ovat jääneet teiltä näkemättä… Parasta, ettei yritetä aikaisemmin… Jos puolessa vuodessa, niin voimme olla tyytyväiset…" Strömmer oli sentään lopulta käynyt ystävälliseksi, hän oli kai huomannut, että Helmi oli sairas. Istua yhdellä paikalla puolikolmatta tuntia, yksistään se saattoi tehdä ihmisen sairaaksi. Professori saa liikkua mielin määrin, kävellä, istua milloin pöydän ääressä, milloin ikkunan alla, hän saa katsahtaa kadulle, hän saa avata kirjan ja tuorentaa muistiaan — uhri sen sijaan istuu kuin kiinni naulittuna. Siinä menettää järkensä, varsinkin, jollei ole nukkunut edellisinä öinä.
Helmi ei ollut nukkunut. Tuhannet kirjansivut nimineen, vuosilukuineen olivat tanssineet hänen päässään. Hän muisti, millä kohdalla sivua se tai se asia sanottiin, millä kohdalla kirjan sivua se tai se vuosiluku oli – ja silti hän ei aina muistanut itse asiaa eikä vuosilukua. Se oli kuin noiduttua. Kuinka monta kertaa hän viime öinä oli noussut etsiäkseen asianomaiselta kohdalta tiedot, jotka eivät tahtoneet pysyä päässä. Ja tässä sitä taas oltiin — toisen kerran antoi Strömmer hänelle nyt takaisin kaikki tyynni.
No niin, mitäpä se siitä parani, että seisoi tässä. Onni oli kuin olikin kääntänyt selkänsä ja puolen vuoden kuluttua piti taasen alkaa sitä kosia. Koko Helmin onni oli näihin aikoihin tenttimenestyksen varassa ja tentit kävivät hänelle päivä päivältä yhä kauheammiksi. Paleli. Miksi hän olikin niin hullu ja seisoi päällysvaatteet auki. Saisi tässä vielä kuolemantaudin reppujen lisäksi. Mistä tämä kaikki oikeastaan johtui? Koulussa hän ei ollut huonoimpia oppilaita — ja nyt kaikki näin mahdotonta! Eikö hän jaksanut?
Mitä hulluja — tässä hän viipyi paikallaan, aivan kuin tuossa tanssikengät ja ristiäispuvut. Kello oli kiertänyt kymmenen minuuttia eteenpäin, hänen kauluksensa oli ehtinyt käydä aivan lumiseksi. Täytyi lähteä jonnekin, mutta minne? Kotiin kai, tuttujen lähettyville ei nyt tehnyt mieli, olipa onni, että hän asui yksin. Ruudi saattoi olla liikkeellä tähän aikaan — varmaan ilkeämielinen kohtalo toisi hänet hänen tavallisilta kävelyreiteiltään jonnekin tännepäin. Helmi keksi äkkiä, että hän voi ottaa hevosen, niitä seisoi tuolla puistikon takana. Hän pakotti itsensä eteenpäin, häntä paleli, niin että hän värisi. Jokainen liike, jokainen huomionteko, jokainen ajatus, pienimmänkin päätöksen tekeminen maksoi hänelle ponnistusta. Mitenkä hän olikin näin oudon tylsä, mitenkä äskeinen kiihtymys Strömmerin luona näin äkkiä oli jähmettynyt? Siksi varmaan, että hän jäi niin pitkäksi aikaa paikoilleen tuohon lyijynraskaaseen, kuurantäyttämään ilmaan. Istuessaan reessä hän omituisesti elpyi, kun ajaessa raitiokiskojen yli tai muuten lumettomilla paikoilla, anturat raahasivat kivitystä vastaan. Hänellä oli joskus lapsena ollut sellainen aika, että hän pureskeli rihvelejään. "Ette ole kypsynyt… ette ole sulattanut…" Professorin lauseet kumisivat kuin mukurakivet vieriessään kuormasta maahan.
Jos heittäisi kaikki ja lähtisi kotiin Rantaan!
Ajatus iski hänen päähänsä ja hänen mielensä kävi silmänräpäyksessä keveäksi. Mutta samassa hän tunsi, että se tie oli tukossa. Siellä kotona ovat Heikki ja agronomi. Ja mihin hän siellä ryhtyisi? Levätä voisi jonkin aikaa, jos levosta tulisi jotakin, kun alituisesti pitäisi olla valmis kuulemaan kysymyksiä siitä, mitä tutkintoja tällä haavaa suoritti — tietysti tätä kysyisi jokikinen vieras, joka astuisi keittiöön, ja samassa yhteydessä lausuttaisiin jotakin tähän tapaan: se Martta, se Kilpisen tytär, se suoritti siellä tutkinnot niin lyhyessä ajassa. Levon laita olisi siellä varmaan niin ja näin. Ja kun olisi "levännyt" jonkin viikon — mitä sitten? Uudestaan lukuihin, mitäpä muutakaan!
Helmi tuli tuttuun huoneeseensa ja tapasi vaatteensa huiskin haiskin tuoleilla ja vuoteella. Tentti oli hänen ajatustensa vaivalloisuuden vuoksi viime puolentunnin kuluessa ehtinyt joutua jotenkuten kauas hänen mielestään. Se tuli nyt äkkiä taasen lähelle ja alkoi kaivella ja kiertää. Kirjaläjät pöydällä valoivat kuin öljyä tuleen. Suuri kirjallisuushistoria oli avoinna, hän oli vielä viime hetkessä katsonut sieltä Shakespearen kuolinvuotta — eikä hän sitten kuitenkaan ollut sitä tentissä muistanut.
Hänet valtasi eräänlainen raivo ja hän paiskasi naurahtaen käsilaukkunsa kirjan aukeamalle. Lukko paukahti ja lyijykynä ja taskupeili vierivät lattialle. Menkööt — häntä nauratti, tai ehkäpä se oli vilua. Olisi pitänyt ryhtyä järjestämään, eihän tällaista sekamelskaa jaksanut katsella. Mutta puku, se oli myöskin riisuttava, tenttipuku — kaikki nämä mustat pitsit, joilla se oli koristettu kuin milläkin suruharsoilla.
Hän tuli peilin eteen. Kasvot olivat paisuneet, ikään kuin ne olisivat olleet paleltuneet. Oli ollut hirvittävän kylmä, oli yhä vieläkin. Tulisikohan hän sairaaksi? Vähemmästäkin: puolikolmatta tuntia sellaista piinaa. Ei totta totisesti hän enää menisi siihen leikkiin, mieluummin vaikka mitä! Jos hän muuttaisi alaa — olihan pankkeja ja konttoreja, virastoja, joissa seisoi naisia luukkujen ja ristikkojen takana…
Hän ei jaksanut ajatella. Se hirveä voimattomuus tuli. Hän ei moniin aikoihin ollut tuntenut sitä, ja nyt se tuli. Märkä vilu asettui koko hänen ruumiinsa ympärille, tuntui siltä kuin hiuksetkin olisivat kostuneet. Hän sai kiinni pöydästä ja pääsi sohvalle. Koko kirjaläjä vyöryi permannolle, hän kuuli sen kuin jostakin kaukaa. Hän itki eikä enää ajatellut mitään. Pitkä jännitys laukesi ja purkautui kyyneliin. Tuli helpompi olla. Kunhan vain ei olisi palellut.
Hän itki ja itki ja hänestä alkoi tuntua, ettei se nyt ole koko maailman asia, jollei tentissä läpäissytkään tällä kertaa. Hänpä lepää jonkin aikaa kokonaan, ajattelee kaikkea muuta kuin estetiikkaa — ja sitten jaksaa taas käydä noiden tuhansien sivujen kimppuun, jotka tuolla pöydän alla häpeävät ankaruuttaan ja mahtipontisuuttaan. Hänpä huvittelee jonkin aikaa perin pohjin. Hänen uusi valkea pukunsakin on kokonaan käyttämättä. Se on raskasta valkeaa silkkiä ja valuu kuin vesi alas olkapäiltä. Ehkä Ruudiakin haluttaa tanssia, Ruudi on hänkin ollut työssä — vaikka paremmin menestyen kuin Helmi.
Tämä viluttaminen ei tiedä hyvää. Tai ehkä huoneessa on kylmä. Ei ollut viisasta seisoa siellä tanssikenkien ja ristiäispukujen edessä. Unetti.
"Mikä on ollut Shakespearen merkitys?" Merkitys… merkitys… kuinka sellaiseen voi vastata! Ei hän ollut tietänyt sanoa, vaikka tavallaan oli tietänytkin. Strömmer osasi ilkeästi asettaa kysymyksensä. "Mitä on Cervantes tarkoittanut Don Quijotellaan?" Tarkoittanut… tarkoittanut… siihen oli siihenkin mahdoton mitään sanoa. Olisi kysynyt Don Quijoten sisältöä, niin hän olisi tietänyt kuin vettä vain. "Kuka on Ranskan suurin lyyrikko?" Viktor Hugo. "Miksi juuri hän?" Miksi… miksi? Hän oli kiihkeästi etsinyt päästään jotakin järkevää selitystä siihen, että Victor Hugo oli Ranskan suurin lyyrikko, mutta ei ollut keksinyt mitään, joka olisi häntä itseäänkään tyydyttänyt. Hädissään hän silloin tuli sanoneeksi, että Viktor Hugolle oli Lanson omistanut suuremman tilan kuin kenellekään toiselle. Siihen oli Strömmer pirullisesti hymyillyt, mitään sanomatta. Mutta Helmi oli siitä käynyt niin avuttomaksi, ettei hän lopulta saattanut tehdä tiliä edes Goethen rakkauksista, vaikka hän tiesi osaavansa ne viidellä sormellaan. Silloin hän jo oli varma kohtalostaan eikä muuta toivonut, kuin että Strömmer julistaisi hänen tuomionsa. "Te ette ole kypsynyt… te ette ole sulattanut…"
Hän pakotti itsensä nousemaan. Päässä huojui ikään kuin aivot olisivat siirtyneet toiselta puolelta toiselle. Kun saisikin hyllyltä alas huopapeitteen, kauniin punakirjavan huopapeitteen. Se oli ostettu silloin viimein, kun hänet vietiin sairaalaan. Eedla ja Pirsta olivat yhdessä käyneet ostamassa sen, Eedla oli sanonut, että se ulkomaanmatkalla olisi hyvään tarpeeseen, ei ensinkään saattanut ajatella ulkomaanmatkaa ilman tuollaista peitettä. Aappis oli hänkin joskus kertonut liikuttavia juttuja jostakin huopapeitteestä. Tuollaiset matkapeitteet ovat siis jotakin varsin runollista. Helmin huopapeitteen runous on vastaiseksi kotoisin ainoastaan sairaalasta. Se on syksystä lähtien virunut kaapin ylimmällä hyllyllä yhdessä hatturasian kanssa, hän ei ole sitä tarvinnut, kun hänen huoneensa on niin lämmin, eikä hän jouluna ottanut sitä mukaansa kotiin maallekaan – kunhan nyt vain saisi sen alas kaapin hyllyltä — päässä oli kumma tunne. Hyvin se kävi: peite tuli alas, hatturasia jäi paikoilleen. Peitteen mukana tuli kuitenkin esine, jota ei nyt olisi tarvittu, ylioppilaslakki. Hän oli ostanut sen kunniatervehdystilaisuutta varten viime syksynä — Helsingissä oli vierailulla joku kuuluisa ulkomaalainen professori, mikä hänen nimensä olikaan? Oli myöhemmin tehty laivaretki…
Helmi kiiruhti sohvalle ja vetäytyi peitteen alle. Ei se paljon auttanut. Olisi pitänyt lämmittää huoneessa. Kunhan joku ihminen olisi tullut…
"No voiko neiti sanoa minulle, minkä tähden luetaan runoutta?" Strömmer tuntui nauttivan hänen hämmingistään.
Helmi meni jonkinlaiseen horrostilaan, jossa tentin onnettomat kysymykset yhä toistuivat.
Oli pilkkosen pimeä, kun hän heräsi. Ensi hetkessä ei hän tietänyt, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut, hän olisi yhtä hyvin voinut olla kotona maalla kuin helsinkiläishuoneessaan, tai vaikkapa sairaalassa. Hänen oli kuuma. Vaivoin hän pääsi pystyyn ja löysi sähkövalon kiertimen. Vaistomaisesti hän avasi oven, meni puhelimen ääreen ja soitti sairaalaan Lahja Suvi-Aholle.
— Minä luulen, että olen vähän kipeä, sanoi hän. – Ehtisitkö sinä pistäytyä…
Helmiin koski Lahjan lyhyt, täsmällinen ja hiukan kalsea puhetapa. Lahja lupasi kuitenkin tulla, tehtyään iltakierroksensa sairaiden luona. Tämän keskustelun jälkeen sai Helmi voimaa järjestää huoneessaan. Odottihan hän lääkäriä. Häntä paleli niin, että vihloi ruumiissa, mutta hän veti alas uutimet, muutti pukua ja pani kaikki paikoilleen. Kirjapinkatkin hän kylmäverisesti järjesti pöydälle, jonka ääressä hän kuukausimääriä oli istunut kytkettynä. Siinä liikkuessaan hän sai äkkiä hyvin selkeän hetken. Hän näki, ettei hän enää jaksaisi taistella tuon laudaturin kanssa, näki myöskin, ettei hänellä enää ollut paluuta siltä tieltä, jolle hän oli astunut. Miksi — sitä hän ei täsmällisesti tietänyt, luultavasti siksi, ettei hänellä ollut voimaa kestää ihmisten ivaa sen johdosta, ettei hän ollut onnistunut. Hän totesi itselleen, että se oli luonteen heikkoutta, eihän ollut häpeä tunnustaa erehdystä. Kun hän otti ylioppilaslakkinsa pöydältä pannakseen sen hyllylle, mistä se oli pudonnut, näki hän selvästi koko ylioppilasaikansa päästä päähän, ikään kuin keskellä pimeyttä valonheittäjä olisi suunnannut säteensä juuri siihen hetkeen, jolloin hän sai kultaisen lyyransa.
Tavoitellessaan sitä aikoinaan ei hän ollut lukenut työnteon ilosta, vaan ainoastaan saadakseen tämän valkoisen lakin ja kultaisen lyyran. Niin hullunkuriselta kuin se nyt tuntuikin, oli tuo pieni valkoinen lakki vuosikausia ollut hänestä tavoiteltavin asia maailmassa. Jollei tämä lakki olisi kuulunut ylioppilaaksituloon, niin ei mikään maan mahti olisi saanut häntä ponnistamaan kirjojen ääressä. Ja päällepäätteeksi tuo lakki ei edes yleensä naista pukenut!
Katuiko hän? Voiko katua elämää, joka on ollut täynnä iloja ja täynnä tuskaa? Hänen elämänsä oli kulunut kuten helteinen suvi, joka jättää niukan sadon. Sellaiset suvet voivat olla kauniit, mutta ne eivät ole käytännölliset. Ne voivat olla yksilöä varten, mutta ne eivät ole yhteiskuntaa varten. Ja kukaties yksilökin pitkän syksyn aikana näkee nälkää niiden niukkojen tähkäpäiden ääressä, jotka hänen lyhyt kesänsä on tuottanut.
Oli miten oli — huolimatta kaikista käytännöllisistä näkökohdista tulisi runouden hohde aina ympäröimään valkeaa samettilakkia kultaisine lyyroineen. Aina tulisi se olemaan nuorille tavoiteltavin ja kadehdittavin asia maailmassa. Ei koskaan tulisi puuttumaan niitä, jotka terveytensä uhalla ponnistaisivat saadakseen tuon pienen valkoisen esineen. Rammat ja raajarikotkin tulisivat taistelemaan päästäkseen osallisiksi siitä.
Istuen punaisessa nojatuolissa, missä Ruudin oli tapana istua, kun hän kävi Helmiä tervehtimässä, Helmi odotti lääkäriä. Kuume poltti jo hänen suonissaan ja vilunväreet vihloivat jäsenissä. Hän ajatteli kuitenkin selkeämmin kuin terveenä — olisipa hänen järjen juoksunsa tentissä tänään ollutkin näin hyvässä kunnossa! Häntä huvitti leikitellä aivan kuin hän olisi esittänyt teatteria. Oli kuin tauti jo olisi vienyt hänet ulkopuolelle todellisen elämän ja antanut hänelle jotakin syrjästäkatsojan tarkkanäköisyydestä. Ajatukset lakista ja kultaisesta lyyrasta tulivat juuri niinkuin teatterissa ihmiset ja tapahtumat sillä hetkellä, jolloin niitä tarvitaan. Ylioppilaslakki oli astunut näyttämölle aivan ohjelmanmukaisesti tänä onnettomana päivänä, jolloin oli niin kaikin puolin sopivaa kääntyä katsomaan taaksepäin.
Kultainen lyyra — mikä salaperäinen mahti olikaan tässä symbolissa, joka sukupolvi sukupolven jäljestä oli kiinnittänyt itseensä nuorison kiihkeät ajatukset, toivomukset ja kunnianhimon! Kuinka paljon nuorta uskoa, kuinka paljon luottamuksellisesti kärsittyä tuskaa ja vaivaa, kuinka paljon unelmia ja epätoivoa liikkuikaan tämän pienen, ikuisesti vaikenevan soittimen kultakielten ympärillä! Kuinka monessa ilottomassa lapsuudessa ja nuoruudessa oli se ollut kuin toivon viiri, kuin huomenen lupaus! Kuinka kiihkeästi olivatkaan tuhannet kädet ojentuneet sitä kohti, nuoret kädet, joilta elämä jo oli ehtinyt paljon kieltää, mutta jotka tässä tavoittelivat sen ihanimpien lupausten täyttymistä! Se oli, tämä pieni kultainen esine, ollut nuorukaisten elämänpyrkimys – nyt se oli myöskin neitojen. Niin monet pojan- ja tytönkädet, jotka toisissa oloissa entisaikaan olivat etsineet toisiaan, tavoittelivat nyt tätä yhteistä symbolia. Mutta kuinka kalliisti tämä kaikki usein saatiinkaan maksaa, kuinka usein tämä kaunis symboli paljastuikin harhakuvaksi! Kuinka monet kädet tapailivatkaan tämän nuoruuden päämääräksi korotetun vertauskuvan takaa tyhjää ilmaa, väsyivät ja kuihtuivat ennen aikaansa…
Helmi istui niin omissa ajatuksissaan, ettei hän huomannut, ennen kuin lääkäri astui sisään.
Kuume paloi hänen ruumiissaan kuin tuli,
VAPUNPÄIVÄNÄ
Vapunpäivä.
Se on koittanut säteilevänä ja voimakkaana. Kylä on kuin valokylvystä nostettu. Silmää häikäisee, jos katsoo taivaaseen. Ainoastaan kesantopelto on rauhallinen, kaikella muulla tuntuu olevan sellainen kiire, ettei malttaisi odottaa huomista päivää. Täytyy ottaa yökin avuksi.
Vain hänellä ei ole kiirettä. Tai jos on kiire, niin ei ole eteenpäin. Taaksepäin mennään ja nopein askelin. Hänelläkin on siis kyllä kiire. Vaikka vastaiseen suuntaan. Kuinka on kummallista, ettei häntä muutaman viikon, ehkä päivän — niin, varmaan päivän — perästä enää ole! Koivuissa tulee olemaan lehdet, pihlajat tulevat kukkimaan, Ylimaan osakunta tulee viettämään kesäjuhlansa — häntä, Helmi Rantaa, ei ole. Ruoho tulee itämään hänen haudallaan ja hautajaisseppeleet, myöskin osakunnan seppel, kuihtumaan ja kirjoitukset nauhoista haalistumaan. Hän itse lepää arkussaan kolmen kyynärän syvyydessä, puettuna valkoiseen silkkipukuun, jossa hän on tanssinut kerran, Helsingissä, kauan sitten. Ruudi piteli kättään hänen ympärillään ja kiusasi häntä ihanalla tavallaan, vuoroin ivaten, vuoroin lausuen hyviä sanoja. Ruudikin puolestaan sanoi, että oli ihanaa kiidättää häntä, painoi häntä vastaansa ja nosti hänet korkealle ilmaan. Siitä ei ole kuin muutama kuukausi. Se oli heidän viimeinen tanssinsa. Helmin kuolemantanssi. Sen illan puvussa hän tulee lepäämään arkussaan, hän on sanonut äidille, ettei hän tahdo niitä kauheita pukuja, jollaisia ostetaan kuolemaa varten, hän tahtoo ylleen elämän puvun ja rintaansa saman vaaleanpunaisen silkkiruusun, jolla Ruudin silmät olivat levänneet. Äidistä tämä tietysti oli kauheaa puhetta. Kuolema on vanhankansan ihmisille jotakin niin suurta ja juhlallista, he aina pelkäävät sitä ja toivovat siltä jotakin. Nykyajan ihminen ei pelkää eikä liioin toivo. Sen vuoksi hän katselee kaikkea rauhallisemmin.
Helmiä väsyttää. Jos hauta antaa ikuisen unen, niin mitäpä muuta haluaisi pyytää! Mitäpä väsynyt muuta tarvitsisi. Ei ole tuskiakaan enää ja se on suloista. Mutta mitä tietääkään tämä tuskattomuus — sitäkö että kuolema pian tulee? Vai tapahtuisiko ihme? Jos hän paranisi…
Jos hän paranisi!
Tämä ajatus palaa uudelleen ja uudelleen. Tuhat kertaa hän on tuntenut, ettei hän enää halua elää, tuhat kertaa hän on vihannut rakkautta, joka polttaa poroksi ihmisen rauhan. Kuitenkin palaa aina ajatus: jos tulisi terveeksi, jos tapahtuisi ihme. Hän tietää, ettei ole mitään mahdollisuutta elää — eikö hän olisi nähnyt sitä omaisten teeskentelevän iloisista kasvoista lääkärien mentyä, eikö hän olisi kuullut sitä lääkärien valheellisista sanoista. Jotkut rehelliset ihmiset ovat rehellisesti sanoneetkin, ettei hän elä enää yli kevään ja kehoittaneet häntä valmistautumaan. Viimein, kun hänellä oli se vaikea kohtaus ja kaikki luulivat lopun olevan käsissä, kysyi äiti pelonalaisesti, eikö hän haluaisi pappia. Hän kuuli puhuttavan ympärillään, että hänen jalkansa jo olivat kylmät. Kuitenkin palaa aina kysymys: jos tulisi terveeksi!
Tänään se tulee oudon voimakkaana ja panee veren kiertämään, niin että tekisi mieli yrittää ylös vuoteesta. Hän onkin maannut tässä monta kuukautta. Mutta tänään on taivas ihmeellisen sininen, sireenipensaitten nuput ikkunan alla puhkeavat silmin nähden ja linnut täyttävät riemullaan ilmojen ääret. Mullan ja versovan vihannan lemu tulvii sisään lauhan tuulenhengen mukana. Jumala, jos tulisi terveeksi! Jos vielä kerran saisi seisoa, kävellä, nähdä Ruudin, kuulla Ruudin nauravan, heittäytyä nurmeen, poimia kukkia…
Sairaan katse viipyy sinisessä ilmassa, jossa leivonen kohoaa korkeutta kohti ja tuhannet pienet, vastaheränneet eläimet hyörivät ja pyörivät. Aurinko lämmittää hänen kasvojaan ja laihtuneita käsiään, kyntömiesten huudot sulavat yhteen lintujen laulun kanssa. Sairas viipyy ääneti, huulet avoimina, ja tuntuu siltä kuin taivaan suuresta sinisestä kalkista vuodatettaisiin elämää hänen riutuneeseen ruumiiseensa. Tuntuu siltä kuin tapahtuisi jotakin ratkaisevaa, kuin elämä ja kuolema olisivat taistelleet hänen omistamisestaan ja ratkaisu juuri nyt olisi edessä. Veri, joka kauan on ollut ikään kuin hyytyneenä hänen suonissaan, kiertää taasen – Jumala, jos tulisikin terveeksi!
Tuossahan on vuoteen vieressä hänen ylioppilaslakkinsa, sisarhan sen pani siihen, ennen kuin läksi muiden mukana Mustamäkeen. Lakki-raukka, se olisi pitänyt pestä, se kävi silloin huviretkellä niin pahaksi. Mustamäessä on tänään ristiäiset. Heikin tytär siellä kastetaan — etteivät vain saisi päähänsä panna sen nimeksi "Helmi". Se ei olisi lapselle onneksi! Ei, ei ole pelkoa – lapsen äiti on kyllä huomannut, ettei Heikin elämä ole ihan eheää. Niin, tuohon ne panivat Helmin valkean lakin ja rinnalle kimpun ruusuja. Myöskin Ruudin kukat kuolevat tuossa hänen lakkinsa vieressä — onko mahdollista, että Ruudi on muistanut häntä! Hän ei uskoisi sitä, jolleivät nuo kukat olisi tuossa ja jollei hän kuulisi korvissaan Pirstan ääntä: "Ja nämä, ne ovat Ruudilta. Ruudi lähettää niiden kautta terveisensä ja toivottaa, että sinä pian paranisit ja palaisit Helsinkiin. Hän käski sanoa, ettei hän ole saanut tanssia iltaakaan oikein con amore siitä asti kuin sinä läksit."
Pirsta ja Eedla he kävivät todella häntä tervehtimässä, toivat kukkia, makeisia ja Aappiksen viime kirjan. He viipyivät kolme päivää, valitettavasti Helmi ei silloin vielä ollut tointunut vaikeasta kohtauksestaan. Hän ei kuullut niin paljon kuin hän olisi tahtonut kuulla, hän ei jaksanut. Mitä hän oikeastaan sai kuulla Ruudista? Että Ruudi voi hyvin ja oli yhä teatteriarvostelijana – viimeksimainitun seikanhan hän kyllä tiesi sanomalehdistä. Välttivätkö he tahallaan kertomasta Ruudista? He syyttivät aina Helmin väsymystä. Aappis oli taas julkaissut uuden Hiira-teoksen, tällä kertaa "Hiiran ylösnousemuksen". Se oli romaani, Ruuto Syrjänen oli lehdessään ylistänyt sitä pilviin asti. Eedla oli lehdessään kriitillisempi, hän oli sanonut sitä sekavaksi ja tämän lausunnon johdosta oli syntynyt pieni polemiikki. Väittelyn kestäessä oli kaupungilla levinnyt tieto, joka sittemmin huomattiin oikeaksi: Tauno Nuotio oli viety hermosairaalaan ja pelättävissä oli parantumaton mielenvikaisuus. Aappis-parka! Sic transit… Pirsta käytti puheessaan pieniä viattomia kiroussanoja — se tuli nyt yhtäkkiä Helmin mieleen. Mikä Pirstan oli? Eikö hän ollut saanut tointa? Oliko hänen vaikea elää? Helmi päätti pyytää isältä ja äidiltä, että hän saisi lähettää jonkin pienen lahjan Pirstalle. Hänelle tuli äkkiä Pirstan puolesta hätä. Pirsta oli kerran puhunut leikkiä, että mikäpä tässä muukaan tulee eteen kuin kulkea kerjäämässä ovelta ovelle tai turvautua johonkin rikkaaseen herraan… se oli tietysti ollut leikkiä…
Käki alkoi kukkua koivussa ikkunan alla. Sillä oli heleä iloinen ääni ja toinen käki yhtyi heti sen kukuntaan. Helmi pysytteli hiljaa ja kuunteli. Hän saattoi nähdä käen leveän pyrstön ja siivet, jotka hiukkasen avautuivat joka kerta, kun lintu kukahti. Oliko taivas koskaan ollut niin sininen kuin tänään? Tänään on Vapunpäivä, vaikeitten lakkien ja ruusujen päivä. Tänään kuolee paljon ruusuja Helsingissä.
Nyt, tällä hetkellä ne kaikki ovat siellä koolla ja sima vaahtoaa ja laulu soi. Tämä sama sininen taivas kaartuu yli Helsingin. Siku ja Eelis — tai ehkä jotkut nuoremmat, tai tuskin sentään — Siku kumminkin on rientänyt Alppilaan auringon nousun aikaan vallatakseen paviljongin, jossa Ylimaan osakunnalla on tapana tyhjentää kevään malja. Sikulla on yllä kesätakki — luultavasti vanha ja hiukan haaltunut, mutta rinnassa tuoreita kukkia. Kuin lintu häkissään istuu Siku, varjellen lasipaviljonkiaan muilta tulijoilta, kunnes alkaa kuulua laulua, ja haaltunut lippu, valkotakkiset parvet ja koko suuri yleisö saapuvat.
Ja ajatellessaan Siku Kalliota, ikuista ylioppilasta, joka keltanokan koko innostuksella hyökkää kello kuusi vuoteestaan tullaksensa ensimmäisenä perille Alppilaan, saa Helmi ikään kuin vereensä pisaran siitä verestä, joka vapunpäivänä kiertää pääkaupungin suonissa. Helsingin vapputunnelma on aivan erikoinen, siihen kuuluu laulua, simaa, tippaleipiä, aamiaispäivällisiä Luodolla tai Kappelissa, remuamista, juopottelua, konfettisadetta, ajelehtimista kaduilla ja kapakoissa. Siinä on jotakin keinotekoista ja kylmää, siinä huudetaan ja hosutaan järjettömästi. Mutta tämä kaikki on sittenkin ollut keuhkoille virkistävää. Helsingin vapunpäivä ei ole shamppanjaa — kaukana siitä. Mutta se on hyvää maalaissahtia, sellaista, josta voi tulla pieneen iloiseen hutikkaan — tämän sanoi Ruudi kerran — tietysti Ruudi!
Ruudi on tänään autossa tehnyt kierroksen Helsingin ympäri — kuka onkaan istunut hänen rinnallaan ja saanut häneltä ruusun? Kahtena, ei kolmena vapunpäivänä antoi hän ruusun hänelle, Helmille. Ensi vuonna olivat Pirsta, Eedla ja Aappis mukana — sittemmin ajoivat he Ruudin kanssa kahden. Ei milloinkaan hän unohtaisi, kuinka Ruudi kerran näin vapunpäivänä puhui keväästä, siitä, kuinka kevät seuloo luomakunnassa, kuinka se erottaa sen, mikä saa elää vuoden eteenpäin, ja sen, mikä on tuomittu kuolemaan.
Helmi oli silloin vielä terve. Tänä vuonna tulee hän olemaan niitä, jotka seulotaan maahan… Kuinka se on kummallista, että hautausmaan koivut tulevat imemään suoniinsa hänen elämänsä mehun ja nostamaan sen latvoihinsa. Kuinka se on kummallista että elämä täällä jatkuu ikään kuin ei häntä, Helmiä, koskaan olisi ollut. Vainioita kynnetään, kuten tänään, kiurujen laulu helisee kohti taivasta, yhä uusia tyttöjä tulee lukemaan Goethen rakkauksista siinä huoneessa, missä hän, Helmi, on niin paljon kärsinyt ja iloinnut — hän itse on poissa! Yhä harvemmin mainitaan kotona hänen nimeään. Kirkkotiellään käyvät isä ja äiti joskus hänen haudallaan. Heikkikin tottuu vaimoonsa ja alkaa iloita lapsistaan.
Mutta hänenhän piti tulla terveeksi! Voi tapahtua ihme, hän voi… Ei, se on itsepetosta. Hän tietää varsin hyvin, että tämä on lopun alkua. Väsymys palaa, häntä alkaa palella. Nytkö, nytkö se tapahtuu? Herra Jumala… — Jumala, minä olen sinua niin paljon kieltänyt, mutta nyt… kuitenkin… älä hylkää…
Ovi avautui hiljaa ja nuori palvelustyttö tuli kysymään, kuinka neiti jaksoi. Olivat soittaneet Mustamäestä ja käskeneet tulla katsomaan. Ja Mustamäen pienestä tytöstä oli tehty "Helmi Valpuri".
Helmi sai voimansa takaisin, käski sanoa, että hän voi hyvin, ei pidä hänen tähtensä kiirehtiä kotiin, sanoa terveisiä vain. Hän sai vaivoin sanat suustaan, häntä hiotti ja paleli. Mutta hän jaksoi jäädä ajattelemaan pientä Helmi Mustamäkeä, joka alkoi retkensä tässä oikullisessa elämässä. Hänen silmänsä etsivät Ruudin kukkia, jotakin kiinnekohtaa, mutta kaikki hämärtyi. Oli kuin hän olisi levännyt jäisessä vedessä. Tai joko hän oli kuollut? Oli kuin kylmä vesi olisi läikähtänyt hänen päänsä yli ja tukahduttanut hänet. Mutta hän eli vielä.
* * * * *
Portinpielessä seisoo kaksi nuorta kuusta ja tie on havuilla sirotettu. Pihan perälle on pystytetty kuusia ja niiden keskellä, korokkeella seisoo valkoinen arkku. Neljä ylioppilasta viipyy lippuineen arkun ääressä. Tutut apunaiset juoksevat keittiön ja kellarin väliä kerma-astiat käsissä. Kaikki ovat pukeutuneet mustiin. Sisällä ovat pöydät peitetyt valkeilla liinoilla ja sohvatyynyjen ympärille on pantu valkeat kankaat. Helmin suuri ylioppilaskuva hallitsee salin keskiseinää, sen ympärille on tehty seppel valkeista ruusuista, jotka ovat solmitut suruharsolla. Eteisen penkit ovat täynnä suruseppeleitä.
Rattaat toistensa jälkeen ajavat läpi apilavainion, kohti Rannan taloa. Mustapukuisia emäntiä ja lapsia tärkätyissä valkoisissa vaatteissa astuu portaita kohti. Eemelillä on tekemistä tallin luona, mutta isäntä ottaa vastaan vieraat portailla.
— Kuka olisi voinut aavistaa, että näin kävisi, sanovat vieraat hiljaa isännälle. — Valitamme surua. Hän yskähtää, nielee kyyneleen ja käskee sisälle. Siellä olisi kahvia. Salissa on mummo vanhentuneena ja kyynelten vallassa. Vieraat toistavat hänelle samat sanat, jotka äsken sanoivat isännälle, ja vanhuksen kyyneleet vuotavat vuolaasti ja hän valittaa ääneensä.
— Tapahtukoon Jumalan tahto, sanoo äiti ilman kyyneliä, kun valitetaan hänen suruaan.
Äiti on ikään kuin kasvanut.
— Terve, terve, isäntä, sanoo agronomi. — Katsokaa nyt, hän ei kestänyt siirtoa. Puutkin käyvät läpi koulun, ennen kuin tottuvat. Hän ei kestänyt.
Agronomi ei mene juomaan kahvia, hän siirtyy pihan perälle ja tervehtii ylioppilaita.
— Vai niin, vain niin, täällä on vanhoja tuttuja, terve, terve. Jaa-ah, että on tultu oikein joukolla. Ja maisteri on vielä kuraattorina, sehän on mukavaa, mitäs se sitten siitä ainaisesta vaihtamisesta paranee. Neiti Pirsta, kuulkaas, te olette ränstynyt. Kas sitä se kaupunki tekee. Tiedättekös te, että jollette te olisi käyneet täällä viisi vuotta sitten, – vai onko siitä vallan kuusi — niin ei tämä nuori nainen nyt lepäisi tässä kylmänä. Vaan hän askaroitsisi tuolla naapurissa tai minun mökilläni tuolla kirkon takana. Mitäs sanotte siihen?
— Agronomi tekee raskaan syytöksen meitä vastaan, sanoo kuraattori vakavana.
— Te tapoitte silloin käärmeen. Tätä se ennusti. Käärmeet ovat aina tietäneet onnettomuutta, kun ovat tulleet tämän talon likelle. Niin sanovat ihmiset, jotka tuntevat nämä Rannan talon väet pitemmälti.
Heikki emäntineen ajaa taloon. He kiinnittävät hevosensa aidan taakse ja tulevat hiljalleen portaita kohti. Heikin käsivarrella on suuri, kaupungista tilattu seppel. Emäntä menee sisään, mutta Heikki tulee arkun luo. Hän paljastaa siinä päänsä ja alkaa yskiä.
* * * * *
Mutta kukkiva suvi on ympärillä, pihlajat lemuavat ja apilavainio punertaa. Kuin kyynelvuo putoavat hautausvirren säveljaksot keskelle lintujen iloa.
* * * * *
Helmi parahtaa ja herää. Kaikki on ollutkin unta.
Hän makaa sängyssään, äiti ja sairaanhoitajatar liikkuvat hänen ympärillään. Juostaan. Äiti itkee. Sisar sanoo, että kiireesti täytyy soittaa lääkärille. Helmi tahtoisi nousta, ojentaa kätensä, tarttua johonkin. Hänen rinnallaan on jotakin suurta ja painavaa. Tulee oudon pimeä. Hän yrittää vielä ylös, hän koettaa huutaa, hänen täytyy saada ilmaa. Jumala!… Äiti… Heikki… auttakaa! Jumala!
Pimenee kokonaan.