— He ovat tummia ja tulisia — eikö totta? huudeltiin malttamattomasti.
— He ovat kai hyviä patriootteja?
Ruudi tuntui äkkiä saaneen lähtökohdan.
— He ovat hyviä patriootteja, sanoi hän miltei juhlallisesti. — Sitten he ovat hyviä äitejä.
— Oooo!
— He eivät ole kuluttaneet aivojaan logaritmeilla eivätkä filosofialla.
— Kuulkaapas Ruudia!
— Ja he ovat uskollisia vaimoja.
Kysymykset vaikenivat hetkiseksi.
— Entä tuleeko heidän pojistaan myöskin uskollisia miehiä? kysyi Pirsta.
— Eiköhän.
— Kunnes nyt logaritmit kuluttavat näiden ihanteellisten naisten aivot…
— En usko, että heidän kunnianhimonsa ensinkään tähtää siihen suuntaan.
— Kehitys kulkee kaikkialla siihen suuntaan, sanoi Lahja Suvi-Aho.
— Se olisi vahinko, sanoi Ruudi.
— He keittävät varmaan hyvää ruokaa?
— Ja panevat paljon paprikaa joukkoon?
— Paljon, paljon.
— Mitä se paprika on?
— Punapippuria.
— Punapippuria!
— Pojat, mennään Unkariin naimaan.
— Niin, kyllä Unkarista saa "oikeita" naisia, sanoi Ruudi. — Muistuu tässä mieleeni tanssit entisen yhteiskoululaispojan kodissa, kun äiti kysyi, mitä tyttöjä kutsuttaisiin. "Oikeita tyttöjä", sanoi poika, tarkoittaen niillä tyttökoululaisia.
Unkarilaisten oli aivan mahdoton käsittää tätä suomalaista yhteiskasvatusta. Unkarissa se olisikin ollut mahdottomuus. Heidän ihailunsa suomalaista naisylioppilasta kohtaan oli rajaton. He eivät väsyneet kuulemaan tarinoita hänestä. Hän kävi heidän silmissään ihmeeksi, harvinaisuudeksi… uuden ihmisrodun kantaäidiksi, uudeksi Eevaksi.
— Tätä pitäisi Aappiksen olla kuulemassa, huomautti Pirsta.
Aappista mainitessa Ruudi kysyi Aappiksen vointia.
Aappiksella oli edessään kriitilliset ajat: premiääri. Hän harjoitti tulisella kiireellä uutta näytelmäänsä. Syrjänen tiesi aiheen olevan erittäin mieltäkiinnittävän - enempää ei hänellä ollut lupa sanoa. Joka tapauksessa oli odotettavissa jotakin aivan uutta.
— No, sianpää laakeroidaan kai sitten taas tavanmukaisin juhlamenoin? sanoi Ruudi.
— Tietysti, tietysti! huusi Pirsta. — Se kuuluu traditioihin. Ylimaan osakunnassa on alituinen varasto laakereja sianpäitä varten… Niinkuin muuten kyllä koko Suomessakin.
— Pirsta, sanoi Syrjänen vihaisesti, — kaikella on rajansa.
Aappiksesta oli viime aikoina riidelty Ylimaan osakunnassa, suorastaan riidelty. Syrjänen oli ajoittain ollut Pirstalle niin suuttunut, ettei ollut edes puhunut hänelle.
— Saisimme olla Aappiksestamme ylpeät, jatkoi Ruuto, jossa ei ollut pisaraakaan huumoria.
— Emmekö sitten ole! huudahti Pirsta hullunkurisesta käsi sydämellä. —
Vakuutan teille, että jos minä saan sen maanviljelijän sieltä kauniista
Rannan talosta, tai sen kuparinvärisen agronomin, niin minä rakennan
kasvihuoneen, ja siellä pitää viljeltämän pelkkiä laakeripuita…
— Käyttäydyt kuin katupoika!
— Laakeripuita Aappista ja muita Ylimaan osakunnan neroja varten…
— Minkä tähden sinun aina pitää ivata ja pilkata? puuttui nyt Lahjakin puhumaan.
— Pirsta viedään nurkkaan, jollei Pirsta ole siivosti, torui Kallio nauraen.
Kurris huomasi viisaimmaksi alkaa johtaa keskustelua rauhallisemmille aloille. Hän rupesi kertomaan Ruudille uutisia osakuntaelämästä. Inspehtorista pidettiin yhä, kuten ennenkin. Hän kävi harvoin kokouksissa ja karttoi kaikkia "kommelluksia". Järvensivu kirjoitti jo väitöskirjaansa, se poika ei antanut ajan mennä hukkaan. Tässä uusimmassa ylioppilaspolvessa tuntui olevan hyviä voimia. Ja innostusta. Sixtus Vento, se vanha veijari, oli vihdoinkin joutunut kunnanlääkäriksi maalle ja onnistunut saamaan kelkkaansa jonkun rikkaan talontyttären. Lienevätkö kaikki hänen vanhat vaatimuksensa tulleet täytetyiksi: "Tarpeeksi kaunis, jotta minä huolisin hänet, tarpeeksi rikas, jotta hän maksaisi velkani, tarpeeksi tyhmä ottaakseen minut." Joka tapauksessa velkamiehet nyt saattoivat elää toivossa. Kesäjuhlan yhteydessä oli vietetty ylimaalaista heimojuhlaa useita päiviä. Innostus oli ollut suurenmoinen.
— Tietäisit, Ruudi, iski Pirsta kiinni kesken toisen kertomusta, — kuinka minä noilla samaisilla heimojuhlilla punoin pauloja saadakseni miehen. Koetin erästä nuorta maanviljelijää, ajoin hänen rinnallaan kylän ristiin rastiin heti kirkonmenojen päätyttyä. Mutta aivan huonosti menestyen. Sitten koetin valloittaa erään agronomin, mutta hänen sydämensä oli jo kiinnittynyt toisaalle…
Tässä etsi Pirstan katse Helmiä, ja kun hän tyttöjen joukossa näki hänet, hymyili hän ja nyökäytti hänelle päätään.
Silloin tapahtui, että Ruudi, seuraten Pirstan katsetta, kääntyi
Helmiin päin ja huomasi hänet.
Helmi hätkähti ja loi katseen käsiinsä, jotka nekin olivat valahtaneet veripunaisiksi. Ruudi kysyi Kurrikselta jotakin ja Kurris vastasi. Helmi tunsi tämän, vaikka hän katsoi alas. Hänelle tuli outo tunne, ikään kuin hiukset hänen otsansa ympärillä olisivat syttyneet tuleen.
Hetkisen perästä hänen nimensä mainittiin ääneen ja ikään kuin virallisesti. Hän oli niin omissa ajatuksissaan, että hänen täytyi kysyä, mitä sillä tarkoitettiin. Hän sai silloin kuulla, että hänet oli valittu pieneen epäviralliseen komiteaan, jonka oli määrä järjestää kirjallinen illanvietto viikon perästä. Sylvi luetteli muut komitean jäsenet.
Niihin kuului tietysti myöskin Ruudi.
Ilta tuntui muodostuvan yhdeksi noita siivekkäitä ja onnellisia, jotka tulevat vain kutsumatta.
Ruudi oli ulkomaanmatkallaan käynyt oikein luokseenpäästäväksi ja herttaiseksi. Monet toverit, jotka eivät koskaan olleet voineet sietää hänen ivaansa, seurasivat häntä nyt sillä kiertoretkellä, jonka hän teki pitkin huoneistoa. Sellaista se oli: maailmanranta opetti. Toisilla silmillä katseli hienostunut esteetikko nyt kaikkea suomalaista ja koko suomalaista rotua. Toisinaan pisti pukinjalka esiin. Ruudi oli vielä valmis lausumaan kovia sanoja suomalaisesta kuvanveistotaiteesta, se oli muka vasta aivan idulla. Tähän johduttiin katsellessa sitä uutta kuvaa, joka oli tullut osakunnan suurten miesten joukkoon. Sen sijaan piti Ruudi kerrassaan loistavan puheen suomalaisen kirjallisuuden kunniaksi. Hän oli Unkarissa, eri piireissä selostellessaan meidän saavutuksiamme siinä suhteessa, tullut kerrankin ottaneeksi asian vakavalta kannalta ja tehneeksi itselleen selväksi, mitä suomalainen kirjallisuus oikeastaan oli, katsottuna nykypäivien Euroopan taustaa vastaan. Ja hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että Suomen kirjallisuus oli jotakin varsin huomattavaa. Mikä kansa saattoi itse asiassa ylpeillä niin monista lahjakkaista runoilijoista kuin suomalaiset? Ja meillä oli edustettuna niin monet eri tyypit. Esimerkiksi sellainen humoristi jumalan armosta kuin Simo Suomio — hänet olisi herkkuna nautittu missä kulttuurimaassa tahansa. Entä Vendia Kajasto, Suomen George Sand… Ja mikä joukko lupaavaa nuorta polvea! Toiselta puolen oli totta, että uudestiarviointi kirjallisuudessamme oli tarpeen vaatima. Moni kirjailija oli asetettu jalustalle ja seisoi siellä yhä, vaikk'ei hänen myöhempi tuotantonsa lainkaan ollut vastannut niitä lupauksia, mitä hän esikoisteoksellaan antoi. Tämän uudestiarvioinnin aikoi Ruudi ottaa tehtäväkseen suomalaisissa esseissä.
— Eljen!
— Eljen! Eljen! Eljen!
Ruudi oli puhunut puoleksi isille jalustoilla, puoleksi tovereille ympärillä. Edelliset tuijottivat häneen vakavan hyväksyvästi, jälkimmäiset kiihottivat häntä kysymyksillään ja huudahduksillaan jatkamaan. Joukko hänen ympärillään oli kuitenkin melkoisesti supistunut.
Kun Ruudi pitkän pyytämisen jälkeen oli saatu soittamaan, tulivat kaikki taasen saliin. Ruudin täytyi soittaa unkarilaisia lauluja. Hän oli oppinut joitakuita matkallaan. Rytmi niissä oli merkillisin. Se oli niin oikullinen ja villi. Auttaakseen puutteellista tekniikkaansa turvautui hän silloin tällöin lauluääneensä. Saatiin kuulla haikeita kansansäveliä, ylpeä marssi ja vihdoin vallaton csárdás.
Tästä ilosta tulvi kaukainen kaiku aina kadulle asti. Sen kuuli Tauno
Nuotio, joka palasi näytelmäharjoituksestaan. Ohi astuessaan hän oli
nähnyt tulta ikkunoissa — jaahah, mitä siellä nyt olikaan tekeillä?
Peliä ja musiikkia — jaahah, pistäydytäänpäs katsomassa.
Hän astui sisään keskellä csárdás-sävelen tulisinta iloa. Riisuessaan päällysvaatteitaan ja ottaessaan tuvassa lasin vettä hän heti huomasi, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Tuvassa ei ollut yhtään tyttöä eikä tupakkahuoneessa yhtään poikaa. Keitä ihmeellisiä vieraita mahtoikaan tänä iltana olla Ylimaan osakunta-kodissa? Hän oikaisi peilin ääressä solmionsa ja korjasi koholleen suuren vaalean hiuskiehkuran, jonka lakki aina litisti. Sitten hän varpaisillaan likeni ovea.
Ruudi — sehän oli Ruudin ääni!
Ja Nuotio tuli oikein iloiseksi. Hän avasi heti saliin oven, vaikka laulunopettajatar jo kansakoulussa oli sanonut, ettei koskaan saisi astua sisään keskellä musiikkinumeroita, vaan vasta sen loputtua.
Ruudi kääntyi soittokoneen ääressä, naurahti, nyökäytti päätään hymyilevälle Aappikselle ja soitti tulisessa vauhdissa, ylenannetun iloisena sävelen loppuun. Kättentaputusten kaikuessa hän ja Aappis tervehtivät toisiaan.
— No Aappis, sinä runotarten suosikki! sanoi Ruudi.
— Tulet parhaaseen aikaan, sanoi Nuotio, — minun premiäärini on kymmenen päivän perästä. Terve mieheen, mitä kuuluu?
— Olet tuntuvasti laihtunut, Aappis! sanoi Ruudi, yhä pidellen Nuotion kättä. — Sinun täytyy jonkin verran lihoa hetkeä varten, jolloin astut yleisön eteen. Ei paljon, mutta vähän. Liika laihuus herättää yleisön epäluulon.
— Ei, kuule, jos sinä olet ystäväni, niin et sano sitä. Ihminen vaikuttaa henkevämmältä, jos hän on laiha…
— Et voi syyttää Balzacia pölkkypäisyydestä…
— Oliko hän lihava?
— No kuinka "Hiiran tytär" sujuu? kysyi Pirsta, otti Aappista käsipuolesta ja vei hänet istumaan.
— Me tulemme joukolla premiääriin, toimitettiin tyttöjen piiristä, — aiomme tilata sata lippua. Meidän täytyy saada nuo sata lippua, oli kysyntä miten hurja tahansa.
— Oletko koettanut, miltä vaikuttaa, jos ne pienet muutokset, mitä ehdotin, tehdään? kysyi Syrjänen.
— Toiset olivat hyvät, sanoi Nuotio. — Hyvät. Kappale on minusta kerrassaan täydellinen, vaikka itse sen sanon.
Kaikki vaikenivat tämän kallionlujan vakuutuksen edessä.
— Oletko todella tyytyväinen? kysyi Ruudi.
— Olen. Todella.
— Mikä näky: tyytyväinen ihminen.
— Itseensä tyytyväinen, täydensi Pirsta Ruudin lauseen ja taputti
Nuotiota päälaelle.
Erinäisiä epäilyksen väreitä saattoi havaita muutamien kasvoilla, ja jokin kuiske lähti liikkeelle tyttöjen parvessa. Oliko varma, ettei Tauno erehtynyt, nimittäin ettei kappaleeseen ollut jäänyt jotakin pientä, johon ilkeämielinen arvostelu saattoi kohdistua?
Kun arvostelua mainittiin, muuttuivat Nuotion kasvot. Siitä että ne olivat olleet ikään kuin kuolleet, vilkastuivat ne eivätkä olleet aivan vapaat ilkeydestä.
— He tulevat tällä kertaa nolatuiksi! sanoi hän ja hymyili. — Tahtoisin tietää, mitä he voisivat sanoa. Kerrassaan nolatuiksi. Nolatuiksi.
— Oo! huudahti Eedla Riuku, — arvostelu meillä on niin raakaa! Jahka minä pääsen ohjaksiin, niin kyllä minä näytän.
— Minä olen laskenut, sanoi Nuotio painavasti ja hänen vasen silmänsä meni raolleen.
— Mitenkä meidän arvostelijoihimme nähden voi laskea?
— Kaikki voi riippua siitä, kenen kanssa arvostelija syö illallista kenraaliharjoituksen jälkeen.
— Tai missä seurassa hän istuskelee kahviloissa.
— Jahka minä pääsen ohjaksiin — odottakaa, odottakaa! niin minä paljastan koko meidän tämän viheliäisyytemme.
Kirjailija kävi levottomaksi. Tyttöjen täytyi kertoa, mitä epäilyksiä heillä oli. He olivat kuulleet juoruja. Kerrottiin kaupungilla, että kirjailija olisi rakentanut aivan mielettömiä teorioja — "idioottisia", kuului sana.
Kun Tauno Nuotio tämän kuuli, jähmettyi äskeinen iloisuus hänen kasvoillaan ja kun taas jähmetys alkoi sulaa, muuttui kasvojen ilme pelästyneeksi ja hätääntyneeksi. Näytelmänkirjoittaja nousi ja puhkesi tulistuneena puhumaan.
— Siinä sen nyt näkee. He eivät tiedä mitään koko näytelmästä, mutta arvostelu heillä on valmiina. Kiven kohtalo on tässä maassa totisesti jokaisen kirjailijan osa. Ja tätä tyranniaa he saavat rankaisematta harjoittaa.
Nuotio pyysi vettä. Hänen kurkkunsa oli aina aivan kuiva, kun hän oli tullut teatterista. Teattereissa oli niin paljon tomua. Tytöt toivat vettä. Eedlan täytyi juurta jaksain kertoa kaikki, mitä hän tiesi. Kaupungilla kerrottiin hirvittäviä juttuja Nuotion Hiira-ideasta. Ei tahdottu käsittää, miksi hän alituisesti palasi Hiiraansa.
— Ne aasit, sanoi dramaturgi ja asteli suuttuneena edestakaisin, — mitä ne ymmärtäisivät jostakin ideasta. Ne pitkäkorvaiset. Mutta minäpä opetan ne ajattelemaan.
Syrjänen lupasi toimittaa premiääripäiväksi lehtiin valaisevan esittelyn Aappiksen ideoista ja Eedla puhua samasta asiasta enolleen. Aappiksen mieli suli kiitollisuudesta ja hän rupesi avonaisesti selittämään.
— Hiira — ehkä tekin oudoksutte, että minä aina palaan Hiiraani. Mutta Hiira se on minulle samaa, mitä Itämaiden kansoille on Herodias. Kaiken naissuvun perustyyppi, äiti ja rakastajatar…
— Das Ewig-Weibliche, sanoi Pirsta.
— Vaikka niinkin. Hiira on alkuäiti, alkukiemailija.
— Eeva? sanoi Ruudi.
— Vaikka niinkin. Ja Hiiran tytär? Tytär on nykyajan nainen, nautinnonhimoinen, julma, imevä, tanssiva. Päämääränään miesten päät. Niin, päät. Nykyajan nainen ei tahdo olla äiti — ainoastaan rakastajatar. Päämääränään miesten päät… Kas kuinka minua janottaakin. Teattereissa on niin paljon tomua.
Oli hetken äänettömyys.
— Tauno, sanoi Lahja Suvi-Aho vakavasti, — minä palaan aina samaan minäkin: jätä naiset rauhaan. Sinä olet moderni ja hieno kirjailija. Mutta naista sinä et ymmärrä.
— Ettei Aappis ymmärtäisi naista! huudahti Pirsta. — Nainen on juuri Aappiksen erikoisala. Aappis on naisen erikoistuntija. Hän on sitä, mitä sinä olet, kun kahdeksan vuotta olet valmistunut naislääkäriksi. Nimittäin hän tuntee naisen sielun, kuten sinä silloin tunnet hänen vaivaisen ruumiinsa. Mitä jää Aappikselle, jos häneltä otetaan nainen, — sillä miehestä hän ei koskaan ole mitään tietänyt!
— Pirsta, Pirsta, kuiskasi Ruudi, — totuuksia on käsiteltävä varovasti.
Nuotio kiihtyi.
— Miksi minä en ymmärtäisi naista?
— Sinä näet hänessä vain sukupuoliolennon — sinun naisesi joutuu aina puille paljaille, jos mies hänet jättää.
— Mutta Lahja, eikö se ole niin?
Nuotio teki kysymyksensä viattomasti. Veri nousi Lahjan kasvoille.
— On hänessä toki jäljellä ihminen, sanoi hän kiivaasti. — Pitääkö tätä nyt toistaa ja toistaa!
Tytöt hyökkäsivät Lahjan kimppuun. Tässähän oli kysymys syiden tutkimisesta, piti toki ymmärtää se! Psykologisten syiden ja seurausten.
— Niin, juuri niin, tarttui Tauno ajatuksensa katkenneeseen lankaan.
Kirjailijan pyytämä uusi vesilasi tuotiin.
— Kerropa vähän itse kappaleen tekotavasta, kehoitteli Syrjänen. — Voi olla hyvä, että tiedetään jotakin siitäkin, kun juorut tulevat vastaan.
— Niin, sanoi Nuotio, — ehkä idea siitä käykin paremmin selville.
Hän vei käden pitkin kravattiaan ja takinkäänteitään koetellakseen, oliko niille pudonnut vettä. Sitten hän alkoi:
— Kun me vuokraamme huoneiston, niin me mieluummin kalustamme sen itse. Ainoastaan matkalla ollen vuokraamme kalustettuja huoneita, chambres garnies. Siis me kalustamme huoneistomme itse. Me täytämme myöskin mielellämme itse näytelmän sisällöllä.
— Ei, kuules, älä hulluttele! sanoi Lahja. — Kun me olemme maksaneet piletin hinnan, niin me tahdomme katsella valmista.
— Lahja, sanoi Nuotio, — oletko koskaan käynyt katolisessa kirkossa? Eikö sinua siellä ole miellyttänyt se, että olet saanut antautua harjoittamaan omaa hartauttasi? Omaa. Vailla pakkoa, antautua oman tunnelmasi valtaan.
— En ole koskaan käynyt katolisessa kirkossa.
— Valitan, ettet ymmärrä vertaustani. Valitan. Taide vaatii aina vapautta. Uusi näytelmäni antaa katselijalle seinät, huoneiston: katselija saa itse kalustaa. Tässä se nyt on koko teoria, jota ne pitkäkorvaiset aasit eivät saa päähänsä.
Syntyi äänettömyys. Nuotion silmät tuijottivat jännittyneinä toveriparveen. Se oli arveluttavasti pienentynyt.
— Tämä on niin nerokasta, sanoi Syrjänen, — ettet sinä itsekään tiedä, miten nerokasta se on. Siinä on aivan uusi ohjelma tulevalle näytelmätaiteelle. Antaa katselijan oman mielikuvituksen kalustaa!
— Oman mielikuvituksen kalustaa, toisti Nuotio. - Minä liikuttelen viivoja ja asentoja. Minä pitelen rytmejä. Rytmejä. Viivoja. Asentoja. Liikkeitä. Minä…
— Sinun näytelmässäsi ei siis enää ensinkään puhuta? kysyi Ruudi.
Oli hetken äänettömyys.
— Minä tunnen sinut, vanha irvihammas, sanoi Nuotio. — Tietysti puhutaan. Voitko ajatella näytelmää ilman vuorosanoja.
— Tässä on niin paljon muuta, mitä vailla minun täytyy ajatella sitä.
Vailla sisältöä…
— Mutta sisällönhän katselija panee…
Kuraattori oli huomannut poikien toinen toisensa jälkeen siirtyvän
tupakkahuoneeseen tai kokonaan poistuvan. He naureskelivat. Hän sai
Eedla Riu'un pianon ääreen ja valssin käyntiin. Ainoastaan Pirsta ja
Ruudi seisoivat enää Nuotion ympärillä.
— Kyllä kirjailija meillä on avuton! huudahti Nuotio. — Hän on kuin rosvojen luolassa.
— Älä pelkää, lohdutteli Pirsta. — Kyllä me Eedlan kanssa otamme käsitelläksemme toimittajien sisaret ja serkut ja serkunserkut.
— Mitä te voisitte tehdä!
— Me — mitäkö me voisimme tehdä? Me intrigeeraamme… Ja kun on piirtänyt kilpeensä "Leben und leben lassen", kuten Birgit Linnamäki, niin on hyvä liikkua.
— Kuinka minä olisin sinulle kiitollinen! sanoi Nuotio.
— Oi sinä pyhä Aappis! hymyili Pirsta.
Kirjailijan kasvat kirkastuivat äkkiä.
— Ruudi, eikös olekin sentään hyvä tyttö tuo meidän pyhä Birgittamme?
— On, on, sinä pyhä Aapiskirja, vastasi Ruudi.
— Teetkö pilkkaa?
— Mutta Aappis — Aapiskirjahan on kaiken viisauden alku ja loppu.
— No niin on, mutta kuka sen tietää, mitä sinä milloinkin tarkoitat.
Saanko pyytää pyhää Birgittaa tanssimaan?
— Kiitoksia — mutta sitten me myöskin tanssimme, Ruudi!
Pienen sananvaihdon suoritettuaan läksivät Pirsta ja Nuotio liikkeelle. Ruudi kuuli kirjailijan kiihkeästi selittävän jotakin asiaa ja Pirstan leikillisesti huudahtelevan joukkoon.
Ruudi silmäili ympäri salia. Miten paljon uusia kasvoja täällä taas olikin. Hymyillen liitelivät parit ohitse. Ovensuussa vastapäätä istui vaaleatukkainen tyttö, yksi niistä monista, jotka tänään joukkoesittelyssä olivat kulkeneet hänen ohitseen. Tyttö punehtui, kun Ruudi jäi häneen katsomaan. Sievä tyttö. Ja niin tuore ja maalainen.
Ruudi astui, pujotellen tanssivien ryhmien läpi, permannon poikki, ja suuntasi askeleensa tyttöä kohti.
Tyttö oli Helmi Ranta.
TARINA KUKASTA JA VALKOKUKASTA
Martta ei lukenut ääneen, mutta yksityisiä sanoja ja lauseenosia kuului pitkin matkaa.
"— — — lähestyi sitten alkuvuodella 1610 puolalaisten saartamaa Moskovaa — — — nuo ketterät Suomen suksimiehet tekivät vihollisille paljon vahinkoa — — — ja maaliskuun 12 päivänä de la Gardie — — — ruhtinas Mikael myrkyllä surmattiin. — — — Kenraali Sholkowski kesäkuun 24 p. 1610 äkillisen hyökkäyksen — — — jäljellä neljäsataa sivua — — — viikossa saada pois. — — — Nämä tapaukset tietysti muuttivat — — — vaan vielä lisäksi. Ivangorod, Pähkinälinna ja Kuolansuu — — — haltuunsa annettava — — — elokuussa 1610 lähti mainittua linnaa hävittämään…"
Martta sekoitti lukuunsa omia mietteitään. Hänen urakkansa oli vähintään viisikymmentä sivua päivässä ja tämän urakan ja sen päämäärän, tentin, ympärillä hänen ajatuksensa tietysti askartelivat. Myöskin hän ajatteli, että hän nyt kohta kaksi vuotta oli ollut ylioppilaana, ja että syksystä täytyy saada uusi laina - mistähän siihenkin saisi takaajat.
"— — — juuri tähän aikaan syttyi Tanskankin kanssa ilmi sota — — — arvonimen 'Lappalaisten kuningas', — — — ja Kaarlon viimeiset päivät synkistyivät tämän uuden sodan vastoinkäymisistä."
Kello seinän takana löi. Martta laski oikean kätensä etusormen sille kohdalle sivua, mihin oli ennättänyt.
— Helmi!… Helmiiii! Kello on puoli kahdeksan.
Kello toisen seinän takana vahvisti hänen sanansa lyömällä sekin heleän lyönnin. Helmi sen sijaan loikoi unisena vuoteessaan ja aikoi sanaa sanomatta jäädä nukkumaan toiselle kyljelleen.
— Sinä olet sanonut, että minä herättäisin sinut kello puoli kahdeksan.
Olet taas sitten pahalla päällä.
"— — — Tuhatkuusisataa kolmetoista Knärödissä- — — Kuusitoistasataa kolmetoista, kuusitoistasataa kolmetoista, kuusitoista kolmetoista — — — Knäröd, Knäröd, Knäröd — — — Elfsborgin lunnaiksi — — — Yksi miljoona hopeariksiä kuudessa vuodessa — — —"
— Helmi! olet sitten taas pahalla päällä. Mitä se auttaa, että aina päättää, kun ei sitten kuitenkaan nouse.
Martta repäisi kappaleen vanhasta sanomalehdestä, jonka hän tapasi pöydältä, rypisti sen palloksi ja tähtäsi Helmin hartioita kohti. Helmi liikahti ja päästi pitkän, voihkaisevan äänen.
— Kyllä minä nyt jo olen valveilla, sanoi hän.
Hän kääntyi ja jäi tuijottamaan Marttaan, jonka harmaat kasvot liikkuvine huulineen näkyivät räikeästi pienen sähkölampun valossa. Vihreä villaröijy teki Martan vieläkin kalpeammaksi. Kampaamattomat hiukset valuivat olkapäille. Helmin mielessä ilakoi sitten eilisillan jokin valoisa kuva, jota säesti hymy ja laulu, ja hetkiseksi tuntui Martta hänestä joltakin mahdottomuudelta, hirviöltä, joka oli vihamielinen kaikelle ilolle ja elämälle. Mitä oli harmaalla, lahonneella puunkannolla tekemistä keväässä? Sen oli kaatuminen, ei muuta. Mutta samassa hän muisti, että Martta se juuri heistä molemmista oli kunnollinen ja ahkera, ja hän, Helmi, kunnoton ja laiska. Eilinen naurava, iloinen kuva oli tuomittava ja tuo tuossa kiitettävä ja seurattava. Helmi tuijotti Marttaan. Hän kuuli: "— Se oli tukalin rauha, minkä Ruotsi milloinkaan — — —. Kuusitoistasataa kolmetoista, kuusitoistasataa kolmetoista — — — Knäröd, Knäröd, Knäröd — — —." Helmin tuli paha olla.
— Voi, voi, sanoi hän, — joko sinä taas kauankin olet lukenut?
— Kuudelta.
Ja samassa Martan ääni jo ynisi kirjan tekstissä.
— Kuudelta! lausui Helmi ikään kuin olisi ollut kysymys saavuttamattomasta ennätyksestä. Häntä haukotutti ja hän oikoili käsivarsiaan. Ne olivat kauniit, hän tiesi sen. — Voi voi, kuudelta, ehätti hän toistamaan ikään kuin päästäkseen irti omista ajatuksistaan. — Kuinka sinä voit jaksaa?
— Pistä sinäkin vain jalkasi kylmään veteen, niin heräät, sanoi Martta ja jatkoi täyttä vauhtia: "— — — Heinäkuun viimeisenä päivänä kuusitoistasataa viisitoista — — — sankari Eevertti Horn — — — sai tykin kuulasta surmansa — — — heinäkuun viimeisenä päivänä kuusitoistasataa viisitoista — — — Eevertti Horn…"
Helmi rupesi yhtäkkiä nauramaan. Hänelle oli selvinnyt, että se eilinen kuva oli oikea ja luonnollinen ja lukeva Martta tuossa hulluutta.
— "— — Kustaa Aadolf itse oli saapuvilla — — — Turun tuomiokirkkoon" —
— — Mitä sinä naurat?
— On vain niin hullua! sanoi Helmi ja kiemaili pää käsivarsien varassa.
— Mikä on hullua? kysyi Martta, joka aina tahtoi päästä asioiden perille.
— Nooo — — — vaikkapa pistää jalkansa kylmään veteen.
— Mutta kun ei muuten herää. Eelis Järvensivu ruoskii itseään märillä pyyhinliinoilla.
— Hän on aivan hullu!
— Hän saa väitöskirjansa pian valmiiksi, "— — — juhlallisella rauhanteolla Stolbovan kylässä Laatokan ja Tihvinän välillä helmikuun seitsemäskolmatta päivä kuusitoistasataa seitsemäntoista, helmikuun Seitsemäskolmatta, seitsemäskolmatta, seitsemäskolmatta, kuusitoistasataa seitsemäntoista, kuusitoistasataa seitsemäntoista, kuusitoistasataa seitsemäntoista — — — uuden aikakauden lähtöpaikkana. — — — Novgorod lääninensä, Audovan ja Laatokan kaupungit, Novgorod, Audovan ja Laatokan kaupungit."
— Kuule, keskeytti Helmi äkkiä, — tunnetko sinä tarinan Kukasta ja
Valkokukasta, Floiresta ja Blanchefloresta?
— "Mutta tämän edun olivatkin Suomen urhoolliset miehet" — luku loppuu ihan juuri — "verellänsä ja varoillansa kalliisti ostaneet. — — — Kuusitoistasataa kaksikymmentäyksi, kuusitoistasataa kaksikymmentäyksi elokuussa…"
— Lue, lue, lue sinä. Kuusitoistasataa kaksikymmentäyksi — muistathan tuon nyt koulustakin. Lue, lue, lue sinä…
Helmi ilveili, minkä ehti, oikoi sitten taas käsivarsiaan käärmemäisillä liikkeillä ja solmi ne yhteen ylhäälle päänsä taakse. Hän jäi tuijottamaan kattoon ja tunsi mielihyvää, että hänen silmänsä olivat suuret ja loistavat.
Ruudi, Ruudi — mitä Ruudi oli tarkoittanut? Miksi hän oli tahtonut, että Helmi tuntisi tuon runon?
"Je fais souvent ce rêve étrange et pénétrant
d'une femme inconnue, et que j'aime et qui m'aime!"
Ruudi oli kehoittanut Helmiä kääntämään tämän runon ja luvannut läpikäydä käännöksen…
"Minä näen usein unta outoa ja ankaraa,
että on vieras nainen, joka lempii mua ja saa lempeni…"
Kuka on se vieras nainen, Ruudi? "Onko hän tumma, vaalea vaiko punahapsinen — Est elle brune, blonde ou rousse?"
"Car elle me comprend, et mon coeur transparent
pour elle seule, hélas! cesse d'être un problème…
"Sillä hän ymmärtää minut ja sydämeni
yksin hälle oi! lakkaa olemasta arvoitus…"
Ruudi, Ruudi! Rudolf Erik Winkler. "Car elle me comprend…" Helmi kierteli käsissään palmikkojaan. Ruudi katseli usein hänen hiuksiaan, vaikk'ei hän mitään sanonut. Jos olisi voinut näyttää ne hänelle näin… Helmi kuumeni, kun sitä ajatteli.
"— On siis suureksi osaksi perustanut nykyisen sivistyksemme — — — nykyisen kansallisen heikkoutemme…"
"— Car elle me comprend, et mon coer transparent
pour elle seule, hélas! cesse d'être un problème…"
"— historian viidenteen aikakauteen."
Martta käänsi lehden, läjäytti kämmenellä kirjan aukeamalle ja nousi.
— No, nyt on kahvitauko, nyt on päästy "mahtavuuden aikakauteen".
Helmi tukahutti sanat, jotka olivat puhkeamaisillaan hänen huulilleen, "— — — et que j'aime et qui m'aime" — teki miltei kipeää tappaa niitä. Verlaine oli yhtä kaikki ihana!
— No oliko eilen hauskaa?
Martta sammutti lampun ja veti ylös uutimet. Olikin jo suuri päivä. Säteestä, joka lankesi viistoon vastapäiseen talonseinään, saattoi nähdä, että oli pilvetön sää. Tutussa huoneistossa kolmannessa kerroksessa, missä mitkään uutimet eivät peittäneet idyllistä perhe-elämää, tuli herra paitahihasillaan hypittämään pikkulasta ikkunaan. Neljännessä kerroksessa pudisteltiin tomuliinaa ikkunanraosta. Ettei lapsi vain löisi rikki ruutua, sen kädessä oli suuri hopealusikka. Raitiovaunun kilinä kuului, rattaat rämistivät ohitse.
— No, oliko eilen hauskaa? toisti Martta ja valmistautui sukimaan hiuksiaan.
— Oli, sanoi Helmi, kädet niskan alla ja katse suunnattuna taloon vastapäätä. — Räätäli Laine astuu jo työhuoneeseensa.
Martta katsahti ikkunaan, vasemmassa kädessään ohut, palmikosta päästetty tukka. Hänen oli nälkä. Kello seinän takana alkoi lyödä. Saisikohan kahvia. Sitä sai tänään odottaa. Lempi oli eilen ollut tansseissa.
— Oliko teitä paljonkin?
— Eedlan kamari täynnä. Me olimme hullulla päällä, lauloimme ja tanssimme csárdásta, niin että tultiin kieltämään. Alakerrasta. Siellä oli muka joku sairaana. Ruudi sanoi, että minä jo tanssin niinkuin unkaritar. Sitä minä nyt en usko, mutta… joka tapauksessa oli hauskaa. Me seppelöimme Aappiksen. Eedla teki seppeleen konvehtipapereista.
— Konvehtipapereista!
— Hän leikkasi ne tietysti laakerinlehtien muotoon. Aappis oli mainio helyissään…
Kello toisen seinän takana alkoi lyödä.
— Kyllä se on aika lahjaton se Aappis. Nyt hän taasen suunnittelee jotakin uutta Hiira-teosta, hän on saanut päähänsä, että hänen tehtävänään on selvittää maailmalle Hiiran salaisuus. Nimittäin naisen salaisuus… Je fais souvent ce rêve étrange…
Koputettiin ovelle. Kolme suuta lausui miltei yhtaikaa "huomenta". Kaita tumma palvelustyttö laski pöydänlaidalle himmentyneen soikean tarjottimen, tehden toisella kädellään tilaa kirjojen keskelle.
— No oliko Lempillä eilen hauskaa? sanoi Helmi sängystä.
Lempi haki asetin laidan alta esiin muutamia rahoja ja vastasi:
— No noin — o-jaa — menihän se. Entäs neidillä?
— Kiitos, kyllä.
— Koskas neiti tuli kotiin?
— Tuossa kahdentoista jälkeen.
— Niin varhain. Minä tulin vasta kolmelta.
— Ei se ollut mikään tanssitilaisuus, se oli vain sellainen lausuntailta, sellainen, että jokainen lausui jotakin…
— Kyllä minä tiedän. Meillä oli yhteen aikaan yhdistyksessä sellaisia… Minäkin esitin Vapautetun kuningattaren ja… Mitäs neiti eilen esitti? Omiako runoja? Kyllä minä olen löytänyt täältä revittyjä palasia. On ollut oikein kauniita joukossa.
— Ne ovat olleet käännöksiä, keskeytti Helmi, ja helsinkiläinen palvelustyttö saattoi hänen äänestään kuulla, että toverillisuus oli saavuttanut rajansa.
Lempi hymähti pilkallisesti — luulivatko nuo nyt olevansa häntä paremmat sen vuoksi, että olivat ylioppilaita? — ja järjesti rahat kahteen eri läjään.
— Nämä ovat takaisin valkoisesta silkkipuserosta - jaahah, se on jo eilen ollut päällä. Kyllä se sitten pian taas on pesetettävä. Neiti on paha likaamaan…
— No niin no, keskeytti Helmi, — omilla rahoillanipa minä maksan…
— Omilla, niin kai — tai papan ja mamman.
— Se ei kuulu kehenkään.
Martta huomautti kuivasti, että toinen lanttiläjä kai oli jäljellä kenkärahoista.
— Puolipohjaaminen on taas korotettu, huomautti tyttö, — niin että on paras hyppiä vähemmän.
Ja sen sanottuaan hän meni.
Se oli toki tullut sietämättömäksi tuo Lempi. Sille ei toki enää uskaltanut lausua ystävällistä sanaa. Leikin varjossa tyttö käyttäytyi suorastaan sopimattomasti.
Toverit asettuivat väliaikaisesti puettuina juomaan kahviaan. Taas tällaista ikivanhaa leipää!
— Mitä ohjelmaa teillä oli? uteli Martta.
Helmi vastasi hajamielisesti. Piian nenäkkyys kuohutti häntä vieläkin.
Eedlalla oli ollut pari tanskalaista uutuutta, Aappis oli esittänyt
Oscar Wildeä, Sylvi oli selittänyt joitakin kansanrunotoisintoja.
Pirsta luki Liliencronia. Olihan sitä siinäkin.
— Entä Ruudi? kysyi Martta.
Helmi huomasi kysymyksessä pienen peitetyn tarkoituksen. Lisäksi häntä harmitti, että Martta kutsui Ruudia ristimänimeltä. Koko osakunta teki niin, mutta Martta ei olisi saanut sittenkään.
— Winkler, sanoi hän, — antoi esityksen keskiaikaisesta ranskalaisesta runoudesta.
— Ja siinä oli siis se tarina, huomautti Martta yhtäkkiä puheliaana.
— Mikä tarina?
— No se, josta sinä äsken mainitsit.
— Niin, mikset kuunnellut silloin.
— Kun minun juuri piti päästä lukuni loppuun. Kerro se nyt.
— En minä enää.
Martta lopetti suuren sämpylänsä, — hän söi sen aina kokonaan, sillä hän ei syönyt aamiaista — nousi ja rupesi pukeutumaan. Helmi veti päällystakin ylleen ja haki puulaatikon päältä eteisestä "Ylimaan Sanomat". Svea Sovelius ja Antti Karhu olivat julkaisseet kihlauksensa. Se oli se rikas Karhu. Hän aikoi jo kertoa uutisen Martalle, mutta muisti, että hän oli tälle vähän suuttunut. Yhtäkkiä Martta, kiinnittäessään solkea kauluksensa päihin, sanoi Helmiin päin kääntymättä:
— Kertoisit nyt sen tarinan sill'aikaa, kun minä panen kengät jalkaani, jollei se ole pitkä. Pitäisi koettaa saada sitä yleissivistystä. Inspehtori sanoi jo vastaanottopuheessaan, muistathan, yleissivistyksestä…
— Svea Sovelius ja Karhu ovat kihloissa, sanoi Helmi.
— No nyt se Svea sai rikkaan, mutta kukas niistä luopuu kielestään?
— Me pääsemme häihin.
— Niin, sinä.
Helmi tiesi, ettei Martta pääsisi. Karhu oli aina etsinyt varakkaiden seuraa. Hänen tuli yhtäkkiä sääli Marttaa.
— No, sanoi hän — minä kerron nyt tarinan Floiresta ja Blanchefloresta,
Kukasta ja Valkokukasta. Se voi olla hyvä yleissivistyksen vuoksi.
Helmi kapusi ikkunalaudalle, ties mistä syystä, veti paljaat jalkansa huppuun allensa ja rupesi kertomaan, katsellen aurinkoiselle kadulle ja ikkunoihin vastapäätä, jossa räätäli Laineen työväki liikkui. Ja kertoessaan näki hän edessään Ruudin sellaisena, kuin hän oli ollut eilen illalla, solakkana, tummana, silmät säkenöiden ja ääni tenhoten kuulijat.
— Floire ja Blancheflor olivat syntyneet samana päivänä ja rakastivat toisiaan, Floire oli pakanallisen kuninkaan poika ja Blancheflor kristityn kreivin tytär. Pakanallinen kuningas ei hyväksynyt, että hänen poikansa piti kristitystä tytöstä, joka lisäksi oli vain kreivin tytär, ja niin hän toimitti, että Blancheflor…
— Blancheflor — mitä se oikein on?
— Muinaisranskaa. "Floire" merkitsee kukkaa ja "Blancheflor" valkokukkaa. No niin, Valkokukka myytiin kauppiaille, jotka veivät hänet Babylonin hoviin ja saivat hänestä seitsemän kertaa hänen painonsa kullassa. Niin kaunis hän oli. Nyt tyttö suljettiin haaremiin ja levitettiin tieto, että hän on kuollut. Floire oli epätoivoissaan ja tahtoi tappaa itsensä. Äiti ei voinut sitä kestää, vaan ilmaisi, että Valkokukka eli. Silloin Kukka lähti rakastettuaan etsimään, samosi maat ja mantereet ja kysyi ihmisiltä neuvoa. Ja kaikki tiesivät, sillä he muistivat nähneensä hänet kauppiailla, niin kaunista tyttöä eivät he milloinkaan olleet ennen nähneet. Ja Kukka tuli Babylonin haaremiin ja lahjoi portinvartijan ja pääsi, suureen kukkakoriin kätkettynä, Valkokukan huoneeseen ja oli siellä kaiken yön. Aamulla hänet keksittiin ja molemmat tuomittiin kuolemaan. Tuomioistuimen edessä tapahtui kuitenkin jotakin hyvin liikuttavaa: molemmat koettivat ottaa syyn niskoilleen. Tämä sai sulttaanin peruuttamaan tuomion ja rakastavaiset vihittiin kirkossa. Eikö se ole kaunis tarina?
Martta rupesi nopeasti solmimaan kengännauhojaan.
— On kyllä, sanoi hän. — Mutta eikö se muistuta Tauno Nuotiota? Minä tarkoitan, että hänkin kirjoittaa noin hienosti rakkaudesta.
Helmi naurahti halveksien.
— Ei, tiedätkö, ei hänen päähänsä pälkähtäisi kirjoittaa mitään niin runollista kuin esimerkiksi juttua kukka korista.
— Mutta sinäkin ennen pidit hänestä.
— Niin, ennen! huudahti Helmi ikään kuin hän olisi puhunut vuosisadan takaisesta asiasta. — Mitä minä ennen ymmärsin!
Palvelustyttö ikkunassa vastapäätä tanssitti lasta. Helmi hymyili sille ja liehutti kättään. Herttainen pieni lapsi!
— Tiedätkö sinä, sanoi Martta kovakouraisesti, – että siitä Winkleristä puhutaan yhtä ja toista pahaa.
Veri karkasi Helmin kasvoille, hän hyppäsi alas ikkunalta ja katseli leimuten asuintoveriinsa.
— Ja mitä sitten? Ei, älä puhu mitään, minä en tahdo kuulla, minä en siedä juoruja. Ne ovat kaikki juoruja, ininä tiedän sen. Puhukoot. Niin, tai miksenkäs minä voisi kuullakin, mitä sanotaan. Mitä se minuun koskee.
— Mutta… mikäs sinulle nyt tuli? Herranen aika sinua. Oletkos sinä nyt häneen noin rakastunut. Varoisit vähäisen…
— Varoisit itse. Tiedätkös sinä, että sinä olet… sinä olet… sinä olet kummitus etkä mikään nuori tyttö. Näkisit, miltä sinä näytät, kun istut tuossa ja tankkaat "kuusitoistasataa kolmetoista… kuusitoistasataa kolmetoista…" Sellaiseksi en minä tahdo tulla, en ikinä! Nainen on rakkautta varten. Siitä ei pääse mihinkään.
Martta veti taskustaan suuren kotikutoisen nenäliinansa, niisti nenänsä, raivasi pois kahvitarjottimen ja otti esiin kirjansa. Hetkisen hän tuijotti lehtiin ikäänkuin hänen silmänsä olisivat olleet sumeat, sitten hän pyyhkäisi ne ja alkoi lukea. Hän luki hiljaa, ei kuulunut yhtään ääntä. Hän oli loukkaantunut, Helmi tunsi sen.
Olkoon vain!
Helmi päästi peilin edessä valloilleen hiuksensa ja järjesti ne nopeasti. Hänen ei ollut hyvä olla. Joka vaatekappale, jonka hän pani ylleen, soimasi häntä koko siitä elämästä, jota hän vietti. Ne olivat halpoja pieniä ylellisyysesineitä, jollaisia hän ennen yliopistoon tuloaan oli varkain katsellut vain jostakin muotilehdestä tai sanomalehti-ilmoituksesta, mikä oli eksynyt kotiin Rannan taloon tai koulukaupunkiasuntoon. Tunnossaan hän oli jo silloin hävennyt niitä. Martta oli pysynyt uskollisena kodilleen ja syntyperälleen. Jos hänen äitinsä olisi tullut tänne tällä hetkellä, olisi hän tavannut Martan yllä karut kotoiset vaatteet, jopa suutari Kilpisen neulomat kengätkin. Helmin teki mieli sovittaa Martta, mutta hän ei keksinyt millä tavalla. Ei sitä viitsinyt suorastaan pyytää anteeksikaan, sillä Marttakin oli ollut tyhmä. Mitä hän rupesi ärsyttämään juoruillaan.
Kun Helmi suurella kultaneulallaan kiinnitti kaulustaan, hämmästyi hän omia kasvojaan peilissä. Hän tuli iloiseksi. Hänen silmänsä olivat suurentuneet ja syventyneet, sitten eilisen illan se oli tapahtunut. Hänen täytyi olla hyvä Martalle, koko maailmalle.
Kun hän kääntyi, näki hän asuintoverinsa kasvot tumman punan paisuttamina. Martta katseli tiukasti kirjaan, mutta hän ei lukenut. Hän istui ja kärsi jostakin. Köyhyydestäänkö, kömpelyydestäänkö…
Helmin kävi sääli. Kyyneleet eivät olleet kaukana.
— Martta… kuule… älä nyt viitsi. Minä lausun sinulle vähän Verlainea — häntäkin on hyvä tuntea yleissivistyksen vuoksi… Kuule, minä lakkaan heti häiritsemästä sinua, kunhan vain et ole suuttunut. Huomenna minä nousen kello seitsemältä. Minä ostan herätyskellon. Tai herätä sinä, minä lupaan totella, kun sinä herätät! Kuule, älä viitsi noin! Minä olen niin häijy. Mummo on kasvattanut minut huonosti. Kuule nyt – en minä rakastu Ruudiin, saat olla ihan levollinen. Mitä Pirsta sitten sanoisi! Päinvastoin Aappis on tekeytynyt minulle hiukan makeaksi viime aikoina. Vaikka en minä Aappikseenkaan. Aappis on aivan vähäpätöinen. Ruudista minä kyllä pidän, se on totta. Mutta en minä rakastu häneen. Pelkään häntä hiukan, en sen vuoksi että hän… että hänestä puhutaan pahaa… vaan sen vuoksi, että hän on niin terävä. Esimerkiksi kun hän rupeaa puhumaan minun kirjallisista taipumuksistani, en koskaan tiedä, tekeekö hän pilkkaa vai tarkoittaako hän totta. Ei, en minä uskalla rakastua häneen… No, oletko jo hyvä! Kuule, ensi kerralla, kun sinä tarvitset uuden puvun, pitää sinun ostaa jotakin sinistä tai punaista, kun sinä olet kalpea… No niin, ja huomenna minä nousen kello seitsemältä. Sinä herätät! Mutta kuule — minähän kokonaan unohdin lopun pois Floiren ja Blanchefloren tarinasta. Tarina loppui siihen, että Kukka tuli kristityksi ja risti koko kansansa. Joka ei viikon kuluessa antautunut kastettavaksi, se tapettiin.
Martan harmaista kasvoista katsahtivat silmät äkkiä pelästyneinä ja avuttomina. Hän oli kokonaan unohtanut suuttumuksensa.
— Ja mitä oppia on otettava Kukan ja Valkokukan tarinasta? sanoi hän hiljaa.
— Ei mitään — se on kaunis runo, vastasi Helmi lämpimästi.
— Tahtooko se sanoa, että kun ihmiset rakastuvat, he panevat kaiken valtansa alle, ja joka ei taivu, se tapetaan?
Martta oli puhunut syvästi vakavana. Hymy kuoli Helmin huulilla.
— Kyllä teidän kelpaa, jatkoi Martta, — teidän, jotka olette rikkaat ja kauniit, mutta entä ne toiset? Niidenkin täytyy mennä elämän läpi.
Helmi puhui vastaan, paremmin päästäkseen tukalasta mielialasta kuin ajatellen, mitä hän sanoi.
— Kuka sitä tietää, mikä niitä "rikkaita ja kauniita" odottaa? Ja kuka sitä tietää, kutka itse asiassa ovat rikkaita ja kauniita. Tänään rikas, huomenna köyhä. Rakkaus on kaikkia varten.
— Työ on kaikkia varten, sanoi Martta ikään kuin hän olisi saanut kiinni elämänsä ankkurista.
— Rakkaus ja työ — molemmat! huusi Helmi hätääntyneenä.
Minkä tähden hänen olikin niin paha olla?
Martta luki jo. Hän oli leppynyt, sillä hän luki ääneen, oli kysymys
Elfsborgin lunnaista. Martta oli ryhtynyt työhönsä täydellä höyryllä.
Hän huojutti ruumistaan ja rummutti kädellään kirjan laitaan ikään kuin
takomalla takoakseen päähänsä sen viisauden.
Äkkiä rupesi Helmiä äärettömästi huvittamaan. Hän meni piironginlaatikolleen, otti sieltä suuren pussin ja viskasi kourallisen piparikakkuja keskelle kirjan aukeamaa Martan eteen.
AAPPIKSEN PREMIÄÄRI
Mikä oli mieliala oikeastaan ollut? Saattoiko sanoa sen olleen innostuneen? Mieluummin se ehkä oli ollut jännittynyt. Toiselta puolen olivat ihmiset väliajoilla kriitillisen näköisinä tungeskelleet voileipien ympärillä teatterin lämpiössä, toiselta puolen olivat suosionosoitukset näytösten jälkeen olleet myrskyiset. Ei tietenkään puuttunut niitäkään, jotka viettivät väliajat paikoillaan haukotellen, mutta heidän vastapainokseen saattoi taas panna lukuisia ryhmiä nuorta väkeä, jotka käytävien kulmauksissa kiivaasti väittelivät kappaleesta ja Tauno Nuotion kirjallisesta tuotannosta yleensä. Ylioppilasnuoriso oli erittäin runsaslukuisena läsnä teatterissa, varsinkin ylimaalaiset. He täyttivät kokonaisia rivejä keskipermannolla eikä tarvinnut olla erittäin tarkkakuuloinen huomatakseen, että suosionosoituksia ikään kuin johdettiin sieltä käsin. Ylimaalaiset käyttäytyivät muutenkin kuin miltei isäntinä tilaisuudessa. Heidän esiintymisessään oli jotakin ylpeää ja uhmaavaa. Kun kolmannen näytöksen jälkeen kättentaputusten myrsky oli saatettu loppuun, katosi suuri osa heistä ulkoportaisiin, missä heidän laakeriseppeleensä ja kukkalaitteensa säilytettiin. Heidän "kurriksensa" hääräsi siellä, antaen ohjeita vahtimestarille. Ylimaalaiset esteetikot Ruuto Syrjänen ja Eedla Riuku olivat juhlapuvuissa — nähtävästi he muodostivat jonkin lähetystön. Levitettiin tietoa, että juhlaillallisiin oli tilaisuus ottaa osaa osakunnan ulkopuoleltakin.
Helmi ja Pirsta, jotka tekijän kutsuvieraina istuivat kalleimmilla paikoilla edessä, olivat viimeisellä väliajalla menneet tervehtimään Nuotiota näyttämön puolelle. Kirjailijan ympärillä parveili ihmeellisiä olentoja Hiiran puutarhoista, runoilijan vallattoman mielikuvituksen lapsia, jotka täällä kulissien takana tulivat kysymään isältään ja luojaltaan, oliko hän heihin tyytyväinen. "Hiiran tytär" kertoi leikillisesti nauttineensa koko viikon arsenikkia saadakseen silmänsä loistamaan täksi Illaksi. Kirjailija ojensi hänelle toisen niistä valkoisista neilikoista, jotka koristivat hänen rintaansa. Nuotio ilostui tyttöjen tulosta ja riensi esittämään Helmiä. Tottumattomana ympäristöön Helmi kauniisti punasteli, samalla säilyttäen jotakin siitä varmuudesta, minkä siro ja hyvin tehty puku aina antaa naiselle.
Eräänlainen onnen hohde lankesi sinipunertavasta kankaasta hänen kasvoilleen. Hänen uudella puvullaan oli oma tarinansa, tai oikeastaan sen kankaalla. Viime viikolla, kun he kolmisin Pirstan ja Ruudin kanssa olivat astuneet suuren kaupan ohitse, oli Ruudi äkkiä pysähtynyt kehumaan jotakin harvinaista väriä ikkunassa. Ruudilla oli pettämätön vaisto tällaisissakin asioissa. "Sopisiko se minulle?" oli Helmi sanonut. Ruudi oli hetkisen punninnut asiaa ja sitten sanonut: "Erinomaisesti". Samana päivänä oli Helmi ostanut kankaan ja tänään oli puku hänen yllään. Kaukaa kumartaessaan Ruudille, oli hän Ruudin hymystä lukenut hyväksymisen ja se oli täyttänyt hänen mielensä ilolla. Kuinka kaunis Ruudi olikaan mustassa iltapuvussaan. Ei kukaan koko maailmassa ollut niinkuin Ruudi — Ruudi, Ruudi!
Aappiskin teki sentään tänään harvinaisen hauskan vaikutuksen. Hän oli laihtunut ja kulissien takana, näyttämöhenkilöiden joukossa, vaikutti hän melkein mieheltä. Helmistä oli mukavaa muistella, että hän viimeksi eilen oli saanut kirjailijalta korillisen vaaleanpunaisia hyasintteja.
— Minä juuri kerron täällä, virkkoi "Hiiran tytär" kymmenenteen kertaan, — että koko viikon olen syönyt arsenikkia saadakseni silmäni loistamaan. Mutta loistavatko ne?
— Loistavat, vakuutti Pirsta, — te loistatte koko ihminen kuin fosfori, sekä pukunne että silmänne.
— Kuinka hauskaa.
— Se oli hyvin sanottu, Birgit, puhkesi Nuotio puhumaan, — juuri fosfori oli oikea sana. Miten sinä sen keksitkään? Olenko minä maininnut sinulle tuon sanan, vai oletko itse sen keksinyt?
— Koko salonki on voinut sen keksiä — huomenna tulet kuulemaan sen arvostelijain suusta.
Nuotio kävi kiinni päähänsä ja tuijotti silmät suurina Pirstaan.
— Älä mainitse niitä piruja, huusi hän, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan.
— Miltä ne muuten tänä iltana näyttävät? kysyi Paratiisin Käärme, pieni iva huulilla. — Ovatko kovin murhaavan näköisiä?
Käärme kantoi pyrstöään molemmilla käsivarsillaan ja olkapäillään. Se kalisi ja kimmelteli. Helmi katsoi häneen, pelkoaan salaten. Hänen kauneudessaan oli jotakin kamalaa ja kiehtovaa.
— Kyllä minä nyt tiedän, mikä se on, joka aina vetää tätä meidän kirjailijaamme sinne Ylimaan osakuntaan! nauroi Hiiran tytär.
— Siellä on niin hauskaa! sanoi Helmi ja punastui uudelleen. — Meillä on siellä sellainen cercle littéraire, jossa…
Hiiran tytär löi yhteen kätensä ja purskahti nauruun.
— Cercle littéraire — kuulkaa, mitä tämä lapsi sanoo: hän luulee, että cercle littérairet vetävät puoleensa kirjailijoita!
— Hän kirjoittaa runoja, kuiskasi Nuotio, saattaen Helmin entistä enemmän hämilleen. — Itse Winkler on sanonut, että hänellä ehdottomasti on lyyrillistä temperamenttia.
Helmi rypisti kulmakarvojaan. Oliko tuo Nuotio noin ilkeä vaiko noin tyhmä. Ruudi oli sen kyllä sanonut, mutta hän oli valitettavasti lausunut sanansa aivan toisessa mielessä. Hän oli tehnyt pilkkaa naisista ja heidän kirjallisista harrastuksistaan.
— Sanokaa nyt, sanokaa nyt, puhui kirjailija yhtäkkiä tytöille, — millainen mieliala salongissa on?
Pirsta kohautti olkapäitään.
— Emmekö ole paukuttaneet käsiämme? sanoi hän ja hymyili.
— Sfinksi, mitä sillä tarkoitat? sanoi Nuotio ja tarttui hänen olkapäihinsä ikään kuin ravistaakseen hänestä ulos totuuden.
Pirsta purskahti nauruun.
— Hiiran tytär, miksi kidutat minua?
Kello soi. Näyttelijät sanoivat nopeasti hyvästi ja läksivät kaikkine helyineen paikoilleen odottamaan vuoroaan.
— Muista, muista, kuiskasi Pirsta, painaen Nuotion kättä –
"Höchtes Glück der Erdenkinder
sei nur die Persönlichkeit."
— Hän on armoton, valitti kirjailija Helmille, joka ojensi hänelle kätensä, lähteäkseen seuraamaan Pirstaa.
Nuotio ei päästänyt hänen kättään. Hän talutti hänet pois kulissientakaisista sokkeloista. Siellä olisikin voinut helposti langeta. Yhtäkkiä Helmi muisti, ettei hän ollut kiittänyt kaikista Nuotion lahjoista.
— Kiitos kukista ja kiitos tästä illasta, sopersi hän ovenavauksessa.
Hän sanoi sen jollakin tavoin kömpelösti. Silloin tarttui kirjailija hänen käteensä ja suuteli sitä. Helmi liukui eteiseen, josta valoja sammutettiin, ja tuli hiukan pyörryksissä salonkiin, jossa jo oli pimeä. Hänen kädellään tuntui selvästi kohta, jota kirjailija oli koskettanut huulillaan. Pirsta tarttui mitään aavistamatta samaan armoitettuun käteen. Tuskin he olivat päässeet paikoilleen, kun esirippu nousi.
Koko paratiisin yrttitarha aukeni katselijain eteen. Jalopeura makasi lampaan vieressä ja gasellin pää pisti esiin liaanien joukosta. Hyvän- ja pahantiedon puussa loistivat omenat kuin valaistu veri. Oksien alla lepäsi Hiiran tytär, mutta ei fosforinkarvaisena, kuten äsken, vaan lempeänä kuin kuutamon säde. Hän puhui. Ja puhetta säesti suloinen ääni. Se ei ollut musiikkia eikä tuulen suhinaa. Se johtui ehkä virran juoksusta. Yhtäkkiä kääntyi valonsäde hyvän- ja pahantiedon puuhun ja tuli näkyviin suuri keltainen papukaija, joka piti ääntä ja nyökytti päätään. Koko yleisö rupesi nauramaan. Hiiran tytär puun alla puhui jotakin kaihostaan ja ikävästään. Puutarha oli miltei pimeä ja sen kasvillisuus oudon rehevä, mutta samalla aivan kuiva. Yht’äkkiä alkoi kuulua ikään kuin kymmenien pienenpienten kahleitten kitinää. Käärme tuli. Mustana ja loistavana kuin pienoiskuva koko kuoleman virrasta hän luikerteli esiin. Hän ei ensinkään tehnyt sitä kauheaa vaikutusta kuin äsken läheltä katsoen. Hän oli ainoastaan kiehtova ja vastustamaton. Läpi pimeän hän kiemurteli ja oli pian saartanut naisen puun alla. Hiiran tyttären oli mahdoton koettaa pois. Pimeyden ruhtinas oli ottanut hänet valtoihinsa. Hänen ylpeä päänsä kohosi oksien välistä ja omenat hyvän- ja pahantiedon puussa loistivat kuin tuli. Kun hänen ensi kuiskeensa sihahti pimeään, nousi nainen ja loisti nyt fosforin valolla.
Helmin sydän alkoi oudosti sykkiä. Ei milloinkaan, ei milloinkaan hän ollut ymmärtänyt tarinaa syntiinlankeemuksesta, mutta nyt sen salaisuus ilmi elävänä oli hänen edessään. Hän istui liikahtamatta, väkevän vaikutuksen kahlehtimana ja odotti, mitä tapahtuisi.
— Kauheata sekamelskaa! sanoi Pirsta matalasti hänen vierellään ja puisti päätään.
Helmiä suututti. Kuinka Pirsta saattoi pysyä kylmänä.
Kaukainen, ihana soitto säesti Hiiran tyttären ja Käärmeen puhelua. Helmiltä salpautui hengitys. Pirsta asettui istumaan käsi silmien edessä. Hän otti sen pois vasta, kun uudet askelet ilmoittivat jonkun uuden henkilön olevan tulossa. Se oli vanha Hiira. Hän oli pukeutunut sammaliin ja hänen kädessään oli kulunut ryhmysauva. Häntä seurasi lukematon joukko kansaa. Miehet kantoivat kuokkia ja nuijia olallaan, naiset taluttivat lapsia. Se oli harmaa, iloton joukko. Helmi ymmärsi, että saatto kuvasi työtä.
— Aappis on tullut mielipuoleksi, kuiskasi Pirsta.
— Näkisit Martan, kun hän lukee tenttilukujaan, kuiskasi Helmi takaisin.
— Minä menen ja nain sen agronomin sieltä maalta, niin minua suututtaa tämä siirappi…
Nyt alkoi vanhus näyttämöllä kumeasti puhua:
— Kuten sinä, tyttäristäni nuorin, niin olen minä kerran kukkinut. Kuten minä, tulet sinä kerran lakastumaan. Työn lapset, kukkikaa, lakastukaa ja palatkaa maahan.
Kuului kaukaista jyrinää ja ääni ylhäältä puhui:
— Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman…
Helmi säikähti yhtäkkiä ja heräsi lumouksestaan. Toki juhlalliset sanat siihen loppuivat, mutta yhtä kaikki tuntui kauhealta kuulla niitä tässä. Helmi ymmärsi tällä hetkellä maalaiset. Oli sellaista, josta ei voinut teatterissa puhua.
Ihmeellinen rusotus jäi ympäröimään Hiiran tytärtä ja Käärmettä, työn joukko eteni kuin uni. Paratiisin lehdot alkoivat ihanasti soida, kukkaset puissa loistivat. Kylmänä Helmi totesi, että oli tarkoitus kuvata rakkautta, ennen kuin alkoi työ ja lakastuminen, mutta koko toimitus tuntui hänestä suututtavalta pilkanteolta, ja kun esirippu laski ja kättentaputukset alkoivat jyristä, nauratti häntä.
— Saa nähdä, kehtaako Aappis tämän kaiken jälkeen tulla esiin, sanoi
Pirsta ja katsahti taakseen.
Ylimaalaiset seisoivat sotaisina ja paukuttivat käsiään. Tekijä antoi todella odottaa itseään ikään kuin hän itsekin olisi epäillyt, kannattiko nyt niittää laakereja. Vihdoin hän sitten seisoi keskellä paratiisin yrttitarhaa ja teatterin vahtimestari kiiltonappisessa univormussaan kasasi kukkia hänen jalkainsa juureen. Esirippu nousi ja esirippu laski. Kättentaputuksia seurasi jalkojen tömistely. Eedla Riuku ja Ruuto Syrjänen kuljettivat näyttämölle jättiläiskokoisen laakeriseppeleen, jonka punavihreissä nauhoissa oli kultaista kirjoitusta. Kirjailija otti heltyneenä vastaan laakerit ja kumarteli. Muuten alkoi sali jo tyhjetä. Päällysvaatteisillaan kurkistelivat ihmiset vielä sisään salonkiin.
Helmi seisoi yhä salissa ja tuijotti näyttämölle. Hänen mieleensä johtui aivan selittämättömästä syystä Heikki siellä maalla ja hänen maitohuoneensa sinivalkeat kaakeliseinät. Oli kulunut viikkoja siitä, kun Helmi oli omistanut kaukaisintakaan ajatusta lapsuutensa leikkitoverille, mutta nyt hänestä tuntui omituisen hyvältä ajatella näköalaa huoneensa ikkunasta: vainioita ja puukujia, joiden välitse Mustamäen rakennukset pilkottivat. Voi Heikki — unohtaisiko Heikki milloinkaan!
— Te menette tietysti juhlaillallisille? kuului äkkiä aivan likeltä.
Se oli Ruudin ääni. Helmi seisoi eteisessä, odottaen päällysvaatteitaan. Hän tuli hyvin iloiseksi.
— Kyllähän minä olin aikonut, sanoi hän, — mutta ei enää ensinkään haluta.
— Todella?
— Ei.
— Todella? sanoi Ruudi alleviivaten ja hänen äänessään oli sitä tuttua ivaa, joka niin monet kerrat oli tehnyt Helmin neuvottomaksi.
Tällä kertaa se palautti Helmin nykyhetkeen: hän muisti kappaleen lopun, joka niin oli suututtanut hänet.
— Te tietysti menette? sanoi hän naurahtaen.
— Tietysti, jatkoi Ruudi äskeiseen tapaansa. — Sallitteko minun saattaa teidät kotiin?
— Kiitos, se on hyvin hauskaa. Mutta kai minun pitäisi sanoa edes
Pirstalle, minne olen joutunut.
— Mitä te häneen kuulutte.
Helmi katsahti Ruudiin kummastuneena. Ruudin silmät olivat kylmät ja nauru hänen suupielissään samoin. Eikö hän välitäkään Pirstasta? ajatteli Helmi ja veri läikähti hänen kasvoilleen. Tuntui hyvältä tulla ulos. Teatterin edustalla Ruudi vielä teki joitakin huomautuksia, ettei Helmin vain pitänyt kieltäytyä nautintorikkaista hetkistä Aappiksen orgioissa, mutta kun melu eteisessä äkkiä antoi aavistaa, että koko Ylimaan ylioppilasparvi oli tulossa, riensivät molemmat kuin yhteisestä sopimuksesta pois. Likeisestä kadunkulmasta kuuntelivat he, kuinka toverit juhlavieraineen iloisina vaelsivat kohti ravintolaansa. He eivät milloinkaan olleet tunteneet sellaista yhteenkuuluvaisuutta. Ensi kerran oli suhde Helmin puolelta vapaa ja hänen ilonsa sen johdosta ääretön. Hän tuskin tunsi maata jalkojensa alla. Hän kulki tanssiaskelin. Jossakin kaukana toverit astelivat meluten ja nauraen. Helmille he eivät merkinneet enempää kuin ajurinrattaiden jyrinä, joka tuon tuostakin kumisi kivimuurien välissä.
— Huh, sepä oli oikeaa abrakadabraa! nauroi Ruudi ja iski keppinsä katuun.
— Oli totisesti, sanoi Helmi, mutta hänen äänensä soi kiitollisena ikään kuin hän olisi siunannut iltaa kaikkineen päivineen.
Taivas oli tähdessä. Maaliskuun vihertävä kajastus lepäsi yli kaupungin. Kivimuurien tummat aavemaiset varjot kaatuivat keskelle kajastusta taivaalta. Oli jo paljasta, vain katuojissa oli päivän kuluessa sulanut vesi jäätynyt. Ajo kivityksellä rämisi, kaikuen seinästä seinään sitä mukaa kuin ajopelit etenivät. Jalkamiestenkin askeleet kajahtelivat hiljaisessa yössä. Ruudin keppi antoi helähtävän äänen, kun hän löi sen kivitykseen ikään kuin sanojensa vahvistukseksi.
— Kaikki ne puhuvatkin rakkaudesta ja syntiinlankeemuksesta! sanoi hän.
— Tämä minun keppini tietää niistä asioista enemmän kuin meidän mainio
Aappiksemme.
— Kyllä se oli kauheaa sekamelskaa, säesti Helmi ja hänen äänensä oli iloinen kuin linnun laulu.
— Aappiksen ihanne on Lilithin tyttäret, jatkoi Ruudi, — ja niinpä hänellä tällä ajankohdalla täällä Suomessa onkin lihavat laidunmaat.
— Lilithin tyttäret…?
— Ettekö te tiedä — vielä elää Lilithin, Aatamin ensimmäisen vaimon tyttäriä. He ovat syntyneet ennen syntiinlankeemusta eivätkä voi tehdä syntiä eivätkä kuolla. Joka päivä he rukoilevat Jumalaa, että he voisivat oppia tekemään syntiä ja kuolemaan, mutta kumpaakaan he eivät vielä ole oppineet, sillä jos osaa toisen, niin osaa toisenkin.
— Onko todella sellainen tarina? kysyi Helmi äkkiä tarkkaavaisena.
Ruudi jatkoi puheluaan, kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa.
— Meidän ylioppilasnaisemme alkavat järjestään olla tuollaisia sukupuolettomia olentoja, täydellisiä Lilithin tyttäriä. Aappiksen on ollut helppo löytää Muusansa heidän joukostaan. Ja he puolestaan ovat hänessä tavanneet sisimpänsä tulkitsijan. Se myöskin selittää, miksi Aappis miesten joukossa on aina aivan epäpopulääri. Sillä me miehet, me emme ihaile Lilithin perikuntaa, me pidämme Eevan tyttäristä.
Helmi kuunteli yhtenä korvana. Ruudin sanat olivat tehneet hänet levottomaksi, mutta hän pelkäsi paljastaa kehittymättömyyttään.
— Kuka teidän mielestänne on Aappiksen Muusa? sanoi hän arasti.
— Noo, niitä on legio, nauroi Ruudi. — Kaikki Eedlat ja Pirstat ja
Lahjat ja mitä nimiä he kantanevatkin -kaikki he kuuluvat Aappiksen
Muusa-haaremiin.
— Pirsta? kysyi Helmi henkeä pidätellen.
— Ja miksei Pirsta!
Pirstan nimi kajahti kivimuurin seinään ikään kuin se olisi särkynyt.
Helmi tuli sanomattoman iloiseksi: Ruudi ei siis pitänyt Pirstasta!
Ja toiselta puolen hän tunsi olevansa huono ystävä, sillä Pirsta piti
Ruudista, sen hän tiesi. Pirsta-raukka!
— Naisten emansipaatio hävittää päivä päivältä kaiken runouden elämästä, puheli Ruudi taasen täyttä vauhtia. — Ja tämä niinsanottu sukupuolien yhdenvertaisuus tappaa kerran viimeisen ritarin. Milloin sitten tullee se päivä, jolloin he huomaavat, että on aika kääntyä takaisin. Naiset ovat kerta kaikkiaan luodut orjattariksi ja jumalattariksi, sisimmässään täytyy Eevan tyttärien se kerran tuntea. Orjatar on kuin onkin kadehdittavampi kuin tämä nykyajan nainen. Ja naisten joukossa taas: onko maailmassa rikkinäisempää olentoa kuin tämä naisylioppilas, tämä…
— Kuinka kauheita te puhutte, kuului miltei parahtaen Helmin huulilta.
— Peloitinko minä teidät? sanoi Ruudi. — Eivät toki kaikki kuulu tähän lukuun. Kymmenen prosenttia voi naisylioppilaidenkin joukossa tavata Eevan tyttäriä. Ja jonkun heistä on ehkä onnistunut säilyttää Eevan perintöä. Esimerkiksi teidän.
— Minun?
Helmin huudahdus tuli hämmästyksen ja iloisen yllätyksen rajoilta.
— Niin. Katsokaas, jos minä nyt puhun teille suoraan, niin… olen usein sitä ajatellut: on sentään sääli, että tekin menette hukkaan. Sillä niin varmasti tapahtuu. Jollei kahden vuoden perästä, niin varmasti viiden.
Helmi naurahti.
— Ei, herra Winkler, te laskette leikkiä.
— Uskokaa minua: estetiikan luennot korvaavat huonosti elämän, ja kaikki kauniit kirjat rakkaudesta eivät voi korvata itse rakkautta. Kadehdittava oli entisajan nainen, joka kuutamoyössä kuuli oman ikkunansa alta miehen huulilta ne kauniit runot, jotka nykyajan nainen lukee silmälasiensa läpi sähkölampun valossa. Niinkuin uni oli heidän elämänsä, mutta siinä unessa oli ideaa. Nykyajan naisen elämä on kuin painajainen…
— Kauheaa, mitä te sanotte!
— En tietysti taaskaan tarkoita kaikkia. Kymmenen prosenttia on, kuten sanottu, Eevan tyttäriä. Minä raivostun aina, kun ajattelen nykyajan naisia, varsinkin näin kävellen täällä romanttisen tähtitaivaan alla nuoren naisen rinnalla, joka ei vielä ole tärveltynyt, mutta joka…
— Herra Winkler, keskeytti Helmi äkkiä, — ettekö te asu tässä?
Syntyi pieni äänettömyys ja molemmat seisahtuivat.
— Kuinka te sen tiedätte?