— Tiedän vain, vastasi Helmi ikään kuin hänet olisi saatu kiinni jostakin luvattomasta. — Tehän olette asunut täällä kauan, koetti hän parannella. — Te asutte jonkun sellaisen hienon vanhan rouvan luona…
— Kas vain — kaikki te tiedätte.
— Pirsta on sen sanonut.
— Niin, niin, tietysti Pirsta! Minä olen todella hyvin kadehdittavassa asemassa, asun yksin tädin luona ja olen kuin kotonani.
— Saisiko Pirstan kanssa joskus käydä teitä katsomassa?
— Tervetuloa vaikka heti paikalla.
— Nyt — yöllä?
— No niin, miksei.
— Kylläpä te pidätte minua pilkkananne.
— Päinvastoin.
— Ei se käy päinsä.
— Oletteko te noin vanhanaikainen?
— Olen. Myöntäkää te vain, että itsekin olette juuri yhtä vanhanaikainen. Tarkoitan oikein sydämenne pohjalla!
— Olkaa niin hyvä ja astukaa sisään. Ruudi haki jo avainta taskustaan.
— Ei mutta mitä te nyt, herra Winkler… En olisi luullut, että pidätte minua… Kuinka minä nyt sanoisin… noin kovin ala-arvoisena.
Helmin viime sanat olivat kuin nyyhkytys.
— Erehdys, sanoi Ruudi. — Kunnioitan teitä päinvastoin suuresti.
— Oikeinko totta. No mutta tarkoitatteko nyt sitten, että tulisin…?
Sopiiko se nyt mielestänne?
— Erinomaisesti.
Pieni ääni joka särisi yön hiljaisuudessa, kun Ruudi pani avainta reikään, oli kuin varoitus, mutta Helmi ei nyt enää kuunnellut mitään varoituksia. Juovuttava ilo oli hänet vallannut ja portaissa tuli salaperäisyys lisää. Siellä tuli vaistomaisesti ajatelleeksi ääneti. Ruudi valaisi taskulampulla. Nämä portaat eivät kuuluneet mihinkään vuokrakasarmiin.
— Näettekö te kulkea?
— Kiitos.
— Tässä tulee kaksi porrasta aivan noin ilman mitään järkeä, tämä on sellainen vanha talo.
Siinä olisi todella helposti voinut kompastua.
Heidän tyhjänpäiväisten kuiskaustensa alla kävi kuuma tunteen virta. Helmin sydän löi, niin että korvissa jyski. Hän nousi ylös portaita kuin siipien kannattamana.
— Tämä talo on vanhimpia Helsingissä. Meillä on vanha palvelija ja koira joka voi haukahtaa — niin että älkää pelästykö.
Helmi pysähtyi.
— Ei, sitten minä en tule.
— Tulkaa nyt vain, ei ole mitään koiraa.
— Hyi teitä. Aivan totta, minä menen, mitä minä teen täällä keskellä yötä.
— Mutta ettehän te nyt suutu! Eihän se nyt ollut kuin pientä leikkiä.
Tulkaa hetkiseksi, jotta näen, ettette ole suuttunut.
Helmi ei sanonut mitään. Hiukan surumielisenä hän seurasi. Eikö Ruudi yhtään, yhtään välittänyt hänestä, kun hän noin saattoi häntä kiusata! Kyyneleet pyrkivät ylös Helmin rinnasta. Sydämenlyönnit humisivat ohimoissa. Hetkiseksi tuli pimeä, Ruudi haki taasen avainta. Sitten välähti lampun valo yli huolellisesti kiilloitetun nimikilven ja valkoisen kortin, johon tutulla käsialalla oli kirjoitettu Ruudin nimi. Oven alla oli siisti punainen matto. Ohikiitävänä silmänräpäyksenä Helmi vielä aikoi peräytyä, mutta samassa hän Ruudin jäljessä astui lämpöiseen eteiseen, jonka ilma todisti tuiki toisenlaisia elintapoja kuin niissä eteisissä, joiden läpi ylioppilaat kulkevat. Ruudi astui pimeyteen, avasi jonkin oven ja sytytti sähkön. Helmi kulki valoa kohti. Hapuillessaan päällysvaatteiden ohi hän tuli koskettaneeksi johonkin samettiseen takkiin. Varpaisillaan hän astui Ruudin kynnyksen yli.
Sohvapöydällä oli tarjotin voileipiä, peilipöydälle oli jäänyt käytetty kaulus, kirjoituspöydällä näkyi kukkiva, valkoinen hyasintti.
Ruudi pyysi anteeksi jotakin ja viittasi vierastaan istumaan nojatuoliin. Helmi oli äkkiä mennyt kuin tainnoksiin. Seinät kuvineen, kirjakaapit ja hyllyt täynnä kirjoja — häntä pyörrytti, kun hän niitä katseli. Jokin valkea täplä ylhäisen tummassa huoneessa häntä ikään kuin ravisti valveille: vuoteen punaisella peitteellä lepäsi huolellisesti kokoonkääritty yöpaita. Helmi tuli tajuihinsa, kun hän sai selville, että tuossa Ruudi nukkui.
— Täällä te siis asutte, sanoi hän ja päästi takin liukumaan hartioiltaan.
Ruudi puheli joistakin kuvista, jotka hän oli tuonut Unkarista ja Saksasta. Helmi vastasi jotakin. Saattoi kuulla sähkön sähinän kattolampussa.
Yöpaidan kauluksessa oli kapea sinipunerva koristenauha.
Helmi hätkähti, kun hänen silmänsä kiintyivät siihen, ja veti päällystakin ylleen. Samassa rupesi Ruudi kehoittamaan häntä syömään. He haukkasivat ääneti voileipää ja jakoivat maitolasin kahtia. Kun Ruudi toi tyhjän lasin ja toimitti jakotyön, se huvitti heitä molempia ja teki seurustelun vapaammaksi. Päällystakki liukui taasen Helmin hartioilta.
— Kuinka hauskaa, että te tulitte ja karkotitte koko sen ikävän mielialan, mikä oli tarttunut Aappiksen premiääristä.
— Ai, minä olin unohtanut koko Aappiksen.
— Totta puhuen minäkin.
— Minusta se on niin tavattoman kaukana.
— Niin minustakin.
Koko elämä kaikkineen mitä siinä oli ollut, tuntui itse asiassa olevan kaukana. Ei ollut muuta kuin tämä huone, Ruudi tuossa, hän, Helmi tässä ja tähtitaivas, joka loisti sisään. Oi, kun ei koskaan tulisikaan mitään muuta — ei koskaan!
Ruudi rupesi puhumaan, taasen näyttäen hänelle jotakin kuvaa.
— Minä pidän erikoisesti tästä — tunnetteko. Se on juuri
Gartenhaus-ajoilta. Rouva von Steinin viileä ystävyys on kutsunut esiin
tämän ikävän silmissä ja suupielissä. Kaipaus hallitsee näitä kasvoja.
Muuten yleensä otsa ja silmät hallitsevat Goethe-kuvissa.
— Uskotteko, että rouva von Steinin ystävyys oli niin viileä? kysyi
Helmi jotakin sanoakseen.
— Ettekö te usko — te, nykyaikainen naisylioppilas?
— Mutta eihän rouva von Stein ollut mikään naisylioppilas, sanoi Helmi ärtyneenä.
Häntä suututti, hän ei tietänyt miksi.
— Ei, sanoi Ruudi, — ei. Rouva von Stein ei ollut mikään naisylioppilas. Mutta sen sijaan saavat estetisoivat naisylioppilaat nyt hikoilla lukiessaan hänestä.
Helmi heilautti päätään ja tarttui päällystakkiinsa.
— Täytyy lähteä, sanoi hän lyhyesti.
Mutta tuskin hän oli sen lausunut, kun hänen tuli sanomattoman ikävä. Kuinka hän voisikaan lähteä, sillä varmaan hän ei milloinkaan tulisi tänne takaisin.
— Joko te menette? kysyi Ruudi.
— Niin, mitäpä minä muutakaan, sanoi Helmi hymyillen, jottei hänen liikutuksensa näkyisi.
— Ehkä minä saan antaa teille uuden kirjani — huolitteko? Muistoksi tästä illasta.
Helmi ei vastannut. Hän kuuli Ruudin liikuttelevan kirjoja hyllyllä ja sitten paperia. Nyt se loppuu, nyt se loppuu! ajatteli hän, nousi ja kulki pienin, äänettömin askelin pitkin huonetta, ikään kuin sanoakseen sille hyvästi. Vielä kerran hän näki kirjoituspöydän ja Ruudin sen ääressä kirjoittamassa, vielä kerran hän näki kauluksen, joka oli jäänyt piirongille, vielä kerran hän näki seinät ja kuvat. Tullessaan vuoteen luo antoi hän kätensä keveästi liukua yli valkean päänalaisen. Tämän ainoan kerran…
Silloin tarttui voimakas käsi takaapäin hänen hartioihinsa, ja hän vaipui Ruudin syliin. Hän viipyi siinä raukeana ja sanomattoman onnellisena, hän ei tietänyt miten pitkälti. Kun hän tuli tajuihinsa, seisoi hän uunin luona, kädessään jokin esine. Hän näki, että se oli valokuvakehys, jossa oli nuoren ulkomaalaisen naisen kuva. Havahtuen laski hän sen paikoilleen. Mitä olikaan tapahtunut — jotakin onnetonta vaiko onnellista? Oli yö, hän oli täällä Ruudin luona. Ruudi oli suudellut häntä, se oli totta, onnellinen, onnellinen hän! Mutta miksei Ruudi puhunut hänelle? Kahisteli vain jotakin paperia. Äkkiä Helmi kuuli pienen narahduksen, kuuli kuinka saksilla leikattiin poikki jotakin lankaa. Oli kuin jotakin hänessä itsessään olisi leikattu poikki. Hänen sydämensä ikään kuin puutui. Hän napitti takkinsa ja sanoi äänellä, jota ei tuntenut omakseen:
— Hyvää yötä nyt. Oletteko niin ystävällinen ja saatatte minut kadulle, minä kyllä löydän siitä.
Hän kuuli aivan kylmänä kuinka Ruudi pilkallisesti huomautti Helmin tuntevan häntä huonosti luullessaan, että hän, Ruudi Winkler, jättäisi nuoren naisen yöllä kulkemaan katuja yksin. Ruudi sai pilkata, Helmille oli yhdentekevää. Kylmänä astui hän yli Ruudin kynnyksen, kylmänä kuuli hän oven painuvan umpeen ja askelten kaikuvan porraskäytävässä. Kajastus taivaalla oli käynyt heleämmäksi Siellä kotona maalla kiekuivat kohta jo kukot. Ruudin keppi iski taasen katukiviin.
— Oletteko te tähtien tuntija, sanoi Ruudi, silmäillen ylös taivaalle.
— En tunne yhtään tähteä, vastasi Helmi naurahtaen.
Hänen äänensä oli iloinen ja hänen mielensä kevyt.
Hän oli itse aivan ihmeissään. Mikä hänelle oli tullut?
— No kai te sentään voitte erottaa Venuksen Siriuksesta.
— Ehkä sen verran. Epämusikaalisimmatkin ihmisethän voivat erottaa
Maamme-laulun Porilaisten marssista.
Ruudi naurahti. He astuivat ääneti pitkin puistikon laitaa. Puunoksien varjot lepäsivät kuin verkko heidän jalkojensa alla.
— Nyt ovat juhlat hyvän Aappiksemme kunniaksi ylimmillään, muisti Ruudi äkkiä.
— Niin, todella, huomasi Helmikin. — Ajatelkaa, että Hiiran premiääri oli tänään. Minusta tuntuu siltä kuin siitä olisi kymmenen vuotta. Kuulkaas, mitäs Aappis oikeastaan tahtoi sanoa? Ehkei kappale sittenkään ollut niin huono. Minä muistelen, että syntiinlankeemus oli oikein vaikuttavasti kuvattu.
— Pitäkää hyvänänne vain, jos tahdotte. Enpä haluaisi minä mielelläni joutua Aappiksen kanssarikolliseksi.
— Mutta mitä Aappis todella tahtoi sanoa?
— Sitä teidän täytyy kysyä häneltä itseltään, jos hän sen tietää. Mitä minä suuresti epäilen.
— Niistä asioista ehkei olekaan niin helppo tietää mitään varmaa ja sanoa mitään varmaa.
Helmi sanoi sen pikkuvanhasti ja Ruudi rankaisi häntä tutulla naurullaan.
Keskustelu ei sujunut. Kadut lepäsivät autioina. Jostakin harvasta ikkunasta näkyi tulta. Vihdoinkin päästiin perille.
— Hyvää yötä, Helmi, sanoi Ruudi.
Ääni kajahti taasen pehmeänä, miltei hellänä. Pitikö Ruudi hänestä sittenkin, ehkä hiukkasen? Vai oliko se erehdys?
Ruudin kädenpuristus oli ystävällinen, kohtelias, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Hapuillessaan ylös pimeitä portaita asuntoonsa Helmi huomasi, että hän oli hiessä ja että häntä oudosti väsytti.
Mutta hän ei saanut unta. Martta nukkui tasaisin hengenvedoin ja molempien seinien takana löivät kellot kokonaisia ja puolia tunteja. Helmin sydän oli oikullinen, milloin se tuntui pysähtyneen, milloin se oli särkemäisillään rinnan. Kauan hän taisteli vastaan, vihdoin hän purskahti itkuun.
KUN ON KAUNIS JA RIKAS
Arvoisa neiti Helmi!
Terveisiä taas täältä kotipuolesta päin. Täytyy oikein kirjoittaa, kun ette tullut pääsiäisenäkään kotona käymään. Ja olen kuullut, että te siellä Helsingissä sairastelette. Kyllä olisi vain paras tulla kotiin. Täällä on kevät jo hyvässä mitassa, mitäs niistä luvuista, antaa vaivaisempien lukea. Hanget ovat täällä hohtavimmillaan, niissä on nyt se hajukin, mistä Helmi-neiti aina puhuu. Rannan talon ahteessa ovat kivetkin jo paljastuneet. Niin että tulisitte nyt vain kotiin. Minä lähden mielelläni ajamaan vastaan, ori on ollut joutilaana, vajaassa kolmessa tunnissa minä tuon teidät asemalta että helähtää. Poikkeamme sitten minunkin mökilleni kahville. Se on nyt valmis, nimeä vailla vain, toiset tahtovat ristiä sen Lepolaksi, toiset Mäkeläksi, toiset Myrskymäeksi, mutta minä en pidä kiirettä, ehkä me sitten Helmin kanssa juodessamme sitä kahvia keksimme nimenkin. Minä teetin vinttikamareihinkin muurit, niin että huoneita on nyt yhteensä kahdeksan. On se mukavaa se rakennuspuuhakin. Keväällä tulee puutarhuri. Koetan ostaa tähän maata lisää, jos naapurin äijä hyvinkin tulisi sille päälle, että möisi sen irrallisen palstansa, joka sopii minun maihini. Sitten tästä tulisi koko kartano. Siinä on kerrassa ensiluokkainen suo.
Minulla on nyt oikeastaan sellaista asiaa, että Helmi-neiti ehkä voi sen arvatakin. En puhuisi mitään, jollei Heikki täällä olisi naimahommissa. Pari kertaa jo on nähty hänen ajavan Heikuran Alitaloon ja olisipa se ihmettä, jollei Fanni taipuisi talollisille. Kun tässä eilen Eemeli soitti minulle perillisensä syntymisestä ja samalla kertoi, että Helmi-neiti on ollut kipeänä, niin hän sanoi: mene sinä ja nyppäise se minunkin sisareni sieltä pääkaupungin humusta, mitäs siitä tulee muuta kuin tauti ja surkeus, jos se siellä tulee olemaan kauankin, tai jos vielä joutuu naimisiin jonkun kaupunkilaisherran kanssa.
Ja niin minä sitä asiaa olen nyt ajatellut, että kyllä minä sen Rannan tyttären hyvin mielelläni nyppäisenkin sieltä pääkaupungin humusta, jos se vain lähtee. Ja kyllä minä taas siitä olen varma, että onnellisiksi me tulemme, mikäs siinä sitten auttaa, kun on työtä ja iloa ja maaseudun rauhaa. Ja rakastanut teitä olen siitä hetkestä asti, kun te Rannan rappusilla tulitte vastaani. Teillä oli yllä punakirjava pumpulipuku, palmikko riippui niskassa paksuna kuin käsivarsi, te olitte avojaloin ja koiranpenikka pyrki alituisesti tarttumaan nilkkoihinne. Jo silloin minä ajattelin, että tuon tytön minä nain. Ja tässä minä nyt sitä kysyn teiltä, että lähdettekös pojan matkaan. Hyvän kyydin lupaan ja iloiset kulkuset ja lämpimät vällyt.
Jään odottamaan teidän vastaustanne ensi tilassa. Eikä sitten muuta kuin terveisiä ja hyvää voimista toivoo
ystävyydellä Kalle Riipinen.
Helmi oli lukiessaan pitkin matkaa päästänyt kirjeen helmaansa saadakseen nauraa. Hän ei kuitenkaan vastannut Martan kysymyksiin mitään, tarttui vain uudelleen kirjeeseen ja luki eteenpäin. Kirjeen lopetettuaan hän ei enää nauranut, vaan istui kattoon tuijottaen, kirje kädessä.
— Mikä ihme sinun on? sanoi Martta ja nousi kirjansa äärestä.
Helmi ojensi hänelle kirjeen.
Tuntui omituiselta. Viime päivien taukoamaton kuume ja levottomuus olivat äkkiä ikään kuin pysähtyneet.
Siellä maalla tulee kevät. Eemelille ja hänen vaimolleen, Rannan talon nuorelle isännälle ja emännälle on syntynyt ensimmäinen lapsi. Heikki ajelee Alitalon rikkaan tyttären luona kosimassa. Helmin rintaa vihlaisi. Hänelle tuli tunne ikään kuin hän olisi ollut ulkopuolella kaikkea elämää, viskattu jonnekin romuläjään menehtymään. Ja nyt ilmestyy ihminen, joka tahtoo viedä hänet takaisin sinne, minne tulee kevät, missä syntyy lapsia ja rakennetaan uusia koteja. Kunnon Riipinen tarjoaa hänelle hyvän kyydin reessään. Matkalla ei keskustella kirjallisuudesta eikä taiteesta, keskustellaan tuomaskuonasta ja karjanjalostuksesta. Jos lähtisi agronomin rekeen. Mitä hänellä on kadotettavana? Terveys hänellä on voitettavissa ja yön rauhallinen uni — miksei hän lähtisi? Hän tarttui tähän ajatukseen todenteolla, ja agronomin terve hahmo, joka sukelsi esiin hänen muistissaan, ei ollut vastenmielinen. Mitä sanoisikaan muuan helsinkiläinen herra, kun hän eräänä aamuna lehdistä lukisi: Kihloissa: Helmi Ranta, Kalle Riipinen. Niin, niin, monsieur Muuan, Kalle Riipinen elättää rouvansa toisenlaisella rehulla kuin monsieur Muuan elättäisi — ja varmaan sekä kunnollisemmin että huolellisemmin.
Martta oli vuorostaan lukenut kirjeen ja laski sen pöydälle. Se oli häntä suuresti huvittanut, hänen kasvonsa olivat harvinaisen eloisat ja hän puhui oudon vilkkaasti.
— Mene sinä Riipiselle. Mitäs… reilu mieshän Riipinen on, ei hänestä ole kuultu mitään pahaa. Parempi se on, että otat hänet kuin että odottelet Ruudia. Ruudi vain huvittelee, ei hän tarkoita mitään vakavaa. Riipisellä on kaunis huvila ja perineenkin kuuluu hiljan. Rannan talossa pidetään komeat häät — kai te sitten kutsutte minutkin…
Martta ei ollut kiinnittänyt huomiota asuintoverinsa kasvoihin, kuinka ne hänen puhuessaan kalpenivat ja kuumenivat vuoronperään. Suunniltaan suuttumuksesta Helmi vihdoin keskeytti Martan:
— Vai pitäisi minun mennä naimisiin sitä varten, että sinä pääsisit suuriin häihin! Kiitoksia paljon. Minäpä en kärsi Riipistä enkä huoli häntä mistään hinnasta. Voit itse ottaa hänet, sittenpähän saat hänen perintönsä ja voitte viettää minkämoisia häitä tahdotte.
— Riipinen ei huoli minusta. Minä olen juuri niitä vaivaisia, jotka voivat lukea eivätkä kelpaa naimisiin.
— No mitä tahdot sitten multa!
- Mutta eihän lukeminen sinua huvita. Kuinka monta kertaa sinä olet istunut tuon kirjoituspöydän ääressä? Minä olen sitä monta kertaa ajatellut, että tuollainen suuri pöytä ja hyvä lamppu…
— Vai olet sinä sitäkin ajatellut, vai… onko sinun käynyt kateeksi?
— No ei, mitäs minä, eihän minulla tässäkään ole ollut hätää.
— No mitä sinä sitten?
— En mitään muuta kuin että varmaan sinä naimisissa tulisit onnelliseksi.
— Entä sinä itse — pitäisit hiukkasen huolta itsestäsi, olet aivan liian epäitsekäs.
— Älä nyt viitsi suuttua. Enhän minä sillä mitään pahaa. Sinun kaltaisesi tyttö on avioliittoa varten.
— Todella!
— Sinä olet kaunis ja rikas ja kyllä se sinun Blanchefloresi aina löytää sinun luoksesi vaikkapa noissa kukkakoreissa.
Martta viittasi kahteen komeaan kukkalaitteeseen, jotka seisoivat ikkunalla.
— Useinpa täällä on ollut niitä niin monta, että meillä molemmilla on ollut pää kipeänä.
Helmi nauroi itsetietoisesti.
— Niin, sitä ei voi kieltää, ettei kukkia olisi tullut usein. Mutta en ole tietänyt, että ne sinua häiritsivät. Ehkäpä ne ovat olleet syypäät siihen, että sinä silloin tällöin olet saanut reppuja.
Helmi katui heti myrkyllisiä sanojaan, sillä Martan kasvoille oli kohonnut tumma, tuskallinen puna. Helmin mieli teki sanoa jotakin lieventävää, mutta hän ei keksinyt mitään ja toiselta puolen: Martta oli ollut häijy ja ansainnut saada takaisin. Itkeköön nyt aikansa, kaipa joskus leppyykin taas.
— Eivät sinun kukkasi ole minua häirinneet, alkoi Martta hyvin hiljaa ja taistellen mielenliikutustaan vastaan, — ne ovat olleet hauskuudeksi vain. Mutta sinä itse olet minua häirinnyt. Päivällä täällä alituisesti käy herroja sinua hakemassa, en minä tiedä keitä lienevätkään, taiteilijoita ja kirjailijoita…
Helmi naurahti ylpeästi.
— Joskus aamuyöstä sinä tulet kotiin ja itket ja voivottelet koko yön…
— Olisit voinut aikaisemmin sanoa, että se häiritsee sinua.
— Olen ajatellut, että sinä itse sen huomaisit ja tulisit järkiisi. Sinusta puhutaan jo joka paikassa ja koko osakunta on sinun ja Pirstan vuoksi huudossa.
Helmin nyrkki tärähti piironkiin.
— Se ei kuulu kehenkään, kuinka minä elän. Minä olen miten tahdon.
— Niin, niin, ole vain…
— Ja jos minä sinua häiritsen, niin pääsenhän minä tästä muualle. Ole huoleti, minä muutan.
— Ei, sanoi Martta, — jää sinä vain tänne. Ei minulla ole varaa pitää näin kallista huonetta. Minun täytyy katsoa, että pääsen pois Helsingistä. Me olemme nyt jo kuudetta lukukautta yliopistossa. Kyllä minä muutan.
— Kuinka vain tahdot.
Toverukset panivat vaieten hattua päähänsä, Helmi peilin edessä, Martta kaapin luona. Aurinko paistoi iloisesti huoneeseen. Kärpänen surisi, nousten ylös ruutua.
— Sinulla oli ennen sellainen uni, että olisi saanut kiskoa sinua hiuksista, sanoi Helmi myrkyllisesti.
— Ne ajat ovat olleet ja menneet.
— Pääkaupungissa hienostuu.
— Niin ja hienossa seurassa.
Martta oli valmis ja läksi. Helmi jäi peilin ääreen. Hän kuuli Martan askelten etenevän. Olipa Martta ollut suuttunut, koska läksi sanaa sanomatta. No niin, hyvä olikin. Hän olisi paljon aikaisemmin saanut tehdä eron koko Martasta. Kyllä aina löytyisi toinen toveri. Harso teki kiusaa, se repeytyi ja Helmiä alkoi hermostuttaa. Hän sai ponnistaa kaikki voimansa tuollaisen mokoman kuin harson tähden. Yhtäkkiä auringon siinä paahtaessa niskaan, tunsi hän suurta väsymystä. Hän ei enää mistään hinnasta jaksanut kiinnittää harsoaan. Hän ei saanut edes hattua päästään, hän vain kiirehti sohvalle. Siinä hän lyyhistyi puoleksi pitkälleen. Hänen tuli ilkeästi hiki. Hänellä ei ollut tuskia, mutta näin täydellisessä voimattomuuden tilassa hän ei ollut milloinkaan ollut. Vähitellen jaksoi hän irroittaa hattunsa ja nostaa jalat sohvalle. Siinä hän sekavasti muisti, että Pirsta ja Aappis odottivat häntä kahvilaan, että agronomi oli kirjoittanut ja että kotona Rannassa nyt oli pieni lapsi. Mikseivät olleet kotoa soittaneet vai olisivatko johdot olleet rikki?
Helmi oli niin väsynyt, ettei hän enää jaksanut itkeä sillä väkivaltaisella tavalla, millä hän koko viikon oli itkenyt. Kyyneleet vuotivat hiljaa alas hänen poskiaan niinkuin lähteestä, jonka vesisuonen edessä ei ole mitään estettä.
Ruudi, Ruudi!
Sitten tuon onnettoman yön ei heidän välillään ollut tapahtunut mitään sovittavaa tai lähentävää. He olivat tavanneet kadulla ja kahvilassa. Helmi oli jännityksellä odottanut jotakin kirjelippua, jotakin vaikkapa kuinka pientä sanaa, joka hänelle olisi ilmoittanut, mitä Ruudi nyt ajatteli: oliko hän suuttunut, pitikö hän sittenkin hiukkasen Helmistä, vai oliko kaikki heidän välillään lopussa. Mutta ei mitään ollut tullut. Ruudi oli iloinen ja rakastettava, häneltä riitti iloa ja ivaa niin monelle. Helmi vain sai pysyä ikuisesti jännittyneenä, tietämättä, oliko hänellä toivoa vai eikö.
Olikohan hän sairas?
Hän nousi ja asteli, pidellen huonekaluista kiinni, peilin ääreen. Hän oli laihtunut, silmät olivat suurentuneet ja hiukset ikään kuin pehmenneet. Näin oli hyvä. Tästä Ruudi pitäisi, kukaties Ruudi vasta nyt huomaisi hänet, sillä Ruudi ei milloinkaan ollut nähnyt häntä tällaisena.
Hän rauhoittui katsellessaan omaa henkevöitynyttä kauneuttaan peilissä ja palasi sohvalle. Kunhan olisi voinut nukkua! Kunhan olisi saanut Ruudilta pienen tervehdyksen.
Molemmat hänen toivomuksensa toteutuivat. Hän vaipui kevyeen uneen ja kun hän heräsi, törmäsi hänen eteensä kokonaista neljä sanansaattajaa, jotka toivat terveisiä Ruudilta. Eedla, Pirsta, Aappis ja Syrjänen tulivat kahvilasta ja pistäytyivät katsomassa, mikä hänen oli.
Ruudin he olivat tavanneet Espiksellä. Poika käveli uusissa kevättamineissa niin sirona ja sorjana, että minkä helsinkiläisen keikarin hyvänsä saattoi käydä kateeksi.
— Lähettikö hän sitten terveisiä minulle? kysyi Helmi, silmät yhtenä ainoana teränä.
— Gott behüte, kuinka sinä olet laihtunut ja saanut suuret silmät! sanoi Pirsta. — Tietysti hän lähetti. Hän huudahti, meidän astuessamme ohi: "Mihin matka?" ja kun me sanoimme: "Helmiä katsomaan", sanoi hän: "Terveisiä."
— Ettei hän tullut mukaan? sanoi Helmi.
— Hänellä oli seuraa, selitti Eedla merkitsevästi.
Ja he kertoivat nyt kaikki yhteen ääneen, että Ruudi liehitteli Ainikki Rekolaa. Ainikki oli todella kaunis ja lahjakas. Aappis tiesi, että hän varmasti keväällä saisi sopimuksen teatteriin. Tarkoitus oli antaa hänen debyteerata Juliana. Oli todella vaikea ajatella ihanteellisempaa Juliaa. Ja kuinka elegantti Ainikki oli. Mutta hän olikin hienosta kodista, eleganssi oli hänessä myötäsyntynyt. Jos Ruudi syksystä ryhtyisi teatteriarvosteluun, niin sopihan hyvästi, että hän jo ajoissa liehitteli Ainikkia.
— Vähitellen on koko taidearvostelu ylimaalaisten käsissä, eikö se ole komeaa! huudahti Eedla: — Ruuto ja Ruudi ja minä, me laadimme lait!
— Lakataan tupakoimasta! sanoi Nuotio äkkiä, – savu tekee pahaa
Helmille.
Kaikki keskeyttivät puhelemisensa ja katsoivat Helmiin. Hän oli todella huonon näköinen.
— Minä en tiedä, koetti hän sanella pää tuolin nojaa vastaan, — mikä minun tänään on, olen niin kauhean väsynyt. Ja sitten vuotavat kyyneleet silmistäni, vaikken minä itke.
Toverit katselivat häneen hetkisen vaieten.
— Jos se on kevät, joka vaikuttaa sinuun?
— Oletko sinä lukenut liiaksi?
— Ehkä me valvomme liian paljon.
— Lahjan, meidän medisiinarimme, täytyy tulla tänne sinua katsomaan.
— Voi, voi, pitäisiköhän sinun lähteä vähän maalle, kun et käynyt pääsiäisenäkään!
— Suretko sinä jotakin?
— Mitäs minä, vakuutteli Helmi.
— Sinun täytyy mennä lääkärille.
— Me lähetämme Lahjan tänne.
— Ei, ei, pyyteli Helmi, — tämä menee ohitse. En minä itke, vaikka minun kyyneleeni vuotavat.
— Kuule, no sinun veljellesihän on syntynyt poika. Joko sinä tiedät, mikä nimeksi pannaan?
— En, puhelimet ovat epäkunnossa…
— Nyt sinun mummosi taas saa panna toimeen kemut, hänhän niin pitää kemuista. Aijai, ristiäiset.
— Vai niin, todella? Se mahtaa olla intresantti ihminen se Helmin mummo, huomautti Nuotio viisaan näköisenä.
— Mene sinä kerran sinne Rannan taloon käymään, niin voit jossakin uudessa Hiira-teoksessa kuvata sen mummon.
— Helmi, kuule, ylimaalainen maaseutumme on korottanut Taunon kunnian kukkuloille. Teatterikirjeessä Helsingistä asetetaan Nuotio Calderonin rinnalle…
— Ei, mutta me väsytämme sinua, kuulkaa, lähdetään pois. Sinä olet kipeä.
— Ei, ei, ei, olkaa nyt vain täällä.
Helmin täytyi panna pitkäkseen. Hän makasi silmät kiinni ja pitkien ripsien alta valuivat kyyneleet.
Toverit kävivät todenperään levottomiksi. Kuiskaten he neuvottelivat, mihin pitäisi ryhtyä. Eedla otti takin naulasta, peitti sillä Helmin ja avasi ikkunan. Huone olikin ehtinyt tulla täyteen sauhua. Eedla ja Ruuto istuivat kirjoituspöydällä ja katselivat ulos.
— Mikä holbergilainen tunnelma, kuiskasi Eedla, viitaten taloon toisella puolen katua, missä räätälintyöntekijät liikkuivat.
Nuotio otti piirongilta hajuvettä ja kostutti sillä Helmin otsaa. Pirsta etsi pyyhinliinan, kastoi sen veteen ja asetti Helmin pään ympäri. Helmi antoi kaiken tapahtua, lausumatta sanaakaan. Eedla veti kiinni ikkunan. Pirsta asettui hänkin pöydälle ja he alkoivat taasen kuiskaten neuvotella. Sill'aikaa seisoi Nuotio ja katseli Helmiä.
— Kuinka ihana sinä olet, kuiskasi hän kuin itsekseen ja huojutti haikeasti hymyillen päätään. — Ei mikään runoilija voisi löytää ihanampaa runotarta. Sinä olet kuin Dafne. Nuo kalpeat posket, tuo loistava tukka, joka kuin gloria ympäröi valkoista otsaa. Kuin gloria. Viattomuuden ja puhtauden gloria. Mutta miksi itkee runotar? Minä kuivaan kyyneleet noista ihanista silmistä. Kuivaan. Kuivaan.
— Mitä sinä Aappis siellä höpiset! kuiskasi Pirsta äkäisesti. — Anna hänen olla. Ei hän ole sinun Hiirojasi. Lähdemme heti ja lähetämme lääkärin.
— Huomaa, että silkkinen nenäliina tarttuu kiinni silmäripseihin, sanoi
Ruuto.
— Kiitos, sanoi Helmi, avaamatta silmiään.
— Parfyymeistäsi tulee pää kipeäksi, huomautti Eedla ja kapusi alas pöydältä.
He sanoivat Helmille hyvästi, toivottivat pikaista parantumista ja ilakoivat vapautuneesti niin pian kuin pääsivät ulos huoneesta.
Pirsta istui tuolilla Helmin sohvan ääressä. Äkkiä avasi Helmi silmänsä ja kysyi:
— Pirsta, kuka on Ruudi?
— Ruudi? toisti Pirsta ja alkoi yhtäkkiä ymmärtää. — Kuule sinä, ei sinun kannata surra Ruudin takia. Suretko todella häntä? Sure sitten samalla ilman lintuja, jotka lentävät pohjoisen ja etelän väliä.
— Pirsta, sano minulle: kuka on Ruudi?
— Hyvänen aika — tiedäthän sinä hänestä yhtä paljon kuin minä.
— En. Minä en tiedä hänestä mitään.
— Tarkoitatko sitten sitä, kutka ovat hänen vanhempansa? Papin poika hän on, ja äiti elää jossakin maalla. Hänellä on kai jokin pieni omaisuus.
— Ei, ei, se on minulle sama — mutta ettekö te ole olleet kihloissa?
— Kihloissa — me? Emme!
Pirsta purskahti nauruun.
— Rakastaneet olemme! Silloin kun minulla vielä oli komeat mustat hiukset, ennen kuin se kirottu lavantauti tuli minuun. Rakastaneet olemme! Mutta ei kummankaan päähän ole pälkähtänyt sormus ja papillinen vihkiminen ja muut sellaiset — ei, Ruudi ei ole sellaista varten! Enkä minä myöskään.
Helmi tuijotti Pirstaan suurin, pelästynein silmin.
— Kuinka sinä olet voinut?
— Miten niin sitten?
— Kuinka et ole halunnut häntä omistaa ainiaaksi?
— Mitäs minä mahdottomia. Seuraa sinä minun esimerkkiäni. Nauti hetkestä äläkä pyydä iäisyyksiä. Kyllä tämä teatterilainen pian kuluu Ruudin käsissä — silloin on taas sinun vuorosi.
Helmi parahti ja painoi kädet ohimojaan vasten.
— No mutta! naurahti Pirsta. — Kyllä sinun täytyy parantua tuosta sentimentaalisuudesta. Emme enää elä mummojemme aikakaudella. Minäpä kerron sinulle jotakin, kuuntelepa nyt. Tiedätkös sinä, että Ruudilla on lapsikin… Tai niin ainakin kerrotaan.
— Se ei ole totta! huusi Helmi ja tuijotti Pirstaan leimuavin silmin.
— Niin, en minä tiedä, kerrotaan, että se olisi pieni poika ja että se olisi täällä jossakin Sörnäisissä. Helmi, no mutta! Sinä sairastut todenperään.
Helmi paineli päätään ikään kuin se olisi ollut halkeamaisillaan ja voihki tukahdutetusti.
— Kuule, puheli Pirsta, — koeta järkevästi ajatella: mitä pahaa siinä on?
— Minä en kärsi sitä! huusi Helmi ja puristi kätensä lujasti nyrkkiin, niin että kynnet upposivat kämmeneen.
Tuntiessaan ruumiillista kipua hänen tuli silmänräpäykseksi helpompi olla.
— Hm, se on sellaista, että me saamme luvan kärsiä. Ja me teemme viisaasti, jos iloisesti otamme vastaan kaikki, mitä elämä antaa. Oo — leben, leben, leben und leben lassen!
Pirsta asteli edestakaisin huoneessa. Muistamatta, että tupakansavu juuri äsken oli karkotettu, sytytti hän savukkeen.
— Pirsta, sanoi Helmi pitkän äänettömyyden jälkeen ja hänen silmäteränsä tuijottivat taasen suurina ystävättäreen, — tiedätkö sinä…
Hänen oli vaikea jatkaa ja Pirsta sai vasta kyselyjen jälkeen kuulla, että hän halusi tietää, ketä sitten luultiin lapsen äidiksi — ei siksi että hän olisi uskonut koko juttuun. Pirsta ei niin tarkkaan tietänyt sitä. Se oli hänestä yhdentekevää. Ei hän Ruudilta milloinkaan olisi udellut sellaisia, se olisi ollut heidän ystävyytensä loppu.
— Pirsta, sanoi Helmi äkkiä, — minä en voi kuulla enempää, pane ikkuna auki, täällä tukehtuu.
Pirsta pani pois savukkeen, avasi ikkunan ja harmitteli koko tupakoimista. Mokomankin huonon tavan oli omaksunut. Sitten hän istuutui pöydälle ja katseli räätälejä. Joku nuori sälli pysähtyi ikkunaan ja jäi puolestaan katsomaan häneen. Pirsta hyppäsi alas pöydältä.
— Helmi, kuule, voitko taas vipata minulle hiukkasen. En enää tiedä velkojeni määrää, mutta olen ihan kuitti. Ja onhan minusta nyt pikkuisen toivoa, kun jo auskulteeraan — eikö niin?
Pirsta sai rahaa ja puheli taas lääkäristä ja Helmin taudista. Martta tuli kotiin ja katui, että oli suutahtanut. Ei hän toki ollut aikonutkaan muuttaa. Sovittiin, ettei vielä kutsuttaisi lääkäriä, katsottaisiin ensin, miltä huomenna näyttäisi.
Helmi sai yöllä unta monesta aikaa ja oli huomenna pystyssä. Hän tapasi toverit kahvilassa ja Nuotio pyysi häntä illalla ajelemaan.
— Minä en pidä autoista, selitti kirjailija, — otamme sufletin — eikö niin. Olen varma, että illalla on kuutamo.
Oli kuutamo ja kauniilla mustalla hevosella ja sufletillä tuli Nuotio noutamaan sydämensä valittua. Hajamielisenä antoi Helmi hänen peitellä itseään, hajamielisenä hän kuunteli pitkää juttua huopapeitteestä, joka oli lämmittänyt kirjailijaa Pariisissa, jopa suorastaan varjellut häntä kuolemasta viluun, Pariisissahan talvisin oli niin kylmä huoneissa.
Suurina ja loistavina tuikkivat tähdet lempeässä illassa. Kuu purjehti uneliaana kevättaivaan vihertävässä sinessä.
Ajuri kääntyi ja kysyi jotakin.
— Johan minä sanoin teille, vastasi kirjailija lyhyesti. — Katsokaa kelloanne. Ajamme tunnin tai puolitoista, kuinka haluttaa. Mutta kysykää kaikki, mitä teillä on kysyttävää nyt, ettette sitten lavertelullanne häiritse.
— No mistä minä sitten tiedän, ajanko yhteensä tunnin vaiko puolitoista.
— No ajakaa puolitoista, mutta pitäkää itse huolta ajasta.
Kumipyörät keinuivat miellyttävästi vaunujen alla. Kesti kuitenkin hetkisen, ennen kuin tunnelma palasi.
— Eihän sinun vain ole kylmä? kysyi kirjailija. - Kunhan tämä minun uskollinen palvelijani vain ymmärtäisi lämmittää sinua koko voimallaan. Ja kyllä se sen tekeekin. Se on kiitollinen isäntänsä puolesta. Niin kiitollinen.
Yksitoikkoiset, karut "linjat" avautuivat huvimatkailijoiden eteen. Pitkät, köyhät puutalot loivat varjonsa kadulle, ja kuutamossa teki outo kaupunginosa satumaisen vaikutuksen. Helmi tiesi, että ajettiin Sörnäisten läpi ja sana "Sörnäinen" herätti hänessä nyt illalla mielikuvia, joista ei hänellä ollut aamulla herätessä ollut mitään aavistusta. Kirjailija, joka ei voinut tietää hänen ajatuksistaan, piti hänelle seuraa ja kertoi näytelmästään. Se oli saanut uusia loistavia arvosteluja.
— Niin, näytelmä onnistui, siitä ei pääse mihinkään. Huolimatta helsinkiläisten arvostelijain kaksimielisistä, ettei sanoisi ilkeämielisistä arvosteluista, se on menestynyt. Tänäkin iltana oli miltei loppuun myytyä, kun soitin teatteriin. Mutta kenen ansio tästä kaikesta - kenen? Ei suinkaan minun. Kuka on runottarena hedelmöittänyt mielikuvitukseni ja antanut sanoilleni siivet? Kuka on kannustanut minua… kannustanut, etten tyytyisi vähään, vaan pyrkisin, pyrkisin uumeniin? Kenen kuva on ihanaisena niinkuin tuo Venus tuolla väikkynyt edessäni? Voitko arvata kenen?
Helmi sanoi epäröiden:
— Pirstan.
— Ei! huudahti kirjailija intohimoisesti.
— Eedlan?
– Ei, ei, tuhat kertaa ei! Oi Helmi, täytyykö minun sanoa se sinulle. Sinun, sinun kuvasi! Etkö ole lukenut sitä silmistäni, silmistäni. Etkö ole kuullut sitä äänestäni. Eikö ääneni ole värissyt aina, kun olen sinua puhutellut. Värissyt ja vavissut. Helmi — oi että minä saisin kutsua sinua ikuiseksi runottarekseni, runottareksi, jonka kaltaista ei yhdelläkään kirjailijalla ole ollut! Minä rakastan sinua, sinun silmiäsi, sinun hiuksiasi, noita tuoksuvia… Helmi… niin, ja sinun sieluasi. Saanhan minä tulla tuon valuvan kultasateen onnelliseksi herraksi ja omistajaksi… Sano, armas, päästä minut epätietoisuuden tuskasta — sano.
Ajuri pysähtyi ja kääntyi ympäri. Helmiä puistatutti. Hän oli kuullut kaikki, mitä kirjailija sanoi, mutta hän ei voinut tehdä johtopäätöstä, miten sanat oli käsitettävä. Hänestä tuntui siltä, kuin Aappis olisi lukenut hänelle jonkin katkelman jostakin romaanista. Hän ei ymmärtänyt mitään, hän ei käsittänyt mitään. Tämä oli taasen Sörnäistä. Kolkot "linjat" lepäsivät talojensa varjojen peitossa kuun valossa. Mitä olikaan tapahtunut Sörnäisissä?
— Armas, rukoili ääni Helmin rinnalla, — minä odotan, sano, sano.
Silloin oli kuin viimeinen vastustuskyky olisi pettänyt Helmin, hän voihkaisi ja retkahti taapäin.
Ja hänen voimattomuutensa oli taaskin niin suuri, että Nuotio mielin määrin sai hoidella, lohdutella ja halailla häntä. Hän kutsui häntä pikku morsiamekseen, loistavaksi runottarekseen, tähdekseen, auringokseen, jumalattarekseen ja Hiirakseen. Hän lupasi käsillään kantaa hänet koko elämän läpi ja laskea kaikki laakerinsa hänen jalkainsa juureen. Koska ne kuuluivat hänelle!
— Kuinka suloinen sinä olet, että juuri tällä tavalla elit tämän ikuisuuden hetkemme, kuiskasi kirjailija, painaen hänen kättään. — Juuri näin, kyyneltyen. Tulen aina näkemään sinut sellaisena kuin istut tuossa kuun valossa… Voitko huonosti? Onko kylmä…? Sinä tarvitset lepoa ja yksinäisyyttä. Niin minäkin. Oi, kuinka uudestisyntyneenä minä…
Rattaat rämisivät kivityksellä. Vaunuissa vaiettiin. Helmi oli kiitollinen, että joku oli hänelle hyvä. Se kauhea väsymys oli hänet taas vallannut. Nuotio sai puoleksi kantaa hänet ylös portaita.
Yöllä hänelle täytyi noutaa lääkäri.
KOTONA
Talossa oli kaikki nurin narin.
Illalla, juuri kun oli päästy leipomasta rinkeliä vanhan emännän nimipäiviä varten, jolloin naapurien oli tapana tulla kahville Rannan taloon, oli Helsingistä soitettu, että Helmi oli sairaana, että lääkärit olivat määränneet hänet heti lähetettäväksi maalle ja että aamujunan tuloon oli toimitettava asemalle kaksi hevosta ja mukavat ajopelit. Martta tämän kaiken oli soittanut. Oli kuulunut huonosti, Martta oli saanut tankkaamistaan tankata: "Helmi on sairas, aamujunaan kaksi hevosta ja mukavat ajopelit."
Helmin äiti oli ottanut vastaan tiedonannon. Hän oli paremmaksi vakuudeksi toistellut joka sanan, mikä Helsingistä lausuttiin, ja siinä Martan hätääntyneeltä tuntuvan äänen kiihoittamana syövyttänyt ne mieleensä. Hän istui pienen hetken siunaillen keittiön penkillä, ennen kuin hän läksi hakemaan isäntää. Kaksi hevosta — ja näin äkkiä — oliko hengenvaara kysymyksessä, saisiko hän enää elävänä nähdä lapsensa?
Nousi yleinen hälinä. Jokainen vaati emännältä tarkempia tietoja ja emännän täytyi toistamistaan toistaa sen vähän, minkä hän tiesi. Kaikki syyttivät häntä siitä, ettei hän ollut ottanut parempaa selkoa sairaudesta ja sen vakavuudesta. Hiukan ärtyneinä ja syytellen toisiaan läksivät perheen jäsenet tekemään valmistuksia Helmin vastaanottamiseksi. Ensimmäinen kysymys oli, pantaisiinko asemalle reki vaiko rattaat, oli kelirikon aika. Päätettiin panna molemmat. Isä ja Eemeli lähtivät matkaan, mukanaan tyynyjä ja peitteitä kaiken varalta. Naiset painivat kuntoon Helmin huoneen. Vanha emäntä pysytteli reippaana ja toivorikkaana, hänen tyttärensä vaikeni ja kuvitteli nähtävästi pahinta. Nuorin emännistä, Eemelin vaimo, hoiteli pientä lastaan ja hänen tuutilaulunsa soivat tavallista hiljaisempina talossa, jossa mieliala äkkiä oli käynyt kolkoksi.
Vanhan emännän nimipäivänvietto joutui tietenkin kärsimään masennuksesta, joka yön aikana ei suinkaan ollut vähentynyt ja johon tänään liittyi odotuksen jännitys. Kelirikon vuoksi ei vieraita ollut saapunut paljon — onneksi kyllä asioiden näin ollen, sillä vaikka kuinka olisi koetettu puhella hauskasti yhteisistä harrastuksista ja kuulumisista pitäjän piirissä, ja vaikka talon nuori perillinen kuinka olisi nauranut ja näyttänyt ensimmäistä hammastaan, palasi keskustelu aina lopuksi tyttäreen, jota odotettiin kotiin, kukaties kuolemansairaana. Naapureista oli usea jäänyt tulematta tärkeän kokouksen vuoksi, johon oli ollut pakko lähteä. Ne, jotka olivat saapuneet nimipäiville, läksivät hienotunteisesti pian pois ja perhe oli yksinään talossa, kun molemmat kotoiset hevoset tunnettiin kaukana vainioiden keskellä. Kelirikosta huolimatta saapuivat odotetut harvinaisen aikaisin. Tämäkin teki, että molemmat emännät, odotellessaan pihamaalla, olivat suuresti jännittyneitä. Märiksi ajettuina ja huohottaen tulivat hevoset ylös loivaa mäkeä, miesten kävellessä rinnalla. Jokainen koiran äännähdys teki pahaa, mutta Vahti ei ottanut vaietakseen. Vasta kun hevoset astuivat sisään portista, se tunsi tulijat.
Herra Jeesus, ettei Helmi olisi matkalla kuollut!
Rattailta astui nuori sairaanhoitajatar. Hän toivotti hyvää päivää ja alkoi heti avata reen peitteitä. Jumalalle kiitos, elihän Helmi toki, vieläpä hymyili ja ojensi kätensä koiraa kohti, joka hyppäsi reen laidalle. Myöskin hän puhui, vaikka väsyneellä äänellä ja oudon hitaasti. Äiti otti vastaan jokaisen elonmerkin odottamattomana lahjana, sillä hän oli varustautunut pahimpaan. Isä nosti Helmin reestä ja äitiin ja sairaanhoitajattareen nojaten hän pääsi sisään. Ainoa joka uskalsi puhua, oli mummo, hän alkoi heti kysellä, mitä tautia tämä oli ja miten matka oli mennyt. Hän ei kuitenkaan saanut mitään vastausta ja vaikeni sen vuoksi pian. Helmin äidillä olivat samat kysymykset huulilla, mutta ne jäivät tekemättä ja hän supisi vain jotakin siitä, ettei Helmi ollut kovin huonon näköinen ja että hän pian paranisi täällä kotona. Kun Helmi, istuessaan salin sohvalla ja sisaren ottaessa päällysvaatteita hänen yltään, rupesi itkemään, sai äiti äkkiä takaisin tarmonsa ja alkoi kysellä, mitä hän halusi syödä. Hän kuuli sisarelta ohjeet. Samassa hän oli käynyt niin rohkeaksi, että hän kysyi, minkä tähden Helmi ei ollut kirjoittanut aikaisemmin taudistaan ja mitä tautia tämä oikeastaan oli.
— Kas noin, sanoi sisar silloin ikään kuin leikatakseen poikki keskustelun, joka siihen katkesikin. — Nyt me menemme sänkyyn, sitten me syömme ja sitten me nukumme, sanoi hän lopuksi.
Naiset eivät enää kyselleet, iloitsivat vain siitä, etteivät asiat olleet vielä huonommin ja palvelivat sisarta ja sairasta minkä taisivat. Helmi tunsi, että salissa oli tupakansavua, kysyi, oliko ollut vieraita ja muisti samassa nimipäivän. Voi voi, ettei hän ollut tuonut mitään nimipäivälahjaa!
— Mutta kun panivat minut sairaalaan!
— Kas noin, sanoi sairaanhoitajatar ja veti toisen päällyskengän Helmin jalasta.
Kun hän meni tarkastamaan sairaan huonetta vanhan emännän johdolla, jäivät äiti ja tytär kahden. He tunsivat, että kallis aika kului hukkaan ja että olisi pitänyt sanoa jotakin, mutta heitä vain itketti kumpaakin. Helmistä tuntui vaikealta. Kaikki täällä kotona ikään kuin syytti häntä, vaikk'ei kukaan sanonut pahaa sanaa. Jollakin lailla helpotti, kun äiti kysyi: eikö Helmi tahtonut nähdä pientä pojua. Tietysti hän tahtoi nähdä hänet! Ja sill'aikaa kun äiti kävi lasta hakemassa, lepäsi hän pitkänään sohvalla, pyyhkien kyyneliään ja katsellen tuttuun huoneeseen. Tulisiko hän terveeksi täällä? Tuntui oudon vaikealta. Miksi? Varmaan hän menehtyisi täällä ikävään. Olisi ehkä kuitenkin ollut parempi mennä parantolaan. Itse hän oli syypää, hän oli ikävöinyt kotiin ja rukoillut, kunnes hänet päästettiin tänne. Ja nyt täällä tuntui vieraalta. Ihmisetkin vain syyttivät häntä, jollei sanoilla, niin katseilla ja kysymyksillä, joita he eivät hänen sairautensa vuoksi uskaltaneet tehdä, mutta jotka Helmi tunsi jotenkin ilmassa.
Nuori Aino-emäntä tuli, sylissään lapsi. Pienokaisen äiti oli pukenut hänen ylleen pitsikauluksen ja tervehti teeskennellyn ystävällisesti kälyään. Helmikin koetti olla hyvin ystävällinen, se rasitti häntä. Eemelin lapsi oli samanlainen kuin kaikki muut lapset ja hänen äitinsä hymy onnellinen ja kirkas, kuten kai äitien tavallisesti. Tuntui helpottavalta, kun sairaanhoitajatar tuli ja tavanmukaisella lauseellaan teki lopun kohtauksesta.
— Kas noin, nyt menemme sänkyyn.
Illansuussa kun Helmiä jo valmistettiin yöpuulle, tulivat Heikki emäntineen ja agronomi. He palasivat kokouksesta ja tietämättä, että Helsingistä oli tullut vieraita, poikkesivat nimipäiväkahville. Kun he kuulivat, mitä oli tapahtunut, tahtoivat he jatkaa matkaansa. Siihen ei toki talossa kuitenkaan suostuttu ja niin joutuivat vieraat yhdessä Rannan perheen kanssa istumaan isännän ja emännän pienessä kamarissa keittiön takana, mistä ei mikään melu saattanut tunkea salin puolelle, sairaan korviin.
Kaikki, mitä päivän mittaan oli puhuttu, toistettiin. Isäntä kertoi, miten surkeaa oli ollut nähdä Helmin astuvan junasta sairaanhoitajattaren ja jonkun avuliaan matkustavaisen turvissa. Vanhaemäntä vakuutteli, että tauti pian menisi menojaan. Siihen murahti agronomi jotakin kahvikuppinsa äärestä ja isäntä kuvaili taas, miten vaikea matka oli ollut tällaisella kelillä. Välillä mentiin kokouksen asioihin, mutta pian todisti äänettömyys taasen, että ajatukset olivat muualla. Mustamäen nuori emäntä meni Aino Rannan kanssa katselemaan lasta, joka nukkui. Isäntä, Heikki ja agronomi tupakoivat ääneti. Eemeli, saapuen hevostallista, kohtasi porstuassa äitinsä, joka tuli Helmin huoneesta. Keittiössä äiti avasi kätensä, joka oli ollut nyrkissä. Hän ei sanonut mitään, ainoastaan ojensi kourallisensa poikansa nähtäväksi. Hänen kädessään oli suuri tukko vaaleita hiuksia.
— Katso nyt, kuiskasi hän sitten ja heitti hiukset uuniin. — Näin sisaresi hiukset lähtevät!
Kun Rannan miniä ja Mustamäen emäntä tulivat porstuanperästä, seisoivat äiti ja poika vielä hiilloksen ääressä, joka oli nuollut hiustukon. Kaikki menivät yhdessä miesten luo.
— Hän kuolee, siinä ei auta mikään, sanoi Eemeli kalseasti ja ojensi vaimolleen tyhjän kahvikuppinsa, jonka hän oli jättänyt piironginlaidalle.
Kaikki kävivät hänen kimppuunsa, varsinkin vanhaemäntä. Mitenkä sen saattoi sanoa, eihän Helmi ensinkään näyttänyt kuolevalta.
— Se on varma se, sanoi agronomi, — että jollei hän olisi mennyt
Helsinkiin, niin hän nyt olisi terve.
Mustamäen isäntä katsahti hiukan kiusaantuneena kelloaan.
— Eikös hän sitten täällä maalla olisi voinut sairastua? sanoi vanhaemäntä terävästi.
— No ei. Kyllä emäntä sen itsekin tietää.
Emäntä naurahti.
— Agronomi puhuu aivan niinkuin ei täällä maalla tunnettaisi raihnautta ja kuolemaa.
— Että viitsittekin, vanha ihminen, puuttui Eemeli puheeseen, — te olette enemmän kuin kukaan syypää tähän tautiin; Te aina olette tahtonut Helmiä kouluun, te tahdoitte minuakin kouluun, muistatteko — herra minusta piti tehtämän ja maisteri.
Vanhaemäntä oli noussut. Hän sai suustaan vain yksityisiä hämmästyksen ja moitteen huudahduksia. Eemelin olisi toki siinä iässä pitänyt vähän tietää, mitä puhui. Tulla syyttämään häntä, mummoaan, Helmin taudista. Jos joku oli katsonut lastenlasten parasta, niin kai heidän mummonsa. Mutta Eemeli oli liian kauan kantanut mielessään kaunaa näistä asioista.
— Alussa ei Helmi ottanut menestyäkseen — muistatteko? jatkoi hän. —
Kotiopettajia täällä pidettiin, että hän saisi ehtonsa suoritetuiksi.
— No se oli se yksi aine, joka teki kiusaa, matematiikka.
— Ja muistatteko, kun hän tuli koulusta, niin hän ei enää syönyt meidän kanssamme yhteisessä pöydässä kuten ennen…
— Mitäs se tähän kuuluu?
— Siirto, siirto, tuli agronomi ystävänsä avuksi. - Hän ei kestänyt siirtoa.
— Mutta kestäväthän huonopäisemmätkin. Niinkuin sekin Kilpisen Martta.
Mikäs hänkään nyt oli ottamaan maisterintutkintoa.
— Hänen isänsä onkin suutari, niissä on aina vähän ajattelijan vikaa, sanoi agronomi.
— Mutta mitenkäs me nyt olisimme saattaneet jättää Helmiä huonommalle, kun köyhä Kilpinenkin toimitti tyttärensä yliopistoon!
— No niin, sanoi agronomi ja löi leveän kämmenensä pöytään, — kilpaa pitää juostaman yliopiston rappusissa, kesti terveys tai ei. Olisikos Helmi nyt huonommalla osalla kuin maisteri Martta, jos hän olisi emäntänä jossakin talossa tai vaikkapa karjakkona?
Hetkisen vaikenivat kaikki. Sitten puhui isäntä sängynlaidaltaan, missä hän ääneti oli istunut koko keskustelun ajan:
— Se on nyt sellainen tämä nykyaika, että se vaatii niin paljon oppia. Yksi ei voi asettua vastakynteen. Lapset syyttävät aina sittenkin aikaihmisiksi päästyään, etteivät he ole saaneet käydä koulua tarpeeksi. He kaipaavat "ilmaa" ja "kauneutta" ja "väljempää liikkumisalaa" ja mitenkä niitä nimitetäänkin. Täytyyhän vanhempien koettaa parastaan, oli sitten onneksi tai onnettomuudeksi. Ja useinhan se onnistuukin. Ja kun vanhemmat ovat tehneet parhaansa, niin eihän heiltä pitäisi voida muuta vaatia.
Kunnioituksesta puhujaa kohtaan vaikenivat väittelijät hetken ja agronomi lausui muutamia sovittavia sanoja. Mutta pian hän taas pauhasi, vakuuttaen, että tämä nykyaika tekee lopun kaikesta terveydestä. Hän ennusti, että pian joka pitäjä katsoisi arvonsa vaativan ylläpitää ainakin yhtä yhteiskoulua, kansakoulunopettajiksi ei enää sopisi ottaa muita kuin maistereja, ja viisiluokkaisissa yhteiskouluissa täytyisi välttämättä olla opettajina tohtoreja. Kyllä tulisi ajanmittaan oppinut maa.
— Mutta entä jos me vielä näillä silmillämme näemme yhteiskoulurakennukset jyvämakasiineina ja heinälatoina, keskeytti Eemeli hänet naurahtaen.
— Me näemmekin, sanoi agronomi puoleksi salaperäisesti, puoleksi vahingoniloisesti. — Eikä se aika ole kovin kaukana. Mutta siihen mennessä on monen neitosen terveys murtunut. Se kokemus ostetaan kalliisti.
— Metsistykää, metsistykää te, huusi vanhaemäntä katkerasti puheen joukkoon.
Isäntä puolestaan koetti huomauttaa, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä. Mutta heidän sanansa menivät huomaamatta, sillä agronomi ja Eemeli jatkoivat kovaäänistä puheluaan. Agronomi muisteli, miten hänen ylioppilasaikanaan tytöt olivat itkeä piipertäneet professorien luona tenteissä — mutta kandidaatiksi piti koettaa vain! Eemeli vuorostaan palautti mieleensä koululaisia kesälomalla: miten istuttiin riippumatoissa ja lehtimajoissa romaani kädessä. Heikki ja hänen vaimonsa vihdoin keskeyttivät heidän vuoropuhelunsa, sillä heidän täytyi lähteä.
Heikki oli niin kalpea, että sekä agronomi että Eemeli kävivät sanattomiksi, kun he hänet huomasivat.
— Terveisiä Helmille, sai Heikki hiukan vaikeasti suustaan, lausuessaan hyvästi emännälle.
Agronomi läksi samaan matkaan ja Eemeli meni pihamaalle heitä saattamaan.
Hevoset talutettiin vajasta. Ne ikävöivät kotiin ja pitivät kiirettä. Oli pakastanut. Metsänranta ja puut erottautuivat mustina kirkkaassa illassa. Yksi ainoa suuri tähti loisti keltaisessa iltaruskossa Mustamäen navetan päällä. Helmin huoneessa oli tulta. Kun ei ikkuna ollut peitetty, saattoi nähdä, miten siellä liikuttiin. Sill'aikaa kun emäntä nousi rattaille ja Helkki piteli suupielistä, näytti siltä, kuin Heikki silmänräpäykseksi olisi unohtunut katsomaan valaistuun ikkunaan. Samassa hyppäsi hän itse rattaille ja nopeasti jättivät malttamattomat hevoset pihamaan.
Lemuava kevät tuntui ilmassa. Pienen pakkasenkin alta huokui ikään kuin leuto, suloinen henkäys. Eemeli sytytti savukkeen ja läksi astelemaan talliin.
Sieltä hörhötti ori häntä vastaan.
YHTEISKOULUN MERKEISSÄ
Juhlahumu iltamassa pitäjän tulevan yhteiskoulun hyväksi oli ylimmillään. Sekä kirkonkylän uuden seuratalon avarat suojat että aitaus sen ympärillä olivat täynnä väkeä. Metsikössä ulkopuolella seisoivat hevoset kiinnitettyinä puihin ja sadat polkupyörät lepäsivät puolikumossa juhlatalon päädynseinää vastaan.
Ei puuttunut mitään siitä, mikä on omiaan antamaan väriä ja sävyä virkeän kirkonkylän kesäiselle juhlalle. Liput liehuivat katoilla, köynnökset keinuivat pylväiden välissä, torvisoittokunta kaiutteli tuttuja marsseja ja isänmaallisia säveliä, koirat tappelivat, pojat melusivat nurkkausten takana, helistellen polkupyöräkelloja, tytöt muodostivat heleitä ryhmiä salissa tai pihamaalla, nuoret miehet tupakoivat, istuen kivillä vielä raivaamattomalla tantereella ja häiriten äänekkäällä naurulla, toimituksen kestäessä sisäpuolella — sanalla sanoen: kaikki oli kuten hyvä tapa vaati.
Oli päätetty rakentaa yhteiskoulu, arpajaiset olivat jo käynnissä varojen hankkimista varten ja iltamalla oli määrä tehdä yhteiskoulun tarkoitus tutuksi paikkakunnalla. Kirkonkyläläisille tietysti kyllä oli selvää, minkä tähden yhteiskoulu oli tarpeen vaatima, mutta pitäjässä oli suuria metsäkulmia hyvinvoipine taloineen, joissa katsottiin karsain silmin kansakouluakin, saatikka sitten korkeampaa oppilaitosta. Lisäksi kun oli päässyt liikkeelle outoja huhuja korkeammasta sivistyksestä yleensä, jopa taholta, jolta sitä vähiten olisi odottanut. Oli kuitenkin tultu niin pitkälle, että piirustukset olivat valmiit. Ne olivat iltamatilaisuudessakin nähtävinä, juhlasalin seinällä ne komeilivat katajaseppeleen ympäröiminä, tunnettu rakennusmestari oli ne tehnyt. Kyllä tulisi komea koulu, kyllä siihen kelpaisi panna lapsensa. Suuri punakattoinen rakennus oli täynnä ulkonevia kulmauksia ja parvekkeita. Määrättynä sijaitsemaan kirkonkylän kauneimmalla paikalla tulisi se varmaan olemaan koko seudun ylpeys. Tomuisessa salissa, johon ilta-auringon säteet loivat viistoja valojuovia, tungeskeli pitkin iltaa väkeä piirustusten ympärillä. Kauniit ne vain olivat, ei siitä mihinkään päässyt, ja niin halvalla kuin rakennus saataisiin nyt, kun rakennusmestarilla sattui olemaan tilaisuutta mieskohtaisesti valvoa tarpeiden hankintaa. Ne isännät ja emännät, joilla on kouluikäisiä lapsia, joutuivat pitkin iltaa pitämään esitelmää piirustuksista, todistelemaan koulun tarpeellisuutta ja muistuttelemaan, miten halvaksi sentään tulisi pitää lapset pitkän kouluajan kestäessä kotona. Siinähän oli valmis johtajatarkin siinä Martta Kilpisessä. Hän oli itseoikeutettu tähän toimeen, rakennusmestari olikin hänen kanssaan neuvotellut piirustuksia tehdessään, Martta kun paraikaa oli opettajana yhteiskoulussa, jossa oli ihan uusi, ajanmukainen rakennus. Ja komea ja ajanmukainen se tulisi tämäkin, ei suinkaan sitä nyt huonoa ryhtynyt tekemään, kun kerran ryhtyi.
Oli päästy ensimmäiseen väliaikaan. Torvisoittokunta oli aloittanut iltaman, tervehdyssanat oli lausuttu, nuorisoseuran kuoro, opettaja Pääkkösen johdolla, oli laulanut, neiti Helmi Ranta oli esittänyt kirjoittamansa juhlarunon, maisteri Martta Kilpinen oli pitänyt esitelmän — hän oli puhunut äitityypistä Kalevalassa, — kuten sanottu: väliaika oli tullut ja ilta-aurinko valaisi kylää, jossa heinät seipäissään tummuivat ja ruispellot vaalenivat leikattaviksi, sekä kirjavaa kenttää pihkaisen seuratalon ympärillä.
Tytöt myivät ennakkoarpoja. He olivat suorastaan pelottavat, heistä ei ollut hyvä päästä eroon. Toiset houkuttelivat kymmenentuhannen markan pankkikirjalla, toiset autolla, joka kuului voittojen joukkoon, toiset selittivät yhteiskoulun välttämättömyyttä näin väkirikkaalla ja voimakkaalla seudulla. Mikäs auttoi — miesten oli ostettava! Mustamäen isäntää olisi pitänyt verottaa erikoisesti, hänelle ei olisi merkinnyt mitään ostaa arpoja vaikka sadoilla markoilla. Mutta hän oli viime aikoina käynyt niin totiseksi, ettei hänen kanssaan luonnistanut leikinlaskukaan, joka aina tällaisessa tapauksessa oli myyjättärien paras liittolainen. Mustamäen emäntää ei saatu ostamaan muuta kuin sillä kymmenellä markalla, millä hän jo oli ostanut, hän oli saita, kuten suuren rikkaan ainakin sopi. Rannan nuori isäntä ja agronomi Riipinen eivät olleet edes kunnioittaneet iltamaa läsnäolollaankaan. Eemeli ei toki ollut vielä puhunut pitäjän yhteistä kouluyritystä vastaan, mutta agronomi, hän oli saarnannut kuin paras pappi, että naisen suuri ja ihana kutsumus oli kotilieden ääressä, että lukuisat yhteiskoulut kasvattaisivat proletariaattia, joka sittemmin orpona ja juurettomana vaeltaisi läpi elämän, ja ties mitä kaikkea. Agronomi oli innostuksessaan käynyt varsin runolliseksi. Mutta kirkonkylän naiset olivat olleet hänelle niin suuttuneet, että heillä oli ollut valmiina uutinen paikkakunnan lehtiä varten, uutinen "omituisesta sivistysharrastuksesta, mikä ilmeni eräissä henkilöissä, joiden kuitenkin jo virkansakin puolesta olisi pitänyt levittää valistusta kansaan". Uutinen oli miesväen väliintulon vuoksi jäänyt lähettämättä, miehet olivat vakuuttaneet, että agronomi tarkoitti paljasta hyvää, vaikka hän ajoi asiaansa liian kiivaasti. Naiset olivat siihen kihahtaneet, ettei Riipisen tarvinnut tulla heille selittämään naisen kutsumusta. Juuri "kotiliettä" varten ja tulevien polvien kasvattajaksi hekin valmistivat naista. Että sentään piti sivistyneelle miehelle nykymaailman aikaan selittää tällaisia asioita! Viisainta oli kuin olikin, ettei agronomi näyttäytynyt iltamassa: hän olisi saanut niellä yhden ja toisen kovan ja katkeran palan! Vaikka toiselta puolen täytyi sanoa, että oli hävytöntä pysytellä poissa tuollaisesta suuresta yhteisestä juhlasta, johon oli tullut väkeä peninkulmien takaa.
Agronomin olisi pitänyt talttua. Helmi Ranta, jonka sairaudesta hän oli nostanut sellaisen melun, oli parantunut. Agronomin sanottiin olevan siitä miltei närkästyneen, sillä nytpä hän ei enää tämän sairauden perusteella voinut väittää, ettei ensimmäinen sivistyspolvi olisi kunnialla kestänyt tulikoetta. Rannan nuori isäntä oli aina kulkenut agronomin talutusnuorassa. Hänen emäntänsä oli juhlilla, mutta hän itse lienee pitänyt seuraa agronomille tänä ihanana suvi-iltana, jossa torvisoitto törähteli yli kypsyvien viljapeltojen kuin iloinen lupaus tulevien sivistysaikojen varalta.
Oli siis päästy ensimmäiseen väliaikaan. Silloin herättää maantiellä huomiota muuan komea hevonen, joka tunnetaan agronomin juoksijaksi. Totta tosiaan: agronomin "Linnunpoika"! Eipäs ole mies sittenkään malttanut pysyä poissa! Neiti Rantapa on kuitenkin jo ehtinyt esittää runonsa — sen numeron vuoksi hän tietenkin tulee, hän on uudelleen alkanut toivoa neiti Rantaa, se kyllä tiedetään pitäjällä. Mutta onpa oikein, että hän myöhästyy, miksei ole tullut ajoissa. Ja nyt kun hän suvaitsee saapua, nytpä hänet saarretaan joukolla, päättelevät tytöt, eikä hänen kukkaroaan enää jätetäkään rauhaan!
Airueille huomautetaan, että väliaika täytyy pidentää, koska erinomainen saalis on odotettavissa. Tirskuvissa parvissa seisovat tytöt ja tähyilevät. Mokomaa — hän nähtävästi ei aio sittenkään juhliin, hän on arkivaatteissaan! Hänen hevosensa ymmärtää kuitenkin asiat paremmin kuin hän itse, sillä hevonen höristelee korviaan kuullessaan torvisoiton, kun sen sijaan sen isäntä istua könöttää rattaillaan ikään kuin kulkisi metsänkorvessa.
Tytöt keksivät, että Helmi Rannan täytyy olla mukana, kun hyökätään agronomin kimppuun. Ja he juoksevat viime tingassa hakemaan Helmiä. He tapaavat hänet isäntämiesten joukosta, hän selittää heille itsepäisesti, etteivät nämä piirustukset kelpaa, vaan että pitää tilata piirustukset joltakin arkkitehdiltä. Hän on niin kiihkeä asiansa puolesta, ettei hän ensin tahdo ymmärtää, mitä tytöt tarkoittavat, kun keskeyttävät hänet. Vai agronomi! Eläköön — nyt on agronomi ansassa! Helmi astuu tyttöjen parvessa nopeasti pihamaan poikki, hän tuntuu olevan pitempi kuin muut, he iloitsevat kaikki siitä, että olivat löytäneet jonkin yhtymäkohdan. Sillä kaikista ponnistuksista huolimatta on väli Helmin ja hänen lapsuudentoveriensa kesken ollut hiukan väkinäinen.
Agronomin kuuluisa "Linnunpoika" on hyvinkasvatettu hevonen. Ilman vähintäkään pelkoa ja pikemmin uteliaana se nousee ylös mäkeä ja astuu sitä pitkää tyttöriviä kohti, joka, sanan kirjaimellisessa merkityksessä, sulkee tien. Keskellä tyttöjen ketjua seisoo korkeana ja vaaleatukkaisena Helmi, koettaen tekeytyä ankaraksi ja nostaen uhkaavasti päätään. Muut tytöt ovatkin jättäneet johtotoimen kokonaan hänelle. Uhattu mies nostaa panamaansa ja hänen päivettyneet kasvonsa hymyilevät leveästi.
Mitä — aikooko hän komentaa hevosensa ketjun läpi? Pahalta näyttää. Hän kiertää ohjaksia käsiensä ympäri ja kurkistelee kahdenpuolen, missä olisi ketjun heikoin kohta. Mutta silloin ojentaa korkea sininen tyttö kimpun sinikantisia ennakkoarpavihkoja häntä kohti ja puhkeaa puhumaan:
— Seis! Ainoastaan meidän ruumiimme yli käy tie tästä eteenpäin. Ei paikalta, ennen kuin olette uhrannut päivän tunnukselle: yhteiskoulu!
Ja kymmenestä kädestä ojentuu sinikantisia vihkoja tulijaa kohti ja kymmenet huulet hymyilevät viettelevästi. Agronomin sydän ei ole kivikappale. Se sykähtää iloisesti, mies astuu rattailta ja tervehtii, kättä paiskaten, koko amatsonijoukkoa.
— Vai niin, vai niin, sanoo hän, — taitaa kyllä kannattaa ryhtyä kauppaan. Kymmenen vuoden kuluttua myydään koko roska huutokaupalla ja me voimme perustaa siihen suuren osuuskanalan.
— Eeei! huudahtaa Helmi, liehuttaen arpavihkoja agronomin edessä, — te ajattelette silloin aivan toisin, te ymmärrätte, että ajan virtaukset tulevat ja menevät ja että ihmisen vain täytyy koettaa pysytellä niiden harjalla.
— Pitää ohjata niitä, antaa niille suunta! keskeytti agronomi.
Hän jäi hetkeksi katsomaan Helmiä silmiin ja molemmat tunsivat, että olivat joutuneet vakavan keskustelun alkuun. Helmi heilautti silloin nopeasti päätään ja sai lasketuksi leikkiä.
— Te tarvitsette sitä paitsi kymmenen vuoden perästä koulua aivan toisiin tarkoituksiin.
Se oli varomattomasti sanottu. Agronomi takertui heti siihen.
— Jaa-ah, neiti Ranta, puhutaanpa ensin eräästä kiireellisemmästä asiasta.
— Mistä? uhitteli Helmi, mutta näki heti, että hyvä agronomi oli valmis tässä kaikkien kuullen sanomaan vaikkapa tähän tapaan: "Siitä naimisesta, eihän voi olla kysymys koulusta minun lapsiani varten, ennen kuin olen naimisissa!" Hän riensi sen tähden heti nopeasti sekoittamaan koko asiaa. — Minä olen loukkaantunut, sanoi hän. — Kirjoitan juhlarunon, esitän sen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja pitäjän aristokratia ei suvaitse antaa sille mitään arvoa! Olen loukkaantunut! Ainoastaan ostamalla kaikki arvat, mitä meillä tässä on jäljellä, voitte varjella itsenne joutumasta ikuiseen epäsuosioomme.
— Jaa-ah, jaa-ah, puhalteli agronomi, — älkää te pidättäkö minun hevostani, voitte helposti saada kuulla esitelmän, joka ei ole kokonaan sopusoinnussa iltaman tarkoituksen kanssa.
— Emme pelkää, selitti Helmi Ranta ja leikitteli vihoilla kädessään. —
Pankaa hevosenne kiinni vain ja siirtykää sisäpuolelle.
Agronomi sanoi olevansa menossa hakemaan seppää ja tarjosi neiti Rannalle pientä ajelua. Ei, ei minnekään! Tytöt pysyivät lujasti vaatimuksessaan: lompakko esiin vain! Mutta sitten sai Helmi äkkiä viekkaan pienen tuuman ja kuiskasi sen tytölle vieressään. Tämä antoi uutisen mennä eteenpäin ja Helmi olisi jo ollut valmis hyppäämään rattaille, jollei viivytystä olisi tullut toiselta taholta. Nuoret miehet olivat lähteneet liikkeelle asemiltaan ja piirittivät hevosen. Ei enää puhuttu arpavihoista. Tytötkin katselivat, toisiinsa nojautuneina, hevoseen. "Linnunpoika" vapisi menohalusta. Helmin ääni kaikui ylinnä siinä kiitoksen kuorossa joka yhtäkkiä oli muodostunut juhlatalon portin takana. Kun kellon soitto portailta vihdoin ilmoitti ohjelman jatkumista, pani Helmi nopeasti tuumansa täytäntöön ja hyppäsi vallattomana rattaille. Ja se katse, jonka hän loi tyttöjen parveen, sanoi: en astu alas, ennen kuin tämän jykevän herran vastustus on voitettu.
Riipinen näytti, mihin hänen hevosensa kelpasi. Helmi painoi jalkansa rattaiden pohjaa vastaan ja piteli kaksin käsin kiinni laidoista. Onneksi ei hänellä ollut hattua. Vasta meijerin suuressa ahteessa hiljeni vauhti ja Helmi rupesi puhumaan. Hän oli ihastunut hevoseen ja oli sovinnollinen sen omistajaakin kohtaan. Mahtoi toki olla ihanaa omistaa tuollainen hevonen. Olihan heillä Rannan talossa hevosia, mutta eivät ne olleet näin tulisia.