Kultakuoriainen y.m. kertomuksia

KULTAKUORIAINEN Y.M. KERTOMUKSIA

Kirj.

Edgar Allan Poe

Suomentanut

Yrjö Kivimies

Runot kääntänyt

Yrjö Jylhä

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.

SISÄLLYS:

Edgar Allan Poe.
Kultakuoriainen.
Tarina Rosovuorilta.
Sfinksi.
William Wilson.
Musta kissa.
Ligeia.
Kuilu ja heiluri.
Tohtori Tarrin ja professori Fetherin systeemi.
Usherin talon häviö.

EDGAR ALLAN POE.

Niistä harvoista amerikkalaissyntyisistä kirjailijoista, joiden maine ja — mikä merkitsevämpää — taiteellinen vaikutus on kantautunut valtameren yli vanhaan Eurooppaan, on Edgar Allan Poe mainittava ensimmäisellä sijalla. Hänessä on Amerikka maksanut takaisin maanosallemme hituisen suuresta kulttuurivelastaan, vieläpä kahdella kirjallisuuden alalla: lyriikan ja kertomataiteen.

Poe syntyi Bostonissa v. 1809 ja kuoli Baltimoressa v. 1849. Se maailmanmaine, minkä hänen runoutensa hänen kuolemansa jälkeen saavutti, käänsi kirjallisuudentutkijain uteliaan huomion siihen omalaatuiseen ihmiselämään, joka sisältyy mainittujen rajavuosien väliin ja joka tuntuu tarjoavan niin sovittamattomia vastakohtia ja niin vaikeasti ratkaistavia ongelmia. Siinä kuvassa, minkä eri elämäkerran kirjoittajat antavat Poe'sta, onkin usein vain ääripiirteistä yhtäläisyyttä — mielikuvitus on kehittänyt eri suuntiin runoilijan elämäkerran tarjoamaa ainehistoa. Toiselta puolen on epäilemättä hänen persoonallisuuteensa liittyviä sairaalloisia piirteitä romanttisesti liioiteltu, toiselta puolen on Poen »kunnian» pelastamisen tarkoituksessa harjoitettu epähistoriallista kaunomaalausta. Mutta miten erilaisia Poe’sta annetut kuvat lienevätkin, luemme niistä kuitenkin aina kaksi tosiasiaa: onneton ihminen, suuri taiteilija!

Runoilijan isä David Poe oli vapaussodasta tunnetun irlantilaissyntyisen kenraali Poe’n poika. Hän oli, jouduttuaan epäsäännöllisen elämäntapansa johdosta erilleen suvustaan, mennyt naimisiin englantilaissukuisen näyttelijättären kanssa ja myöskin itse antautunut teatterin palvelukseen. Heidän toinen poikansa oli Edgar. Sekä David Poe että hänen vaimonsa kuolivat molemmat samana vuonna, 1811, keuhkotautiin. Kaksivuotias Edgar joutui varakkaan richmondilaisen tupakkakauppiaan Allanin perheeseen kasvatiksi. Hänen kasvatusvanhempansa pitivät hyvää huolta hänen koulunkäynnistään ja lähettivät hänet myöhemmin Englantiin täydentämään opintojaan. Amerikkaan palattuaan jatkoi hän lukujaan mm. Virginian ja Charlottesvillen yliopistoissa, harrastaen etenkin ranskan ja latinan opintoja. Hän oli omaksunut rikkaan nuorenmiehen elämäntavat ja tuhlasi mm. pelivelkoihinsa runsain käsin kasvatusisänsä varoja. Viimemainittu, kyllästyneenä Poe’n tuloksettomiin, loppumattomia varoja kysyviin opintoihin, kieltäytyi kustantamasta kasvatuspoikansa jatkuvia yliopistolukuja ja pani tämän konttorityöhön liikkeessään. Tuleva runoilija ei kuitenkaan voinut kauan kestää konttorikirjojen ääressä, vaan pakeni kasvatusisänsä luota ja värväytyi sotilaaksi. Uudella toimialallaan ei Poe päässyt kersantin arvoa pitemmälle, mutta keksi sensijaan näihin aikoihin itsessään runoilijan. Salanimisenä julkaisi hän v. 1827 runokokoelman »Tamerlane and other poems» (»Tamerlan ja muita runoja») sekä kaksi vuotta myöhemmin uuden täydennetyn painoksen tästä esikoisteoksestaan. Tällä välin oli Poe uudelleen sopinut kasvatusisänsä kanssa, joka lähetti nuoren runoilijan West Point'in sotilasakatemiaan. Täällä osoitti Poe erinomaisia taipumuksia matematiikkaan, mutta hänen hillitön luonteensa joutui ristiriitaan koulun järjestyssääntöjen kanssa ja sotilasakateemikon ura katkesi kesken. Kasvatusisä, joka vaimonsa kuoltua oli mennyt uusiin naimisiin, ja saanut omia lapsia, osoittautui haluttomaksi avustamaan tämän koommin kasvatuspoikaansa, joka nyt sai aloittaa kynällään sitkeän taistelun olemassaolosta. Ensimmäinen menestys tässä miltei epätoivoisessa kamppailussa jokapäiväisestä leivästä kohtasi Poe’n, kun hän v. 1833 sai 100:n dollarin palkinnon eräältä baltimorelaiselta lehdeltä parhaasta lehden kilpailuun jätetystä kertomuksesta. Koeteltuaan turhaan saada kustantajaa näihin aikoihin kirjoittamilleen kertomuksille hankki Poe itselleen niukan toimeentulon sanomalehtien toimittajana ja avustajana. Paitsi kaunokirjailijana esiintyi hän toimittamissaan tai avustamissaan lehdissä myöskin arvostelijana lausuen pelottomasti julki mielipiteensä silloinkin, kuu se kulki ajan vallitsevaa suuntaa vastaan. Poe’n terävät, kaukonäköiset kritiikit, joiden täyden arvon vasta myöhempi aika on todennut, esiintyivät hänen aikalaisilleen ylen mielivaltaisina ja kohtuuttomina ja hankkivat hänelle joukon leppymättömiä vihamiehiä, jotka eivät ainoastaan vaikeuttaneet hänen taisteluaan leivästä, vaan ulottivat kostonsa hänen kuolemansa jälkeiseenkin aikaan, sepitellen, kuten kirjailija Gristvold, alentavia, totuudesta poikkeavia kuvauksia hänen elämästään ja luonteestaan.

Vaihtaen alituisesti olutpaikkaa harjoitti Poe sanomalehtimiehen ammattia milloin New Yorkissa, milloin Bostonissa, milloin Philadelphiassa, milloin Richmondissa. Kiihoittaakseen väsyneitä aivojaan tai etsiäkseen unohdusta vastoinkäymisessään ja köyhyydessään turvautui Poe alkoholiin ja opiumiin, vaipuen vähitellen yhä syvemmälle näiden nautintoaineiden orjuuteen. V. 1836 meni hän naimisiin 14-vuotiaan serkkunsa, kauniin ja rakastettavan Virginia Clemmin kanssa. Kun Virginia yksitoista vuotia kestäneen onnellisen avioliiton jälkeen, sairastettuaan kauan keuhkotautia, kuoli, ei Poe enää toipunut tästä iskusta. Kuoleman varjo, joka tuntui seuranneen häntä siitä lähtien, kun hän kaksivuotiaana menetti molemmat vanhempansa ja myöhemmin rakastetun ja ihaillun kasvatusäitinsä, lankesi entistä raskaampana hänen elämäänsä. Hänen sairaalloisen sukuperinnön rasittama hermostonsa vaati entistä runsaammin unohdusta antavia kiihokkeita, hän menetti yhä suuremmassa määrässä herruuden oman itsensä ylitse. Hänen rauhaton elämänsä päättyi 1849, neljänkymmenen vuoden iässä, eräässä Baltimoren sairashuoneessa, minne hänet tajuttomassa tilassa kannettiin.

Poen onneton, köyhyyden, sairauden ja kuoleman varjostama elämä on ruokkinut runoilijamielikuvitusta, jolla omalaatuisuudessaan ei ole monta vertaistaan maailmankirjallisuudessa. Hän aloitti runoilunsa Byronin ja Mooren merkeissä, multa löysi pian oman erikoisalansa, jossa hän itse kohosi mestariksi ja esikuvaksi. Tämä erikoisala on synkkäin, sairaalloisten, yliherkkien mielialojen ja tunteiden hienossa erittelyssä ja varmassa kuvailussa. Omakohtaisen, syvällisen tuntemuksensa inhimillisen sielunelämän synkimmiltä rajamailta sovittaa hän loogillisesti rakennetun ja miltei matemaattisella täsmällisyydellä kerrotun seikkailu- tai kauhutarinan puitteihin. Näissä yhdistää hän harvinaisen sielullisen näkijä-kyvyn korkealle kehitettyyn tyylilliseen taituruuteen, jota monet kirjailijat seikkailu- ja kriminaalikertomuksen alalla — sellaiset kuin Stevenson, Conan Doyle, Ewers ym. — ovat saavuttamattomana esikuvanaan enemmän tai vähemmän tietoisesti jäljitelleet. Ihmiskuvauksen kykyä sanan vaativammassa mielessä Poe'lta tosin puuttuu eikä hänen kertomustensa henkilöiden joukossa tapaa juuri nimeksikään plastillisesti kuvattuja luonteita, mutta sensijaan esittää hän pettämättömällä taidolla kauhua, epätoivoa, kuumehoureisia näkyjä ja mielentiloja, opiumhumalaa, koko sitä fantastista maailmaa, mitä kiihoitetut, sairaat aivot voivat kuvitella ja mikä Poe'lla muodostaa eräänlaisen symboolisen peilikuvan todellisuudesta. Hän on vastaanottanut vaikutuksia sekä englantilaisista kauhunovelleista että saksalaiselta E.T.A. Hoffmannilta, mutta pettämättömässä tunnelmamaalailussa, kuvauksen teräväpiirteisessä voimassa ja sanallisen ilmaisun merkitsevässä niukkuudessa sivuuttaa hän kaikki edeltäjänsä. Useissa hänen näköjään kylmällä kädellä piirretyissä kertomuksissaan voimme niinikään helposti tuntea jälkiä runoilijan persoonallisista elämyksistä, mm. niissä monissa novelleissa, joissa suru rakastetun kuoleman johdosta on kertomuksen keskeisenä aiheena ja joista tähän kokoelmaan suomennettu »Ligeia» on edustava näyte.

Kuoleman ja katoavaisuuden ajatuksen tapaamme keskeisenä myöskin Poe'n lyyrillisissä runoissa, joista eräät omalaatuisessa kauneudessaan kuuluvat englanninkielisen runouden kaikkein yleisimmin tunnettuihin tuotteihin. Harvoin, jos milloinkaan, on eloonjääneen suru rakastetun kuoleman johdosta tulkittu yhtä mieltäjärkyttävällä, yhtä syvällisellä tavalla kuin kuuluisassa »The Raven» (»Korppi»)-runossa, minkä kaameat kertosäkeet kauan kaikuvat sen korvissa, joka ne kerran on kuullut. Ja sellainen ylevä rakkausruno kuin »To Helen» (»Helenalle») muistuttaa syvässä kaipuussaan Shelley'n ylimaallisimpia runoelmia. Myöskin monet Poe’n harvoista filosofisen syvällisistä tai loistavan taiturimaisista runoista ovat hänen kuolemansa jälkeen saavuttaneet nopean kuuluisuuden ja hänen vaikutuksensa toisiin lyyrikkoihin on ollut hyvin huomattava. Niinpä on Ranskassa Charles Baudelairen nimi erottamattomasti liittynyt »Korpin» runoilijan nimeen.

Poe, joka köyhyydessä ja alennuksessakin säilytti ylpeän tietoisuuden omasta neroudestaan, ei eläessään saavuttanut murto-osaa siitä tunnustuksesta, jonka jälkiaika, etenkin valtameren tällä puolen, on hänelle niin auliisti myöntänyt. Ja sitä mukaa kuin häntä on opittu taiteilijana ihailemaan, sitä mukaa on hän myöskin ihmisenä ja luonteena alkanut saada enemmän ymmärtämystä osakseen. Eikä enää voida kieltää traagillista ylevyyttä tältä onnettomalta runoilijalta, joka huolimatta kaikista kohtalon iskuista pelasti rikkomattomana elämänsä myrskyistä omalaatuisen kauneuden aarteen jälkipolville.

V.A. Koskenniemi.

KULTAKUORIAINEN.

Mitä nyt! Mitä nyt! Tuo mieshän hyppii hullun lailla! On myrkkyhämähäkki häntä purrut.

All in the Wrong.

Monta vuotta sitten tutustuin hyvin läheisesti herra William Legrandiin. Hän kuului vanhaan hugenottiperheeseen ja oli joskus ollut varakas; mutta yhtämittaiset onnettomuudet olivat köyhdyttäneet hänet miltei puutteeseen asti. Välttääkseen onnettomuuksiensa aiheuttamia nöyryytyksiä hän läksi New Orleansista, esi-isiensä kaupungista, ja asettui Sullivanin saarelle Etelä-Karoliinaan, lähelle Charlestonin kaupunkia.

Tämä saari on hyvin omituinen. Siinä ei ole juuri muuta kuin merihiekkaa, ja se on noin kolmen mailin pituinen. Ei missään kohdassa sen leveys nouse yli neljännesmailin. Manteresta sen erottaa tuskin huomattava liejuttunut salmi, joka kiemurtelee läpi kaislikon ja rämekasvien muodostaman tiheikön; se on oikea liejukanojen lempipaikka. Kasvullisuus, niinkuin arvatakin saattaa, on sangen niukkaa tai ainakin kituliasta. Ei ainoatakaan kunnon puuta ole nähtävissä. Lähellä saaren länsikärkeä, missä Fort Moultrie sijaitsee ja missä on muutamia kurjia lautahökkeleitä — niissä asuu kesäaikaan tomua ja kuumetta pakoon lähteneitä charlestonilaisia — kasvaa kyllä pörröisiä kääpiöpalmuja; mutta koko saaren, lukuunottamatta tätä läntistä kärkeä ja merenpuoleista kovaa, valkoista rannikkoa, peittää tiheä sulotuoksuinen myrtti, jota Englannin puutarhurit pitävät niin tavattoman suuressa arvossa. Tämä kasvullisuus nousee usein viidentoista tai kahdenkymmenen jalan korkuiseksi ja muodostaa melkein läpitunkemattoman viidakon, täyttäen koko ilman tuoksullaan.

Aivan tämän viidakon keskeen, verrattain lähelle saaren itäistä ja etäisintä osaa oli Legrand rakentanut itselleen pienen majan, jossa hän asui, kun aluksi, aivan sattumalta, tutustuin häneen. Tämä tuttavuus kypsyi pian ystävyydeksi — sillä tuossa erakossa oli paljon sellaista, mikä herätti mielenkiintoa ja kunnioitusta. Huomasin hänet hyvin kasvatetuksi ja harvinaisen lahjakkaaksi, mutta samalla ihmisvihaajaksi ja taipuvaiseksi häilähtelemään kiihkeästä innostuksesta syvään alakuloisuuteen. Hänellä oli hallussaan paljon kirjoja, mutta harvoin hän niitä tutki. Hänen päähuvituksensa olivat ampuminen ja kalasteleminen tai kuljeskeleminen pitkin rannikkoa tai läpi viidakon etsimässä simpukoita ja hyönteisiä; hänen hyönteiskokoelmaansa olisi voinut kadehtia joku suuri tutkija, vaikkapa joku Swammerdammkin. Näillä ulkoilmaretkillä häntä tavallisesti seurasi eräs vanha neekeri, Jupiter-niminen, joka oli vapautettu ennen perheen vastoinkäymisiä, mutta jota ei voitu hyvillä sanoilla eikä väkivallalla saada luopumaan siitä, mitä hän arveli eittämättömäksi oikeudekseen, nimittäin alituisesti vartioida nuoren »massa Willin» askeleita. Ei ollut mahdotonta, että Legrandin sukulaiset, jotka pitivät nuorta miestä vähän löyhkäpäisenä, olivat saaneet tämän piintyneen aatteen ajetuksi Jupiterin päähän siinä toivossa, että kulkuria pidettäisiin silmällä.

Talvet ovat Sullivanin saaren leveysasteella harvoin ankaroita, ja syksyllä hyvin harvoin tarvitsee sytyttää takkatulta. Lokakuun keskivaiheilla 18— sattui kuitenkin olemaan harvinaisen kylmä päivä. Juuri vähää ennen auringonlaskua minä tunkeuduin pensaston läpi kohti ystäväni majaa, jossa en ollut käynyt erinäisiin viikkoihin; asuin siihen aikaan Charlestonissa, yhdeksän mailin päässä saaresta, mutta kulkuyhteys oli vielä silloin paljon huonompi kuin nykyjään. Saavuttuani majalle koputin tapani mukaan; kun en saanut vastausta, etsin avaimen tutusta piilopaikasta, avasin oven ja menin sisään. Takassa leimusi komea tuli. Se oli uutuus, mutta ei mitenkään epämiellyttävä. Riisuin päällystakkini, otin nojatuolin läheltä räiskyviä halkoja ja odotin kärsivällisesti isäntäväen paluuta.

Heti pimeän laskeuduttua he saapuivat ja tervehtivät minua sydämellisesti. Jupiter hymyillen korvasta korvaan kiiruhti valmistamaan liejukanaa illalliseksi, Legrandilla oli taas innostuksenpuuskauksensa — vai miksi niitä nimittäisin? Hän oli löytänyt erään tuntemattoman kaksikuorisen raakun, joka muodosti uuden suvun, ja mikä vielä enemmän, hän oli metsästänyt ja pyydystänyt Jupiterin avulla erään scarabaeuksen, jota hän luuli aivan uudeksi, mutta josta hän tahtoi kuulla minun mieltäni huomenna.

»Entä miksi ei tänä iltana?» kysyin hieroskellen käsiäni liekkien yläpuolella ja toivoen hemmettiin koko scarabaeusten heimon.

»Niin, kunpa vain olisin tiennyt, että sinä olet täällä!» sanoi Legrand. »Mutta enhän ole nähnyt sinua pitkään aikaan, ja mistä olisin voinut aavistaa, että sinä tulisit juuri tänä iltana; kotimatkalla lapasin luutnantti G:n, tuolta linnoituksesta, ja typerästi kyllä lainasin kuoriaisen hänelle; mahdotonta on sinun siis nähdä sitä ennen kuin huomenna. Jää tänne yöksi, niin minä lähetän Jupin hakemaan sitä heti auringon noustua. Se on koko luomakunnan ihanin kapine!»

»Mikä? — aurinkoko?»

»Pötyä! Ei! — kuoriainen. Se on loistavan kullan värinen — suuren hikkoripähkinän kokoinen suunnilleen — ja lähellä selkäkilven toista päätä kaksi sysimustaa pilkkua ja toisessa päässä yksi soikeahko. Antennae…»

»Ei siinä ole yhtän tina, massa Will, minä sano jo monta kerta», keskeytti Jupiter, joka tietenkään ei ymmärtänyt tuota tuntosarvien tieteellistä nimitystä. »Se lutikka ole ihan kultanen lutikka, kaikki kulta pait noi siivet — ei ikinä minä näke likikän niin raskas lutikka.»

»No jaa, olkoon menneeksi», vastasi Legrand minun mielestäni paljon vakavammin kuin asia ansaitsi, »mutta onko siinä syytä antaa lintujen palaa? Väri» — hän kääntyi minuun — »on tosiaankin tarpeeksi erikoinen, jotta voi ymmärtää Jupiterin päähänpiston. Et ikinä ole nähnyt loistavampaa metallikiiltoa kuin sen kuoressa — mutta siitä voit itse päätellä huomenna. Sillä välin voin antaa sinulle aavistuksen sen muodosta.» Sanoessaan tätä hän istuutui pienen pöydän ääreen, jolla oli kynä ja mustetta, mutta ei paperia. Hän etsi sitä laatikosta, mutta ei löytänyt.

»Saman tekevä», sanoi hän lopulta, »kyllähän tämäkin kelpaa», ja hän veti liivinsä taskusta jotakin, mikä minusta näytti hyvin likaisen paperiarkin palaselta, ja teki siihen kynällään karkean piirroksen. Hänen tätä tehdessään minä istuin yhä edelleen takan ääressä, sillä minua palelsi vieläkin. Kun piirros oli valmis, hän ojensi sen nousematta istuimeltaan. Ottaessani sen vastaan kuulin äänekästä murinaa, ja joku kuului raapivan ovea. Jupiter avasi oven, ja Legrandin iso newfoundlantilaiskoira hyökkäsi sisään, hyppäsi olkapäilleni ja oli tukahduttaa minut hyväilyllään, sillä minä olin edellisillä käynneilläni ollut sille hyvin ystävällinen. Kun se oli lopettanut hyppelynsä, katselin paperia ja totta puhuakseni toverini piirros ällistytti minua hiukan.

»No niin», sanoin katseltuani sitä kotvan, »tämä on totisesti ihmeellinen kuoriainen; aivan uutta minulle; en ikinä ole nähnyt tämän kaltaista — ellen mahdollisesti pääkalloa — jota se muistuttaa enemmän kuin mitään muuta, mikäli minä asiaa ymmärrän.»

»Pääkallo!» toisti Legrand — »no niin — olkoon menneeksi, kyllä se paperilla vähän siltä näyttää — epäilemättä. Molemmat ylemmät mustat pilkut näyttävät silmiltä, vai mitä, ja tuo pitkähkö siinä peräpuolessa suuta — ja onhan koko eläin soikeahko.»

»Ehkäpä niinkin», sanoin minä; »mutta, Legrand, pelkään pahasti, että sinä et ole mikään taiteilija. Minun täytyy odottaa, kunnes näen itse kuoriaisen, jos haluan saada mitään käsitystä sen ulkonäöstä.»

»No jaa, enpä tiedä», sanoi hän hiukan loukkaantuneena, »minä piirrän kohtalaisesti — ainakin minun pitäisi — minulla on ollut hyviä opettajia, ja toisinaan imartelen itseäni kuvittelemalla, etten ole aivan pölkkypää.»

»Mutta, hyvä ystävä, sitten sinä lasket leikkiä», sanoin minä, »tämä on mukiin menevä pääkallo — — niin, voin sanoa, että tämä on aivan loistava kansanomaisen anatomia-käsityksen mukaan — ja sinun kuoriaisesi on maailman ihmeellisin kuoriainen, jos se muistuttaa sitä. Niin, tästä samankaltaisuudesta me voimme saada kauniin luvun taikauskon historiaan. Otaksun, että sinä annat kuoriaiselle nimen scarabaeus caput hominis tai jotakin siihen tyyliin — luonnonhistoriassa on monta samantapaista nimeä. Mutta missä ovat ne tuntosarvet, joista sinä juttelut?»

»Tuntosarvet!» sanoi Legrand, joka tuntui käsittämättömän kiihtyneeltä. »Varmasti sinun täytyy nähdä tuntosarvet. Minä piirsin ne yhtä selvästi, kuin ne luonnossa näkyivät, ja minusta sen pitäisi riittää.»

»No niin, no niin», vastasin, »ehkä olet piirtänyt — en niitä kuitenkaan näe», ja minä ojensin hänelle paperin sanomatta sen enempää, sillä en tahtonut enää kiihdyttää häntä; mutta olin kovin ällistynyt tästä asiain käänteestä; hänen huono tuulensa hämmästytti minua — ja mitä koppakuoriaisen kuvaan tuli, ei siinä totisesti näkynyt mitään tuntosarvia ja koko piirros näytti hyvin paljon tavalliselta pääkallon kuvalta.

Hän otti paperin hyvin ärtyisesti ja oli rutistaa sen ilmeisesti tuleen viskatakseen, kun satunnainen vilkaisu siihen näytti äkkiä kiinnittävän hänen huomiotaan. Samassa hänen kasvonsa karahtivat tulipunaisiksi ja kohta taas kuolonkalpeiksi. Joitakuita minuutteja hän tutki piirrosta innokkaasti. Sitten hän nousi, otti kynttilän pöydältä ja meni istumaan merimieskirstulle huoneen kaukaisimpaan nurkkaan. Siellä hän uudelleen tutki paperia kiihkeän tarkkaavaisena ja käännellen sitä kaikkiin suuntiin. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, ja hänen käytöksensä hämmästytti minua kovasti; arvelin kumminkin viisaimmaksi olla kiihdyttämättä hänen kasvavaa äreyttään. Lopulta hän otti lompakon taskustaan, asetti paperin siihen huolellisesti ja pisti sen sitten kirjoituspöytänsä laatikkoon, jonka hän lukitsi. Nyt hän oli jo tyynempi, mutta tuo alkuperäinen innostus oli kokonaan kadonnut. Hän ei kuitenkaan näyttänyt niin paljon jöröltä kuin hajamieliseltä. Illan kuluessa hän yhä enemmän tuntui vaipuvan unelmiin, joista minun päähänpistoni eivät voineet häntä herättää. Olin aikonut jäädä majaan yöksi, niinkuin olin usein ennenkin tehnyt, mutta nähdessäni isäntäni mielialan, arvelin sopivaksi lähteä. Hän ei kehoittanut minua jäämään, mutta lähtiessäni hän puristi kättäni tavallista sydämellisemmin.

Suunnilleen kuukauden kuluttua (en ollut sillävälin nähnyt Legrandia lainkaan) tuli minua Charlestoniin tapaamaan hänen palvelijansa, Jupiter. En milloinkaan ollut nähnyt tuota kunnon neekerivanhusta niin alakuloisena ja pelkäsin, että ystävälleni oli tapahtunut jokin vakava onnettomuus.

»No, Jup», sanoin minä, »mikä hätänä? Miten sinun isäntäsi voi?»

»Joo, jos minä puhu totta, massa, hän ei niin hyvin kuin pitä.»

»Ei hyvin! Totisesti ikävää kuulla. Mitä hän valittaa?»

»Sepä se! Ei hän valitta — mut ole kumminki hyvin kipeä.»

»Hyvin kipeä, Jupiter! Mikset sanonut heti? Onko hän makuulla?»

»Ei, ei hän olla! — hän ei olla missään — siitä just kenkä puristaa — minu mieli olla raskas, hyvin raskas, kun minä katsele massa Will parka.»

»Jupiter, olisi hauska ymmärtää mitä sinä puhut. Sanot, että isäntäsi on kipeä. Eikö hän ole kertonut mikä häntä vaivaa?»

»Ei, massa, ei maksa vaiva suuttu — massa Will ei sano mitä — mut miks hän kulkee ympäri näin, pää alhalla ja hartiat ylhällä ja yhtä valkonen kuin hanhi? Ja sitten hän koko aika pitä kädessä pilli…»

»Pitää mitä, Jupiter?»

»Hän pitä pilli, jossa ole kuviot — ei ikinä minä nähnyt niin kummalliset kuvat. Uskoka pois, minä aivan rupe pelkä. Minä ole koko aika pitä häne silmällä. Toissapäivä hän pääse livistämään ennen auringonnousu ja ole poissa koko se siunattu päivä. Minä piti iso keppi valmiina antaa hänelle pirun hyvä selkäsauna, kun hän pala — mutta minä ole sellaine hölmö, ettei minä henno kumminka piestä häntä — hän näyttä niin surkealta.»

»Mitä? — jaha — vai niin, loppujen lopuksi minusta tuntuu parhaalta, ettet ole liian ankara sille poika paralle — älä pieksä häntä, Jupiter — ei hän sitä oikein kestä — mutta etkö ollenkaan aavista, mikä on aiheuttanut tämän sairauden tai muutoksen hänen tilassaan? Onko jotakin tapahtunut sitten viimenäkemän?»

»Ei, massa, ei mitään ikävää sen jälkeen — minä luulla se olla ennen — se oli juuri päivää ennen te oli siellä.»

»Kuinka niin? Mitä sinä tarkoitat?»

»Joo, massa, minä meina lutikka — sitä minä meina.»

»Mikä ihme?»

»Se lutikka — minä ole aivan vissi, että se kultalutikka ole purra massa Willin päähän.»

»Ja mitä syitä sinulla on sellaista kuvitella, Jupiter?»

»Sillä ole kynsiä vallan tarpeeks, massa, ja suuta kanssa. Ei ikinä minä ole nähny niin pirullinen lutikka — se potki ja puri mitä vain tuli lähelle. Massa Will sai sen ensin kiinni, mutta piti laske se menemään hyvin pian, uskoka pois — ja silloin se varmasti puri häntä. Minä ei pitäny se lutikan suu, ja minä ei tahtonu koske siihen sormella, vaan otti se paperipalalla. Minä kiersi se paperiin ja työnsi palan sitä sen suuhun — sillälailla me otti se kiinni.»

»Ja sinä siis luulet, että se kuoriainen tosiaankin puri isäntääsi ja että hän siitä tuli sairaaksi?»

»Minä ei luulla mitään — minä tietä se. Miks hän sitten uneksi nii paljo kulta, jos ei se tule siitä, että kultalutikka purre? Minä ole ennenki kuullu kultalutikasta.»

»Mutta mistä tiedät, että hän uneksii kullasta?»

»Mistä tiedän? Siitä, että hän juttelee unissaan — siitä minä tietä.»

»No niin, Jup, ehkä olet oikeassa; mutta mitkä onnelliset seikat ovat saaneet sinut kunnioittamaan minua käynnilläsi?»

»Mitä te meina, massa?»

»Toitko jonkin viestin herra Legrandilta?»

»Ei, massa, minä tuo tämä kirje.» Ja samalla Jupiter ojensi näin kuuluvan kirjeen:

»Hyvä veli!

Miksi et ole käynyt pitkään aikaan? Toivon ettet ole ollut kyllin tyhmä suuttuaksesi mistään minun pienestä puuskauksestani; mutta ei, se ei ole luultavaa.

Sitten viimenäkemän olen saanut aihetta huolestumiseen. Minulla on jotakin kerrottavaa sinulle, vaikka tuskin tiedän miten sitä kertoa, vai kertoako lainkaan.

En ole voinut oikein hyvin näinä viime päivinä, ja vanha Jup-parka ikävystyttää minut melkein sietämättömiin hyvää tarkoittavalla huolenpidollaan. Mahdatko uskoa: hän on tehnyt pari päivää sitten valtavan kepin rangaistakseen minua, kun livistän hänen käsistään ja kulutan päivät yksinäni manteren kukkuloilla. Tosiaankin uskon, että vain riutunut ulkonäköni säästi minulta pieksiäiset.

En ole lainkaan lisännyt kokoelmaani sitten viimenäkemän.

Jos mitenkään voit, niin lähde Jupiterin mukaan. Tule pois! Haluaisin nähdä sinut tänä iltana hyvin tärkeitten asioiden vuoksi. Vakuutan, että ne ovat äärimmäisen tärkeitä.

Harras ystäväsi

William Legrand.»

Tämän kirjeen sävyssä oli jotakin, mikä minua kovasti huolestutti. Koko kirjoitustapa erosi kokonaan Legrandin entisestä. Mitähän hän mahtoi uneksia? Mikähän uusi päähänpisto askaroitti hänen kiihtyneitä aivojaan? Mitähän »äärimmäisen tärkeitä asioita» hänellä saattoi olla neuvoteltavana? Jupiterin selitys hänen tilastaan ei ennustanut hyvää. Pelkäsin, että yhtämittaiset onnettomuudet olivat lopulta hämmentäneet ystäväni järjen. Hetkeäkään epäröimättä valmistauduin sentähden seuraamaan neekeriä.

Saavuttuamme laivalaiturille näin viikatteen ja kolme lapiota, kaikki nähtävästi uusia, sen veneen pohjalla, jolla meidän piti mennä salmen yli.

»Mitä tämä kaikki tarkoittaa, Jup?» kysyin minä.

»Ne ole viikate, massa, ja lapiot.»

»Aivan oikein, mutta mitä niillä tehdään täällä?» »Ne ole viikate ja lapio, massa Will käski osta kaupungista ja kasa raha piti minu maksa niistä.»

»Mutta mitä, kaiken salaperäisyyden nimessä, 'massa Will' aikoo tehdä viikatteilla ja lapioilla?»

»Ei minä tiedä. Ja paha minu viekön, jos hänkään tiedä. Mutta kaikki tule siitä lutikasta.»

Huomatessani, että oli mahdotonta saada mitään tyydyttävää selitystä Jupiterilta, jonka koko järki näytti olevan »sen lutikan» hämmentämä, minä astuin veneeseen ja panin purjeet kuntoon. Raikkaassa ja reippaassa tuulessa me pian jouduimme Fort Moultrien pohjoispuolella olevaan pieneen lahdelmaan, ja parin mailin kävely vei meidät majalle. Noin kolmen tienoissa iltapäivällä saavuimme perille. Legrand oli odottanut meitä kärsimättömästi. Hän puristi kättäni hermostuneen kiihtyneesti, mikä teki minut levottomaksi ja vahvisti entisiä epäluulojani. Hänen kasvonsa olivat aivan aavemaisen kalpeat ja syvälle vajonneista silmistä, loisti luonnoton kiilto. Tiedusteltuani hänen vointiaan kysyin paremman puheenaiheen puutteessa, oliko hän jo saanut sen kovakuoriaisen takaisin luutnantti G:ltä.

»Kyllä», vastasi hän punastuen kovasti. »Sain sen heti seuraavana aamuna. Ei mikään saisi minua eroamaan siitä kuoriaisesta. Tiedätkö, että Jupiter on aivan oikeassa sen suhteen.»

»Millä tavoin», kysyin epämiellyttäväin aavistusten valtaamana.

»Otaksuessaan, että se kuoriainen on puhdasta kultaa.» Hän sanoi tämän äärimmäisen vakavana, ja minun teki sanomattoman pahaa.

»Tämä kuoriainen tuo minun onneni», jatkoi hän riemuitsevasti hymyillen, »ja palauttaa perheeni varakkuuden. Onko sitten ihme, että pidän sitä arvossa? Koska kaitselmus on nähnyt hyväksi lahjoittaa sen minulle, niin tarvitsee minun vain käyttää sitä oikein ja minä pääsen sen kullan luo, jonka tienviittana se on. Jupiter, tuo tänne se scarabaeus!»

»Mitä, se lutikka, massa? Minä ei aio saada paha sen elukan takia — te täytyy otta se itse.»

Ja Legrand nousi vakavana ja juhlallisena ja toi minulle kovakuoriaisen lasikaapissa, johon se oli ollut suljettuna. Se oli kaunis kovakuoriainen ja siihen aikaan tuntematon luonnontieteilijöille — tietysti arvokas kappale tieteelliseltä näkökannalta. Lähellä selän yläpäätä oli kaksi pyöreätä mustaa pilkkua ja yksi lähellä alapäätä. Peitinsiivet olivat harvinaisen kovat, kiiltävät, aivan kuin kiilloitettua kultaa. Hyönteisen paino oli varsin huomattava, ja ottaen kaiken huomioon saatoin tuskin moittia Jupiteria hänen käsityksensä takia; mutta en millään voinut ymmärtää, mikä sai Legrandin yhtymään tähän käsitykseen.

»Lähetin sinua hakemaan», sanoi hän juhlallisella äänellä, kun minä olin lopettanut hyönteisen tarkastelemisen, »lähetin sinua hakemaan saadakseni sinun neuvojasi ja apuasi, kun rupeamme edistämään kohtalon ja kuoriaisen suunnitelmia…»

»Rakas Legrand», huudahdin minä keskeyttäen hänet, »sinä olet varmasti sairas, ja olisi parasta olla hiukan varovainen. Sinä menet vuoteeseen ja minä jään tänne muutamaksi päiväksi, kunnes tämä kohtaus on ohitse. Sinulla on kuumetta ja…»

»Koettele valtimoani», sanoi hän.

Minä koettelin, enkä totta puhuakseni huomannut vähimpiäkään kuumeen oireita.

»Mutta voit olla sairas, vaikkei sinulla olisikaan kuumetta. Anna minun nyt kerrankin määräillä. Ensiksikin sinä menet vuoteeseen. Sitten… »

»Erehdyt», keskeytti hän, »voin niin hyvin kuin saattaa odottaa tällaisen jännityksen vaivaamalta ihmiseltä. Jos todellakin tahdot minulle hyvää, niin lievennät tätä jännitystä.»

»Ja miten sen voin tehdä?»

»Hyvin helposti. Jupiter ja minä aiomme mennä tutkimusretkelle manteren kukkuloille, ja tällä retkellä me tarvitsemme sellaisen henkilön apua, johon voimme luottaa. Sinä olet ainoa, johon voimme uskoa. Onnistumme tahi emme — kiihtymys, jonka nyt huomaat minussa, häviää kokonaan.»

»Olen halukas auttamaan sinua kaikin tavoin», vastasin. »Mutta tarkoitatko, että tällä pirullisella kuoriaisella on jotakin tekemistä sinun retkesi kanssa?»

»Tietysti.»

»Silloin, Legrand, minä en voi lähteä niin järjettömään yritykseen.»

»Olen pahoillani — hyvin pahoillani — sillä meidän täytyy yrittää Jupin kanssa kahden kesken.»

»Kahden kesken! Mies on selvästi hullu! — mutta odotahan! — mitenkähän pitkä aika siihen kuluu?»

»Luultavasti koko yö. Me aiomme lähteä heti paikalla ja tulla takaisin joka tapauksessa auringon noustessa.»

»Ja sinä lupaat kunniasanallasi, että kun tämä päähänpistosi on ohi ja kuoriaisjuttu (hyvä Jumala!) johtanut tyydyttäviin tuloksiin, niin sinä palaat kotiin ja seuraat minun määräyksiäni ehdottomasti, aivan niinkuin lääkärin?»

»Kyllä, lupaan kyllä; ja lähdetään nyt, sillä meillä ei ole hiukkaistakaan aikaa hukata.»

Sydän raskaana seurasin ystävääni. Läksimme neljän tienoissa — Legrand, Jupiter, koira ja minä. Jupiter kantoi viikatetta ja lapioita. Hän tahtoi itsepäisesti kantaa kaikki — enemmän pelosta, niin minusta näytti, uskoa niitä herransa haltuun kuin mistään liiallisesta ahkeruudesta tai palvelushalusta. Hänen käytöksensä oli äärimmäisen jöröä, ja »se pirun lutikka» oli ainoa lause, joka pääsi hänen huuliltaan koko matkalla. Minun kantamuksenani oli kaksi sytyttämätöntä lyhtyä, kun taas Legrand tyytyi kuoriaiseen, jota hän kantoi sidottuna piiskansiiman päähän ja jota hän kulkiessaan heilutteli edestakaisin kuin mikäkin loitsija. Kun huomasin tämän viimeisen selvän merkin ystäväni mielenhäiriöstä, saatoin tuskin pidättää kyyneleitäni. Arvelin kuitenkin parhaaksi ainakin toistaiseksi mukautua hänen kuvitelmiinsa tai ainakin niin kauaksi, kunnes saattaisin menestyksellisesti ryhtyä tarmokkaampiin toimenpiteisiin. Sillä välin yritin, vaikkakin turhaan, urkkia häneltä retken tarkoitusta. Kun hänen oli nyt onnistunut saada minut mukaansa, näytti hän haluttomalta keskustelemaan mistään mitättömämmistäkään asioista eikä kaikkiin kysymyksiini suvainnut vastata muuta kuin: »Saadaan nähdä!»

Saaren päässä soudimme salmen yli pienellä veneellä ja päästyämme manteren puoleiselle ylävälle rannikolle jatkoimme matkaamme luoteiseen suuntaan, läpi aivan villin ja yksinäisen alueen, jossa ei ihmisjalan jälkiä näkynyt missään. Legrand opasti meitä epäröimättä, vain silloin tällöin hetkiseksi pysähtyen ottamaan suuntaa jonkinlaisista maamerkeistä, jotka hän ilmeisesti oli asettanut edellisillä käynneillään.

Tällä tavoin me vaelsimme parisen tuntia, ja aurinko oli juuri laskemassa, kun me saavuimme seutuun, joka oli suunnattoman paljon synkempi kuin mikään matkamme varrella. Se oli jonkinlaista ylätasankoa lähellä erään melkein luoksepääsemättömän vuoren huippua; vuori oli ylt'yleensä tiheän metsän peittämä, ja se oli siroiteltu täyteen valtavia kallionlohkareita, jotka näkyivät olevan irti kalliosta ja monissa tapauksissa estyivät vierimästä laaksoon vain niiden puiden takia, joita vastaan ne nojasivat. Syvät kuilut, joita halkeili joka suuntaan, tekivät näköalan vielä jylhemmän juhlalliseksi. Luonnon muovaama pengermä, jolle me kiipesimme, oli niin kokonaan orjantappuran peitossa, että ilman viikatetta olisi ollut mahdotonta tunkeutua eteenpäin; ja isäntänsä määräyksestä Jupiter rupesi raivaamaan meille tietä suunnattoman korkean tulppaanipuun juurelle; se kasvoi kahdeksan tai kymmenen tammen keralla tuolla tasanteella ja oli sekä majesteettisen kokonsa että lehvistönsä rehevien muotojen ja oksien valtavuuden puolesta komeampi niitä kaikkia ja myöskin jokaista muuta puuta, minkä milloinkaan olen nähnyt. Kun olimme saapuneet tämän puun luo, kysyi Legrand Jupiterilta, luuliko tämä voivansa kiivetä siihen. Ukko näytti vähän hämmästyvän kysymyksestä eikä kotvan aikaan vastannut mitään. Lopulta hän lähestyi tuota valtavaa runkoa, käveli hitaasti sen ympäri ja tutki sitä hyvin tarkasti. Lopetettuaan tarkastelunsa hän sanoi vain:

»Joo, massa, Jup kiipe joka puu hän näke.»

»Ylös sitten niin pian kuin mahdollista, sillä pian tulee liian pimeä.»

»Miten kauas ylös, massa?» kysyi Jupiter.

»Nouse ensin runkoa pitkin, ja sitten minä neuvon mihin suuntaan — ja kuulehan — odota! Ota tämä kuoriainen mukaasi.»

»Lutikka, massa Will! — Kultalutikka!» huusi neekeri. »Kiskoa ylös puu!
Piru vie, jos minä se teke!»

»Jos sinä, Jup, iso väkevä neekeri pelkäät koskea viattomaan pieneen kuolleeseen koppakuoriaiseen, niin voit pitää sitä tästä nuorasta — mutta ellet ota sitä mukaasi jollakin tavalla, niin minun on pakko murskata kallosi tällä lapiolla.»

»Mikä nyt hätä, massa», sanoi Jupiter ilmeisesti häpeissään aina myöntyväisyyteen asti; »aina tahto potki vanha neekeri. Minä laske vain leikki. Minä pelkä se lutikka! Mitä minä huoli se lutikka?» Hän tarttui varovaisesti nuoran äärimmäiseen päähän ja pitäen hyönteistä mahdollisimman kaukana itsestään valmistautui nousemaan puuhun.

Nuorena on tulppaanipuun, Liliodendron Tulipiferumin, Amerikan komeimman puun runko erittäin sileä ja varsin korkealle aivan oksaton; mutta sen vanhetessa kuori halkeilee ja käy epätasaiseksi, ja rungosta työntyy joukoittain lyhyitä oksia. Siksi kiipeämisvaikeudet olivat pikemmin näennäisiä kuin todellisia. Syleillen mahdollisimman tiukasti tuota valtavaa lieriötä käsivarsillaan, tarttuen käsillään epätasaisuuksiin ja hapuillen paljaille varpailleen tukea ulkonemista Jupiter, oltuaan kerran pari vähällä tipahtaa, keinottelihe ensimmäiseen suureen haaraan ja näytti luulevan, että pahin oli nyt ohi. Uhka oli tosin ohi, vaikka kiipeejä oli kuuden- tai seitsemänkymmenen jalan korkeudessa.

»Mikä tie minä nyt mene, massa Will?» kysyi hän.

»Kiipeä pitkin suurinta oksaa, — sitä, joka on tällä puolen», sanoi Legrand. Neekeri totteli häntä heti ja ilmeisesti aivan vähällä vaivalla; kiipesi yhä korkeammalle, kunnes hänen tanakasta ruumiistaan ei näkynyt vilahdustakaan sitä ympäröivän tiheän lehdikön läpi. Kotvan kuluttua ylhäältä kuului jonkinlainen hei-huuto.

»Miten kauas minä pitä mennä?»

»Miten korkealla olet nyt?» kysyi Legrand.

»Hirmuisen korkea», vastasi neekeri. »Näke taivas puulatva läpi.»

»Älä huoli taivaasta, vaan kuuntele mitä sanon. Katsele runkoa alaspäin ja laske oksat tältäpuolen. Montako oksaa olet noussut?»

»Yks, kaks, kolme, neljä, viis — minä noussu viis oksa tällä puolen, massa.»

»Nouse siis yhtä oksaa ylemmäksi.»

Kotvan kuluttua kuului ääni uudelleen antaen tiedoksi, että oli päästy seitsemännelle oksalle.

»Nyt, Jup», huusi Legrand ilmeisesti hyvin kiihoittuneena, »sinun on kiivettävä oksaa pilkin niin kauaksi kuin pääset. Jos näet jotakin outoa, niin ilmoita.»

Tällä hetkellä olivat kaikki arveluni ystävä parkani sairaudesta hävinneet. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin pitää häntä mielipuolena, ja varsin huolissani jo mietiskelin, miten saisin hänet viedyksi takaisin kotiin. Tuumiessani mitä olisi paras tehdä, kuului Jupiterin ääni uudelleen.

»Pelkä mennä kovin kauas tämä oksa pitkin — se ole ihan laho oksa koko matka.»

»Sanoitko, että se on laho oksa, Jupiter», huusi Legrand vapisevalla äänellä.

»Juu, massa, kuiva kuin kynnys — ihan kuiva — ihan kuiva — ihan kuollut.»

»Taivaan nimessä — mitä minä nyt teen?» kysyi Legrand ilmeisesti aivan ymmällään.

»Teet!» sanoin minä iloisena, kun sain tilaisuuden sanoa sanan minäkin. »Tietysti mennään kotiin ja ruvetaan nukkumaan. Lähde pois ja ole järkevä. Tulee jo myöhä ja sitäpaitsi muista lupauksesi.»

»Jupiter», huusi hän välittämättä minusta lainkaan. »Kuuletko?»

»Juu, massa Will, kuulla vallan hyvin.»

»Koettele sitten oksaa veitselläsi ja ota selville, onko se hyvin laho.»

»Se ole ihan tarpeeks laho, massa», vastasi neekeri hetken kuluttua, »mutta vois se olla enemmänkin laho. Ehkä minä voisi uskaltaa mennä oksa pitkin yksin.»

»Yksin! — mitä sillä tarkoitat?»

»Minä tarkoitta lutikka. Tämä ole hirveän raskas lutikka. Jos minä pudotta se ensin alas, niin kyllä oksa sitten kestää yks neekeri.»

»Pirullinen roisto!» huusi Legrand ilmeisesti paljon keventyneempänä, »älä sellaista turhaa lörpöttele! Jos vain pudotat sen kuoriaisen, niin totisesti taitan niskasi. Hei, Jupiter, kuuletko?»

»Juu, massa, ei tartte niin kilju neekeri parka.»

»No, kuuntele sitten! Jos uskallat oksaa pitkin niin kauas kuin pääset, etkä päästä kuoriaista putoamaan, niin annan hopeadollarin lahjaksi, kohta kun olet tullut alas.»

»Olla jo menossa, massa Will — varmasti minä olla», vastasi neekeri hyvin halukkaasti — »minä olla melkein lopussa jo».

»Lopussa jo!» Legrand suorastaan ulvoi, »sanotko, että olet jo latvan päässä?»

»Pian olla lopussa, massa — oi oi oi! Herra varjele, mitä tämä ole tässä puussa?»

»Hyvä juttu», huudahti Legrand hyvin ilahtuneena, »mikä se on?»

»Juu, ei se olla muuta kuin kallo — joku ruumis ole jätetty puuhun, ja varis ole nokkinu jokikinen lihapala siitä pois.»

»Pääkallo, niinkö? — mainio juttu! — miten se on kiinnitetty oksaan? — mikä sitä pidättää?»

»Odotta, massa, minä katso. Kyllä tämä ole ihmeellinen juttu, hitto vie — kallossa ole suuri naula, joka pitä kiinni se puussa.»

»No niin, Jupiter, tee aivan niinkuin sanon — kuuletko?»

»Juu, massa.»

»Kuuntele sitten! Katso pääkallon vasenta silmää.»

»Hm! Hei, hyvä juttu! Tässä ei olla yhtän vasen silmä.»

»Puupää! Etkö osaa erottaa vasenta kättäsi oikeasta?»

»Juu, kyllä minä — kyllä minä se tietä — minä hakka puu minu vasen käsi kanssa.»

»Aivan oikein, sinä olet vasenkätinen! Ja sinun vasen silmäsi on samalla puolen kuin sinun vasen kätesi. No niin, kai sinä nyt löydät pääkallon vasemman silmän, tai ainakin sen paikan missä silmä on ollut. Oletko löytänyt sen?»

Pitkä hiljaisuus. Lopulta neekeri kysyi:

»On se kallon vasempi silmä sama puoli kuin kallon vasempi käsi? — nähkääs, kallolla ei olla käsi ollenkaan — saman tekevä! Minä löysin se vasempi silmä. Tässä on vasempi silmä!»

»Päästä kuoriainen putoamaan sen lävitse, niin pitkälle kuin nauhaa riittää — mutta varo, ettei nauha pääse kädestäsi.»

»Selvä ole, massa Will; helppo juttu pudotta lutikka reiästä — katso nyt sitä siellä alhaalla!»

Tämän keskustelun aikana ei Jupiterista ollut näkynyt vilahdustakaan; mutta kuoriainen, jonka hän oli päästänyt putoamaan, näkyi nyt nuoran päässä ja kimalteli kuin kiilloitettu kultapallo laskevan auringon viimeisissä säteissä, jotka yhä heikosti valaisivat ylänköä, jolla me seisoimme. Scarabaeus riippui vapaana oksien alapuolella, ja irti päästettynä se olisi pudonnut aivan meidän jalkoihimme. Legrand otti nopeasti viikatteen ja puhdisti sillä ympyränmuotoisen alan, kolme, neljä jaardia läpimitaten, aivan hyönteisen alapuolelta, ja tehtyään tämän käski Jupiterin päästää irti nuoran ja laskeutua puusta.

Iskettyään paalun aivan tarkasti siihen paikkaan, johon kuoriainen oli pudonnut, ystäväni otti taskustaan mittanauhan. Kiinnitettyhän sen siihen rungon kohtaan, joka oli lähinnä, hän kieritti sen auki, kunnes se ylettyi paaluun, ja sitten jatkoi matkaa tähän puun ja paalun määräinhän suuntaan viisikymmentä jalkaa — ja Jupiter katkoi viikatteella pensaita pois tieltä. Sillä tavoin saavutettuun kohtaan lyötiin toinen paalu ja se keskipisteenä piirrettiin noin neljän jalan suuruinen ympyrä. Otettuaan nyt lapion itselleen ja annettuaan Jupiterille ja minulle yhden kummallekin, Legrand pyysi meitä kaivamaan niin nopeasti kuin mahdollista.

Totta puhuakseni minulla ei milloinkaan ole ollut erikoista makua tämäntapaisiin huvituksiin ja juuri silloin olisin kaikkein mieluimmin kieltäytynyt siitä; yö oli näet tulossa ja olin jo kovin uupunut tähänastisista ponnistuksista; mutta mitään pakenemismahdollisuutta ei ollut, ja pelkäsin kovasti, että kieltäytymiseni vaikuttaisi pahasti ystävä parkani mielentasapainoon. Jos olisin voinut luottaa Jupiterin apuun, niin en olisi lainkaan epäröinyt koettaa pakkokeinoilla saada tuo heikkomielinen kotiin; mutta olin liian varma vanhan neekerin haluttomuudesta ruveta missään olosuhteissa auttamaan minua henkilökohtaisessa taistelussa hänen herraansa vastaan. En lainkaan epäillyt, että jälkimmäinen oli saanut tartuntaa niistä monista etelävaltioiden taikauskomuksista, jotka kertoivat haudatuista aarteista, ja että hänen kuvittelunsa olivat vahvistuneet koppakuoriaisen löytämisestä tai ehkäpä Jupiterin jääräpäisestä väitteestä, että »se lutikka oli puhdasta kultaa». Hulluuteen taipuvainen mieli saattoi helposti joutua harhaan tuollaisista vihjauksista — etenkin kun ne vahvistavat ennakolta omaksuttuja lempiaatteita — ja sitten muistui mieleeni poikaparan puhe, että tuo kuoriainen oli »tienviitta varallisuuteen». Kaiken kaikkiaan olin kovin utelias ja huolestunut, mutta lopulta päätin välttämättömyydestä tehdä hyveen — kaivaa parhaani mukaan, sillä tavoin, omien silmien todistuksella, nopeammin saadakseni mielipuolen vakuutetuksi hänen kuvitelmiensa järjettömyydestä.

Sytytettyämme lyhdyt me kaikki ryhdyimme kaivamaan niin innokkaasti, että ahkeruutemme olisi ansainnut järkevämmän syyn. Ja kun tulen liekki loi valonsa meihin ja työkapineisiimme, niin en voinut olla ajattelematta, miten maalauksellisen joukon me muodostimme ja miten oudolta ja epäilyttävältä meidän työmme varmaankin olisi näyttänyt kenestä vaeltajasta tahansa, joka sattumalta olisi saattanut tulla meidän puuhaamme katsomaan.

Kaivoimme hyvin innokkaasti parin tunnin ajan. Ei puhuttu juuri mitään. Eniten meitä huolestutti koiran haukunta — eläin otti tällä tavoin hyvin innokkaasti osaa meidän puuhaamme. Lopulta se kävi niin äänekkääksi, että rupesimme pelkäämään sen hälyttävän kaikki ympäristön kulkurit; tai pikemminkin tämä oli Legrandin kuvittelua. Omasta puolestani näet minä olisin iloinnut mistä tahansa keskeytyksestä, joka olisi auttanut saamaan ystäväni kotiin. Lopulta tuon metelin vaiensi hyvin vaikuttavasti Jupiter, joka hypähtäen kuopasta sangen tarmokkaan näköisenä sitoi elukan suun housunkannattimillaan, ja palasi sitten jörösti hihittäen työhönsä.

Mainitun ajan kuluessa olimme päässeet viiden jalan syvyyteen, eikä vielä ollut tullut näkyviin pienintäkään merkkiä aarteesta. Lakkasimme työstä kaikki, ja rupesimme jo toivomaan, että ilveily oli lopussa, mutta Legrand, ilmeisesti hyvin pettyneenä pyyhki miettiväisesti otsaansa ja aloitti uudelleen. Olimme kaivaneet koko neljän jalan ympyrämme ja nyt laajensimme hiukan rajoja ja kaivoimme vielä kaksi jalkaa syvemmälle. Ei vieläkään näkynyt mitään. Kullankaivaja, jota minä säälittelin mätä hartaimmin, kiipesi lopulta kuopasta kasvot katkeran pettymyksen vääristäminä ja rupesi hitaasti ja vastahakoisesti vetämään ylleen takkia, jonka hän oli heittänyt pois työn alkaessa. Minä en tällä välin sanonut sanaakaan. Jupiter rupesi herransa viittauksesta kokoilemaan työkaluja. Kun tämä oli tehty ja koira vapautettu kuonokopastaan, me syvän hiljaisuuden vallitessa läksimme kotia kohden.

Olimme ottaneet ehkäpä kymmenkunnan askelta tähän suuntaan, kun ääneensä sadatellen Legrand hyökkäsi Jupiterin kimppuun tarttuen häntä kurkusta. Ällistynyt neekeri aukaisi silmänsä ja suunsa ammolleen, pudotti lapionsa ja vaipui polvilleen.

»Rois-to», sanoi Legrand kähisten tavut yhteenpurtujen hampaittensa välitse, »mokoma saatanallinen musta konna! — puhu, tunnusta! — vastaa heti tässä paikassa ilman kiertelyjä! — mikä — mikä on sinun vasen silmäsi!»

»Voi taivas, massa Will, totta kai tämä ole minu vasempi silmä?» voivotti pelästynyt Jupiter asettaen kätensä oikealle näköelimelleen ja pitäen sitä siinä epätoivoisen itsepäisesti, aivan kuin peläten, että hänen herransa koettaisi repäistä sen irti.

»Sitä minä arvelinkin! Minä tiesin sen! Eläköön!» kiljui Legrand päästäen neekerin menemään ja tehden joukon pyörähdyksiä ja hyppäyksiä. Jupiter, joka nousi polviltaan ja tuijotti mykkänä vuoroin minua, vuoroin herraansa, oli sangen ällistynyt.

»Tulkaa, meidän täytyy mennä takaisin», sanoi viimeksimainittu, »juttu ei ole vielä lopussa»; ja hän johti meidät jälleen tulppaanipuun luokse.

»Jupiter», sanoi hän kun olimme saapuneet sen juurelle, »tulehan tänne!
Oliko pääkallo naulattu oksaan kasvot ylöspäin, vai oksaa vasten?»

»Naama oli ylöspäin, massa, niin että varis voi nokki silmä pois ilman mitään vaivaa.»

»No niin, tämänkö silmän läpi sitten pudotit kuoriaisen?» — tässä
Legrand kosketti Jupiterin toista silmää.

»Juu, se oli tämä silmä, massa — vasempi silmä — just niinkö te käski», ja tässä neekeri osoitti oikeata silmää.

»Hyvä juttu — meidän täytyy koettaa uudelleen.»

Tässä ystäväni, jonka hulluudesta nyt kuvittelin näkeväni eräänlaisen johdonmukaisuuden merkkejä, muutti kuoriaisen putoamispaikkaa osoittaneen paalun noin kolme tuumaa länteenpäin. Hän otti uudestaan mitan rungon lähimmästä kohdasta ja jatkettuaan suoraa suuntaa viisikymmentä jalkaa merkitsi pisteen, joka oli erinäisten jaardien päässä edellisestä kaivuupaikasta.

Tämän pisteen avulla piirrettiin taas ympyrä, hiukan edellistä suurempi, ja me ryhdyimme jälleen lapioimaan. Olin hirvittävän uupunut, mutta kuitenkaan ei työ enää tuntunut niin vastenmieliseltä, vaikka en ymmärräkään, mikä sai mieleni niin muuttumaan. Minut oli vallannut kerrassaan käsittämätön mielenkiinto — ja olinpa aivan innostunutkin. Ehkäpä Legrandin kaikessa hulluttelussa oli jotakin — jotakin johdonmukaista tai järkevää, mikä tehosi minuun. Kaivoin kiihkeästi ja silloin tällöin tapasin tosiaankin itseni katselemasta — melkein kuin olisin innokkaasti odottanut tuota kuviteltua aarretta, josta haaveksiminen oli saattanut onnettoman toverini sekapäiseksi. Eräänä hetkenä, kun sellaiset ajatusharhautumat eniten minua värväsivät ja kun me olimme työskennelleet noin puolitoista tuntia, meidät jälleen keskeytti koiran raivokas haukkuminen. Ensikerralla sen levottomuus oli ilmeisesti ollut vain leikkisyyden tai muun sellaisen oikun aiheuttama, mutta nyt sen ääni oli saanut tuikean kaiun. Kun Jupiter taas yritti sitoa sen kuonoa, teki se raivokasta vastarintaa, hypähti kuoppaan ja rupesi vimmatusti raapimaan multaa käpälillään. Tuossa tuokiossa se oli paljastanut kasan ihmisluita, jotka muodostivat kaksi täydellistä luurankoa; joukossa oli erinäisiä metallinappeja ja jotakin mikä näyttäytyi lahonneen villakankaan jäännöksiksi. Pari lapionpistoa käänsi esiin suuren espanjalaisveitsen terän, ja kun kaivoimme edelleen, tuli näkyviin kolme, neljä irtainta kulta- ja hopearahaa.

Nähdessään nämä Jupiter tuskin saattoi pidättää iloaan, mutta hänen herransa kasvot olivat äärimmäisen pettyneet. Hän kehoitti kuitenkin meitä jatkamaan ponnistuksiamme, ja sanat olivat tuskin lausutut, kun minä kompastuin ja kaaduin eteenpäin, sillä saappaani kärki oli tarttunut suureen rautarenkaaseen, joka oli puoleksi hautautunut tuohon irtonaiseen multaan.

Nyt me teimme työtä oikein olan takaa, eikä elämässäni ole milloinkaan ollut kymmentä niin jännittävää minuuttia. Tämän ajan kuluessa me olimme paljastaneet pitkulaisen puukirstun, joka päättäen täydellisestä säilymisestä ja ihmeellisestä kovuudestaan oli selvästi joutunut jonkin kivettymisprosessin alaiseksi — ehkäpä elohopea-bikloridin. Tämä kirstu oli puolen neljättä jalkaa pitkä, kolme jalkaa leveä ja puolen kolmatta jalkaa korkea. Se oli lujasti kiskoitettu takorautaisilla vanteilla, jotka eräänlaisena verkkona peittivät sen kokonaan. Kirstun molemmilla puolilla, lähellä kantta, oli kolme rautarengasta — kuusi kaikkiaan — joiden avulla kuusi henkilöä saattoi saada hyvän otteen. Meidän yhdistetyt äärimmäiset ponnistuksemme saivat sen vain hiukan liikkumaan. Huomasimme kerta kaikkiaan, että oli mahdotonta liikuttaa niin suurta painoa. Onneksi kantta piti kiinni vain kaksi liukuvaa säppiä. Ne me vedimme irti — jännityksestä vapisten. Siinä samassa meidän silmiemme edessä välähti suunnattoman arvokas aarre. Kun lyhdyn valo lankesi kuoppaan, leimahti sieltä, kullan ja jalokivien sekalaisesta röykkiöstä, sellainen kimallus ja hehku, että silmämme kerrassaan häikäistyivät.

En yritäkään kuvailla tunteitani. Hämmästys oli tietenkin valtavin niistä. Legrandin näytti jännitys aivan uuvuttaneen, eikä hän sanonut juuri mitään. Jupiterin kasvoilla oli hetken aikaa sellainen kuoleman kalpeus kuin neekerin kasvoilla voi milloinkaan olla. Hän näytti lamautuneelta — ukkosen iskemältä. Äkkiä hän vaipui polvilleen kuoppaan ja haudaten paljaat käsivartensa kyynärpäitänsä myöten kultaan antoi niiden olla siinä kuin nauttien kylvyn ylellisyydestä. Lopulta hän syvään huoahtaen huudahti kuin yksinpuheluna:

»Ja kaikki tämä tuo se kultalutikka! Se nätti kultalutikka! Se pikku kultalutikka parka, joka minä niin haukku! Etkö häpeä, neekeri? — vasta heti!»

Lopulta minun oli pakko huomauttaa sekä isännälle että palvelijalle aarteen poisviemisen tarpeellisuudesta. Oli tulossa kovin myöhä, ja meidän täytyi pitää kiirettä, jos mieli saada kaikki kotiin ennen päivän valkenemista. Oli vaikeata sanoa mihin piti ryhtyä, ja epätietoisuudessa kulutettiin paljon aikaa — niin sekavia olivat kaikki ehdotukset. Lopulta me kevensimme kirstua tyhjentämällä kaksi kolmasosaa sen sisällöstä, kunnes kykenimme, tosin hiukan vaivalloisesti, nostamaan sen kuopasta. Poistetut tavarat sijoitettiin pensaikkoon ja koira jätettiin niitä vartioimaan; Jupiter antoi sille määräyksen pysyä ehdottomasti paikoillaan ja tukkia turpansa, kunnes me palaisimme. Sitten läksimme kiireesti kotiin arkkua kantaen; saavuimme majaan kaikessa rauhassa mutta paljon vaivoja kestettyämme kello yhden aikaan aamulla. Olimme niin uupuneita, että olisi ollut luonnonvastaista tehdä mitään enempää. Lepäsimme kello kahteen ja söimme illallista; kohta senjälkeen lähdimme ylängölle mukanamme kolme lujaa säkkiä, jotka onneksi löysimme talosta. Vähää ennen neljää me saavuimme kuopalle, jaoimme mahdollisimman tasapuolisesti aarteen jäännökset ja jättäen kuopat täyttämättä läksimme jälleen majalle, jossa jälleen vapauduimme kultaisista kuormistamme, juuri kun aamunsarastuksen ensimmäiset heikot kajastukset valaisivat idän puunlatvoja.

»Olimme nyt aivan lopussa; mutta kiihkeä jännitys kielsi meiltä levon. Kolmen tai neljän tunnin levottoman imen jälkeen me aivan kuin sopimuksesta nousimme tutkimaan aarrettamme.

»Arkku oli ollut täynnä reunojaan myöten, ja me kulutimme koko päivän ja suurimman osan yötä sen sisällyksen tutkimiseen. Mitään järjestystä ei ollut pidetty. Kaikki esineet oli kasattu vain summamutikassa. Järjesteltyämme kaikki huolellisesti havaitsimme omistavamme suuremman omaisuuden kuin aluksi olimme otaksuneetkaan. Rahaa oli yli neljäsataaviisikymmentä tuhatta dollaria — arvioimme rahat niin tarkasti kuin mahdollista ikätaulukkojen mukaan. Hopeata ei ollut kolikkoakaan. Kaikki oli vanhaleimaista kultaa ja hyvin erilaista — Tanskalaista, espanjalaista ja saksalaista rahaa, muutamia englantilaisia guineoita ja joitakuita rahoja, joiden kaltaisia emme olleet milloinkaan aikaisemmin nähneet. Vielä oli muutamia hyvin isoja ja raskaita kolikoita, niin kuluneita, ettemme voineet saada selkoa niiden kirjoituksista. Amerikkalaista rahaa ei ollut. Jalokivien arvoa oli vähän vaikeampi määritellä. Timantteja — muutamat harvinaisen suuria ja hienoja — oli kaikkiaan satakymmenen, eikä yksikään niistä ollut pieni; kahdeksantoista huomattavan kaunista rubiinia; kolmesataakymmenen smaragdia, kaikki hyvin kauniita; kaksikymmentä safiiria ja yksi opaali. Kaikki nämä kivet oli murrettu kehyksistään ja heitetty irralleen arkkuun. Kehykset itse, jotka poimimme muun kullan joukosta, oli vasaralla taottu lyttyyn, ilmeisesti siksi, ettei niitä tunnettaisi. Paitsi kaikkea tätä oli kirstussa suuri joukko kultakoristeita — liki kaksisataa paksua sormusta ja korvarengasta, raskaita ketjuja — kolmekymmentä, jos muistan oikein — kahdeksankymmentäkolme hyvin isoa ja painavaa ristiinnaulitun kuvaa, mahtava kultainen juomamalja, joka oli koristettu runsaasti viiniköynnöksen lehdillä ja bakkanaalisilla kuvilla, kaksi hienosti koristeltua miekankahvaa ja monta muuta pikku esinettä, joita en enää muista. Näiden arvoesineitten paino oli yli kolmensadanviidenkymmenen naulan; ja tähän laskuun en ole ottanut sataayhdeksääkymmentäseitsemää komeata kultakelloa, joista kolmen arvo oli ainakin viisisataa dollaria. Monet niistä olivat hyvin vanhoja ja ajanmittareina arvottomia; sisukset oli ruostuminen enemmän tai vähemmän tärvellyt — mutta kaikki olivat runsaasti timanteilla koristeltuja ja kuoret hyvin arvokkaita. Me arvioimme sinä yönä arkun koko sisällyksen puoleentoista miljoonaan dollariin; ja myöhemmin myytyämme koristeet ja jalokivet (muutamia jätimme omiin tarkoituksiimme) havaitsimme huomattavasti aliarvioineemme aarteen.

Kun vihdoinkin olimme lopettaneet tutkimisemme ja kiihkeä järkytyksemme oli hiukkasen tyyntynyt, niin Legrand, joka huomasi, että minä pakahtuisin kärsimättömyydestä, ellen saisi tietää tämän ihmeellisen arvoituksen ratkaisua, antoi yksityiskohtaisen selityksen kaikista sen yhteydessä olevista seikoista.

»Muistathan», hän sanoi, »sen yön, jona minä ojensin sinulle sen karkean luonnoksen, jonka olin tehnyt koppakuoriaisesta. Muistat kai myöskin, että minä kovin kiihdyin sinun itsepäisyydestäsi, kun väitit, että minun piirrokseni muistutti pääkalloa. Kun aluksi väitit sitä, niin luulin sinun laskevan leikkiä; mutta sittemmin muistin ne omituiset pilkut kuoriaisen selässä ja myönsin itsekseni, että sinun huomautuksessasi oli hiukan perää. Kuitenkin sinun pilkkasi ärsytti minua — sillä pidin itseäni hyvänä piirtäjänä — ja sentähden, kun ojensit pergamenttipalan takaisin, olin vähällä rypistää sen ja heittää tuleen.»

»Paperipalan, tarkoitat kai», huomautin minä.

»Ei, se näytti kovin paperilta, ja siksi minäkin sitä ensin luulin, mutta kun rupesin sille piirtämään, niin havaitsin heti, että se oli palanen hyvin ohutta pergamenttia. Sehän oli aivan likainen, niinkuin kai muistat. No niin, aioin juuri rypistää sen, kun satuin katsahtamaan piirrokseen, jota sinä olit katsonut, ja voitko kuvitella hämmästystäni, kun havaitsin, että tosiaankin pääkallonkuva oli juuri siinä — näytti siltä — samassa paikassa, johon minä olin piirtänyt kuoriaisen. Kotvan aikaa olin liian ällistynyt ajatellakseni järkevästi. Tiesin, että minun piirrokseni oli yksityiskohdissa aivan erilainen kuin tämä — vaikkakin ääriviivoissa oli jotakin samankaltaista. Nopeasti otin kynttilän ja istuuduin huoneen toiseen päähän ja ryhdyin tutkimaan pergamenttia tarkasti. Kääntäessäni sitä näin oman piirrokseni toisella puolella aivan sellaisena kuin olin sen piirtänyt. Ensiksi vain ihmettelin ääriviivojen samankaltaisuutta — ja sitä omituista sattumaa, että minun tietämättäni oli pergamentin toisella puolella — aivan minun piirrokseni takapuolella — ohut kallon kuva ja että tämä pääkallo ei ainoastaan ääriviivojensa, vaan myöskin kokonsa vuoksi niin läheisesti muistutti minun piirrostani. Tämän sattuman omituisuus aivan typersi minut joksikin aikaa; sellainen on tämäntapaisten sattumien tavallinen vaikutus. Ajatus ponnistelee luodakseen yhteyden — syyn ja seurauksen yhteyden — ja kun ei siihen kykene, niin lamautuu hetkiseksi. Mutta kun toivuin tästä huumauksesta, niin minulle vähitellen valkeni seikka, joka vavahdutti mieltäni paljon enemmän kuin tuo sattuma. Rupesin aivan kirkkaasti muistamaan, että pergamentilla ei ollut ollut mitään piirrosta, kun minä tein luonnokseni kuoriaisesta. Rupesin olemaan ihan varma siitä, sillä muistin kääntäneeni ensin toisen puolen, sitten toisen etsiessäni puhtainta kohtaa. Jos siinä olisi silloin ollut pääkallo, niin varmasti olisin sen huomannut. Selvästi tässä oli arvoitus, joka tuntui mahdottomalta ratkaista; mutta jo silloinkin olin näkevinäni välähdyksen, hyvin himmeän, aivojeni kaukaisimmissa ja salaisimmissa kammioissa, kiiltomadon kaltaisen aavistuksen siitä totuudesta, jonka viime yön seikkailu niin loistavasti osoitti todeksi. Nousin heti ja pistettyäni pergamentin varmaan talteen jätin sikseen kaikki enemmät mietiskelyt, kunnes jäisin yksin.

»Kun sinä olit mennyt ja Jupiter nukkunut, rupesin tutkimaan asiaa johdonmukaisesti. Ensiksi muistuttelin tapaa, jolla pergamentti oli tullut haltuuni. Se paikka, josta löysin kuoriaisen, oli manteren rannalla, noin mailin päässä itään saaresta ja vain hiukan yläpuolella nousuvesimerkkiä. Tarttuessani siihen se puraisi minua kovasti sormeen, ja minun täytyi päästää se irti. Jupiter, joka aina harrastaa varovaisuutta, katseli ympärilleen löytääkseen jonkin lehden tai muun senkaltaisen, ennenkuin tarttui hyönteiseen, joka oli lentänyt häntä kohden. Silloin hänen katseensa, samoin kuin minunkin, osui pergamenttiliuskaan, jota minä silloin luulin paperiksi. Se oli hautautuneena hiekkaan, vain kulma pisti esiin. Lähellä samaa paikkaa näin laudankappaleita, jotka ilmeisesti olivat jäännöksiä jonkin laivan pelastusveneestä. Hylky näytti maanneen siinä pitkät ajat, sillä niitä tuskin saattoi tuntea veneen osiksi.

»No niin, Jupiter otti pergamentin, kietoi kuoriaisen siihen ja antoi sen minulle. Pian sen jälkeen me läksimme kotiin ja matkalla tapasimme luutnantti G:n. Näytin hyönteistä hänelle, ja hän pyysi saada sen mukaansa linnoitukseen. Kun suostuin siihen, niin hän muitta mutkitta pisti sen liivintaskuunsa, ilman tuota pergamenttia, jota olin pitänyt kädessäni hänen katsellessaan. Ehkä hän pelkäsi, että minä muuttaisin mieleni, ja arveli parhaaksi ottaa kohta kun sai — ja sinähän tiedät miten innostunut hän on luonnontieteisiin. Silloin lienen tietämättäni pistänyt pergamentin taskuuni.

»Muistathan, etten pöydän luo mentyäni löytänyt paperia tavalliselta paikalta. Katsahdin laatikkoon, enkä löytänyt sielläkään. Etsin taskuistani toivoen löytäväni jonkin vanhan kirjeen, kun pergamentti sattui käteeni. Olen tällä tavoin tarkasti kuvannut, miten se joutui minun haltuuni, sillä olosuhteet tehosivat minuun voimakkaasti.

»Epäilemättä sinä pidät minua haaveilijana, mutta jo silloin olin havainnut eräänlaisen yhteyden näissä asianhaaroissa. Olin yhdistänyt suuren ketjun kaksi rengasta. Merenrannalla oli vene ja lähellä venettä oli pergamentti — ei paperi — johon oli piirretty pääkallon kuva. Tietysti sinä kysyt: 'Missä on yhteys?' Minä vastaan, että pääkallo on yleisesti tunnettu merirosvojen tunnusmerkki. Pääkallolippu vedetään mastoon kaikissa otteluissa.

»Olen sanonut, että tuo palanen oli pergamenttia eikä paperia. Pergamentti on kestävää — melkein kulumatonta. Vähäarvoisia asioita on harvoin kirjoitettu pergamentille, koska pelkkiin piirustamis- tai kirjoitustarkoituksiin se ei ole niin hyvää kuin paperi. Tämä ajatus tuntui viittaavan johonkin tarkoitukseen — tai sanoisinko merkitykseen tuossa pääkallossa. Minulta ei jäänyt myöskään huomaamatta pergamentin muoto. Vaikka sen eräs kulma oli sattumalta rikkoutunut, saattoi helposti nähdä, että sen alkuperäinen muoto oli ollut pitkulainen. Se oli juuri sellainen liuska, jonka saattaa valita jotakin muistiinpanoa varten — jotakin sellaista, joka oli huolellisesti pidettävä tallessa ja kauan muistettava.»

»Mutta», keskeytin minä, »sinähän sanoit, että pääkalloa ei ollut pergamentilla, kun sinä piirsit kuoriaisen. Miten sinä sitten saatoit huomata mitään yhteyttä veneen ja kallon välillä koska tämän jälkimmäisen, niinkuin itse myönsit, on täytynyt tulla pergamentille (Herra yksin tietää miten tai kenen toimesta) sen jälkeen kuin sinä olit piirtänyt kuoriaisen?»

»Niin, siitäpä se koko salaisuus riippuu; vaikka sen salaisuuden ratkaiseminen oli jo niin pitkälle päästyä sangen helppo. Suuntani oli jo aivan selvä, enkä voinut tulla muuta kuin yhteen ratkaisuun. Järkeilin esimerkiksi tähän tapaan: kun piirsin scarabaeuksen, niin pergamentilla ei ilmeisesti ollut mitään kallon kuvaa. Kun olin saanut piirrokseni valmiiksi, niin annoin sen sinulle ja pidin sinua tarkasti silmällä, kunnes palautit sen. Sinä et senvuoksi voinut piirtää kalloa, ja ketään muuta ei ollut läsnä sitä tekemässä. Siis niinkään inhimillisen toiminnan tulos se ei ollut. Ja kuitenkin se oli olemassa.

»Päästyäni tähän tuumiskeluissani koetin muistella ja muistinkin kaikki seikat, jok'ikisen yksityiskohdan, joka oli tapahtunut tuona ajanjaksona. Ilma oli kylmä (totisesti harvinainen ja onnellinen sattuma!) ja uunissa paloi tuli. Minulla oli kävelystä tullut kuuma ja istuin pöydän lähellä. Sinä taas olit vetänyt tuolisi takan viereen. Juuri kun minä panin pergamenttipalasen käteesi, ja sinä aioit ruveta sitä katsomaan, syöksyi Wolf sisään ja hyppäsi sinun olkapäillesi. Vasemmalla kädelläsi sinä hyväilit sitä ja pidit sitä loitolla, kun taas sinun oikea kätesi, jossa pergamentti oli, riippui polviesi välissä aivan lähellä tulta. Hetkisen jo luulin, että tuli tarttuisi siihen, ja olin jo sinua varoittamaisillani, kun sinä, ennen kuin ennätin sanoa mitään, olit vetänyt sen pois ja ruvennut sitä tutkimaan. Kun ajattelin kaikkia näitä seikkoja, en hetkeäkään epäillyt, että kuumuus juuri oli tuonut pergamentille näkyviin tuon kallon. Kai tiedät, että on olemassa kemiallisia valmisteita ja on ollut iät kaiket, joiden avulla voidaan kirjoittaa niin paperille kuin pergamentillekin sillä tavoin, että kirjoitus tulee näkyviin vain kuumuuden avulla. Kuningasveteen liuotettua kobalttisineä, jota miedonnetaan neljä kertaa suuremmalla vesimäärällä, on joskus käytetty; siitä syntyy vihreä muste. Puhdas kobaltti sekoitettuna salpietarihappoon tuottaa punaista mustetta. Nämä värit katoavat jonkin ajan kuluttua, kun esine, jolle ne on kirjoitettu, kylmenee, mutta lämmittämisestä ilmestyvät taas näkyviin.

»Tutkin nyt kalloa hyvin huolellisesti. Sen ääriviivat, jotka olivat lähinnä pergamentin syrjiä, olivat paljon selvempiä kuin muut viivat. Ilmeisesti oli lämmön vaikutus ollut epätäydellinen tai epätasainen. Sytytin heti tulen ja annoin kuumuuden vaikuttaa pergamentin jokaiseen osaan. Aluksi oli ainoa tulos se, että kallon heikot viivat selvenivät; mutta kun jatkoin koetta, tuli siihen nurkkaan, joka oli vastapäätä kallon kuvaa, näkyviin piirros, jota ensin luulin vuoheksi. Tarkempi tutkiminen kuitenkin osoitti, että se tarkoitti vohlaa.»

»Hahhah!» nauroin minä, »totisesti minulla ei ole oikeutta nauraa sinulle — puolitoista miljoonaa dollaria on liian vakava juttu naurunasiaksi — mutta et kai aio liittää kolmatta rengasta ketjuusi — et kai voi keksiä mitään yhteyttä merirosvojen ja vuohen välillä — mitä merirosvoilla on tekemistä vuohien kanssa — nehän kuuluvat maatalouteen.»

»Mutta minähän sanoin, että se ei ollut vuohen kuva.»

»No, vohlan sitten — kai se yksiin vetää.»

»Vetää kyllä, mutta ei kokonaan», sanoi Legrand. »Olet kai kuullut eräästä kapteeni Kiddistä [Vohla on englannin kielellä kid. — Suom.]. Arvelin heti paikalla, että tuo eläimenkuva oli jonkinlainen puumerkki tai hieroglyfinen nimikirjoitus. Sanon nimikirjoitus, koska sen asema pergamentilla viittasi tähän suuntaan. Vastakkaiseen nurkkaan piirretty pääkallo merkitsi samaan tapaan jonkinlaista leimaa tai sinettiä. Mutta olin kovin pahoillani kaiken muun puuttumisesta — ei ollut sanoisinko — koppaa kuviteltuun soittimeeni — tekstiä aiheeseen.»

»Odotit kai, että löytäisit kirjeen tuon leiman ja allekirjoituksen välillä.»

»Jotakin siihen suuntaan, Totta on, että minua suunnattomasti vavisutti aavistus jostakin suuresta onnenpotkauksesta. Vaikea sanoa miksi. Ehkäpä se loppujen lopuksi oli pikemmin pelkkä toive kuin todellinen vakaumus; mutta uskotko, Jupiterin tyhmä hokeminen, että se lutikka oli puhdasta kultaa, vaikutti tavattomasti minun mielikuvitukseeni. Ja sitten tuo sarja sattumia ja yhdenmukaisuuksia — kaikki tämä oli totisesti ihmeellistä. Oletko huomannut, miten pelkkä sattuma oli, että nämä kaikki seikat tapahtuivat sinä ainoana vuodenpäivänä, jona on ollut tarpeeksi kylmä, jotta on tarvinnut sytyttää tulta takkaan, ja että ilman tulta tai koiran leikkimistä juuri sinä hetkenä, jona se hyökkäsi sisään, en ikinä olisi saanut nähdä pääkalloa enkä myöskään päässyt aarteeseen käsiksi?»