"ÄPÄRÄ"
"Äpärä" oli oikea paholainen. Se tunnettiin kautta koko Pohjolan. Monet nimittivät sitä "Lemmon sikiöksi", mutta sen isäntä, Musta Leclair, oli keksinyt sille häpeällisen pilkkanimen "Äpärä". Paholainenhan se oli Musta Leclairkin, ja he yhdessä muodostivat parin. On sananlasku, että kun kaksi pirua kohtaa toisensa, on siitä tuloksena pieni helvetti. Sitä saattoi odottaakin, niin pian kuin "Äpärä" joutui Mustan Leclairin holhottavaksi. Kun he ensi kerran kohtasivat toisensa, oli "Äpärä" vielä penikka, laiha, nälkäinen, ilkeäsilmäinen; sen tervehdyksenä olivat: yritys purra, murina ja äkäiset katseet. Leclairin tapana taas oli kohottaa suden tavoin ylähuultaan, jolloin valkeat, julmat hampaat paljastuivat. Aivan siten hän irvisti välähyttäen silmiään viekkaasti ja tavoittaen kädellään "Äpärää" ja veti sen luokseen vinkuvasta penikkaparvesta. Epäilemättä he olivat selvillä toisistaan, sillä "Äpärän" pikku hampaat painuivat heti Leclairin käteen ja Leclair puristi kylmäverisesti peukalonsa ja etusormensa pennun kurkkuun, ollen vähällä tukehduttaa sen.
"Sacre dame!" kirosi ranskalainen hiljaa pyyhkien verta haavoittuneesta kädestään ja katsellen maahan, missä penikka haukkoi henkeään kieritellen lumessa.
Leclair kääntyi John Hamliniin, joka oli Sixty Milen kauppa-aseman johtaja, ja sanoi: "Siinä on sisua! Mitä tahdotte siitä, monsieur? Häh? Mitä tahdotte? Minä ostan sen. Ostan paikalla!"
Juuri siksi, että tunsi penikkaa kohtaan sammumatonta vihaa, Leclair osti sen ja antoi sille häpeällisen nimen. Viisi vuotta he samoilivat yhdessä Pohjolaa, St. Michaelin ja Yukonin suun seuduilta Pellyn lähteille, vieläpä Peace-joelle, Athabascaan ja Isolle Orjajärvelle saakka. Ja he tulivat niin kuuluisiksi taipumattomasta ilkeydestään, että sellainen maine ei ole koskaan tullut koiran ja ihmisen osaksi.
"Äpärä" ei tuntenut isäänsä — siitä sen nimi — mutta John Hamlin tiesi, että sen isä oli ollut iso harmaa susi. Emä taas, jonka penikka hämärästi muisti, oli muriseva, pureksiva, likainen narttu, vankkaotsainen, leveärintainen, ilkeäsilmäinen, sitkeähenkinen kuin kissa, ja sillä oli ihmeelliset varastelun ja kaikenlaisen pahanteon lahjat. Uskoa sitä, luottaa siihen ei ollut ajateltavissakaan. Varma saattoi olla vain sen kavaluudesta; sen rakkausseikkailut metsässä olivat epäämättömänä todistuksena sen kurittomuudesta. Paljon pahaa ja paljon voimaa oli "Äpärän" vanhemmissa, ja kaiken sen peri penikka, liha heidän lihastaan ja luu heidän luustaan. Ja sitten ilmaantui Musta Leclair, otti armottomaan hoitoonsa penikan, joka juuri oli saanut elämän, ja muokkasi, masensi ja kiusasi sitä, kunnes se oli muuttunut kookkaaksi, vihaiseksi pedoksi, joka osasi juonitella ja aivan puhisi vihasta, — pedoksi, joka synkkänä ja kavalana muistutti paholaista. Kelpo isännän luona olisi "Äpärästä" kasvanut tavallinen työhön pystyvä vetokoira. Mutta sitä kohtasi kova onni. Leclair vain kehitti sen luontaisia pahoja vaistoja. "Äpärän" ja Leclairin tarina on kertomus sodasta, viisivuotisesta, ankarasta ja säälimättömästä sodasta, jota heidän ensimmäinen kohtaamisensa jo saattoi odottamaan. Alusta alkaen oli syy Leclairin, sillä hän vihasi tietoisesti ja ymmärryksellä, kun taas tuo pitkäkoipinen, kömpelö penikka vihasi sokeasti, vaistomaisesti ja umpimähkään. Alussa ei kohtelussa ollut tuota äärimmäistä, pirullista julmuutta — se tuli käytäntöön vasta myöhemmin — ainoastaan lyönnit ja petomainen raakuus. Sellaisen kohtelun seurauksia oli "Äpärän" revitty toinen korva. Vahingoittuneet lihakset eivät koskaan kasvaneet entiselleen, vaan korva riippui senjälkeen kuin riepu muistuttaen koiralle sen rääkkääjää. Eikä se muutenkaan unohtanut… Kun se vielä oli keskenkasvuinen, kapinoi se typerästi ja aina onnistumatta; mutta se kumminkin yhä pureskeli, koska se kuului sen luontoon. Vaikka se vinkui tuskasta piiskan- tai nuijaniskujen sadellessa, se kumminkin lopulta päätyi murinaan, joka ilmaisi uhkaa, kostonhalua ja koko sen sielussa piilevää katkeruutta, ja sai siitä joka kerta palkakseen lisätyn määrän potkuja ja lyöntejä. Mutta se oli elinvoimainen niinkuin äitinsäkin. Hengiltä ei sitä saanut millään. Se viihtyi kurjuudessaan, vahvistui nälissään ja kehitti tuossa kauheassa olemassaolon taistelussa itselleen erinomaisen ymmärryksen. Siinä yhtyi äidin kavaluus ja viha isän villiin rohkeuteen.
Kenties isältään se oli perinyt senkin tavan, ettei se koskaan valittanut. Se lakkasi vinkumasta sitä mukaa kuin sen jalat varttuivat; se kasvoi synkäksi ja vaiteliaaksi, nopeaksi ja äkilliseksi hyökkäyksissään. Solvauksiin se vastasi murinalla, lyönteihin puraisulla, ja välillä se irvisteli kuvaamattoman vihaisesti. Mutta milloinkaan, minkäänlaisilla kidutuksilla ei Leclair enää saanut sitä ulvomaan tuskasta tai pelosta. Sellainen itsepäisyys vain yllytti Leclairin kiukkua ja saattoi hänet turvautumaan häijyimpään julmuuteensa.
Kun Leclair antoi joka koiralle kalan kullekin, mutta "Äpärälle" vain puolet, ryösti se toisilta koirilta niiden ruoan. Se anasti ruokatavaroita varastopaikoista ja teki itsensä syypääksi tuhansiin varkaankepposiin, kunnes siitä tuli kaikkien koirien ja koiranomistajaan kauhu. Kun Leclair löi "Äpärää" ja silitteli Babettea, joka veti puolta huonommin, kaatoi "Äpärä" sen lumeen ja raateli niin sen takajalan, että Leclairin täytyi lopettaa eläinparka. Verisissä otteluissa toisten vetokoirain kanssa "Äpärä" voitti aina ja pakotti toiset kuuliaisuuteen asettuen niiden lainlaatijaksi kaikissa elämän kohdissa ja valvoen tarkkaan, että sen säätämiä lakeja noudatettiin.
Viiteen vuoteen se vain kerran kuuli ystävällisen sanan ja tunsi lempeän kädensilityksen, ja siksi se ei tätäkään ymmärtänyt. Se teki villin hyppäyksen ja puraisi. Lempeästi puhutellut ja silittänyt oli sitä Sunrisen lähetyssaarnaaja, joka vastatulleena ei tuntenut seudun tapoja; mutta senjälkeen ei hän puoleen vuoteen voinut kirjoittaa kirjeitä Valtoihin omaisilleen, ja Mc Questionin haavuri oli noudettava jäitse kahdensadan mailin päästä pelastamaan häntä verenmyrkytykseltä.
Sekä ihmiset että koirat katsoivat karsaasti "Äpärään", kun se osui heidän tielleen leiripaikoissa tai kauppa-asemilla. Ihmiset tervehdykseksi kohottivat jalkansa potkuun, koirat pörhistivät karvojaan ja näyttivät hampaitaan. Kerran joku potkaisi sitä jalallaan, mutta silloin "Äpärä" nopealla sudenotteella sulki leukapielensä kuin rautapuristimen kurittajansa pohkeen ympäri ja puri luuhun asti. Mies olisi tappanut koiran, jollei Musta Leclair olisi astunut väliin pahaenteisesti välähdyttäen silmiään ja paljastaen metsästyspuukkonsa. Tappaako "Äpärän?"… Sacre dame! Sen huvin Leclair tahtoi säästää itselleen. Joskus tuonnempana hän tekisi sen itse, tai sitten… No, ken tietää mitä tapahtuu. Joka tapauksessa se asia tulee kerran ratkaistuksi…
Isännästä ja koirasta oli tullut arvoitus toinen toiselleen. Jommankumman hengähdyskin oli uhka ja taisteluhaaste toiselle. Viha sitoi heidät lähemmin yhteen kuin rakkaus konsanaan olisi voinut. Leclair odotti päivää, jolloin hän saa "Äpärän" lopulta lannistumaan ja se vinkuen ryömii hänen jalkoihinsa. Ja "Äpärä"… Leclair tiesi, mitä koiralla oli mielessä ja oli sen usein lukenut tämän katseesta. Niin selvästi lukenut, että kun "Äpärä" sattui olemaan hänen selkänsä takana, hän tuontuostakin kääntyi katsomaan.
Toiset miehet kummastelivat, kun Leclair kieltäytyi ottamasta vastaan suuria summia, joita hänelle tarjottiin koirasta.
"Joka tapauksessahan te sen kerran otatte hengiltä ja jäätte silloin rahoitta ja koiratta", huomautti hänelle John Hamlin kerran, kun "Äpärä" Leclairin potkun jälkeen haukkoi ilmaa lumessa eikä kukaan voinut sanoa, olivatko sen kylkiluut vielä eheät, mutta ei myöskään tohtinut mennä lähemmäksi katsomaan.
"Se on minun asiani", vastasi Leclair kuivasti.
Ihmiset olivat ymmällä siitäkin, ettei "Äpärä" karannut. He eivät voineet käsittää sitä. Mutta Leclair ymmärsi. Hän oli elänyt kauan vapaudessa oman mielensä mukaan ja oppinut tajuamaan tuulen ja myrskyn ääniä, yön huokauksia, aamuruskon kuisketta ja päivän voimakkaita säveliä. Hän ikäänkuin kuuli ruohon kasvavan, mehun nousevan puihin ja silmikoiden aukeilevan. Hän tajusi elävien olentojen sanatonta puhetta: ansaan joutuneen kaniinin, synkän korpin, joka viuhtoi ilmaa siivillään, pöllön, joka kömpelösti lensi kuunvalossa, suden, joka hiipi harmaana varjona hämärän ja pimeän rajamailla. Hänelle "Äpärä" puhui täysin ymmärrettävää ja selvää kieltä. Hän käsitti hyvin, miks'ei "Äpärä" juossut tiehensä, ja se sai hänet tuontuostakin katsahtamaan yli olkansa.
"Äpärä" oli kamala nähdä, kun se raivostui, ja useamman kerran se oli hyökännyt Leclairin kimppuun tavoittaen häntä kurkusta, mutta aina se oli väristen kaatunut lumeen koirapiiskan varresta saamansa iskun huumaamana. Siitä se oppi odottamaan aikaansa. Kun se oli saavuttanut nuoruutensa täyden voiman ja kukoistuksen, tuntui siitä, että sen aika oli tullut. Sen rinta oli leveä, lihakset voimakkaat, kasvu tavallista kookkaampi, ja karvat kaulassa päästä lapaan asti olivat aina pystyssä: se oli puhdasverisen suden näköinen. Leclair nukkui peitteisiinsä kietoutuneena, kun "Äpärä" arveli sopivan ajan tulleen. Se hiipi hiljaa lähemmäksi, pää painettuna maahan ja eheä korva koholla, astuen äänettömästi kuin kissa. Se hengitti hiljaa, hyvin hiljaa ja kohottamatta päätään, kunnes se oli aivan isäntänsä vieressä. Siinä se pysähtyi ja katsahti paljaaseen häränkaulaan, joka oli päivettynyt ja kyhmyinen ja jossa tuntui nukkuvan tasainen ja syvä hengitys.
Tuo näky sai kuolan valumaan sen suusta: sillä hetkellä se muisti viallisen korvansa, lukemattomat lyönnit ja kärsimänsä kamalat vääryydet ja hyökkäsi ääntä päästämättä nukkuvan kimppuun.
Leclair heräsi tuntien kipua kurkussaan, johon koira oli iskenyt hampaansa, ja aivan kuin peto hän itsekin silmänräpäyksessä ymmärsi ja tajusi kaikki. Molemmin käsin hän tarttui "Apärän" kurkkuun ja kierittelihe peitteittensä alta vapaaksi heittäytyen koko painollaan koiran päälle. Mutta "Apärän" tuhannet esivanhemmatkaan eivät turhaan olleet riippuneet lukemattomien peurojen ja hirvien kurkussa ja kaataneet niitä maahan; näiden esivanhempain viisaus oli periytynyt sille. Kun Leclair koko ruumiinsa painolla heittäytyi sen päälle, kohotti se takajalkansa ja alkoi kynsiä vastustajansa rintaa ja vatsaa repien ja raastaen nahkaa ja lihaa. Ja kun se tunsi, että sen päällä lepäävän ruumis vavahti ja kohoutui, alkoi se nykiä ja raadella miehen kurkkua. Sen vetokumppanit ympäröivät heidät muristen, ja läähättävä, heikkenevä koira tunsi, että ne odottivat vain tilaisuutta saada repiä vihatun kumppaninsa. Mutta niistä ei nyt ollut kysymys, vaan miehestä, tuosta miehestä, joka puristi sitä, ja se potki ja kiemurteli niin kauan kuin sillä riitti voimia. Mutta Leclair likisti sitä molemmin käsin kurkusta, niin että sen hengitys salpautui, silmät pullistuivat ulos kuopistaan ja kävivät lasimaisiksi leukaperäin vähitellen hellittäessä otettaan, ja mustunut, turvonnut kieli tunkeutui sen suusta.
"Äh! Kas noin, senkin saatana", mutisi Leclair, kurkusta pursuavan veren tukkiessa hänen suunsa ja kitalakensa, ja heitti tajuttoman koiran luotaan.
Sitten Leclair kiroillen karkoitti toiset koirat, jotka aikoivat karata "Äpärän" kimppuun. Koirat hieman levittivät piiriään, mutta ajattelemattakaan asettua makuulle ne virkkuina istuivat takajaloillaan nuoleskellen suupieliään pörhössä karvoin.
"Äpärä" tointui pian isäntänsä äänen kuultuaan ja yritti nousta pystyyn heikoille, horjuville jaloilleen.
"Ähä, sinä lemmon sikiö", syljeskeli Leclair. "Vielä minä sinut opetan!
Nujerran sinut, pirulaisen!"
Ilma, joka yht'äkkiä tulvahti "Äpärän" keuhkoihin, vaikutti siihen kuin viini, ja se syöksähti äkkiarvaamatta kohti isäntänsä kasvoja, mutta osui harhaan, ja sen hampaat louskahtivat yhteen metallimaisesti. Molemmat kierittelivät lumessa Leclairin vimmatusti takoessa nyrkillään. Sitten he hellittivät otteensa ja jouduttuaan täten vastatusten ahdistivat toisiaan milloin edeten milloin peräytyen. Leclair olisi voinut turvautua veitseen. Pyssy oli aivan hänen jalkojensa luona. Mutta hänessä oli herännyt raivoava peto. Hän tahtoi tavoittaa vihollisensa käsin — tai hampain. "Äpärä" yritti hypätä syrjään, mutta Leclair kaatoi sen nyrkiniskulla ja puri hampaansa luuhun saakka koiran lapaan.
Se oli alkuaikojen näytelmä alkuaikaisessa ympäristössä, sellainen, jommoisia saattoi tarjoutua nähtäväksi maailman ollessa vielä nuori ja kesytön. Aukio synkässä korvessa, rengas irvisteleviä susikoiria ympärillä ja keskellä kaksi petoa villissä tappelussa, muristen ja purren, vihan vimmassa, läähättäen, puhisten, singoten kirouksia jännittäen voimansa mielettöminä vihasta ja tappamisen halusta, repien, tempoen ja raastaen luonnonvoimien hillittömyydellä.
Mutta Leclairin onnistui iskeä nyrkillään "Äpärää" korvanjuureen, jolloin koira kaatui ja menetti hetkeksi tajuntansa. Silloin mies hyppäsi molemmin jaloin sen päälle ja alkoi tallata sitä kaikin voimin aivan kuin survoakseen sen maan sisään. Mutta katkaistuaan sen molemmat takajalat Leclair taukosi hengähtääkseen.
"Aaa! Aaa!" kiljui hän kykenemättä puhumaan inhimillisiä sanoja ja puiden nyrkkiään, kun kurkusta ei enää lähtenyt ääntä.
Mutta "Äpärä" ei antautunut. Se virui avuttomana ja voimattomana maassa, mutta sen ylähuuli kohousi heikosti kuin murinaan, jota ei se kumminkaan saanut kuuluviin. Leclair potkaisi sitä, ja koiran heikot leukaperät pureutuivat hänen jalkaansa, mutta hampaat eivät voineet tunkeutua läpi nahan.
Silloin Leclair sieppasi piiskan ja pieksi koiran miltei riekaleiksi kiljuen joka lyönnillä:
"Kyllä minä sinut nyt saan talttumaan! Jumal'avita! Nyt minä sinut masennan!"
Lopulta hän väsyneenä, pyörtymäisillään verenvuodosta horjahti ja kaatui uhrinsa viereen; mutta kun susikoirat tulivat lähemmäksi nauttiakseen kostostaan, käytti hän tajuntansa viimeistä valonvälähdystä peittääkseen omalla ruumiillaan "Äpärän" niiden hampailta.
Tämä tapahtui Sunrisen tienoilla, ja lähetyssaarnaaja, joka muutamia tunteja myöhemmin aukaisi ovensa kolkuttavalle Leclairille, ihmetteli, miksi "Äpärää" ei ollut valjakossa. Vähemmän ei häntä ihmetyttänyt, kun Leclair kohottaen rekipeitteitä otti "Äpärän" syliinsä kompastuen itse kynnykseen. Sattui niin, että Mc Questionin haavuri, jolla oli ollut asioita lähitienoilla, istui siinä vieraana ja ryhtyi yhdessä lähetyssaarnaajan kanssa lääkitsemään Leclairia.
"Merci, non", esteli tämä. "Ensin koira. Kuoleeko? Non. Ei kelpaa.
Sillä minun on se ensin kesytettävä. Siksi ei se saa vielä kuolla."
Haavuri väitti omituiseksi sattumaksi, lähetyssaarnaaja Jumalan ihmetyöksi, että Leclair jäi eloon. Niin heikontunut hän oli, että sai keväällä kuumeen ja kävi uudelleen vuoteeseen. "Äpärän" laita oli ollut vielä huonommin, mutta sen elinvoima voitti kaikki: takajalkojen luut kasvoivat yhteen, ja sisäelimet asettuivat paikoilleen niiden muutamien viikkojen kuluessa, jotka se makasi kääreissään lattialla. Kun Leclair vihdoin toipuvana, vaikkakin laihana ja heikkona, alkoi lämmitellä auringonpaisteessa majan ovella, oli "Äpärä" jo taas saavuttanut käskijäasemansa koiralaumassa ja taivuttanut kuuliaisuuteen ei ainoastaan vetokumppaninsa vaan lähetyssaarnaajankin koirat.
Koiran ainoakaan lihas, ainoakaan karva ei värähtänyt, kun Leclair ensi kerran lähetyssaarnaajan tukemana astui ulos majasta ja hitaasti, äärettömän varovasti istahti kolmijalkaiselle jakkaralle.
"Bon", sanoi hän. "Bon. Miten ihana auringonpaiste!" Ja hän kurotti laihtuneet kätensä aivan kuin kylpeäkseen lämpimässä ilmassa.
Sitten hänen katseensa osui koiraan, ja entinen tuli tuikahti hänen silmistään. Hän kosketti kevyesti lähetyssaarnaajan kättä.
"Mon père, se on oikea paholainen tuo 'Äpärä'! Haetteko pistoolini, jotta voin rauhassa lämmitellä auringossa."
Sen jälkeen hän useampina päivinä istuskeli auringonpaisteessa majan edustalla. Hän ei uinahtanut hetkeksikään, ja pistooli oli koko ajan hänen polvellaan. Ja "Äpärä" tottui joka päivä ensimmäiseksi työkseen katsomaan, oliko ase tavallisella paikallaan. Tultuaan siitä vakuutetuksi se hiukan kohotti ylähuultaan merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja Leclair väänsi huulensa yhtäläiseen irvistykseen. Kerran lähetyssaarnaaja huomasi tuon merkkikielen.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Olen valmis uskomaan, että tuo peto ymmärtää…"
Leclair naurahti hiljaa: "Kuulkaahan, mon père, se ymmärtää varmasti mitä nyt sanon."
Aivan kuin puhutun vahvikkeeksi "Äpärä" tuskin huomattavasti liikautti tervettä korvaansa tarkaten ääniä.
"Minä sanon: tapan!"
"Äpärä" päästi kumeaa murinan; sen kaulakarvat pörhistyivät ja kaikki lihakset jännittyivät odotuksesta.
"Nyt kohotan aseen, kas näin."
Sanoja seurasi teko, ja hän suuntasi pistoolinsa "Äpärää" kohti.
Koira oli yhdeltä hyppäyksellä livahtanut näkyvistä majannurkkauksen taa.
"Hyvä Jumala!" hoki lähetyssaarnaaja hokemistaan.
Leclair hymyili ylpeästi.
"Mutta miks'ei se karkaa luotanne?"
Ranskalainen kohautti olkapäitään, jolla liikkeellä hänen maanmiehensä ilmaisevat mitä tahansa, alkaen täydellisestä tietämättömyydestä kaikenpuoliseen ymmärtämiseen asti.
"Ja miksi te ette tapa sitä?"
Taas olkapäiden kohautus.
"Mon père", vastasi Leclair lyhyen äänettömyyden jälkeen, "se hetki ei ole vielä tullut. Ilmetty paholainen tuo koira on. Ja kerran minä sen vielä runnon pieniksi paloiksi… Äh! Kerran vielä teen sen… Bon!"
Koitti päivä, jolloin Leclair kokosi koiransa ja läksi veneellä Forty Milen tienoille ja siitä Porcupinen asemalle, missä hän rupesi kultayhtiön palvelukseen ja vietti tiedusteluretkillä suurimman osan vuotta. Sitten hän souti ja sauvoi itsensä Koyokukia ylös autioksi jääneeseen Artic Cityyn asti ja palasi ajelehtien leiriltä leirille alas Yukonjokea. Näinä pitkinä kuukausina "Äpärä" sai perusteellisen kurituksen. Se sai kestää monet kidutukset, nälän, janon, tulen ja — pahimman kaikista — musiikin kidutuksen.
Kuten kaikki heimolaisensa vihasi sekin musiikkia. Se aiheutti sille äärimmäistä tuskaa, repi siitä hermon hermolta ja hajoitti sen olemuksen kaikki säikeet. Musiikkia kuullessaan se ulvoi pitkäveteisesti kuten sudet ulvovat katsellessaan tähtiä pakkasyönä. Se ei voinut olla ulvomatta. Se oli sen ainoa heikkous taistelussa ihmistä vastaan, ja se häpesi sitä. Leclair puolestaan rakasti intohimoisesti musiikkia, aivan yhtä paljon kuin väkeviä juomiakin. Ja kun hän tunsi tarvetta keventää sydäntään, turvautui hän jompaankumpaan näistä keinoista, useimmiten molempiin. Kun hänen humaltuneissa aivoissaan kajahtivat laulamattomat laulut ja hänen luonteensa pirullinen puoli havahtui, kevensi hän mieltään kiusaamalla "Äpärää".
"Ryhdymme hiukan harjoittamaan musiikkia", puheli hän. "Häh, mitä arvelet siitä, 'Äpärä'?"
Hänellä oli vain vanha, kulunut hanuri, jota hän säilytti kuin aarretta ja paikkaili kärsivällisesti. Parempaa ei mistään saanut ostaa rahallakaan, ja siitä hän loihti kummallisia, haaveellisia säveliä, joita kukaan ei ollut koskaan kuullut. Silloin "Äpärä" purren hampaansa yhteen peräytyi äänettömästi, tuuma tuumalta huoneen kaukaisimpaan soppeen. Mutta lakkaamatta soittaen, paksu keppi kainalossa Leclair seurasi sitä askel askeleelta, kunnes se ei enää voinut peräytyä kauemmaksi.
Alussa "Äpärä" lyyhistyi kokoon aivan seinäviereen; mutta musiikin yhä lähestyessä sen oli pakko nousta takajaloilleen, selkä kuin hirsiseinään kiinnikasvaneena, etukäpälillään hosuen ikäänkuin työntääkseen ääniä loitommalle itsestään. Leukojaan se ei vielä aukaissut, mutta sen ruumista karsivat vavahdukset, kummalliset nykäykset ja puistatukset, ja lopuksi se vapisi koko ruumiiltaan ja kiemurteli mykän tuskan valtaamana. Mutta kun se ei enää voinut hallita itseään, avautuivat sen leukaperät suonenvetoisesti ja sen kurkusta puristui ääniä, niin matalia, ettei niitä ihmiskorva voinut tajuta. Sitten se levittäen sieraimensa, pullistaen ulos silmänsä, pörhistäen jok'ainoan karvan voimattomasta vihasta päästi kuuluviin pitkäveteisen sudenulvonnan. Alussa ääni aaltomaisesti nousi muuttuen läpitunkevaksi parkaisuksi, sitten se vähitellen vaipui katkeraksi valitukseksi; sitten se uudelleen kohosi, ja niin oktaavi oktaavilta: särkyneen sydämen tuskanhuuto ja sen jäljestä loppumaton murhe ja epätoivo, heiketen, kuollen, viimein katketen kokonaan.
Koira kärsi kaikki helvetin tuskat. Ja pirullisella terävyydellä Leclair ikäänkuin arvasi koiran jokaisen hermon kätköt, tunnusteli sydämen kaikki kielet saadakseen niistä ilmi viimeiseen tippaan asti kaiken murheen ja pakottaakseen sen purkautumaan pitkäveteisenä ulvontana, vapisevina ja nyyhkyttävinä sävelinä. Se oli hirveätä, kammottavaa kidutusta, ja sen jälkeen "Äpärä" oli päiväkaudet hermostunut säpsähtäen jokaista ääntä, säikkyen omaa varjoaankin, mutta yhtä äkäisesti kurittaen kumppaneitansa. Herpaantumisen oireita ei siinä voinut huomata. Päinvastoin se muuttui vaiteliaammaksi ja synkemmäksi, odotteli toivomaansa tilaisuutta niin kärsimättömästi, että se alkoi kummastuttaa ja painostaa itse Leclairiakin. Koira makasi tuntikaudet liikkumattomana tulen ääressä luomatta silmiään Leclairista ja ilmaisten tuolla katseellaan kaiken vihansa katkeruuden.
Silloin mies usein tunsi törmänneensä elämän ytimeen — tuohon kukistumattomaan voimaan, joka salaman tavoin sinkauttaa kotkan alas taivaanlaelta, joka ohjaa suuret harmaat hanhet milloin pohjolaan, milloin etelän maille, joka ajaa kutevan lohen tuhansien mailien taa Yukon-joen pyörteiden halki. Sellaisina hetkinä hänkin tunsi puolestaan tarvetta ilmaista lannistumatonta luontoaan valmistamalla itselleen huimat pidot väkijuomien, villin musiikin ja "Äpärän" avulla, jolla tavoin hän tahtoi näyttää voimansa koko maailman kasvojen edessä ja heittää taisteluhaasteen koko olevaisuudelle, menneisyydelle ja tulevaisuudelle.
"Tämä se jotakin on", päätteli hän, kiskoessaan hanurista säveliä, jotka koskettivat "Äpärän" sielun salaisia kieliä saaden kuuluviin pitkäveteisen, kiukkuisen ulvonnan. "Minä liikutan vain kättäni näin ja näin… Hupaista! Saakurin hupaista! Papit laulavat, akat rukoilevat, miehet kiroilevat, linnut piipittävät, 'Äpärä' ulvoo, ja kaikki se on yhtä ja samaa. Haha!"
Isä Gauthier, kunnianarvoisa sielunpaimen, alkoi kerran neuvoa häntä peloitellen monien sielunsa kadottaneiden esimerkillä. Mutta sitä hän ei tehnyt toistamiseen.
"Kenties on niin, mon père", kuului vastaus, "mutta helvetinkin minä läpäisen ryskeellä ja pauhulla kuten hukanputki palavan rovion… Vai mitä, mon père!"
Mutta kun kaikella maailmassa on loppunsa, niin hyvällä kuin pahallakin, tuli Mustasta Leclairistakin loppu. Kesällä matalanveden aikana hän ruuhessaan, seipäällä avittaen, meloi Mc Dougallista Sunriseen. Lähti Mc Dougallista Timothy Brownin keralla ja saapui Sunriseen yksinään. Sitten tuli tunnetuksi, että he ennen lähtöään olivat riitaantuneet. "Lizzie", kymmentonninen vanha rataslaivarähjä, joka oli lähtenyt vuorokautta myöhemmin kuin Leclair, saapui perille kolme päivää ennen häntä. Ja kun Leclair vihdoin ilmestyi, oli hän saanut olkapäänsä puhki kuulasta ja alkoi kertoa jotakin väijytyksestä ja murhamiehistä.
Sunrisessa oli sillävälin keksitty kultasuoni ja tapahtunut suuria muutoksia. Seudulle tulvi sadoittain kullanetsijöitä, paloviinaa ja puolitusinaa huijareita; ja lähetyssaarnaaja näki vuosikausien uurastuksensa intiaaniparkojen auttamiseksi rauenneen tyhjiin. Kun intiaaninaiset rupesivat keittämään papuja ja pitämään vireillä tulta naimattomille kullanetsijöille ja miehet vaihtamaan lämpimiä turkiksiaan mustiin pulloihin ja rikkinäisiin kelloihin, kävi pappi vuoteeseen, sanoi muutaman kerran: "Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" ja lähti toiseen maailmaan karkeatekoisessa pitkulaisessa arkussa. Senjälkeen huijarit siirsivät ruletin ja pelipöydät lähetystalolle, mistä rahojen helinä ja lasien kilinä alkoi kuulua päivät ja yöt läpeensä. Timothy Brown oli ollut suosittu mies tässä Pohjolan seikkailijain piirissä. Yksi vika vain oli hänellä ollut: kiivas luonto ja osuva nyrkki; mutta nuo pikkuseikat korjasi hänen hyvä sydämensä ja anteeksiantavaisuutensa. Leclairin vikoja taas ei hyvittänyt mikään vastapaino. Hän oli "musta", siitä olivat todistuksena hänen monet tekonsa, joita ei kukaan unohtanut, mistä syystä häntä vihattiinkin yhtä paljon kuin Brownia rakastettiin. Siksipä miehet, jotka sattuivat olemaan Sunrisessa, sitoivat hänen olkapäähänsä puhdistavan kääreen ja veivät hänet Lynch-oikeuden eteen.
Asia oli vallan selvä. Hän oli riitaantunut Timothy Brownin kanssa Mc Dougallissa. Timothy Brownin keralla hän oli sieltä lähtenyt, mutta saapunut Sunriseen ilman häntä. Katsoen hänen entisiin tepposiinsa tulivat kaikki samaan johtopäätökseen, että hän oli tappanut Timothy Brownin. Leclair puolestaan myöntäen kaikki edellämainitut tosiseikat kielsi johtopäätöksen oikeuden, antaen toisen selityksen. Kaksikymmentä mailia Sunrisesta olivat hän ja Timothy Brown sauvoneet venettään kallionkuvetta pitkin. Rannalta kajahti kaksi pyssynlaukausta. Timothy Brown putosi veneestä jättäen punaisia läikkiä vedenpinnalle. Sitten häntä ei enää näkynyt. Mutta Leclair itse kaatui veneen pohjalle olkapää puhkaistuna. Hän makasi hiljaa katsellen rannalle. Jonkun ajan kuluttua kaksi intiaania pisti päänsä näkyviin pensaikosta. He tulivat veden rajaan laahaten perässään koivunkuoresta tehtyä ruuhta. Tuskin he olivat saaneet sen vesille, kun Leclair laukaisi pyssynsä. Hän osasi toiseen heistä, joka kierehti veteen samoin kuin Timothy Brown. Toinen jäi veneen pohjalle, ja sitten niin ruuhi kuin venekin kulkivat valtoiminaan virran mukana. Virta vei heidät saaren luo, missä joki haaraantuu; ruuhi kulki saaren toista rantaa, vene toista. Ruuhta hän ei sen koommin nähnyt, vaan souti itse Sunriseen. Mutta päättäen siitä, kuinka intiaani oli hypähtänyt ruuhessa, hän arveli haavoittaneensa häntä.
Selitystä pidettiin epätyydyttävänä. Hänelle annettiin kymmentuntinen odotusaika, jolla välin "Lizzie" lähti tiedustelemaan asiaa. Kymmenen tunnin kuluttua se tulla porhalsi takaisin Sunriseen. Tiedustelut olivat olleet turhia. Mitään Leclairin puheille myönteisiä seikkoja ei ollut havaittu. Hänen käskettiin tehdä testamenttinsa, sillä Sunrisessa oli Leclairin nimissä valtaus, arvoltaan viisikymmentätuhatta dollaria. Ja nuo ihmiset eivät ainoastaan laatineet lakeja, vaan noudattivatkin niitä.
Leclair kohautti olkapäitään.
"Pyydän vain yhtä", lausui hän, "pientä… kuinka te sitä sanottekaan?… pientä suosionosoitusta. Viisikymmentätuhatta dollariani lahjoitan kirkolle ja koirahylkyni 'Äpärän', paholaiselle."
"Mikä on siis pyyntöni?"
"Että ensin hirtätte koirani ja sitten minut. Sopiiko? Mitä sanotte?"
Kävihän se laatuun; sovittiin siis, että "Lemmon sikiö" kulkisi isäntänsä edellä viimeiselle pysähdyspaikalle, ja oikeuden istuin siirrettiin joen rannalle, missä kasvoi yksinäinen mahtava honka. Järvi-Charley teki silmukan nuoraan, heitti sen Leclairin pään yli ja kiinnitti asianmukaisesti kaulaan. Kädet sidottiin selän taa ja Leclair autettiin seisomaan tyhjälle korppulaatikolle. Sitten köyden vapaa pää heitettiin oksan yli, vedettiin kireämmälle ja kiinnitettiin lujasti. Tarvitsi enää vain työntää korppulaatikko alta pois, niin Leclair olisi riippunut ilmassa.
"No, nyt koira!" sanoi Webster Shaw, joka väliaikoina toimi kaivosinsinöörinä. "Järvi-Charley, sinun asiasi on panna sille naru kaulaan."
Leclair virnisteli. Järvi-Charley pani uuden mällin suuhunsa, teki toisen silmukan ja alkoi kiirehtimättä vanutella nuoraa kädessään. Kerran tai kahdesti hän keskeytti työnsä ajaakseen kasvoiltaan liian tunkeileviksi käyneitä sääskiä. Kaikki huitoivat pois sääskiä paitsi Leclair, jonka pään ympärille niitä oli kerääntynyt kokonainen pilvi. Yksinpä "Äpäräkin" loikoessaan pitkänään maassa karkoitti etukäpälillään noita kiusanhenkiä silmistään ja suupielistään.
Mutta Charleyn odottaessa, että koira kohottaisi päätään, kuului hiljaisen ilman halki heikko ääni ja näyttäytyi ihminen, joka käsiään heiluttaen juoksi heitä kohden Sunrisesta päin. Se oli kauppa-asiamies.
"Minulla on teille asiaa, pojat!" lausui hän hengästyneenä saavuttuaan heidän luokseen. — "Äsken juuri tulivat pikku Sandy ja Bernadotte", selitti hän saatuaan henkäistyksi. "Laskivat alempana rantaan tultuaan oikoteitä tänne. Muassaan toivat Majavan. Olivat löytäneet hänet ruuhesta saaren takaa, hänessä on kaksi kuulaa. Toinen intiaani oli ollut Klok-Kut, joka puukotti akkaansa ja pakeni."
"Kas niin. Enkö sitä sanonut?" huusi Leclair riemuiten. "Juuri hän!
Minä tiedän. Puhuin totta."
"Pitää opettaa noita kirotuita siwasheja", sanoi Webster Shaw. "Ne ovat lihonneet ja käyneet hävyttömiksi; pois niiltä on saatava kapinahalu. Lähtekää, pojat, otamme ja hirtämme Majavan toisille varoitukseksi. Siinä ohjelmamme! Mennään kuulemaan, mitä hänellä on sanottavaa puolustuksekseen."
"Hei, m'sieur", huusi Leclair, kun joukko hämärissä alkoi liikkua
Sunrisea kohti. "Tekeehän minunkin mieleni katsomaan näytelmää!"
"Ole huoletta, päästämme sinut irti palattuamme", huusi Webster Shaw olkansa yli. "Sill'aikaa ajattele pahoja tekojasi ja Salliman teitä. Se on sinulle hyödyksi, ja saat olla siitä kiitollinen."
Niinkuin kaikki uhkaaviin tilanteisiin tottuneet ovat terveitä hermoiltaan ja kärsivällisiä, niin osasi Leclairkin odottaa, toisin sanoen hän mukautui asemaansa. Ruumiillista rauhaa hän ei voinut tuntea, sillä kireälle tiukattu köysi pakotti hänet seisomaan aivan suorana. Jalkalihaksien vähänkin herpaantuessa likistyi teräväreunainen nuora hänen kaulaansa. Ruumiin jännitys aikaansai ankaria kipuja haavoittuneessa olassa. Alahuulensa hän työnsi eteenpäin ja suuntasi hengityksensä ylöspäin kasvojaan kohti varjellakseen silmiään sääskiltä. Mutta sittenkin oli hänen asemassaan hyviä puolia. Henkensä pelastuksen vuoksihan jo saattoi jotain kärsiä; sääli vain, ettei päässyt näkemään Majavan hirttämistä.
Näissä ajatuksissa hän askarteli, kunnes hänen katseensa sattumalta osui "Äpärään", joka makasi pitkänään maassa, pää käpälien välissä. Silloin Leclairin mietteet haihtuivat. Hän alkoi pitää tarkoin silmällä koiraa koettaen arvailla, nukkuiko se vai oliko valveilla. "Äpärän" kupeet nousivat ja laskivat tasaisesti, mutta Leclairista tuntui, kuin sen hengitys olisi käynyt hiukkasen nopeammaksi; hän tunsi nyt sen odotuksen ja jännityksen, mikä täytti koiran olemuksen ja oli täydellisen unen vastakohtana. Hän olisi ollut valmis antamaan koko löytönsä Sunrisessa varmuudesta, että koira nukkui, ja kerran, kun joku hänen jäsenensä naksahti, hän katsahti hätäisesti ja levottomasti "Äpärään" nähdäkseen liikahtiko se. Sillä kertaa se ei vielä liikkunut, mutta hetken päästä se nousi hitaasti ja laiskasti, venytellen ja katsahtaen tarkkaavasti ympärilleen.
"Sacre dame!" kirosi Leclair puoliääneen.
Päästyään varmuuteen siitä, ettei ketään ollut näkemässä, "Äpärä" istuutui vääntäen ylähuulensa hymyyn, katseli Leclairia ja nuoleskeli suupieliään.
"Näkyy olevan loppuni käsissä!" sanoi Leclair ja purskahti raikuvaan ivanauruun.
"Äpärä" astui lähemmäksi viallinen korva lerpallaan ja terve heristettynä pirullisen tarkkaavaiseksi. Pää kujeellisesti kallellaan se läheni teeskentelevin, leikittelevin askelin. Se alkoi hiljaa hieroa kuvettaan laatikon reunaan ja liikautti sitä kerran, sitten toisen. Leclair muutteli jalkojaan pysyäkseen tasapainossa.
"Äpärä", lausui hän rauhallisella äänellä, "minä tapan sinut!"
Sen sanan kuullessaan koira murahti ja tölmäsi lujasti laatikkoa. Sitten se nousi takajaloilleen ja nojautui voimakkaasti sitä vasten etukäpälillään. Leclair potkaisi toisella jalallaan, mutta nuora viilsi hänen kaulaansa, niin että hän oli vähällä kuristua.
"Hei siinä! Mars paikoillesi!" kirkui hän.
"Äpärä" peräytyi parikymmentä askelta, joka liikkeessä pirullista sulavuutta, jonka Leclair hyvin ymmärsi. Hän muisti, että koira oli monesti särkenyt huuhtoma-avannosta jääkuoren nousemalla takajaloilleen ja sitten koko painollaan heittäytymällä jäätä vasten; ja muistaessaan sen hän käsitti mitä koiralla oli mielessä. "Äpärä" kääntyi isäntäänsä päin ja pysähtyi paljastaen hampaansa pilkkahymyyn, johon Leclair vastasi samalla mitalla. Sitten koira otti vauhtia ja heittäytyi koko painollaan laatikkoa vasten.
Neljännestunnin kuluttua Järvi-Charley ja Webster Shaw palatessaan näkivät aavemaisen heilurin kieppuvan hämärissä. Riennettyään kiireesti paikalle he huomasivat elottoman ruumiin ja siihen takertuneen elollisen olennon, joka tempoi, repi ja raastoi vainajaa.
"Hei, pois siitä, Lemmon sikiö!" karjaisi Webster Shaw.
Mutta "Äpärä" katsahti häneen kiukkuisesti, murisi uhkaavasti eikä hellittänyt hampaitaan.
Järvi-Charley otti revolverin, mutta hänen kätensä vapisi ikäänkuin vilusta ja hän ampui harhaan.
"Kas tässä, ota sinä tämä", sanoi hän antaen aseen Webster Shawlle.
Webster Shaw naurahti lyhyesti, tähtäsi kiiluvan silmäparin väliin ja laukaisi. "Äpärä" nytkähti, potki hetkisen suonenvetoisesti maata ja muuttui sitten äkkiä liikkumattomaksi. Mutta hampaitaan se ei hellittänyt.
KAAREN PÄÄSSÄ
Kaksi syytä oikeastaan saattoi Montaine Kidin sanomaan hyvästi "ystävilleen", irroittamaan meksikolaiset kannukset jaloistaan ja pudistamaan Idahon laitumien tomun iäksi jalkapohjistaan. Seikka on sellainen, että mikäli taipumaton, terveesti ajatteleva, ankarien siveyskäsitteiden läpitunkema sivistys alkoi muutella idän avarien laidunmaiden alkuperäisiä oloja, sikäli sivistyneempi kansanaines alkoi vieroksua sekä häntä että yleensä hänen elintapojaan noudattavia ihmisiä. Mutta kun maa erään mahtavan henkisen nousunsa aikana oli laajentanut aluettaan useilla tuhansilla maileilla, oli tuo vanhan polven tiedoton kaukonäköisyys varannut siten nuoremmille yhteiskunnan jäsenille paljon vapaata liikkumisalaa. Tosin kyllä uusi alue oli melkein hedelmätöntä. Mutta sittenkin nuo sadattuhannet neliömetrit kylmää pohjoista vyöhykettä tarjosivat vapaan hengitysalan niille, jotka kotiseuduillaan tunsivat tukahtuvansa. Montaine Kid kuului näihin. Hän suuntasi matkansa merenrannalle kiireellä, jonka syistä paikkakunnan viranomaiset luultavasti olisivat voineet tehdä selvää. Varaten mukaansa enemmän yritteliäisyyttä kuin varsinaista pääomaa hän astui laivaan Pudget-salmessa. Kestettyään meritaudin, nälän ja lukuisat muut kiusat ja kieltäymykset hän vihdoin eräänä herttaisen kauniina kevätpäivänä nousi maihin Dyeassa. Kalpeasta, nääntyneestä ulkomuodostaan huolimatta hän tunsi itsensä reippaaksi ja toivehikkaaksi. Mutta koirien, ruoan ja ampumatarpeiden ostosta aiheutuneet menot ja kahden keskenänsä vihamielisen hallituksen kiristykset saattoivat hänet pian huomaamaan, että pohjanperukat olivat kaikkea muuta kuin köyhän ihmisen Mekka. Heti uuteen maanääreen saavuttuaan hän alkoi miettiä jotakin helppoa ansaitsemiskeinoa. Rannan ja ylängön välille oli hajaantunut joku tuhat innokasta retkeläistä. Heidän keskuudestaan Montaine Kid siis valitsi toimialansa. Hän hankki hirsistä kyhätyn pelihuoneen, missä alkoi yöt ja päivät kestävä innokas pelaaminen. Ikävä olosuhteiden käänne ajoi hänet äkkiarvaamatta pakosalle ja hän kätkeytyi näköpiiristä. Sitten hän ryhtyi pitämään pientä hevosenkenkänaulojen kauppaa. Noudattaen kysynnän ja tarjonnan lakia hän myi niitä neljä kappaletta dollarista. Mutta satakunnan naulatynnyrin ilmestyminen markkinoille pudotti niiden myyntihinnan. Montaine Kidin täytyi luovuttaa koko varastonsa suurin tappioin. Silloin hän asettui Sheep Campille. Siellä hänen onnistui aivan lyhyessä ajassa saada paikalliset kuormankantajat järjestymään. Yhden päivän kuluessa he korottivat maksuaan melkein kymmenen prosenttia. Kiitollisina kantajat alkoivat suosia hänen pelihuonettaan ja rulettiaan, jotka kumminkin kovasti tyhjensivät heidän ansiovarastojaan. Kun hänen liikeyrityksensä kävivät niin valtaviksi, ettei niitä enää voitu rauhallisesti sietää, hyökkäsivät hänen liikeystävänsä eräänä yönä pelihuoneeseen ja polttivat sen. Kaikki rahat he jakoivat keskenään ja ajoivat hänet tyhjin taskuin pakosalle…
Kova onni seurasi häntä myöhemminkin. Hän ryhtyi viskyn salakuljetukseen. Välttääkseen rajavartijoita hän kulki kiertoteitä, varsin epäilyttäviä, tuntemattomia erämaan polkuja. Matkalla opasintiaanit karkasivat. Silloin hän eksyi kokonaan tieltä, ja hänen ensimmäinen varastonsa joutui semmoisenaan ratsupoliisin haltuun. Koko joukko muita onnettomuuksia suututti häntä siinä määrin, että hän kävi aivan häikäilemättömäksi toimissaan. Siten hän Bennetin-järvelle saavuttuaan piti paikkakuntaa muutamien päivien ajan sellaisessa häviön ja turvattomuuden tilassa, että neuvottelemaan kokoontuneet kullanetsijät päättivät pakottaa hänet viipymättä poistumaan heidän valtauksiensa piiristä. Tuntien ehdotonta kunnioitusta sentapaisia toimenpiteitä kohtaan Montaine Kid noudatti annettua kehoitusta niin joutuin, että kiireessä ajoi tiehensä aivan ventovieraan henkilön valjakolla. Koska sellainen teko lauhkeamman ilmaston kielenkäytön mukaan merkitsee selvää varkautta, niin hän koetti päästä Bennetin-järven seuduilta kaikenlaisia syrjäteitä myöten. Ensimmäisen kerran hän pysähtyi vasta ajettuaan noin sata mailia pohjoista kohti.
Sattui niin, että viimeksimainitut asiat olivat tapahtuneet juuri kun kevät teki tuloaan. Monet huomattavat Dawsonin asukkaat riensivät käyttämään hyväkseen viimeistä jääkeliä päästäkseen kiireimmiten etelään. Kohdatessaan kaikki nuo henkilöt matkalla ja sattuessaan puheisiin heidän kanssaan hän painoi mieleensä heidän nimensä, varallisuusseikkansa y.m. Hänellä oli erinomainen muisti. Mutta sitäpaitsi hänellä oli vilkas mielikuvitus. Rehellisyys ei muuten ollut hänen päähyveitään.
* * * * *
Aina uutisnälkäinen Dawson huomasi jo kaukaa Kidin lähestyvän Yukon-joen uomaa myöten ja kiiruhti häntä vastaan. Joka taholta sateli hänelle kysymyksiä. Mutta sanomalehtiä ei Montaine Kidillä ollut mukanaan. Ei hän myöskään voinut ilmoittaa, joko Durant oli hirtetty. Hän ei tietänyt, kuka oli tullut voittajaksi maarianpäiväisissä kisoissa. Ei hän liioin ollut kuullut siitä, olivatko Yhdysvallat julistaneet sodan Espanjaa vastaan. Ei hänellä ollut mitään uutisia Dreyfusista. Mitä O'Brieniin tuli, niin hän tiesi hänestä yhtä ja toista. No, olivat kai hekin kuulleet jotakin hänestä? Eikö tänne oltu saatu tietoa siitä, että hän oli hukkunut Valkean Hevosen luona? Koko seurueesta oli pelastunut ainoastaan Sitka-Charley. Joe Ladwayko? Hän oli palelluttanut molemmat jalkansa; ne oli leikattu häneltä Finger-Fivessä. Mitä tulee Jack Daltoniin, niin hän oli lentänyt ilmaan "Si Lionen" räjähdyksessä kaikkine tavaroineen.
"Entä Bitz?"
"Bitz hukkui 'Karthagenan' haaksirikossa. Kolmestasadasta hengestä pelastui 'Seymour Narrawiin' ainoastaan kaksikymmentä."
"Mutta Järvi-Bill?"
"Putosi jäihin La-Barge-järvellä johtamansa seurueen näyttelijäin kanssa."
"Entä piiripäällikkö Wallis?"
"Hän tuhoutui rekineen ja kaikkine väkineen Forty Milen paikkeilla."
"Kenties olisi jotain tietoa Deveroux'stakin?"
"Kuka Deveroux se on? Kuriiriko? Intiaanit tappoivat hänet
Marsh-järvellä."
Kaikki seuraavatkin uutiset olivat miltei yhtä mullistavia. Dawsonin asukkaat saarsivat hänet joka taholta tiheänä ketjuna. Kaikki koettivat tunkeutua etumaisiksi saadakseen kuulla viimeiset tiedot ystävistään tai yhtiökumppaneistaan, ja saamainsa sanomien hölmistäminä he luovuttivat taas paikkansa toisille. Kun Montaine Kid saapui rannalle, nousi häntä piirittäväin, lämpöisiin nahkoihin puettujen kullanetsijäin luku jo useampiin satoihin. Kasarmia lähestyessään hän oli jo koko kulkueen keskipisteenä. Oopperan seinustalla oli hänen ympärilleen muodostunut meluava joukko, jossa jokainen koetti raivata itselleen pääsyn eteenpäin saadakseen viimeinkin kuulla jotain poissaolevista kumppaneistaan. Ei koskaan vielä Klondyke ollut levittänyt kellekään chechaquolle, vastatulleelle, syliään niin selkiselälleen. Koko Dawson surisi kuin mehiläispesä. Niin suunnattomasta ihmishenkien hukasta ei siellä vielä kertaakaan oltu kuultu. Jokaista etelään lähtenyttä vähänkin tunnettua kullanetsijää oli kohdannut jokin onnettomuus. Kaikista asunnoista tulvivat ihmiset kadulle. Hurjasti pyörähtelevin silmin riensivät kullanetsijät puroiltaan niin joutuin kuin kerkesivät näkemään tuota niin suunnattomien tuhojen viestintuojaa. Bettlesin vaimo, venäläinen mestitsi, syöksyi miehensä kohtalosta kuultuaan kotiansa ja sirottaen tuhkaa mustille hiuksilleen harhaili huoneensa nurkasta toiseen. Kasarmin harjalla hulmuileva lippu oli vedetty puolitankoon. Dawson itki tuhoutuneita kansalaisiaan.
Ei ainoakaan ihminen maailmassa olisi pystynyt selvittämään, miksi Montaine Kid levitti nuo valheensa. Ainoa hyväksyttävä selvitys lienee löydettävissä hänen läpeensä petollisesta luonteestaan. Mutta olipa kuinka tahansa, hänen oli onnistunut saattaa koko seutu surun ja kauhun valtaan kokonaiseksi viikoksi. Koko tuon ajan oli Montaine Kid ainoa tunnustettu suuruus Klondykessa. Hänelle tuotiin maukkaimmat ruoat, ja parhaimmat vuoteet annettiin hänen käytettäväkseen. Hän sai etuoikeuden maksuttomasti käyttää kaupungin tarjoilupaikkoja hyväkseen. Häneltä kyseltiin lakkaamatta. Kaupungin korkeimmat virkamiehet puhuttelivat häntä kadulla toivoen saavansa yksityiskohtaisempia tietoja. Itse kapteeni Konstantin muiden upseerien kera laittoi hänelle uhkeat päivälliset kasarmilla.
Mutta eräänä lähipäivänä pysähtyi tiedonantokonttorin edustalle äkkiä koiravaljakko ja reestä hyppäsi Deveroux, hallituksen kuriiri.
"Kuollutko? Kuka sellaista on puhunut? Mokomasta leikinlaskusta mies sietäisi saada muutaman sivalluksen selkäänsä, jotta toisella kertaa varoisi päästämästä sellaisia valeita julkisuuteen."
Myöhemmästä keskustelusta selvisi, että piiripäällikkö Walliskin oli elossa; hän oli pysähtynyt Little Salmonsin luo. Mitä tulee O'Brieniin, niin hän palaa Dawsoniin heti vesien auettua. "Mutta kuinka hän on voinut sellaisia satuja kertoa!? Ei, kyllä hän sellaisesta sietää kelpo könistyksen."
Ja Dawsonissa syntyi taas kova hälinä. Kasarmin lippu liehui nyt yhtä korkealla kuin ennenkin. Bettlesin vaimo pesi naamansa ja pukeutui juhlavaatteisiinsa. Väestö vaati Montaine Kidin viipymätöntä karkoittamista. Hän kiiruhti noudattamaan heidän toivomustaan ja pakeni tapansa mukaan ensimmäisellä keksimällään valjakolla. Dawson huoahti helpotuksesta nähdessään hänen laskeutuvan alas Yukon-joelle ja toivoi hänelle täydellistä menestystä valitsemallaan paatuneen valehtelijan uralla. Mutta varastetun koiravaljakon omistaja huomasi pian tappionsa. Hän syöksyi päätäpahkaa valittamaan kapteeni Konstantinille, joka lähetti poliisin tavoittamaan Montaine Kidiä.
* * * * *
Jää Kidin koirien alla rysähteli ja ritisi, ja Circle Cityyn oli vielä melkolailla matkaa. Pitkää päivänaikaa hyväksensä käyttäen Montaine Kid läksi liikkeelle hyvin varhain ja pysähtyi yöleiriin vasta myöhään illalla. Ennenkuin joki avautuisi, pitäisi hänen jo olla Yhdysvaltojen rajan tuolla puolen; — hän ymmärsi hyvin, että hänen koirainsa omistaja ajoi häntä takaa. Yukon ärjyi ja paisui koettaen kaikin voimin särkeä puristavia kahleitaan. Suorinta tietä oli nyt aivan mahdoton matkustaa; piti tehdä suuria mutkia, sillä monin paikoin oli tie suistunut nopeasti kiitävän virran uomaan, samalla kuin jääpeite muualla alituiseen rysähdellen muodosti rakoja ja halkeamia. Kaikista näistä aukkopaikoista tulvi vesi jään pinnalle, ja kun Montaine Kid saapui puunhakkaajain majalle saaren yläpäähän, hänen koiransa kahlasivat niin syvässä vedessä, että ne pikemmin uivat kuin juoksivat Häntä vastaan saapuvat saaren asukkaat eivät näyttäneet olevan juuri hyvillään hänen tulostaan. Mutta heistä piittaamatta Montaine Kid alkoi riisua koiriaan ja valmistaa ateriaansa.
Donald ja Davy, puunhakkaajat, olivat oiva näyte täydellisestä soveltumattomuudesta niihin elämänehtoihin, joihin olivat joutuneet. Syntyneinä Kanadassa ja vietettyään koko ikänsä kaupungissa he olivat eräänä hulluuden hetkenä saaneet päähänsä jättää konttorityön ja lähteä etsimään onneaan Klondykesta. Koottuaan säästönsä he lähtivät matkalle. Mutta varsin pian he saivat tuta tämän seudun koko ankaruuden. Menetettyään kaikki säästönsä ja löytämättä minkäänlaista työnansiota he kokonaan masentuneina ja koti-ikävän valtaamina suostuivat hakkaamaan halkoja Tyynenmeren yhtiön laivoja varten, josta palkaksi oli luvattu vapaa matka kotia. Heidän täydellistä tietämättömyyttään jäidenlähdön takia mahdollisesti uhkaavista vaaroista osoitti tuon saaren valinta asemapaikaksi. Yksinpä Montaine Kidkin, joka ei koskaan ollut nähnyt suurten jokien aukenemista, silmäili rauhattomana ympärilleen luoden huolekkaita katseita kaukaista jokirantaa kohti, missä kalliot kohosivat korkeina muodostaen taatun turvapaikan koko Pohjolan jäitä vastaan. Aterioituaan itse ja syötettyään koiransa Montaine Kid sytytti piippunsa ja käveli ulkona päästäkseen paremmin paikasta selville. Tämän saaren samoin kuin muidenkin lähisaarten yläosa kohosi melkoisen korkealle. Sinne olivat Donald ja Davy rakentaneet majansa ja latoneet sen lähettyville kokonaisia halkovuoria. Etäisempi ranta oli melkein mailin matkan päässä. Saaren ja läheisemmän rannan välillä oli vain muutaman yardin levyinen uoma. Luotuaan hätäisen silmäyksen ympäristöön Montaine Kid päätti ottaa mukaansa koirat ja kiireimmän kautta ajaa karauttaa mantereelle. Mutta tarkempi katsaus osoitti hänelle tämän aikeen mahdottomuuden, — joen yläjuoksulta käsin kiiti alas nopea vesiryöppy. Alhaalla joki teki äkillisen käänteen länttä kohti, ja aivan keskellä sen mutkaa oli sokkelo pikku saaria.
"Siihen se jää takertuu", lausui hän itsekseen. Samassa ilmaantui joelle noin puoli tusinaa rekiä, jotka luultavasti olivat pyrkimässä alas Dawsoniin. Kylmässä vedessä kahlaten lähestyivät matkailijat saaren alaosaa. Joella kulku oli käynyt ei ainoastaan vaaralliseksi ja uhkarohkeaksi, vaan suorastaan mahdottomaksi. Suurella työllä ja vaivalla onnistui matkustajain päästä saaren rantaan. He lähtivät ylöspäin polkua, joka vei halonhakkaajain majalle. Muiden jäljessä laahusti avuttomana lumen kimalluksen sokaisema olento. Toiset astelivat rekiensä edellä. Enin osa heistä oli jokseenkin nuoria miehiä, mutta puettuja sangen kuluneihin vaatteisiin ja kasvot matkasta nääntynein piirtein. Montaine Kid muisti jossakin ennen jo kohdanneensa sentapaisia nuorukaisia ja ymmärsi heti, ettei hänellä juuri ollut mitään yhteistä heidän kanssaan.
"Sanokaas, millaisessa kunnossa tie Dawsoniin on nykyisin?" kysyi kähein äänin heidän johtajansa. Luotuaan ohimennen katseen Davyyn ja Donaldiin alkoi hän tähystää Kidiä. Kohtaus erämaassa ei tavallisesti ole muodollisuuksilla pilattu. Pian virisi yleinen keskustelu, kaikilta tahoilta alkoi sadella kertomuksia Ala- ja Ylämaan elämästä. Mutta pian tyhjeni tulijoiden uutisvarasto. He olivat viettäneet talven Minukissa, tuhat mailia Dawsonista, missä elämä yleensä on kaikista tapahtumista köyhää. Mutta Montaine Kid, joka äskettäin oli saapunut Suolaisen Veden rannoilta, tiesi kertoa paljonkin huvittavaa. Levittäen teltan kyselivät tulijat häneltä suuren maailman kuulumisia, maailman, josta he olivat olleet eristettyinä jo kokonaista kaksitoista kuukautta.
Äkkiä riehuvalta joelta kuului läpitunkeva ryske, joka karkoitti kaikki rannalle. Veden ulommainen osa kohosi, ja ylhäältä ja alhaalta puristuksiin joutunut jää koetti laajentaa rantojensa saarrosta. Monin paikoin näkyi uusia halkeamia, ja korvia huumaava räiske täytti ilman terävänä ja leikkaavana muistuttaen äkillistä ammunnan jyskettä, joka kirkkaana päivänä kuuluu taistelukentältä. Joen yläjuoksun puolelta kiiruhti kaksi miestä koiravaljakkoineen saarta kohti eheäksi jäänyttä jääsiltaa myöten. Samalla hetkellä kuin rannalla-olijat huomasivat heidät, sukelsi koirareki jo veteen ja liukui sen alla eteenpäin. Jää, jonka yli matkustajat juuri olivat kulkeneet, halkeili ja särkyi. Äskenmuodostuneista aukoista tulvi vettä, joka matkustajain vyötäisiin saakka nousten peitti näkyvistä reen ja veti pyörteisiinsä koirat. Hypähtäen reestä katkaisivat miehet nopein, oikealle ja vasemmalle tähdätyin veitsenviilloin koiria tiukkaavat valjaat antaakseen eläimille tilaisuuden pelastautua. Sitten he ryöppyävän veden ja räiskähteleväin jäälohkareiden välitse pyrkivät saarta kohti, josta rannalla-olijat, Montaine Kid etumaisena, riensivät hätäänjoutuneiden avuksi.
"Perhana, sehän on Montaine Kid!" huudahti Kidin rannalle auttama mies. Hänellä oli yllään ratsupoliisin punainen virkapuku. Kohottaen leikillisesti kätensä lakinreunaan hän veti povitaskustaan tuhraantuneen kirjeen ja ojentaen sen Kidille lausui:
"Siinä on määräys vangita teidät. Toivoakseni antaudutte sovinnolla."
Montaine Kid katsahti kuohuvaan jokeen päin ja kohautti olkaansa.
Poliisiviranomainen hymyili seuraten hänen katsettaan.
"Missä koirat ovat?" kysyi poliisin seuralainen.
"Hyvät herrat", keskeytti poliisi, "tässä on toverini — Jack
Sutherland, kahdenkymmenen Eldoradon valtias."
"Aivanko totta? Onko se 92-luvun Sutherland?" tiedusti sokea minukkilainen kädellään haparoiden lähemmäksi Sutherlandia.
"Sama mies", vastasi Sutherland tarttuen sokean käteen. "Mutta kukas te olette?"
"En ole aikalaisianne, mutta muistan sentään teidät hyvin nuoruuteni päiviltä. Kunnioitimme kaikki teitä yhtenä etevimmistä urheilijoistamme. Hei, pojat!" — huusi hän kääntyen sivulleen kumppaneihinsa. — "Tulkaahan tänne! Tässä on Sutherland, Jack Sutherland, yliopistomme kuulu urheilija… Häneltä te, nuoret kullanetsijät, voitte oppia paljon! Sutherland, niin — ja tässä näette Greenwichin, joka otti osaa kilpailuihin kaksi vuotta sitten."
"Niinkö, ne kilpailut muistan varsin hyvin, luin paljon saavutuksistanne", lausui Sutherland pudistaen lujasti Greenwichin kättä, jonka kasvot peitti kova punastus. Väistäen kömpelösti hän teki tilaa toisille kumppaneilleen.
"Ja tässä on Berkeleyn Matthews, ja sitäpaitsi on täällä mukana muutamia itävaltojen poikia. Käykää lähemmäksi, prinstonilaiset. Tämähän on Sutherland, itse Jack Sutherland."
Ympäröiden Sutherlandin ahtaaseen kehään opastivat kulkijat hänet teltalleen, josta tuotapikaa hankkivat hänelle kuivat vaatteet ja alkoivat kestitä häntä lukemattomilla kupillisilla väkevää teetä.
Donald ja Davy loivat katseen heidän jälkeensä ja läksivät majaansa ryhtyäkseen tavalliseen kortinpeluuseensa. Montaine Kid ja poliisi seurasivat heitä.
"Muuttakaa pukua", kehoitti Kid ottaen pienestä nyytistään kuivat vaatteet. — "Luulen, että meidän täytyy nukkua yhdessä."
"Totta puhuen, olettepa oikein kunnon mies", huomautti poliisi kiskoen Kidin kuivia sääryksiä jalkaansa. "Vahinko vaan, että minun täytyy viedä teidät takaisin Dawsoniin, mutta toivon, etteivät he ole kovin ankaroita teitä kohtaan."
"Älkää pitäkö kiirettä", huomautti Kid hymyillen kummallisesti. "Emme ole vielä matkallekaan lähteneet, ja jos lähdenkin tästä, niin ainoastaan jokea alas, joten kaikki viittaa siihen, että menemme molemmat samaa tietä."
"No, tokkohan sentään?"…
"Mennään ulos, näytän teille jotain. Nuo päättömät hölmöt" — hän osoitti yli olkansa kahta halonhakkaajaa — "tekivät aikamoisen tyhmyyden asettuessaan tälle saarelle… Täyttäkää piippunne, tupakka on onneksi varsin hyvää. Nauttikaa niin kauan kuin se vielä on mahdollista. Kohta piippunne kenties ei pala yhtä hyvin!"
Kummastunut poliisi seurasi Kidiä ulos majasta. Donald ja Davy heittivät kortit pöydälle ja menivät hekin ulos.
Minukkilaiset huomattuaan Kidin näyttelevän toverilleen milloin ylös milloin alas joelle lähestyivät myöskin heitä.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Sutherland.
"Ei mitään erikoista", huomautti Kid kaikkein rauhallisimmalla äänellä. "Onpahan vain tarjoutunut oiva tilaisuus paholaiselle tehdä pilaa meistä. Näettekö tuon mutkan joen alajuoksussa? Sinne joki nyt vyöryttää miljoonia tonneja jäitä. Samoin tapahtuu joen yläjuoksun polvekkeessa. Sinnekin kasaantuu miljoonia tonneja. Yläpuolelta jää särkyy ensin, mutta alempi pato kestää vielä jonkun aikaa, ja sitten — pois alta!" — traagillisin kädenliikkein hän näytti, mikä tulisi saaren kohtaloksi. "Niin, miljoonia tonneja"… toisti hän mietteissään.
"Ja miten käy meidän halkojemme?" kysyi Davy.
Kid uudisti kädenliikkeensä.
"Mutta sehän on kokonaisten kuukausien työ", ulvoi Davy epätoivoisena. "Se on mahdotonta! Kuuletteko, mies, se on mahdotonta! Laskette leikkiä. No, sanokaa nyt itse, pelkkää leikkipuhettahan se vain oli teidän puoleltanne", rukoili hän. Mutta kun Kid kovaan ja terävään nauruun purskahtaen halveksivasti kääntyi hänestä, syöksyi Davy halkopinojensa kimppuun ja alkoi kiihkoissaan syytää puita alas jokeen.
"Donald, auta minua! Miks'et tule avukseni?" kirkui hän kuin vimmattu.
"Tämähän on kuukausien työ ja vapaa matka kotiseudulle."
Donald tarttui hänen käteensä ja ravisti sitä voimakkaasti, mutta Davy kiskaisi sen irti huutaen:
"Etkö kuullut sitä, ihminen? Miljoonat tonnit lakaisevat saarelta kaikki sen perustuksia myöten!"
"Rauhoitu ennen hieman", lausui Donald. "Olethan aivan järjiltäsi!"
Mutta Davy ryntäsi taas halkojen kimppuun. Donald palasi majaan ja koottuaan pienet säästöt, jotka olivat hänen ja Davyn yhteiset, meni saaren korkeimmalle kohdalle, missä solakoiden puunrunkojen keskeltä kohousi muita huomattavammaksi jättiläiskasvuinen petäjä.
Majan edustalla seisovat ihmiset kuulivat hänen kirveensä iskut ja hymyilivät ivallisesti. Greenwich läksi kiertämään saarta ja kertoi palattuaan, ettei heillä ollut mitään pakotietä avoinna, koska takimmaisen vuolteen yli oli mahdoton kulkea. Sokea minukkilainen viritti laulun, johon toiset heti yhtyivät:
Se onkohan mahdollista?
Ja onkohan moista kuultu?
Se, luulen, ei ole totta.
Ja onko se mahdollista?
"Jumalattomat!" ähkyi Davy kohottaen päätään ja katsahtaen vinojen auringonsäteiden valossa hyppiviin ihmisiin. "Näinköhän nyt menevät nuo kauniit halkovarastot?"
Tähän kuului vastaukseksi:
Se onkohan mahdollista?
Joen kohina taukosi äkkiä. Ylt'ympäri vallitsi kummallinen hiljaisuus. Rannoilta irtautunut jää kiiti nopeasti ja äänettömästi korkealle kohonneen veden pinnalla. Jättiläismäiset röykkiöt uivat parikymmentä jalkaa eteenpäin, mutta tarttuivat sitten niiden tielle osuvaan rantaan. Saaren alaosa joutui veden alle, ja kuohuva virta juoksi ponnistuksitta edelleen uomaansa pitkin. Mutta taas alkoi kuulua kohinaa. Koko saari vavahteli sen rantoihin ajautuvain jäiden iskuista. Suunnattomat, monen sadan tonnin painoiset lohkareet lensivät niiden puristuksesta ilmaan kuin herneenpuoliskot. Joella alkanut kamppailu synnytti niin valtavan pauhun, että miehet vaivoin saattoivat kuulla toistensa puhetta. Äkkiä sivu-uomasta tuleva kohina erottautui terävästi yleisestä pauhusta. Suunnaton jääteli, joka painollaan vavahdutti koko saarta, ajautui suoraan sen alaosaa kohti. Kiskaistuaan muutamia mäntyjä juurineen maasta se kierähti ympäri roiskuttaen kauas joen pohjasta keräämäänsä mutaa. Sitten se suuntausi suoraan majaa kohti leikaten matkallaan kuin suunnaton veitsi sekä rannan että puut. Se tuntui tuskin koskettavan majan nurkkausta, mutta paksut hirret hyppelivät kuin tikut ja koko rakennus pirstautui pieniksi paloiksi kuin leikkitalo.
"Kuukausien työ ja vapaa matka kotia", ulvoi Davy Montaine Kidin ja poliisin koettaessa kiskoa häntä halkopinojen luota.
"Kyllä te vielä kotia pääsette", huusi hänelle poliisi lingoten hänet turvallisempaan paikkaan.
Petäjän latvasta Donald näki, kuinka suunnaton jäälohkare pyyhkäisi matkallaan koko halkovaraston kiitäessään alas jokea. Aivan kuin tyytyväisenä hävitykseen laskeutui jäätelien täyttämä joki jälleen entiselle korkeudelleen hilliten melkoisesti vauhtiaan. Kohina hiljeni niin, että saarella-olijat saattoivat kuulla Donaldin sanatkin puunlatvasta hänen kiinnittäessään huomiota joen alajuoksuun. Niinkuin oli otaksuttu, alkoivat jäät patoutua ensin joen mutkassa olevien saarten luo; niitä kerääntyi sinne niin kosolta, että muodostui oikea sulku rannasta rantaan. Virran juoksu keskeytyi, ja löytämättä pääsyä alkoi vesi nousta. Koko saari oli pian veden alla, ja ihmiset kahlasivat polviaan myöten vedessä; koirat vei virta majaa kohti. Mutta sitten joki muuttui liikkumattomaksi, ei ollut huomattavissa enää nousua eikä laskuakaan.
Montaine Kid pudisti päätään.
"Jää patoutuu ylhäältäkin."
"Nyt riippuu kaikki vain siitä, mikä jää särkyy ensinnä", lisäsi
Sutherland.
"Tietysti!" varmensi Kid. "Jos ylempi särkyy, olemme hukassa: se vie mukanaan kaikki."
Minukkilaiset kääntyivät sanaa sanomatta toisaanne. Mutta pian kajahti yleisen hiljaisuuden keskeltä läpi äänettömien ilmojen "Rumsky Ho" ja senjälkeen "The Orange and The Black". Kid ja poliisi yhtyivät muihin kannattaen uskollisesti laulusta toiseen siirtyvän kuoron säveliä.
"Voi, Donald, etkö auta!" ulvoi Davy puun juurella, jonka latvassa kyykötti hänen toverinsa. "Donald, sääli vihdoinkin ja auta minua", nyyhkytti hän yhä uudelleen koettaen kiivetä puuhun turhista ponnisteluista veristynein käsin. Mutta Donald, joka koko ajan katseli ylöspäin joelle, huusi äkkiä kauhusta väräjävin äänin:
"Hyvä Jumala, nyt se liikahti!"
Polviaan myöten hyhmäisessä vedessä, pitäen toisiaan kädestä, kaiuttivat minukkilaiset, poliisi ja Kid tasavaltalaista hymniä, jonka sanat hukkuivat likenevään pauhinaan. Ja sitä, minkä todistajaksi Donald nyt joutui, ei kukaan ihminen olisi kyennyt näkemään sen perästä eloon jäädäkseen. Suunnaton, valkoinen seinä, joka siirtyi kohti saarta, pyyhkäisi kuin Jumalan sormi maan päältä puut, koirat ja ihmiset. Katsellen tuota taulua Donald huojui hetkisen korkealla tähystyspaikallaan ja pudota romahti sitten alas jäiseen syvyyteen.
LIGOUNIN KUOLEMA
"Kuule siis tarina Ligounin kuolemasta…"
Puhuja vaikeni tai oikeammin pysähtyi tarkastaen minua merkitsevin katsein. Pitelin pulloa ylhäällä silmiemme ja tulen välillä, näytin peukalollani, kuinka paljon hän saisi juoda, ja työnsin pullon hänelle; sillä olihan hän Palitlum, Juoppo. Monta kertomusta oli hän kertonut minulle, ja kauan olin odottanut saavani tuolta kirjoitustaidottomalta tarinamestarilta kuulla seikoista, jotka koskivat Ligounia; sillä kaikkien elävien joukosta tunsi hän ne parhaiten.
Hän nojasi päänsä taapäin öhkäisyllä, jota pian seurasi pulputtava ääni, ja kummallinen miehen varjokuva ylösalaisin käännetyn pullon alapuolella hyppi ja tanssi edestakaisin synkällä kallioseinällä. Palitlum irroitti hyväilevällä imaisulla huulensa pullonsuusta ja katsahti huolestuneena aavemaiselle taivaslaelle, jolla näkyi revontulten kelmeät liekit.
"Se on ihmeellistä", lausui hän, "kylmää kuin vesi ja kuumaa kuin tuli. Se antaa juomarille voimia, ja se vie häneltä voimat. Se tekee vanhat miehet nuoriksi ja nuoret miehet vanhoiksi. Väsyneen miehen se auttaa jaloilleen ja saa hänet kulkemaan eteenpäin, ja miehen, joka ei ole väsyksissä, se tekee raukeaksi, niin että hän nukkuu. Veljelläni oli jäniksen luonto, mutta kun hän joi viinaa, tappoi hän kerralla neljä vihollistaan. Isäni oli suuri susi ja näytti hampaitaan jokaiselle, mutta hänkin joi sitä, ja pakoon juostessaan häntä ammuttiin selkään. Se on tavattoman ihmeellistä."
"Tämä on 'Kolmea tähteä', ja se on paljon parempaa lajia kuin ne myrkyt, joihin tuolla alhaalla saa tyytyä", vastasin minä aivan kuin pyyhkäisten kädelläni ammottavaa, sysimustaa syvyyttä, jossa kaukana rannalla pilkotti leiritulia — pikku liekkejä, joiden valossa yö tuntui sitä suurenmoisemmalta ja todellisemmalta.
Palitlum huokasi ja pudisti päätään. "Siksi olen luonasi täällä."
Ja sitten hän silmäili pulloa ja minua katseella, joka sanoja kaunopuheisemmin kuvaili minulle hänen häpeämättömän janonsa.
"Ei", sanoin minä ja panin pullon polvieni väliin varmaan talteen.
"Kerro nyt Ligounista. 'Kolmesta tähdestä' neuvottelemme myöhemmin."
"Sitä on riittävästi, enkä minä ole väsynyt", väitti hän rohkeasti. "Anna minun maistaa sitä, ja minä kerron suuria asioita Ligounista ja hänen viimeisistä elinoloistaan."
"Se vie juojansa voimat", ivasin minä, "ja miehen, joka ei ole väsyksissä, se tekee raukeaksi, niin että hän nukkuu."
"Sinä olet viisas", vastasi hän vihastumatta ja ylpeydettä. "Olet viisas kuten kaikki veljesikin. Valvoessasi tai nukkuessasi on 'Kolme tähteä' aina luonasi, enkä koskaan ole sentään nähnyt sinun juovan siitä liian kauan tai liian paljon. Ja sillä aikaa sinä kokoilet kultaa, jota on vuortemme kätköissä, ja kaloja, jotka uivat vesissämme; ja Palitlum ja Palitlumin veljet kaivavat kultaa sinulle ja pyytävät kaloja ja ovat iloisia ja tulevat iloisiksi, kun viisaudessasi näet sopivaksi antaa 'Kolmen tähden' kostuttaa huuliamme."
"Tahdoin kuulla Ligounista", vastasin kärsimättömänä. "Yö on lyhyt, ja aamulla lähdemme vaivalloiselle matkalle."
Haukottelin ja olin aikovinani nousta, mutta Palitlum alkoi äkkiä rauhattomaksi käyden kertoa:
"Ligoun toivoi vanhoilla päivillään, että rauha olisi vallinnut heimojen kesken. Nuoruudessaan hän oli ollut sotureista etevin ja sotapäällikköjen päällikkö saarilla ja kulkuteillä. Koko hänen elämänsä oli ollut pelkkää taistelua. Hänellä oli useampia luun ja raudan ja lyijyn tekemien haavojen arpia kuin kenelläkään muulla. Kolme vaimoa oli hänellä ollut ja joka vaimosta kaksi poikaa; ja pojat, ensimmäisestä viimeiseen asti olivat kaatuneet taistelussa hänen rinnallaan. Rauhatonna kuin karhu vaelsi hän ympäri. — Unalaskaan ja Matalaan mereen saakka pohjoisessa, Queen Charlotten maahan etelässä, seurasipa hän kakemiehiä, sanotaan, etäiselle Puget-salmelle saakka ja tappoi veljiäsi näiden varustetuissa asunnoissa. Mutta kuten sanoin, vanhoilla päivillään hän toivoi rauhaa heimojen välille. Ei siksi, että hänestä olisi tullut pelkuri tai että hän olisi liiaksi mieltynyt oleskeluun rauhallisen tulen ja täysinäisten lihapatojen ääressä. Vielä pystyi hän tappamaan rohkeimmallekin vertoja vetävällä viekkaudella ja verenjanolla, nälänhädän vallitessa hän tiukkasi vyönsä nuorimpien tavoin, ja jos oli lähdettävä meren myrskyjä tai matkan vaivoja kokemaan, oli hän kestävin. Mutta hänen töittensä takia ja niistä rangaistukseksi oli eräs sotalaiva vienyt hänet pois, kuljettaen hänet sinun omaan maahasi saakka, sinä karvanaamainen Bostonin mies, ja monta vuotta kului, ennenkuin hän palasi. Minä olin siihen aikaan vähän enemmän kuin poikanen ja vähemmän kuin nuori mies. Ja Ligoun, joka vanhuudessaan oli lapseton, kiintyi minuun ja opasti minua viisautensa perille.
"'Ihanaa on käydä sotaa, Palitlum', sanoi hän. Eipä sentään ihan niin, sillä ei minua tunnettu siihen aikaan Palitlumin nimellä, vaan nimeni oli Olo, 'Aina-nälkäinen'. Juomaan opin myöhemmin. 'Ihanaa on käydä sotaa', sanoi Ligoun, 'mutta se on järjetöntä. Bostonin miesten maassa näin omin silmin, ettei heidän ollut tapana taistella keskenään, ja he ovat mahtavia. Ja tämä heidän voimakkuutensa ajaa heidät meidän kimppuumme saarilla ja kulkuteillä, ja me olemme kuin leirisavu tai merenusva heihin verrattuna. Sentähden sanon, että on ihanaa käydä sotaa ja hauskaa taistella, mutta se on samalla tyhmää!'
"Ja siksi, vaikka olikin aina ollut etevin soturien joukossa, Ligoun korotti äänensä aina ennen muita rauhan puolesta. Ja kun hän oli hyvin vanha, järjesti hän, joka oli etevin päälliköistä ja hyvin rikas, suuret pidot. Sellaisia pitoja ei oltu koskaan ennen nähty. Viisisataa kanoottia oli rivissä jokirannassa, ja joka kanootilla oli saapunut vähintään kymmenen miestä ja naista. Kahdeksan heimoa oli läsnä, ensimmäisestä ja vanhimmasta miehestä viimeiseen ja nuorimpaan lapseen saakka. Ja olipa siellä miehiä etempänäkin asuvista heimoista, suuria matkustajia ja pyyntimiehiä, jotka olivat kuulleet Ligounin pidoista. Ja seitsemän päivän aikana he täyttivät vatsojaan hänen ruoillansa ja juomillansa. Kahdeksantuhatta peitettä hän antoi heille, niinkuin hyvin tiedän, koska minä, eikä kukaan muu, hoidin jakelun, joka tapahtui kunkin arvon ja aseman mukaisesti. Ja näin tuli Ligounista viimein köyhä mies, mutta hänen nimensä oli kaikkien huulilla, ja muut päälliköt purivat hammasta kateudesta, kun hän oli niin mahtava. Ja nyt, kun hänen sanoilleen annettiin arvoa, hän neuvoi rauhaan; ja hän vieraili seudun kaikissa juhlissa ja heimokokouksissa voidakseen neuvoa ihmisiä sovintoon. Ja siitä johtui, että yhdessä läksimme, Ligoun ja minä, suureen juhlaan, jonka piti Niblack, skoot-heimon joki-intiaanien päällikkö, mikä heimo asustaa likellä stickeen-heimoa. Se oli hänen viimeisinä elinpäivinään, jolloin Ligoun oli jo hyvin vanha ja hyvin likellä kuolemaansa. Hän yski pakkasen ja leirisavun takia, ja usein tuli punainen verivirta hänen suustaan, kunnes luulimme hänen kuolevan.
"'Ei', sanoi hän kerran sellaisessa tilaisuudessa, 'parempi minun olisi kuolla silloin, kun veri virtaa veitsen tiestä, aseitten kalskeessa ja ruudinsavussa, kun miehet ääneen karjaisevat kylmän raudan ja nopean lyijyn satuttamina'. Ilmeisesti siis, oi Karvanaama, hänen mielensä vielä paloi taisteluun.
"Chilcatista Skootiin on hyvin pitkä matka, ja me vietimme monta päivää kanooteissa. Ja miesten soutaessa minä istuin Ligounin jalkain juuressa hänen selittäessään minulle Lakia. Ei minun kai sopisi puhua sinulle Laista, oi Karvanaama, sillä tiedän, että sinä hyvin tunnet sen muutenkin. Mutta puhunkin nyt arvokkaimman kuoleman laista. Ligoun syventyi tuohon aineeseen sanoen! 'Mutta sinun tulee tietää, Olo, että vähän tuottaa sinulle kunniaa itseäsi heikomman tappaminen. Tapa aina mies, joka on sinua mahtavampi, ja kunniasikin on oleva hänen etevyytensä mukainen. Mutta jos kahdesta miehestä tapat vähäarvoisemman, kohtaa sinua häpeä, josta naisetkin sinua pilkkaavat. Kuten sanoin, rauhassa on hyvä elää, mutta muista, Olo, että kun sinun täytyy tappaa, niin tapa Lain mukaan.'
"Se kuuluu thlinket-heimon tapoihin", selitti Palitlum puolittain anteeksipyytäen.
Ja minä ajattelin oman kotiseutuni revolverisankareita ja arvottomia tappelupukareita enkä ihmetellyt thlinket-heimon perinnäistapoja.
"Jonkun ajan mentyä", jatkoi Palitlum, "saavuimme Niblack-päällikön ja skootien luo. Siellä vietettiin juhlia, melkein yhtä suuria kuin Ligounin pidot olivat olleet. Meitä oli siellä moniaita chilcat-heimon miehiä, sitkalaisia ja stickeenejä, jotka asustavat skootien naapuruudessa, ja wrangelilaisia ja näiden naapureita hoonah-miehiä. Siellä oli päivänlaskun-intiaaneja, tahko-heimon miehiä Port Houghtonista ja heidän naapureitaan awkeja Douglass-salmelta, Naass-joen kansaa ja tongalaisia Dixonin pohjoispuolelta sekä kakeja, jotka tulivat eräältä Kupreanov-nimiseltä saarelta. Vielä oli siwasheja Vancouverista, Kultavuorten cassilaisia, testlinejä, jopa Yukonion seudun stickiläisiäkin.
"Se oli valtavan suuri kokous. Mutta sen päätarkoituksena oli kohtaus päälliköiden ja Niblackin välillä ja kaiken vanhan riidan ja heimokiistan upottaminen kaljaan. Tähän kaljaan Niblack oli sekoittanut monia aineksia, kuten sokeria, jauhoja, kuivattuja omenia ja humalaa, jotta siitä oli tullut miesten juoma, voimakas ja hyvänmakuinen. Ei sellainen kuin 'Kolme tähteä', oi Karvanaama, mutta kuitenkin hyvä.
"Tämä kaljajuhla oli päälliköitä ja ainoastaan päälliköitä varten, ja siellä oli koossa heitä noin kaksikymmentä. Mutta kun Ligoun oli hyvin vanha ja suuressa arvossa pidetty, sallittiin minun käydä hänen sivullaan, jotta hän voisi nojautua olkapäähäni ja jotta minä nuoruuteni voimilla tukisin häntä, kun hän istuutuisi tai nousisi seisoalleen. Astuessaan Niblackin majaan, joka oli tehty hirsistä ja hyvin tilava, laski jokainen päällikkö tapoja noudattaen keihäänsä, pyssynsä ja veitsensä oven ulkopuolelle. Sillä, niinkuin tiedät, väkevät juomat kiihdyttävät miehen mielen, vanhat vihat leimahtavat liekkiin, ja pää ja käsi toimivat nopeasti. Mutta minä huomasin, että Ligoun oli ottanut mukaansa kaksi veistä; toisen hän jätti oven ulkopuolelle, toisen hän kätki vaippansa alle, jotta se oli hyvin käsillä. Muutkin päälliköt olivat menetelleet samoin, ja minä olin hyvin rauhaton siitä, mitä oli tuleva.