RETKI MIKLAGÅRDIIN.
Liekö konsana suurempaa joukkoa kulkenut kohti etelää. Tuhansia uiskoja laski alas Dnjepriä ja rannalla kulki ratsain monta suurta joukkoa. Dnjeprin mahtavat kosket viivyttivät vähän matkaajia, sillä useimmat uiskot vedettiin maalle ja kuljetettiin pahimpien pyörteitten ohi. Mutta hurjimmat uskalikot laskivat kaikki kosket, vaikka uiskot näyttivät aivan katoavan niitten pärskyviin kuohuihin. Täällä koskien kohdalla oli myöskin erikoisesti varottava rosvojen hyökkäystä. Päästiin vihdoin Dnjeprin suulle. Sinne jätti Igor kauppauiskonsa, ja sinne jäivät myöskin kaikki mukaanlähteneet kauppiaat tavaroineen odottamaan, kunnes Igor ennättäisi hankkia hyvät kauppaedut keisarilta.
Sota-alukset kulkivat pitkin meren rantaa kohti Miklagårdia, ja Igor ratsujoukkoineen pysytteli rannikolla niitten läheisyydessä. Saavuttiin jo keisarikunnan alueelle. Vaan hirmujen hirmu! Urho-uisko toisensa jälkeen syttyi palamaan. Paljon miehiä hukkui, ja loput pakenivat pelästyen rannalle. Kohta ei ollut ainoatakaan alusta jälellä koko komeasta laivastosta. Kreikkalainen vedenalainen tuli oli tehnyt tehtävänsä, kuten neljä vuotta aikaisemminkin, jolloin Igor myöskin oli matkalla Miklagårdiin, ja josta matkasta ei hän Koroisissa ollut puhunut mitään.
Igorin kiukulla ei ollut määrää. Aivan villinä hän riensi ryöstämään keisarikunnan alueita. Vaan kauhistus! Hänen kimppuunsa hyökkäsi odottamatta suunnaton ratsujoukko, ja Igorin väki hajosi kuin tuhka tuuleen. — — —
Kun tieto tästä tappiosta saapui kauppiaitten luo Dnjeprin suulle, käänsivät nämät aluksensa itään ja soutivat Donjoen latvoille. Sitten he vetivät aluksensa kapean kannaksen poikki Volgajoelle. Suur-Bolgarian kauppiaita kulki juuri ohi ja heidän mukanaan laskivat pohjan kauppiaat Volgan suulle, Itiliin. Täällä he lepäsivät jonkun päivän, tekivätpä vähän kauppojakin ja soutivat sitten Kaspian meren etelärannalle, kuuluisaan Särklantiin. Siellä kävi kauppa aavistamattoman hyvin, sillä Bagdadin kauppiailta ei todentotta puuttunut rahaa. Siellä he satojen ihmeellisyyksien rinnalla näkivät kameleita ja aaseja; siellä he kuulivat kummat kertomukset tuosta ihmeellisestä satujen kaupungista Bagdadista, jonka loistolla ei vertoja auringon alla. — —
* * * * *
Monet Igorin joukosta eksyneet pohjanmiehet ottivat nyt palveluspaikan
keisarin sotajoukossa, jossa jo ennestäänkin oli paljon varjaageita.
Eerik Verikirveen pojat samosivat miehineen Karpaattien poikki Otto
Suuren luo ja sieltä vihdoin Juutinmaalle.
Igor itse teki keisarin kanssa rauhan ja kauppasopimuksen sekä palasi joukkonsa tähteiden kera Kiovaan. Täällä hän kummulla Perunin kuvan edessä vannoi noudattavansa keisarin kanssa tehtyä sopimusta. Mutta hänen luontonsa kuohui, viha lainehti yli äyräitten. Miehet olivat lisäksi kovasti tyytymättömiä.
Jopa vihdoinkin hän keksi. Drevljanit olivat talvella niskoitelleet veronmaksamisesta. Mennään nyt sinne kostamaan! Ja Igor joukkoineen hyökkäsi drevljanein maahan. Siellä hän ryösti kaikki mitä eteen sattui, vieläpä ihmisetkin orjiksi myymistä varten. Tämä hurja meno nostatti jokaisen drevljanin aseisiin, ja kauhistus, — Igor lyötiin taaskin perinpohjin! Hän itse joutui vangiksi ja drevljanit surmasivat hänet kahden puun välissä. Sitten he täyttivät hänen pääkalloluunsa kuohuvalla viinillä ja joivat siitä hurjia voitonmaljoja.
Vain Hirvo ja muutamat sadat hänen kanssaan pääsivät Kiovaan, jossa kertoivat onnettomuuden. Ainoakaan kyynel ei kostuttanut Olgan poskia. Hänen sisässään kuohui vain viha ja hänen kostotuumansa olivat kauheat. Kuumeentapaisella kiireellä ruvettiin varustaman kostoretkeä drevljanein maahan. Drevljanit pelästyivät ja laittoivat lähettiläät rukoilemaan armoa. Olga hautautti lähettiläät elävänä. Jo seisoi hänen uljas joukkonsa drevljanein matalamökkisen, olkikattoisen kaupungin edessä. Yhä saapui uusia lähettiläitä rukoilemaan armoa. Vihdoin sanoi Olga: "Tuokaa jokaisesta talosta alamaisuuden osoitteeksi kolme varpusta ja kolme kyyhkystä!" — Kohta oli Olgan edessä tuhansia lintuja. Nyt käski Olga miestensä kiinnittää jokaiseen lintuun palavan tappuratöyhdön. Sitten laskettiin linnut lentoon ja melkein samassa silmänräpäyksessä syttyi kaupunki tuhansista kohdista palamaan.
Voi sitä ulinaa ja kauhua, kun ihmiset syöksyivät liekkien keskeltä! Sitä ei voi sanoin kertoa. Useimmat sortuivat lieskaan. Toiset pääsivät pois palavasta kaupungista, mutta Olgan miehet hakkasivat heidät kaikki kuoliaaksi. Seuraavana päivänä lähti Olga Kiovaan. Savuavat rauniot, hiiltyneet ruumisröykkiöt ja kaamea kaupungin ulkopuoli kertoivat hänen kauhistuttavasta kostostaan.
AKOMATKALLA.
Drevljanein kamala kohtalo nostatti aseisiin lähes kaikki Kiovan alamaiskansat. Vaara oli niin suuri, että itse Olgakin vapisi. Mistä hän saisi liittolaisen tässä uhkaavassa vaarassa? — Kreikan keisarissa on ainoa turva, päätti hän.
Pian oli suunnitelma valmiina: Olga lähti loistavan seurueen kera Miklagårdiin kastettavaksi. Suuri riemu nousi keisarin hovissa, kun näin mahtavan kansan ruhtinatar kääntyi oikeaan uskoon. Olga kastettiin suurella juhlallisuudella, ja itse keisari oli hänen kumminsa. Tehtyään liiton keisarin kanssa lähti Olga paluumatkalle, ja hänen seurueeseensa liittyi suuri joukko pappeja. — — —
Ilta oli aika hämärä, sillä oltiin jo syyskesässä. Hirvo istui Kiovan ruhtinastuvassa ja söi huoletonna marjoja tuokkosesta. Mutta kohta hänen syöntinsä keskeytyi, sillä Tsaj riensi hänen luoksensa ja puhui hätäisesti: "Pikaviesti saapui juuri etelästä. Kahden päivän päästä on Olga täällä ja hänet on otettava mitä suurimmalla komeudella vastaan, sillä hänen kanssaan tulee paljon Miklagårdin tietäjiä. Niin viesti kertoo. — Hirvo rakas, kun Olga tultuaan saa tietää, että minä, ruhtinaan tytär, olen sinun vaimosi, ei hän jätä meitä kumpaakaan henkiin, ei kumpaakaan, se on varma se. Siksi on meidän paettava täältä ja paettava pian."
Hirvo tuli totiseksi: "Paettava! Minne me sitten pakenisimme?"
"Jonnekin pohjoiseen, etelään ei käy lähteminen. Mene satuloimaan kaksi parasta hevosta! Aarteeni ovat valmiina matkaa varten. Mutta kiirehdi, rakas, kysymyksessä on henkemme!"— —
Illan hämärässä nelisti kaksi ratsua Kiovasta pohjoiseen. Päivien päästä he pääsivät Holmgårdiin, jossa Hirvo möi molemmat ratsut. Sattui niin onnellisesti, että voiolaisia kauppiaita oli juuri lähdössä kotimatkalle, ja Hirvo ja Tsaj pääsivät heidän veneissään Karjalaan. Täällä he kuljeksivat sinne ja tänne eksyttääkseen jälkiään. Vihdoin viimein he kuitenkin päätyivät Osmalaan, joka kaiken aikaa oli ollut Hirvon matkan määränä, sillä hän oli kuullut paljon Osmalasta, vieläpä lapsuudessaan kerran nähnytkin vanhan Osman. Mutta vanha Osma ei enää elänytkään. Hän oli talvella kuollut ja koko heimonsa saattamana kätketty isien kuusikkoon. Hänen poikansa, iäkäs mies tämäkin, otti tulijat hyvin vastaan.
Seuraavana päivänä jäivät Hirvo ja Osma sattumalta kahden pirttiin. Nyt kertoi Hirvo Osmalle pulmallisen asemansa. Osma tuli tuiki totiseksi. Hän mietti kauan. Vihdoin hän virkkoi: "Kaukana pohjoisessa on meillä eräsauna. Se on ainoa turvallinen pakopaikka, jonka näillä mailla tiedän. Sinne voisitte jäädä toistaiseksi."
"Valitsemisen varaa ei meillä ole, siksipä menemme sinne", sanoi Hirvo.
Eräänä yönä Osma saattoi pakolaiset tuonne kaukaiseen eräsaunaan. "Tänne ei osaa ainoakaan ihmisjalka. Täällä saatte varmasti olla rauhassa koko syksyn ja talvenkin jos tarvitaan. Ruuasta pidän kyllä huolen." Näin puheli Osma lähtiessään.
Miten yksinäiseltä tuntuikaan täällä salon sydämessä niistä, jotka vastikään olivat jättäneet Kiovan ihmisvilinän ja ruhtinaan iloiset pirtit! Molemmat he lisäksi olivat niitä ihmisiä, jotka eivät tajua luonnon ihmeellistä, syvää kieltä, eivät tunne siinä oman sisimpänsä sykähdyksiä. Siksipä ottikin alakuloisuus heidät valtoihinsa, vaikka Hirvo metsästi ja kalasti, Tsaj taas puuhaili taloustoimissa.
Yksinäisillä kalamatkoilla muistuivat Hirvon mieleen kotoiset selät ja saaret, nuo lapsuuden tutut paikat Suomessa. Hän muisti aivan tarkoin jokaisen saaren, selän, poukaman. Keväisin kalat polskivat lahdelmalla, ja salmen rannalla kukki pihlaja ja tuomi. Oi, ihana oli tuo lapsuuden maa, Suomi! Ja siellä kevätlehdoissa asteli impi — Kultarannan Impi, ja salmen rannalla kukki pihlaja ja tuomi…
VIESTEJÄ.
Koko kevät-kesän oli Suomessa puhuttu Igorista ja hänen matkastaan. Oli koetettu arvailla sinne ja tänne, miten tuo matka päättyisi. Kultarannan Impi oli lisäksi kaikessa hiljaisuudessa varronnut Hirvoa kotiin jo keväällä. Sillä hän ajatteli, että jos tieto hänen isänsä kuolemasta kulkee kauppiaitten mukana Kiovaan, niin varmaan Hirvo sitten heti rientää Suomeen takaisin. Näin ei kuitenkaan käynyt, Hirvo ei tullut.
Mutta keskikesällä alkoi saapua kummia viestejä Kiovasta. Ensimäinen viesti tiesi, että Igor oli perinpohjin voitettu. Toinen viesti kertoi hänen surkeasta surmastaan. Kolmas viesti vihdoin toi tiedon, miten Hirvo oli ihastunut Tsajhin ja paennut tämän kanssa Kiovasta.
Sekavin tuntein oli Impi kuullut nämät viestit. Mutta pian hän tapansa mukaan pudisti ne päältään. "Ne ovat vain huhuja", puheli hän itsekseen, "ja huhuihin ei ole koskaan luottamista. Aina liioitellaan, jopa kerrotaan perättömiäkin. Monelle kosijalle olen tänä kesänä antanut rukkaset, ei ihme, että he nyt levittelevät pahoja juttuja Hirvosta, — mistä tietänevätkin kohdistaa vihansa Hirvoon." — — —
Kesä oli vaihtunut syksyyn. Ja nyt sai Impikin kokea, ettei kaikki ollut vain juorua. Eräänä iltana saapui Kultarantaan vieraita matkamiehiä. He kertoivat olevansa ruhtinatar Olgan lähettämiä ja etsivät erästä Hirvo-nimistä Suomen miestä. Mitään aavistamatta he edelleen mainitsivat, kuinka ruhtinaantytär, ihana Tsaj, oli ollut Hirvon rakastettu, ja kuinka he yhdessä olivat paenneet Kiovasta, kun Olga oli matkoilla. Kuin tulessa ja ilmassa oli Olga lähettänyt etsijöitä kaikille ilmoille; heidän osakseen tuli etsintä Suomesta. — — —
Näennäisesti tyynin mielin oli Impi kuunnellut kertomusta. Mutta kun hän oli saanut matkamiehille illallista ja tehnyt heille makuutilat, poistui hän hiljaa pirtistä. Hän asteli läpi syksyisen lehdon kummulle merenrannalle. Tummana lainehti ulappa hänen jalkainsa juuressa, valittaen riipi vihuri puitten viimeisiä lehtiä. Impi istahti kivelle. Kaksi kyyneltä vierähti hänen silmistään, nimetöntä, yksinäistä. — Yö kului. Laineet loiskuivat. Vihuri valitti. Impi yhä istui, istui.
Keskiyön aikana alkoi vihdoin tuuli tyyntyä. Pilvet poistuivat ja täysikuu loi valoaan yli hiljaisen ulapan. — Impi nousi, loi katseensa merelle ja hänen kasvonsa säteilivät sisäistä kirkkautta. Nyt hän sen tiesi! Niin, nyt! Hän ei ollut koskaan rakastanut Hirvoa, ei koskaan! Jonkun verran hän oli pitänyt Hirvosta, tai oikeastaan hänen kauneudestaan. Mutta sitä syvää sielun antautumista, sitä sanomatonta hellyyttä, jota nainen vain kerran elämässään voi tuntea, — niin sitä ei Hirvo häneltä koskaan ollut saanut, ei koskaan. Ah, hän kantoi vielä aarretta sielussaan, syvyyksissä rikkautta, jolle ei löydy nimeä. — — Oi elämä, elämä, miksi oletkaan kautta aikain säilyttänyt kalleinta äärettäsi naissydämessä! — — —
Syksymmällä saapui Kultarantaan vielä yksi suruviesti. Kesämatkoilta palaavat kauppiaat tiesivät kertoa, että Kulkija-Helkky ei saavu tänä syksynä Suomeen. Hän oli lähtenyt Hedebystä kauppiaitten mukana etelän maille. "Yhden ainoan illan hän viipyi viime syksynä ja nyt hän ei tule ollenkaan", huokailivat Kultarannan naiset, ja Impinkin otsalle nousi surunpilvi.
SUOMEN SANKARIT.
Kurkelan kuuluisille turkismarkkinoille Nousiaisiin oli tänä talvena saapunut tavattomasti väkeä. Talvi oli erittäin suotuisa ja siksipä täällä ei ollut ainoastaan koko Suomen heimo koolla, vaan oli tullut paikalle paljon Kyrönmaan miehiä, joukottain jäämejä täysinäisine turkisahkioineen, jopa miehiä Karjalasta ja Eestistä.
Eipä puuttunut ostajiakaan. Paitsi Suomen omia kauppiaita, oli täällä ostajia Voionmaalta, Birkasta ja koko Svitjodista, olipa muutamia aina Lejrestä ja Vikenistä asti. Ja kauppa kävi mainiosti. Tuota pikaa myytiin turkispaljous, ja ihmiset alkoivat vähin erin lähteä markkinoilta.
* * * * *
Talviaurinko loi valoaan yli lumisen lakeuden. Vartija Hallusvuoren laella seurasi silmillään yksinäistä ajajaa Lemun selällä. "Minnekä tuokin pyrkinee, virma on hevonen edessä", ajatteli vartija. — "No, kääntyy tännepäin. Jo lähtee ylös Hirvijokea. Myöhästynyt markkinamieskö siinä tulee? Nyt vasta, kun kaikki muut ovat jo lähteneet Kurkelasta. Tänä aamuna viimeiset menivät tästä ohi. — — Jopa tunnenkin! Sehän on Kultarannan hevonen. — Annas kun katson, ketä on matkassa. — Niin, vanha Harto ja Impi.
"— — Arvaankin minne ovat menossa. Kurkelassa on tänään Suomen sankareitten käräjät, ovat menossa sinne. — Kas kun Impikin on lähtenyt. Varmaan on nyt tärkeitä asioita urhoilla, Hartohan se tavallisesti vain Kultarannasta saapuu…"
Vartijan jatkaessa yksinäisiä mietteitään, vieri reki ohi Hallusvuoren ja päätyi pian kosken kuohujen ympäröimälle Kurkelan niemelle. Markkinapaikan vieressä oli pyhä uhrilehto ja kalmisto. Syksyllä martaitten kuussa, silloin kun henget hurjimmin kiitivät halki ilmojen, vietettiin täällä mahtava uhrijuhla, johon koko Suomen heimo saapui. Vähitellen, aikain kuluessa oli tullut tavaksi, että myöskin näin talvella toimitettiin pieni uhri, varsinkin, jos markkinoitten jälkeen oli jäätävä yhteisistä asioista päättämään, kuten nyt.
Keskellä uhrilehtoa, pyhien puitten alla sijaitsi suuri uhripirtti, ja sen vierellä kumpuili haltijoitten lähde yhtä kirkkaana talvipakkasessa kuin kesähelteelläkin. Lehdon laidassa oli vanha kalmisto ja toisessa laidassa uhriaitan vartijan Topon mahtava kartano, jonka maat ulottuivat kauas ympärille. Tällaisia uhriaittoja oli muuallakin kuin Nousiaisissa, mutta ne olivat tavattoman pieniä. Tämä Nousmaan aitta teki poikkeuksen kaikista, sillä se oli hyvin suuri. Kas, sehän olikin koko Suomen heimon yhteinen uhriaitta.
Kultarannan hevonen pysähtyi Topon pirtin eteen. Kun Impi astui pirttiin, oli se aivan tyhjä, sillä kaikki olivat menneet pyhään lehtoon. Impi lämmitteli kiukaan luona niin kauan, kuin Harto laitteli hevosta suojaan ja nosti vero- ja uhriohrat sisälle. Sitten hekin lähtivät lehtoon. Sinne he saapuivatkin parahiksi. Pyhän lehdon rinteellä, uhriaitan vierellä paloi jo uhrituli. Valkoparta Väinävalta kuljetti juuri Topon kanssa suurta pässiä kohti uhriaittaa. Varovasti he aukaisivat aitan oven. Puitten alla seisovat sankarit pidättivät melkein henkeään, sillä nyt he saivat nähdä iki-ihmeen: aitan perällä häämötti mahtava jumalankuva, koko Suomen heimon palvoma suurhaltija, jolle ei vertoja otavan alla. Kuvan muodosti suunnaton puunkanto, jonka yläpää oli koverrettu ihmisen muotoiseksi. Mistä se oli tänne uhriaittaan tullut, ei kukaan tiennyt. Siellä se oli ollut jo isien ja isänisien aikana. Sinne se jäi lasten ja lastenlasten palvottavaksi. Lattiassa kuvan edessä oli pyöreä reikä. Sen reunalla iski Väinävalta pässin ja antoi veren vuotaa reiästä lattian alle. Kun veri oli valunut loppuun, kantoivat Väinävalta ja Topo pässin varovasti ulos, jossa se nyljettiin ja palotettiin. Sisälmykset tarkastettiin perinpohjin, sillä niistä nähtiin tulevia tapauksia. Sitten ne pantiin tuohivakkaan, mutta liha laskettiin pataan, joka jo kiehui uhrivalkealla. Sillä aikaa kun liha kypsyi, lähti Väinävalta muutamien vanhimpien sankareitten kanssa viemään sisälmysvakkaa uhriksi veden väelle. Vakavina he seisoivat hetkisen Pyykosken kuohuja katsellen. Sitten Väinävalta luki uhriluvun ja heitti vakkasen koskeen.
Kun he tulivat takaisin pyhään lehtoon, oli liha jo kypsynyt. Topo toi tuokkosia. Väinävalta pani tuokkoset lihaa täyteen, ja Topo kuljetti ne miehille, jotka seisoivat vähän edempänä pyhien kuusten alla. Mutta sillä aikaa kun urhot söivät, keitti Topo lihaliemeen maukkaan puuron.
Uhriaterian päätyttyä siirryttiin suureen käräjäpirttiin. Sekin oli koko Suomen heimon yhteistä omaisuutta. Täällä viettivät tavallisesti ne markkinamiehet yönsä, jotka eivät sopineet Nousiaisten asukkaiden pirtteihin, ja täällä pidettiin yhteiset neuvottelut silloin, kun ei voitu taivasalla istua. Syksyllä martaitten kuussa, uhrijuhlien aikana pidettiin aina suuret heimokäräjät, joihin jokainen Suomen mies otti innolla osaa. Mutta näin talvella tulivat vain eriseutujen sankarit ja kukin heistä kertoi sitten päätöksistä alueensa miehille.
Komea oli miesjoukko, joka nyt astui käräjätupaan. Eikä ihme, olivathan he kaikki sankareita, joitten mainetöistä viestit vierivät yli merien. Itse vanha Väinävalta, koko heimon johtaja, kuningas vertoja vailla, asettui pirtin perälle pöydän taa. Urhot istuivat ympäri pirttiä lavitsoille ja raheille. Kelpasi tätä joukkoa katsella! Turkin alta näkyivät verkaiset kaatiot ja paita. Kullatut miekankahvat välkkyivät, hopeasoljet hohtivat.
Impi oli Topon emännän kanssa asettunut lähelle kiuasta. Muita naisia ei täällä ollutkaan. Pirtti oli jo melkein pimeä. Siksipä Topo sulki akkunaluukun ja pani päreen pihtiin. — — —
Käräjät alkoivat. Ensin päätettiin parin sillan korjauksesta, sillan, joita koko heimo käytti. Korjauskulut päätettiin maksaa vero-ohrista. Sitten tultiin pää-asiaan. Väinävalta kertoi lyhyesti, miten syksyllä viimeisten avovesien aikana kainulaiset olivat lähteneet sieltä kaukaa Pimeydenmeren rantamilta vainoretkelle etelään. He olivat uskaltaneet nousta tänne Suomenkin rannikolle. Ankaran lähdön he kyllä saivat, mutta jo se, että uskalsivat yrittää, oli jotain, joka ehdottomasti vaati kostoretkeä Kainuun. Näin puhui Väinävalta, ja nuorimmat sankareista kalistelivat jo aseitaan kuin lähteäkseen. Mutta joku koiranleuka ovinurkassa kuiskasi toverilleen: "Ukko Väinävalta muistaa viime kesäisiä rukkasiaan, siksi hän nyt noin touhuaa retkeä Kainuun."
Kaikki olivat kuitenkin samaa mieltä siinä, että retki tehdään tulevan kesän aikana, ja niin ryhtyi Väinävalta tiedustelemaan, montako uiskoa kukin lähettäisi matkalle. Ensiksi nousi nuori, kaunis Reko, Nousiaisten kuningas, ja ilmoitti varustavansa retkelle kolme urhouiskoa. Samalla hän toi Väinävallalle kolme kapulaa, joihin oli veistetty hänen oma merkkinsä. Tuskin oli Reko päässyt paikoilleen, kun jo karski Mielivalta astui pöydän luo. Hänen silmänsä säkenöivät kiukusta, sillä juuri hänen alueelleen olivat kainulaiset nousseet. Siksipä lupasikin Mielivalta laittaa matkalle kaikki suuret uiskonsa, viisi tai kuusi. Sitten siinä tulivat järjestään Väinävallan luo Saaren sankari, Mynäjoen Virmas, Ahti, vanha Untamo, Kauko, kulkijakuningas, Räntämäen Räimä, Halikon Sarvi ja kymmenet muut. Kukin antoi niin monta kapulaa, kuinka monta uiskoa aikoi retkelle varustaa. Viimeiseksi tuli Kultarannan Impin vuoro. Punastuen hän nousi ja tuntui olevan kovin hämillään. Mutta äkkiä hän suoristi pitkän, kauniin vartalonsa ja alotti pehmeällä äänellään: "En oikein tiedä, miten on Kultarannan uiskojen laita. Kainulaiset eivät ennättäneet tehdä mitään vahinkoa ja niin ankaran lähdön he saivat, etten luule heidän toisten tänne yrittävän. Pitäisin sentähden parempana, että koko kostoretki jätettäisiin. On heimon miehillä muutakin hommaa keväällä. Kaskimaat odottavat raivaajia, lahdelmat kalastajia, kauppamatkat miehiä."
Monet vanhemmista miehistä myönsivät heti, että Impi puhui oikein.
Nuoriin miehiin taas vaikutti Impin kauneus ja pehmeä ääni niin
voimakkaasti, että heistä oli koko sotainto kuin poispyyhkäisty. Ja
Väinävallan suureksi ihmeeksi päätettiinkin nyt, että koko kostoretki
Kainuun jätetään tekemättä.
Mutta kulkijakuningas Kauko ajatteli itseksensä: "Kaksi kertaa olen tehnyt turhan matkan Kultarantaan. Ja kuitenkin ensi kesänä nostaa kosiopurteni vielä kerran purppurapurjeet ja laskee Kultarannan valkamaan." — — Nousiaisten nuori Reko taas päätteli nurkassaan: "Vielä tämän kuun puoliskon aikana valjastan orhini ja teen toisen kosiomatkan Kultarantaan."
Pian Väinävallankin ihmettely vaihtui suureksi iloksi, sillä hän oli pohjaltaan oikea rauhan mies. Ja kun oluthaarikka oli tehnyt muutaman kierroksen, nosti Väinävalta polvilleen vanhan kanteleensa, tuon Suomen iki-ilon ja alkoi hiljaa näppäillä. Kohta hänen soittonsa alkoi paisua. Mahtavana kuin keväinen vuo vyöryi sävelvirta. Tuntui aivan kuin koko pirtti olisi suurentunut ihanaksi säveltenmaaksi, jossa ei enää ollut taisteluita, ei surua, ei kyyneleitä.
* * * * *
Yö oli jo pitkälle kulunut, kun miehet viimein alkoivat ajatella nukkumista. Impi lähti vartijan vaimon kanssa Topon pirttiin yöksi. Peräkkäin he astuivat puitten välistä kiemurtelevaa polkua tuon lyhyen matkan. Mutta kun Impi juuri oli tarttumaisillaan pirtin ovioksaan, pysäytti Topon emäntä hänet äkkiä ja sanoi: "Kuuletkos, Impi, kummaa kohinata tuolta kalmiston puolelta, henkien metsästä?"
"Kuulen kyllä."
"Niin, katsos lapseni, pyhässä uhriaitassa on nyt juhla, henkien juhla. Uhriaterian jätteet pantiin pyhän aitan lattialle seinän viereen ja keskelle nostettiin suuri oluthaarikka. Vainajat siellä nyt aterioivat. Tuo on haltijoitten kohinata, tuo kumma kuiske metsässä. — Mennään pois pirttiin!" — — — Nokisesta uksesta painuivat naiset pimeään pirttiin, mutta haltijoitten havina täytti talvisen yön.
Nukkumaan eivät naiset kuitenkaan malttaneet mennä, oli niin paljon puheltavaa. Topon emäntä oli Impin äitivainajan sisar ja siksi hän tunsi melkein äidillistä hellyyttä Impiä kohtaan, varsinkin, kun eivät haltijat olleet suoneet hänelle itselleen lasta. — Päre oli jo aikoja sammunut, hiilos tummunut, — naiset yhä juttelivat. Ja kun Impi jo oli lavitsalla, kumartui täti vielä hänen puoleensa sanoen: "Kyllä sinun nyt jo sentään pitäisi ottaa isäntä Kultarantaan. Vaikeaksi sinulle ajanmittaan käy. Vanha Harto ei ole enään moniaikainen, ja kyllä tällaisiin tilaisuuksiin kuin tänään pitäisi miehen tulla Kultarannasta. Mitä sanot meidän maan nuoresta Reosta? Komea hän on ja oikea miesten mies. Hyvin hän on johtanut Nousmaan asiat siitä asti, kun minun mieheni luopui johdosta. Uhriaitan vartijathan ne ennen aina johtivat muutkin asiat, mutta ei Toposta ollut siihen. Hän ajattelee vain haltijoita ja niitten palvonnassa vierivät häneltä päivät. Mutta Reko johtaa mainiosti maata. Komea on hänen kartanonsa siellä Hirvijoen suussa, ja hän se Hallusvuoren varustuksetkin pitää kunnossa. Ota pois Reko! Parempaa miestä et löydä ilman alta. — Onnellinen sinä, kun saat itse valita, oi onnellinen!" — — —
Impin huomio kiintyi tädin viimeiseen, huokauksena lausuttuun ajatukseen, ja kun hän muutenkin tahtoi kääntää keskustelun pois tästä tädin mieliasiasta, virkkoi hän hiljaa: "Sinä, tätikulta, et kai saanut itse valita?"
"En, Impi. Eikä sitä saanut sinun äitisikään. Olimme kuulun Saaren tyttäriä ja kosijoita kulki paljon. Mutta minä — niin — olin kiintynyt yhteen meidän omista miehistä, ja sinun äitisi rakasti taas erästä kuljeksivaa laulajaa. Oi, kuinka syvästi hän rakastikaan laulajaansa! — Sitten tuli aika, jolloin meidän kummankin täytyi lähteä miehelään. Isäni antoi sinun äitisi Kultarannan Luonnolle ja minut hän möi tälle uhriaitan vartijalle, saamattomalle Topolle. Itkimme monta kesäistä iltaa rantatuomen varjossa. Vihdoin tuli lähtöpäivä. Minulle se oli helpompi, sillä olin kovempi ja vanhempi. Mutta sinun äitisi oli niin hento ja heikko, — laulajan sylistä hän riistäytyi Luonnon purteen. Eikä hän kauan Kultarannassa kestänyt. Ah, hän ei voinut elää ilman laulajan rakkautta. Hän kuihtui, kuoli pois kuin hallan viemä kukkanen! — Ja mitäpä on minunkaan elämäni ollut, — kolkkoa, tyhjää, kovaa! Siitä asti kun pikkupoikani, tuon kiharapään, kätkin kalmiston varjoon, en ole iloa tuntenut sydämeni alla. Silloin kuivuivat kyynellähteetkin silmistäni. Elämä on niin kolkkoa, tyhjää, tyhjää…"
Impi oli kuunnellut melkein henkeään pidättäen. Tämä kaikki oli hänelle aivan uutta. Nyt hän kietoo kätensä tädin kaulaan ja hyväilee häntä hellästi. — Täti raukka ja äiti! Ah, miten paljon onkaan elämän salattujen verhojen takana kärsimystä, kyyneleitä, sanatonta sydäntuskaa!
KULKIJA SAAPUU.
Kevät oli tänä vuonna tavattoman varhainen ja kaunis. Aikaisin soi leivon laulu ilmassa, aikaisin kuului kottaraisen vihellys rantatammesta, aikaisin loi meri jääpeitteensä, ja koivumetsä sai hiirenkorvat. Pian saapuivat ensimäiset kauppaveneet Suomen vesille. Ja ihmettä, — niiden mukana tuli Kulkija!
Siinä hän astuu jo Luonnonmaan lehtoja kohti Kultarantaa. Mikä ilo nyt nousikaan koko saarella. Eivät ainoastaan nuoret rientäneet ensimäisenä iltana Kultarantaan, vaan koko saari saapui, vanhat ja nuoret.
Harppu helkkyi ja pehmeämpänä kuin koskaan ennen kaikui Kulkijan ääni. Miten ihania kuvia hän loihtikaan kuulijoitten silmien eteen: Kuninkaantytär itkee tuossa kadonnutta sulhoaan. Älä itke, raukka, älä! — Tässä sankari tavottaa lemmittynsä kättä. Saako hän sen? Ei, ei! Tuo häijy isäukko! On pimeä yö! Älä putoa, sankari, kiivetessäsi linnanmuuria! Noin, jo ryösti lemmittynsä! — Voi hirveätä, — noita ryösti lapsen! Nuorukainen syöksyy jälkeen, saa noidan kiinni kengänpaulasta ja pelastaa lapsen. — Täällä äiti herättää kuollutta poikaansa. No miksi ei se herää! Puuttuu jotakin. Jopa viimeinkin heräsi! — Ja oi, luostarin hiljaisessa kammiossa itkee ihana nunna hukkaan mennyttä nuoruuttaan. Jo kuivuvat kyyneleet, kun hän muistaa, miten valkea Kristus kerran noutaa hänet morsiamenaan taivaan saleihin.
"Oletkin käynyt nyt etelän mailla, Helkky, koska taas laulat siitä valkeasta", sanoi vanha Harto.
"Niin, siellä olen käynyt, kauempana etelässä kuin koskaan ennen. Kauppiaitten mukana menin Hedebystä Flamin maalle. Sieltä jouduin sitten Burgundiin, jossa olin jonkun aikaa. Talven vietin kuitenkin Schwabinmaalla, sen valtijattaren mahtavassa linnassa, jossa kaikki laulajat viihtyvät. Antakaas kun laulan laulun tuosta Schwabin ylväästä valtijattaresta." Ja kulkija lauloi:
On uljaita kukkulat Schwabin,
Vaan uljain on kukkula tuo,
Miss' seisovi kivinen linna,
Ja tornit ne varjojaan luo.
Ja linnassa istuvi rouva,
Ken hälle nyt lohtua tois?
Sulosilmät nuo kyynelin kylpee,
Kuka kyyneleet pyyhkiä vois?
Ah, rouva hän maataan ja kättään
Ei antaa voi kellekään, ei.
On turhia sankarten retket, —
Rouvan lemmenkö tuuli jo vei?
Näes vihur-iltana kerran
Nuor' munkki jo linnahan saa,
Sen silmissä hehkuvi tuli,
Mi rouvahan koskettaa.
Mutt' munkki hän viipyy vain viikon,
Jo luostariin rientää hän pois.
Sen päivänpä päästä, ah, rouva
Ei munkkiaan unohtaa vois!
On uljaita kukkulat Schwabin,
Vaan uljain on kukkula tuo,
Miss' seisovi kivinen linna,
Ja tornit ne varjojaan luo.
Yön hetket vierivät. Harppu vaikenee. Kuuntelijat poistuvat. Impi yhä istuu hiljaa. Hän ei huomaa, mitä ympärillä tapahtuu. Etelän kuvat ovat hänen edessään elävinä, voimakkaina. Niin, ja sydämessä, syvällä siellä, soi uusi, ihmeellinen sävel. Ilonko sävel vai surun? Ah, kysy sitä yön hämärältä tai aamuruskon hennolta hohteelta.
HIRVO.
Muuttolintujen lailla oli Hirvokin saapunut Suomeen samoihin aikoihin kuin Kulkija. Mukanaan hän toi nuoren vaimonsa, kauniin Tsajn, joka talven aikana oli muuttunut kalpeaksi ja heikoksi kuin hengähdys. Ja henkien maahan hän pian matkasikin. Kauniina kevät-iltana, kun vuokot vielä kukkivat, lahjoitti hän elämän pienelle tyttärelleen, mutta samalla hänen oma elämänsä sammui ijäksi.
Kultarannassa, kuten muuallakin, oli suurella touhulla kerrottu Hirvon saapumisesta, hänen vaimostaan, ruhtinaantyttärestä, ja hänen rikkauksistaan. Impiin eivät nuo kertomukset tehneet mitään vaikutusta, hän pysyi aivan välinpitämättömänä. Vasta kun kerrottiin Tsajn kuolemasta, tunsi hän liikutusta rinnassaan. Ruhtinaantytär ja täällä vieraalla maalla saa tuntemattoman hautansa! Ja Hirvo ei kuulema edes murehdi vaimoaan! — Impi sääli sanomattomasti hänen pikku tytärtään, tuota avutonta raukkaa. Kuka sitä nyt vaalii ja hoitaa, kun Hirvon äitikin on kuollut! Kunpa voisi tuoda sen tänne Kultarantaan ja hoitaa sitä täällä. Niin, kunpa voisi, — mutta sitäpä ei voinut. Hirvo käsittäisi varmasti asian väärin, jos kävisi lapsen noutamassa, ja ihmiset saisivat paljon puheenaihetta. Hän ei voinut sitä noutaa sieltä ja kuitenkin hänen kävi sanomattomasti sääli lasta. — — —
Pitkin talvea oli Impin kuva tuontuostakin noussut Hirvon mieleen. Mutta nyt, kun hän taas näki Impin, heräsivät hänen tunteensa kahta voimakkaampina eloon. Tsajn kuoltua oli hän alituinen vieras Kultarannan kisoissa ja iloilloissa. Ja ihmisillä näytti olevan niin paljon arvailemista sen takia. — Hirvo pani liikkeelle kaiken miellyttämistaitonsa, ja naiset olivat häneen kovin ihastuneita. Impi vain oli aina yhtä kylmä, yhtä välinpitämätön. Vain jonkun sanan hän vaihtoi Hirvon kanssa silloin tällöin.
Mutta Hirvo ei heittänyt toivoaan. Kotiinpäin kulkiessaan hän tuumi itseksensä: Tähän päivään asti ei ole löytynyt naista, joka olisi voinut Hirvoa vastustaa, eikä sitä löytyne vieläkään. Ymmärrän jäykkyytesi, Impi. Se johtuu siitä, kun toin toisen tullessani. Mutta odota, odota, vielä jäykkyytesi katoaa. Ennenkuin syys luo huurrettaan yli maitten, olet sinä Hirvon oma, varmasti Hirvon oma. Silloin vasta juhlitaan! Silloin saa Kulkijan harppu soida! Etelän viiniä on Hirvolla hääjuhlia varten, etelän…
KULKIJAN KERTOMUS.
Oli mitä ihanin ilta. Käki kukkui, ja kevätkaskien käry sekaantui lehtojen tuoksuun. Impi asteli mietteissään metsäpolkua. Hän palasi Karvetista kotiin. Nyt hän saapuu juuri salmen rannalle, ja silmät etsivät venettä, millä soutaisi yli salmen Kultarannan puolelle. Vaan jo pysähtyvätkin silmät muuhun. Meren rannalla siinä on kallio, kalliolla kaatunut puu, ja puulla istui Kulkija. Hän tuijotti synkkänä syvyyteen. Oli totuttu siihen, että Kulkija sai olla missä oli, tehdä mitä teki, kukaan ei häntä koskaan häirinnyt. Mutta nyt oli hänen muodossaan jotain niin synkkää ja murheellista, ettei Impi voinutkaan äänetönnä ohi kulkea, kuten aina ennen. Hän meni lähemmäksi ja kysyi: "Helkky, mitä täällä murheellisena mietit?"
"Muistelin vain äitiäni."
"Äitiäsi! — Niin todella, tietysti sinullakin on äiti ja isä, vaikka en sitä ole tullut ajatelleeksi."
"Niin minulla oli kerran äiti ja isä, mutta nyt minulla ei ole kumpaakaan."
"Ei kumpaakaan, Helkky!"
"Ei. Kadotin heidät samana päivänä jo kauan sitten."
"Samana päivänä!"
"Niin, Isäni oli kuningas. Alkuaan ei hänellä kuitenkaan ollut omaa maata hallittavanaan. Hän oli vain kulkijakuningas. Mutta sitten hän kyllästyi kulkemiseen, ja kun Mälarin rannalla Svitjodissa erästä aluetta hallitsi Gyda-niminen kuninkaantytär, otti isäni Gydan puolisokseen, jotta sai hänen maansa. Mutta rakkauttaan ei isäni Gydalle antanut, sen sai minun äitini. Käydessään kauppamatkoilla Suomessa, tapasi isäni täällä tavattoman kauniin kuninkaantyttären. Ja tuo ihana nainen antoi hänelle vastarakkautta. Useana kesänä tuli isäni tänne Suomeen vain äitini takia, ja vihdoin eivät he enää voineet erota. Äitini, kuninkaantytär, poistui salaa kodistaan ja pakeni isäni kanssa Svitjodiin. Jonkun aikaa hän eleli isäni talon läheisyydessä, mutta kun julma Gyda sai siitä vihiä, vei isäni rakastettunsa kauas, kauas, yksinäisen salojärven rannalle ja rakennutti sinne ihanan pirtin äidilleni. Metsästysretkillään kävi isäni sitten tapaamassa äitiäni usein, sangen usein. Muistan, kuinka kiikuimme isän polvella, minä ja sisareni, joka oli minua kahta vuotta nuorempi. Isä minulle antoi nimenkin: Helge, vaikka äiti jo minua aina kutsui Helkyksi, sillä äitini puhui suomea, ja sitä minäkin alussa opin. Isä minulle harpun ja huilunkin toi. Hän oli niin hyvä, ja äiti rakasti häntä sanomattomasti. Yhdessä me aina puhelimine isästä ja odotimme häntä. — —
"Sitten tuli se kamala päivä. Olin silloin kahdentoista talven. Gyda oli saanut jollain tavalla tietoa, että isäni kävi metsämatkoillaan äitini luona. Vihansa vimmassa poistui Gyda yöllä pirtistä, minne isäni jäi nukkumaan, telkesi oven ja sytytti pirtin palamaan. Liekkeihin kuoli isäni ja monet hänen miehistään. Sitten Gyda otti isäni hiiltyneen ruumiin ja lähti suuren miesjoukon kanssa metsään etsimään meidän pirttiämme. Hän oli päättänyt heittää isän ruumiin äitini eteen, salvata oven ulkopuolelta ja polttaa meidät, kuten isänikin. — — —
"Muistan kuinka isäni uskotuin mies ryntäsi pirttiin, kertoi isän surkeasta kuolemasta ja Gydan tulosta sekä käski meidän kiiresti paeta. Mies riensi takaisin metsään. Mutta äitini repi tukkaansa, naurahti kerran kamalasti, juoksi pirtin taakse kalliolle ja syöksyi sen jyrkältä kielekkeeltä mereen. — Sitähän juuri muistelin tässä syvyyteen katsellessani. — Pikku siskoni ja minä jäimme avuttomina kalliolle itkemään. Vaan silloin alkoi metsästä kuulua kauheita huutoja. Vaistomaisesti pakenimme kallion alla olevaan syvään luolaan, joka oli ollut meidän hauskimpia leikkipaikkojamme. Kohta kuulimme hirveätä rätinää ja oksien välistä näimme, kuinka pirtti oli tulessa, liekit roihusivat yli puitten latvojen. Kauhusta väristen kyykistyimme luolan pimeimpään soppeen. Olimme siellä sen päivän ja vielä yön. Vasta seuraavana aamuna uskalsimme lähteä. Katselimme pirtin rauniota. Se vielä savusi. Keskellä näimme luita — isäni luita. — — — Meidän oli nälkä, ei ollut mitään syötävätä. Silloin muistin, kuinka äitini kerran oli sanonut minulle: 'Poikani, jos joskus jäät yksin tänne erämaahan, niin lähde kulkemaan järven rantaa tuonne päin. Pian tulee joki vastaan. Sitten mene jokivartta myöten siksi, kunnes joudut asutuille seuduille.' — Niin, tuon muistin äkkiä. Riensin luolaan. Siellä oli harppuni. Se oli sinne leikkiessämme unohtunut, ainoa, mikä säästyi liekeiltä. Otin harpun kainalooni, tartuin siskoani kädestä ja niin läksimme kulkemaan järven rantaa. Oli syksypuoli ja metsässä oli marjoja, joita söimme. Kahlasimme suopaikoista ja purojen yli kannoin sisareni. Ensimäisen yön nukuimme kankaalla havuvuoteella. Aamulla taas eteenpäin. Mutta kauas emme ennättäneet, kun taivas tummeni mustista pilvistä ja kohta alkoi rankasti sataa. Etsimme suojaa tiheitten kuusien alta, mutta vettä tuli niin voimakkaasti, että pian olimme läpimärkiä. Näin satoi sen päivän ja seuraavan yön. Vilusta väristen istuimme kuusien alla. Muistan, kuinka sisareni etsi minulta lämpöä ja turvaa. Hän kietoi hennot kätensä kaulaani ja minä vedin hänet luokseni, mutta siitä huolimatta hän värisi vilusta. Seuraava aamu valkeni taas kauniina, mutta sisareni ei silloin enää jaksanutkaan lähteä matkalle. Valmistin hänelle pehmeän sammal vuoteen kuusen alle ja peitin hänet havuilla. Mutta nyt ei hänellä ollutkaan kylmä. Hänen kätensä oli kuuma ja otsa aivan polttava. Kannoin hänelle tuokkosella vettä, sillä hän joi kovasti, mutta marjoista ei hän huolinut. Illan tullen alkoi hän puhua käsittämättömiä asioita. Hän kertoi liekeistä, jotka uhkasivat häntä, pahoista miehistä, jotka ahdistivat meitä ja vihdoin äidistä, joka kantoi häntä syvyyden yli. Yöllä hän lakkasi puhumasta, kädet ja otsa jäähtyivät ja hän nukkui. Minä luulin, että hän nyt oli parantunut ja paneuduin myöskin nukkumaan. Mutta aamulla ei sisareni herännytkään, ja hänen kätensä oli kylmä kuin jää. Koko sen päivän ja seuraavan yön odotin hänen heräämistään, mutta sitten huomasin, ettei hän heräisi enään koskaan. — — Kaivoin matalan kuopan sammaliin. Sinne nostin sisareni kankean ruumiin. Peitin hänet hyvin pehmeillä sammaleilla ja havuilla. Hetken istuin mättäällä ja itkin. — — Sitten otin harppuni ja läksin. Tulin joen rannalle ja vihdoin muutaman päivän päästä asutuille maille. — — En kertonut kellekään, kuka olin tai mistä tulin. Soitin vain harppuani ja kuljin pirtistä pirttiin. — Siitä asti olen maailmaa kiertänyt." — — —
Impi nojasi puuhun aivan samassa asennossa kuin tultuaan. Hän näki edessään Kulkijan kuin sumun läpi. Hän melkein värisi tuskasta, tuntui kuin sisimmässä olisi kaikki sortunut paikoiltaan. Oi, Kulkija raukka, oi! — Vain yksi ajatus selvisi hänelle sisäisen sekasorron keskeltä ennen muita: Hän ei jätä Helkkyä yksin tänne kalliolle!
Kulkija nosti ihmeissään päätään, kun kuuli Impin sanovan: "Helkky, nyt lähdemme kotiin! Tuolla alhaalla on vene." — Noin varmasti ja päättävästi ei Impi ollut koskaan käskenyt, ja Kulkija tunsi, että hänen täytyi totella.
Äänettöminä he astuivat veneeseen. Helkky souti ja Impi piti perää. Mutta sanaakaan he eivät keskenään vaihtaneet. Impin sydämessä yhä kaikki kuohui, värisi. Kulkija eli edelleen muistojensa mailla. Mutta kun veneen kokka kosketti rantaa, oli Impin sydämen sumusta kirkastunut jo toinen selvä ajatus: Nyt hän tiesi, miksi Helkyn harppu niin usein itki.
VAINOLAISIAKO?
Kultarannan miehet olivat juuri tulleet kotiin kasken raivannasta. Helkkykin oli ollut mukana ja oli nyt aivan musta noesta. Kaikki nauroivat, sillä tuonlaisena ei oltu Kulkijaa koskaan nähty. Pian olivat miehet kuitenkin pesseet itsensä ja panneet puhtaat mekot yllensä. Illallinen maistui mainiolta.
Mutta hirmu! Kesken illallisen alkoi kuulua hätätorven ääni. Miehet kavahtivat pystyyn ja kuuntelivat hetken: Pitkää törähdystä seurasi aina kaksi lyhyttä. Se merkitsi: mereltä vaara! Jos olisi kuulunut vain pitkiä, olisi vaara uhannut mantereen puolelta. Kiiresti etsivät miehet aseikseen jousia, nuolia, keihäitä, miekkoja ja tapparoita. Ja pakolinnan vallilla vartijan torvi soi yhä: tuuu-tu-tu, tuuu-tu-tu.
Tyyneenä ja maltillisena antoi Impi käskyjään: Kaikki naiset ja lapset veneisiin ja mantereen puolelle, samoin kaikki irtain omaisuus. Pian olivat veneet täpötäynnä tavaroita, ja hätääntyneet naiset ja lapset olivat rannalla lähdössä. Siinä oli Kulkijakin harppuineen. Hän ei ollut koskaan ottanut osaa aseitten kalskeeseen, aina hän oli sellaisesta poistunut ja niin hän aikoi nytkin tehdä. Mutta jopa hän äkkiä kävi totiseksi, sillä hän kuuli, miten Impi kertoi naisille menevänsä miesten luo vuorelle ja viipyvänsä siellä siksi, kunnes vaara on ohi. Helkky katsoi hetkisen maahan. Sitten hän suoristi vartalonsa ja hänen kasvoilleen kohosi päättävä, miehekäs ilme. Hän laski harppunsa ja huilunsa veneeseen ja sanoi: "Varokaa, etteivät ne kastu!" — Sitten hän läksi takaisin pirttiin ja valitsi itselleen aseet. Miekkaa vyölle sitoessaan hän puheli itsekseen: "En pidä taistelusta, kammoksun aseita ja verta. Mutta totisesti, vainolaisen käsi ei Impiin koske, niinkauan kun minä miekkaa pitelen." — Miesten hämmästys oli suuri, kun näkivät Kulkijan asestettuna tulevan vuorelle. — — —
Vartija vuorella kertoi totisena, miten hän kaiken päivää oli seuraillut muutamia purjeuiskoja kaukaisuudessa. Nyt illan tullen ne olivat ilmestyneet lähemmäksi ja laskeneet tuonne saaren rantaan. Hän oli vakuutettu, että ne olivat vainoveneitä.
Juuri kun miehet vakavina tuumivat, mitä olisi tehtävä, saapui viestintuoja naapurisaarelta. Tämä kertoi, että verottaja Sveanmaasta oli tullut, ottanut veroja jo muutamista saarista ja aikoi käydä koko Suomen verottamassa.
Kaikki henkäisivät helpotuksesta, sillä vaara ei ollut nyt kovin suuri, vaikka voihan se verottajakin muuttua vainolaiseksi milloin hyvänsä. Pian kuitenkin oli päätös tehty: Kultarannan parhaat soutajat ja nopeimmat veneet läksivät kiireesti viestinviejiksi etelään ja pohjoiseen. Sinä yönä soivat hätätorvet; sinä yönä pantiin urhouiskot kuntoon; sinä yönä pukeutuivat miehet sotisopaan. Ja kun auringon kultainen kehrä kohosi itäisten vaarojen takaa, olivat sadat sankaripurret jo matkalla kohti Luonnonmaata.
Pahaa aavistamatta lähtee verottaja liikkeelle. Mutta mitä ihmettä? Tuolla salmessa näytti olevan niin paljon uiskoja vastassa, että oli paras etsiä toista tietä. No hirtehinen! Kaikki mantereelle vievät salmet olivat suljetut! — Verottajakuningas manasi purressaan: "Tässä ei auta muu kuin taistelu!" — Hän kutsuu urhonsa neuvottelemaan, mutta useimmat heistä olivat taisteluun nähden epäilevällä kannalla, sillä vastustajia näytti olevan paljon. Neuvotellessa kului aikaa. Tästä taas seurasi, että kauempaa lähteneitä pursia ennätti paljon Suomen joukkojen vahvistukseksi. Kauhukseen huomaa verottaja, että hänen paluutietänsäkin jo uhataan. Ei muu neuvoksi kuin miehet airoihin ja nopeasti kohti Svitjodia, jotta ei jouduttaisi saarroksiin.
Kun Suomen miehet tämän huomasivat, läksivät he riemuiten ajamaan verottajaa takaa. Soudettiin siinä todentotta molemmin puolin. Illalla suomalaiset pääsivät jo nuolenkantaman päähän. Ja eivätpä he nyt nuoliaan säästäneet. He kulkivat verottajan kintereillä aina aamuyöhön asti. Vasta kun verottaja oli ajettu saaristosta suurelle ulapalle, kääntyivät he takaisin, ja vanha Harto virkkoi: "Ei tehne Svean verottajan mieli pian lähteä Suomeen." — — —
Mutta verottajakuningas kirosi purressaan. Hammastaan purren hän lausui: "Isäni ja isäni-isä kävivät verotusretkillä Suomessa harva se kesä. Ja veroja he saivat määrättömästi. Mutta minä jos milloin lähden, näin matkani aina päättyy. Sanon minä sen, hiisvieköön, että niin kauan kun tuo vanha Väinävalta Suomea johtaa, pitää heimoaan koossa, et sieltä veroksi ota turkisriekalettakaan."
KULKIJAN LÄHTÖ.
Impi oli ollut asialla Käkölässä ja palasi nyt sieltä. Hän kulki lehtojen läpi kohti Kultarantaa. Linnut lauloivat ja aamuaurinko loi kultaansa polulle. Impi mietti itsekseen, miten ihmeen hauska oli tämä kevät ollut. Semmoista ei hän muistanut koskaan ennen viettäneensä. Mistähän sekin mahtoi johtua? Oli tavattoman kaunistakin. Kaikki kukki, loisti, iloitsi. Impi heräsi mietteistään vasta, kun näki Hirvon yht'äkkiä edessään polulla.
"Vihdoinkin tapaan sinut yksin, Impi, ja saan jutella kanssasi. Kuinka sitä olenkaan toivonut! Oletko hyvin pahoillasi minulle?"
"En."
"Etkö! No sen arvasinkin. Unohda pois koko Kiovan matkani! Kuolluthan
Tsaj on ja minä, niin minä rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen.
Etkö voi antaa minulle anteeksi ja rakastaa minua, kuten ennen
lähtöäni?"
"En ole sinua koskaan rakastanut", vastasi Impi ja peräytyi pari askelta, kun Hirvo yritti lähestyä.
"Et koskaan! Mutta Impi!"
"Niin, en koskaan. Jonkun verran pidin sinusta, sillä olinhan melkein lapsi, kun aloit leikkiä kanssani, mutta rakkauttani et ole koskaan saanut."
"En koskaan! Mutta jos saisin sen vasta, Impi rakas?"
"Mahdotonta", vastasi Impi ja läksi tietään kuin kuningatar.
Hirvokin läksi tietään, mutta tuumi itseksensä: "Älä sano, Impi, mahdotonta! Kerran se on kuitenkin mahdollista. Hirvo tuntee naiset, Hirvo." — — —
Koko päivän tuntui Impistä niin hyvältä, kun vihdoinkin oli tullut sanotuksi Hirvolle tuo kaikki. Ah, elämä oli nyt niin kevyttä, niin iloista.
Mutta kauan ei Impi saanut nauttia tuosta keventyneestä mielialastaan.
Illan suussa otti Kulkija harppunsa ja huilunsa ja teki lähtöä.
Impi kalpeni tämän nähdessään. Kuin pelästyneenä hän sanoi: "Mitä,
Helkky, aijotko lähteä näin illalla, Helkky?"
"Lähden. Hyvästi!"
Impi ei tiennyt, mitä olisi tehnyt. Tämä tuli niin äkkiä, odottamatta.
Oi sentään! Kulkija, Kulkija, miksi hän lähtee, oi, miksi, miksi!
Mutta Kulkija ei näyttänyt huomaavan Impin hätää. Hiljaa hän astui pirtistä. Impi näki sen kuin unissaan. Sitten hän kietoi huivin hartioilleen ja läksi saattamaan Kulkijaa rannalle. Siinä lähellä, pirtin alla rannassa oli veneitä, mutta aivankuin yhteisestä sopimuksesta suuntasivat he kulkunsa metsän läpi kauemmas sinne, missä salmi oli kapein, ja missä myöskin aina oli veneitä. Hitaasti he astuivat tuon matkan vaihtamatta sanaakaan keskenään.
Rannalla he seisoivat hetken, kunnes Helkky ojensi sanatonna kätensä hyvästiksi. Mutta kun hän tunsi, miten Impin käsi vavahti, työnsi hän äkkiä veneen vesille ja oli samassa jo loitolla rannasta.
Impin silmissä kaikki pimeni, tuntui ihan kuin olisi maakin vajonnut jalkain alta. Horjuen hän astui takaisin metsään. Vaan ah, hän ei jaksanut enään. Hän istahti kivelle puun viereen ja painoi molemmin käsin sydäntään. Hänestä tuntui, että se särkyi tuskasta. Sitä kirveli niin, että teki mieli huutaa. Oi Kulkija, Kulkija, miksi hän lähti, miksi hän lähti! Hän voi viipyä matkoillaan vuoden, kaksi, kenties ei tule enään milloinkaan. Koditonna kiertää yhä. Kova on maailma. Voi Kulkija raukka, miten paljon hän on kärsinyt! Miksi hän lähti, miksi hän lähti! Ah, hän, Impi ei kestä enään, ei kestä enään! Sydän särkyy, särkyy. Oi, Kulkija, Kulkija, koditon Kulkija!
Mutta Kulkijan vene ei koskettanut vielä toista rantaa, kun hän äkkiä käänsi sen takaisin. Hänen mieleensä tuli kummallinen halu. Hän tahtoi hiipiä metsän läpi lähelle Kultarantaa, katsella lehdosta hetkisen pirttiä, ja jos hän näkisi vilahduksenkin Impistä, palaisi hän iloisempana takaisin.
Montaakaan askelta ei Kulkija ottanut metsään päin, kun hän vavahtaen pysähtyi. Siinä istui Impi vähän matkan päässä kädet sydämellä, silmät ummessa, ja hänen kalpeitten kasvojensa tuska pysähdytti Kulkijan sydämenlyönnit. Ja ennenkuin hän itsekään tiesi, mitä teki, oli hän polvillaan Impin vieressä, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja kätki päänsä hänen syliinsä.
Impistä tuntui, ettei tämä voinut olla totta. Kiharainen pää oli hänen sylissään ja hän veti sen lähemmäksi, mutta hän ei uskaltanut aukaista silmiään, sillä hänestä tuntui, että jos hän aukaisisi, niin kaikki katoaisi samassa.
Vihdoin viimein, pitkän ajan kuluttua nosti Kulkija päänsä ja sanoi hiljaa: "Nyt minun on helpompi lähteä."
"Lähteäkö! Mitä sanot, Helkky! Lähteäkö?"
"Niin näes, hyvä minun on Kultarannassa olla, kovin hyvä. Mutta en jaksaisi kestää sitä, kun Kultarantaan tulee isäntä, ja siksi on parempi, että lähden sitä ennen pois. — Sinä tapasit tänä aamuna Hirvon lehdossa."
Impin kasvoilla leikki hymy. Hän piteli yhä kiharaista päätä käsissään ja hänen äänensä oli hellän pehmeä, kun hän virkkoi: "Niin Helkky, Kultarantaan tulee todella pian isäntä, tulee jo tänä iltana."
"Hirvoko?"
"Ei. Ei Hirvo tule, en ole häntä koskaan rakastanut, vaan tulee toinen, tulee Helkky, Kulkija-Helkky, Helge."
Iki-ihmeissään, melkein pelästyneenä loi Kulkija katseensa Impiin. Näkyi, ettei hän ollut koskaan mitään tällaista edes uneksinut. Mutta kohta hänen katseensa painui alas ja hän sanoi: "Kuninkaat ja kuninkaanpojat ovat lähteneet Kultarannasta rukkasten kera. Köyhän, kodittoman Kulkijanko ottaisit?"
"Oi, Helkky, mitä merkitsevätkään rikkaudet sinun rinnallasi! Sinä itse olet aarre vertoja vailla, kalliimpi kaikkea, kaikkea."
Äkkiä kätki Kulkija päänsä Impin syliin ja itki hiljaa. Nuo nyyhkytykset tuntiessaan Impi vasta tiesi, kuinka sanomattomasti hän rakasti Kulkijaa, — oi, oli jo kauan rakastanut. Eikä hän vain rakastanut, hän tunsi äidin hellyyttä koditonta Kulkijaa kohtaan. Ja hänen sydämensä aarre nousi kätköstään, koko sielu värähteli rajattoman onnen säveleistä. Kulkija yhä nyyhkytti. Impi kohotti hiljaa kiharaisen pään, ja lämpiminä yhtyivät heidän huulensa ensi suudelmaan. — — —
Päivä painui jo lännen maille, kun Kulkija vihdoin nousi. He lähtivät yhdessä rannalle ja ottivat veneestä Helkyn harpun ja huilun. Sitten he käsikädessä kulkivat metsän läpi kohti Kultarantaa. Mutta keskellä lehtoa pysähtyi Helkky ja sanoi: "Impi, minä en ymmärrä niitä miesten töitä. Ei minusta ole isännäksi suureen kartanoon. Olen vain soittaja."
"No, minä ymmärrän miesten töitä ja onhan meillä vanhoja miehiä, jotka johtavat askareita. Soita sinä vain, niinkuin soittanut olet."
"Ja sitten, Impi, ei minusta ole uhrimenojenkaan johtajaksi, sillä kunnioitan yksin valkeata Kristusta. — — — Olen kastettukin siellä etelässä. — Mitä sanot, etkö ihan pelästy kun tämän kuulet."
"En Helkky! Kunnioitan itsekin sitä valkeata, niinkuin muitakin haltijoita. Jo lapsena kuulin hänestä monta kertomusta, kun eräs etelän kauppias majaili meillä."
"Niin, mutta minunhan pitäisi kuitenkin johtaa uhrijuhlat. — — — Otanko sittenkin harppuni ja huiluni ja lähden kiertämään. Ei minusta ole isännäksi Kultarantaan."
"Vanha Harto kyllä toimittaa uhrimenot kuten tähänkin asti, ei niistä sinulle huolta. Mutta jos et itse tahdo jäädä, niin lähde sitten."
Helkky vavahti. Hän sulki Impin syliinsä ja sanoi: "En lähde koskaan sinun luotasi, en koskaan, en koskaan." — — —
Siinä jo astuivat Kultarannan pihalle. "Helkky ei lähtenytkään", huudahti paimenpoika ihastuneena, ja samassa tuli koko pirtin väki pihalle.
"Ei", vastasi Impi, "Helkky ei lähtenyt, eikä lähde enään koskaan. Nyt on isäntä Kultarannassa."
Ilon välke nousi kaikkien kasvoille. Viimein vanha Harto sanoi:
"Tiesin, Impi, että kun sinä kerran valinnan teet, on se hyvä.
Mutta näin hyvää en sentään osannut odottaa. — Helkky, isäntä,
tervetulemaan!"
Helkky loi hymyillen katseensa Impiin, mutta paimenpoika touhusi:
"Impi, annanko nyt iloluikun soida?"
Ja Impistä tuntui niin herttaisen somalta, kun hän sai kysyä: "Niin mitä sanot, Helkky, saako luikku nyt kutsua ihmiset ilojuhlaan?"
"Nyt jos koskaan", vastasi Helkky, mutta lisäsi hiljaa Impille: "Paljon hauskempi olisi olla kahden, vaan kuuluuhan vanhaan tapaan, että nyt juhlitaan. Iloitaan siis ilta, Impini!"
Ison pirtin päässä, ihan seinän vieressä kasvoi tavattoman suuri, tuuhea kuusi. Ketterästi kuin orava kiipesi paimenpoika aina kuusen ylimmille oksille asti. Kohta vyöryi iloluikun ääni yli saaren, vieläpä mantereen puoleiset vaaratkin kertasivat sen kutsuvaa kaikua: tuu-tu-tuu, tuu-tu-tuu, juh-li-taan, juh-li-taan!
HIRVON LUONA.
Lähes kuunkierto oli kulunut. Helkky ja Impi palasivat mantereen puolelta. He olivat käyneet kaskikylvöjä katsomassa. Ilma oli tyyni, mutta taivas oli paksujen pilvien peitossa. Tuntui, että sade oli tulossa.
Venettä vesille työntäessään puheli Helkky: "Pian tästä tulee sade. Se onkin tarpeen kevätkylvöille. Ennätämme hyvin salmen yli ennen sadetta."
"Niin, sade siitä nyt tulee, ja minä kun olin ajatellut, ettemme kiirehtisi kotiin, vaan kävisimme yksin tein Hirvon luona, kun kerran olemme yhdessä vesillä."
"Hirvon luona! Niin, no miksi emme voikin mennä sinne yhdessä, ehkäpä ei sade meitä yllätä."
"Näes, en ajatellut, että sinne nyt vain kyläilemään lähtisimme. Minulla olisi asiata sinne, vaikka en tiedä, mitä sinä siitä asiastani ajattelet."
"Mitähän se lienee?"
"Koeta arvata, ketä se koskee siellä!"
"Hirvoa itseäkö, — ei! Hänen vanhaa isäänsä, — ei! Orjanaisia, — ei!
Pientä tytärtä, niin! Arvasinko oikein?"
"Mutta Helkky, sinä olet mainio! Mistä sen arvasit?"
"Sinun silmistäsi."
Impi sulki silmänsä, ja hänen kasvoilleen kohosi onnellinen hymy, kun hän kertoi: "Minun kävi jo niin sääli sitä hentoa ruhtinaantytärtä, joka täällä sai hiljaisen hautansa ja vielä enemmän säälin sitä pikku raukkaa, joka jo syntymässään jäi äidittömäksi. Olisin mielelläni silloin heti tuonut sen Kultarantaan. Mutta jos olisin lähtenyt lasta noutamaan, olisi Hirvo sen varmasti käsittänyt väärin, ja ihmiset olisivat saaneet paljon puheenaihetta. Siksi en mennyt. — Nyt on kaikki toisin. Nyt voisimme yhdessä käydä sen noutamassa. Tai mitä ajattelet? Jos et sinä sitä tahdo, niin emme sitten mene."
Helkky naurahti. "Etkö huomaa, että vene jo kauan on kulkenut kohti
Hirvon saarta. Tuomme tytön vielä tänään meille."
* * * * *
Hirvo oli ihmeissään kun sai vieraita Kultarannasta. Ja kuultuaan heidän asiansa kävi hän hyvin totiseksi. Mutta kun Impi lupasi, että hän tuo tytön takaisin heti, kun tämä osaa juosta, myöntyi Hirvo.
Lähdettiin pirtistä. Hirvo itse tahtoi kantaa tyttärensä rantaan asti. Helkky nousi veneeseen ja valmisti mukavan tilan Impille, jotta hänen oli hyvä istua lapsi sylissä. Impi asettui paikalleen. Helkky työnsi veneen hellävaroin vesille. Hirvo katseli kaikkea sanatonna, mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta, miten monasti Helkyn ja Impin silmät yhtyivät sanomattoman onnellisina. Kun vene viimein lähti, jäi Hirvo rannalle katsomaan siksi, kunnes se katosi niemen taa. Silloin hän virkkoi itsekseen: "Mikä houkka olinkaan! Elämäni kallein aarre oli kerran käsissäni ja itse sen hävitin! Houkka! Mitä on enään elämäni? Tyhjää, kolkkoa! Mitä merkitsevät aarteeni ilman Impiä, kylmät aarteet! Houkka! Itse pirstoin elämäni! Houkka!"
Seuraavana päivänä lastasi Hirvo aarteensa komeaan purteen, otti muutamia miehiä mukaansa ja purjehti Itämeren etelärannalle. Siellä hän yhtyi hurjiin Jomsborgin viikinkeihin ja teki heidän kanssaan hävitysretkiä yli maitten ja mannerten.
MATKALLA.
Oli mitä ihanin talvipäivä. Aurinko paistoi, lumikiteet sädehtivät, ja
Kultarannan pirtin savu nousi suoraan kohti talvista taivasta.
Helkky oli juuri valjastanut parhaan hevosen kirjokorjan eteen ja riensi nyt takaisin tupaan. Impi oli jo matkapukimissa. Helkky pysähtyi mietteissään oven suuhun. Sitten hän meni Impin luo, katsoi häntä silmiin ja sanoi hellän huolehtivana: "Mutta jos ei tämä pitkä matka sentään ole sinulle hyväksi, jos sen sittenkin jättäisimme?"
"Eikö mitä, Helkky! Pane nyt vain turkki yllesi! Setä Untamo ei usein ilokutsukapulaa lähetä, joten nyt on mentävä. Olenhan reipas ja iloinen, ja kun matkan varrella vietämme yön Nousiaisissa Topon luona, niin en silloin rasitu. Tiedäthän muuten, kuinka kovasti pidän talvisesta hevosmatkasta."
"Niinkuin minäkin", nauroi Helkky turkkia päälleen pannen.
Kun he iltapäivällä saapuivat Topon luo, oli tänne tullut jo muitakin Untamalaan matkaajia. Suureksi ihmeekseen saivat he kuulla, että itse Topokin, joka ei juuri pyhän uhriaitan luota minnekään liikahtanut, aikoi nyt matkalle. — "Untamalan juhlille saapuu nyt koko laaja Untamon suku, sinne tulee Väinävaltakin kanteleineen, siksipä lähden minäkin sinne vielä vanhoilla päivilläni." Näin puheli Topo matkatouhussaan.
Seuraavana aamuna ani varhain riensi pitkä rekirailo Ramaharjun ohi pohjoista kohti. Mynämäen laaksossa saivat hevoset hetkisen huoahtaa, ja täällä yhtyi matkueeseen vielä muutamia uusia tulokkaita. Jatkettiin taas matkaa, ja kun vielä kerran oli hevosia syötetty, saavuttiin illan tullen Kaukon kartanoon Valkojärven rannalle. Kaikki poikkesivat lämmittelemään Kaukon pirttiin. Mutta Helkky ja Impi eivät malttaneetkaan enää pysähtyä. Heidän hevosensa oli edelleen kulkutuulella, ja Impi sanoi: "Untamalan pirtit ovat jo tämän Valkojärven toisella rannalla, riennetään toisten edellä. Eivät ole kaikki siellä sedän luona vielä nähneetkään sinua sitten, kun tulit Kultarannan isännäksi, tulevat iloiseksi, jos ennätämme sinne vähän aikaisemmin." Ja niin laski Helkky Kaukolan rannasta alas Valkojärvelle.
Oli jo tullut ilta, mitä ihanin talvi-ilta. Tuhannet tähdet tuikkivat korkeudessa. Rantametsä oli pehmeässä huurteessa. Vastaisella rannalla kohosivat Untamalan pirttien savukierteet suoraan kohti tähtitaivasta, ja kuin tienviittoina näkyi sivuilla Paltin ja Vahantaan pirttien savupatsaat. Ei kuulunut muuta kuin luonnon hiljainen humina ja hevosen kavioitten kumajava kapse. Helkky istui sanatonna, lumottuna. Vihdoin hän virkkoi: "Oi, Impi, tämä on ihanata, ylenmäärin ihanata. Vain kerran ennen olen nähnyt jotain tämän vertaista."
"Milloinka näki poikani jotain tämän vertaista?"
"Se oli viime talvena, kun olin Schwabin maalla. Ylhäällä vuoristossa asui pyhä erakko luolassaan. Kävin usein erakon luona siellä korkealla. Ensin menin vain aikani kuluksi, oli niin hauskaa katsella laaksoja sieltä lumihuipulta, mutta sitten erakon kertomukset valkeasta Kristuksesta alkoivat yhä enemmän kiinnittää mieltäni. Vihdoin suostuin hänen ehdotukseensa ja annoin kastaa itseni. Silloin oli talvi-ilta, juuri tällainen kuin tämä. Erakko oli jo luolassa kastaessaan pyhän innoituksen vallassa, mutta minä en vielä silloin tuntenut mitään erikoista. Vasta kun tulimme luolan suulle, oli näky mitä valtavin. Silloin minäkin aloin tuntea Kristuksen läsnäoloa. Alhaalla, hyvin alhaalla nukkui laakso; ylhäällä korkeudessa valvoivat tuhannet tähdet. Erakko alkoi hartaalla, juhlallisella äänellä laulaa virttä, jonka sanoja en ymmärtänyt, mutta säveleen olin ennen oppinut. Otin harppuni ja aloin soittaa mukana. Ihmeellisinä kaikuivat säveleemme lumihuippujen yllä. Valkea Kristus oli lähellä."
Impi näki aivan elävänä edessään lumitunturin ja sen huipuilla valkoparta erakon, jonka laulua hoikka nuorukainen säesti, ja hän sai vain sanotuksi: "Helkky, oma Helkkyni!"
Ääneti jatkui matka. Tähdet vain tuikkivat, kavioitten kapse kumisi. Vasta kun noustiin ylös Untamalan rantaa, sanoi Impi: "Paljon ihanata olen nähnyt, Helkky, mutta tiedätkö, paljon kaunista saamme Untamalassakin kuulla. Muualla Suomessa on vain siellä täällä laulajia, mutta täällä Valkojärven rannalla on joka mies virsiseppä, joka nainen laulaja. Etkö kuule, metsäkin täällä soi kuin suuri surunvoittoinen kannel ja ilma on täynnä ikuista virttä."
"Niin niin, kaunista on täällä Suomessamme, mutta ihaninta on sentään istua tässä sinun rinnallasi, Impi."
KEVÄT-ILTA.
Ensimäiset tuomentertut olivat juuri puhjenneet, ja Helkky taitteli niitä kätensä täyteen Kultarannan pihatuomesta. Pienen pirtin ovi oli auki. Helkky meni sinne ja kulki hiljaa lattian poikki lavitsan luo. Hän kumartui lavitsan yli. "Et nukkunutkaan, Impi, vaikka luulin", sanoi hän ja istahti lavitsan reunalle.
"Enhän nyt toki aina nuku, vaikka olenkin väsynyt", vastasi Impi.
Mutta Helkky veti hellävaroin peitteen pois kolmipäiväisen poikansa silmiltä, katseli sitä hetken ja sanoi: "Se on sittenkin sinun näköisesi, Impi."
Impi kohoutui hiukan nähdäkseen käsivarrellaan nukkuvaa poikaansa ja virkkoi hymyillen: "Sinun näköisesihän se on."
"Eipäs kuin sinun!"
"Sinunpas."
"No kuules, se taitaa olla meidän molempien näköinen. Mutta Impi, mikä pannaan pojalle nimeksi?"
"Helkky tietysti."
"Ei, pannaan Luonto."
"Eipäs! Helkky pannaan."
"Se on sittenkin sinun näköisesi, Impi."
"No pannaan sitten Helkky-Luonto!"
"Niin tai Helkyn-Luonto",nauroi Impi, ja Helkky jatkoi: "Tai vielä paremmin Luonnon-Helkky."
* * * * *
Mutta äkkiä kävi Helkky totiseksi. Ajatuksiinsa vaipuneena hän pujotteli tuomenterttuja Impin hiuksiin. Viimein hän virkkoi: "Nyt minä vasta oikein ymmärrän sen onnen ihanuuden, jota jumalanäiti tunsi, kun hän liekutti jumal-lasta polvillaan."
"Niin, Helkky, nyt minäkin sen ymmärrän. Mutta hän ei ollut onnellisempi minua, tuo Marjatta-äiti." — — —
Hetket vierivät. — He olivat yhä ääneti, mutta heidän sydämissään soi uusi ihana sävel, ihmeellinen luomisen sävel: Siinä uinui heidän lapsensa, heidän sielujensa pyhä salaisuus. — — —
Impi katseli heleätä, lämmintä iltataivasta, joka kaareutui räppäreiän yllä. Sitten hänen katseensa solui avonaisesta pirtin ovesta vastaiselle rannalle. Siellä vaaran rinteellä kevätkasken sinervä savu kohosi kierrellen kohti korkeutta. Lehdosta alkoi kuulua käen kukuntaa. Tuomien tuoksu täytti ilman. Impi virkkoi hiljaa: "On kuin nyt vasta oikein ymmärtäisin isänkin viimeiset sanat. Mitä olisikaan rakkaus ilman hyvyyttä, — hyvyyttä, joka riittää kaikille, kaikille. Ah, tahtoisin tehdä kaikki onnellisiksi, poistaa kaikki kärsimykset, pyyhkiä kaikki kyyneleet!"
Helkky ei tahdo keksiä sanoja. "Oi Impi, sinä olet ihmeellinen, sinä olet hyvyyden aarre! Sinussa on jotain, jolle ei ole nimeä", sanoi hän ja hyväili hiljaa Impin pehmeitä hiuksia.
Mutta pihatuomessa peippo viritti uudelleen kuusien virren:
Oi inehmon lapset, rakastakaa, rakastakaa!
Olkaa hyviä, ikuisesti hyviä!
— — —
— — —
Aika vierii. Ihmispolvet vaihtuvat, maatuvat. Mutta sydämen lämpö, joka syntyy kärsimysten maassa ja kasvaa kyynelten kasteessa, pysyy vaihtumattomana halki vuossatain, vuostuhanten.