— Tämä on väkivaltaa, Tauno. Minä en mahda sille mitään, huusi Meri ja seurasi nauraen Ilkkaa.
— No, tule sitten Eila, sanoi Tauno harmistuneena.
— Kylläpä minä nyt olen haluttu, sanoi Eila ihastuneena, ja ojensi kätensä Taunolle.
Onni ja Heli pysähtyivät tanssittuaan monta kertaa salin ympäri.
— Sinähän osaatkin tanssia, Onni, sanoi Heli.
— Minä olen harjoitellut siitä asti, kun sinä käskit minun tanssia sinun kanssasi täällä. Taina Helve antoi minulle yksityisopetusta, sanoi Onni.
— Totisesti sinä olet ensiluokkainen kaikessa, mitä yrität. Onko sinusta kivaa tanssia? kysyi Heli.
— Minä en olisi uskonut, että se on niin hauskaa. Koko elämä alkaa olla hauskaa.
— Mutta näytelmistä sinä et välitä.
— Tietysti minä välitän. Tämän iltainenkin kappale oli mukava.
— Mutta näyteltiin kurjasti.
— Et ainakaan sinä.
— Entä ne muut?
— Yrjö Sinko oli hävytön. Hän pyöritti sinua olkapäistä ja puristi käsistä ja oli tunkeilevainen.
— Eikö mitä. Minähän olin hänen morsiamensa. Deutscheprosa oli opettanut jokaisen liikkeen.
— Näytteleminen on näyttelemistä, eikä todellista elämää. Ethän sinäkään mennyt oikein kihloihin hänen kanssaan, vaikka siltä se näytti.
— Kuta luonnollisempaa taide on, sitä suurempaa se on, nauroi Heli.
— Tuo sopii vain oikeaan teatteriin. Myönnä, että yhdeksäsluokkalaiset ovat pöyhkeitä, etenkin näyttelijöinä.
— Sitävartenko sinä et taputtanut käsiäsi meille?
— Niin juuri. Tanssitaanko taas? kysyi Onni nopeasti, sillä hän näki, että Yrjö Sinko suuntasi askelensa heihin päin.
— Etkö tanssisi kerran Tertun kanssa tänä iltana, pyysi Heli.
Samalla Ilta, joka tanssi Otson kanssa pysähtyi heidän eteensä ja sanoi
Onnille:
— Miksi sinä et ole ennen tanssinut? Meillähän on aina puute tanssittajista.
— Minä en ole koskaan tanssinut muitten kanssa kuin Taina Helven ja nyt
Helin kanssa, sanoi Onni.
— Sehän on jännittävää, sanoi Ilta ja katsoi loistavin silmin Onniin.
— Nyt on Onni hukassa, kuiskasi Siiri, joka seisoi Helin vieressä.
Samassa tuli Yrjö Sinko kumartamaan Helille. Tämä epäröi hetken, mutta nähdessään, että Onni kumarsi Iltalle, hän meni tanssiin.
Tämän jälkeen ei Helillä ollut paljonkaan huvia konventissa, vaikka Yrjö tanssitti häntä ahkerasti. Hän oli tietoinen siitä, että Ilta nauroi ja tanssi Onnin kanssa. Luokan pojat koettivat erottaa heitä, mutta Ilta osasi aina pitää Onnia lähettyvillään. Heli pysyi salin toisella syrjällä. Tulkoon Onni hakemaan, jos hän haluaa tanssia.
— Vihdoin tuli tohtori Valo, joka oli ahkerasti tanssittanut tyttöjä, pyytämään Iltaa tanssiin.
— Muistatko sinä, että olet luvannut hurmata Dauphinin, kuiskasi Sylva, joka seisoi Iltan takana.
— Sen minä teenkin. Onhan tässä vielä pari tuntia aikaa, nauroi tämä. Kun tohtori ja Ilta olivat menneet, katseli Onni ympäri salia. Toisessa päässä nauroi Heli Yrjön sukkeluuksille. — Olkoon rauhassa. Sitten hän huomasi Tertun, joka puheli Miilin kanssa.
Onni meni ja kumarsi Tertulle, joka hymyili niin, että kasvot kirkastuivat.
— Kylläpä tytöt nyt ovat ystävällisiä. Näyttää siltä kuin tanssitaito kohottaisi aikalailla ihmisarvoa, ajatteli Onni.
Terttu tanssi todellakin hyvin ja Onni pyysi häntä useita kertoja tanssiin.
— Kuka on pyytänyt sinua tanssimaan minun kanssani? kysyi Terttu vaatimattomasti.
— Ei siihen tarvitse pakottaa, sinä tanssit mainiosti, sanoi Onni vältellen. — Sinä tanssit parhaiten täällä. Sinä ja Heli.
— Ja Ilta?
— Paremmin kuin Ilta.
Nyt alkoi huomio kääntyä Iltaan ja hänen pariinsa. Tohtori Valo ei enää tanssittanut muita. Tanssien välit he kävelivät käytävässä tai istuivat syrjäisellä sohvalla.
— Kuinkahan Ilta uskaltaa menetellä noin häikäilemättömästi Rosaprosaa kohtaan, sanoi Tuovi.
— Nyt näkyy selvästi, että Rosaprosa on hieno nainen. Hän puhelee iloisesti Père Lachaise'in kanssa ja on ihan luonnollinen, vaikka sydän särkyy pala palalta, sanoi Eila.
— Erotetaan Ilta Dauphinista, sanoi Otso.
— Minä lähestyin heitä pyytääkseni Iltaa tanssiin, mutta hän iski minulle varoittavasti silmää Dauphinin selän takana, sanoi Olli, joka oli ollut pahalla tuulella koko illan.
— Niin, Olli. Ole kohtelias opettajille, äläkä vie heidän suupalaansa, ilkkui Sylva.
Ilkka istui Merin kanssa ikkunalaudalla käytävässä.
— Kaikilla on kamalan hauskaa tänä iltana, sanoi Ilkka. — Eikö olekin?
— Kaikki hymyilevät ja lörpöttävät, mutta sinä et näe pintaa syvemmälle.
— Näetkö sinä?
— Osittain. Minä kerron sinulle, mitä salissa tapahtuu. Rehtori on kadonnut, vapaa seurustelu oppilaitten kanssa on hänen raskain velvollisuutensa. Notre-Dame kyselee ja kyselee ja saa lyhyitä vastauksia, hän ei kuitenkaan karkaa velvollisuuksistaan. Deutscheprosa on ottanut Père Lachaise'n urakalle, hän kantaa taakkansa nöyränä ja iloisena. Ilta on tänä iltana »lyönyt hänet laudalta» — saa nähdä kumpi lopulta voittaa.
— Otso ja Olli ymmärtävät Deutscheprosan tunteet. He ovat »mörkkiä».
— Ilta aikoikin illan alussa tyytyä heihin ja Taunoon. Mutta sitten hän keksi Onnin, joka on uusi tähti vanhassa hahmossa. Minusta oli harmillista, että Onni oli niin helppo saalis. Vaikka olisihan minun pitänyt tietää, että Iltaa ei kukaan vastusta.
— Paitsi Ilkka Paso, pöyhisteli tämä.
— Hm! — No, Heli, joka ensin keksi Onnin, viettää iltansa Yrjön seurassa. Onko hänellä hauskaa vai ikävää, sitä en voi arvata Helin naurusta.
— Nauravalla ihmisellä on aina hauskaa.
— Erehdys, ainakin mitä tyttöihin tulee. Kuule nyt eteenpäin. Sitten saapuu itse loistava Valo ja tähti himmennetään. Onni vapautuu ja tanssii Tertun kanssa. Mistä syystä, on vaikea sanoa. Ehkä itsepilkallisessa epätoivossa.
— Mikä merkillinen tila se on?
— Se on monen tila tänä iltana. Esim. Deutscheprosan. Mutta hän kantaa sen tyylikkäästi.
— Luuletko sinä, että hän pelkää koulutyttöä? Hän on tietysti aikoja sitten selvillä Dauphinistä.
— Onko kuultu mokomaa. Ettei tarvitsisi pelätä Iltaa! Sitä tekee jokainen tyttö luokalla.
— Kuulepa kuinka nuo seitsemäsluokkalaiset meluavat viereisessä luokassa.
— Siellä on neljä, viisi kappaletta, jotka ovat käyneet tanssikoulun. Nyt heitä haluttaisi koko sydämestään mennä tanssimaan. Mutta mikään voima ei saa heitä liikkeelle. He kainostelevat opettajia ja toisiaan. Tyttöjä he ovat tottuneet pitämään kiusan esineinä, joista ei ole mitään huvia. Nyt olisi kumarrettava heille kohteliaasti ja kohdeltava uudella tavalla. Se olisi jännittävän hauskaa, mutta luonto ei ota taipuakseen.
— Sinä taidat, kissa vieköön, nähdä ihmisten läpi.
— Katso Aissia. Hän on puolittain kihloissa. Yläluokilla on aina sellainen. Hän tanssii 21 vuotiaan Erkin kanssa. He uivat erillään kuin öljypisarat tässä toverimeressä.
— Mutta opettajat, jotka ovat vielä vanhemmat, sopivat hyvin tänne.
— Siinä onkin ero. Aissi ja Erkki kärsivät oppilasasemastaan. Mutta opettajilla on tunteita meitä kohtaan.
— Ei aina.
— Minä uskon, että on aina.
— Kestilän tyttöjen kulmalta kuuluu taas naurua.
— Eivätkö he ole liikuttavia?
— Vielä mitä.
— Ajattele, että he ovat hyvin varattomia. Heillä on huonot päät ja saavat lukea kamalasti päästäkseen luokalta. He eivät saa koskaan kutsua tovereitaan luokseen, eivät siis tule itse kutsutuiksi minnekään. Ja kuitenkin he ovat aina iloisia ja kilttejä. Otso ja Olli voisivat tanssia heidän kanssaan, sen sijaan, että he tuijottavat Iltaan koko illan.
— Ilta ainakin on täysin onnellinen.
— Hänelläkin on surunsa. Etkö sinä ole lukenut sanomalehtiarvosteluja hänen äitinsä konsertista viime viikolla?
— En minä lue sellaista. Mahtaa olla kuivaa, kun äitiä arvostellaan lehdissä.
— Etenkin kun arvostelut ovat huonoja, niinkuin nämä. Rouva Pohjan ääntä sanottiin kuluneeksi, laulaa korkeat äänet väärin, tremuleeraa ja mitä kaikkea lie ollut. Joku myönsi hänellä olevan jonkin verran soitannollista tajua, mutta ei riittävästi konserttisaliin.
— On siitä se etu, että hän lakkaa laulamasta.
— Älä luule. Terttu oli ollut siellä seuraavana päivänä. Ilta oli itkenyt ja sanonut, että hänen äitinsä lähtee nyt opiskelemaan koko ensi vuodeksi näyttääkseen, mihin hän kelpaa. Viereisestä huoneesta kuului kiivasta keskustelua Iltan vanhempien kesken. Lauri uhkasi löylyttää Klemettiä ja Eero sanoi, että: »Paras olisi, jos isäkin alkaisi laulaa, niin molemmat lähtisivät ulkomaille.» Siinä kodissa ei ole koskaan rauhaa. Minä luulen, että Iltakin olisi monessa suhteessa toisenlainen, jos hänellä olisi tavallinen äiti.
— Tule nyt tanssimaan. Soitto alkaa. Minä en enää jaksa kuulla, mitä pinnan alla piilee, sanoi Ilkka ja hyppäsi alas ikkunalaudalta.
— Katso vielä Sylvaa, joka ei istu hetkeäkään. Hän sanoo olevansa erakkosielu ja liehuu sylistä syliin, se on tanssista tanssiin, sanoi Meri ja meni Ilkan taluttamana saliin.
Illalla olivat kaikki väsyneet, etenkin konventtitoimikunta. Mutta seuraavana päivänä oli lupa ja silloin päätettiin tulla järjestämään juhlasali entiseen kuntoon.
Opettajat hyvästelivät, ja tohtori Valo joutui heidän joukkoonsa.
Kai meni Iltan luo.
— Muistatko sinä, että minun piti saattaa sinut kotiin? kysyi Kai.
— Tietysti minä muistan, mennään nyt heti, sanoi Ilta, mutta viivytteli jos jonkinlaisilla verukkeilla.
Hän tiesi koko ajan, mitä tohtori Valo teki, vaikk'ei hän katsonut sinnepäin. Tohtori aikoo auttaa takin Pytyn päälle, mutta Ville ennättää väliin. Nyt hän puhuu neiti Weltin kanssa.
Ilta koettaa äänetöntä suggeroimista ja hokee ajatuksissaan: »älä saata
Rosaprosaa kotiin, älä saata kotiin, älä saata kotiin.»
Père Lachaise lähestyy ja sanoo jotakin neiti Weltille.
— Nyt minä olen valmis, sanoi Ilta Kaille ja molemmat astuivat alas portaita.
Ilta nauroi ja puheli vilkkaasti, mutta kuuli kumminkin, että joku seurasi portaissa. Olikohan se Dauphin?
— Minä olen kuullut, että sinä halveksit naisia, Kai.
— Ylipäänsä minä olen naisvihaaja, mutta älä ota itseesi. Sinä olet toisenlainen kuin muut.
Ilta tiesi, että jos joku poika sanoi häntä toisenlaiseksi kuin muut, niin se oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi. Terttu sanoi myöskin usein, että hän ei ollut samanlainen kuin muut, mutta silloin se oli valitettava seikka.
— Kunnioitatko sinä minua, Kai?
— Kunnioitan hurjasti.
— Minkätähden?
Kai ajatteli: Koska sinulla on tuollaiset silmät ja kiharat ja hieno hipiä. Se on kuin banaaninkuori, sisäpuolelta.» Mutta ääneen hän sanoi:
— Kun kunnioittaa, niin kunnioittaa.
Askelet takaa lähestyivät.
— Nyt minä huomaan, että minä unohdin historiankirjan kouluun. Juokse, hyvä Kai, hakemaan sitä minun pulpetistani. Minä odotan täällä.
— Hyvä on, sanoi Kai ja juoksi takaisin. Takana-astuja tuli Iltan rinnalle. Se oli tohtori Valo.
— Iltan saattaja taisi hävitä?
— Kyllä minä voin mennä yksinkin kotiin, sanoi Ilta.
— Ei tule kysymykseenkään. Ilta on lämmin ja kaunis, ja minä kävelen mielelläni, sanoi tohtori kaksimielisesti.
— Minusta ilta on lämmin, mutta ei kaunis, sanoi Ilta.
— Sen kauniimpaa minä en ole nähnyt, vakuutti tohtori ja katsoi Iltaa silmiini. He puhelivat niin innokkaasti, etteivät huomanneet Kain saavuttaneen heidät.
— Minä olen kiitollinen, että sain seuraa, sillä totta puhuen minä pelkään vähän kulkea yksinäni. Koulupojat ovat epäluotettavia saattajia, sanoi Ilta muistaen samalla Kain.
Hän kääntyi katsomaan taakseen ja näki tämän astuvan aivan lähellä.
Harmillista! Hän oli kuullut ainakin Iltan viimeiset sanat.
— Koulupojat eivät ole ainoat epäluotettavat ihmiset, sanoi Kai ja pyörähti ympäri. — Sinä olet samanlainen kuin muut, ja historiankirjasi oli varastettu, huusi hän olkansa yli.
Ilta oli tottunut siihen, että aina joku pojista oli harmissaan, kun ei saanut saattaa häntä kotiin. Kain närkästys ei häirinnyt hänen mielialaansa montakaan minuuttia. Kotimatka oli ikimuistettava. Vahinko vain, että toverit eivät nähneet.
Sillävälin oli Terttu sanonut Helille.
— Mennään yhdessä kotiin. Minä arvaan, että Onni aikoo saattaa minua. Silloin sinäkin saat nauttia hänen seurastaan. Hän on äärettömän intresantti luonne.
— Mistä sinä olet sen huomannut?
— Hän sanoi, että tanssin viehätys ei riipu tytön ulkonäöstä, vaan hänen tanssitaidostaan.
— Etkö sinä ole tietänyt sitä ennen?
— Ei muut pojat ajattele niin. Kun olen Iltan kanssa, niin kaikki tahtovat tanssia hänen kanssaan, vaikka minä osaan tanssia paremmin. Onko kukaan luvannut saattaa sinua kotiin?
— On, Yrjö Sinko. Tauno menee Einen kanssa. Hän sanoi, että Eine on sievä seitsemäsluokkalainen kana, joka kaakottaa helppotajuisesti. Taunon väsyneet aivot lepäävät hänen kanssaan.
— Katso, Yrjö ja Onni puhuivat keskenään. Mitähän he suunnittelevat?
Nyt he tulevat. Ihme, ettei Ilta vienyt Onnia, hän meni Kai Blån kanssa.
Yrjö ja Onni tulivatkin tyttöjen luo.
— Mennään kaikki yhdessä, meillähän on aluksi sama tie, sanoi Yrjö.
Terttu oli kiihdyksissä. Hän puhui melkein yksinään, toisten kuunnellessa.
Kun Tertun oli erottava, pysähtyivät kaikki.
— Hyvästi Heli ja Yrjö, sanoi Terttu.
— Minä tulen sinua saattamaan, Terttu, sanoi Yrjö.
— Mutta Heli — — — alkoi Terttu.
— Minä huolehdin Helistä, sanoi Onni. — Yrjö on epähieno, kun tunkeutuu
Onnin ja minun väliin, ajatteli Terttu.
Ennenkuin tytöt huomasivatkaan, olivat he kumpikin saattajineen eronneet toisistaan.
— Mikä Yrjölle tuli? Hän oli luvannut saattaa minua kotiin, sanoi Heli.
— Minä järjestin asiat näin, sanoi Onni.
— Mistä sinä tiedät, kenen kanssa minä mieluimmin menen kotiin? Yrjö oli epäkohtelias vaihtaessaan minut noin vain Terttuun, sanoi Heli hiukan kiivaasti. Hänestä Onni oli ollut merkillinen koko illan.
— Nyt minä puhun selvää kieltä sinun kanssasi. Kaksi viikkoa minä olen harjoitellut hikipäässä idioottista tanssia. Läksyt minä opin öillä tai syödessä tai koulutiellä. Ja kaiken tämän minä olen tehnyt viekkaan tytön mieliksi.
— Vai niin. Ja millä tavalla tyttö oli viekas.
— Hän tanssi yhden ainoan tanssin minun kanssani ja loput hävyttömän yhdeksäsluokkalaisen kanssa, joka petti sinut kompassista ja meni saattamaan Terttua.
— Sinun muistissasi on vikaa. Sinä olit pyytänyt minua toiseen tanssiin, ja sitten tuli Ilta, ja sinä unohdit koko tanssin.
— Ilta melkein tyrkytti itselleen sen tanssin.
— Ei, Onni. Ilta ei tyrkytä. Hän suo armollisesti tanssin kenelle tahtoo. Sinä vietit suurimman osan iltaa hänen kanssaan.
— Sinä olit ylösotettu. Sitten minä täytin sinun toivomuksesi ja tanssin Tertun kanssa. Mutta hauskaa minulla ei ole ollut muuta kuin sen yhden tanssin aikana.
Heli tunsi, että ilta ei kumminkaan ollut aivan kurja.
— Ei riidellä turhista. Onhan meillä parempaakin puhumista, sanoi hän.
— Sano nyt suoraan, olisitko mieluummin kävellyt Yrjön kanssa?
Onni ei puhunut koskaan kevyesti niinkuin muut pojat. Hän lausui aina sanat painolla. Niihin täytyi vastata suoraan. Vaikka hän oli ollut yksineläjä koulussa, niin hän ei ollut saamaton eikä ujo. Hän oli pyytänyt heitä autoretkelle ja nytkin järjestänyt tämän kotimatkan oman tahtonsa mukaan.
— Vastaa nyt, muutoin tämä matka tulee hyvin jylhäksi, vaati Onni.
— Minä olen ennemmin oman kuin vierasluokkalaisen kanssa, sanoi Heli.
— Se on eri ylimalkaisesti sanottu.
— Sinä vaadit kohteliaisuuksia. Minkähänlaiseksi sinä vielä kehityt?
— Minä aion tulla »tavalliseksi», niinkuin Eila sanoo, vaikk'en aivan hänen määritelmänsä mukaan.
Heli ajatteli, että Onnissa oli erikoisuutensa, jota olisi sääli tavallistuttaa.
— Minä hullu olen aina tullut yksin kotiin konventista. Enkä minä nytkään olisi keksinyt saattaa sinua, jos en minä sattumalta olisi kuullut Ilkan sanovan Merille: »Muista ettet lupaa kotimatkaa toiselle. Minä teen sinun kanssasi välipuheen koko kouluajaksi.»
Heli nauroi ja kysyi:
— Miksi et ottanut vapaita tyttöjä?
— Ei haluttanut. Vaikka kyllä minä olisin antanut sinun mennä Yrjön kanssa, ellei yhtä pientä seikkaa olisi ollut.
— Älä, mikä seikka se oli?
— Sylva Gran.
— Mikä pieni seikka Sylva on?
— Hän sanoi minulle: älä anna Yrjön saattaa Heliä. Vaikka sinä olet vanha jöröpukki, niin Heli on niin hölmö, että hän — — —
— Että hän? kysyi Heli.
— Vaihtaa mielellään yhdeksännen luokan suurimman keikarin sinuun.
Heli nauroi ja sanoi:
— Sylva puhui totta.
He kulkivat puhellen pitkin tyhjiä katuja ja Heli ajatteli, että monellekin nämä kotimatkat olivat hauskimmat konventtiohjelman numerot.
Mutta niin ei ollut Ollin ja Otson mielestä, heidän yhdessä kulkiessaan pitkää taivalta Töölön perimpään pohjukkaan.
— Minusta tytöt olivat tänä iltana erikoisen mölöjä. Poikakoulujen konventit ovat varmaan paljon mukavampia kuin meidän, sanoi Olli.
— Mutta heillä ei ole mitään jännitystä. Ei siltä, että minä välitän tytöistä. Pitäisi olla kolmas sukupuoli, joka ei olisi niin harmillinen kuin naissukupuoli. Siitä olisi vaihtelua seurustelussa, eikä tarvittaisi yhtään tyttöjä. Niistä joutuu aina kiistaan, kun he ovat niin hurjan eriarvoisiakin. Punatukkainen poika on ihan yhtä kiva, kuin mustakiharainenkin. Mutta niin ei ole tyttöjen laita, filosofoi Otso.
— Ajattele, että Onnikin on alkanut tanssia ja seurustella tyttöjen kanssa. Sitä ei olisi uskonut. Kai on ainoa selvä naisvihaaja meillä.
— Vielä mitä! Hän juuri menikin Iltaa saattamaan. Tuollaista tyttöä, joka vie opettajalta opettajan, sanoi Otso.
— Kyllä Rosaprosa vielä saa Valon, mutta Ilta ei saa meitä enää saattamaan itseään, vakuutti Olli.
— Selkkaukset poikien kanssa voi järjestää painilla tai muulla mukavalla tavalla. Mutta koetapa mennä moukaroimaan tyttöä.
— Saa nähdä, mitenkä Ilta ylihuomenna suoriutuu luokan edessä?
— Kaikki pitävät Rosaprosasta, sanoi Olli erotessa.
— Kyllä Ilta aina selviää. Hän sokaisee kaikki jollakin merkillisellä tavalla.
XI
KEVÄTTÄ.
Toukokuu oli työläs aika kahdeksannelle luokalle. Kokeita oli yhtä mittaa, ja mieliala nousi ja laski niitten mukaan.
Nyt ne olivat lopussa ja jännitys oli osittain lauennut. Jokainen tiesi, mitä ehtoja oli odotettavina, ja suunnilleen muutkin arvosanat. Yllätyksiä sattui tosin aina todistuksia saadessa.
Koko luokka oli nyt matkalla Merin vanhempien huvilalle saaristoon. Kestilän tytöt olivat ainoat, jotka puuttuivat. He olivat sairastuneet tuhkuriin.
— Se on aivan Miili- ja Siirimäistä saada vasta kahdeksannella luokalla tuhkarokko. Heitä lapsettaa aina, sanoi Sylva.
— Millehän he nyt kikattavat? Luultavasti basilleille päin naamaa, sanoi Väinö.
— Onneksi heiltä ei mene hukkaan kuin yksi viikko, ja yhdet ehdot mieheen he olisivat kuitenkin saaneet, sanoi Heli.
— Kun me olemme saaneet kahvia Merin verannalla, ja Sylva on tarkastanut talon eläimet, ja Eila vaikenee, niin minä kerron teille uutisen, sanoi Ville.
— Se on ihan Villen tapaista! Kaikki menee häneltä, niin hitaisesti, että muut ehtivät aina edelle. Sinun pitäisi elää kahta vertaa kauemmin kuin tavallisen ihmisen saadaksesi sinun elämäntehtäväurakkasi valmiiksi, sanoi Tauno.
— Kerro heti paikalla uutisesi, muuten minä en voi nauttia koko laivamatkasta, sanoi Terttu.
— Onko se jotakin todistuksista?
— Kuka on mennyt kihloihin?
— Eroaako joku opettajista?
— Kuuluko se eläinkuntaan?
— Ikävää vai kivaa?
— Ville on saanut uudet housut tai Pytty kutsuu meidät kahville, arvasi
Terttu.
— Saatte kuulla sitten kuin minun panemani ehdot on täytetty, sanoi
Ville.
— Se on kovaa! Milloinka Eila vaikenee? Emme siis koskaan saa kuulla sitä.
— Nyt minä en puhu sanaakaan koko matkalla, sanoi Eila.
— Minusta Villen menettely on halpamainen. Ihan kuin me olisimme uteliaita pikkulapsia, jotka sitten saamme palkinnon, kun hän suvaitsee, sanoi Sylva.
— Mitä halpamaista siinä on, koska te ette ole uteliaita, sanoi Ville.
— Ei ollakaan. Sinun uutisesi on jokin urheiluennätys Turussa tai uusi filmi Kinossa, sanoi Aissi.
— Saanpa nähdä. Tällaista uutista ei ole ollut senjälkeen, kun sota syttyi, sanoi Ville.
— Lauletaan jotakin, niin aika kuluu, ehdotti Tuovi.
Loppumatka kulutettiin laulaen ja päivää, paistattaen etukannella.
Rouva Haavisto ja Meri olivat vastassa laiturilla, joka oli aivan huvilan alapuolella.
Verannalla odotti lämmin kahvi kukitetuilla pöydillä.
— On ihanaa, kun saa nauttia kesästä ja kahvista ja merestä ja luokasta samalla kertaa, sanoi Meri.
— Me olemme kuin vapautetut vangit valloitetusta Bastille'stä. Jokin pieni muodollisuus on vielä käytävä suorittamassa ja sitten me olemme vapaat, sanoi Ilta.
— Sangen ehdonalainen vapaus, sanoi Jyrki, joka odotti paria nelosta.
— Etkä sinäkään, Ilta, näytä kuihtuneelta vangilta, joka on virunut tyrmässä. Koko olento uhkuu ja kukoistaa kevättä, sanoi Sylva ja veti kaksi koiranpentua syliinsä.
— Vaikka luokka surisee kuin mehiläiset, niin tuntuu kuitenkin oudon hiljaiselta, huomautti Meri.
— Etkö sinä huomaa, että ensimmäinen viulu on vaiennut? kysyi Ilkka.
— Eila vaikenee! Mikä sinun on?
— Aina minua pistellään puhumisesta, vaikka teillä on kamalan kuivaa, jos minä en ole pitämässä seuraa teille. Entä te muut? Väinö vaatii enemmän luokan huomiota, kuin hänen osalleen oikeudella tulisi. Helin kieli on hyvin voideltu, ja Terttukin puhuu enemmän kuin minä. Onni on ainoa hiljainen, sanoi Eila.
— Minä luovutan sinulle minun puhevuoroni, sanoi Onni.
— Mutta minäpä en aukaise suutani enkä puhu enkä kerro mitään enkä vastaa koko iltana, vakuutti Eila.
— Sama temppu, joka kerta, kun me olemme yhdessä. Muistatko sinä, kuinka sinä vaikenit Vantaan retkellä? kysyi Tauno.
— Niin minä teinkin. Mutta sinä, Tauno, härnäät minua aina ja olet ylimielinen.
— Sellaisesta naiset pitävät, sanoi Tauno.
— Vai pitävät? En ainakaan minä, eikä kukaan sivistynyt nainen. Ehkä sellainen, joka on alkuihmisen tasolla.
— Sinunhan ei pitänyt puhua, Eila.
— Nyt minä vaikenenkin. Kuuntele sinä kuusten huminaa, jos se on sinusta nerokkaampaa, kuin ihmisen puhe.
— Nyt on kahvi juotu. Kerro nyt uutisesi, Ville, sanoi Sylva.
— Kunpa kerrankin tapahtuisi jännittävämpiä asioita kuin tavaroitten häviämisiä ja kuivia arkitapahtumia. Pitkiin aikoihin me emme ole tehneet muuta kuin työtä. Minä olen väsynyt huokaamaan taakan alla ja puremaan hampaita voimattomassa alistuvaisuudessa, rupatteli Eila.
Heli otti lautasliinan ja kääri sen Eilan pään ympäri ja sanoi:
— Kerro nyt, Ville, niin kauan kuin minä jaksan tukkia tätä tulvaa.
Eila nykäisi liinan pois ja sulki tiiviisti huulensa.
Ville veti pienen kirjekuoren taskustaan ja sanoi:
— Tässä on uutinen painettuna. Se tuli meille juuri ennen minun lähtöäni, sillä meidän perheemme tuntee toisen uhreista.
— Kihlauskortit! Lue heti paikalla. Onko se Dauphin ja — — —
Kaikki huusivat ja koettivat ottaa kortteja Villeltä.
— Sulhanen on luokan hyvä ystävä, sanoi tämä ja veti kortit kuoresta.
— Ehkä se olet sinä itse? Ikä ei ainakaan olisi esteenä, sanoi Kai.
Kaikki nauroivat, ja Meri sanoi:
— Se on Dauphin, aivan varmaan se on hän. Tue Iltaa, Aissi, ettei hän pyörtyisi.
— Olkoon kuka hyvänsä, mutta Dauphin se ei ole, sanoi Ilta varmasti.
— Kuulkaa nyt, sanoi Ville ja luki yhdestä kortista.
Rosa Welt.
— Sittenkin! huusi Eila. Tuovi auta Aissia tukemaan Iltaa, joka…
Ja Ville luki edelleen:
Heikki Kalvo.
Sanomaton melu sai rouva Haaviston tulemaan verannan ovelle.
Kuultuaan asian hän sanoi
— Onhan se hauska uutinen. Mutta miksi se olisi niin uskomaton?
— Rosaprosa on rakastanut tohtori Valoa neljä vuotta ja kahdeksan päivää minun laskujeni mukaan ja luokka ihailee häntä, ja Valo on hurmaava. Mutta maisteri Kalvo on synkkä kuin Pariisin hautuumaa. Père Lachaise, jonka nimen Meri, joka on luokan nero, on keksinyt. Paitsi Onnia, joka on koko koulun ja Helsingin nero. Ja nyt tuntuu aivan kuin me olisimme saaneet isäpuolen, selvitti Eila suurella vauhdilla.
— Minä olen mielelläni sinun isäpuolesi, Eila, vakuutti Onni.
— Minä tarkoitin tosin Père Lachaise'iä, mutta kyllä sinä siihen sopisit yhtä hyvin, ainakin mitä juhlallisuuteen tulee.
— Luokan kaunis unelma on särkynyt, huokasi Terttu.
— Te olette eläneet harhakuvitelmissa. Minä olen aina huomannut, että
Rosaprosan ja Valon välit olivat kuin veljen ja sisaren, sanoi Jyrki.
— Kuule, Heli. Onko meidän suhteemme sellainen? kysyi Tauno.
— Minä luulen, että Dauphin ei koskaan vie Rosaprosan kumia ja kyniä eikä parsittuja sukkia eikä lainaa rahoja eikä — — — sanoi Heli.
— Top. Ja Deutscheprosa ei pyydä Valoa sytyttämään märkiä halkoja, eikä kantamaan taakkoja — — —
— Jättäkää perheriidat yksityiselämän varjoon. Suostukaamme siitä että näiden opettajien välillä on vallinnut ystävällinen, virkatoverillinen suhde. Mutta mitähän hurmaavaa Père Lachaise'issä on? sanoi Olli.
— Kaunis nenä ja syvä sielunelämä, sanoi Ilkka.
— Se sielunelämä on ainakin pysynyt meiltä salattuna. Mutta minä luulen, että hän on hallitsijaluonne, joka saa naiset vapisemaan ja empimään, sanoi Eila.
— Niinkuin Onnikin ajatteli Terttu.
— Onko sinun nyt kevyt olla, Ilta, kun Dauphin on vapaa? kysyi Väinö.
— Yhtä kevyt kuin parin sadan muunkin yhteiskoululaisen, sanoi Ilta.
— Nolo juttu tämä oli. Mutta eikö lähetetä kukkia Deutscheprosalle, etenkin kun hän on hoivannut meitä koko lukuvuoden, ehdotti Sylva.
— Se on hyvä keksintö. Lähetetään lemmikkejä ja ohdakkeita, kihlautuneitten kuvaannolliset esittäjät, sanoi Kai.
— Ruusuja Rosalle, se on ainoa oikea, sanoi Tuovi.
Ja hän sai muitten kannatuksen.
Meri ehdotti kävelyretkeä saaren ympäri.
— Minun jalkani ei ole vielä terve, en minä jaksa kävellä pitkälle, sanoi Ilta.
— Sinä voit tulla veneellä. Joku pojista soutaa sinut saaren vastaiselle puolelle. Tavataan siellä ison, sileän kallion luona, sanoi Meri.
— Minä en ennen tietänyt, että käveleminen rasittaa enemmän kuin tanssiminen, sanoi Sylva, joka muisti Iltan saavutuksia tällä alalla.
— Muista, Sylva, että Ilta on poikkeusolento, johon ei voi sovelluttaa samoja lakeja kuin meihin. Hänen jalkansa ei kestä kivisiä polkuja, mutta kiiltävä parketti lumoo ne vahvoiksi, sanoi Ilkka.
Ilta oli mennyt rantaan, niin että häneltä jäivät nämä puheet kuulematta.
Olli ja Otso olivat jo irroittaneet veneen. Toinen auttoi Iltaa siihen ja toinen heitti äyskärillä vettä veneen pohjalta.
Olli oli jo aikoja sitten unohtanut päätöksensä olla saattelematta Iltaa. Mutta Kai oli viime konventista saakka karttanut häntä. Nyt hän seisoi syrjässä ja katseli.
— Halloo, Kai. Tule tänne neljänneksi, niin vene on hyvässä lastissa, huusi Ilta.
— Minä olen vain viides pyörä vaunuissa, sanoi Kai, ja alkoi kulkea rantaan päin.
— Etpä ole kuin tärkeä neljäspyörä, sanoi Ilta. — Tule nyt, niin selität minulle eri kaislojen nimiä.
Kai ei voinut enää vastustaa. Hän hyppäsi veneeseen, työntäen sen samassa vesille.
Toiset alkoivat kierrellä saaren polkuja, nauttien vapaudesta.
— Suloista, kun saa käydä ilman hattua ja polkea luonnollista maata ja hengittää muurahaisten tuoksua, sanoi Eila.
— Ehkä Ilta kaartinsa kanssa hengittää kalojen tuoksua, sanoi Tauno.
— Täällä minun parempi minäni herää, unohdan pienet ihmiset ja näen luonnon suuruuden, sanoi Sylva ja vihelsi pennuille, jotka seurasivat häntä.
— Mitä suuruutta sinä näet noissa koirissa? kysyi Ville.
— Ne eivät ole sanoneet yhtään epäystävällistä sanaa eläessään. Ne elävät ja antavat muitten elää.
— Mutta ne haukkuvat toisiaan, joka on meiltä kielletty, sanoi Väinö.
— Katsokaa täällä on peilityyni lammikko. Tule, Jyrki, ihailemaan kuvaasi siinä. Älä vain pudota helmeäsi siihen, niinkuin Adalmiina teki, sanoi Meri.
— Minun kauneuteni ei riipu helmestä, niinkuin Adalmiinan, sanoi Jyrki.
Kun kävelijät saapuivat kalliolle ei venettä näkynyt, mutta Iltan laulu kaikui jo niemen takaa.
Kaikkien kokoonnuttua päätettiin ensin ottaa valokuvia. Onni Joki oli tuonut hyvän valokuvauskoneen mukaansa ja hän oli tottunut valokuvaaja.
Heli oli väsymätön järjestämään kiintoisia tilanteita.
Ensin otettiin pari yhteiskuvaa, Onni otti toisen ja Ville toisen.
Sitten kuvattiin pienempiä ryhmiä. Yhdessä Ilta istuen kallion reunalla hiukset hajallaan laulaen ja säestäen itseään, laudanpätkä harppuna. Alhaalla veden rajassa makaa Olli silmät ummessa. Siinä on Loreley, joka on houkutellut nuorukaisen turmioon.
Toisessa kuvassa on Sylva kiivennyt koivuun, pennut kainalossa, ja kaikki pilkistävät esiin hiirenkorvien lomitse.
Eräässä kuvassa vetävät tytöt köyttä, ja Eila on kellahtanut istumaan.
Toisissa painivat Otso ja Tauno tai Ilkka seppelöi puolukkaseppeleellä
Meriä.
— Järjestäkää nyt kuvaelma Helistä ja Onnista, minä otan, sanoi Ville.
— Sysätään Heli veteen, ja Onni ui pelastamaan. Siitä tulee eläväkuva, sanoi Väinö.
— Kyllä minä pelastan, jos Heli vain suostuu kastelemaan itsensä, sanoi
Onni.
— Tämä ei olekaan uimapuku, vaan minun lähinnä paras pukuni, ja sitä ei uhrata Väinön huviksi, sanoi Heli.
Vihdoin otettiin hauska kuva Helistä ja Onnista heidän työntäessään venettä rannasta.
Kun kuvat oli otettu, istuuduttiin kehään kalliolle, ja Meri asetti karamellilaatikon keskelle.
— Lasketaan, kuinka monenlaista nautintoa meillä nyt on, sanoi Ilta.
— Ruumiillista, sekä sisäistä että ulkonaista — karamellien aiheuttamaa ja auringon säteitten vaikuttamaa, sanoi Eila.
— Se on kaksi nautintoa, sanoi Väinö ja laski sormillaan. — Muuta minä en tunnekaan.
— Entä sielullista, henkevän keskustelun muodossa. Ja tunteellista, joka riehuu jokaisen sydämessä, sanoi Eila.
— Nautintoko riehuu? kysyi Tauno.
— Sinä käsität minut tahallasi väärin, sanoi Eila.
— Lasketaan vielä nautintoja. Minusta esteettinen nautinto on voimakkain katsellessamme tätä ihanaa luontoa ja samoin tyttöjen pukujen ja poikien jakauksien ihanaa luonnottomuutta, sanoi Ilkka.
— Eläimellinen nautinto on myöskin edustettu, sanoi Sylva ja pörrötti pentujen karvaa.
— Laula, Tuovi, niin me saamme taidenautintoakin, pyysi Meri. Ja Tuovi lauloi niin ihanasti, että kaikkien kasvot saivat hartaan ilmeen.
— Kauniisti sinä laulat, vaikka sinun äänesi kuuluu heikolta näin isossa salissa, sanoi Kai.
— Ehkäpä Tuovi on kadottanut voimansa senjälkeen, kun hän bobbasi hiuksensa? sanoi Terttu.
— Ihan niinkuin Simson, huudahti Heli. — Mutta totta puhuen minusta
Tuovin ääni vetää vertoja Adelina Patille.
— Vai pidit sinä Adelina Patin äänestä, ilkkui Väinö.
— Voihan verrata sellaiseen, jota ei ole kuullut. Etkö ole kuullut, että sanotaan jonkun olevan kauniin kuin Venuksen? Eikä kukaan ole nähnyt Venusta, sanoi Heli.
— Nauttikaa nyt ja ajatelkaa, että viikon perästä luokka on vain suloinen muisto. Jokainen saa iloita ja kärsiä ilman toverien osanottoa, sanoi Meri.
— Tai kiusoittelua, lisäsi Terttu.
— Niin. Ajatelkaa kuinka kuivaa! Elämässä ei ole suolaa eikä mehua, sanoi Heli.
— Minkähän tähden aikaihmiset eivät ole yhtä nerokkaita, kuin esim. meidän luokkamme? aprikoi Sylva.
— Kahdestakymmenestä vuodesta eteenpäin alkaa ihminen tylsistyä. Hän
voi tulla tieteellisemmäksi ja käytännöllisemmäksi ja järkevämmäksi.
Mutta mielen kuivuus lisääntyy, kunnes hän on läpeensä ikävä, tuumi
Heli.
— Minä aion nyt kumminkin tulla aikaihmiseksi. Ehkä jo viikon kuluttua, sanoi Aissi.
— Älä, opeta minuakin, sanoi Terttu.
— Minä jään luokalle ja eroan koulusta.
— Luokalle jääminen kypsentää tavattomasti, vakuutti Ville.
— Mutta ei tee aikaihmiseksi. Eroaminen koulusta on ensimmäinen askel sitä päämäärää kohti, sanoi Aissi.
— Kuinka monta askelta sinulla on otettavana, Aissi? kysyi Tauno.
— Kolme askelta. Kolmas on, että minä lähden äidin kanssa ulkomaille. Minä olen aina toivonut sitä, mutta nyt kun pääsen, tuntuu ikävältä jättää toverit. Teissä on paljon mukaviakin puolia, jatkoi Aissi.
— Kiitos, Aissi. Meissä on, kissa vie, mukaviakin puolia, nauroi Otso.
— Minusta Aissi on ollut kuin joutsen ankkalammikossa. Laulatko sinä nyt joutsenlauluasi, kysyi Heli.
— Niinkuin minä sanoin: Ollaksenne koululaisia te olette hauskoja tyttöjä ja poikia. Kun minä palaan Helsinkiin, niin kutsun teidät joskus luokseni.
— Kiitos vielä kerran, Aissi. Mutta silloin on välillämme ehkä liian suuri juopa, sanoi Otso.
— Ei se mitään tee. Meillähän on kuitenkin paljon yhteisiä muistoja.
— Sinä olet etevä, Aissi. No, sanohan mikä oli se toinen askel? Sinä hyppäsit sen yli, sanoi Ilkka.
— Siitä kerron vain vaitiololupauksen jälkeen. Se on salaisuus.
Kaikki vakuuttivat vaikenevansa.
— Teille on niin vaikea kertoa oikeita asioita. Hienotunteisuus ei ole luokan vahvin puoli, sanoi Aissi.
— Sano nyt jo. Me ollaan hurjan hienotunteisia. Aiotko filmata trikoovaatteissa? kysyi Eila.
— Siinä on Eilan hienotunteisuutta! No, minä kerron teille asian, mehän olemme tovereita, ja minä olen hempeämielinen näin eronhetkellä. — Minä olen kihloissa.
Toinen salamanisku samana päivänä! Kaikki istuivat vaiti ja tuijottivat. Eilan kieli alkoi ensiksi liikkua:
— Hassua! Etkö sinä sulattanut Rosaprosan yllätystä? Ai, tosiaankin, meidänhän tuli olla hienotunteisia. Toivotan onnea omasta ja luokan puolesta. Kuka on sinun sulhasesi? Kenraali vai laivaston ylipäällikkö?
— Johannes Norr.
Nyt luokka alkoi tointua. Jokainen kyseli ja uteli. Tytöt syleilivät
Aissia, ja pojat olivat hiukan noloja.
— Minun isälläni on virastotoveri, tohtori Norr. Mutta hän on vain hiukan nuorempi isää ja minä kutsun häntä sedäksi, sanoi Meri.
— Se on juuri minun sulhaseni. Me menemme syksyllä naimisiin, sanoi
Aissi rauhallisesti.
— Kamalan jännittävää! Oletko sinä rakastunut? kysyi Terttu.
— Tietysti ja Johannes on myöskin. Hän on hyvin tyylikäs. Puhuu vieraita kieliä ja soittaa viulua kotitarpeeksi.
— Tohtori Norrhan on hurjan rikas, sanoi Meri.
— Se ei vähennä hänen arvoaan, sanoi Aissi.
— Sinä olet onnenpoika, kun satuit rakastumaan tyylikkääseen ja rikkaaseen mieheen. Minä aavistan, että minä ihastun keuhkotautiseen konttoristiin, jolla on äiti ja halvattu sisar elätettävänä, sanoi Eila.
— Miltä tuntuu, Aissi? Kerro aivan tarkasti. Oletko sinä halkeamaisillasi tunteista ja jännityksestä? kysyi Heli.
— En minä ole ollenkaan sellainen luonne. Minä olen onnellinen ja tyytyväinen, mutta en hupsu, sanoi Aissi.
— Minä luulin, että kihlaantuneet hykertäisivät käsiään koko ajan, sanoi Väinö.
— Eikö ole hauskaa, että ollaan yhteiskoulussa? Poikakouluissa ei tapahdu koskaan tällaista, sanoi Ilkka.
— Mitä muuta iloa meillä on tällaisesta, kuin että toveri eroaa koulusta? kysyi Kai.
— Se on tietysti jännittävää, sanoi Ilkka.
— Eikö sinusta ole noloa jättää näin nuorena elämän ilot ja tyytyä vain koti-iloihin? kysyi Ilta.
— Minä olen jo nauttinut nuoruuden huveista: tansseista, hakkailusta, ratsastuksesta. Nyt minä täytän 19 vuotta, vietän puoli vuotta ulkomailla ja alan elää uutta mielenkiintoista elämää. Me saamme ison seurustelupiirin, hienon kodin ja paljon ulkomaalaisia tuttavia, sanoi Aissi.
— Kuulkaa pojat! Tällaisiksi meidän tyttötoverimme tulevat käden käänteessä. Kuinka me pysymme heidän tasallaan? kysyi Olli.
— Aissi on aina ollut meistä edellä, paitsi algebrassa ja sellaisessa, sanoi Meri.
— Minusta me muut olemme vielä pikkutyttöjä, jotka nauravat ja hupsuttelevat, kun vain on tilaisuutta. Eikö teillä ole lisää kihlauksia kerrottavana? Ei kaks kolmatta, sanoi Heli.
— Minulla on myöskin vähän kerrottavaa itsestäni, jos se huvittaa teitä? sanoi Tuovi.
— Hei, Tuovi, saanko onnitella. Onko sulhasesi Helge Lindberg? huusi
Eila.
— Minä en ole kihloissa enkä ehdi ajatellakaan sellaista. Mutta minä voin luultavasti jatkaa lauluopintojani.
— Sehän on hurjan hauskaa. Saitko kiedotuksi jonkun taiteensuosijan
Kuusijuuren tansseissa? kysyi Meri.
— En, mutta apu tuli kuitenkin aivan odottamatta ja aivan luonnollisella tavalla, sanoi Tuovi.
— Luonnolliset tavat ovat aina kuivia, pisti Eila väliin.
— Isällä oli iso, hyvin lajiteltu postimerkkikokoelma. Se ja soitto
olivat hänen ainoat harrastuksensa Minä tulin sattumalta maininneeksi
Helin isälle tästä. Hän innostui heti ja tahtoi nähdä kokoelman, kertoi
Tuovi.
— Ja ajatelkaa, että Tuovi oli sullonut koko kallisarvoisen kokoelman ullakon komeroon. Tämä komero ei ollut yksin hänen hallussaan, vaan eräs räätäli, joka oli muuttanut Havaksien entiseen asuntoon, omisti nyt komeron. Tuovilla ei ollut avaintakaan siihen. Isä oli aivan suunniltaan tästä, sanoi Heli.
— Onneksi ne olivat vahvassa arkussa ja hyvin säilyneet. Me veimme ne Sarkamaalle, ja Helin isä oli niin ystävällinen, että hän tarkasteli niitä melkein viikon ajan. Sitten hän tarjosi ne kaupaksi postimerkkimarkkinoille. Minä en olisi koskaan suoriutunut yksin tästä tehtävästä. Minä olisin myynyt ne muutamasta tuhannesta, sanoi Tuovi.
— Minä olisin myynyt ne kahdesta sadasta markasta, sanoi Terttu.
— Isä oli usein sanonut, että ne olivat arvokkaita. Minä olin aikonut säästää niitä johonkin tarpeeseen, esimerkiksi polkupyörän ostoon. Kun olisin kansakoulun opettajattarena maalla. Mutta Helin isä pelasti minun tulevaisuuteni, sanoi Tuovi.
— Sen hän teki mielellään, etenkin kun Tuovi antoi hänelle korvaukseksi harvinaisen merkin, joka puuttui isän omasta kokoelmasta.
— Se oli liian pieni korvaus. Pitkän, jännittävän ajan kuluttua minä myin koko kokoelman Ranskaan. Monta kirjettä ja lopulla sähkösanomaa vaihdettiin. Ja ajatelkaa, että minä sain siitä niin paljon, että voin ylioppilaaksi tultuani jatkaa laulunopintojani monta vuotta, sanoi Tuovi silmät säteilevinä.
— Sehän on uskomatonta! Postimerkeistä sellaisia summia! sanoi Aissi.
Pojat innostuivat puhelemaan postimerkeistä ja niiden arvosta, mutta tytöt ympäröivät Tuovin ja kyselivät tarkemmin hänen suunnitelmiaan.
— On ihanaa, että sinä olet uskollinen toveri ja vaatimaton. Me voimme sitten seurustella tuttavallisesti suuren, koko maailman ihaileman taiteilijan kanssa, sanoi Sylva.
Jokainen ajatteli, että Aissi luultavasti häviäisi heidän piiristään.
— Kuinka sinä maltat lukea vielä vuoden? kysyi Aissi.
— Tietysti minä tahdon voittaa valkolakin tovereitteni kanssa. Kun näkee, miten jännittävä vuosi yhdeksäsluokkalaisilla on ollut, niin tuntuisi kamalalta, jos täytyisi luopua samanlaisista elämyksistä, sanoi Tuovi.
— Minulle niitä ei kuitenkaan tulisi. Dauphinillä ja minulla on aina eri mielipiteet probleemoista, sanoi Aissi, — jota minä toivon, ettei Johanneksella ja minulla tule olemaan.
Samalla kuului etäinen laukaus.
— Lähdetään pakoon. Rosvot ovat tunkeutuneet huvilaan, huusi Terttu.
— Entä äiti? kysyi Meri nauraen.
— Hän viruu luultavasti tajuttomana kynnyksellä, sanoi Terttu.
— Laukaus oli merkki, että meidän on jouduttava päivälliselle.
Puutarhuri laukaisi sen, sanoi Meri.
Kaikki noudattivat kutsua tavattoman auliisti.
— Meri on niin suolaista, että tulee nälkä ja jano, sanoi Väinö.
— Kuka soutaa minua takaisin? kysyi Ilta ja katsoi Kaihin.
— Terttu ja minä soudamme sinut mielellämme, sanoi Heli tehdäkseen vähän harmia Iltalle.
— Minä soudan, jos saan tehdä sen yksin. Jos veneessä on kolme poikaa ja Ilta niin se keikkuu kuin myrskyssä, sanoi Otso.
— Minä sanon samat sanat kuin Otso, sanoi Olli.
— Ja minä, sanoi Kai.
— Minä myöskin, ilmoittautui Tauno.
— Minä ratkaisen kysymyksen, sanoi Sylva. — Mene veneeseen, Ilta. Otso,
Olli, Kai ja Tauno, seisokaa tässä kivellä.
Ilta meni veneeseen. Sylva työnsi sen lähtövalmiiksi. Sitten hän heitti äkkiä molemmat pennut veneen pohjalle, työnsi sen ulos rannasta ja hyppäsi itse sisään. Hän istuutui tuhdolle ja alkoi soutaa hyvää vauhtia.
— Kavalaa petosta! Ilta saa itse valita. Pysäytä heti, Sylva, huusi
Otso.
— Tulkaa rantaan. Te ette ehdi ajoissa huvilalle, sanoi Kai.
— Kyllä minä soudan yhtä hyvin kuin hakkaileva nuorukainen. Uikaa jäljessä pojat, syötti on veneessä. Ilta, lintuseni, aloita nyt laulaa suloisia jokelluksiasi, sanoi Sylva.
Vene oli jo etäällä ja maalla olijat nauroivat makeasti.
— Kävellään kilpaa veneen kanssa. Saapa nähdä, kuka voittaa. Halloo,
Sylva, souda kilpaa, huusi Tauno kädet torvena suun edessä.
Kun kävelijät saapuivat huvilalle, nousivat Ilta ja Sylva mäkeä ylös ja pennut syöksivät edellä.
— Ilta vaikeni kuin synkkä muuri. Minä sain sekä laulaa että soutaa, sanoi Sylva. — Mutta vauhti oli hyvä.
— Minä olen ollut hengenvaarassa. Sylva ja kaksi koiranpentua voisivat hukuttaa ison lotjankin, sanoi Ilta pahantuulisena.
Vasta päivällispöydän ääressä alkoivat kaikki taas saada hyvän tuulensa takaisin.
Meri oli järjestänyt kaikki istumaan aakkosjärjestykseen. Nimet oli kirjoitettu sieville korteille, jotka kuvasivat jokaiselle jotakin huomattavaa ominaisuutta.
Ne kiertelivät sitten ympäri pöytää ja herättivät naurua. Niinkuin Aissin kortti, jossa morsian ja sulhanen polvistuvat vihkipallilla. Meri oli, tietämättä Aissin kihlauksesta, ostanut kortin. Sulhanen oli komea upseeri, jolla Meri tarkoitti luutnantti Moringia. Heli sai autokuvan: iso iloinen seurue huvimatkalla. Otson paikalla oli härkämäinen painija, Jyrkin osalle tuli keikari, joka suki hiuksiaan peilin ääressä. Eilan kuvassa lyhyt, suunnattoman lihava nainen seisoo vaa'alla ja alla on kirjoitus: »Tämä on väärä vaaka, minä en paina enemmän kuin muutkaan.» Tuovi sai kukitetun laulajattaren pianon ääressä. Iltan korttiin oli kirjoitettu yhtälö 2.o + k + t = d.
— Tätä yhtälöä minä en ratkaise. Siinä on liian monta tuntematonta suuretta, sanoi Ilta.
— Anna tänne, sanoi Ilkka ja otti kortin. — Kaksi o:ta — isoilla kirjaimilla kirjoitettuna — he istuvat tämän pöydän ääressä, samoin k ja t. Jos emme ota lukuun Onnia, jota ei ole pantu Iltan tehtäviin, niin ei voi sattua erehdystä. Mutta mikä surkeus! Kaikkien näitten summa vastaa yhtä d:tä. Minä en tunne muita sen nimisiä kuin Dauphinin. Hän hyväksyy varmaankin tämän ratkaisun.
— Mutta sitä minä en tee, sanoi Kai.
— Katso, mitä minä olen saanut, äläkä napise, sanoi Ville.
Kuvassa oli kaljupää ukko, jolla oli iso, valkoinen parta. Hän istui pulpetin ääressä ja viittasi opettajalle.
Ateria kesti kauan, sillä kaikki olivat nälkäisiä ja sitäpaitsi täytyi puhua ja nauraa yhtämittaa. Merin äiti oli itse niin iloinen ja puhelias, että jäykkyys ei tullut kysymykseenkään.
Kahvia juotiin verannalla.
— Minä kiitän teitä tästä käynnistä meillä. Samalla toivotan jokaiselle hyvää kesää. Syksyllä tapaamme toisemme jälleen virkistyneinä ja terveinä. Tämä on virallinen puhe säädetyn reseptin mukaan, sanoi Meri. — Mutta Onni on luvannut pitää juhlapuheen. Se seuraa nyt.
Merille taputettiin käsiä ja Eila sanoi:
— Rakas, Onni, älä puhu Hunnien vaelluksista tai iilimatojen merkityksestä maanviljelykselle, sanoi Eila.
Onni nousi ja asettui pöydän yläpäähän.
— Arvoisa kahdeksasluokka. Te ymmärrätte, että luokkaa voi katsoa kahdella tavalla: opettajien kannalta ja toverien kannalta. Mutta sitä voi myöskin katsoa kahdella tavalla, vaikka onkin jäsen luokasta. Sitä minä olen tehnyt. Minä olin houkka, jonka näkökulmaan sattuivat vain pinnalliset tapahtumat. Minä olin ulkojäsen, jonka ohi kiiti jännittäviä tapahtumia. Mutta minä en nähnyt, että ne olivat jännittäviä.
Sitten sattui tapaus, joka sekoitti minut luokan vaikeuksiin. Silloin minä jouduin suhteisiin tovereitteni kanssa. Nyt minä olen elänyt todellisena jäsenenä tässä elävässä, kärsivässä ja iloitsevassa piirissä.
Ennen te olitte mielestäni joukko itsekkäitä ja itserakkaita koululaisia. Hienotunteisuus puuttui, ja kaikki oli luvallista. Rangaistuksille naurettiin, opettajia moitittiin ja epäonnistuneille tovereille oltiin säälimättömiä. Minä pysyttelin syrjässä tästä ylimielisestä, vastustamattomasta joukosta.
Ensimmäinen yllätys oli Heli. Hän vaati minua seisomaan lojaalisena Otson tyhmän tempun uhrina. Itse hän tiesi, että luokka ei tehnyt sellaisesta marttyyria, joka rohkeasti puolusti sitä. Toinen yllätys oli Otso, joka ei antanut minun kärsiä syyttömästi. Silloin minä en vielä tiennyt, että luokalla ei kukaan antanut toisen kärsiä puolestaan.
Sitten seurasi ahkera seurustelu Sarkamaan perheessä. Minun täytyi vain ottaa ensimmäinen askel. Minä näin, mitä sisarpiiri merkitsee, ja sain itsekin osakseni välitöntä ystävyyttä.
Sittemmin te olette kaikki kirkastuneet silmieni edessä. Näkökulma on nyt oikea. Toivoisin, että opettajatkin näkisivät meidät samalla tavalla. Rosaprosalla on siihen suuret edellytykset ja monella muulla. Mutta heidän paikkansa kateederin takana onkin epäedullinen sihtauspaikka. Mutta tämä puhe ei ole omistettu opettajille vaan tovereille. Jääkööt syrjäiset rauhaan.
Luokkaa tutkiessani uudelta kannalta minä keksin, että kiusanteko oli ystävyyttä ja pilkka hienoa hakkailua. Tosi itsekkyyttä ei ollutkaan. Jokainen on valmis auttamaan toveria ja antamaan lähinnä viimeisen karamellinsa ystävälleen. Kun tytöt nauraen puhuivat toistensa vastoinkäymisistä, oli se usein keino saada toveria pitämään asiaa vähäpätöisenä. Kun joku poika kärsi nöyryytyksen, liittyvät toverit kostamaan hänen puolestaan.
Meri ei ollut ylpeä nerostaan, vaan vaatimaton ja avulias. Eilaa kiusoitellaan, mutta jokainen kuolisi ikävään, niinkuin hän itse sanoi, jos hän häviäisi näyttämöltä. Ilkka antaa hyväntahtoisesti Merin kasvattaa itseään. Otso oli vaaraton voimamies ja Olli hänen varjonsa, ja Kain naisviha on helposti voitettavaa. Tauno iskee armotta Eilan puheisiin, mutta sekin on silkkaa mielenkiintoa häneen. Terttu on liikuttavan kiitollinen pienestäkin ystävällisyydestä, ja vanhapoika Ville sietää ihmeteltävästi purevaa pilaa. Sitten olen nähnyt Jyrkin uskollisesti ottavan osaa luokan poikien hommiin, sellaisiinkin, jotka tärvelevät vaatteita. Ilta ihanainen on monen kadehtima, mutta hän tuo jännitystä arkielämään, niinkuin Aissi tuo heikon kaiun isosta maailmasta. Lopuksi lähetän Kestilän tuhkarokkoisille kaksoisille lämpimän ajatuksen ja huomenna kukkia. Ja pisteeksi kiitän Meriä tästä päivästä, joka on meidän varsinainen hyvästijättömme ennen kesää. Tämä on vaillinainen selostus luokkien luokasta, jota minä ensi vuonna aion tutkia tarkemmin.
Onni meni paikoilleen, ja luokka taputti käsiään ja huusi hyväksymisensä.
— Tähän on vielä lisättävä, että me näimme myöskin ennen Onnin väärässä näkökulmassa. Hän on äkkiä selvinnyt meille, ja me aiomme samoin ensi vuonna tutkia häntä, sanoi Meri.
— Etkö sinä voisi puhua vielä pitemmältä, Onni? Oli niin jännittävää kuulla, kuinka sinä kuolisit ikävään, jos minä häviäisin, sanoi Eila.
— Onni puhui niinkuin eduskuntalainen, kehui Terttu.
— Ensi kerran, kun tapaamme näin koulun ulkopuolella, olemme yhdeksäsluokkalaisia, ja valkolakki häämöttää käden ulottuvilla, sanoi Heli.
Samalla kuului kimaltelevalta mereltä laivan vihellys, ja se merkitsi kotimatkaa.