Kun elämä on ihanaa: Yhteiskoululaisromaani

KUN ELÄMÄ ON IHANAA

Yhteiskoululaisromaani

Kirj.

EVA HIRN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS:

    I. Läksyjen kimpussa.
   II. Koulussa.
  III. Tyttöjen kesken.
   IV. Sijaisopettaja.
    V. Selvittelyjä.
   VI. Merin luona.
  VII. Ruotsin tunti.
 VIII. Päivälliset.
   IX. Sunnuntai.
    X. Konventti.
   XI. Kevättä.

I

LÄKSYJEN KIMPUSSA.

— Tytöille sopisi yhdenlaiset aineet ja pojille aivan toisenlaiset.
Tämäkin on selvästi tyttöjen aine. »Millaiseksi järjestäisin kotini.»
Minulla ei ole mielipiteen tapaistakaan tästä asiasta, jupisi Tauno
kirjoituspöydän ääressä.

— Sehän on kiva aine. Minä aion arkkitehdiksi ja silloin minä suunnittelen koteja ihmisten mukaan. Lääkärin salia ei saa tehdä samanlaiseksi kuin papin. Varallisuus ei saa yksin määrätä. Apteekkari kuihtuisi sellaisessa kodissa, jossa koululehtori kukoistaisi. Etenkin tulee järjestää huonekalut ja ovet ja käytävät omistajan ruumiin laadun mukaan. Missä laiha luikertaa, siinä lihava särkee kaikki tiellään, puhui Veikko käsiään huitoen.

— Pytty ei ikinä hyväksyisi tuollaista pötyä. Heti saisi kuulla, että: »Kuule, Sarkamaa. Tahdotko sinä viisastella ja olla omintakeinen, voimatta kuitenkaan olla sitä nerokkaalla tavalla? Älä kohota päätäsi omaa tasoasi ylemmäksi, se loppuu nolosti. Opi tyylit ja kauneussäännöt kirjoista ja kulje tasaista, silostettua latua.»

— Alaluokilla on mukavampaa. Kaapeli kehoittaa ajatuksen lentoon ja runolliseen soljahteluun, ja semmoiseen minulla on eri suuret taipumukset, kehui Veikko.

— Vielä tässä soljahtelua!

— Tai ehkä se oli ailahdusta.

— Roskaa, sanoi Tauno ja meni viereiseen huoneeseen, jossa sisar asui.

— Heli, onko sinun aineesi valmis? kysyi hän.

— Aikoja sitten. Kun oli niin helppo aihe. Tietäähän jokainen minkälaisen kodin hän tahtoisi, vastasi Heli.

— Minä en ainakaan tahtoisi toisenlaista kotia, kuin tämä oma vanha.

— Onko tämä sinun ihanteesi? Hui, hai! Se on tietysti rakas meille, mutta kyllä minä haaveilen toisenlaista.

— Täällähän on sohvia ja lamppuja ja mattoja ja mitä vain tarvitsee.
Saisi olla vielä voimistelutelineet ja karhuntaljoja ja lamppuradio.
Muuta puutetta minä en näe.

— Entä tyyli, empiiri, rokokoo, kustavilainen?

— Minusta Sarkamaan oma tyyli kelpaa.

— Ajattele teidän huonettanne. Seinäpaperit ovat keisarinvihreät, sohva on ollut joskus sininen, keinutuolin matto ristipistehirviö, jonka on ommellut joku värisokea esiäiti ja tuolit viittä eri tyyliä. Minun henkeni vaatii hillittyjä värejä ja vaalea olentoni kevyttä rokokoota ja kullattuja huonekaluja.

— Ja minun henkeni vaatii asiallista aineen käsittelyä.

— Kirjoita sitten, mistä aineesta sängyt on tehtävä ja mikä on edullisempaa linoleumimattoko vai parkettipermanto. On kai sinulla mielipide kylpyhuoneen lämmitystavasta? Sijoittaisitko makuuhuoneet yläkertaan, englantilaiseen tapaan?

— Yhtähyvin voisin pohtia, kosinko tulevaisuudessa pitkää polkkatukkaista, vai lyhyttä nuppupäistä tyttöä. Mitä sinä olet saanut kokoon?

— Minä olen kirjoittanut huoneitten asettelusta, kaluston tyylistä ja kodin mukavuudesta. Sitten minä olen maininnut värien vaikutuksesta ihmisen kehitykseen. Isän rauhaton luonne johtuu varmaan hänen huonekalujensa päällisten levottomasta värisekoituksesta ja teidän vihreät seinäpaperinne ovat tuhonneet sinunkin kauneusaistisi.

— Luulisi, että sinä olet kehittynyt barokkityylisessä asunnossa, sillä sellaiset sinun ajatuksesi ovat.

— Minun luonteeni on koristeellisen taiteellinen. Minä olen kirjoittanut mattojen järjestelemisestä, niin että ne korostavat muuta sisustusta ja lamppujen sopusuhtaisesta verhoamisesta. Valaistus ja värit vaikuttavat joko sointuisasti tai ristiriitaisesti.

— Häikäilemätöntä! Mitä kirjaa sinä olet lukenut?

— Tietysti saa käyttää lähteitä. Kirjoititko sinä Puolan jaosta lukematta historiaa? — Lopuksi minä kasvatin köynnöskasveja ikkunoiden kehyksiin, uutimien sijaan. Salin palmuihin on asetettu täytettyjä kolibreja ja ruokahuonetta valaistaan kynttilöillä. Minun mielikuvitukseni ei tyytyisi esimerkiksi suomalaiseen tupatyyliin. Se on jäykkää ja rajoitettua.

— Eihän se sovi kivirakennuksiin.

— Eila Meriaho aikoo kirjoittaa asunnosta, joka on kuudennessa kerroksessa. Sen hän suunnittelee pohjalaiseksi tuvaksi. Seinillä ryijyjä ja nuolipyssyjä. Penkit ja pöytä on veistetty mahdottomasta hirrestä.

— Mistä hän niitä saa?

— Sitä ei tarvitse selittää. Mistä minä saan kullatut huonekaluni? Eila sisustaa asuntonsa tuohikonteilla, värttinöillä, kanteleilla, räppänöillä, pankoilla ja muilla Kalevalan tamineilla.

— Ja kieltäytyy kaikista nykyajan mukavuuksista?

— Hissi täytyy olla, sillä Eila on niin lihava. Ikkunoista hän näkee järven selän, jylhän metsän ääriviivat rajoittavat näköpiirin toisella rannalla.

— Millähän puolella Helsinkiä se sitten sijaitsisi?

— Vaikkapa Töölössä tai Kulosaaressa. Pahinta on, että hän tahtoo puhelimen ja vesijohdon ja kaasukeittiön, mutta tämän hän aikoo asettaa avonaiseen takkaan loimuamaan.

— Tytöt ovat läpeensä humpuukia.

— Jotka menestyvät yhtä hyvin kuin asialliset pojatkin.

— Humpuuki rehoittaa maailmassa. Nyt minä menen kirjoittamaan kodista, jossa miehet viihtyvät. Huonekalut ovat niin lujia, että ne kestävät kaikki vaiheet. Ne asetetaan, niin etteivät ne ole aina tiellä, mieluimmin seinä syvennyksiin. Jokaisella on oma koppinsa ja luja lukko ovessa. Voimistelutelineitä on keskellä huonetta ja vesiryöppy nurkassa.

— No, johan sinun järkesi alkaa toimia. Tule vain tänne selittämään idioottista yhtälöä, joka ei tottele minua.

— Sinähän olet kuin kissa sohvan nurkassa, vihko sylissä ja hiukset estämässä näköalaa, sanoi Tauno ja istuutui Helin viereen.

— Kunpa minä olisinkin rikkaan kissa, niin pääsisin monesta harmista.
Oletko sinä nähnyt ilkeämpää yhtälöä kuin tämä?

— Vedä kolmas juuri yhtälön molemmista jäsenistä, niin saat yksinkertaisen toisen asteen yhtälön. Sen sinäkin voit ratkaista.

— Kivaa! Kuinka sinä sen keksit? Sinähän olit fiksu.

— Se on minun tapani, sanoi Tauno vaatimattomasti.

— Oletko sinä lukenut Vänrikin runot? Meillä on kuusi uutta säkeistöä.

— »Heinäkuun kolmannesta päivästäkö?»

— Hyi Tauno, viides päivä se oli. Sinä et kaikesta päättäen ole katsonutkaan sitä.

— Minä sanon, että aineeseen meni koko ilta.

— Pytty sanoo: »Miksi et kirjoittanut lupapäivänä ainettasi? Sinussa yhtyy laiskuus ajattelemattomuuteen, ja sinun luonteesi tulee joka vuosi 30 % kevytmielisemmäksi», matki Heli opettajaa.

— »Ja sinun nuorempi sisaresi on ehtinyt oppia ne», jatkoi Tauno samaan tapaan.

— Ainakin minä olen tankannut niitä tunti kaupalla. Pronssinen Runeberg heltyisi patsaallaan kuullessaan minua.

— No, anna tulla, minä kuulustan, sanoi Tauno ja otti kirjan:

Heli alkoi lausua:

»Nyt kesäpäivä loistavi, soturi armahainen, sai kyynel' hälle lehtohon, suvinen nuorukainen. Ja poikki juhlaverkkojen, sininen kulku hiljainen, oi, hymyilyä taivaan, maan, on Saimaan tuimat tunturit.» — — —

— Top tykkänään. On siinä vauhtia ja poljentoa, järki vain puuttuu.
Totisesti Runeberg heltyisi kyyneliin, ja Tauno nauroi täyttä kurkkua.

— Kaikki menee sekaisin. Runebergistä on vain harmia näin lukukaudella. Minä en jaksa olla isänmaallinen tuntikaupalla ja ahtaa päähäni sulosointuja, kun se on raskas algebrasta ja historiasta ja muusta sivistyksestä.

— Minun on kumminkin liian myöhäistä oppia tuota, sanoi Tauno ja peräytyi.

— Merkillistä kuinka pojat uskaltavat uhmata Pyttyä, joka on kuin pitkäisen jylinä, mietti Heli ja alkoi uudelleen:

    »Ei vanhus hiisku sanaakaan
    sen eestä täytyy kuolla vaan.»

Samassa tuli levoton poika ovesta ja huiskasi:

— Oletko sinä yksinäsi Heli?

— Olen, paitsi Runebergiä.

— Minä olen kiipelissä.

— Ovatko kirjat taas kadonneet, Reino?

— Housut repesivät, niinkuin ne aina tekevät. Minä pyysin Taunoa auttamaan — ja katsos nyt.

Heli otti housut Reinon kädestä ja tarkasti niitä.

— Millä ihmeellä nämä on paikattu?

— Tauno liimasi reiän kiinni polkupyöräkumilla ja pani osan vahakantisen vihon kannesta vahvikkeeksi. Nyt siinä on paksu nystyrä, niin että tuntuu kuin istuisi asfalttipalasella.

— Olisit tullut heti minun luokseni. Tätä on paha nyt paikata. Taikka Tauno olisi voinut harsia sen kokoon. Poikien täytyy tästä lähin oppia tekemään käsitöitä kotitarpeiksi, koska tytöiltä vaaditaan yhtä paljon algebraa kuin heiltä.

— Jaa, mutta koska me emme alistu tekemään sellaista hooboa työtä, niin naisten on se tehtävä.

— Sinulla on sangen edulliset mielipiteet, murisi Heli ja alkoi penkoa lappukoria. — Ehkä tämä lappu kelpaa, se on ainakin sininen niinkuin housutkin. Katso tuosta kirjasta, sanonko minä oikein.

»Niin oudoks tekee mieleni, nää housut rikkinäiset. Oi suloutta kamalaa kun neula pisti sormen taa.» —

Heli neuloi ison paikan entisen asemesta.

— Kiitos, Heli. Ne, ovat eri hyviä.

— Paikka on kamalan iso.

— Minusta nämä ovat aivan luonnolliset housut.

— Ehjät olisivat luonnollisemmat.

— Ei alaluokkalaisille, vakuutti Reino ja juoksi pois.

Heli korjasi ompelutarpeet laatikkoonsa ja syventyi läksyyn.

Kamreeri Sarkamaa tuli ovelle ja sanoi:

— Keitäpä, Heli, meille teetä. Minulla on vieras ja Hilma taitaa olla ulkona.

— Minulla on vielä historia lukematta. Eikö Veikko saa keittää teetä?
Hän osaa tehdä sen yhtä hyvin, pyysi Heli.

— Taloustoimet ovat tyttöjen erikoisala — — —

— Mitä varten?

— Älä keskeytä. Ne ovat ja sillä hyvä. Saat jatkaa lukujasi vain sillä ehdolla, ettet laiminlyö naisten luonnollisia tehtäviä. Pojat tekevät heille sopivia töitä, sanoi isä ja meni.

— Mitähän te teette? kysyi Heli Taunolta, joka tuli huoneestaan.

— Hakataan esimerkiksi nauloja seiniin ja nostetaan huonekaluja ja vedellään korkkeja pulloista.

— Kiskokaa ensin irti korkit omista päistänne, sanoi Heli ja meni keittiöön. Veikko tuli perästä.

— Silitä, Heli, minun kaulaliinani, koska kerran olet keittiössä. Koko viidennellä luokalla ei ole poikaa, jolla olisi näin kurjaa köyttä kaulassaan.

— Minä jään luokalle tällaisella menolla. On viheliäistä olla ainoa tyttö poikaperheessä.

— Missä äiti on?

— Hänen oli mentävä ylityöhön konttoriin — mutta siitä hän saa lisämaksun.

— Mitenkähän isä sietää, että äiti — — —

— Huvittelee konttorissa tuntikaupalla, keskeytti Heli Veikon lauseen.

— Jos ei juuri huvittelekaan, niin laiminlyö »naisen luonnolliset tehtävät», niinkuin isä tässä sanoi.

— Etkö sinä muista, kuinka hankalaa meillä oli, ennenkuin äiti sai paikan. Tuskin sai kenkänsä puolipohjatuiksi. Nyt sinä saat soittotunteja, Taunon puvut tilataan räätäliltä, ja minäkin saan jonkin mielihalun täytetyksi.

— Mitä sellaisesta, kun äiti on poissa, sanoi Reino, joka tuli saamaan voileipää. — Nyt hän ei ymmärrä meidän tarpeitamme niinkuin ennen. Illalla ei muista mitä pitkin päivää tarvitsee. Koulussakin saa huonon numeron tarkkaavaisuudesta, kun tavarat unohtuvat, ja voileivät litistyvät kirjojen väliin. Maitopullosta valuu jotakin vihkojen sisään, kun Hilma panee reikäisen olutkorkin pullon suuhun. Kaapeli antaa kotarin ja isä suuttuu enemmän ja enemmän kotimuikkareista.

— Kurja poika. Onko taas tapahtunut tuollaista? Anna tänne muistutuksesi, niin minä koetan saada isän allekirjoituksen. Mene sinä vuoteeseen, sanoi Heli kaataessaan teevettä kannuun.

— Sinua ei luulisi tytöksi, Heli. Huomenna minä kiilloitan kenkäsi, sanoi Reino kiitollisena, kaappasi vielä voileivän ja juoksi pois.

Kamreeri tuli ruokahuoneessa Heliä vastaan ja kysyi:

— No, onko tee vihdoinkin valmista?

— Kyllä se on, isä. — Mutta minulla on vähän asiaa, isä. Hilma oli pannut vuotavan korkin Reinon eväspulloon, ja maito vuosi viholle, ja Kaapeli — — —

— Kuka, Heli?

— Maisteri Jyrä, tarkoitin, antoi hänelle kotimuistutuksen.

— Tulkoon Reino itse puhumaan.

— Hän on jo vuoteessa.

— Pelkuri! Sinäkin voisit katsoa, että poikien eväät ovat kunnossa, koska äiti ei näy välittävän siitä.

— Meillä on niin kiire aamuisin.

— Nouse aikaisemmin, niin ehdit paremmin, sanoi kamreeri kirjoittaen nimensä täytekynällä.

— Sano Reinolle, että hän saa olla kotona ensi pyhänä ja miettiä huonoa käytöstään. Miksi ette koeta olla tuottamatta harmia isällenne, joka tekee työtä teidän hyväksenne ja rakastaa teitä. Hyvää yötä, Heli.

Heli juoksi nopeasti Reinon luo, jolle hän antoi muistutuspaperin. Rangaistuksesta hän ei maininnut mitään. Isä unohtaisi sen mahdollisesti sunnuntaihin mennessä.

— Kuule, Heli. Sopiiko sinusta tällainen loppulause aineeseen: »Tämän tapaisen kodin minä tahtoisin, jos välttämättä täytyy asua talossa. Mieluimmin minä kuitenkin asuisin laivassa tai junassa, sillä minun henkeni halajaa matkustamista. Missä henki viihtyy, siellä on koti» Tauno kysyi.

— Minä sanoisin: »missä henki lepää, siellä on koti.» Menkää nyt jo vuoteisiinne, hyvää yötä, sanoi Heli ja ja meni huoneeseensa.

Tämä oli pieni kuin laivan hytti, entinen palvelijan huone. Heli oli itse paperoinut sen ja koettanut saada sen kodikkaaksi yksinkertaisin keinoin. Veljistä se oli ylellisesti kalustettu, sillä matto oli vähemmän kulunut kuin heidän, ja entisestä puserosta tehty lampunvarjostin oli silkkiä. Makuusohvalla oli tyynyjä, jotka todistivat Helin mielikuvituksen lentoa. Yhteen olivat kaikki luokan tytöt neuloneet nimikirjaimensa. Toisessa oli jokaista lukuainetta esittävä kuvio. Katkaistu kartio, algebrallinen lause, lakitaulut käskyineen, maalipaletti, kieliopin kirja, voimisteluteline ja nuotteja lensi nurkissa. Keskellä oli nainen, joka esitti lihavaa johtajatarta Jenny Spontia, Pytyksi kutsuttua. Yhdennäköisyys alkoi pään alapuolelta, mutta päässä oli pytyn tapainen hattu, josta nimikin oli johdettu.

Kolmannessa tyynyssä kiemurteli värillisiä käärmeitä, joita Heli kutsui viettelijöikseen. Siinä oli laiskuus, aamu-unisuus, kärsimättömyys ja huvinhalu. Ne kiilsivät kauniina ja vaarattomina, mutta niitä vastaan Heli kävi alituista taistelua.

Nyt oli Helillä työrauha. Pojat vaikenivat vähitellen, ja herrojen ääni kuului epäselvästi. Kumpa he vain tyytyisivät teehen! — Oliko Meri Haavistolla konsti olla tähtenä luokalla? Hän oli varakkaan kodin ainoa lapsi ja sukat parsiutuivat itsestään.

Tästä Heli muisti harmillisen reiän sukanterässä, se oli harsittava kokoon ennen jumppatuntia. Olkoon aamuun, sillä Lutherus odottaa Wartburgin linnassa.

Jouduttuaan näin pitkälle Heli kuuli eteisen oven käyvän ja äidin äänen. Reino ilmestyi heti ovelle, mutta perääntyi kuullessaan isänkin äänen.

— Pyydä äitiä tulemaan tänne, rukoili hän Heliä.

— Kyllä, kyllä, sanoi tämä ja meni eteiseen.

— Vihdoinkin pääset rauhaan, Ester parka. Soisin, että sinulla olisi helpompi elämä. Hommaapa nyt meille vähän illallista, Sjöberg pankista on täällä. Tule sitten puhelemaan saliin, niin virkistyt itse ja ilahdutat meitä, puhui isä.

— Ettekö ole saaneet teetä? Meillä on niin vähän tarjottavaa kotona, sanoi äiti kiusatun näköisenä.

— Saimme huonon puoleista teetä. Me tyydymme aivan yksinkertaiseen ruokaan. Heli voi äkkiä valmistaa munakkaan tai vanukkaan tai vatkulikokkelin tai mitä »Reinilä» neuvoo, kamreeri poistui nauraen.

Kun Heli tervehti äitiä, näki hän heti, että tämä oli väsynyt ja alakuloinen.

— Minä autan sinua, äiti, aina me keksimme jotakin. Mene ensin poikien luo, he kaipaavat sinua.

— Minä en tahtoisi rasittaa sinua enää, Heli, sanoi äiti.

— Kyllä minä jaksan yhtä hyvin kuin äitikin, sanoi Heli.

Kului lähes tunti, ennenkuin Heli pääsi kirjojensa ääreen. Äiti meni herrojen kanssa syömään. Heli pyysi päästä olemasta sisällä.

Kamreeri oli suuri filatelisti ja puhui mielellään koko illan postimerkkien hammastuksista ja postileimojen sijoittamisesta. Sjöberg oli harvapuheinen mies eikä koskaan johtanut keskustelua muuanne, mikä olisi hermostuttanut kamreeria. Mutta lapset pysyttelivät visusti omalla puolellaan.

Heli luki hätäisesti historian läksyn. Se meni helposti keskellä päivää, mutta näin illalla oli raskasta. Jokainen vuosiluku vastusti päähän menemistä. Tuntui aivan samalta kuin vatsa olisi ollut täynnä ja vielä olisi ollut pakko syödä lautasellinen puuroa.

Heli irroitti hiuksensa ja ajatteli:

— Saisipa edes leikata nämä paksut hiukset. Kittiä minä muodista, mutta aamulla voittaisin aikaa. Minun hiukseni ovat vähän kiharat, niitä ei huolisi kähertääkään. Enhän minä vaatisi parturileikkaustakaan. Tauno kyllä sahaisi tavallisen polkkatukan. Kun Heli oli ehtinyt näin pitkälle ajatuksissaan, avautui ovi taas, ja Veikko ilmestyi puettuna isän vanhaan pyjamakseen.

— Minä unohdin jomman läksyn. Sano vain, mistä syystä tämän kulman ulkokulma suvaitsee olla yhtä suuri, kuin nuo toiset kolmion kulmat yhteensä.

— En minä nyt muista sitä todistusta. Kysy Taunolta.

— Tauno sanoi, että: »vedä yläkärjen kautta kannan kanssa yhdensuuntainen suora, niin näet sen, ja jos et äkkää itse, niin sinun pääsi ei ole luotu korkeampaa sivistystä sulattamaan. Eroa koulusta ja rupea taiteilijaksi ja anna minun nukkua.» — Eikö sitten taide ole sinun mielestäsi korkeampaa sivistystä, Heli?

— Ehkä, mutta siihen ei tarvita hyvää päätä.

— Mitä sitten?

— Neroa ja lahjoja. Anna tänne kirja, nyt minä osaan todistaa.

Heli selitti teoreeman pariin kertaan, ja Veikko sanoi:

— Kiitos, nyt minä ymmärrän. Minä tahtoisin tietää, onko minulla enemmän päätä kuin neroa tai lahjoja? Mitä sinä luulet, Heli?

— Ole nyt vain niin nerokas, että menet nukkumaan. Kello käy yhtätoista.

Veikon mentyä Heli suoriutui nopeasti sänkyyn. Aamunouseminen oli todellinen kiusa. Isä tosin aina sanoi, että kyllä siihen tottuu, kun vain menee ajoissa makuulle. Lapsia oli koetettu totuttaa menemään ajoissa levolle toistakymmentä vuotta, vielä onnistumatta. Niin kauan kuin aikaihmiset valvoivat, oli talo levoton.

Illalla olivat kaikki virkeitä ja elämä hauskempaa kuin harmaana aamuna. Mutta ensimmäinen tunti oli kauhean raskas, niinkuin viimeinenkin.

— Kun edes sängyssä saisi ajatella jännittäviä asioita, huokasi Heli ja hoki:

    »Kun hiuksihini tarttui hän
    ja lausui haukotellen — — —»

Ei nyt se meni taas sekaisin.

II

KOULUSSA.

Vasen nurkka, portilta päin, oli kahdeksasluokkalaisten varsinainen kokouspaikka. Siinä he nytkin seisoivat innokkaasti puhellen.

Pieni alaluokkalainen tunkeutui piiriin päästäkseen takaa-ajajaansa pakoon. Pitkä Otso Rasti tarttui häntä niskaan ja heitti menemään.

— Opi ajoissa kunnioittamaan tätä luokkaa, joka on koulun ylpeys. Älä häiritse vanhoja, kun he puhuvat tärkeistä asioista.

Kehä sulkeutui uudelleen.

— Ilkka kirjoittakoon runon luokasta. Me laulamme ja esitämme tansseilla ja tempuilla siinä kerrotut asiat, ehdotti Eila Meriaho.

— Mitenkä sinä esität, että Ilta on kaunis ja Meri veivollisuusmestari? kysyi Tuovi Havas.

— Puhukoon Ilkka vain sellaisista omituisuuksista, joita voi esittää havainnollisesti, niinkuin filmissä. Esim. miten Rasti painii, Väinö laulaa päin mäntyyn, Olli foxtrottaa, Terttu syö paperia ja Siiri ja Miili tirskuvat.

— Se on eri hyvä keksintö. Kirjoita Ilkka jo iltapäivällä, innostui
Meri.

— Kyllähän minä muuten, mutta ei konventtiin, jossa opettajat ovat mukana. Heillä on jukin vanhanaikainen huumorintaju, vastusteli Ilkka Paso.

— Tulevat polvet kiittävät meitä, kun me totutamme opettajia nykyisen elämän muotoihin. Johan he ovat tottuneet näihin lyhyihin hihoihin ja käherrettyihin hiuksiin. Minun äitini sanoo, että hänen ollessaan koulussa ei sallittu sellaista, kertoi Miili Kestilä.

— Ja minun myös, vahvisti Miilin kaksoissisar Siiri.

— Älykästä totisesti! ivasi Jyrki Pailanen.

— Mitä me paljosta ohjelmasta. Tanssi on kuitenkin pääasia, sanoi Olli
Suurheimo.

— Jätetään näytelmä sikseen. Teillä on niin jukin huonot näyttelijälahjat. Väinökin kosii synkkänä kuin myrkyttäjä, ja Terttu huutaa kuin merihädässä: »minä rakastan sinua, sinä elämäni valo» ja säihkyy, vaikka Väinö on vielä kahden metrin päässä hänestä, sanoi Kai Blå.

— Hävytöntä, Kai. Hätäkö sinun on pilkata, kun sinä et itse esiinny muuna kuin verhonvetäjänä, torui Eila.

— Sinun näyttelemisesi supistuu ainakin tirskumiseen pilkkujen ja pisteiden kohdalla. Ville isänä on kuin jazzaava neekeri.

— Odota, Kai, kun Deutscheprosa tulee meitä harjoittelemaan, niin näet, että meissä kehittyy suuri taiteellisuus, sanoi Heli.

— Kun sinäkin sanot Väinölle, että: »sinä olet halpamaisin olento maan päällä» ja katsot hurmaavasti luokan suurimmilla silmillä, niin Väinö tosin sulaa sopimattomassa paikassa, mutta yleisö sotkeutuu juoneen.

— Näytelmää ei jätetä, minusta me esiinnymme suurenmoisesti, sanoi
Miili.

— Niin minustakin, kaikasi Siiri, vaikk'ei hänellä ollut osaa näytelmässä.

Kello kutsui oppilaita työhön.

— Nyt saatte nähdä, mitä tämä poika uskaltaa, kehui Väinö Ylämäki portaissa.

— Laulutunnillako? Kyllä Vauhko pillastuu, jos vain koetat uskaltaa jotakin, varoitti Tauno Sarkamaa.

— Vauhko on tämän koulun synkkä varjo. Hän on katkeroittanut minun kärsivällisen ja ihmisystävällisen mieleni, väitti Väinö.

— »Rouva Pasiluoto on koulun innokkaimpia ja etevimpiä opettajia», sanoi rehtori minun äidilleni, kertoi Meri.

— Rehtori, joka itse pelkää häntä!

Kahdeksasluokka marssi taulusaliin, jossa rouva Pasiluoto odotti heitä hymyillen vastakkaisella seinällä. Eila kutsui tätä hymyä »pahan ilman linnuksi».

Laulunopetus oli tärkeä aine. Rouva Pasiluoto oli kaikkein innokkain opettaja koko koulussa. Mutta oppilaat eivät saaneet päähänsä, kuinka tärkeä aine laulu oli, ja siitä syntyi usein ikävyyksiä heille. Kaikki johtui vain siitä etteivät he saaneet ehtoja, eikä heitä voinut jättää luokalle huonon laulutaidon takia.

Ensin laulettiin viimeksi opittu laulu. Rouva Pasiluoto johti innostuneesti ja käännellen päätään levottomasti. Tästä johtui hänen liikanimensä.

Sitten oli äänentapailua. Opettaja löi säveleen pianolla, joka oli selin oppilaisiin.

— Mikä sävel tämä on? Miksi Väinö Ylämäki ei viittaa? Eikö sinulla ole mielipidettä tästä säveleestä?

— Minulla ei ole korvaa.

— Jokaisella on korva, vaikka ei yhtä tarkka. Nyt minä soitan skaalan ja taas saman säveleen. No? Koska et vieläkään viittaa, saat viivan uppiniskaisuudesta. Kuuntele nyt uudelleen.

Nyt Väinö viittasi.

— Mikä sävel se oli?

— Se oli a.

— Ihanko varmaan?

— Voi se olla e:kin.

— Mitä?

— Se kuuluukin olevan dis.

— Kuinka sinä sen nyt tiesit?

— Joku ajatteli ääneen tuolla syrjässä.

— Kuka se oli? Sano heti.

— Tällä kertaa yksi, toisella kertaa toinen.

— Sinä joudut perikatoon, kuiskasi Eila.

— Te saatte viivan ellette vaivaudu muodostamaan itsellenne mielipidettä säveleistä. Ei kukaan ole sellainen idiootti, että hän erehtyisi kahdesta ääniaskeleesta, etenkin kun ensin soitetaan skaala. Kuule nyt, Väinö. Rouva Pasiluoto hakkasi kynällä ensin hiljaa, sitten kovasti pöytään ja kysyi.

— Kumpi lyönti oli vahvempi?

— Jälkimmäinen.

— Sinulla on siis korva. Se oli silkkaa kiusantekoa, kun kutsuit disiä a:ksi. Sietäisit saada toisen viivan.

— Istu, Väinö, ja kohota mielesi oppimaan taidetta. — Nyt otamme esille joululaulusikermän. — Mitä minä näen? Viideltä puuttuu lauluvihko. Missä sinun on, Ville Vainio?

— Meitä ei ole käsketty tuomaan sitä mukaan.

— Heti syyskuussa minä sanoin, että marraskuun ensi tunnilla me aloitamme laulaa sikermästä. Kuinka Heli muisti tuoda vihkonsa?

— Minä olen varmuuden vuoksi kuljettanut sitä edes takaisin syksystä asti.

— Siinä näette innostusta. Joka nyt on unohtanut vihkonsa saa kotimuistutuksen. Teidän täytyy oppia muistamaan tehtäviänne.

— Minä pyytäisin päästä täältä puoli tuntia aikaisemmin. Matkustamme sunnuntaiksi häihin, pyysi Terttu Kosu. — Johtajatar lupasi puolestaan.

— Hän ei tietänyt, että me nyt juuri alamme uutta laulua. Minkälaisen käsityksen sinä saat siitä, ellet ole sen alkuharjoituksessa? Tällä kertaa minä en voi päästää sinua. Voit matkustaa seuraavalla junalla.

— Mutta silloin minun on pakko kävellä 8 km, setä ei lähetä hevosta kahta kertaa, Terttu alkoi nyyhkyttää.

— Terttu Kosu. Etkö sinä mielelläsi kävelisi pitempääkin matkaa saadaksesi oikean otteen näin ihanaan lauluun? Sinun maailmasi tulee valoisammaksi, ja sinun soitannollinen tajuntasi selvenee sanomattomasti tämän puolen tunnin aikana. Oman itsesi tähden en nyt päästä sinua.

— Mutta johtajatar — — —

— Lupasiko hän.

— Lupasi omasta tunnistaan, joka on viimeinen.

— Siinäpä se ero onkin. Suomen, historian tai saksan tunnilta voi olla poissa ilman haittaa. Niitä voi oppia omin päin. Mutta laulua käsittämään te ette vielä kykene ilman opastusta. Minä, näetkös Terttu, rakastan teitä. Suurin onneni on opettaa jaloa taidetta oppilailleni. Älkäämme unohtako, että Väinön kannel on kätketty jokaisen suomalaisen rintaan soimaan.

Mutta Tertun rinnasta purkautui vain surkeita sorahteluja.

Rouva Pasiluoto soitti muutamia akordeja.

— Ilkka Paso, sanopa mitä äänilajia tämä sävel on?

— En minä tiedä.

— Sinä et siis kuunnellut. Minä tahdon olla kärsivällinen teidän kanssanne, ja hän soitti saman uudelleen.

— Se on mollissa, arvasi Ilkka, mutta tuntiessaan Taunon nykäisyn oikasi heti: — Se on duurissa.

— Kumpainen on oikein?

— Varmasti duuri.

— Katsos, kuinka sinun korvas on parantunut. Viime tunnilla erehdyit vielä pahasti. Tulkoon nyt Tuovi Havas tänne laulamaan tämän laulun. Sinä, joka olet toista vuotta luokalla muistat kai sen vielä? Silloin luokka saa oikean käsityksen tästä laulusta. Sylva Gran saa säestää, niin minä voin paremmin kuunnella.

Tuovi lauloi kauniisti ja puhtaasti koko laulun ja Sylva säesti taitavasti. Luokka istui hiljaa kuunnellen hartaasti. He olivat ylpeitä tovereistaan. Koulussa ei ollut toisia tällaisia taiteilijoita. Tuovi luultavasti aikoi laulajattareksi.

Rouva Pasiluoto oli kuunnellut kyynelet silmissä.

— Tällainen hetki korvaa opettajalle kaikki vaivat ja harmit, sanoi hän. — Sylva säestää kuin vanha veteraani. Ja sinä Tuovi olet luokan paras oppilas. Kuinka on mahdollista, että sinut on jätetty luokalle?

— Kielet tekivät harmia.

— Kielet? Luokan satakieli! Kiittäköön kahdeksasluokka onneaan, että sinä jäit. Nyt täällä on ainakin yksi etevä oppilas. Paitsi Sylvaa tietysti. Sanopa sinä, missä skaalassa tämä laulu käy?

— e-duurissa, vastasi Sylva.

— Mitkä nuotit ovat ylennettyjä?

— c, d, f, g.

— Mikä on vastaava moll-skaala?

— Cis-moll.

— Minkälainen skaala tämä on?

— Kromaattinen.

— Sillä tavalla on vastattava. Ota sinäkin, Otso, Sylva esikuvaksesi. Hänellä on kaikki se, mitä sinulta puuttuu. Mutta onko sinulla mitään, jota hänellä ei olisi?

— On käsivoimia ja juoksutaitoa ja kaikinpuolin hyvin valmennettu ruumis.

— Älä viisastele. Minä tarkoitin tosiarvoja. Entä Väinö Ylämäki?
Minkälaiset tunteet sinut valtaavat, kun sinä katsot Tuovia ja Sylvaa?

— Minä kunnioitan Sylvaa, hän on mainio hevosmies, ollakseen noin hintelä, ja Tuovilla on vahvat hiukset, mutta taivuttaa heikosti saksan sanoja.

Luokka tirskui ihastuksissaan.

— Kohta minun kärsivällisyyteni loppuu, sanoi rouva Pasiluoto.

— Minun on jo loppunut, sanoi Väinö.

— Mene käytävään, kunnes kadut ja tulet pyytämään anteeksi.

— Minä menenkin nyt ikiajoiksi. Isä on antanut minulle luvan erota laulusta.

— Mitä? Tarkoitatko totta?

— Minä eroan varmasti.

— Silloin sinun on tuotava heikkouden todistus lääkäriltä.

— Minä en ole heikko, paitsi musiikin teoriassa.

— Ilman todistusta et saa erota.

— Kyllä minä saisin sen, mutta minä en tahdo tuoda sellaista väärää todistusta, niinkuin tässä koulussa on tapana.

— Minä olen aina aavistanut, että sinä kuljet harhateillä. Ajattele nyt tarkkaan, ennenkuin eroat. Etkö sinä käsitä, että musiikki jalostaa ihmistä ja koulupoikaa. Se tekee elämän elämisen arvoiseksi.

— Ei ainakaan laulutunnit. Luokka oli pakahtua hillittyyn nauruun.
Väinö oli suurenmoinen.

— Kerran sinä kadut tätä tekoasi. Puhumme tästä myöhemmin. Neiti Spont varmasti tukee minua.

— Johtajatar käski minun järjestää tämä asia rouva Pasiluodon kanssa. Hän sanoi, että: »Tästä lähin saa rouva Pasiluoto yksin päättää omista asioistaan.»

— Siis minä päätän, että sinä yhä otat osaa laulunopetukseen.

— Minusta olisi vain harmia täällä.

— Siiri ja Miili lopettavat tirskumisensa tai saatte mennä ulos. Ja sinä, Väinö, kyllä minä sinut kesytän.

— Siihen ei tule tilaisuutta, hyvästi rouva Pasiluoto.

Väinö marssi ulos luokasta yhteen puristetuin huulin. Hänen rohkeutensa oli haihtumaisillaan.

Samalla tunti loppui ja kahdeksasluokka riensi ulos Väinön kintereillä.

— Uskallatko todellakin jättää laulun?

— Etkö sinä vavissut?

— Saat nähdä, että rehtori rankaisee sinua röyhkeydestä.

— Onneksi opettajat eivät sekaannu Vauhkon asioihin, siitä ei ole pelkoa, sanoi Väinö.

— Vauhko olikin taas tavattoman antelias muistutusten suhteen. Niistä ei ole kuitenkaan yhtä suurta haittaa, kuin toisten opettajien. Isä ei ainakaan julmistu niistä, eivätkä toistenkaan vanhemmat, sanoi Ville.

— Minun maailmani ei ole tullut valoisammaksi mokomankin tunnin jälkeen. Jos isällä olisi selvä käsitys Vauhkosta, niin hän hankkisi minulle lääkärin todistuksen. Minussa on monta vikaa, sanoi Terttu.

— Merkillinen poikkeus luokasta! virnisti Ilkka.

— Onko sinulla musiikki-estevikoja? kysyi Eila.

— Minä olen likinäköinen ja se heikontaa yleistä ruumiin vointia tai ainakin pään työkykyä, vakuutti Terttu.

— Top, keksitään vika jokaiselle, niin koko kahdeksasluokka pääsee laulusta. Käytetään ne tunnit toverisiteitten lujittamiseen, sanoi Kai.

— Esimerkiksi juomalla mehua Fazerissa, sanoi Sylva.

— Sinä ja Tuovi olette poikkeuksia. Te jäätte loistamaan laulutunneilla, etteivät kaikki Väinön kantelet ruostu, sanoi Tauno.

— Keksitään nyt laulu-estevikoja. Jyrki käyttää niin kaitaisia kenkiä, että hänellä täytyy olla liikavarpaita. Olli on vasenkätinen ja Ilkka täynnä koirankuria, hänellä on penikkatauti, luetteli Heli.

— Ja Kestilät ovat puolissa voimissa, sillä he ovat kaksoisia koko elämänsä. Villeä painaa ikä, Meriä suuri oppi ja pitkä letti, ja Eila on mustankipeä, jatkoi Väinö.

— Todistapa se, kivahti Eila.

— Minä huomasin, mitenkä sinä kävelit mörkkinä käytävässä, kun minä jaoin Merin eväät.

— Minä en surisi, vaikka jättäisit koko koulun, etkä vain laulun.

— Vai oli se hakkailua, kun sinä söit minun juustovoileipäni? kysyi
Meri.

— Hakkailua ja haukkailua.

— Älkää eksykö aineesta. Jatketaan virheitten hakemista, se on kasvattavaa. Aissi kärsii meritautia, sanoi Jyrki.

— Meriväkitautiapas, paransi Heli.

— Meriupseerit ovat hurmaavia, sanoi Aissi Lind.

— He eivät ole sopiva seura koulutytöille. Miltä näyttäisi, jos Siiri hakkailisi vanhemman lehtorin kanssa?, kysyi Olli.

— Se olisi jännää, nauroi Siiri.

— Heli on ikäneito, hän sairastaa leiniä, kosti Ilkka penikkataudin.

— Luokka on tänäpäivänä kamalan ilkeä. Minusta me käyttäydyimme alhaisesti Vauhkoa kohtaan. Hän asuu meidän talossamme, ja äiti kertoi, että Pasiluodot ovat varattomia. Heillä on neljä lasta, ja molemmat vanhemmat tekevät työtä. Herra on proviisori, ja Vauhko saa tehdä työtä kuin orja, sanoi Meri.

— Ja me olemme orjan orjia, sanoi Otso.

— Vauhko koettaa parastaan, myönsi Ville.

— Omalla kierolla tavallaan, sanoi Eila.

— Hän on yksin, ja meitä on 26 vaarallista olentoa, puolusti Meri.

— Yksin hän ei ole. Hänen puolellaan on voima ja mahti ja kotimuistutukset ja äänioikeus, sanoi Tauno.

— Minä luulen, että opettajien myötätunto on meidän puolellamme, vaikka virka vaatii heitä puolustamaan Vauhkoa, sanoi Miili.

— Vauhko ajattelee meidän parastamme, niin hän aina vakuuttaa, sanoi
Siiri.

— Sellaiset opettajat ovat kaikkein vaarallisimmat.

— Vauhko on psykologi, sanoi Sylva.

— Ja oikeudenmukainen niitä kohtaan, jotka osaavat jotakin, säesti
Tuovi.

— Väinö, minkälaiset tunteet valtaavat sinut, kun katsot Sylvaa ja
Tuovia? kysyi Heli.

— He eivät esiinny edukseen juuri nyt, vastasi Väinö.

Kello kutsui taas työhön.

* * * * *

Oli suomen tunti. Luokka oli levoton ja seurasi huonosti opetusta, vaikka johtajatar olikin hyvä kurinpitäjä.

Lopulla tuntia lausuttiin runoja. Useimmat osasivat huonosti. Miili ja
Siiri Kestilä olivat ainoat, jotka aina osasivat ulkoläksyt sujuvasti.
Heillä oli muuten huonot lukupäät, ja sitä he koettivat korjata
ulkoluvulla.

Viimein oli Helin vuoro lausua. Hän osasi välttävästi, opettaja auttoi monessa paikassa, mutta loppu sujui jokseenkin hyvin.

Tauno katsoi kelloaan. Kahden minuutin perästä soisi kello, ja hän olisi pelastettu. Hän viittasi varman näköisenä. Ainakin ensimmäinen säkeistö sujuisi, sen hän oli oppinut väliajoilla.

— Tulehan nyt Tauno lausumaan, niin verrataan sisaruksia toisiinsa, sanoi neiti Spont.

Tauno astui hitaasti taululle. Mennessään hän pudotti nenäliinansa, nosti sen lattialta ja veti Tertun kirjan maahan. Nostettuaan sen, hän saapui luokan eteen. Sitten hän niisti nenäänsä, yski ja alkoi.

Heliä peloitti. Nyt ei Taunoa auttanut hänen tavallinen onnensa.

Hitaasti ja tunteellisesti kaikuivat ensi säkeet. Tauno salli itselleen taidetaukoja, mutta muuten sujui koko ensimmäinen säkeistö mainiosti. Viimeistä riviä lausuttaessa soi kello.

— Lopeta nyt, Tauno. Minä näen, että sinä olet lukenut kunnollisesti.
Tällä kertaa jäi Heli alakynteen, sanoi johtajatar.

Heli ja Meri kulkivat kotiinpäin Bois de Boulognessa. Joku tylsä toveri pilaisi peräti kotimatkat, sanoi Heli.

— Minäkin ymmärsin sinun sielusi vasta Rue de Rivoliilla. Rue de Mer avasi sen täydellisesti minulle, vastasi Meri.

Merillä ja Helillä oli tapana kuvitella Helsinkiä Pariisiksi. He olivat piirustaneet Helsingin kartan, jossa paikkojen nimet oli muutettu pariisilaisten mukaan.

Koulua kutsuttiin Bastille'ksi, yliopistoa Sorbonne'ksi ja hautuumaata Montparnasseksi. Vanha kirkkopuisto oli Luxemburg, esplanaadi Avenue des champs Élysées ja Erottaja Place de l'Etoile.

Ihmisetkin saivat näitten mukaan nimiä, jotka pian tulivat luokalla yleisiksi.

Pitkä Jyrki oli Eiffel ja maantiedon mahtava opettajatar Notre-Dame.
Synkkä ruotsinkielen opettaja sai kantaa hautuumaan nimeä —
Père-Lachaise.

— Hän onkin monen hartaan toiveen hauta, oli Eilan tapa sanoa.

Tytöt lukivat vapaa-ajoilla ranskaa, etenkin kuvauksia Pariisista. Meri oli pienenä käynyt siellä vanhempiensa seurassa. Hän kertoi minkä muisti, niin että Heli melkein kuvitteli olleensa siellä.

— Katsos, tuossa kulkee Onni Joki. Hän asuu Place de la Concorde'lla, sanoi Heli ja viittasi Fredrikin torille päin. — Hän kävelee aina yksin.

— Minusta on idioottimaista olla niin viisas kuin hän. Mitä vitsiä sellaisessa on? Loistaa tunneilla ja sammua näkymättömäksi välitunneilla, sanoi Meri.

— Minä aavistan, että Onnissa on muutakin kun kuivia tietoja. Hänen aineensa, joka luettiin ääneen luokalla, oli hurjan herkkä. Minä tahtoisin tutkia hänen sielunelämäänsä.

— Tutki nyt sellaisen sisua, joka ei puhu mitään! Eikä poikien sielunelämää kannata tutkia. Se on tylsää, sillä he eivät kärsi.

— Kyllä minä luulen, että minun veljeni kärsivät — ainakin joskus, sanoi
Helvi epäröiden.

— Vielä mitä. Katso vain luokan poikia. Kärsiikö ilkkuva Väinö tai puksija Otso tai Jyrki keikari tai Ilkka, kaikkien naurattaja? He nauravat ehdoille ja harmeille, ja halveksivat meitä, joilla on tunteita.

— Ehkä he ovat sellaisia joukossa?

— Minä en usko sellaiseen sielunelämään, joka aina on salassa. Syvä sielu loistaa läpi. Niinkuin näkee Ilta Pohjastakin. Luokan henki liikkuu vain pinnalla, kun Ilta on sairas.

— Mennäänpä huomenna tervehtimään Iltaa. Hän kuuluu olevan terveempi, sanoi Heli.

— Sunnuntaina sopiikin tervehtiä sairaita. Viemmekö appelsiineja.

— Minä soitan sinulle, kun me olemme syöneet. Mennään sitten yhtä matkaa, sanoi Heli, kajoamatta appelsiini-asiaan. Kuukausirahat olivat lopussa.

Kotona hän kysyi Taunolta:

— Milloin sinä ehdit oppia runot. Minä ällistyin hurjasti.

— Eihän tuollaiseen tarvita pitkääkään aikaa, kunhan vain on hiukkasen oppimisen taitoa, nauroi Tauno.

— Olisitko sinä osannut yhtä hyvin koko runon?

— Eihän loppu ollut kummempaa kuin alkukaan, sanoi Tauno ja meni huoneesta. Ovessa hän lisäsi:

— Maailma on humpuukia, Heli.

III

TYTTÖJEN KESKEN.

— Onko äiti nyt koko päivän perheen keskus? kysyi Veikko sunnuntaina aamiaispöydässä.

— Tietysti. Me kutsumme Aarniot ja vanhan neiti Grönin tänne kahville, vastasi isä.

— Mutta eihän äiti silloin ole meidän keskuksemme, valitti Reino.

— Minä menisin mielelläni lasten kanssa ulos. Meillä on niin vähän kahvileipääkin kotona, sanoi äiti varovaisesti.

— Mutta nyt minulle sopii olla ystävällinen tutuilleni, ja lapset saavat itse hoitaa huvinsa, sanoi isä ja meni puhelimeen.

— Eikö äiti antaisi meille rahaa, että pääsisimme Eläintarhan urheilukentälle katsomaan kilpailuja? pyysi Veikko.

— En voi nyt. Minun täytyy mennä johonkin kahvilaan ostamaan leivoksia, huokasi äiti. — Minä olen niin paljon poissa, että täytyy olla isän kanssa sunnuntaisin.

— Tai Aarnioitten, sanoi Tauno. — Tule, Väinö, niin menemme Ilkan luo, hän sanoi olevansa kotona.

— Koko maailma on Eläintarhassa, sanoi Veikko.

— Tuollakin on yksi poika kadulla, sanoi Reino.

— Hän onkin ainoa poika Helsingissä, paitsi meitä, joka ei ole urheilukentällä.

— Onko se totta? kysyi Reino.

— Sinä olet liian pieni sulattaaksesi koko totuutta, nauroi Veikko.

Heli auttoi äitiä aamiaisen pois korjaamisessa. Sitten hän järjesti kahvipöydän, siisti vähän huoneita ja kysyi:

— Äiti saanko, mennä tervehtimään Ilta Pohjaa?

— Mene vain tyttöseni. Sinunkin niskoillasi on aivan liikaa työtä, vastasi äiti.

Heli soitti Haavistolle:

— Moi, moi Meri. Joudu ja tule rue de la Filleä pitkin, kunnes tavataan. Joudu eri nopeasti.

Hän pukeutui huolellisesti. Millä merkillisellä tavalla saisi uuden hatun? Pojat tulivat toimeen lippalakeillaan läpi vuoden. Naisten hatut valmistetaan alunperin sellaisiksi, että ne jonkun ajan perästä tekevät ihmisen harakanpelättimeksi ja tulevat muodottomiksi ja inhoittavat eläviä ja kuolleita.

Heli etsi poikien huoneesta vesiväri laatikon ja koetti parantaa hattunsa tekokukkien väriä. Niitä ei voinut poistaa, sillä silkki alla oli haalistunut.

— Mitä kukkia nuo ovat? kysyi Reino.

— Alussa ne luotiin lemmikeiksi, sitten ne haalistuivat valkovuokoiksi, ja nyt minä värjään ne neilikoiksi, vastasi Heli.

— Se on jukin viisasta. Ensi kesänä minä kerään vain 75 valkovuokkoa ja maalaan niistä muita kukkia, sanoi Reino.

— Älä viisastele, vaan anna minulle imupaperia, että saan pois liian veden näistä lehdistä. Kiitos. Nyt minä livistän.

Heli näki jo etäältä Merin pienen, siron olennon. Hänellä oli hattuja enemmän kuin vuoden aikoja. Ei kukaan luokalla ollut niin aistikkaasti puettu. Sylva ja Aissi olivat hienoja ja herättivät huomiota tansseissa ja kadulla. Meriä ei keksinyt heti, mutta se, joka kerran huomasi hänet, katseli häntä mielihyvällä.

Heli ihaili häntä kaikin puolin. Meri oli hyvä oppilas, paras tytöistä.
Hänellä oli hyvä ja varakas koti.

Sitäpaitsi hän oli sievä ja hauska. Kummallista, kuinka samalla luokalla oli erilaisia ihmisiä. Toisilla oli kaikki, toisilla ei mitään ja toisilla vähäsen.

— Sinullahan on uusi kävelypuku, huudahti Heli, joka oli saanut oman pukunsa samalla kertaa kuin Meri entisensä, mutta ei ollut uneksinutkaan saavansa vielä uutta.

— Mitä sinä pidät siitä? Minä olen itse tilannut sen, sanoi Meri.

— Ajatella, että sai itse vain tilata pukuja!

— Se on ihana. Keksitkö sinä itse tuon kaksinkertaisen kellohameen? Ruskea sopii sinulle hurjasti, ihmetteli Heli. — Sinä olet hurmaavasti kokoonpantu. Hattu korostaa kapeita kulmakarvojasi, ja kenkien väri on taivaallinen.

Itsekseen hän ihmetteli, miksi Meriä ei luokalla pidetty kaunottarena. Se kai riippui osaksi hänen vaatimattomasta esiintymisestään. Koulussa huomattiin vain sellainen, joka loistaa ja helisee. Niinkuin Aissi tai Ilta Pohja. Osaksi myöskin kaunottaren osa ei sopinut Merin, priimuksen osaan. Korkeintaan Minerva voi olla sekä viisas että kaunis, inhimillistä se ei ollut.

— Katsos Heli, Dauphin tulee pitkin Rue d'Aboukiria. Älä nyt niiaa hänelle, kumarra, muista se.

— En minä uskalla.

— Ajattele, että hän on nuori herra.

Tohtori Valo tuli vastaan hienona ja solakkana. Hän nosti hymyillen lakkiaan ja kulki ohi.

Meri kumarsi tottuneesti, mutta Helin ruumis teki merkillisen korkkiruuvimaisen kiemuran. Oli mahdotonta sanoa, oliko se kumarrus vai niiaus.

— Dauphin olisi voinut tulla meidän kanssamme kävelemään, sanoi Meri.

— Niin hän tekikin, kuului tohtorin ääni selän takana.

Tytöt kirkaisivat hillitysti ja punastuivat.

— Ai, miten tohtori pelästytti meitä, sanoi Heli.

— Arvaa sen, kun te annoitte minulle tuollaisen oudon nimen. Oliko se tohveli? nauroi tohtori.

— Ei sinnepäinkään. Vaikka me tosin huokaammekin tohtorin tohvelin alla, sanoi Meri, Helin ihmetellessä hänen rohkeuttaan.

— No, sitten se oli vohveli.

— Ei, kuin Dauphin, pääsi Heliltä.

— Ahaa, prinssi, kruununperillinen. Sangen imartelevaa. Ikävä kyllä ilman maata ja kruunua.

— Mutta ei ilman alamaisia, sanoi Heli nokkelasti.

— Kas vain, ajatteli Meri. Heli kehittyy.

Tohtori ja tytöt nauroivat iloisesti. Samalla tuli kaksi poikaa heitä vastaan. Meriä nauratti heidän ällistyneet ilmeensä. Tervehdittiin molemmin puolin, ja Heli päätti äkkiä parantaa tilannetta. Hän pudotti laukkunsa kadulle sille puolelle, jolla tohtori käveli. Tämä kumartui heti ja nosti sen.

— Kiitoksia, tohtori, sanoi Heli hymyillen suloisesti.

— Ovat ne tyttöjä! Kylläpä osaavat! kuulivat he Otson sanovan Väinölle, joka seisoi ja töllisteli taakseen.

— Minne te olette menossa näin hyväntuulisina? kysyi tohtori.

— Me menemme tervehtimän Ilta Pohjaa, joka on nyrjähyttänyt jalkansa.
Hän on nyt pian terve, kertoi Meri.

— Hän asuukin — — — alkoi Heli ja pysähtyi, sillä he olivat Iitan oven edessä. Meri nipisti Heliä käsivarresta ja veti eteenpäin. Hän puhui hätäisesti:

— Eikö tohtori hyväntahtoisesti pitäisi esitelmää konventissa?

— Mistä minä sitten puhuisin?

— Esimerkiksi valon merkityksestä ympäristöönsä, uskalsi Heli viisastella.

— Tai luuvalosta tai kuuvalosta, lisäsi Meri katsoen viattomasti tohtoriin.

— Kylläpä te olette suulaita neitosia. Minä jään sanattomaksi teidän seurassanne. Ikävä vain, että minun on nyt erottava, sillä tässä asuu ystäväni, jonka luo olen menossa. Terveisiä Ilta Pohjalle, sanoi tohtori, nosti hattuaan ja hävisi kivirakennukseen.

Tytöt kääntyivät takaisin. Kun Heli katsoi taakseen, näki hän tohtorin hymyilevän hiukan ilkkuen ovenraosta.

— Hyi sentään! Kissa vieköön! Viekas Dauphin ymmärsi, että me jatkoimme matkaa hänen tähtensä, pahoitteli Heli.

— Mitä siitä, rauhoitti Meri. — Ollaan huomenna jäykkiä koulussa, niin hän pitää meitä arvoituksellisina. Mutta eikö hän ollut hurmaavan ironinen siinä ovenraossa?

— Hän sopisi paremmin varatuomariksi kuin peruukiksi. Minä luulen, että hän on syntynyt Saint Germainissa.

— Ei vain Kuopiossa.

— Dauphinko olisi savolaista rieskoo?

— Oon, mutta häntä on kiilloitettu sekä Helsingissä, että ulkomailla. —
Tässä on Iitan ovi.

* * * * *

Kun tytöt tulivat sisään, kuulivat he kirkasta naurua sisältä.

— Eilan sunnuntaikikatusta, sanoi Meri aukaisten oven.

— Päivää tytöt. Te olette enkeleitä yhteiskoululaisten hahmossa.
Istukaa sohvaan tai keinutuoliin, kukin luonteensa mukaan. Sylva ja
Eila ovat jo kertoneet Vauhkon ja Väinön jännittävästä kohtauksesta
sanoi Ilta ja nojasi korituolin tummaa taustaa vastaan.

— Etkö sinä tule pahemmaksi, kun meitä on näin monta? kysyi Heli.

— Minun jalkani jaksavat jo kuulla mitä melua tahansa. Se ei ole nyrjähtänyt uudelleen, vaikka Eila on kikattanut, niin että ruusut ovat pudottaneet terälehtensä.

S— Terveisiä Dauphinilta, sanoi Meri vallattomasti.

— Tuon sinä keksit, Meri.

— Totta se on. Hän saattoi meidät tänne, ja etemmäksikin, sanoi Heli.

— Mitä? Valoko?

— Sinä narraat. Ei ikinä.

Tytöt huusivat toistensa suuhun.

— Mikä ihme se on? Hän odotti meitä Korkeavuorenkadun päässä, sanoi
Heli, — ja oli välinpitämättömän näköinen.

— Odotti! Kehukaa varovammin.

— Siltä se näytti. Hän oli hyvin kohtelias, nosti meidän tavaroitamme kadulta ja sanoi jäävänsä sanattomaksi meidän seurassamme.

— Mistä syystä? kysyi Eila.

— Miksi miehet hämmentyvät naisten seurassa? kysyi Meri ja katsoi viattomasti kattoon.

— Julkeaa! Dauphinko hämmentyisi sinun seurassasi? sanoi Sylva.

— Ei se ole mahdotonta. Ensi konventissa hän hakkailee minua ja saattaa kotiin. Silloin olen jo terve, sanoi Ilta.

— Se on uhkapeliä. Koulupojat sinä panet pyörälle, mutta opettajat ovat toista ainesta. Sitäpaitsi sinulla oli ehdot algebrassa, sanoi Meri.

— Sen naisellisempana hän pitää minua.

— Vahinko, ettei hän nyt näe sinua. Sinun hiuksesi kiiltävät metallin hohteisena auringossa, ja silmät ovat raukean haaveelliset. Parasta on sentään sinun ihosi. Kerman väristä samettia! intoili Sylva.

— Eikö sinusta ole tarpeeksi, että pojat suitsuttavat Iitalle. Katso ympärillesi. Ruusuja luokan pojilta, lähetetyt meidän selkämme takana, tulppaaneja miehisiltä serkuilta, kieloja parilta kadetilta ja lisäksi kimppu liljoja ja runo tuntemattomalta lähettäjältä. Kuulkaa nyt, sanoi Eila ja luki:

»Päivällä mä yksin suren, huuliani vereen puren, hetket tuntuu ikuisilta kunnes nähdä saan sun, Ilta. Valkoliljat lasken jalkais juureen, lohtua ne tuovat tuskaan suureen.»

— Tuollaista ei tapahdu kenellekään muulle kuin Iltalle, sanoi Eila ihaillen. — Ehkä Ilkka on kirjoittanut sen? Muut luokan pojat eivät osaa.

— Minä en usko, että Ilkka kirjoittaa runoja tytöille, sanoi Meri kiivaasti.

— Eikä hän pure huuliansa vereen surusta, nauroi Heli.

— Sehän on kuvannollista, sanoi Sylva.

— Kunhan vain Dauphin ei olisi hairahtunut kirjoittamaan? arvaili Eila taas.

— Kaikkihan tietävät, että Dauphin on salakihloissa Deutscheprosan kanssa. Siitä tulee taivaallisen tyylikäs pari. Rosaprosa on kaunis ja nuori ja oppinut, ja minä rakastan häntä, ja viime kirjoituksesta hän antoi minulle 9-, sanoi Heli.

— Mutta kyllä he ovat varovaisia, kun ei koskaan satu, että heidät yllätettäisiin itse teossa, sanoi Sylva.

— Missä teossa? kysyi Eila.

— Suutelemisessa tietysti.

— Ja missä se tapahtuisi? Mustan taulun takana vai päällystakkia riisuessako? kysyi Heli, ja tytöt nauroivat.

— Anna Valon olla, Ilta. Siitä tulee harmia, pyysi Heli, joka uskoi
Iltan suureen tenhovoimaan.

— Saatte nähdä. Rosaprosa on ollut häijy minulle. Hän konstailee vahvoilla verbeillä ja kaikella turhalla. Niinkuin, mitä kaikki vaativat, prepositionit ja muut. Minä näytän hänelle, mitä minä vaadin, sanoi Ilta itsepäisesti.

— Mitä sinä vaadit? kysyi Eila.

— Dauphinin sydämen vadilla. — Te ette voi uskoa, tytöt, mitenkä kehittävää on olla sairaana. Silloin ihminen huomaa, että hänessä on sisältöä, jatkoi Ilta.

— Eikö sinulla ole ikävä yksinäsi?

— Minä olen tottunut siihen. Isä on työssä ja äiti aina viime vuosina ulkomailla. Hänestä tulee suuri laulajatar.

— Te mahdatte olla hurjan rikkaita, sanoi Eila.

— Eikö mitä, mutta me säästämme, ja isä tekee kamalasti ylityötä. Sillä äidin täytyy saada taiteellinen taipumuksensa tyydytetyksi. Hän kuihtuisi muuten ja suuttuisi sitäpaitsi.

— Etkö sinä kaipaa äitiäsi?, kysyi Meri.

— Minä opin yhdeltä serkultani itsesuggestiota ja joka ilta minä toistan, että: »minusta on hauskaa, että äiti saa laulaa, se on hauskaa, se on hauskaa.» Kunnes minä uskon sen.

Tytöt istuivat ääneti. Vihdoin Eila sanoi:

— Se on kiva asia.

— Mikä? kysyi Ilta.

— Ettei minun äidilläni ole kutsumusta muuhun, kuin sellaiseen tavalliseen äiteilemiseen.

— Se on mainio sana. Kaikista meistäkin voisi muodostaa tekosanoja, innostui Heli. Ihaileminen on haaveellista kiemailua, eilaaminen on puheen ja naurun sekasorinaa, sylvaileminen pilviä tavoittelevaa kaihoa ja meriminen viisasta järkeilyä.

— Hyvänen aika, Heli. Sinä heliset sanoilla, kuin hopeatiuku. Minä olen tottunut vähään puhumiseen ja paljoon ajattelemiseen, sanoi Ilta.

— Mitä sinä sitten ajattelet? kysyi Meri.

— Minä olen miettinyt esimerkiksi suvaitsevaisuutta. Pitäisi suvaita, että pesijättäret pilaavat puseron tai että joku täti sanoo meitä turhamaisiksi. Minä koetan suvaita veljien härnäämisiä ja sisäkön ikuista hyräilyä, sanoi Ilta.

— Sinä tulet kamalan jaloksi, ellei jalka pian parane, sanoi Eila.

— Sitten minä olen ajatellut, että Vauhkollakin on sydän, ja että Père-Lachaise'n nenä on kaunis. Täytyy hakea pahimmissakin hyviä puolia. Mutta yhteen kuivaan asiaan minä en ole vielä keksinyt hyviä puolia, ja se on se, etten minä pääse tanssiaisiin linnaan, vaikka meidät on kutsuttu sinne.

— Mikä sinua estää menemästä? kysyi Heli.

— Isä ei voi ostaa itselleenkään sopivaa pukua, saati sitten minulle. Äidin laulunopinnot ovat niin kallista. Isä sanoo, että meidän täytyy kaikkien uhrata jotakin, että äiti saisi taiteellisen kaipuunsa tyydytetyksi, sanoi Ilta.

— Voiko niin vanhana tulla taiteilijaksi? Niittenhän täytyy olla hurjan kauniitakin, sanoi Eila naivisti.

— Iltavalossa vain. Nykyjään alkavat monet rouvat laulaa ja vaikka he ovatkin vanhanpuoleisia alkaessaan, niin he tulevat ulkomailla nuoren näköisiksi. Minunkin äitini on nyt kaunis ja nuori — lampunvalaistuksessa. Pahinta vain on, että Eero ja Lauri aina tahtovat kenkiä tai kirjoja. Kun heille puhuu äidin suuresta kutsumuksesta, niin he sanovat vain että: »kittiä me sellaisesta kutsumuksesta, meidän kutsumuksemme vaatii ehjiä housunkannattimia.»

— Eikö sinun äitisi pian tule valmiiksi?

— Hän on laulanut vasta pari vuotta ja taiteen oppiminen on kamalan pitkää? Etkö sinäkin, Sylva, meinaa taiteilijaksi?

— En ainakaan pianistiksi, se ei tyydytä minun henkeäni, vastasi tämä.

— Älä. Mikä sitten tyydyttää?

— Kirjoittaminen.

— Oletko sinä yrittänyt?

— Olen, mutta siitä tulee niin laimeaa. Minusta vain raatelevat sieluntuskat ja henkiset taistelut ovat jonkin arvoisia.

— Entä rakkaus? kysyi Eila.

— Tietysti onneton rakkaus ja tuhoava mustasukkaisuus. Minä tahdon kirjoittaa vain herrasväestä, mieluimmin aatelisista. Köyhyys ja sairaus ja taistelu toimeentulosta ovat minusta proosallisia kärsimyksiä. Jännittävintä on perinnöllinen synti tai uhkaava mielipuolisuus.