— Sinä olet suurenmoinen, Sylva. Tietysti sinä antaudut kirjailijaksi, sanoi Ilta.
— Minä olen erakkosielu keskellä ihmisvilinää. Kotona minua ei ymmärretä. Isä tahtoo, että minä valitsisin käytännöllisen uran. Mutta mitä minä rahoista, saan minä niitä muutenkin. Minulla on villi temperamentti. Kun veri on levotonta, niin minä laukkaan pitkin maanteitä kesällä tai itken huoneessani ja tahtoisin repiä vaatteeni, niinkuin David tai Adam vai kuka se oli?
— Me ymmärrämme sinua, Sylva, sanoi Ilta.
— Paitsi että sinä tahtoisit repiä tuon hurmaavan hameesi, sanoi Eila.
— Te ette muutenkaan käsitä minun sisäistä olentoani. Minun henkeni on yksin keskellä ihmisvilinää.
— Mene kihloihin heti, kun pääset koulusta, ehdotti Heli.
— Vielä mitä. Minä en välitä nykyajan miesnahjuksista. Minä tahdon miehen, jonka rinnassa riehuvat valtavat tunteet, mutta jonka katse on teräksen tyyni ja huulet tiiviisti suljetut.
— Mistä sinä tiedät, että hänessä riehuu? kysyi Meri.
— Sen huomaa rinnan noususta ja kädestä, joka taittaa paperiveitsen kuin lasipalasen. Moni on kuohuksissa niin, että ainoastaan pieni väreily suupielissä osoittaa sen. Minä ihailen sellaista, vaikka minä itse en osaa olla sillä tavalla kuohuksissa.
— En minäkään, sanoi Eila silmät suurina.
— Mitä sinussa sitten kuohuu? Toivotko sellaisen sielun elämää, jonka sielussa aina käy myrskyt ja joka puristaa nyrkkiään koko torkkuvaa ihmiskuntaa kohti? Ja joka aina tahtoo jotakin, mikä ei ole ulottuvissa.
— Tietysti minussakin riehuvat myrskyt, tai ainakin tuntuu inhottavalta, kun sukkanauha laukee kadulla, tai kun hävittää kirjan, jonka on lainannut.
— Jos et sinä, Eila, kohota mieltäsi tuollaisten pikkumaisuuksien yli, niin minä en viitsi puhua oikeista asioista. Minä, joka juuri tahdon opettaa maailmaa tuntemaan voimakkaasti ja elämään yhtä jännittävästi kuin ihmiset romaaneissa. Luokkakin on mielestäni niin kesy kuin joukko kaniineja häkissä.
— Älä, kaniineja! huudahti Eila.
— Paitsi sinä, joka olet lam — — —
— Älä nyt, Sylva. Anna Eilan olla luokan luonnonlapsi, sanoi Heli.
— Minä haaveilen kauneutta ja janoan onnea, sillä minä kuolen nuorena, sanoi Ilta.
— Niinkö? Kuinka sinä sen tiedät?, kysyi Meri.
— Keväisin minä tunnen sen selvästi. Silloin kaikki tuntuu niin haikealta ja elämä on omituisen vaikeaa, puhumattakaan algebrasta ja sellaisesta. Eikö olisi ihanaa sammua toukokuussa, kun heinä versoo ensimmäisen sateen jälkeen? Kaikki sivistyneet ihmiset ovat keväällä väsyneet elämään.
— Eila tunsi, ettei hän ollut sivistynyt. Hän vaikeni, ettei pilaisi outoa tunnelmaa.
Sylva nousi ja alkoi soittaa vanhaa ranskalaista ballaadia. Tytöt kuuntelivat hartaina ja hosuivat Eilalle, joka pureksi pähkinöitä.
Heli katseli Iltaa, joka hiljaa lauloi rakastuvasta trubaduurista ja tämän sotamatkasta. Mikä salaperäinen tenho hänessä oli. Tytöt aavistivat aina jotakin syvää hänen sanoissaan, ja pojat ihailivat häntä yhtenä miehenä. Aissikin oli kaunis, mutta hän oli kevyt ja henkisesti kehittymätön.
Sylvan lopetettua sanoi Heli:
— Kertokaa te muutkin, mitä teidän sisin olentonne kaipaa.
— Minä kaipaan sisältörikasta yksinäisyyttä korvessa. Noin pari kilometriä asemalta, sanoi Meri.
— Mitä sinä siellä tekisit?
— Minä syventäisin omaa ja kansakoulun opettajattaren sielunelämää. Ja antaisin luonnon puhdistaa henkeni.
— Kuinka kauan?
— Koko elämäni tai ainakin neljä kuukautta.
— Minä tahtoisin tehdä jotakin kansan puolesta. Tehdä heidät raittiiksi tai opettaa heille uimataitoa, etteivät he hukkuisi vähän väliä, sanoi Heli.
Eila toivoi eniten uutta tanssihametta, mutta koska hän tahtoi olla yhtä ihanteellinen kuin toverit niin hän sanoi:
— Minä tahdon tehdä jotakin lasten puolesta. Totuttaa katupojat kiroilemasta ja opettaa köyhien lapsia niistämään neniään.
— Oletteko huomanneet, että luokan tytöt, ovat mahdottoman sisältörikkaita. Kaksoisetkin kutovat sukkia jalattomille invaliideille, sanoi Meri.
— Terttu Kosu aikoo perustaa yhdistyksen, joka pyytää kauppiailta »rästipaloja» ja sitten niistä neulotaan peittoja ruttotautisille, kertoi Eila.
— Onkohan luokan pojissa todellista sisältöä? arveli Ilta.
— Ei sellaista henkistä sisältöä kuin tytöissä. Mitä sellaisesta kuin urheilusta tai radiosta tai seikkailukirjoista!
— Kai Blå sanoi kerran halveksivansa naisia ja tyttöjä. Ehkä hänellä on sieluelämää, sanoi Sylva.
— Silloin se on tärveltynyttä, sanoi Ilta. — Mitä te arvelette Onnin hengen syvyydestä?
— Ainakaan siitä ei tiedä mitään. Opettajat saavat hänestä kaikkea, mitä haluavat, mutta meidän joukossamme hän on mykkä. Puhe on ajatuksen ilmaisu ja ellei puhetta ole, niin ei ole ajatuksiakaan, sanoi Heli.
— Ei se ole ihan oikein, jotakin siinä on väärin, sanoi Eila.
— Sinä tarkoitat, että voi puhua ajattelematta, selitti Heli.
— Niin kyllä, mutta muutenkin — — —
— Nyt on kello niin paljon, että meidän täytyy lähteä. Milloin tulet
Bastille'en, Ilta? kysyi Meri.
— Tällä viikolla jo. Minä olen ollut pahemmassa vankilassa kuin te.
Tytöt hyvästelivät ja lähtivät.
— Iltan luona on aina niin henkevää, sanoi Heli kotimatkalla.
— Ja tunteellista, lisäsi Meri.
IV
SIJAISOPETTAJA.
Kahdeksasluokka sijaitsi koulun yläkerrassa, hiukan syrjässä muista.
— Täällä on hyvä olla, sillä harvoin opettajat häiritsevät meitä muuta kuin tunneilla, oli Väinön tapana sanoa.
Luokka oli kokoontunut väliajan jälkeen, kun Ilkka Paso astui etualalle haraten hiuksiaan rehtorin tapaan.
— Teillä ei ole mitään oikeutta meluta ennen tärkeän tunnin alkua. Luokka on vallan rauhallinen, eikä huoju niinkuin jääkarhut häkeissään. Eila ei saa istua polvillaan, se ei ole arvokasta. Miili ja Siiri Kestilä lopettavat tirskumisensa, me emme tarvitse mitään nauruduettoja täällä. Jyrkin kaulanauha on tosin komea, mutta antakoon hän muitten ihailla sitä — taskupeili pois! puhui Ilkka rehtorin mahtavaan tapaan. Hän puhui painostaen kerakkeita ja vetäen ilmaa etuhampaitten läpi pisteitten kohdalla.
— Sano, mitä sinulla on asiaa äläkä esitelmöitse, huusi Väinö.
— Minä puhun sitten, kun luokka on vallan järjestyksessä. Aissi työntää kiharansa korvien taa, ja Otso lopettaa jalan pyörittämisen. Kuulkaa siis: Johtajatar Jenny Spont on matkustanut Kuopioon sisarensa hautajaisiin. — Olkaa vallan rauhallisia, on tällaisia yrttejä ennenkin kasvatettu.
— Pytyn sisar olisi saanut asua Petsamossa, mutta täytyy tyytyä tähänkin, sanoi Tauno.
— Hei, sitten me saadaan lupaa! huusi Eila.
— Erehdyt, Eila Meriaho. Minä olen aina aavistanut, että sinä kuulut laiskojen luokkaan. Te saatte pätevän sijaisen. Toivon, että te käytätte tätä tilaisuutta — — jatkoi Ilkka entiseen tapaan.
— Sitä me tehdäänkin. Norsseilla on pitkin lukukautta virkistäviä hetkiä »naskalien» tunneilla. Meillä on ollut pitkä, kuiva työaika. Työtä ja raatamista viikkokausia, sanoi Olli.
— Vaihdetaan nimiä ja paikkoja, sanoi Terttu.
Kaikki olivat innoissaan. Paikkoja vaihdettiin ja tehtiin valmisteluja tulisessa kiireessä.
— Minä pelkään kamalasti, ai, ai kuinka minä pelkään, sanoi Miili ja sitoi kaulaansa koristeen luokan erivärisistä kumeista.
Otso Rasti heitti takkinsa Sylvalle ja kääri verkkopaidan hihat kyynärpäitä ylemmäksi. Housun lahkeet hän kääri myöskin niin, että sukkien yläpuolella näkyi pitkälti paljasta ihoa.
Sylva veti Otson takin hienon hameensa päälle. Puseron valkoinen kaulus vedettiin takin kauluksen yli ja vyölle kiristettiin Taunon nahkainen vyö.
— Sinä olet tosiaankin eri tyylikäs. Englantilaisen ladyn ja pojan sekoitus, sanoi Tuovi. — Minä en uskalla ottaa osaa tällaiseen vaaralliseen ilveilyyn, lisäsi hän, mutta antoi kuitenkin Helin maalata eri värisiä rannerenkaita pitkin paljaita käsivarsia.
— Muistakaa, ettette melua tai heitä paperimälliä. Sellainen sopii alaluokilla. Meidän ilomme täytyy soveltua kahdeksan luokan sivistyksen saaneelle nuorisolle, sanoi Tauno.
Hän oli sitonut kaulaliinastaan kääreen otsalle. Tämän alta näkyi pätkä taitavasti tehtyä haavaa, joka oli maalattu vesivärillä.
— Kohteliaisuus ennen kaikkea. Puhutaan säädyllisesti, niin ei tule jälki-ikävyyksiä, varoitti Jyrki.
Meri oli aukaissut mahtavat hiuksensa, joita piti koossa pään ympäri kulkeva käsilaukun hihna. Laukku riippui takana punaisena koristeena tummien hiusten päällä.
— Katsokaa noita! huusi hän osoittaen ovesta sisään tulevaa Aissia ja
Iltaa.
Nämä olivat käytävässä vaihtaneet hameita. Aissin pitkät sääret näkyivät polvin asti ja hiuksissa oli kirjava nauharuusu nenäliinoista.
Perässä tuli lyhyt Ilta, hame laahaten maata. Päässä oli luokan johtajattaren komea hattu ja kädessä sateenvarjo.
Hän istuutui sohvalle ikkunoiden väliin.
Käytävässä kuului askelia. Luokassa vallitsi täydellinen hiljaisuus.
Kaksoiset tukehduttivat tirskuntansa nenäliinoillaan.
Keski-ikäinen rouva tuli sisään. Hän oli leskirouva Hanhikoski, joka parikymmentä vuotta sitten oli ollut opettajattarena tyttökoulussa. Miehensä kuoleman jälkeen hän aikoi taas pyrkiä opettajattareksi. Nyt hän oli iloinen saadessaan lyhyen viransijaisuuden, jolloin hän näkisi minkälaiseksi kouluelämä ja nuoriso oli kehittynyt nykyaikana. Hän oli lapseton ja aivan vieras lasten elämälle.
Luokka nousi.
— Istukaa. Minä olen neiti Spontin sijainen. Toivon, että tulemme hyvin toimeen. Jaha, tässä on oppilasluettelo, sanoi rouva Hanhikoski.
Ilta Pohja nousi sohvaltaan ja meni käsi ojossa tervehtimään. Hän kumarsi komeasti, pitäen kolmea käsilaukkua ja sateenvarjoa vasemmassa kädessään ja sanoi:
— Nimeni on Aamu Etelä. Pyydän saada kuunnella opetusta. Minä olen tullut Rovaniemeltä tutustumaan pääkaupungin yhteiskouluihin.
— Mielelläni minun puolestani, vaikka minä itse olen vain sijainen enkä ole perehtynyt uusimpiin opetustapoihin.
— Kiitän luvasta. Me Rovaniemellä seuraamme aina viimeistä muotia, sanoi Ilta ja nosti hamettaan, ettei kompastuisi siihen mennessään paikalleen.
Rouva Hanhikoski ihmetteli Rovaniemen »viimeistä muotia», mutta istuutui mitään sanomatta kirjoittamaan päiväkirjaan.
— Teillä on siis tänäpäivänä oikeatyylisyysoppia, aloitti hän.
— Pyydän ilmoittaa, että se onkin vaihdettu runonlausuntaan, sanoi
Väinö.
— Mitä runoja te luette nykyjään? Vänrikki Stoolia varmaankin? Jyrki
Pailanen, sanoi opettaja katsoen oppilasluetteloa.
Ilkka ja Jyrki nousivat ja vastasivat yhteen ääneen:
— Koskenniemen runoja.
— Vaasan Jaakkoon runoja.
— Yksi vastaa kerrallaan. No, Jyrki Pailanen.
Ilkka vastasi, toverien vedettyä Jyrkin istumaan.
— Me luemme Koskenniemen runoja.
— No, Pailanen menee lausumaan taululle.
Ilkka meni hitaasti taululle ja koetti muistutella jotakin Koskenniemen runoa. Perille päästyä tämä ei vielä ollut onnistunut, niin että hän alkoi:
— Jänis pikku poikanen — — —
— Meillä Rovaniemellä pitävät pojat käsiään puuskassa ja tytöt kädet ristissä vyötäisien kohdalla. Silloin ei huitominen häiritse lausuntaa, sanoi Ilta sohvaltaan.
— Meillä pidetään näin, sanoi Ilkka ja risti käsivartensa rinnan yli.
— No, aloitetaan nyt, kehoitti opettaja, ja Ilkka alkoi uudestaan:
— Jänis pikku poikanen…
— Rovaniemellä — — — aloitti Ilta taas.
— Pyydän, että neiti kertoo tunnin jälkeen, miten Rovaniemellä tehdään, huomautti opettaja, ja Ilkka sanoi:
»Jänis pikku poikanen hyppäs korkealle vuorelle. Miks' ajetaan, miks' ajetaan, koirain kanssa aina vaan?»
Koko luokka yhtyi kertaukseen:
»Miks' ajetaan, miks' ajetaan, koirain kanssa aina vaan.» Ilkka löi tahtia karttakepillä.
Ilkka jatkoi:
»En ole käynyt laihossas, en ole syönyt kaurojas. Miks' ajetaan, miks' ajetaan, koirain kanssa aina vaan?»
ja luokka yhtyi jylhällä äänellä loppuosaan.
— Tokkohan Koskenniemi on kirjoittanut tuota? Minä kuulin sen jo lapsena, sanoi opettaja.
— On varmasti. Hän kirjoitti sen nelivuotiaana poikasena, vakuutti
Ilkka.
— No, siltä se kuuluukin. Siiri Kestilä tulee nyt taululle.
— Minä en osaa lausua, mutta minun sisareni Siiri on hurjan hyvä runonlausuja. Minä osaan maantietoa ja kirjanpitoa. Me jaoimme lukuaineet keskenämme, sanoi Siiri.
— Onko sellainen luvallista nykyjään?
— Se on uusinta opetustapaa. Minä esimerkiksi korotan luvut neliöihin ja tämä Suurheimo tässä vetää niistä juuret. Pojat asettavat yhtälöt probleemeihin, ja tytöt ratkaisevat ne. Sillä tavalla jokaisesta tulee jukin taitavia alallaan, selitti Tauno.
— Sellainen sopii ehkä matematiikassa. Kielioppia minusta ainakin tulee jokaisen oppia perinpohjin, sanoi opettaja.
— Väinö Ylämäki menee lausumaan.
— Voinhan minä koettaa, vaikka minä olen hiukan heikko nykyjään, sanoi
Tauno.
— Mikä haava Ylämäellä on otsassa? kysyi opettaja.
— Minä menin auttamaan, kun humalainen jätkä löi pientä poikaa, sanoi
Tauno tunteellisesti.
— Se oli kauniisti tehty. On hyvä, että teidän joukossanne on niin hyvän esimerkin antaja, kehui opettaja.
— Meidän luokkamme on aina valmis taistelemaan pienten ja sokeitten ja rampojen puolesta. Me suojelemme ontuvia hevosia ja torimuijia ja pieniä hiiriä lateli Tauno.
— Lopeta jo ja mene lausumaan, kuiskasi Heli.
— No, Ylämäki valitsee sitten oikein kauniin runon. Äskeinen oli hiukan lapsellinen, sanoi opettaja.
— Ja huononpuoleisesti esitetty. Meillä Rovaniemellä lausutaan aivan toisella puhdilla, sanoi Ilta.
Rouva Hanhikoski katsoi kärsimättömästi ikkunaan päin. Tauno kulki taululle etsien kuumeisesti muististaan sopivaa runoa. Tie oli lyhyt, niin että tulos oli huono.
Hän aloitti:
»Pimpeli, pampeli paimen poika, simpeli, sampeli paimen tyttö, kimpeli, kampeli karjan kellot — — —»
Luokka nauroi, niin että hänen täytyi keskeyttää.
— Onhan tuo lystikästä, mutta ota nyt jokin ylevä, isänmaallinen runo, sanoi opettaja.
Ja Taunosta tuli kuin vettä:
»Laps Suomen älä vaihda pois sä maatas ihanaa, totuuden runon kotimaa, maa kallis isien. Joka niemen notkohon, saarelmaan, kodin tahtoisin nostattaa.»
— Mitä tuo on? kysyi opettaja.
— »Säveleitä salot huokuu, ikihongat humajaa»
jatkoi Tauno
— Tuttua se on mutta — — —
— »Luonnossa on lempeyttä, sydämessä hempeyttä, sen tuskin tiedän vertaista, niin kaunista niin herttaista»
tuli kuin gramofoonista.
— Eikö Ylämaata saa pysähtymään?
»Ja onnehensa tyytynyt, tää armas kallis maa.»
— Vaikene. Mikä kansanlaulu tuo on?
— Se on potpourri.
— Mitä?
— Hämäläis-karjalais-savolais arvonmekin-maamme laulu.
Opettaja rypisti kulmiaan, ja Tauno lisäsi nopeasti:
— Tällä tunnilla luvattiin määrätä, mikä aine on kirjoitettava ensi kerraksi.
— Mene paikoillesi sitten. — Saatte itse ehdottaa aineita. Minä en tiedä, mitä olette ennen kirjoittaneet. Mistä Terttu Kosu tahtoo kirjoittaa?
Aissi nousi näyttäen hullunkuriselta lyhythameisena.
— Oletko sinä todellakin kahdeksannella luokalla? kysyi opettaja.
— Kyllä minä olen. Siitä on jo kauan, kun minä täytin 14 vuotta, sanoi
Aissi, lisäämättä, että siitä oli 4 vuotta.
— Emmekö me saisi kirjoittaa ainetta hiuksista? Sen voisi ottaa kauneuden, terveyden ja moraalin kannalta. Lyhyille ja vaaleille sopii naisellinen nuttura, vilkkaille ja äkäisille mahdollisimman lyhyt j.n.e. Keittäjättärille on polkkatukka ainoa hyväksyttävä, ja sairaanhoitajattarille pitkä, silloin heidän on pakko nousta vielä aikaisemmin kuin muutoin. Kuta vähemmän he nukkuvat, sitä paremmin he sopivat toimeensa. Sitten voisi ottaa selkoa, kutka useimmin joutuvat naimisiin, lyhyt- vai pitkätukkaiset. Tai kutka paremmin suorittavat opintonsa, ehdotti Aissi.
— Minusta tällainen aine ei ole kyllin arvokas. Ehkä Eila Meriaho keksii jonkin toisen sopivamman, sanoi opettaja.
— Kirjoitetaan Lucioperca Sandrasta, sanoi Heli.
— Kuka hän on? Minä en tosiaankaan nyt muista tätä nimeä.
— Hän on unkarilainen suurfilantrooppi. Hän syntyi klo 7 illalla köyhän työläisperheen ainoana lapsena. Jo nuorena hän voitti tiedoissa sekä sisarensa, että veljensä ja auttoi isältään saamillaan rahoilla köyhiä sairaita, niin että parantumattomat saivat näkönsä. Hän täytti eri kansanluokkain väliset kuilut ja oli siunaukseksi rikoksellisille. Vanhemmaksi tultuaan hän hävitti pahennuksen pesät syntymäkaupungistaan ja yhteiskunnan mätähaavat olivat alati hänen sydämellään, esitelmöitsi Heli.
— Hän oli suomalais-ugrilaisen sivistyksen huippusaavutus, sanoi Ilta.
— Ehkä Rovaniemellä luullaan niin, mutta uusimmat tutkimukset ovat todenneet hänen saksalaisen syntyperänsä, oikaisi Heli.
— Kyllä kai minä joskus olen kuullut tästä merkillisestä naisesta. Mikä hänen nimensä olikaan? kysyi opettaja.
— Sandra, Lucioperca Sandra, niinkuin Guyrkovitsch Guyrka. Unkarilaiset käyttävät ristimänimeä perässä. Hänen viime vuotensa olivat merkillisiä laajanäköisen monipuolisuutensa takia. Hänen toimintansa haarautui, kirkastui ja kohosi hurjan korkealle tasolle. Mutta onneton avioliitto eri kansallisuuteen kuuluvan Felix Lynx'in kanssa loi valoa hänen vanhoille päivilleen.
— Kutka teistä ovat lukeneet tästä Sandra Luciopercasta? kysyi opettaja.
Koko luokka viittasi, sillä he muistivat hyvin kuhan latinalaisen nimen. Rouva Hanhikoski ihmetteli heidän sivistystasoaan. Hän sanoi:
— Ehdotetaan vielä toisia aineita. Olli Suurheimo.
Kai Blå nousi ja sanoi:
— Minusta raittiusasia on kiintoisa. Samalla voisi puhua siveellisyydestä ja muista paheista. Sopisi selittää eri juopumisasteet, nousuhumalan ja laskuhumalan. Helppoa olisi piirustaa käyrä, joka osoittaa raittiustasoa eri kansankerroksissa. Esimerkiksi nikkarien, ministerien, kauppamatkustajien, orpolasten, ja värisokeitten väkijuomain käytön. Jännittävää on kertoa trokarien oveluudesta ja kiinniottajien menettelytavoista. Ei mikään vaikuta niin jukin vahingollisesti moraaliin ja kansan terveyteen kuin raittius.
— Mitä? Kuinka se oli?
— Niin juuri väkijuomat, jotka vuosittain tuhoavat Suomen kansasta 30 % enemmän kuin kuolema. Meidän tulee taistella niitten puolesta viimeiseen viininpisaraan saakka, sillä muu maa viina, oma maa kalja, ja Kai hosui haltioituneena käsillään.
Eila ei voinut enää pysyä vaiti. Hän nousi seisomaan ja sanoi:
— Minusta me kirjoittaisimme historiallisen aineen kaikista naisista, jotka ovat eläneet.
— Siitähän koituisi miljoonia naisia, sanoi opettaja.
— Minä tarkoitin niitä, jotka ovat kuuluisia ja merkillisiä. Orleans'in neitsyt, Maria Stuart, Agrippina, Faraon tytär, Lotta Svärd ja kaikki, jotka on poltettu ja hukutettu ja mestattu, vaikka he ovat olleet jaloja naisia. Minua harmittaa oikein, kun ajattelen, mitenkä paljon vääryyttä on tehty naisille. Lotta Svärd tosiaankin taisi jäädä henkiin.
— Tämä on sittenkin liian laaja aine.
— Kirjoitetaan sitten naisten sorronalaisesta asemasta, sanoi Eila.
— Sellaisesta pojat ainakaan eivät voi kirjoittaa. Ei ainakaan tällä luokalla, jossa naiset ovat täydellisesti hallitsija-asemassa, sanoi Olli.
— Tästä näkyy tulevan erimielisyyksiä. Ehkä Onni Joki ehdoittaa sopivamman aineen.
Otso Rasti nousi ja sanoi:
— Urheilusta voi jokainen kirjoittaa. Se on isänmaallista ja terveellistä ja kaikkea.
— Mutta siitä puuttuu henkevyyttä, sanoi Ilta.
— Eikö isänmaallisuus ole henkevää? kysyi Otso.
— Ainakin Rovaniemen urheilijat ovat vailla sielua.
— Pyydän, että neiti Etelä ei sekaannu asioihin, sanoi rouva Hanhikoski.
— Helsinkiläisille on terveellistä kuulla, mitä maaseutu ajattelee.
Rovaniemen painijat ovat aineen orjia, sanoi Ilta.
— Urheilu on ainoa pyrintö, joka on puhdas ja jalo, intti Otso, jota alkoi harmittaa.
— Eipä olekaan. Urheilijat ovat kunnianhimoisia, sanoi Ilta.
— Pyydän, ettei meitä keskeytetä, sanoi opettaja.
— Mutta Rovaniemellä — —
Pitemmälle ei Ilta ennättänyt, kun Otso tuli hänen luokseen, heitti nuoran pätkän hänen harteittensa ympärille ja alkoi vetää häntä ovea kohti.
— Auttakaa, auttakaa. Minua solvataan, huusi Ilta hoippuessaan eteenpäin. Hän oli kompastua sateenvarjoon, joka putosi maahan, ja hameet kietoutuivat säärien ympäri.
— Minä kiellän Onni Jokea käyttäytymästä sopimattomasti. Mene heti paikoillesi, huusi rouva Hanhikoski hädissään.
— Me lähdemme nyt Rovaniemelle, sanoi Otso ja veti Iitan ovesta ulos.
— Minä lähden mukaan, hän on minun tätini, huusi Aissi ja juoksi perässä.
Ovi sulkeutui, ja kaikki kolme katosivat.
— Menkää heti käskemään heitä takaisin. Tämähän on kauhean epäkohteliasta, sanoi opettaja.
Samassa aukenikin ovi, ja Otso meni rauhallisesti paikoilleen.
— Onni Joki käyttäytyi anteeksi antamattomalla tavalla. Tätä täytyy seurata ankara rangaistus, sanoi opettaja.
— Minä luulin tekeväni opettajalle palveluksen, sanoi Otso.
— Minähän kielsin sen. Minne he nyt joutuivat?
— He lähtivät pois.
— Minun täytyy ilmoittaa tämä asia luokanjohtajalle. Te olette käyttäytyneet hyvin koko tunnin, ja nyt tämä loppukohtaus pilasi kaiken, valitti opettaja.
— Minä pyydän anteeksi, mutta minun menettelyni oli tarkoitettu vain tuota rovaniemeläistä vastaan.
— Ei nyt auta mikään. Onni Joki saa vastata teostaan rehtorille tai luokanjohtajalle. — Aineen voitte kirjoittaa Sandrasta, itse muistatte hänen sukunimensä.
Kello soi, ja rouva Hanhikoski meni ulos luokasta.
Kaikki kokoontuivat Otson ympärille.
— Nyt meidät paha perii. Miksi minä hullu otinkin Onnin nimen, päivitteli tämä.
Onni Joki oli sairas ja oli ollut pois koulusta koko viikon.
— Olisipa sattunut kelle tahansa meille, niin me olisimme pitäneet hyvänämme muistutuksen, ja silloin tästä olisi selvitty, sanoi Ilkka.
— Ehkä Onnikin tekee niin, arveli Heli.
— Älä usko. Hän ei ymmärrä leikkiä, ja hänen isänsä luultavasti vielä vähemmän, sanoi Tuovi.
Ilta ja Aissi tulivat sisään. He olivat taas vaihtaneet vaatteita.
— Mitä varten sinä olitkin niin julkea, Ilta? kysyi Otso.
— Olisit antanut minun olla, niin ei olisi tullut tällaista harmia, sanoi Ilta. — Rosan hattukin sai kuhmun.
— Pahinta on, jos Onni ei tule kouluun. Silloin on heti selvää, että hän ei ollut täällä, sanoi Aissi.
Koko väliaika pohdittiin asiaa, mutta kukaan ei keksinyt pelastusta.
Viimeinen tunti oli historiaa. Rehtori ei nähtävästi ollut tavannut rouva Hanhikoskea, sillä hän oli aivan ennallaan.
Mutta tunti oli pitkä, ja painostava mieliala vallitsi luokassa. Vihdoin se loppui, ja jokainen meni kotiinsa. Päivä oli loppunut nolosti.
* * * * *
Neiti Rosa Welt tapasi rouva Hanhikosken koulun portilla. Heillä oli osa kotimatkasta yhteinen.
— Neiti Welthän on kahdeksannen luokan esimies? alkoi rouva Hanhikoski.
— Niin olen. Minä toivon, että he käyttäytyivät siivosti.
— Erinomaisesti. He ovat vilkkaita lapsia, ja tunti oli hyvin hauska. Ikävä vain, että lopussa sattui harmillinen tapaus. Se neiti Etelä, joka käy kuuntelemassa opetusta täällä, oli tosin tavallaan syypää siihen, mutta kyllä oppilaskin käyttäytyi sopimattomasti.
— Minä en ole kuullut, että täällä olisi nykyjään kuuntelijoita.
Mikähän neiti se lienee?
— Rovaniemeläinen opettaja. Nuori, kaunis nainen, mutta käytös ja puku vähintään omituisia. — No, hän keskeytti vähän väliä opetuksen, niin että minäkin hermostuin. Lopuksi eräs oppilaista passitti hänet ulos luokasta.
— Mitä? Kuka julkesi tehdä sellaista? Sehän on uskomatonta!
— Hänen nimensä oli Onni Joki.
Neiti Welt puhkesi nauruun.
— Onni Joki! Ei, rouva Hanhikoski, Onni Joki se ei ollut. Hän on luokan hiljaisin ja mallikelpoisin oppilas. Tarkoitatte varmaan Väinö Ylämäkeä? Hänestä on aina harmia.
— Se oli Onni Joki. Olen aivan varma asiastani. Hän otti taskustaan nuoran pätkän ja veti sillä rovaniemeläisen ulos käytävään. Se oli se poika, joka istuu ensi rivillä eniten vasemmalla.
— Siinä Joki istuu. Huomenna minä tutkin luokkaa. Olen pahoillani, että näin karkea vallattomuus tapahtui siellä. Kahdeksas luokka on lahjakas ja hauska luokka, mutta se on myöskin vallaton ja omavaltainen.
— Minä olen ollut hyvin vähän tekemisissä nuorison kanssa, varsinkin viime aikoina. Mutta kyllä he ovat muuttuneet aika tavalla tällä aikaa. Heidän pukunsa on hyvin omituinen, sanoisin melkein vallaton. Hyvin avonaisesti he sanovat mielipiteensä ja hauskaa heitä on kuulla.
— Olivatko he vallattomia?
— Eivät suinkaan. He istuivat siivosti paikoillaan, eivät melunneet eivätkä puhuneet. Mielellään heitä opettaa. Ellei tuota huonosti kasvatettua Onni Jokea olisi ollut, olisi tunti sujunut erinomaisesti.
— Onni Joki huonosti kasvatettu! Tässä on jotakin hämärää. Kyllä minä tämän selvitän.
— Toivon, ettei luokalle koidu ikävyyksiä. He olivat minusta herttaisia lapsia.
— Sitä he ovatkin, kunhan heitä pidetään aisoissa. Vieläkö rouva
Hanhikoskella on opetusta sillä luokalla?
— Ei ole enää. Hyvästi, neiti Welt.
— Hyvästi, rouva Hanhikoski, — sanoi neiti Welt ja kulki miettiväisenä kotiin.
V
SELVITTELYJÄ.
Seuraavana päivänä, kun luokka oli koolla ennen saksankielen tuntia, sanoi Otso Rasti:
— Minä olen ajatellut sitä eilistä asiaa ja päättänyt sanoa Rosaprosalle koko totuuden. Se on noloa, jos toinen kärsii toisen puolesta.
— Silloin tästä tulee kamala juttu. Ilta ja Aissi paljastuvat ja meidät perii hukka. Ei tämä asia siedä Rosaprosan ja rehtorin penkomista, sanoi Väinö.
— Kerrotaan nyt ainakin asia Onnille, sanoi Heli.
— Mitä te olette tehneet ja mitä se minua liikuttaa? kysyi Onni katsoen ylös »Deutsche Prosa und Dichtungista».
— Meillä oli eilen Pytyn sijaisena mukava rouva, ja täällä oltiin hiukan leikillisiä, aloitti Meri varovaisesti.
— Hurjan leikillisiä, vahvisti Eila.
— Mitä sitten? kysyi Onni jäykästi.
— Me vaihdoimme nimiä ja paikkoja, ja Otso istui sinun paikallasi, sanoi Terttu.
— Ja esiintyi minuna, sanoi Onni levottomana.
— Sinun nimelläsi vain. Muuten oli yhtäläisyys pienen puoleinen, kikatti Siiri.
— Jukin pieni, kaikasi Miili.
— Mitä sinä teit, Otso? kysyi Onni.
— Minä heitin vain ulos erään naisen, joka häiritsi opetusta ja halveksi urheilua, sanoi Otso.
— Sijaisenko? Onnin katse oli synkkä.
— En, en. Erään rovaniemeläisen auskultantin.
— Minut, juuri minut, huusi Ilta.
— Iltan rovaniemeläisessä hahmossa, selvensi Aissi.
— Mitä te kujeilette, selittäkää asia, vaati Onni.
Ilkka kertoi nopeasti Onnille eilisen tapauksen ja lopetti sanomalla:
— Sinä saat siis Rosalta tai rehtorilta kotimuikkarin. Siinä on sinulle uusi elämys. Ellet pidä sitä hyvänäsi, tulemme me kaikki paljastetuiksi.
— Armahda meitä, hyvä Onni, rukoili Siiri surkeana.
— Älä vaadi Otsoa tunnustamaan, yhtyi Terttu pyytämään.
— Kyllä minä sen teen vaatimattakin sanoi Otso.
— Sinun kanssasi kaatuu koko luokka. Onnin loistoa ei tämä asia paljonkaan himmennä, sanoi Eila.
— Mitä sinä aiot tehdä, Onni? kysyi Ilta.
Kaikki katsoivat jännittyneinä Onniin, joka seisoi ja kokosi tavaroitaan. Hän katsoi muutaman hetken totisena tovereitaan, kääntyi oveen päin ja meni ulos.
Parin sekunnin ajan vaikenivat kaikki noloina. Sitten Heli nousi äkkiä ja kiiruhti Onnin jälkeen.
— Meneeköhän Onni kantelemaan? arveli Väinö.
— Hän on jöröpukki, jonka sielu on satavuotinen, mutta katala hän ei ole, vakuutti Meri. — Se näkyy jo hänen ylevästä esiintymisestään.
— Rosaprosa suuttuu meihin, se on pahinta koko asiassa.
— Te vaaditte minulta raukkamaista menettelyä, sanoi Otso.
— Älä vain tunnusta. Kuole ennemmin häpeään, pyysi Terttu.
Kaikki olivat levottomia. Ehdotuksia tehtiin, joista jokainen oli mahdoton.
Sillä välin oli Heli saavuttanut Onnin juuri kun tämä oli aikeessa poistua koulusta.
— Kuule, Onni, sanoi Heli arasti.
— No?
— Sinä olet niin suljettu ja vieras meille, etten minä oikein uskalla sanoa, mitä minä ajattelen.
— Jätä sitten sanomatta.
— Minne sinä menet?
— Kotiin sairastamaan. Minä en olekaan vielä täysin terve.
— Etkö sinä jää puolustamaan itseäsi?
— En. Sitähän te tahdottekin tai paremmin vaaditte.
— Miksi et jää kuulemaan selvitystä?
Onni kohautti vain olkapäitään.
— Sinulla ei ole rohkeutta, sanoi Heli.
Onni katsoi ylemmällä portaalla seisovaan tyttöön. Hän kohtasi kirkkaan siniset silmät levottomissa kasvoissa. Tytön kasvot voivat olla suloiset, ajatteli hän, mutta sanoi jurosti:
— Minä en tee mitään luokassa. En voi ilmiantaa teitä enkä tahdo pettää neiti Weltiä. Selittäkää asiat niinkuin tahdotte, minä vaikenen.
— Kuule nyt, Onni. Minä olen usein mukana kujeilemassa ja hassuttelemassa, mutta halpamaisia tekoja minä en siedä. Minä olen varma siitä, ettei luokka tee sinusta uhria, vaikka me olemme pulassa. Kyllä sinä pääset rangaistuksesta.
— Luuletko sinä, että minä pelkään sitä? Mutta noloa se on, kun neiti Welt luulee minun loukanneen vierasta naista. Ja niin narrimaisella tavalla vielä.
— Älä ole noin juhlallinen. Tule luokkaan ja koeta selviytyä. Sinähän olet nero.
— Sitä minä en ole. Minä en tule toimeen pienimmissäkään selkkauksissa tovereitten kanssa. Tuskin tavallisessa seurustelussa.
— Tee sitten, mitä tahdot. Sinusta ei saa selvää, sanoi Heli ja juoksi sisään.
Onni epäröi hetken. Hän oli tosiaankin heikko anginan jälkeen. Sitten hän harppasi portaita ylös ja meni päättäväisesti sisään.
Luokka ei tehnyt mitään huomautusta. Onni oli arvoituksellinen tavallisten koululaisten silmissä.
Samassa ovi aukeni, ja neiti Welt tuli sisään. Hän istuutui päiväkirjan ääreen. Luokka huomasi heti, että nyt oli vastattava eilisistä kepposista.
— Teillä oli eilen sijaisopettaja. Käyttäytyikö luokka hyvin? alkoi neiti Welt tavattoman totisena.
Kaikki istuivat vakavina.
— Meri Haavisto vastaa.
— Me emme pitäneet melua emmekä vastanneet epäkohteliaasti emmekä härnänneet opettajaa, vastasi Meri puhuen harvaan ja harkitsevasti.
— Siis kaikki oli hyvin?
— Ainakin rouva Hanhikosken ja meidän mielestämme.
— Vastaa suoraan, Meri. Oliko kaikki niinkuin minun tunneillani?
— Ei ollut.
— Mikä siis oli erilaista?
— Ensinnäkin opettaja.
— Meri Haavisto, sanoi neiti Welt moittivasti.
— Meidän vaatteemme ja hiuksemme erosivat tavallisuudesta, tunnusti
Meri vastahakoisesti.
— Minä arvaan, minkälaisia te olitte. Istu Meri.
Neiti Welt oli usein nähnyt oppilaiden koristautuvan isoilla nauharuusuilla tai kampaavan hiuksensa oudolla tavalla, saadakseen vaihtelua yksitoikkoiseen kouluelämään. Hänestä se oli lapsellisuutta, josta ei kannattanut nostaa melua.
— Ikävintä tässä asiassa on, että kaikki ei ollut vain viatonta leikkiä. Minulle on ilmoitettu, että yksi pojista on käyttäytynyt sangen törkeästi vierasta naista kohtaan. Minä en ollut uskoa korviani, kun kuulin kuka se oli. Vieläkin minä toivon, että tässä on tapahtunut erehdys. — Onni Joki, voitko puolustautua tätä syytöstä vastaan?
Onni nousi kalpeana ja synkkänä. Helin sydän alkoi takoa. Hänestä tuntui, kuin syy olisi ollut hänen, jos Onnille kävisi huonosti.
— Minä en voi puolustaa itseäni, sanoi Onni.
Neiti Welt ajatteli, että noin puhuu sellainen, joka ottaa toisen rikoksen niskoilleen. Mutta myöskin syyllinen, joka ei keksi lieventäviä asianhaaroja.
— Rouva Hanhikoski selosti minulle koko tapauksen. Hän ei siis erehtynyt nimestä?
Onni oli vaiti.
— Sinä olet valmis ottamaan rangaistuksen? jatkoi neiti Welt.
— Kyllä.
— Ja tunnustat syyllisyytesi? Onni puristi huulet kokoon. Kun hän käänsi päänsä syrjään, kohtasi hän Helin loistavan katseen. Tuntui oudolta, kun joku katsoi noin hyväksyvästi.
— Vastaa Onni, sanoi neiti Welt. Otso Rasti oli koettanut monta kertaa nousta, mutta Väinö ja Ilkka pitivät kovasti kiinni ja estivät sen. Nyt hän antoi molemmille aika sysäyksen ja nousi sanoen:
— Minä yksin olen syyllinen. Onni ei ollut eilen koulussakaan. Minä istuin hänen paikallaan, ja siitä syystä rouva Hanhikoski luuli minua Onniksi.
— Miksi sinä et oikaissut häntä?
Otso katseli neuvottomana ympärilleen.
— Ei tullut tehdyksi, sanoi hän vihdoin.
— Pelkkää koiruutta! Ja päälle päätteeksi saatoit häpeää Onnille. Kuinka sinä voit käyttäytyä sillä tavoin?, neiti Welt oli todella pahoillaan.
— Minä pyysin jo anteeksi rouva Hanhikoskelta.
— Entä vieras neiti? Sinä häpäisit koko koulun solvaisemalla vierasta naista.
— Hän on minua vuotta nuorempi ja käyttäytyi kuin vanha lehmä ja häiritsi opetusta, sanoi Otso kiivaasti.
— Otso Rasti! Käytä sopivaa kieltä. Onko tämä neiti ennen käynyt täällä?
— Hän ei ole koskaan ollut täällä kuuntelemassa opetusta, vastasi Otso kaksimielisesti.
— Koko luokka ansaitsisi luultavasti rangaistuksen eilisen kohtauksen tähden. Mutta rouva Hanhikoski pyysi, että te pääsisitte vähällä. Minä toivon, ettette toisten ole vallattomia, aivan kuin alaluokkalaiset. Mutta Otso Rastin täytyy sovittaa välinsä vieraan neidin kanssa. Tietääkö kukaan hänen osoitettansa?
— Minä saan sen Ilta Pohjalta, joka tuntee hänet, sanoi Otso.
— Mene heti iltapäivällä pyytämään häneltä anteeksi. Tauno ja Olli menevät mukaan todistajiksi. Ensi tunnilla kerrotte sitten minulle, että Otso on ollut nöyrä ja kohtelias ja että neiti on antanut anteeksi.
— Minä tahtoisin vain sanoa, että kaikki ei ole vielä selvää. Se neiti olikin vain — — —
— Olkoon minkälainen tahansa, se ei paranna asiaa. Otso pyytää kauniisti anteeksi, ja sillä hyvä. Vai etkö aio tehdä sitä?
— Kyllä minä pyydän anteeksi, mutta se neiti — —
— Nyt ei sanaakaan enää. Ymmärrän, että tämä on nöyryyttävää sinulle, mutta ole kiitollinen, kun pääset näin vähällä.
Ja Otso oli kiitollinen, niinkuin koko luokkakin.
— Sitten voit selvittää välisi Onnin kanssa. Ja muista, että menet kotiin sen neidin luokse. Ja esitä myöskin minun valitteluni tapahtuman johdosta.
— En minä luule, että hän välittää paljonkaan koko asiasta. Hän oli vähän — — —
— Johan minä sanoin, etten tahdo kuulla hänestä enää. — Nyt aloitamme opetuksen.
Saksantunti sujui erinomaisesti. Kaikki osasivat läksyn ja mieliala oli kevyt.
Luokka kokoontui väliajalla omaan nurkkaansa koulupihalla. Onni käveli tavallisuuden mukaan erillään toisella laidalla.
— Kyllä meitä onni potkasi, kun me selviydyimme näin hyvin, sanoi Väinö.
— Ihme, ettei Onni potkase meitä! Kyllä se olisi ansaittua, sanoi Siiri.
— Hän oli suurenmoinen. Jylhän vakava yksinäisessä majesteettisuudessaan, sanoi Sylva, joka aina käytti suuria sanoja.
— Oli se poikaa. Ei pettänyt meitä eikä valehdellutkaan, sanoi Ilkka.
— Ja olisi ottanut rangaistuksen syyttömänä. Ihanaa! huudahti Eila.
— Hän seisoi kalpeana ja rohkeana tulilinjalla, sanoi Ilta.
— Aivan kuin Savonarola roviolla, lisäsi Eila.
— Sanokaa hänelle tunnustuksen sana, kehoitti Heli.
— Onni Joelle? Se ei kannata. Hän ei ole tavallinen ihminen, jolla on tunteita ja joka suree tai iloitsee, sanoi Miili.
— Saanko luvan kysyä, milloinka neiti Etelälle sopisi ottaa vastaan minut ja minun todistajani? kysyi Otso Iltalta.
— Minä olen tavattavana klo 6 iltapäivällä. Mutta ajattele siihen mennessä, että sinulla on paljon omalla tunnollasi, sanoi Ilta nauramatta.
— Mitä? Et suinkaan sinä suuttunut pienestä pilasta silloin tunnilla? kysyi Otso hämmästyneenä.
— En. On pahempia asioita kuin se, sanoi Ilta ja lähti kävelemään käsi
Tertun vyötäisillä.
— Älä välitä tyttöjen oikuista, sanoi Tauno Otsolle, joka seisoi ja töllisteli Iltan jälkeen.
Onni Joki kulki ohi katsoen jäykkänä eteensä. Otso meni hänen vierelleen ja sanoi:
— Se oli harmillista, että minä tulin sotkeneeksi sinut tähän asiaan. Mutta en minä missään tapauksessa olisi pannut sinua kärsimään minun tähteni.
Onni torjui kädellään ja sanoi:
— Minä uskon sinua.
— Onko sinulla nyt hyvä olla?
— Minulla ei ole koskaan hyvä tai paha olla. Minä olen vain.
— Älä! Oletko sinä sitten suuttunut vielä?
— En, ja Onni kulki eteenpäin. Otso käveli hänen kintereillään ja tuumi, mitä sanoisi. Asia ei tuntunut aivan selvitetyltä.
— Älä kulje minun perässäni, se hermostuttaa, sanoi Onni.
— Rosaprosa käski minun selvittää meidän välimme, sanoi Otso epäröiden.
— No, selvitä sitten nopeasti.
— Kuka sinua ymmärtää? Vaaditko sinäkin, että minä pyydän anteeksi?
Minä alan saada siitä tarpeekseni.
— Roskaa! Anna minun olla.
— Äh, nyt se on yhtä hullua. Etkö tulisi painimaan? Sillä tavalla monet asiat selviävät.
— Onko se sitten oikeassa, joka voittaa?
— Ei, mutta perästäpäin voi lyödä kättä ja sopia.
— Eikö sitä voi tehdä ennen painia?
— Tosiaankin. Sinä olet viisas. Tässä on käteni, sanoi Otso ja hymyili iloisena.
Onni puristi hänen kättään totisena ja sanoi:
— Nyt on asia selvä.
— Hei, niin on, sanoi Otso ja juoksi tyytyväisenä pois.
* * * * *
Heli kulki itsekseen kotiin, sillä Meri oli mennyt asialle toisaanne. Toisella puolen katua kulki Onni Joki. Heli lisäsi vauhtia, mutta hän oli tietoinen siitä, että Onni yhä kulki samassa linjassa. Hän pysähtyi pitkäksi aikaa kirjakaupan ikkunaan ja jatkoi taas matkaa, mutta toisella puolella katua oli yhtä kaikki sama seuralainen.
Helin alkoi tehdä mieli huutaa häntä luokseen ja sanoa jotakin hyväksyvää hänen äskeisestä menettelystään. Sen hän olisi tehnytkin muille tovereille, mutta Onni piti itseään loitolla muista. Saa nähdä, aikooko hän kulkea koko matkan tällä tavalla. Pian hänen on poikettava toiselle kadulle. Mutta sitä hän ei tehnytkään, vaan kulki yhä Helin suuntaa. Vihdoin oli Helin pakko kulkea kadun yli päästäkseen kotiin, joka oli Onnin puolella katua.
— Asutko sinä tässä? kysyi Onni.
— Asun.
— Odota vähän. Minä olen iloinen, että sinä estit minua menemästä kotiin, sanoi Onni.
— Ja minä olen iloinen, että sinä olit niin, niin — sellainen kuin sinä olit, sanoi Heli vähän hämillään.
— Minä tekisin mielelläni sinulle jonkin palveluksen, Heli.
Heli oli pudottaa kirjansa. Onni Joki vaivautui tarjoamaan palvelustaan tyttötoverille. Hänet pitäisi panna oikein kovalle koetukselle. Heli tunsi itsensä oikein vallattomaksi ja sanoi:
— Voit tehdä minut iloiseksi, jos tahdot.
— Sano vain.
— Tanssi minun kanssani ensi konventissa.
— Minä en osaa tanssia askeltakaan, sanoi Onni pelästyneenä.
— Siihen on kaksi viikkoa.
— Etkö keksisi jotakin muuta?
— Sinä et ole velkaa minulle mitään. Hyvästi, Onni, sanoi Heli ja aukaisi oven.
— Kuule, Heli. Onko sinulla kello? kysyi Onni nopeasti.
— On vanha romu, joka ei käy. Miten niin?
— Eikö olisi yhtä hyvä, jos minä ostaisin sinulle kellon?
Heli tuijotti Onniin. Tämä oli sittenkin merkillinen olio.
— Tuota luulisi Ilkan tai Väinön hullutteluksi. Kyllä minä ymmärrän, ettei koulupoika noin vain osta kelloja, mutta kiitos tarjouksestasi, se osoittaa, että antaisit minulle jotakin kallisarvoista, jos voisit.
— Tietysti minä voin antaa, jos sinä vain tahdot, sanoi Onni varmasti.
Heli katseli taas Onnia. Kummallista, kuinka paljon uutta hän oli yhdessä päivässä keksinyt vanhassa toverissa, jota hän tuskin oli huomannut koko kouluaikana. Onni oli pitkä ja hienon näköinen. Hiukset olivat pehmeän taipuisia ja silmät tumman ruskeat. Olisipa hänellä ollut toisten poikien vilkas käytös ja seurustelutaito, niin koko Helsinki ihastuisi häneen. Mutta silloin hän varmaankin olisi yhtä vähän mielenkiintoinen kuin muut. Ehkä hänessä nyt on jotakin tutkittavaa ja keksittävää.
— Tahdotko sinä? kysyi Onni taas. Hänellä oli tosiaankin hienot vaatteet. Kallis nahkakaulus, hienot hansikkaat ja helmi kaulanauhassa. Ehkäpä hän oli rikas. Jyrki oli keikari, mutta ei läheskään näin tyylikäs.
— Ei, Onni. Kello olisi tietysti hurmaava, mutta en minä ikinä voisi ottaa sitä sinulta. Se olisi aivan sopimatonta ja aivan liian kallisarvoista.
Onni oli onnettoman näköinen.
— Siinä sinä näet, etten minä osaa olla toverien kanssa.
— Mitä sinä luulet, että luokka sanoisi, jos minä olisin ottanut vastaan sellaisen lahjan?
— Täytyykö sinun tilittää kaikki asiat luokalle? Minä en kerro mitään, enkä välitä siitä, mitä he sanovat, sanoi Onni.
— Mehän puhumme toistemme kanssa ja silloin kaikki tulee ilmi. Tietysti minulla on sellaista, josta minä en puhu, mutta uusi kello ei pysy salassa.
— Oletko sinä vihainen, että minä tahdoin ostaa sen?
— En tietystikään. Mutta antaisiko sinun isäsi sinulle rahaa sellaiseen?
— Minulla on oma tilini pankissa. Isä ei sekaannu minun yksityisiin menoihini, kunhan tulen toimeen vuotuisella määrärahalla.
— Sehän on jännittävää. Minä en ole eläissäni kuullut sellaisesta. Nyt minun täytyy mennä. Kiitos, Onni, ystävällisyydestäsi, sanoi Heli ja ojensi kätensä.
Onni tarttui siihen, puristi vahvasti ja sanoi:
— Hyvästi, Heli. Sinun kanssasi minä voisin puhua.
Sitten hän nosti lakkiaan yhtä kohteliaasti kuin tavallisille neideille.
Heli kulki hitaasti portaita ylös.
— Merkillistä, ettei luokka ollut keksinyt Onnia. Hän oli tullut pari vuotta sitten kouluun, mistä lie tullutkaan. Kaikki tiesivät, että hän osasi läksyt parhaiten koko luokalla, mutta muuten hän oli ollut aivan vieras heille. Hän kuului luokkaan, niinkuin musta taulu tai lämpöjohto. Ei häirinnyt, mutta ei myöskään merkinnyt mitään.
— Jos minä olisin poika, niin minä tutkisin häntä, ajatteli Heli. — Totisesti se kannattaisi. Ehkä hänet voisi vetää toverielämään. Hän vaikutti tosin noin 30 vuotiaalta, ja halveksisi luultavasti toverien kehittymätöntä elämää. Mutta tuo kellojuttu oli naivi, Heliä nauratti, kun hän muisteli Onnin onnetonta katsetta. Olikohan hän sittenkään tarkoittanut totta?
* * * * *
Iltapäivällä Otso, Olli ja Tauno soittivat Iltan ovikelloa. Palvelija avasi oven ja heidät vietiin hauskaan oleiluhuoneeseen.
Ilta seisoi pöydän takana.
— Hyvää päivää. Istukaa, olkaa hyvät, sanoi hän juhlallisesti.
— Minä tulen pyytämään anteeksi eilistä kommellusta. Neiti Welt paheksui menettelyäni suuresti ja valittaa, että minä käyttäydyin sopimattomasti ja julkeasti, puhui Otso yhtä vakavana.
— Minä annan mielelläni anteeksi. Sanokaa neiti Weltille, että tämä tapaus huvitti minua suuresti. Sellaiset välikohtaukset virkistävät vain koleaa tunnelmaa luokalla.
— Se ei mene häneen, sanoi Otso. —
— Sanokaa, että se on minun mielipiteeni, joka myöskin on yleinen Rovaniemellä. Siellä ei tarvita paljonkaan ennenkuin ajetaan ulos. Se kuuluu seurustelutapoihin siellä. Minä olen iloinen, jos olin teille pieneksi huvitukseksi, sanoi Ilta.
— Olli ja Tauno, pankaa mieleenne, sekä anteeksianto, että minun nöyrä ja kohtelias käytökseni, sanoi Otso.
— Kaikki on selvää, sanoi Olli.
— Canossan matka on tehty, lisäsi Tauno.
— Nyt, pojat, voidaan olla luonnollisia. Tässä on appelsiinejä, mutta niitä saatte sitten, kun neljäs vieras on saapunut.
— Kuka se on?
— Arvatkaa.
— Tietysti Terttu. Hän on sinun varjosi, sanoi Olli.
— Keltaisen punainen varjo, sanoi Tauno.
Samassa ovikello soi, ja Terttu tuli sisään. Hän oli pukeutunut oranssiväriseen pukuun, joka vielä enemmän korosti hänen punertavia kasvojaan. Hiusten ja hameen värit sopivat niin huonosti yhteen, että Tauno kuiskasi Otsolle:
— Minä tulen merikipeäksi, jos minun täytyy kauan katsella Tertun väririkkautta.
— Tule tänne sohvaan, sanoi Ilta. Hän esiintyi kahta vertaa kauniimpana
Tertun vieressä.
Kaikki istuivat pöydän ympärillä syöden hedelmiä. Puheltiin päivän jännittävästä tapahtumasta ja muista kouluasioista.
— Tule antamaan meille illallista Ilta, kuului ovenraosta.
— Tulkaa tervehtimään, pojat, jos olette vähänkin ihmismäisessä kunnossa.
Kaksi pientä poikaa tuli sisään. — Tässä ovat minun veljeni Eero ja
Lauri. Missä Aina on, koska teillä ei ole voileipiä? kysyi Ilta.
— Aina meni tekemään sovintoa Oskarin kanssa, kun Vihtori on ottanut
Lövgrénin köksän, sanoi Eero.
— Ja Aina sanoi, ettei hän ikinä palvelisi meillä niin huonosta palkasta, mutta täällä on muuten niin edullista, kun rouva on poissa. Ja kyllä Vihtori vielä katuu, kun on syönyt Lövgrénin ruokaa jonkin aikaa. Täällä ei Ilta neiti osaa panna lukon taa mitään, kertoi Lauri.
— Ja mistä me nyt saamme ruokaa? kysyi Eero.
— Tässä on teille appelsiinit kummallekin ja minun kirjoituspöydälläni on vielä koulueväät, joita minä en syönyt. Ottakaa ne ja menkää nukkumaan.
— Ei me vielä. Kello on vasta 7.
— Saatte vielä nämä rusinat, jos menette sänkyihinne, sanoi Ilta.
— No, hyvä on. Anna tänne, ja pojat juoksivat pois.
— Mitä varten sinä lähetät heidät nyt jo makuulle? kysyi Olli.
— Silloin minä saan olla rauhassa. Sängyssä heillä on hyvin vähän mahdollisuuksia koiruuteen. Ette usko, miten vaikeaa on kasvattaa lapsia. Minä olen lukenut kasvatusoppiakin, mutta sitä on hurjan vaikea sovelluttaa oikeaan paikkaan.
— Sinäkö niitä kasvatat? kysyi Tauno.
— Kukas muuten? Äiti laulaa Pariisissa, ja isä on aina työssä. Välistä, kun ei mikään tepsi, niin minä koetan suggeroida heitä. Kerran minä sanoin 30 kertaa: »Lauri ei sano rumia sanoja» ja kun minä lopetin, niin hän sanoi että: »hiisi vieköön suggaamisen». Sitten minä toistin yhtä monta kertaa Eerolle, että: »Eero on kohtelias Ainalle» ja samana iltana hän kutsui Ainaa mölyapinaksi.
— Mutta sinulla on suuri elämäntehtävä, sanoi Terttu. — Me kadehdimme kaikki sinua.
— En minä, sanoi Tauno ja Olli yhtyi:
— En minäkään.
Otso istui ääneti. Hän huomasi, että Ilta kääntyi vain muitten puoleen, ei katsonut häneen eikä tarjonnut hedelmiä. Terttu, joka istui lähinnä, kuori hänelle appelsiinin ja kysyi aina väliin:
»Eikö niin, Otso? Ajatteletko sinä niin kuin minä? Kuule, Otso?»
— Minä ajattelen yöt päivät poikien henkistä kehitystä. Se on niin edesvastuullista. Heihin ei tepsi mikään, sanoi Ilta.
— Mitä sinä olet koettanut? kysyi Tauno.
— Välistä minä luen heille, jonkin ylevän runon, esim. Koskenniemen: »Pietari Särkilahden», mutta sille he tukkivat korvansa. Toisinaan minä kerron jaloista miehistä Myhrbergistä, Screvolasta tai Diogeneesta, mutta heissä ei ole vastakaikua sellaiseen.
— Kamalaa! Kenessä olisi vastakaikua tuohon! Mistä sinä olet keksinyt tuollaista?
— Isä vaatii, että pojat tulevat hyvin kasvatetuiksi ja mitä minä teen? Minä kysyin tädiltä ja hän neuvoi tällaista menettelyä. Lauri sanoo aina: »anna jalojen miesten olla, heillä on mahtanut olla vihoviimeinen elämä.» Parhaiten heihin tepsii, kun minä laulan heille.
— Etkö sinä laulaisi meillekin, pyysi Otso.
— En, sanoi Ilta lyhyesti.
— Laula nyt, hyvä Ilta, pyysi Tauno.
— No, koska sinä pyydät, sanoi Ilta hymyillen ja meni soittokoneen luo.
Hän valitsi ensin iloisen laulun, mutta siirtyi vähitellen tunteellisiin ja surullisiin säveliin.
Välillä hän hymyili Taunolle, ja tämä tunsi, että tunteet oli tarkoitettu hänelle. Mutta Olli seisoi koneen takana ja tapasi monta kertaa Iltan syvän katseen. »Sillä tavalla ei tyttö katsele tarkoittamatta mitään», ajatteli hän.
Terttu kumartui yhtenään Otson puoleen ja kysyi puoliääneen jotakin. Mutta vastaukset olivat hajamielisiä, sillä Otso ajatteli, että Iltan iho oli luonnottoman valkea. Hiukset pitäisi peittää liinalla, niitä teki väkisin mieli koskettaa. Ja sellaisia silmiä ei Otso ollut ennen nähnyt. Koko Helsinki tiesi, että ne olivat kauneimmat silmät kaupungissa. Kunhan tuon hermostuttavan Tertun pää ei taas häiritsisi näköalaa. Tyttöjen välillä voi totisesti olla suuri ero.
— Sinä olet niin onnettoman näköinen, Otso, kuiskasi Terttu.
— Minä olen jukin iloinen, vastasi tämä ja ajatteli: »Ilta on vihainen minulle. Mitä minä olen tehnyt?»
Iltan isä tuli kotiin ja tervehti. Hän ei istuutunut, vaan seisoi ja kysyi Iltalta pikkupoikien vointia.
— Ovatko he saaneet ruokaa? Osaavatko he läksynsä?
— En minä tiedä läksyistä. Minulla oli vieraita, sanoi Ilta.
— Jaha, jaha. Neuloitko sinä Laurin taskun? Hän valitti, että se oli rikki, jatkoi isä, huomaamatta Iltan levottomuutta.
— Nyt meidän täytyy lähteä, sanoi Terttu, ja kaikki hyvästelivät.
Otso jättäytyi viimeiseksi. Hän ei mennyt ulos ovesta, vaan kääntyi
Iltaan ja kysyi:
— Mitä varten sinä olet vihainen minulle, Ilta.
— Sen sinä voit itse keksiä.
— En voi mitenkään. Sano nyt taikka — — —
— Taikka mitä?
— Taikka saat syyttää itseäsi, jos jotakin tapahtuu.
Ilta ymmärsi, että jotakin tapahtuisi, ja sen tähden hän sanoi:
— Sinä olit ilmiantamaisillasi minut Rosaprosalle.
— Minäkö? Mitenkä? Älä nyt.
— Mitä sinä sitten aioit sanoa, kun sinä aloit että: »se neiti oli vain — — —»
— Sinä aioit sanoa, että: »se neiti oli vain Ilta». Minä en välitä sellaisesta, että sinä sanoit, että minä käyttäydyin kuin vanha lehmä, se voi sopia toverille. Mutta kavallus on katalaa.
— Usko minua, Ilta. Minä en olisi ilmiantanut sinua, sellaista ei kukaan kunnon toveri tee ja kaikkein vähimmin meidän luokkalainen. Minä olisin vain sanonut, että se neiti oli hassu, eikä osannut käyttäytyä kunnolla rouva Hanhikoskea kohtaan ja että minä vain pidin opettajan puolta.
— Minä uskon sinua, Otso, ja nyt minä olen pahoillani, että minä epäilin luokan kunnollisinta poikaa, sanoi Ilta ja ojensi kätensä.
— Ilta, minulta puuttuu lusikka, kuului tuomari Pohjan ääni ruokahuoneesta.
— Hyvästi, Ilta. Nyt minä menen, sanoi Otso heittämättä Iltan kättä.
— Joudu, Ilta, kiiruhti tuomari. Ilta veti kätensä irti ja hymyili.
Kun Otso tuli kadulle, seisoivat Olli ja Tauno oven ulkopuolella.
— Vai sinä keität soppaa ominpäin? sanoi Olli uhkaavasti.
— Mitä se merkitsee? Etkö sinä voinut tulla samalla kertaa pois? kysyi
Tauno.
— Minulla oli asiaa Iltalle. Miksi ette menneet saattamaan Terttua, kun on näin myöhäistä?
— Vai Terttua? Sinähän häntä hakkailit koko illan, sanoi Olli.
— Hyvästi nyt. Minä en halua riitaa, mutta jos te haluatte, niin kyllä minä pian käännän teidät nurin, sanoi Otso.
— Tule, Tauno. Ihmiset katsovat meitä, sanoi Olli, joka oli pieni ja hintelä. Hän ei pystynyt ottelemaan Otson kanssa.
Otso kääntyi toiselle suunnalle.
— Ilta on intresantti luonne, sanoi Tauno.
— Näkee, että hän on kärsinyt hurjan paljon. Sellainen kehittää, sanoi
Olli.
— Muut luokan tytöt eivät ole läheskään, niin syviä hengeltään. Minä en tarkoita sellaista kuin algebraa, vaan yleisinhimillistä kehitystä, sanoi Tauno.
— Niin minäkin. Ja mahdottoman kaunis. Rumat tytöt ovat usein eri arvokkaita, mutta kun Terttu ja Ilta ovat vieretysten, niin ei tule ajatelleeksi Tertun arvoa juuri silloin. Huomasitko sinä, että Ilta antoi minulle suurimman appelsiinin? Hän valitsi sen itse.
— En. Minä ajattelin tässä vain, että hän ei laulanut, kun Otso pyysi.
— Sinun pyynnöstäsikö hän sitten lauloi?
— Etkö sinä huomannut sitä? Hän kielsi jyrkästi Otsolle, sanoi Tauno.