Kun elämä on ihanaa: Yhteiskoululaisromaani

— Hyvästi, tästä minä lähden, sanoi Olli.

— Hyvästi.

VI

MERIN LUONA.

Meriä kutsuttiin puhelimeen.

— Täällä puhuu Ilkka. Suo anteeksi. Minä olen koettanut saada käsiini poikia, mutta se on ollut mahdotonta. He ovat ulkona tai heillä ei ole puhelinta tai he eivät osaa jommaa. Tauno Sarkamaakin on hammaslääkärissä.

— Kyllähän minä suon tuon kaiken anteeksi, koska pyydät, mutta minkätähden sinä sitä latelet minulle, nauroi Meri, joka heti aavisti, mistä kenkä puristi.

— Oletko sinä ratkaissut jomman tehtävät?

— Olen minä. Ne olivat vaikeita.

— Epäinhimillisiä! Dauphin on viime aikoina ahdistanut minua, enkä minä uskalla mennä kouluun osaamatta läksyä. Etkö sinä vihjaisisi tässä puhelimessa, mihin suuntaan todistukset käyvät?

— Ensimmäisessä tehtävässä kierrät kuvion 180° janojen yhtymäpisteen ympäri, sitten vedät kohtisuorat toisen janan ja sen yhdensuuntaisen päätepistettä vastaan. Todista, että sen uuden kuvion kohtisuorat suhtautuvat toisiinsa niinkuin ne alkuperäiset janat. Silloin ovat vastaavat kulmatkin — — —

— Seis, Meri, seis! Kylmä hiki vuotaa pitkin minun ohimoitani, ja iho nousee kanannahalle.

Meri nauroi.

— Kuinka sinä kuvittelet, että minä voin selittää neljä monimutkaista tehtävää tässä puhelimessa ja vielä ilman kuviota?

— Dauphin on niin irooninen — — —

— Tule siis tänne, niin minä selitän.

— Jos minä häiritsen sinua? Siks' toisekseen on noloa tulla tytön luo oppimaan.

— Mitä turhia! Sinähän olit poissa koulusta viime tunnilla.

— No, minä huikkaan heti sinne. Kuule, Meri. Aukaise itse ovi, kun minä soitan, se on mukavampaa.

— Kyllä minä. Älä nyt kursaile.

* * * * *

Ilkka oli joskus ollut toverikutsuilla Haavistolla ja ihaillut Merin hienoa kotia. Sittenkin hän ihmetteli uudelleen, että se näin tavallisena torstaina oli yhtä tyylikäs ja taiteellinen. Hänellä oli iso koti maalla, jossa hänen isänsä omisti suuren liikkeen. Siellä oli komeaa, mutta ei näin hillityn maukasta. Se, joka asui vuokrahuoneessa, oli erikoisen herkkä tällaiselle kodille.

Meri vei hänet omaan huoneeseensa.

Ilkka ajatteli, ettei ollut ihme, että Meri oli siro ja hieno, kun hän oli kasvanut tällaisessa huoneessa.

— Istuhan sohvaan, niin minä mahdun viereen. Silloin nähdään hyvin samasta vihosta. Tässä on sinulle kynä, sanoi Meri.

Ilkasta oli hauskaa, kun heti käytiin kiinni läksyihin, muuten olisi ehkä ollut noloa istua näin kahden kesken.

— Minä en ole ennen ratkaissut matikan tehtäviä vaalean sinisellä sohvalla. Siirrä ainakin tuo taiteellinen kielomaljakko etemmäksi, muuten ei tule mitään tieteellisestä työstä, sanoi hän.

— Vedä itseesi ensin niitten tuoksua, sanoi Meri ja kallisti maljakkoa Ilkan puoleen. — Oletko sinä tuntenut mitään niin puhdasta ja samalla huumaavaa?

— Kun on nälkä, niin hyvän pihvin haju on vielä parempi.

— Ota takaisin sanasi, taikka geometriasta ei tule mitään, torui Meri.

— Heti paikalla. Kielojen tuoksu on suloisin.

— Minusta matematiikka sopii kaikkeen. Matemaatikot ovat esimerkiksi usein soitannollisia.

Meri alkoi selittää tehtäviä. Hän viittasi vain hiukan ja antoi Ilkan itse keksiä suurimman osan todistuksesta.

— Käytätkö sinä aina kotona esiliinaa, Meri? keskeytti Ilkka.

— Melkein aina. Miten niin?

— Se on mukavan näköistä ja eri kodikasta, mutta kaikkea muuta kuin jommamaista. Ei ainakaan tuollainen vaalea kukikkainen.

— Älä sitten katsele sitä, ja Meri jatkoi selittelemistään.

— Sinulla on kiva sormus se sopii ruskeaan käteen.

— Paremmin se sopisi Iltan liljakäteen.

— Minusta tumma iho on parempi, ainakin pienelle ja vilkkaalle.

— Nyt älä keskeytä enää. Katsos tässä on kaksi yhtenevää kolmiota.

Puolessa tunnissa oli läksy valmis.

— Kiitos, Meri. Minä en olisi ominpäin keksinyt yhtäkään todistusta, sanoi Ilkka ja nousi lähteäkseen.

— Dauphin selitti ne osittain tunnilla. Mutta istu vielä vähän aikaa, niin juodaan teetä yhdessä. Minulla ei ole halua syödä ruokahuoneessa. Isällä on ulkomaalainen vieras ja siellä puhutaan vain ranskaa.

— Sinähän olet niin ihastunut kaikkeen ranskalaiseen, sanoi Ilkka ja istuutui uudestaan.

— Ei kukaan ihminen ymmärrä ulkomaalaisten ranskaa. Kuulisit Helin ja minun puhuvan, niin ymmärtäisit joka sanan, sanoi Meri ja painoi soittonappulaa.

Valkomyssyinen tyttö toi tarjottimen, jolla oli teetä ja maukkaita voileipiä.

— Nyt me saamme samoja sandwitchiä kuin ulkomaalainen, sanoi Meri ja sytytti seinälampun, jonka valoa himmeä punainen varjostin lievensi.

Ilkkaa kainostutti vähän. Hän oli tottunut seurustelemaan vapaasti tyttötoverien kanssa. Koulussa väliajoilla ja kutsuissa hän oli paras seuranpitäjä. Mutta täällä he olivat kahden kesken, ja Meri oli niin oudon naisellinen. Ja koko huone oli kuin pyhättö. Tilanteessa oli pientä jännitystä.

Meri puolestaan oli aivan tasapainossa. Hän alkoi puhua kuin emäntä, jonka velvollisuus oli johtaa keskustelua.

— Minä olen lukenut intresanttia kirjaa. Kaksi ihmistä rakastavat toisiaan, mutta tytön isä on rikollinen, ja sentähden tyttö ei ota sitä nuorta lääkäriä.

— Mikä siinä on esteenä, jos tyttö itse on kunnollinen?

— Isän rikollisuus ei ole vielä tullut ilmi, ja tyttö ei tahdo tuottaa häpeää sille lääkärille, jos se kerran tulisi ilmi.

— Pötyä. Useimmilla ihmisillä on häpeää sukulaisistaan. Minullakin on serkku, joka aina menee naimisiin toukokuussa ja eroo syyskuussa. Kesällä hän tahtoo nauttia maaelämästä, ja huvilalla olisi yksinäistä ilman rouvaa. Talvet hän on ulkomailla, ja silloin rouva olisi haitaksi, sekä mukana että kotona.

Meri nauroi ja sanoi:

— Kyllä sinä osaat! Mutta tyttö siinä kirjassa pelkäsi sitäpaitsi, että hän olisi perinyt isänsä rikollisen luonteen. Lääkäri oli hurjan jalo ja etevä. Kerrankin hän puristi tuskassaan nyrkkiä niin, että sormen nystyrät tulivat valkoisiksi, mutta potilailleen hän oli yhtä kärsivällinen kuin ainakin.

— Miksi hän ei ottanut toista tyttöä? Ei niissä ole niin suurta eroa, sanoi Ilkka.

Meri katsoi häntä silmiin hieman pilkallinen hymy suupielessä.

— Minä tarkoitin, että tytöillä on jukin suuri ero, sanoi Ilkka nopeasti.

Meri nauroi ja jatkoi:

— Sinä voit uskoa, että tyttö kärsi, etenkin kun hän ei voinut selittää syytä kieltoonsa. Sillä hän rakasti isäänsä ja valvoi öillä, tukehduttaen valitukset lakanaansa.

— Tuollainen ei ole luonnollista. Oikeassa elämässä ei ole ongelmia.

— Olipa Onni Joellakin aikamoinen ongelma, silloin kuin Otso oli sotkenut hänet Hanhikosken selkkaukseen.

— Pientähän aina sattuu. No, miten kaikki selvisi?

— Arvaa.

— Isä joutui auton alle ja lääkäri lohdutti tyttöä kuolinvuoteella.

— Huonot kirjailijat vain antavat sen kuolla, jonka pitäisi kuolla. Eihän todellisessa elämässäkään käy niin. — Lääkäri ja tyttö joutuivat hengenvaaraan — — —

— Ei minusta sellainenkaan temppu todista prima kirjailijaa.

— Sepä ei ollutkaan helppohintainen hengenvaara, niinkuin haaksirikko, tulipalo, kuiluunsuistuminen, tai vihainen härkä. He tulivat lähelle sähkökorkeajännitystä ja olivat saamaisillaan niin monta volttia, että kuolema seuraisi silmänräpäyksessä.

— Lapinlahteen sellainen kirjailija on passitettava. Sähköiskut joko saadaan tai ei. Niitä ei voi olla saamaisillaan. Ja mitenkä heillä oli tilaisuus kronia korkeajännitysjohtoja?

— Lääkärin laboratoriossa, jossa hän kokeili valoparannusta.

— Ensi luokan nerontuote! Etkö sinä käsitä, että — — —

— Älä nyt eksy fysiikkaan. Tämä ei ole tieteellinen kirja, vain psykologinen. Tunteet ja sellaiset ovat pääasioita.

— Vai sillä tavalla! No, miten se loppui sitten?

— Silloin ei tyttö voinut peittää, että hän rakasti lääkäriä, ja he löysivät toisensa.

— Tuliko isä siitä vähemmän rikolliseksi?

— Ei, mutta mikään muu ei nyt merkinnyt heille mitään.

— Kuin mikä?

— Että he rakastivat toisiaan.

— Eikö sen tytön perityt taipumuksetkaan?

— Lääkäri huomasi, että se, jolla on niin kauniit silmät, kuin sillä tytöllä, ei voi tehdä rikosta.

— Vai niin. — Sinäkään et voi koskaan tehdä rikosta, Meri, sanoi Ilkka ottaessaan uutta voileipää.

— Ilkka on ovela, ajatteli Meri. Ääneen hän sanoi:

— Onko sinusta ruumiillinen vai henkinen kärsimys vaikeampaa?

— Eri tavalla. Koti-ikävä on pahempaa kuin lievä kaulatauti, mutta liikavarpaat ovat kamalampia kuin suru kotimuistutuksesta.

— Omatunnon tuskat ovat julmempia kuin hammassärky.

— Eipä olekaan. Sinä et voi verrata, sillä sinulla ei luultavasti ole ollut omantunnon vaivoja.

— On. Kerrankin minä unohdin viedä isän tärkeän kirjeen postiin. Minä panin sen seuraavana päivänä enkä uskaltanut kertoa isälle. Kyllä minulla oli kauhea olo. Kirje tuli kuitenkin ajoissa perille, ja minä luulin, että omatunto tulisi tyytyväiseksi — mutta vieläkös mitä!

— Sinulla on jukin vaativainen omatunto. Mitä sinä sitten teit?

— Minä kärsin kaksi viikkoa. Sitten isä lähti matkalle, ja minä kirjoitin ja kerroin. Isä oli suurenmoinen. Hän ei puhunut asiasta sanaakaan, vaan lähetti minulle valokuvauskoneen.

Ilkka mietti, että hänenkin olisi tunnustettava jotakin, nyt kun Meri oli näyttänyt luottavansa häneen. Oli vain niin vaikeaa löytää sopivaa rikkomusta. Niitä oli kylläkin monta varastossa, mutta ne eivät soveltuneet tähän hienoon tunnelmaan.

— Kerran minä ammuin postineidin kissan. Sen nimi oli Kroketti, aloitti hän.

— Sehän oli kaameaa! Etkö sinä tunnustanut?

— En minä ole vieläkään tunnustanut.

— Älä! Suuttuiko se neiti?

— Hän piti kamalaa meteliä. Ajattele, hän syytti isää kissanmurhasta.
Isä oli kerran potkaissut sitä, kun se oli tiellä.

— Etkö sinä kertonut isällesikään?

— Isä ei kysynytkään. Hän sanoi postineidille, ettei hän koskaan tuhlaisi ruutia mokomalle elukalle.

— Ilkka parka, sinulla mahtaa olla paha elämä. Etkö voisi vielä tunnustaa?

Ilkka nauroi makeasti.

— Minä en ole ajatellut sitä kissaa puolta päivääkään.

— Mutta nyt, kun sinun omatuntosi on herännyt, niin tulet ajattelemaan sitä alituisesti.

— Parempaa minulla on ajateltavaa.

— Lyödäänpä vetoa, että sinä ajattelet sitä monta kertaa illalla ja yöllä ja huomispäivänä.

— Sitä minä en tee. Mutta sinä et saa muistuttaa minua siitä. Lyödään vetoa valkoisesta hevosesta.

— Mitä?

— Se merkitsee, että voittaja saa pyytää, mitä haluaa. Ei kuitenkaan ihan mahdottomuuksia.

— Hyvä on. Sinä ajattelet Krokettia, ainakin kerran joka tunnilla koulussa, sanoi Meri ojentaen kätensä.

Ilkka tarttui siihen ja erotti sitten kädet vasemmalla kädellään.

— Nyt minä näytän sinulle valokuvia kesähuvilaltamme. Minä olen itse ottanut ja kehittänyt ne.

Kello oli jo paljon, kun Ilkka sanoi jäähyväiset.

Meri saattoi häntä eteiseen. Rouva Haavisto kuuli heidän puheensa ja tuli tervehtimään. Hänellä oli hieno iltapuku yllään, ja hän muistutti Meriä.

— Hauskaa, että Merillä oli seuraa. Hän on niin paljon yksinään.

— Minä tulin kysymään läksyjä, sanoi Ilkka. — Viivyin vahingossa näin kauan.

— Meillä oli hyvin hauskaa.

— Mitä te leikitte? kysyi rouva Haavisto.

— Eihän me leikitty. Me puhelimme ja — teimme muuta.

Ilkka katsoi Meriin. Hän arvasi, että Meri oli sanomaisillaan: »löimme vetoa».

Rouva Haavisto meni taas sisään.

— Äsken minä ajattelin Krokettia, tunnusti Ilkka.

— Sitä ei lasketa. Minä melkein muistutin sinua.

— Sinä olet kiva tyttö. Kiitos hauskasta illasta.

— Hyvästi. Kiitos itsellesi.

VII

RUOTSIN TUNTI.

Oli väliaika koulussa.

— Tämän viikon kirjoitukset ovat keskinäisestä sopimuksesta menneet penkin alle, sanoi Aissi.

— Sinä ehdit tanssia ja huvitella välillä. Ajatteles Miiliä ja minua, jotka luemme kuin hevoset, ja kuitenkin ehdot häämöittävät taivaan rannalla, huokasi Siiri.

— Minä en tiedä hevosten lukuintoa, mutta kyllä minä luulen, että nekin pillastuisivat, jos saisivat tehdä työtä, niinkuin me tällä viikolla. Kaikki muut ovat hermostuneet, paitsi Meri ja Heli, sanoi Sylva.

— Ihmekö se. Heidän ei tarvitse avata kirjaakaan. Joka luokalla on aina harmillisia olentoja, jotka osaavat ihan itsestään, sanoi Terttu.

— Kunpa saataisiin olla tuntikaupalla, niinkuin työmiehet ja opettajat itse. Arvosanat pitäisi olla jossakin suhteessa siihen, kuinka paljon aikaa me käytämme työhön. Meidän täytyy aina tehdä urakkatyötä, sanoi Ilta.

— Minä en ainakaan suoriudu ilman työtä ja kyllä minä olen nähnyt
Merinkin vilkaisevan kirjaan, sanoi Heli.

— Mutta katsokaa poikia. Heissä ei huomaa rasitusta eikä pelkoa läksyistä. Tuolla he seisovat ja keskustelevat Fordeista ja Fiateista. Luulisi, että jokaisella on oma auto tai ainakin, että jokainen aikoo ostaa sellaisen ensi viikolla.

— He ottavat luvut luonnollisemmin kuin me, sanoi Miili.

— Sentähden heidän päänsä ei sekaannu. Onneksi on lauantai. Yksi lukupäivä lisää ja minun pääni olisi vispilöity sekaisin. Aivot tunkisivat suuonteloon, silmät putoisivat tyhjään otsakoppaan ja kieli katkeisi niinkuin lyijykynä, jota painetaan liikaa, sanoi Eila.

— Minusta taas eri aineet alkavat mennä sekaisin, sanoi Tuovi. Minä laulan pian historian läksyn ja todistan algebraa saksaksi ja piirustusvihkoon tulee väritettyjä sylinterejä ja kartioita.

Kello soi, ja kaikki alkoivat haluttomasti marssia viimeiselle tunnille.

— Olisi edes Deutscheprosan tunti! Mutta synkkä Père Lachaise vie elämänhalun viimeiset rippeet, sanoi Sylva.

— Ilkka ja Otso, kulkekaa siivolla portaissa, viitsitte vielä telmiä, sanoi Aissi kärsimättömästi.

— Tytöt ovat kamalia tänä päivänä. Minä en, kissa vie, jaksa kuulla teidän naukumistanne, sanoi Otso.

Meri katsoi Ilkkaa, joka harmistuneena kääntyi pois. Otsan »kissa vie» oli muistuttanut hänelle Kroketin.

Maisteri Kalvo oli hyvä opettaja, mutta synkkä ja vaativainen. Ei kukaan ollut nähnyt hänen nauravan. Kerran oli Väinö lyönyt vetoa Ollin kanssa siitä, että hän saisi Père Lachaise'in nauramaan. Seuraavassa konventissa koko luokka tarkkasi, kun Väinö koetti parastaan. Hän kertoi hauskoja juttuja ja oli tosiaankin niin huvittava, että kaikki kerääntyivät kuuntelemaan ja nauramaan. Mutta maisteri Kalvo kuunteli hajamielisenä, nyökkäsi vähän päällään, eikä vetänyt suutaan pienimpäänkään hymyyn.

Maisteri antoi takaisin kirjoituksia, ja luokka kuunteli ikävystyneenä virheitten selityksiä.

Kädestä käteen kierteli paperi, jota vuoroon luettiin.

Heli huomasi, että maisteri katsoi epäilevästi pitkin rivejä. Nyt hän varmaankin keksii paperin. Eila ojentaa sen Kai Blålle, joka kumartuu lukemaan sitä. Tauno huomaa sen ja lukee myöskin.

Heli koetti antaa merkin, että toverit varoittaisivat poikia, mutta maisteri katsoi häntä juuri silloin. Hän oli kuin käärmeen lumoissa, ei voinut liikkua eikä pelastaa tovereita. Kaikki muutkin alkoivat huomata, mikä vaara uhkasi. Kai ja Tauno vain istuvat rauhassa ja nauravat sille, mitä he lukevat.

Maisteri kurottautuu eteenpäin, Väinö työntää Taunoa selkään ja samassa kuuluu terävästi:

— Kädet ylös Sarkamaa ja Blå. Eila Meriaho ottaa paperin, joka putosi pulpetin alle, ja tuo sen tänne.

Eila haki joka taholta, hätääntyi yhä enemmän ja pisti paperin Tertun kengän varresta sisään. Hän oli polvillaan lattialla ja selin opettajaan.

— No, saanko minä sen? kysyi opettaja.

— Minulla ei ole sitä, sanoi Eila hermostuneesti.

— Jatkamme siis työtä, sanoi maisteri, ja luokka rauhoittui.

Kesti noin neljännestunnin, ennenkuin vihot olivat lopussa. Tällä ajalla Terttu koetti saada paperin käsiinsä, mutta joka kerran, kun hän kumartui tai liikahti, katsoi maisteri häneen. Kaikki ne, jotka tiesivät, että paperi oli Tertun kengässä, alkoivat pelätä. Sylva yritti nyt saada sitä pois vedetyksi, mutta heti kuului:

— Sylva Gran istuu hiljaa tunnilla.

— Mikä Tertulla on? Hän on kuin tulipalo, hiukset ja posket ja otsa hehkuvat, kuiskasi Siiri Tuoville.

— Père Lachaise leikkii kuin kissa hiirellä. Tertulla on paperi, sanoi
Tuovi.

— Kahdeksasluokka ei ole ollut tänään huvitettu opetuksesta. Mikähän siihen on syynä? kysyi maisteri.

Hän katseli pitkin rivejä rypistäen kulmakarvojaan ja jatkoi:

— Mitä Heli Sarkamaa arvelee?

— Me olemme kaikki väsyneitä tänäpäivänä, vastasi Heli varovaisesti.

— No, tutkitaanpa nyt hiukan, mitä tämä uupunut luokka harrastaa. Ehkä
Terttu Kosu kertoo, mikä on hauskempaa kuin ruotsin vihkojen tarkastelu.

— Ei mikään, ei yhtään mikään, sanoi Terttu nopeasti ja onnistui potkasemaan matalan kenkänsä pulpetin alle.

— Siis ruotsin kielen tunnit ovat Terttu Kosun suurin huvitus?

— Minä tarkoitin, että, että — — —

— No?

— Että mikään muu ei huvittanut minua, änkytti Terttu.

— Terttu Kosu astuu luokan eteen vakuuttamaan samaa, sanoi maisteri.

Terttu koetti viivytellä, muta siinä ei auttanut verukkeet. Hänen täytyi tulla esiin.

— Missä toinen kenkä on?

— Se putosi.

— Näin oppineet neidit eivät tietysti ehdi parsia sukkiaan, sanoi maisteri ja osoitti Tertun isoa varvasta, joka pisti ulos sukasta. — Eila Meriaho tuo kengän tänne ja nyt ilman mitään salatemppuja.

Kun Eila toi kengän, otti maisteri siitä kokoon rypistetyn paperin.

— Menkää nyt paikoillenne, niin minä luen tämän asiakirjan, jonka säilytyspaikka oli hiukan omituinen.

Tertun hermot eivät enää kestäneet — hän alkoi nyyhkyttää pää käsiä vastaan.

— Itke niin, ettet häiritse, sanoi maisteri ja alkoi lukea paperista:

»Tunti on kuiva ja luokka se nukkuu, vihkojen takana maisteri kukkuu. Päivä on pilvessä, kukaan ei valvo, kaikkien päällä on pimeä Kalvo.

    Nurkassa vinkuvat rotta ja hiiri
    siellä on kaksoiset Miili ja Siiri.
    Helvi ja Tuovi ne paikoillaan nyökkää,
    Otso vain Väinöä kynällä työkkää.
    Kuka on luokassa suurempi pylväs,
    Meri vai Onni tuo mestari ylväs?

    Olli hän neuvoo keikari Jyrkiä,
    Eilakin tahtoo luokalta pyrkiä.
    Koruina meillä on Aissi ja Ilta
    Otson ja Taunon taistelusilta.
    Yksi on joukossa leppäkerttu,
    punaisen hohtava tyttö, Terttu.

Nyt en mä jaksa tunnilla valvoa, kuunnella kuivaa maisteri Kalvoa. Tässä on totta ja tässä on pilkkaa, älkää vain epäilkö ovelaa Ilkkaa.»

Luokka istui kauhun valtaamana, Père Lachaise'in kanssa ei ollut leikkiminen.

— Tämä on kai tarkoitettu käännettäväksi luokalla, koska se on tuotu esille ruotsin tunnilla. Tosin se ei ole mestariteos, poljento muuttuu välillä ja epäselvyyksiä esiintyy. Mutta otamme sen nyt kuitenkin tarkastuksen alaiseksi. Terttu pyyhkii silmänsä ja alkaa kääntää. Selvällä äänellä pyydän.

Terttu nousi vapisevana ja alkoi:

— Lektionen är torr och klassen sover — — — kunnes hän tuli kolmanteen riviin, jolloin hän pysähtyi.

— Miksi Kalvo on kirjoitettu isolla kirjaimella? kysyi maisteri.

— Koska se on nimi.

— Jaha, siis minun nimeni. Ei käännetä sanalla »hinna», vaan se on
Kalvo. No?

— Himlen fördystras av den mörka Kalvo, nyyhkytti Terttu.

Luokka ei nauranut, sillä pelko jääti sydämet. Mitenkähän tämä loppuu.

— Onni Joki jatkaa, kuului määräys. Tämä nousi ja käänsi sen, saatuaan paperin, rauhallisesti ja sujuvasti viimeiseen säkeistöön asti.

— Vai Ilta on taistelusilta? Sepittäjä on nähtävästi ajatellut siltaa, jota Sven Dufva puolusti ryssää vastaan. Tauno ja Otso, Sven Dufva ja ryssä!

Keskellä kaameaa hiljaisuutta kuului Eilan tyrskinä, jonka hän kauhuissaan tukehdutti nenäliinalla.

— Tämä huvittaa siis Eila Meriahoa. Onnittelen hyvää makua. Ilkka Paso jatkaa.

— Ilkka käänsi rohkeasti, mutta käytti kuiva sanan käännöksenä »trevlig» sanaa.

— Merkitseekö kuiva »trevlig»?

— Ei, mutta kiva merkitsee.

— Siinä ei seisoi kiva, vaan selvästi kuiva.

— Se on kirjoitusvirhe, tarkoitus oli käyttää kiva sanaa. Se on ainoa sopiva sana, sanoi Ilkka varmasti.

— Ilkka Paso näkyy tietävän sepittäjän ajatukset ja tarkoituksen.

— Koko luokka tietää, että — — —

— Istu. Luokka ja minä olemme yhtä mieltä tässä asiassa. Minä olen siis kiva ja kahdeksas luokka on myöskin kiva. — Kootkaa vihot, tunti on loppunut.

Maisteri Kalvo nousi ja poistui pitkin, harppaavin askelin.

— Kiva, kiva, kiva, huusi Heli niin pian kuin vähän toinnuttiin.

— Ihme on tapahtunut! Père Lachaise ei rangaissut, vaikka oli mainio tilaisuus, sanoi Väinö.

— Hän on tosiaankin kiva mies, minä rakastan häntä, innostui Eila.

— Mutta sietämättömän irooninen, sanoi Otso.

— Kun hän kutsui sinua ryssäksi! nauroi Siiri.

— Eipä, vain Taunoa.

— Sven Dufva, sopiikin paremmin, hihitti Miili.

— Kyllä minä teille näytän — — —

— Älkää nyt riidelkö, kun päästiin näin helpolla. Minusta maisteri oli jalomielinen, sanoi Ilkka.

— Mutta sinä sietäisit aika rangaistuksen, Ilkka. Kirjoittaa tuollaista roskaa! torui Meri.

— Mitä teidän tarvitsi hutiloida, niin että se tuli ilmi.

Terttu Kosu ei ottanut osaa luokan rupatteluun. Hän kokosi kirjansa ja lähti pois. Häntä kaiveli reikä sukassa ja opettajan pisteliäs puhe. Ilkkakin oli epähieno kutsuessaan häntä »punasen hohtavaksi» ja »leppäkertuksi». Mutta, mitä hän välitti tovereista. Heillä ei ollut sydäntä eikä sääliä. Ilta oli muka ystävä ja kuljetti häntä mukanaan. Mutta sekin oli vain itsekkyyttä. Ruma tyttö-ystävä on hyvä tausta ja vaaraton seura. Se, jolla itsellään ei ole mitään jännittävää elämässään, ihailee kaksin verroin loistavan toverin elämyksiä. Ja Iltalla täytyi olla ihailijoita ja uskottu, jolle kertoi voittonsa.

Tästälähin hän olisi Kestilän tyttöjen kanssa. He olivat kilttejä, eivätkä loistaneet niin, että toinen oli vain kuin varjo heidän seurassaan. Tietysti he eivät olleet niin eteviä kuin Meri ja Heli, mutta heidän kanssaan oli hauska olla. Kun he vain eivät aina nauraisi.

Heli ja Meri kulkivat kotiin päin, kun Ilkka saavutti heidät.

— Sinä olet voittanut, Meri, sanoi hän heti. — Joka kerran kuin minä näin sinut, minä muistin Krokettia. Vaadi nyt mitä tahdot.

— Minä ajattelin juuri, että tämä ei ole oikein rehellistä. Päätetään, että sinä olet maanantaiaamuun asti ajattelematta sitä. Minä en ole silloin muistuttamassa sinua, sanoi Meri.

— Ei se auta. Heti aamulla herättyäni minä muistin eilistä kivaa iltaa ja sitten sitä siunattua kissaa. Koulumatkalla toi jokainen koira ja hevonen sen mieleen.

— Oletteko te hassuja? kysyi Heli. — Mitä yhteisiä kissoja teillä on?

Meri kertoi eilisestä vedosta.

— Sano nyt heti, mitä minun on annettava, muuten en saa pyhärauhaa.

— Sinun pitää kirjoittaa runo minusta ja sinusta ja kissasta. Sen pitää olla taiteellinen ja ylevä ja hauska. Sinähän olet mestari, niinkuin tänäpäivänä nähtiin. Älä vain muuta poljentoa kesken tai kirjoita epäselvyyksiä, määräsi Meri.

— Hyvä, vahvisti Heli.

— Etkö sinä vaihtaisi sitä kahviin Fazerilla. Minä pyydän Helin ja
Taunon mukaan.

— En, mutta lisään sen vaatimuksiin!, nauroi Meri.

— Lopeta jo, sinähän olet kamala velkoja. Mennään iltapäivällä Fazeriin, esimerkiksi kuudelta. Siihen mennessä minä kirjoitan jotakin, sanoi Ilkka.

— Ei se käy. Minun täytyy mennä äidin ja isän kanssa suurille päivällisille pankinjohtaja Kuusijuurelle. Ne alkavat seitsemältä.

— Etkö ennätä ennen sitä? kysyi Ilkka.

— Aavistatko sinä mitä minun on tehtävä ennen sitä, Ilkka parka?

— Pestä kasvot ja vetää toinen hame päällesi. Kengät voit kiilloittaa ennen.

— Hätäkö silloin olisi lähteä. Kuule nyt. Ensin minä menen kampaajalle, äiti vaatii, että minun hiukseni ovat sivistyneet. Sitten minä koettelen uutta pukua. Äiti määrää siihen monta muutosta, ja ompelijatar tuo sen sitten takaisin viime tingassa. Isä on jo silloin valmis ja hermostuttaa meitä.

— Että viitsit olla mukana sellaisissa aikaihmisten syömisissä, sanoi
Ilkka.

— Minä olen aikaihminen, sanoo äiti. — Minun täytyy tottua esiintymään ihmisiksi.

— Millä tavalla?

— Syömään niinkuin sivistysmaissa ja konverseeraamaan pöytäkavaljeerin kanssa.

— Kyllä sinä osaat puhua, Meri.

— Mutta en konverseerata. Aissi osaa sitä melkein täydellisesti.

— Kuka sinulla on pöytätoverina, joku kaljupää diplomaatti?

— Luultavasti hurmaava upseeri tai ulkomaalainen, nuorempi virkailija lähetystöstä, sanoi Meri.

— Minäkin pääsen tänä vuonna isän pankin tilinpäätöspäivällisille, sanoi Heli. — Jos ei se satu koulupäivää vastaan.

— Meillä kotona on joskus isoja kutsuja, mutta minä en ole ajatellutkaan istua pöydässä mukana, sanoi Ilkka.

— Ei Kuusijuurellakaan ole koulupoikia mukana.

— Minä olen sinua vuotta vanhempi, Meri, sanoi Ilkka jurosti.

— Mutta minä olen nainen, sanoi Meri ja hymyili niin herttaisesti, että
Ilkka tunsi selvästi, että hän oli — nainen.

— Milloinka me menemme Fazerille? Minä en tosin ole hurmaava ulkomaalainen, mutta —

— Sinun kanssasi on paljon mukavampaa olla. Mennään huomenna iltapäivällä. Silloin ei runostakaan tule hutiloimistyötä, nauroi Meri.

— En minä osaa kirjoittaa sellaiselle daamille kuin sinä olet, sanoi
Ilkka nyrpeästi.

— Tänään minä olen maailmannainen. Ensin pukeudun ja hoidan ulkonäköäni seitsemään. Sitten minä esiinnyn niin, että äiti ei saa häpeää minusta. Aamulla minä nukun pois koko roskan, ja noin kuuden tienoissa minä olen kahdeksannen luokan vanha Meri.

— Silloin sinä sovit meidän seuraamme. Tavataan siis kello kuusi.

— Boulevard des Malesherbes'illä Gustavsonin kulmassa. Sitten mennään
Café de la Paix'iin, sanoi Meri.

— Ota Tauno mukaasi, Heli, niin meille tulee kiva.

— Kiitos, Ilkka. Lyö usein vetoja, sanoi Heli.

VIII

PÄIVÄLLISET.

Kun Meri vanhempiensa seurassa saapui Kuusijuuren eteiseen, näki hän
Aissin jauhottamassa nenäänsä peilinääressä.

Meri nyökäytti hänelle peilissä päätään.

Aissi kääntyi ja tervehti.

— Saanko liittyä aluksi teidän seuraanne? kysyi hän. — Isä ja äiti menivät Italian lähettilään kutsuihin.

— Tietysti sinä saat. Sehän on hauskaa, että Meri saa seuraa. Hän on ensimmäistä kertaa isoilla päivällisillä.

Aissi meni Merin luo vähän syrjään.

— Älä viitsi kertoa, että me olemme koululaisia, se on niin noloa. Kaikki kohtelevat meitä ystävällisen alentuvaisesti. Nekin, jotka ovat yhtä vanhoja kuin me. Niinkuin tuokin Aune Fich. Hän on ollut ulkomailla ja tanssinut isossa maailmassa koko talven. Hän on nuorempi minua, kuiskasi Aissi.

— Minusta on vain niin rasittavaa olla koko pitkä ilta aikaihmisenä.

— Minä täytän pian 19 vuotta. On naurettavaa, että isä ei anna minun lopettaa koulua. Tällä iällä ovat ulkomaalaiset täysiä daameja.

Meri katseli Aissia ja ajatteli, että tämä totisesti oli täysi daami. Hänellä oli pitkä ja kehittynyt vartalo. Puku ja korut olivat liiankin ylellisiä nuorelle tytölle. Merin silmissä hän esiintyi yliluonnollisessa koossa. Ilta Pohja oli kauniimpi, mutta paljon vähemmän silmiinpistävä. Hänen esiintymisensä ei ollut niin suurenmoinen kuin Aissin. Meri itse oli 17 vuotta. Hän oli lapsellinen ja kehittymätön Aissin rinnalla. Ainakin näin suuressa maailmassa.

— Minä lupaan olla puhumatta koulusta. Koetetaan esiintyä arvokkaina, sanoi hän.

— Arvokas ja aikaihminen eivät aina kuulu yhteen. Sen saat piankin nähdä seuraelämässä. Mutta puhu kirjakieltä, se tekee aikaihmismäisemmäksi.

— Joutukaa nyt, kiiruhti Merin isä.

Isäntäväkeä tervehdittyään menivät Merin vanhemmat puhuttelemaan tuttujaan peremmälle salia. Tytöt seisoivat neuvottomina syrjässä. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota heihin. Vieraita tungeskeli useissa huoneissa. Ketään ei esitelty ja yhä uusia saapui.

Heidän ei tarvinnut odottaa kauan ennenkuin anneltiin merkki päivällisten alkamisesta.

— Mennään johonkin syrjähuoneeseen syömään, sanoi Meri.

— Ei tule kysymykseenkään. Me odotamme tässä, kunnes meidän pöytätoverimme tulevat meitä noutamaan, sanoi Aissi.

— Onkohan meillä sellaisia? kysyi Meri levottomana.

— Luuletko, ettei pankinjohtajan rouva ole järjestänyt sellaisia asioita. Mehän olemme kiittäneet kutsusta ja siis odotettuja.

Samassa lähestyikin nuori luutnantti Moring, jonka Aissi kerran oli esittänyt Merille.

— Saanko kunnian viedä neiti Lindiä pöytään, sanoi hän kumartaen ihanteellisesti, niinkuin Meri ajatteli.

— Kiitos, luutnantti Moring, sanoi Aissi ystävällisen varmasti.

— Pyydän esittää ystäväni, maisteri Harri Osmon, neiti Haaviston pöytätoverin. Maisteri on pankinjohtajattaren poika edellisestä avioliitosta.

Maisteri kumarsi Merille, ja niin mentiin aterialle.

Tytöt olivat iloisia saadessaan paikat nuorison pöydässä pienessä ruokasalissa.

Meri oli nuorin koko seurasta. Maisteri Osmo esitteli pöytätoverit toisilleen. Jokaisella oli kukkia lautasen vieressä, ja pöytä oli loisteliaasti koristettu.

— Näkisipä luokka meidät, ajatteli Meri. — Tässä me istumme aivan luonnollisina ja kuulumme asiaan niinkuin kristallit ja kukat ja diplomaatit ja maailmannaiset.

— Minä olen oleskellut pari vuotta ulkomailla ja olen aivan hämmästynyt nähdessäni, kuinka seuraelämä Suomessa on kehittynyt. Täällä vilisee kotitekoisia salonkileijonia, hienostuneita naisia ja valtiomiehiä, alkoi maisteri Osmo keskustelun Merin kanssa.

— Useissa paikoissa, minä luulen, että vain leikitään suurta maailmaa.
Kotioloissa ovat olot ennallaan, sanoi Meri.

— Minä olen nähnyt ministerien suutelevan arvottaria käsille, esittävän maljoja vieraileville hallitsijoille ja edustavan maata niinkuin vanhat tottuneet ulkomaalaiset. Vähän parsaa, neiti.

— Maisteri luulee minua aikaihmiseksi. Saa nähdä, jos sitä kestää jälkiruokaan asti? ajatteli Meri ja sanoi ääneen:

— Minusta nämä suuret kutsut väsyttävät. Niitä on niin tiheään nykyjään. Huomenna minä olen taas kutsuttu pois.

— Sotaministerin kutsuihin varmaan?

— Ei, yksityiset kutsut ravintolassa, sanoi Meri muistaen Ilkan kahvikekkeriä Fazerissa.

Aissi oli vilkas ja puhelias. Hän kertoi koulujuttuja muka lapsuuden ajoiltaan.

— Muistan kerrankin ollessani kahdeksannella luokalla, kuinka meidän ruotsin opettajamme nolasi luokan. Ja sitten seurasi aamupäivän tapahtuma, joka tuli monta vertaa hauskemmaksi Aissin suussa. Lopulti hän kertoi ruotsin opettajan pyytäneen koko luokan leivoksia syömään.

— Minä en luullut, että sellaisia opettajia onkaan, ihmetteli luutnantti.

— Kysykää neiti Haavistolta, jos hän vielä muistaa tämän vanhan asian, sanoi Aissi.

— Minä en sekaannu sinun juttuihisi, Aissi. — Luulen minä kuitenkin muistavani tuon tapaisen jutun, sanoi Meri varovaisesti.

Nyt alkoi luutnantti kertoa muistoja kadettikoulusta. Meri ihaili
Aissin taitoa nauraa sydämellisesti luutnantin typeryyksille.

— Te olette erinomainen kertoja, luutnantti Moring, Minulta jää ruoka kylmenemään tässä kuunnellessa, j.n.e.

Aissilla on nähtävästi hyvä sydän, joskin hän koulussa on oikukas, ajatteli Meri. Hän sanoi jokaiselle ystävällisen sanan.

— Maisteri Osmo on ainoa tyyppi, jolle silmälasit sopivat. Ne antavat kulttuuri-ihmisen leiman, sanoi Aissi ja puhutteli sitten vastapäätä istuvaa vasta-alkavaa maalaria.

— Milloinka herra Pennasella on näyttely? Minä ihailin Suomen Kuvalehdessä herra Pennasen kuvittamaa kertomusta. Tai oikeammin kuvia siinä. Jokaisessa ihmisessä oli luonnetta, jopa hevonenkin, jota minä pysähdyinkin katsomaan puoleksi tunniksi.

— Se on liikaa, neiti Lind, sanoi herra Pennanen imarreltuna.

— En minä katsonut kelloa — mutta suunnilleen. Siinä hevosessa oli sielua. Huomasi selvästi, että se ajatteli.

— Tehän olette tavaton taiteen ymmärtäjä, neiti Lind. Saanko pyytää teitä atelieeriini katsomaan töitäni? sanoi lumottu herra Pennanen.

— Kiitoksia, siitä tulee ihana hetki. Eikö niin, Meri?

— No, mutta Aissi!, sanoi Meri punastuen.

— Neiti Haavisto on tietysti tervetullut mukaan, ja kuka muu vain seurasta haluaa. Ehkä sopii huomenna kello kuudelta.

— Erinomaista, sanoi Aissi. Ja sitten sovittiin tavata herra Pennasen asunnolla.

Meri muisti Ilkan kutsun ja päätti jättää herra Pennasella käynnin. Luultavasti isäkin olisi vastustanut tätä käyntiä. Hän siis kiitti vain ja lupasi tulla, ellei olisi muita kutsuja, joita ei voinut jättää.

— Minä kaipaan suuresti tennisseuraa. Ovatko neidit huvitettuja siitä? kysyi luutnantti, joka oli kateellinen herra Pennaselle.

Molemmat tytöt sanoivat olevansa innokkaita tennispelaajia.

— Sehän on mainiota, ihastui maisteri Osmo. — Minä olen tilannut tennishallissa tunnit 11-1, keskiviikkoisin ja lauantaisin. Sopiiko neideille ensi lauantaina?

— Silloinhan meillä on kokeet, Aissi, pääsi Meriltä.

— Tarkoitat uusien pukujen koettelemista, pelasti Aissi tilanteen. —
Eikö sopisi iltapäivillä?

— Silloinhan neideillä on seurusteluvelvollisuuksia, ja minäkin olen tavallisesti kiinni, sanoi luutnantti. — Mutta mennään ensi lauantaina.

Meri vaikeni. Selvittäköön Aissi, koska hän vaati tällaista peittelemistä.

— Ei sekään oikein sovi, sanoi Aissi hitaasti.

— Ahaa, neidit ovat unikekoja. Ettekö jaksaisi sentään kerran nousta aikaisemmin? kysyi maisteri Osmo.

— Minä olen aivan mahdoton aamusilla, sanoi Aissi, jonka tänäkin aamuna oli ollut pakko nousta kuudelta lukemaan läksyjä. — Ehkä herrat soittavat meille myöhemmin, niin voimme sopia ajasta.

Hän ajatteli, että joka voittaa aikaa, voittaa kaikki.

Pankinjohtaja Kuusijuuri tuli juomaan nuorten maljaa. Kaunista viiniä kimalteli laseissa, sen vakuutettiin olevan raittiusjuomaa.

— Meidän vanhojen mieli tekee tulla virkistymään tänne nuorison seuraan. Puhe, joka kuuluu täältä on sointuvampaa ja iloisempaa, kuin meidän pöydässämme.

— Meillä on ollut erinomaisen hauskaa täällä, sanoi Aissi kohteliaasti.

— Päivää tyttöseni, sanoi pankinjohtaja taputtaen häntä olkapäälle. —
Huomenna ei tarvitse nousta kouluun, eikä läksyt paina.

— Setä pitää meitä yhä pikkutyttöinä, koetti Meri parantaa.

Pankinjohtaja puheli vähän aikaa nuorten kanssa ja meni taas omaan pöytäänsä.

— Minä olen varma siitä, että kun me olemme kolmenkymmenen vuotiaita, niin setä kysyy, että luulemmeko me pääsevämme luokalta ilman ehtoja, sanoi Aissi ja alkoi puhua miesten ratsastuspuvun eduista.

Luutnantti Moring, joka äsken oli epäillyt Aissia koulutytöksi, huomasi, että sellainen ajatus oli naurettava.

Kun palvelustyttö otti pois jälkiruokalautaset, huomasi Meri, että hän jätti kokoon käärityn paperiliuskan lautasen paikalle.

Meri aukaisi sen ja luki:

Rakas Meri. Niina lupasi viedä tämän kirjeen leivottuna sinun leipääsi, niin että tulisi sana vangeilta, jotka mätänevät elävinä yläkerran kopissa numero kahdeksan, anna unijuomaa vanginvartijalle ja ota avain hänen vyöstään ja tule meidän luoksemme, jotka näännymme kahleissamme.

Raili ja Armi.

Meri nauroi ja päätti mennä katsomaan pikku tyttöjä heti, kun noustaisiin aterialta. Kuusijuurilla oli tästä avioliitosta kolme tyttöä, jotka olivat hyvin ihastuneita Meriin. Kuusijuuren ja Haaviston kesähuvilat olivat vieretysten, ja pikku tytöt uivat ja soutelivat Merin kanssa kesäisin.

Pian noustiin aterialta, ja Meri näytti tyttöjen viestin Aissille.

— Tule mukaan katsomaan lapsia. Heillä on kuivaa yksinään.

— Ei kiitos. He ovat niin levottomia ja hermostuttavia. Sitäpaitsi me saamme pian kuulla laulajatar Uimoa, vastasi Aissi ja kääntyi luutnantin puoleen.

Kun Meri tuli lasten huoneeseen, ryntäsivät tytöt häntä vastaan.

— Sinä olet kunnon ihminen, kun tulit tänne, sanoi Armi.

— Me emme ole nähneet sinua sataan vuoteen, huusi Raili.

— Mutta nyt Mia näkee, sanoi pienin, joka istui nuoren tytön sylissä.

— Mitä ihmettä! Oletko sinä täällä Tuovi? kysyi Meri ihmeissään.

— Minä olen täällä lasten kanssa, ettei heillä olisi ikävä, sanoi Tuovi hämillään.

— Kuinka sinä olet joutunut tänne kulissien taakse?

Tytöt vetivät Merin sohvaan istumaan.

— Tuovi on orpo tuhkimo, jonka täytyy ansaita elatuksensa rikkaitten kotiopettajattarena, kertoi Armi.

— Me ollaan huonosti kasvatettuja lapsia, jotka rääkätään häntä ja kannellaan kaikki asiat äidille, jatkoi Raili.

— Ja äiti toruu häntä ja uhkaa lähettää pois. Tuovi tulee itkettynein silmin ruokapöytään, ja nuori herra huomaa, että häntä on taas kohdeltu hurjan epähienosti. — Mutta sitä ei Harri tee.

— Sittenkun hän särkee kalliin maljakon, niin sen hinta vähennetään hänen palkastaan.

— Sillä aikaa kun muut mässäävät, niin hän syö mustaa leipää ja silliä, sanoi Armi ja näytti syrjässä olevaa pöytää, joka oli kukkuroillaan herkkuja.

Meri kuunteli kauhuissaan tätä sanatulvaa.

— Olkaa nyt hupsimatta. Sinähän tunnet tytöt ja heidän hulluttelemisensa. He lukevat satuja pitkät illat ja mielikuvitus on sen mukaan. Minulla ei ole pienintäkään syytä olla tyytymätön kohteluun täällä. Ruokaa meillä on niinkuin näet, sanoi Tuovi.

— Mikä merkillinen toimi sinulla on täällä? Miksi et tullut muitten kanssa päivällispöytään? kysyi Meri.

— Tuovi on tuhkimona täällä, sillä aikaa kuin muut tanssivat linnassa. Äiti sanoi, että: »kun lapset nukkuvat, saa soffööri viedä Tuovin kotiin», sanoi Raili.

— Ja hän syö täällä armoleipää, jonka hän ansaitsee kovalla työllä, lisäsi Armi.

— Ja lihaa ja perunoita, sanoi Mia.

— Tulkaa tänne pienen pöydän ääreen, niin saatte katsoa uutta kirjaa, sanoi Tuovi ja järjesti tytöt istumaan. — Me puhelemme täällä sohvalla Merin kanssa.

— No, kerro nyt, kehoitti Meri.

— Minä asun rouva Kuusijuuren äidin luona, ettei hänen tarvitsisi asua yksinään. Siellä minä syönkin, paitsi päivällistä, sillä silloin minä olen täällä.

— Eikö sinulla ole omaa kotia? Minä tiesin, että sinä olit orpo, mutta minä luulin, että sinä asuisit sukulaisten luona.

— Lyyli täti on isän serkku ja hän toimitti minut äitinsä luo. Minä luen Armin ja Railin kanssa läksyt ja pidän heille seuraa. Sillä tavalla minä ansaitsen asuntoni ja ruokani.

— Kuinka kauan sinä olet elänyt tällä tavalla?

— Siitä asti kuin isä kuoli, noin vuosi sitten. Äiti kuoli, kun minä olin viisivuotias.

— Mutta kuka sinua muuten — — —? Meri pysähtyi nolona.

— Elättää, tarkoitit. Minua ei kukaan elätä. Asunto ja ruoka minulla on tällä tavalla. Kesäksi minä menen opettamaan ehtolaisia.

— Sinä kai perit, niin että saat muut tarpeesi? Suo anteeksi, että minä kysyn sellaista, mutta sinun koko elämäsi tuntuu niin hämärältä.

— Minä perin niin paljon, että voin maksaa lukukausimaksut koulussa ja ylioppilaaksi tultuani elää vielä yhden vuoden.

— Entä sinun entinen kotisi?

— Meillä oli isän kanssa hyvin pieni koti. Kun minä myin tavarat, sain juuri näin paljon rahaa. Minä säästin yhden huoneen kaluston, liinavaatteet, kirjat, muistoesineet ja talouskalut. Minä perustan niillä kodin Peräseinäjoelle tai Sysmään, sitten kun tulen valmiiksi kansakoulun opettajattareksi. Minulla on rahaa yhden vuoden oleskeluun seminaarissa, ylioppilastutkinnon jälkeen. — Sitten minä olen vapaa ja itsenäinen.

— Kamalan jännittävää. Mutta mistä sinä saat rahaa pukuihin ja kirjoihin ja eläviinkuviin ja lukkoneuloihin?

— Loma-aikoina minä olen ansainnut opettamalla matematiikkaa ehtolaisille. Lyyli täti on hankkinut minulle oppilaita.

— Mutta miten ihmeellä sinä ennätät itse lukea?

— Se onkin hankalaa. Minun todistukseni ovat huonontuneet aikalailla isän kuoleman jälkeen. Sunnuntaisin minä usein luen monen päivän läksyt, kirjoitan aineet ja muut kirjalliset tehtävät.

— Lauantaina kai sinä olet vapaa?

— Niin minä olenkin. Silloin minun täytyisi paikata vaatteita, mutta se jää usein tekemättä. Parsia sukkia minä voin täälläkin. Lauantai-illoista minä nautin vahvasti.

— Ihme, että osaat niin hyvin koulussa.

— Onneksi matematiikka on minun pääaineeni. Luokalle minä en ainakaan jää. Ruotsi oli ennen vaikeaa, mutta nyt minä osaan sitäkin. Sisäkkö Niina on ruotsia puhuva, ja minä harjoittelen puhumalla hänen kanssaan.

— Sinä olet sankari, Tuovi. Merkillistä, että omassa vanhassa luokassa piilee niin paljon jännittäviä salaisuuksia.

— Mikä sinusta on jännittävää?

— Että sinä olet orpo ja saat itse suunnitella elämäsi ja aiot raivata itsellesi elämänuran ja ansaitset loma-ajoilla ja kannat kaikki itseksesi. Ja luokka luulee, että sinä olet ihan tavallinen. Eikö sinulla ole epätoivon hetkiä, jolloin puret huulesi veriin?

— Tai revit hiukset päästäsi? kuului Armin ääni lasten pöydästä.

— Minä en ole romaanisankaritar. Elämä on tavallista työtä ja ahertamista, eikä siinä ole teatterikohtauksia.

— Ai, minä unohdin sinun ihanan äänesi! Sinustahan tulee laulajatar, huudahti Meri.

— Ei tule.

— Koko maailmahan tietää, että sinä olet suuri taiteilijatar.

— Laulajattaria on liikaakin Suomessa.

— Ei sellaisia kuin sinä. Minä käyn usein konserteissa, mutta ikinä minä en ole kuullut kenenkään laulavan niinkuin sinä. Kuka sinua on oikeastaan opettanut?

— Enimmäkseen isä. Hän oli aikoinaan laulunopettaja ja sitäpaitsi hyvä viuluniekka. Viime aikoina hän kuului Kajanuksen orkesteriin. Yhtenä kesänä minä sain ilmaiseksi opetusta. Me asuimme silloin Riiassa ja meidän naapurimme oli isän ystävä, joka oli laulunopettaja Pietarin konservatoriossa. Hän ihastui minun ääneeni ja laulatti minua tuntikaupalla.

— Mutta sinähän opiskelet vieläkin.

— Kun isä kuoli myin hänen viulunsa ja niillä rahoilla olen ottanut laulutunteja. Isä iloitsisi varmasti, jos hän tietäisi, että hänen rakas viulunsa auttaa minua laulamaan.

Tuovi oli niin hartaan näköinen, että Meri istui ääneti.

— Iltan äidillä ei ole läheskään sellainen ääni, kuin sinulla. Se on katkeraa, sanoi hän vihdoin.

— Että hänellä on huonompi ääni? nauroi Tuovi.

— Ei, vain se, että rouva Pohja, jolla on kolme lasta, opiskelee
Pariisissa, ja sinä aiot istua käyttämättä Sysmässä.

— Minä laulan siellä nuorisoseuroissa ja perustan kuoroja. Opettajan työ on ihanaa. Ei näin kaupungissa, mutta maalla, jossa kansakoulunopettaja on kuin lyhty yössä.

— Karbiidilyhty vai paloöljylyhty?, viisasteli Raili.

— Minä olisin iloinen, vaikka tuikkisin heikosti kuin talikynttilä. Sitten minä annan konsertin kansakoululla. Urkuri säestää, ja minä laulan hienon pääkaupunkilaisohjelman. Köyhät saavat tulla ilmaiseksi.

— Mutta sinun laulunopintosi jäävät keskeneräisiksi.

— Minä opiskelen tämän ajan Helsingissä. Tietysti olisi ihanaa olla vaikka vain vuodenkin ulkomailla, mutta sitä ei voi nyt ajatellakaan. Ehkä minä sitten ansaitsen niin paljon, että voin ottaa virkaloman ja lähteä maailmaan.

— Sinä puhut aivan kuin satavuotias.

— Usein minä haaveilen niinkuin muut nuoret. Mutta luultavasti tekisi vuosi ulkomailla minut kelpaamattomaksi Peräseinäjoelle.

— Minusta sinun sieluntilasi on ylevä.

— Älä turhia, Meri. Minä olen usein niin väsynyt kaikkeen, että tekisi mieli jättää koulu kesken.

— Etkö sinä käy koskaan huveissa?

— Käyn minä toverikutsuissa ja välistä elävissäkuvissa, kun Lyyli täti lähettää minut tyttöjen kanssa.

— Eikö sinulla ole kuivaa täällä, kun alhaalla on suuret juhlat?

— Ei yhtään. Mitä minä tekisin siellä huonosti puettuna ja vieraana kaikille? Pikkutyttöjen kanssa meillä on hauskaa täällä.

— Kutsutaan Aissikin tänne, niin me voimme puhella vaikka koko illan.
Minä olen väsynyt koko komentoon siellä alhaalla.

— Älä taivaan tähden tee sellaista. Aissi on nähnyt minut ennenkin täällä. Hän tervehtii ja sanoo muutaman sanan, mutta hän ei tunnusta, että me olemme luokkatovereita.

— Etkö sinä paljasta häntä?

— Mitä se toimittaisi? Olkoon hän aikaihminen ja maailmannainen.
Luokalla hän ei ole yhtä suuri tähti.

Ovelle koputettiin.

— Saanko tulla sisään? kuului maisteri Osmon ääni oven takaa.

— Tule vain Harri, kunhan et vie Meriä täältä, sanoi Armi.

Maisteri tuli isään.

— Sitäpä minä juuri tulinkin tekemään. Nuoriso alkaa tanssia, tulkaa molemmat alas.

— Kiitos, mutta minulla ei ole sopivaa pukua enkä voi jättää lapsia, sanoi Tuovi.

— Meillä on täällä tärkeitä asioita puhuttavana, eikä sellaista turhaa salonkilorua, sanoi Armi.

— No, mistä te olette sitten puhuneet?

— Taiteesta ja urasta ja ulkomaista ja Peräseinäjoesta ja viuluista ja perinnöistä, lateli Armi.

— Ja mitenkä Tuovi syö rikkaitten sukulaisten leipää hikipäässä — — —

— Raili, sanoi Tuovi ankarasti. Samassa tuli pankinjohtajan rouva sisään.

— Antakaa nyt minulle neuvo. Ajattele, Harri, kuinka harmillista. Neiti Uimo soittaa aivan kyynillisesti, selittäen, että hän on kylmettynyt. Minä olen luvannut vierailleni, että he saavat kuulla oikean taiteilijan esiintyvän tänä iltana. Minä sain niin ensiluokkaisen säestäjän kuin neiti Karlsenin, ja nyt minä saan hävetä.

— Voithan sanoa, että neiti Uimo on kylmettynyt, ehdotti maisteri.

— Se on ihan luonnoton selitys. Laulajattaret sanovat aina olevansa kylmettyneitä tai käheitä.

— Siellä on sali täynnä naisia, jotka laulavat, pyydä heitä.

— Minä tahdon, että täällä esitetään oikeaa taidetta, ja siihen ei yksikään heistä kykene.

— Yksi kykenee, sanoi Meri.

— Kuka se olisi? kysyi rouva epäluuloisesti.

— Tuovilla on ihana, koulutettu ääni.

— Ei, Meri. Minulta puuttuu vielä paljon, sanoi Tuovi.

— Tuovi ei ole laulanut minun kuulteni säveltäkään. Sitäpaitsi hän on vielä koulutyttö, sanoi rouva Kuusi juuri.

— Aino Achté oli nuorempi silloin, kun hän hurmasi Helsingin, sanoi
Meri.

— Minä takaan, että Tuovi laulaa yhtä hyvin kuin kymmenen Uimoa.

— Ei haittaa koettaa, sanoi maisteri ja soitti seinänappulaa.

— Niina on hyvä ja pyytää neiti Karlsenia vaivautumaan tänne, sanoi hän sisään tulevalle tytölle.

— Pelkäätkö sinä esiintymistä, Tuovi? kysyi Meri.

— En minä pelkää, jos minä kerran päätän esiintyä. Isä totutti minua laulamaan isoissakin seuroissa, sanoi Tuovi.

— Tästä tulee ihanaa. Sinä hurmaat koko yleisön, ja vanhapoikamiljonääri päättää kustantaa sinut laulajattareksi, intoili Meri.

Armi ja Raili taputtivat käsiään.

— Tuhkimosta tulee prinsessa, kaikki halkeavat kateudesta, huusivat he.

— Mitä tyhmyyksiä lapset puhuvat? — Mennään nyt viereiseen huoneeseen, siellä on tyttöjen piano. Tässähän neiti Karlsen onkin, sanoi rouva Kuusijuuri.

Kaikki siirtyivät pianon luo. Neiti Karlsenille selitettiin asia ja
Tuovi esitettiin.

— Minä en laula, sanoi Tuovi itsepäisesti.

— Laula nyt ainakin meille, niin saavat nähdä, että sinulla on ääntä, pyysi Meri.

— Köyhillä sukulaisilla on aina enkelimäinen lauluääni, sanoi Armi.

— Onko neiti laulanut näitä lauluja? sanoi neiti Karlsen ja ojensi
Tuoville nuottivihon.

— Olen, mutta — — —

— Rakas, Tuovi, pyysi Meri.

— No, otetaan tämä Melartinin laulu, sanoi Tuovi.

Ja hän lauloi ihanalla nuorella äänellään yhden säkeistön.

— Minua on narrattu. Neiti Havas ei voi olla koulutyttö. Te olette taiteilija. Koulutus ei tietysti ole päättynyt, mutta ääni on suurenmoinen, ja koulu hyvä, sanoi neiti Karlsen ihastuneena.

— Tämä on tosiaankin yllätys, sanoi rouva Kuusijuuri.

— Minä onnittelen sinua, äiti. Hänessä ei ollut pienintäkään epävarmuutta ja säveleet ovat täyteläisiä ja puhtaita, sanoi maisteri Osmo.

— Enkö minä sanonut, riemuitsi Meri.

— Nyt se alkaa! huusi Armi.

— Mikä? kysyi Meri.

Raili Tuovin muuttuminen prinsessaksi tietysti, selitti Raili.

— Minä olen aivan ällistynyt. Tuovi saa minun uuden iltapukuni, se sopii varmaan hänelle. Menkää makuuhuoneeseeni, siellä on pukeutumistarpeita. Soita, Armi, Niinaa tänne, hän saa auttaa Tuovia, sanoi pankinjohtajan rouva.

— Minä en tahdo esiintyä lainapuvussa, enkä muutenkaan sanoi Tuovi.

— Saat puvun lahjaksi ja sitäpaitsi 500 markkaa, jota neiti Uimo vaati.

Tuovin aivojen läpi kulki luettelo kaikista niistä tärkeistä tavaroista, joita hän tarvitsi. Uudet kengät, sateenvarjo, nuotteja y.m. ja hän alkoi epäröidä.

— Tietysti sinä laulat, Tuovi. Me sanomme, että riikalainen nuori laulajatar on saapunut vartavasten tätä juhlaa varten. Sinä loistat ja katoat, järjesti Meri.

— Ja kultainen kenkä putoaa kynnykselle. Mutta kuka on prinssi? kysyi
Armi.

— Voimme tosiaankin esittää hänet toisella nimellä. Mikä sinun äitisi nimi oli? kysyi maisteri Osmo.

— Linda Päld.

— Ainoa, joka voi tuntea hänet, on isä, sanoi Armi.

— Setä ei katso minua koskaan, sanoi Tuovi.

— Sinä siis laulat, sanoi Meri ja veti Tuovin mukaansa.

Kaikki muut, paitsi maisteri Osmo ja rouva Kuusijuuri, menivät pukuhuoneeseen.

Niina toi esille kauniin oranssivärisen iltapuvun. Rouva Kuusijuuri oli hyvin laiha, niin että se kävi kuin tehty Tuoville. Niina harsi vain näppärästi hameen lyhemmäksi.

Neiti Karisen kampasi hiukset taiteellisen yksinkertaisiksi. Pikkutytöt häärivät avuliaina tuoden silkkisukkia ja kenkiä.

— Sinä saat minun kenkäni, nämä ovat liian suuret. Minä voin ottaa Lyyli tädin kengät ja hiihtää varovasti, niillä, sanoi Meri tukkien paperia kengänkärkiin.

— Mutta jos kenkä putookin Meriltä, ja prinssi löytää sen? huolehti
Raili.

— Niin hän ei yritäkään kosia näin isojalkaista tuhkimoa, nauroi Meri.

Vihdoin oli kaikki valmista ja laulut valittu, niiden joukossa yksi virolainen. Kaikki menivät alakertaan. Pikku tytöt saivat luvan kurkistaa ovesta, palvelijoiden selän takaa.

Merin sydän jyskytti, kun hän seisoi salissa ja odotti Tuovin esiintymistä. Aissi seisoi vieressä, ja Meri aikoi ensin varoittaa häntä, mutta jätti sen tekemättä. Olisi hauska nähdä hänen ilmettään Tuovin tullessa.

Maisteri Osmo tuli Tuovin ja neiti Karlsenin seurassa sisään ja sanoi:

— Saan esittää neiti Linda Päldin Itämeren maakunnista. Neiti Päld on luvannut laulaa meille.

Tuovi kumarsi sievästi ja seisoi totisena flyygelin ääressä, sillä aikaa kun neiti Karlsen järjesti nuotteja.

Toisen kerran tänä iltana Meri ajatteli, että:

— Näkisipä luokka!

Sitten hän katsoi Aissia. Tämä kumartui eteenpäin ja töllisteli silmät suurina. Tuovia ei ollutkaan helppo tuntea. Hiusten uusi muoto, avokaulainen loistava puku ja tavaton puna muuten kalpeilla kasvoilla, muuttivat aivan ulkomuodon.

— Kuka se on, Meri? kysyi Aissi.

— Linda Päld Riikasta, kuiskasi Meri. Silloin kaikuivat ensimmäiset sävelet.

— Se on sittenkin Tuovi, kuiskasi Aissi. Meri pani vain sormen suulleen.

Jokainen kuuli heti, että tässä oli ainutlaatuinen ääni. Se oli ihanasointuinen ja puhdas.

Laulun loputtua olivat kaikki haltioissaan. Huudettiin ja taputettiin käsiä. Pankinjohtajan rouva loisti tyytyväisyydestä.

Kun Tuovi lauloi toista laulua, katseli Meri yleisöä. Menestys oli totisesti suuri. Kaikki olivat hurmaantuneet.

Mutta yht'äkkiä Meri säpsähti. Hän huomasi salin toisella syrjällä tohtori Valon. Jos hän olisi tietänyt sen, ei hän olisi ollut niin innoissaan Tuovin esiintymisestä. Olihan tohtori kuullut hänen laulavan konventeissa, mutta tämä oli liian julkista. Ja vielä vieraalla nimellä.

Seuraavien laulujen aikana hän ei nauttinut paljonkaan. Mutta sitä tekivät muut sen sijaan.

Tuovi lauloi neljä laulua ja meni sitten suoraa päätä yläkertaan. Sinne asti kaikuivat suosionosoitukset.

Alhaalla ympäröivät vieraat rouva Kuusijuuren ja pyysivät häntä esittelemään nuoren laulajattaren. Jokainen ylisti sekä ihanaa laulua että esitystä.

— Mistä sinä löysit tällaisen aarteen? kysyi pankinjohtaja vaimoltaan.

— Meri Haavisto suositteli häntä. Neiti Karlsenkin näkyy olevan ihastunut hänen ääneensä.