WeRead Powered by ReaderPub
Kun nukkuja herää: Romaani cover

Kun nukkuja herää: Romaani

Chapter 11: X LUKU.
Open in WeRead

Explore more books like this:

About This Book

A man falls into an unexplained sleep and awakens many years later to a transformed metropolis where his amassed fortune and sudden celebrity make him a focal point in struggles among a governing council, commercial powers, and an agitated populace. The narrative follows his bewilderment as he moves through silent rooms, busy thoroughfares, rooftop scenes and aerial engagements, and becomes entangled in street battles and assaults on seats of power. Interwoven with action are reflections on industrial modernity, concentrated wealth, political manipulation, and the moral consequences of symbolic authority without personal agency.

Heikkenevän lumipyryn läpi näkyi suunnattomien tuulimoottorien uusi rivi. Äkkiä kuului kimakka ääni tuulimoottorien kohinan läpi. Ääni oli koneen voimakas, viheltävä ääni, joka näytti tulevan joka suunnalta.

"He ovat huomanneet pakomme!" huusi Grahamin opas kauhuissaan. Äkkiä loisti läpi yön häikäisevä valo. Lumipyryn yläpuolella, tuulimoottorien yläpuolella oli suunnattoman korkeita mastoja, joiden päästä loisti suuria valopalloja. Ne loivat valosäteitä joka suuntaan. Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli lumipyry valaistu.

"Nouskaa tuonne", huusi Grahamin opas lykäten häntä lumettomalle rautaristikkotielle, joka mustana juovana kulki molemmin puolin ulottuvan lumikentän halki. Heikko höyry nousi siitä ja Graham tunsi lämpimän ilmavirran kohmettuneiden jalkojensa alla.

"Eteenpäin!" huusi hänen oppaansa päästyään kymmenen metriä pitemmälle, ja viipymättä riensi hän kirkkaasti valaistun paikan yli uuden tuulimoottoririvin kannatustelineitä kohden. Graham toinnuttuaan hämmästyksestään seurasi häntä, varmasti vakuutettuna siitä että kohta joutuisi kiinni…

Muutaman sekunnin päästä olivat he valoisalla paikalla, jossa oli tummia varjoja ja vielä tummempia paksuja liikkuvia rautaparruja, suunnattoman suurien pyörien alla. Opas juoksi jonkun aikaa eteenpäin, kääntyi äkkiä sivullepäin ja katosi pimeään paikkaan korkean kannatustelineen alle. Hetkisen kuluttua seisoi Graham hänen rinnallaan. Hän piiloutui läähättäen sinne tuijottaen eteensä.

Se näky, joka kohtasi Grahamia oli omituinen ja vieras. Lumipyry oli vähitellen tauonnut; muutamia lumihiuteita lensi vielä siellä täällä. Mutta edessään näkivät he valkoisen alueen, jolla näkyi suunnattoman suuria koneistoja, liikkuvia muotoja ja pitkiä, tumman tummia juovia. Kaikkialla näkyi korkeita metallirakenteita, Grahamin mielestä ylenluonnollisen suuria ristikkoja, ja tuulimoottorien siivet liikkuivat hitaasti myrskyä seuranneessa tyvenessä, kulkivat loistavassa kaaressa ohitse yhä ylemmäksi ja ylemmäksi kohti valaistua usvaa. Kaikkialla, missä lumesta kimalteleva valo osui maahan, kannatustelineet, ristikkokäytävät ja loppumattomat johdot näkyivät selvästi jatkuen ja kadoten pimeään. Ja vaikka kaikkialla ilmeni suunnatonta toimintaa, vaikka kaikki todisti ihmistahdon ja tarkoituksen vallitsevan tätä kaikkea, niin koko tämä suunnattomaan lumivaippaansa puetun koneiston keskellä ei näkynyt ainoatakaan ihmisolentoa, kaikki näytti yhtä autiolta ja asumattomalta kuin Alppien suunnaton jäätikkö.

"Meitä on lähdetty takaa-ajamaan", huusi opas. "Me emme ole kulkeneet vielä puoltakaan matkasta. Vaikka onkin niin kylmä, täytyy meidän piiloutua tänne hetkiseksi — ainakin siksi, kunnes lumipyry alkaa uudestaan".

Hampaansa kalisivat.

"Missä kauppahallit ovat?" kysyi Graham katsellen ympärilleen.

Toinen ei vastannut.

"Katsokaa!" kuiskasi Graham, kyyristyi eikä enää liikahtanut paikaltaan.

Oli alkanut jälleen äkkiä pyryttää, tummalta taivaalta laskeutui nopeasti siipipyörien avulla liikkuva suuri epämääräinen esine. Se laskeutui alas jyrkässä kaaressa, lensi suuressa kehässä ympäri suurten siipien halkaistessa ilmaa. Sen takaosasta hulmusi höyry, joka haihtui ilmaan. Sitten kohosi se tavattoman helposti ylöspäin, nousi hitaasti ilmaan, leijaili vaakasuorassa asennossa suuressa kehässä ja katosi jälleen lumipyryyn. Tämän suuren ilmalaivan sivujen lomitse näki Graham kaksi pientä, hentoa, toimeliasta miestä, jotka tutkistelivat alapuolellaan olevaa lumikenttää kuten näytti kiikarien avulla. Lyhyen ajan näki hän heidät selvästi, sitten epäselvästi lumituiskun läpi, sitten pieninä etäisyydessä, kadoten lopulta näkyvistä.

"Nyt!" huusi hänen oppaansa. "Tulkaa!"

Hän tarttui Grahamin ranteesen ja heti paikalla juoksivat molemmat miehet tuulimoottorien alla olevan rautapylväistön läpi. Graham juoksi sokeana eteenpäin ja töytäsi opastaan vastaan, kun tämä äkkiä pysähtyi ja kääntyi häneen päin. Noin kymmenen metrin päässä heistä oli musta aukko. Se ulottui niin kauvaksi kuin hän voi nähdä sekä oikealle että vasemmalle. Se näytti täydellisesti estävän heidän pakoaan.

"Tehkää niinkuin minäkin", kuiskasi hänen oppaansa. Hän ryömi kuilun reunalle asti, kääntyi ja kömpi taaksepäin siksi kunnes jalkansa olivat kuilun reunan sisäpuolella. Hän näytti tunnustelevan jotain jalallaan, löysi sen, ja liukui reunan yli syvyyteen. Päänsä pujahti jälleen näkyviin. "Tämä on uoma", kuiskasi hän. "Se on pitkin pituuttaan varjossa. Tehkää niinkuin minäkin".

Graham epäröi, ryömi eteenpäin, tuli uoman reunalle ja tuijotti pimeään syvyyteen. Hänellä ei ollut rohkeutta edetä eikä kääntyä takaisin, sitten istahti hän reunalle ja antoi jalkojensa riippua alas, tunsi oppaansa vetävän häntä jaloista, tunsi kauhuksensa liukuvansa reunan yli tuntemattomaan syvyyteen, putosi alas ja tunsi seisovansa pilkkopimeässä sulavassa lumiuomassa.

"Tätä tietä", kuiskasi ääni ja hän alkoi rämpiä ryhmäisessä uomassa eteenpäin painautuen seinää vastaan. He kulkivat jonkun aikaa eteenpäin. Hän tunsi miten hän kulkiessaan minuutti minuutilta kylmässä ja kosteudessa sai kokea sadat vaivat kunnes hän aivan uupui. Lopulta katosi kaikki tunto hänen käsistään ja jaloistaan.

Uoma painui alaspäin. Hän huomasi nyt olevansa monta jalkaa alempana rakennuksen kattoa. Alhaalla näkyi valkoisia haamumaisia aukkoja aivan kuin säleverkon rakoja. He saapuivat erään kaapelin luo, joka oli kiinnitetty yhden tällaisen suuren ikkunan yläpuolelle. Sitä tuskin saattoi erottaa ja se katosi synkeään pimeyteen. Äkkiä tunsi hän oppaan tarttuvan käteensä. "Seis!" kuiskasi tämä hyvin hiljaa.

Hän katsoi ylöspäin ja vavahti, ja näki päänsä päällä suunnattoman suuren lentolaivan, joka hitaasti lensi harmaalla taivaalla keskellä lumipyryä. Pian oli se jälleen kadonnut näkyvistä.

"Pysykää alallanne; se palaa takaisin".

Molemmat pysyivät hetken liikahtamatta paikaltaan, sitten Grahamin opas nousi ja ojentaen kätensä kaapelin kiinnikekohtaa kohden alkoi hän selvitellä jotain epäselvästi näkyvää nuoraryhmää.

"Mitä tuo on?" kysyi Graham.

Ainoa vastaus, minkä hän sai, oli heikko kirahdus. Mies seisoi kyyryllään. Graham kumartui katsomaan häntä kasvoihin. Mies tuijotti taivasta kohden ja Graham näki seuratessaan hänen katsettaan lentokoneen etäällä pienenä pilkkuna. Sitten näki hän, miten se levitti molemmin puolin siipensä, lensi heitä kohden, tullen hetki hetkeltä suuremmaksi. Se kulki uoman suuntaan heitä kohden.

Miehen liikkeet kävivät tempoileviksi. Hän heitti kaksi ristiin liitettyä rautaa Grahamin käteen. Graham ei voinut nähdä niitä, hän huomasi niiden muodon tunnustelemalla käsillään. Ne olivat ohuilla nuorilla yhdistetyt kaapeliin. Nuoriin oli liitetty jostain joustavasta aineesta tehdyt kädensijat. "Istukaa hajareisin ristin päälle", kuiskasi opas hermostuneesti, "ja tarttukaa kädensijoihin. Pitäkää lujasti kiinni!"

Graham noudatti käskyä.

"Hypätkää", sanoi ääni. "Jumalan nimessä, hypätkää!"

Kauhu valtasi Grahamin, hän ei voinut hiiskua sanaakaan. Jälestäpäin iloitsi hän siitä, että pimeys peitti hänen kasvonsa. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan alkoi kovasti vavista. Hän vilkaisi ilmalaivaan, joka näkyi taivaalla ja kiisi heitä kohden.

"Hypätkää! Hypätkää — Jumalan nimessä! Tai he saavat meidät kiinni", huusi Grahamin opas ja voimatta hillitä kiihkoaan lykkäsi häntä eteenpäin.

Graham horjahti suonenvedontapaisesti, hän ei voinut hillitä itseään, vaan kiljaisi hurjasti ja samassa hetkessä kun lentokone laskeutui alas tavottaakseen heidät, kiisi hän eteenpäin pimeään onkaloon istuen rautaristin päällä ja pidellen nuorista epätoivon tuskalla. Jotain meni poikki ja löi paukahtaen seinää vasten. Hän kuuli miten liikkuvan istuimensa kannatepyörä ponnahti. Hän kuuli lentokoneen miesten nauravan. Hän tunsi miten oppaansa polvet painuivat hänen selkäänsä. Hän kiisi suinpäin eteenpäin vaipuen hurjaa vauhtia alas läpi ilman. Koko hänen voimansa oli nyt hänen käsissään. Hän olisi tahtonut kiljaista, mutta ei saanut ääntä suustaan.

Hän kiisi niin huikaisevan valon läpi, että se sai hänet yhä lujemmin tarttumaan kiinni. Hän tunsi torin ja liikkuvat kadut, ilmasta riippuvat valopallot ja kadun yli johtavat sillat. Kaikki tämä tuntui kiitävän häntä kohden. Hän tunsi vaipuvansa kuiluun, joka oli valmis hänet nielemään.

Taas oli hän pimeässä, laskeutuen, laskeutuen yhä alemmaksi, verisin käsin pidellen kiinni. Äkkiä kuului huutoja, välähti valo, hän on loistavasti valaistussa salissa ja alapuolellaan oli suunnaton kansanpaljous. Kansa! Hänen kansansa! Lava, näyttämö kiisi häntä kohden ja kaapelinsa laskeutui pyöreään aukkoon näyttämön oikealle puolelle. Hän tunsi putoavansa hitaammin, yhä hitaammin. Hän erotti ääniä: "Pelastettu! Mestari! Hän on pelastettu!" Lava tuli häntä kohden yhä hitaammin ja hitaammin. Sitten —

Hän kuuli takanaan olevan miehen kauhistuneena kiljaisevan ja alhaalta vastasi kaiku tähän huudahdukseen.

Hän tunsi, ettei hän enää kiitänyt kaapelia pitkin vaan putosi sen mukana. Kuului kiljaisuja, huutoja ja hälinää. Hän tapasi jotain pehmeätä ojennetun kätensä alla ja tunsi putoavansa jollekin pehmeälle…

Hän ei jaksanut liikkua ja ihmiset nostivat hänet ylös. Hänestä tuntui, että hänet nostettiin lavalle ja hänelle juotettiin jotain, mutta hän ei ollut siitä aivan varma. Hän ei saanut tietää, miten oppaansa oli käynyt. Selviytyessään seisoi hän jälleen jaloillaan; monta kättä oli tukemassa häntä. Hän oli suuressa alkovissa, joka hänen entisten kokemustensa mukaan muistutti teatterin aitiota. Ehkä tämä olikin teatteri.

Huumaava melu kuului hänen korviinsa, jyriseviä huutoja, lukematon kansanjoukko huusi: "Hän on Nukkuja! Nukkuja on meidän kanssamme!"

"Nukkuja on meidän kanssamme! Mestari — kaiken omistaja! Mestari on meidän kanssamme! Hän on pelastettu".

Graham näki edessään suunnattoman suuren salin täynnä huutavaa kansaa. Hän ei nähnyt mitään yksityistä, hän näki vaan lainehtivan ihmisjoukon, käsiä ja päähineitä heiluttavan, hän tunsi salaperäisen vaikutuksen siitä, miten kansanjoukko riensi häntä kohden nostaen hänet ylös. Hän näki parvekkeita ja riviä, suuria holvikäytäviä, joista aukeni laaja perspektiivi, ja kaikkialla oli kansaa, areena tungokseen asti täynnä ja kaikki ne huusivat. Lähellä häntä oli katkaistu kaapeli maassa aivan kuin käärme. Lentokoneen miehet olivat katkaisseet sen yläpäästä ja se oli valunut alas saliin. Miehet näkyivät kuljettavan sitä syrjään. Mutta kokonaisvaikutus oli hänelle hämärä, koko rakennus vapisi ja tärisi huudoista.

Hän seisoi horjahdellen ja katseli edessään olevaan joukkoon. Joku kannatti häntä toisesta käsivarresta. "Viekää minut johonkin syrjähuoneeseen", sanoi hän itkien, "syrjähuoneeseen", eikä jaksanut sanoa sen enempää. Mustapukuinen mies lähestyi ja tarttui hänen toiseen käsivarteensa. Hän huomasi miten useat riensivät avaamaan hänelle ovea. Joku talutti hänet istumaan. Hän horjahti, istahti raskaasti tuoliin ja peitti käsillään kasvonsa; hän vapisi kovasti, hermojensa vastustusvoima oli loppunut. Häneltä riisuttiin viitta, mutta hän ei sitä huomannutkaan; hänen purppuraiset housunsa olivat mustat ja märät. Ihmisiä juoksi hänen ympärillään, tapahtui yhtä ja toista, mutta hänen huomionsa ei kiintynyt mihinkään.

Hän oli päässyt pakoon. Myriaadit äänet kertoivat sen hänelle. Hän oli pelastettu. Tämä kansa oli se, joka oli hänen puolellaan. Jonkun aikaa hän hengitti vaivalloisesti, sitten istui hän rauhallisena kädet kasvoillaan. Ilmassa kaikui lukemattomien miesten huudot.

IX LUKU.

Kansa marssii.

Hän huomasi jonkun kiihkeästi tarjoovan hänelle lasissa kirkasta juomaa, hän katsahti ylös ja huomasi, että tarjooja oli keltapukuinen, tummaverinen mies. Hän joi juoman ja tunsi heti suloista lämpöä ruumiissaan. Kookas mustapukuinen mies seisoi hänen vieressään viitaten saliin johtavaan, puoliksi avonaiseen oveen. Tämä mies huusi aivan hänen korvaansa, mutta hän ei kuullut sanoja suuresta teatterista kaikuvan melun tähden. Tämän miehen takana oli hopeanharmaapukuinen tyttö, jonka Graham, vaikka olikin aivan huumaannuksissa, huomasi olevan hyvin kauniin. Hänen tummat, salaperäiset, uteliaisuutta ilmaisevat silmänsä olivat suunnattuina häneen ja hänen huulensa vavahtelivat. Puoliksi avoinna olevasta ovesta näkyi väkeä tulvillaan oleva sali, ja kuului epätasaista kovaa melua, jalkojen töminää, kätten taputusta ja huutoja, jotka heikkenivät, kasvoivat jälleen uudelleen jyriseväksi myrskyksi jatkuen siten koko sen ajan kun Graham oli sivuhuoneessa. Graham, seuratessaan mustapukuisen miehen suun liikkeitä, huomasi tämän antavan hänelle ylimalkaisen selityksen kaikesta.

Hän katseli hölmistyneenä jonkun aikaa kaikkea tätä, nousi sitten äkkiä, tarttuen tuon huutavan miehen käsivarteen.

"Sanokaa minulle!" huusi hän. "Missä minä olen? Missä minä olen?"

Toiset lähestyivät kuullakseen hänen sanojaan. "Missä minä olen?"
Silmänsä tutkistelivat toisten kasvoja.

"He eivät ole kertoneet hänelle mitään", huudahti nuori tyttö.

"Sanokaa minulle, sanokaa minulle!" huusi Graham.

"Te olette maailman valtias. Te omistatte puolet maailmasta".

Hän luuli kuulonsa pettävän. Hän ei tahtonutkaan tulla vakuutetuksi siitä, hän ei ollut kuulevinaan eikä ymmärtävinään mitään. Hän korotti jälleen ääntään. "Minä olen ollut kolme päivää hereillä — kolme päivää vankina. Minä luulen, että kaupungin asukkaiden välillä on rauhattomuuksia — onko tämä Lontoo?"

"On", vastasi nuori mies.

"Ja nuo, jotka näin tuossa suuressa Atlaan kuvapatsaalla koristetussa salissa? Mitä tekemistä minulla on heidän kanssaan? Se kai kohdistuu jollain tavalla minuun. Miten, sitä en tiedä. Minun mielestäni on maailma nukkumiseni aikana tullut hulluksi, tai minä olen sitä. Mitä nuo neuvosherrat Atlaan patsaan juurella ovat? Miksi koettivat he myrkyttää minua?"

"Saadakseen teidät vaipumaan tainnuksiin", vastasi keltapukuinen mies. "Estääkseen teitä sekaantumasta asioihin".

"Mutta miksi?"

"Siksi että te olette Atlas, sire", sanoi keltapukuinen mies. "Maailma lepää teidän harteillanne. He hallitsevat sitä teidän nimessänne".

Salissa oli melu vaiennut ja kuului vaan yksi ainoa yksitoikkoinen ääni. Äkkiä syntyi siellä pauhaava melu; kuului jyriseviä huutoja ja eläköönhuutoja ja töminää, tuhannet riemunhuudot kuuluivat, korkeat ja kimeät äänet yhtyivät yhdeksi ainoaksi meluksi, niin että syrjähuoneessa olevat eivät kuulleet toistensa huutojakaan.

Graham seisoi ja koetti epätoivon kiihkolla päästä selvyyteen kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut. "Neuvosto", mutisi hän, sitten johtui hänen mieleensä nimi, joka oli herättänyt hänen huomiotaan. "Mutta kuka on Ostrog?" kysyi hän.

"Hän on järjestäjä — kapinan järjestäjä. Meidän johtajamme — teidän nimessänne".

"Minunko nimessäni? — Ja te? Miksei hän ole täällä?"

"Hän — on valinnut meidät. Minä olen hänen veljensä — hänen velipuolensa, Lincoln. Hän tahtoo että te ensin näyttäytyisitte täällä kansalle ja sitten tulisitte hänen luokseen. Sen vuoksi lähetti hän meidät. Hän on tuulimoottorien päävirastossa, hän on sen johtaja. Kansa on liikkeellä".

"Teidän nimessänne", huusi nuorempi mies. "Kansaa on hallittu, sorrettu, poljettu. Mutta vihdoinkin —"

"Minunko nimessäni! Minun nimessäni! Valtias?"

Samalla hiljeni hälinä salissa ja nuori mies voi saada äänensä kuuluviin; hän oli kiihoittunut, suuttunut ja punaisen kotkannokan ja pienten viiksiensä alta kuului kova, terävä ääni. "Ei kukaan odottanutkaan teidän heräävän. Nuo tyrannit olivat ovelia. Mutta te yllätitte heidät. He eivät tietäneet, pitikö heidän myrkyttää, hypnotiseerata vai surmata teidät".

Salista kuuluva huuto keskeytti taas kaiken.

"Ostrog on tuulimoottorien toimistossa valmiina. — Taistelu on jo alkanut".

Mies, joka oli kutsunut itseään Lincolniksi lähestyi nyt häntä. "Ostrogilla on omat aikeensa. Luottakaa häneen. Me olemme järjestyneet, kaikki on valmiina. Me otamme lentokoneiden lähtöasemat haltuumme —. Ehkä se jo on tehtykin. Sitten —"

"Tässä yleisessä amfiteaatterissa", sanoi keltapukuinen mies kerskaillen, "ei ole kuin pieni osa meitä. Meillä on viisi myriaadia harjoitettua väkeä —"

"Meillä on aseita", huusi Lincoln. "Meillä on suunnitelmat valmiina, meillä on johtomies. Heidän poliisinsa ovat jo peräytyneet kaduilta ja sulkeutuneet —" Lauseen loppu hukkui hälinään. "Nyt tai ei koskaan. Neuvosto vapisee — se ei voi luottaa edes harjoitettuun väkeensä —"

"Kuulkaa, miten kansa kutsuu teitä!"

Grahamin sielu oli kuin kuutamoyö, vuoroin liikkui siellä synkkiä ja toivottomia pilviä, vuoroin valaisi sen kirkas ja loistava valo. Hän oli maailman herra, mutta sulava lumi oli myöskin kastellut hänet likomäräksi. Saamiensa vaikutelmien joukossa oli kaksi, jotka olivat hänen mielestään aivan toistensa vastakohtia; toiselta puolelta oli olemassa Valkoinen Neuvosto, voimakas, järjestynyt, harvalukuinen, tuo sama Valkoinen Neuvosto, jonka käsistä hän juuri äsken oli päässyt pakenemaan, toiselta puolelta taas rajaton kansajoukko, ihmispaljous, jonka kasvoja ei hän edes voinut erottaa ja joka huusi hänen nimeään ja kutsui häntä valtijaaksi. Edellinen oli ottanut hänet vangiksi ja tuominnut hänet kuolemaan, jälkimmäinen, joka pienen oven toisella puolella riemuitsi, oli hänet vapauttanut. Mutta miksi kaikki oli juuri näin, sitä hän ei voinut käsittää.

Ovi aukeni. Lincolnin ääni hukkui huutoihin ja niiden ohella ryntäsi huoneesen joukko ihmisiä, jotka kiihkein liikkein tulivat häntä ja Lincolnia kohden. Ulkoa kuuluvat huudot selittivät, mitä he tahtoivat. "Näyttäkää meille Nukkuja! Näyttäkää meille Nukkuja!" kuului tavan takaa keskeltä melun. Toiset äänet huusivat: "Hiljaa! Alallanne!"

Graham katsoi avoimesta ovesta ja hän näki pitkän, kaidan osan salista, jossa lainehti loputon määrä huutavia olentoja, miehiä ja naisia, heiluttaen käsissään sinisiä vaatteita. Useat seisoivat, eräs ruskeihin ryysyihin verhottu laiha mies seisoi penkillä heiluttaen mustaa vaatetta. Graham näki innostuksen ja odotuksen kuvastuvan nuoren tytön silmiin. Mitähän tuo kansa odotti häneltä. Hän oli huomaavinaan, että hälinän luonne oli muuttunut, että sen keskeltä kuului rytmikästä kohinaa. Grahamin oma mielialakin muuttui. Ensi hetkessä ei hän voinut selvitellä itselleen, minkä vaikutuksen hän tunsi. Se oli ensiksi kyllä pakokauhua, mutta se haihtui. Hän koetti saada puhettaan kuuluviin, tietääkseen, mitä häneltä vaadittiin.

Lincoln huusi hänen korvaansa, mutta hän ei saanut sanoista selvää. Kaikki, paitsi tuo tyttö, viittoivat saliin päin. Nyt hänelle selvisi, mikä muutos oli hälinässä tapahtunut. Tuo suuri kansanjoukko lauloi. Se ei ollut yksinomaan laulua, ääniä yhdisti ja kannatti voimakas soitto, joka muistutti urkujen ääntä, ja siihen yhdistyi torvien räikeä ääni, lippujen liehunta ja mahtavan sotamarssin vauhti ja lento. Ja kansa polki jalallaan tahtia — tram, tram.

Toiset lykkäsivät häntä ovea kohden ja hän totteli koneellisesti. Tuon laulun voima tuki, rohkaisi ja innostutti häntä. Sali avautui hänen eteensä ja kaikkialla liehui kankaita laulun rytmin mukaan.

"Viittokaa heille", sanoi Lincoln. "Viittokaa heille".

"Hänen täytyy", sanoi ääni hänen toisella puolellaan, "saada tämä". Ja kynnyksellä heitettiin hänen harteilleen ja kiinnitettiin hänen kaulaansa pehmeille laskoksille laskeutuva musta viitta. Hän vapautui heistä ja seurasi Lincolnia. Aivan vieressään näki hän tuon harmaapukuisen tytön, joka innostuneen näköisenä oli valmis häntä seuraamaan. Sillä hetkellä oli tuo punastuva, innostuva tyttö Grahamille koko kansan laulusydän. Hän astui alkovista esiin. Heti hänen ilmestyttyään vaikeni laulu ja puhkesi suunnattomaan huutoon. Lincolnin taluttamana kulki hän viistoon näyttämön poikitse yleisöön päin.

Sali oli avara ja monipuolinen — parvekkeita, riviä, kohoavia amfiteaatteri-istuimia ja suuria holvikaarroksia. Etäällä, ylhäällä oli suunnattoman suuren valtauoman aukko täynnä huutavaa kansaa. Koko tuo kansanpaljous muodosti yhden kokonaisuuden. Muutamat olennot erottautuivat joukosta, vetivät Grahamin huomion hetkiseksi puoleensa ja katosivat jälleen joukkoon. Lavan edessä, kolmen miehen olkapäillä, istui komea hajahapsinen nainen heiluttaen viheriäistä sauvaa. Tämän ryhmän vieressä eräs ryppyinen sinipukuinen vanhus pysyttelihe vaivoin paikallaan ja taaempana huusi eräs aivan kalju mies hampaaton suunsa ammollaan. Eräs ääni lausui tuon loihtusanan: "Ostrog". Kaikki muu vaikutti himmeästi Grahamin mieleen paitsi tuo rytmikäs laulu. Kansa säesti sitä poljennollaan — astuen tahdissa tram, tram, tram, tram, tram. Viheriäiset aseet heiluivat, välkkyivät ja painuivat alas. Sitten hän näki, että lähinnä lavaa olevat alkoivat liikkua suurta holviaukkoa kohden huutaen: "Neuvostoon!" Tram, tram, tram, tram. Hän viittoi kädellään ja huuto tuli kahta kertaa voimakkaammaksi. Hän muisti huutaneensa: "eteenpäin!" Suunsa lausui sankarillisia sanoja, joita ei kukaan kuullut. Hän viittoi vielä kerran holvia kohden huutaen: "eteenpäin!" Nyt ei enää poljettu laulun tahtia, vaan astuttiin eteenpäin; tram, tram, tram, tram. Joukossa oli täysi-ikäisiä miehiä, vanhuksia, nuoria, liehuvapukuisia naisia käsivarret paljaina. Uuden ajan miehiä ja naisia! Ylelliset puvut, risaiset ryysyt liehuivat yhdessä vallitsevan sinisen värin keskellä. Suuri musta lippu vietiin oikealle. Hän näki sinipukuisen neekerin, ryppyisen keltapukuisen vaimon; sitten ryhmä kookkaita vaaleatukkaisia, valkoihoisia sinipukuisia miehiä kulki teatraalisesti hänen ohitseen. Hän huomasi myöskin kaksi kiinalaista. Kookas, kellertävä ihoinen, tummatukkainen, kirkassilmäinen, kiireestä kantapäähän valkoiseen puettu nuori mies hyppäsi lavalle innostuneena huutaen, ja hyppäsi jälleen alas, liittyi joukkoon katsahtaen taakseen. Päät, hartiat, käsissä olevat aseet aaltoilivat eteenpäin marssin tahdissa.

Useat kasvot erottautuivat joukosta, katseet yhtyivät ja he katosivat jälleen. Miehet viittoivat hänelle huutaen yksityisiä lauseita, joita hän ei kuullut. Useimpien kasvot olivat punaisia, mutta kalpeitakin näkyi joukossa. Tauditkin ilmenivät heidän joukossaan, ja moni häntä kohden ojennettu käsi oli laiha ja voimaton. Uuden ajan miehiä ja naisia! Omituinen ja outo kansanjoukko! Kun kansan virta kulki hänen ohitseen oikealle päin, saapui ylempää salista uusia, jotka täyttivät edellisten paikat; tram, tram, tram, tram. Holvien ja käytävien kaiku vahvisti ja monisti yksiäänistä laulua. Sekaisin miehet ja naiset kulkivat rivissä; tram, tram, tram, tram. Koko avara maailma tuntui marssivan. Tram, tram, tram, tram; Graham tunsi suonien ohimoillaan takovan tahdissa. Joukko lainehti eteenpäin, uusia kasvoja esiintyi yhä runsaammin.

Tram, tram, tram, tram; Lincoln viittasi hänelle ja hän kääntyi holvia kohden astuen vaistomaisesti laulun tahdissa. Hän tuskin tiesi mitä liikkeitä hän teki, hän oli kokonaan laulun lumoissa. Joukko, liikkeet ja laulu, kaikki kulki samaan suuntaan, kansanvirta kulki alaspäin, kunnes taakseen katsovien kasvot olivat hänen jalkojensa tasalla. Hän huomasi, että hänelle tehtiin tilaa, että hänen ympärilleen muodostui kunniavartiosto ja että Lincoln kulki hänen oikealla puolellaan. Uudet tulokkaat liittyivät vartiostoon ja yhä enemmän estivät häntä näkemästä kansaa. Hänen edellään kulki mustapukuinen vartiosto, kolme miestä rivissä. Kulkue kulki avonaista tietä myöten, pitkin pylväistöä, jonka alapuolella kansanjoukko riemuiten tervehti häntä. Hän ei tietänyt minne häntä vietiin, eikä hän sitä halunnutkaan tietää. Hän katsahti taakseen suureen valoloistavaan saliin päin. Tram, tram, tram, tram.

X LUKU.

Taistelu pimeässä.

Hän ei enää ollut suuressa amfiteatterissa, vaan kulki pitkin pylväistöä, jonka alapuolella oli suuri tie liikkuvine katuineen, jotka ulottuivat kaupungin läpi. Vartiosto kulki hänen edellään ja hänen jälestään. Liikkuvien katujen kupera pinta oli täynnä marssivaa kansaa, se huusi, heilutti käsiään ja aseita, muodostaen yhden ainoan loputtoman ihmisvirran; se huusi tullessaan näkyviin, huusi kulkiessaan ohi, huusi poistuessaan näkyvistä, kunnes sähköpallojen pitkä rivi etäällä näytti painuvan alas ja sekaantuvan yhteen ihmispäiden kanssa. Tram, tram, tram, tram.

Laulu kohosi Grahamin luo korkeana ja meluisana, sillä soitto ei enää pitänyt sitä koossa, ja jalkojen rytmilliseen töminään tram, tram, tram, tram, yhtyi harjottamattomien joukkojen pauhaava askelten ääni niiden kulkiessa ylempiä katuja myöten.

Äkkiä huomasi hän jyrkän eroituksen kadun viereisissä rakennuksissa.
Vastaisella puolella olevat rakennukset näyttivät autioilta, kaapelit
ja sinne johtavat sillat olivat autioita ja peittyivät pimeään.
Grahamin mieleen juolahti, että näilläkin oli ollut tulvillaan kansaa.

Hän tunsi omituisen tunteen — se oli ohimenevä — mutta hyvin voimakas! Hän seisahtui taas. Edellään kulkevat vartijat jatkoivat matkaansa; hänen takanaan olevat pysähtyivät. He katsoivat kaikki yhtäänne päin. Kaikkien huomio oli kääntynyt valopalloihin. Hänkin katsahti sinne.

Ensi aluksi luuli hän jonkin häiriön tapahtuneen lampuille, yksityisen tapauksen, jolla ei ollut mitään yhteyttä muiden asioiden kanssa. Jokainen näistä häikäisevistä palloista sammui, leimahti jälleen, sammui taas, valo ja pimeys vaihtelivat nopeasti.

Graham huomasi, että tämä omituinen lamppujen välkähtely kiinnitti alhaalla olevien huomiota suuresti puoleensa. Talot ja kadut muuttivat muotoaan, taaja kansanjoukko muutti muotoaan valon ja varjojen vaihdellessa. Hän näki miten varjot alkoivat liikkua, miten ne hyökkäsivät eteenpäin, laajenivat, kasvoivat, nousivat nopeasti — peräytyen äkkiä ja hyökäten voimistuneina uudelleen. Laulu ja poljenta oli vaiennut. Innostunut marssi taukosi, ihmiset juoksivat ja peräytyivät joka suuntaan huutaen: "Valot!" Äänet yhtyivät yhdeksi ainoaksi huudoksi. "Valot!" huusivat kaikki. "Valot!" Hän katsoi alaspäin. Värähtelevässä valossa oli kadulle syntynyt täydellinen sekasorto. Suuret valopallot muuttuivat purppuraisiksi valon vaihtuessa punaiseen, värähtelivät yhä nopeammin, häilyivät valon ja sammumisen välillä, lakkasivat värähtelemästä ja muuttuivat heikoiksi, hehkuviksi pilkuiksi keskellä pimeyttä. Kymmenessä sekunnissa oli kaikki sammunut, eikä pimeydestä kuulunut muuta kuin kumeaa hälinää. Musta kuilu oli äkkiä niellyt nämät myriaadit intoilevat ihmiset.

Hän tunsi henkilöiden seisovan luonaan; joku tarttui hänen käsivarteensa. Hän tunsi iskun osuvan leukaansa jättäen jälkeensä pakoittavan tunteen. Äkkiä karjui joku hänen korvaansa: "Se on hyvä — se on hyvä".

Graham heräsi ensi hämmästyksen aiheuttamasta huumauksesta. Liikkuessaan löi hän otsansa Lincolnin otsaan ja huusi; "Mitä tämä pimeys tietää?"

"Neuvosto on katkaissut kaupungin valaistusjohdot. Meidän täytyy odottaa — seisahtua. Kansa saa rynnätä eteenpäin. Se saa —"

Lauseen loppua ei kuulunut. Huudettiin: "Pelastakaa Nukkuja. Suojelkaa Nukkujaa". Eräs vartijoista horjahti Grahamia vastaan ja varomattomuudessaan haavoitti häntä aseellaan käteen. Hurja melu puhkesi esiin, se kasvoi kovemmaksi, pauhaavammaksi, raivoisammaksi hetki hetkeltä. Kaikellaisia lauseita kuului hänen ympärillään, mutta ne hukkuivat meluun ennenkuin hän pääsi niistä selville. Annettiin mitä vastaisimpia määräyksiä, toiset äänet vastasivat niihin. Äkkiä kuului kimeitä huutoja aivan läheltä, heidän alapuoleltaan.

Joku huusi hänen korvaansa: "Punainen poliisi", poistuen selittämättä sen enempää.

Aivan kuin pyssyjen pauke läheni ja samalla näkyi ulommalta katukäytävältä lentelevän pieniä tulia. Niiden valossa näki Graham joukon miehiä, joilla oli samallaiset aseet kuin hänen vartioillaankin. Tuon tuostakin he välähtivät näkyviin. Koko laajalta alueelta alkoi kuulua pauketta, pienet lukuisat tulet välkähtelivät ja pimeys haihtui kuin syrjään vedetty verho.

Häikäisevä valo osui hänen silmiinsä. Hän oli aivan huumaantunut taistelusta. Kadulta kuului kirkunaa ja riemuhuutoja. Hän katsoi ylöspäin nähdäkseen, mistä tuo valo sai alkunsa. Eräs mies riippui aivan ylhäällä erään kaapelin päällä pidellen nuorista riippuvaa valotähteä, se oli haihduttanut pimeyden. Hän oli punaiseen univormuun puettu.

Graham katsoi taas alaspäin. Vähäisen matkan päässä oleva punapukuinen ryhmä herätti hänen huomiotaan. Tiheä joukkio punapukuisia miehiä oli kokoontunut kadun ylemmälle osalle selin rakennuksen seinään vastustajiensa ahdistaessa heitä. He taistelivat keskenään. Aseet välkkyivät, kohosivat ja laskeutuivat, päitä painui taistelurintamassa alas mutta uusia tuli sijaan, valon tauottua muuttuivat viheriäisistä aseista leimahtavat liekit harmaaksi höyrypilveksi.

Äkkiä sammui valo ja katu oli taas pilkkopimeä ja taistelu jatkui.

Hän tunsi jonkun lykkäävän häntä. Hän juoksi toisten tyrkkäämänä pitkin pylväistöä. Joku huusi jotain — ehkä hänelle. Hän oli niin huumaantunut, ettei kuullut mitä sanottiin. Häntä lykättiin seinää vasten ja suuri kansanjoukko kiisi hänen ohitseen. Hänen mielestään taisteli hänen vartiostonsa keskenään.

Äkkiä kaapelista riippuva valotähden pitäjä ilmestyi uudelleen ja koko seudun täytti häikäisevä valo. Punapukuisten pitkä rivi laajeni ja läheni; he muodostivat kolmion, jonka kärki ulottui ylimmältä tieltä kadun keskelle. Ja katsoessaan ylemmäksi näki Graham joukon näitä miehiä ilmestyvän vastaisen rakennuksen alemmille parvekkeille ja ampuvan toveriensa päiden yli alemmalla kadulla oleviin vastustajiin. Nyt alkoi hän käsittää kaiken. Marssiva kansa oli lähtiessään joutunut saarroksiin. Valon äkkinäinen sammuminen oli saanut kapinoitsijoissa hämmingin aikaan, ja punainen poliisi hyökkäsi nyt heihin. Sitten huomasi hän olevansa yksin ja että vartijansa ja Lincoln riensivät galleriaa pitkin siihen suuntaan kuin he olivat kulkeneet ennen valon sammumista. He huusivat hänelle hurjasti viittoen käsillään ja juoksivat häntä kohden. Suuri huuto kuului alhaalta. Vastaisella puolella olevan pimeän rakennuksen parvekkeet olivat täpö täynnä punapukuisia miehiä. He osoittivat häntä ja huusivat: "Nukkuja! Pelastakaa Nukkuja!" huusi alhaalla oleva kansa.

Jotain osui seinään hänen päänsä yläpuolelle. Hän katsahti ylös ja näki hopeanhohtavan metallitähden särkyvän seinään. Lincoln seisoi hänen vieressään, tarttui hänen käsivarteensa. Sitten paukahti kaksi kertaa, kuula oli taas mennyt ohitse.

Ensi hetkessä ei hän sitä ymmärtänyt. Katu oli pimeä, kaikki oli pimeätä katsoessaan ympärilleen. Toinen kerta oli valo sammunut.

Lincoln oli tarttunut Grahamin käsivarteen ja veti häntä mukanaan pylväistöä pitkin. "Ennenkuin valo taas syttyy!" huusi hän. Hänen kiihkonsa tarttui Grahamiin. Itsensä varjelemisen vaisto voitti kauhun aiheuttaman velttouden. Tällä hetkellä oli hän vaan sokean kuolemanpelon alainen olento. Hän juoksi, kompastui pimeässä, töytäsi vartijoihinsa, jotka pakenivat hänen edellään. Hänen ainoa ajatuksensa oli päästä niin pian kuin mahdollista vaarallisesta pylväistöstä pois. Kolmas valo syttyi melkein samassa. Samassa kuului riemuhuutoja ylemmiltä kaduilta, joihin vastasi melu alemmilta kaduilta. Punapukuiset olivat päässeet jo keskitielle asti. Heidän lukemattomat kasvonsa kääntyivät häneen päin, ja he huusivat. Vastapäisen valkoisen talon parvet olivat täynnä punapukuisia. Kaikki tämä kohdistui häneen, hän oli kaiken tämän keskustana. Nuo olivat Neuvoston vartijoita, jotka koettivat saada hänet vangikseen.

Kaikeksi onneksi hänelle olivat nämät laukaukset ensimmäisiä, mitä ammuttiin sitten sataan viiteenkymmeneen vuoteen. Hän kuuli kuulien vinkuvan päänsä yli, tunsi kuulan sirun osuvan korvaansa ja huomasi, että vastapäinen rakennus oli yhtenä ainoana piilopaikkana punapukuisille poliiseille, jotka sieltä ampuivat häntä kohden.

Yksi hänen vartijoistaan kaatui ja Graham, voimatta pysäyttää juoksuaan, hyppäsi kuolinkamppailussa vääntelehtivän ruumiin yli.

Vähän sen jälkeen pujahti hän vahingoittumattomana pimeään käytävään, ja joku, joka juoksi käytävän poikitse töytäsi pimeässä häntä vastaan. Hän riensi aivan mielettömänä pilkkopimeässä portaita alas. Joku töytäsi taas häneen, hän horjahti ja lensi käsiään vastaan seinään. Hän tunsi joutuneensa väenahdinkoon, kääntyi ympäri ja koetti raivata itselleen tietä oikealle päin. Mutta väentungos naulitsi hänet paikoilleen. Hän voi tuskin hengittää, rintaluunsa tuntuivat murskaantuvan. Hän pääsi hetkiseksi vapaammaksi ja koko väen paljous vei hänet mukanaan suurta amfiteaatteria kohden, josta hän juuri äsken oli lähtenyt. Toisinaan hänen jalkansa eivät edes ottaneet maahan. Hän hapuili ja kansa lykkäsi häntä eteenpäin. Hän kuuli huudettavan: "Tuolla he ovat!" Hän kuuli aivan vieressään huudahduksen. Hän töytäsi jotain pehmeätä vastaan ja kuuli jalkojensa juuresta kirouksen. Hän kuuli huudettavan: "Nukkuja!" mutta hän oli liian hätääntynyt voidakseen vastata. Hän kuuli viheriäisten aseiden paukkuvan. Silloin kadotti hän kokonaan oman tahtonsa ja muuttui atoomiksi keskellä pakokauhua, hän toimi sokeasti, mitään ajattelematta, koneellisesti. Hän tyrkki kyynärpäillään ja koetti saada ahdingossa tilaa itselleen, kompastui portaisiin ja tunsi nousevansa kaltevaa pintaa myöten. Äkkiä näkyivät kaikki kasvot, ne olivat kalpeita, kauhistuneita, hikisiä, häikäisevän valon valaistessa niitä. Erään nuoren miehen kasvot olivat aivan hänen lähellään, noin parin askeleen päässä. Tapaus itsessään ei merkinnyt sen enempää, mutta nuo kasvot johtuivat aina sittemmin hänen mieleensä. Sillä tämä nuori mies, joka tungoksessa pysyi pystyssä, oli saanut kuulan rintaansa ja oli jo kuollut.

Kaapelin päällä oleva mies oli varmaankin sytyttänyt neljännen tähden. Valo tunkeutui suurien ikkunoiden ja holvien kautta ja Graham näki nyt olevansa keskellä tiheää väentungosta, joka pyrki amfiteatterin alinta osaa kohden. Tällä kertaa näki hän kaiken harmaana, siellä täällä näkyi tummia varjoja. Hän näki, miten aivan hänen lähellään punapukuiset poliisit raivasivat itselleen tietä tungoksen läpi. Hän ei voinut sanoa, näkivätkö ne hänet. Hän etsi Lincolnia ja vartiostoaan. Hän näki Lincolnin seisovan lähellä näyttämön lavaa mustamerkkisten vartioiden ympäröimänä, jotka nostivat hänet ylös voidakseen katsella yli kansanjoukon etsiessään Grahamia. Graham oli vastaisella puolella salia, hänen takanaan aitauksen eroittamana alkoivat istuimien kaltevasti nousevat rivit. Hänessä heräsi äkkiä päätös, hän koetti raivata itselleen tietä aitauksen luo. Päästyään siihen sammui valo.

Nopeasti avasi hän harteillaan riippuvan viitan, joka ei ainoastaan estänyt hänen liikkumistaan, vaan samalla ilmaisi hänet kaikille ja antoi sen valua maahan. Hän kuuli jonkun polkevan sen jalkoihinsa. Samassa kapusi hän aitauksen yli ja pakeni eteenpäin. Hapuillessaan eteenpäin joutui hän ylöspäin nousevan käytävän suuhun. Ammunta taukosi ja jalkojen töminä hiljeni. Äkkiä hän tapasi portaan, kompastui ja kaatui. Samassa valaisi pimeyden voimakkaat valosäteet, pauhina kasvoi ja viidennen tähden kirkas valo paistoi laajan teatterin suurien aukkojen kautta sisään.

Hän kaatui muutaman tuolin yli, kuuli huutoja ja pyssyjen pauketta, koetti nousta ja kaatui taas. Hän huomasi ympärillään joukon mustamerkkisiä miehiä, jotka ampuivat alempana oleviin punapukuisiin poliiseihin, hyppäsivät tuolien yli, kumartuivat niiden taakse ladatakseen aseensa. Vaistomaisesti kyyristyi hänkin tuolien taakse, sillä kuulat osuivat tuolien pneumaatisiin selkänojiin ja niiden ohut metallipäällys särkyi kiiltävänä sateena. Vaistomaisesti huomasi hän myöskin, mistä hän pääsisi ulos ja mitä tietä olisi turvallisinta paeta, kun pimeys taas verhoo teatterin.

Sinisessä puvussa oleva nuori mies riensi eteenpäin harpaten tuolien yli. "Varokaa!" huusi hän jalkansa melkein osuessa kyyristyvän Nukkujan kasvoihin.

Hän ei näyttänyt tuntevan Grahamia, ojensi pyssynsä, ampui ja huutaen: "Kuolema Neuvostolle!" aikoi ampua uudelleen. Samassa näki Graham, miten puolet miehen niskasta katosi. Lämmintä nestettä tippui Grahamin poskelle. Viheriäinen ase vaipui alas. Hetkisen seisoi mies ilmeettömin kasvoin paikallaan ja alkoi sitten painua eteenpäin. Polvensa lyyhistyivät. Mies kaatui samassa kun pimeys peitti kaiken. Kuullessaan hänen kaatuvan juoksi Graham henkensä edestä kunnes hän kohtasi portaat. Hän kompastui, nousi ylös ja lähti kulkemaan portaita pitkin.

Kuudennen tähden syttyessä oli hän jo käytävän suussa. Valon tultua juoksi hän nopeammin, astui käytävän aukosta sisään, kääntyi kulmauksesta ja oli jälleen keskellä pimeyttä. Joku lykkäsi hänet kumoon, mutta hän nousi nopeasti ylös. Hän huomasi olevansa keskellä samaan suuntaan pakenevia miehiä. Hänellä oli nyt sama ajatus kuin heilläkin; päästä pakoon tästä taistelusta. Hän tyrkki ja löi, horjui, juoksi, joutui aivan likistyksiin, kompastui ja nousi taas ylös.

Muutaman minuutin ajan hän juoksi kapeata, pimeää solaa myöten, joutui sitten jollekin suurelle, avoimelle paikalle, laskeutui pitkää, loivaa pintaa alaspäin ja joutui vihdoin laskeuduttuaan portaita alas, tasaiselle paikalle. Useat huusivat: "He tulevat! Vartijat tulevat. He ampuvat. Pakoon. Vartijat ampuvat. Seitsemännellä kadulla olemme turvassa! Lähtekäämme sinne!" Joukossa oli vaimoja ja lapsia yhtä paljon kuin miehiäkin. Kulkiessaan Grahamin ohitse huusivat he hänelle kaikellaisia solvaisevia lauseita. Joukko riensi holvattuun käytävään, saapui lyhyen käytävän kuljettuaan heikosti valaistulle avoimelle paikalle. Mustapukuiset miehet erkaantuivat ja nousivat juoksujalkaa jättiläiskorkeita portaita ylös. Hän seurasi heitä. Kansa hajaantui oikealle ja vasemmalle. Hän huomasi tungoksen ympärillään loppuneen. Hän seisahtui ylimmälle portaalle. Hänen edessään oli istuimia ja pieni kioski. Hän lähestyi sitä ja piiloutuen sen varjoon katseli hän läähättäen ympärilleen.

Kaikki oli hämärää ja harmaata, mutta hän huomasi että nämät portaat olivatkin "katuja", jotka nyt olivat liikkumattomia. Molemmin puolin muodostivat ne kaltevan pinnan, niiden vieressä kohosivat rakennukset suurina ja haamumaisen pimeinä, niiden seinissä olevat kirjoitukset näkyivät hyvin hämärästi ja ylhäällä näkyi katon kannattimien lomitse vaalea taivas. Joukko kansaa riensi ohitse. Heidän huudoistaan päättäen riensivät he taisteluun. Toisia hiljaisia olentoja hiipieli arasti ja nopeasti varjojen suojassa.

Alhaalta kadulta hyvin kaukaa kuuli hän taistelun pauhinan. Mutta selvää oli, ettei tämä ollut se katu, jonka varrella teatteri oli. Edellinen taistelu näytti kokonaan tauonneen. Ja — mikä hullu ajatus! — kaikki nuo taistelivat hänen tähtensä!

Jonkun aikaa oli hän aivan kuin mies, joka hetkiseksi lopettaa jännittävän kirjan lukemisen, ja alkaa epäillä onkohan kaikki se, minkä hän on todeksi otaksunut, laisinkaan totta. Hänen ajatuksensa eivät kiintyneet tällä haavaa yksityiskohtiin, hän ajatteli kokonaisuutta, ja se herätti hänessä suurta kummastusta. Kummallista kyllä, vaikka hän selvästi muisti pakonsa Neuvoston vankilasta, kansankokouksen teatterissa, punaisen poliisin hyökkäyksen kansan kimppuun, niin saattoi hän vaivalloisesti muistaa heräämisensä ja pitkät mietiskelynsä Hiljaisissa Huoneissa. Ensiksi unohti hän tämän kaiken ja muisteli Pentargen vesiputouksia ja päivän valaisemia loistavia Cornwallin kallioita. Nämät vastakohdat tekivät kaiken niin epäoleelliseksi. Sitten selveni kaikki ja hän alkoi käsittää asemansa. Se ei ollut enää mikään arvoitus, kuten se oli ollut Hiljaisissa Huoneissa ollessaan. Kaikki sai nyt oudon, mutta selvän muodon. Hän oli jollain tavalla joutunut omistamaan puolet maailmasta, ja suuret valtiolliset puolueet taistelivat hänen omistamisestaan. Toisella puolella Valkoinen Neuvosto punaisen poliisin avulla päätti rohkeasti kaapata hänen omaisuutensa ja ehkä murhatakin hänet; toisella puolella oli vallankumous, joka oli hänet vapauttanut, ja sen näkymätön johtaja "Ostrog". Ja koko tässä suunnattomassa kaupungissa riehui taistelu tämän tähden. Koko tämä kummallinen maailma oli raivon vallassa! "Minä en ymmärrä tätä", huudahti hän. "Minä en ymmärrä tätä!"

Hän oli pujahtanut taistelevien puolueiden lomitse ja oli nyt yksinään tässä hämärässä paikassa. Mitähän nyt tulee tapahtumaan? Mitähän nyt tapahtuu? Hän oli näkevinään punapukuisten poliisien vimmoissaan ajavan häntä takaa syytäen tieltään mustamerkkisiä vallankumouksellisia.

Joka tapauksessa sai hän nyt ainakin hiukan hengittää. Hän saattoi kenenkään huomaamatta piiloutua ja seurata asioiden kulkua. Hän silmäili pimeiden rakennusten kummallisen suurta kokoa; ja hänestä tuntui ihmeelliseltä, että tämän kaiken yläpuolella aurinko nousi ja että maailma loisti päivän tutussa valossa. Hän alkoi pian hengittää rauhallisemmin. Lumen kastelemat vaatteensa olivat jo kuivuneet hänen yllään.

Hän kulki muutaman penikulman katua pitkin, hämärässä, puhumatta kenellekään, kenenkään häiritsemättä, synkkänä varjona varjojen keskellä — hän, tuo menneen ajan ihailtu mies, joka tietämättään oli saanut omakseen puolet maailmasta. Kaikkialla, missä vaan oli valoisaa tai kansaa koolla, tai erikoinen kiihtymys vallitsi, pelkäsi hän ihmisten tuntevan hänet; hän väisti, käänsi heille selkänsä, laskeutui tai nousi keskellä olevia portaita, joutui ylemmälle tai alemmalle kadulle. Vaikka hän ei huomannutkaan mitään taistelua, niin koko kaupunki oli kiihkoissaan. Kerran sai hän paeta juoksujalkaa väistääkseen koko kadun täyttävää, hyökkäävää joukkoa. Kaikki näyttivät ottavan osaa taisteluun. Taistelijat olivat suurimmaksi osaksi miehiä ja heillä oli kiväärin tapaisia aseita. Hänen huomatakseen oli taistelu nyt kohdistunut siihen kaupunginosaan, josta hän juuri tuli. Tavan takaa osui hänen korviinsa etäistä pauhinaa ilmaisten taistelun yhä vielä jatkuvan. Hän sai taistella varovaisuuden ja uteliaisuuden välillä. Mutta varovaisuutensa voitti ja hän kulki poispäin taistelusta — niin kauvaksi kuin hän vaan voi. Hän asteli kenenkään tuntematta tai epäilemättä hämärässä eteenpäin. Jonkun ajan kuluttua ei hän kuullut enää kaikuakaan taistelusta, yhä vähemmän kulki hänen ohitseen väkeä, kunnes vihdoin leveä katu tuli autioksi. Rakennusten seinät olivat rumia ja karkeatekoisia; hän huomasi tulleensa kaupunginosaan, jossa oli tyhjiä tavaravarastoja. Yksinäisyyden tunne sai hänessä vallan. Hän alkoi astua hitaasti.

Väsymyksensä lisääntyi. Joskus teki hänen mielensä pysähtyä ja istua yhdelle noista ylemmän kadun lukemattomista istuimista. Mutta kuumeentapainen levottomuus, itsetietoisuus siitä, että hän oli kaiken tämän taistelun aiheena, esti häntä jäämästä kauvemmaksi aikaa samaan paikkaan. Oliko hän sitten tämän kapinan ainoana aiheena?

Eräällä yksinäisellä paikalla ollessaan tunsi hän maan tärähtävän — sitä seurasi kamala räjähdys ja jyrinä, kylmä ilmanviima kulki halki kaupungin, kuului, miten suuret ikkunat särkyivät, rakennukset sortuivat — joukko suunnattomia jyrähdyksiä. Joukko lasia ja rautatelineitä putosi ylhäältä alas noin sadan metrin päähän hänestä keskelle katua, ja etäältä kuului juoksua ja huutoja. Hän juoksi ensin mielettömänä yhtäänne, ja palasi sitten takaisin tietämättä miksi.

Eräs mies juoksi häntä kohden. Graham tuli taas täysiin tajuihinsa. "Mikä on räjähtänyt?" kysyi mies hengästyneenä, "sillä räjähdys se oli". Ja ennenkuin Graham ennätti puhua hänen kanssaan, oli hän jo juossut tiehensä.

Suuret rakennukset kohosivat hämärinä usvaisessa aamuilmassa, vaikka ylhäällä oleva taivas näytti jo päivän nousseen. Hän huomasi monta seikkaa, jota hän ei käsittänyt; hän sai selvän monesta foneettisesti kirjoitetusta kirjoituksesta. Mutta mitä hyötyä oli ottaa selvää kummallisista kirjaimista, kun pinnistettyään silmiään ja järkeään, tapaa tällaisia lauseita: "Tässä on Eadhamite" tai; "Työtoimisto — Pienipuoli?" Kummallinen ajatus: ehkä muutamat tai kaikki noista suurista huonevuorista kuuluivat hänelle.

Hänelle selvisi täydellisesti, miten paljon tässä kaikessa oli vakavaa. Todellisuudessa oli hän tehnyt tuollaisen hyppäyksen ajassa, jota romaanin kirjoittajat niin usein ovat kuvitelleet. Kerran tämän hyppäyksen tehtyään odotti hän, tai ainakin hänen ajatuksensa odottivat saada nähdä jonkun loistavan näytelmän. Mutta ei mikään näytelmä, vaan suuri vaara, vihamieliset varjot ja pimeys ympäröi häntä. Jossain, pitkin hämäriä solia etsi kuolema häntä. Täytyisikö hänen kuolla, ennenkuin hän oli saanut kaikki tietää? Ehkä jo lähimmän kulmauksen varjossa oli turmio odottamassa häntä. Hänessä heräsi palava halu saada nähdä, saada tietää jotain. Hän alkoi pelätä kulmauksia ja hän uskoi että turvallisuutensa riippui siitä, miten taitavasti hän osasi piilottautua. Minnekähän hän voisi kätkeytyä, jotta häntä ei nähtäisi silloin kun valot taas syttyivät? Lopulta istahti hän ylemmän kadun penkille erääsen syvennykseen huomatessaan, että siellä hän oli rauhassa.

Hän hieroi väsyneitä silmiään. Ehkä hän, avatessaan ne jälleen, näkeekin pitkän hämärän kadun ja sietämättömän korkeiden rakennusten kadonneen? Ehkä hän huomaakin, että näiden muutaman päivän tapaukset, heräämisensä, huutava kansa, pimeys ja taistelu, olivatkin vaan mielikuvituksen luomia, uutta ja tavallista vilkkaampaa unta. Sen täytyi olla unta, sillä olihan se niin järjetöntä niin epäjohdonmukaista. Miksi kansa taisteli hänen puolestaan? Miksi tämä järkiviisas maailma pitäisi häntä Valtijaana ja Mestarina?

Näin hän ajatteli silmät ummessa, kun hän ne jälleen avasi, toivoi hän näkevänsä jotain tuttua yhdeksänneltätoista vuosisadalta, näkevänsä ehkä Boscastlen pienen sataman, Pentargen kalliot, tai makuuhuoneen omassa asunnossaan. Mutta tositapaukset välittävät vähät ihmisten toiveista. Joukko miehiä astui varjosta esiin seuraten rientoaskelin mustaa lippua aikeissa taisteluun, ja heidän takanaan näkyi talojen huimaavan korkeat, suuret ja pimeät seinät, joilla näkyi hämäriä, outoja sanoja, joita hän ei ymmärtänyt.

"Tämä ei ole unta", sanoi hän, "ei ole unta". Hän peitti käsillään kasvonsa.

XI LUKU.

Kaikkitietävä vanhus.

Hän säpsähti kuullessaan jonkun vieressään yskivän.

Hän kääntyi nopeasti ja tarkasteltuaan näki varjossa kyyryllään istuvan pienen ihmisolennon.

"Mitä uutta tiedätte?" kysyi kimakka, hengästynyt, hyvin vanhan miehen ääni.

Graham epäröi. "En mitään", sanoi hän.

"Minä jään tänne siksi, kunnes valo syttyy jälleen", sanoi vanhus.
"Nuo siniset heittiöt ovat kaikkialla — kaikkialla".

Graham mutisi vastaukseksi. Hän koetti nähdä vanhuksen, mutta varjo peitti hänen kasvonsa. Hänen teki mielensä kysellä, puhella, mutta ei tietänyt, millä aloittaisi.

"Voi kurjuutta ja kirousta", sanoi vanhus äkkiä.

"Kurjuutta ja kirousta! Ajettu pois huoneestani keskelle näitä kauhuja".

"Se on kovaa", säälitteli Graham. "Se on kovaa".

"Mikä pimeys. Vanha mies keskellä pimeyttä. Ja koko maailma on tullut hulluksi. Sotaa ja taistelua! Poliisi on saanut selkäänsä ja roistoja on kaikkialla. Miksi he eivät tuota neekereitä meitä suojelemaan? Minä en mene enää pimeisiin käytäviin. Minä kompastuin siellä miehen ruumiisen. Toisen seurassa tuntee itsensä turvallisemmaksi … jos seura vaan on oikeata laatua". Hän katsoi terävästi Grahamiin, nousi äkkiä ja astui hänen luokseen.

Hän oli luultavasti tyytyväinen tarkastukseensa. Vanhus istahti ja näytti iloitsevan saadessaan seuraa. "Eh!" sanoi hän, "tämä on kamala aika! Sotaa ja tappelua, ja kuolema kaikkialla vaanimassa — miehet, terveet miehet, sortuvat pimeässä. Minun poikani! Minulla on kolme poikaa. Jumala tietää, missä he ovat tänä yönä".

Hän vaikeni. Sitten jatkoi hän valittaen: "Jumala tietää, missä he ovat tänä yönä".

Graham mietti, miten hän kyselisi ilmaisematta tietämättömyyttään.
Vanhus katkaisi jälleen äänettömyyden.

"Tuo Ostrog saa voiton", sanoi hän. "Hän saa voiton. Ja miten maailman käy hänen johtonsa alla, ei tiedä kukaan. Minun poikani ovat kaikin kolmisin tuulimoottorien hoidossa. Yksi minun miniöistäni oli jonkun aikaa hänen jalkavaimonaan. Hänen jalkavaimonaan! Me emme olekaan mitään tavallista väkeä. Ja yhtäkaikki ajoivat he minut tänä yönä ulos tupertumaan jollain tavoin. Minä tiesin mitä oli tekeillä. Jo ennen kuin monet muut. Mutta tämä pimeys! Ja äkkiä sitten kompastuu pimeässä ruumiisen!"

Graham kuuli hänen vaivalloisesti hengittävän.

"Ostrog!" sanoi Graham.

"Maailman etevin päällysmies", sanoi ääni.

Graham mietti, mitä hän kysyisi. "Neuvostolla on kai hyvin vähän ystäviä kansan joukossa".

"Hyvin vähän ja nekin kurjia raukkoja. Nyt heidän aikansa on tullut. Eh! Heidän olisi pitänyt olla varuillaan. Mutta kaksi kertaa he estivät vaalit. Ja Ostrog — Ja nyt se on puhjennut ilmi, eikä mikään voi sitä ehkäistä, ei mikään. He hylkäsivät kaksi kertaa Ostrogin — Ostrogin, suuren työnjohtajan. Minä kuulin hänen raivoavan siihen aikaan — se oli kamalaa. Taivas heitä varjelkoon! Sillä ei mikään maan päällä voi heitä pelastaa nyt, kun hän on nostattanut Työkomppaniat heitä vastaan. Kukaan muu ei olisi uskaltanut sitä tehdä. Kaikki sinipukuiset ovat aseissa ja liikkeessä! Hän ajaa asiansa loppuun asti — loppuun asti".

Syntyi lyhyt äänettömyys. "Tuo Nukkuja", sanoi hän ja vaikeni.

"Niin", kysyi Graham. "Mitä hänestä?"

Ukon ääni painui tuttavalliseksi kuiskaukseksi ja kalpeat ja ryppyiset kasvot tulivat lähemmäksi. "Tuo oikea Nukkuja —"

"Niin", sanoi Graham.

"Kuoli jo aikoja sitten".

"Mitä?" sanoi Graham nopeasti.

"Jo aikoja sitten. Kuoli. Jo aikoja sitten".

"Se ei voi olla mahdollista!" sanoi Graham.

"On kyllä. On kyllä mahdollista. Hän on kuollut. Tuo Nukkuja, joka heräsi — vaihdettiin yöllä. Joku lääkkeillä huumattu miesparka. Mutta minä en uskalla sanoa kaikkea, mitä minä tiedän. Minä en uskalla sanoa kaikkea, mitä minä tiedän".

Hän löpisi hetken sekavia lauseita. Hänen salaisuutensa kävi liian raskaaksi kantaa. "Minä en tunne laisinkaan niitä, jotka vaivuttivat hänet uneen — se tapahtui paljo ennen minun aikaani — mutta minä tunsin miehen, joka ruiskutti häneen virkistäviä aineita ja herätti hänet. Oli kymmenen mahdollisuutta yhtä vastaan — herättää tai tappaa. Herättää tai tappaa. Niin tekee Ostrog".

Graham oli niin hämmästynyt tästä kaikesta, että hän keskeytti puheen ja pyysi vanhusta uudelleen kertomaan kaiken, kyseli häneltä, ennenkuin hän tuli täysin vakuutetuksi siitä, että ukko puhui järjettömiä. Hänen heräämisensä ei siis ollutkaan luonnollinen! Oliko tuo kaikki vanhuksen höperöä lavertelua, vai oliko siinä jotain perää? Etsiessään muistonsa pimeistä sokkeloista löysi hän äkkiä jotain, jota voi pitää tuollaisena valveuttamisvaikutuksena. Hän tuli ajatelleeksi, että kohtalo oli valmistanut hänelle onnellisen sattuman, että hän ehkä sittenkin sai oppia jotain uudelta ajalta. Vanhus ähki hetkisen, sylkäisi ja jatkoi sitten piipittävällä äänirähjällään:

"Kun he ensi kerran hylkäsivät hänet, niin seurasin minä koko asiaa tarkoin".

"Hylkäsivät, kenet?" kysyi Graham. "Nukkujanko?"

"Nukkujan? Ei. Ostrogin. Hän oli aivan kamalankamala! Ja silloin luvattiin valta hänelle, luvattiin varmasti seuraavaksi kerraksi. Niitä hulluja — eivät pelänneet häntä sen enempää. Nyt on koko kaupunki jalkeella, ja me muut olemme vaan tomua hänen jalkojensa alla. Tomua jalkojensa alla. Ennenkuin hän sekaantui asiaan — niin työmiehet leikkasivat toisiensa kurkkuja poikki, murhasivat jonkun kiinalaisen tai työnjohtajan, mutta jättivät kaiken muun rauhaan. Murhia! Ryöväyksiä! Pimeyttä! Sellaista ei ole nähty grossiin vuoteen. Eh! — hullusti käy pienien, kun suuret tappelevat! Huonosti käy!"

"Mitä sanoitte — mitä ei ole ollut — mitä? grossiin vuoteen?"

"Häh?" sanoi vanhus.

Vanhus puhui jotakin hänen puheensa katkaisemisesta ja antoi Grahamin kysyä samaa kolme eri kertaa. "Taisteluja ja aseellisia murhia, ja hullujen vapauden rähinää ja muuta sellaista", sanoi vanhus. "Sellaista ei ole tapahtunut minun eläissäni. Nyt on aivan samallaista kuin entisaikaan — aivan varmaan — kun Pariisin kansa ryhtyi taisteluun — kolme grossia vuotta sitten. Sellaista ei ole nähty sen jälkeen. Mutta sellaista on maailman meno. Kaikki palaa takaisin. Minä tiedän sen. Minä tiedän sen. Ostrog on nyt toiminut viisi vuotta, ja sinä aikana on ollut kapina kapinan jälkeen, ja nälänhätä ja uhkauksia ja suuria sanoja ja aseita. Sinipukuisia ja mutinaa. Ja rangaistuksia. Kaikki kiehuu ja kuohuu. Ja tässä sitä nyt ollaan! Kapina ja taistelu ja Neuvosto on menettänyt kaikki".

"Te näytätte tarkoin tietävän nämät asiat", sanoi Graham.

"Minä tiedän, mitä minä näen. En minä kuuntele yksinomaan puhekoneita".

"Ette kai", sanoi Graham ihmetellen mitähän nuo puhekoneet olivat.
"Ja oletteko siis varma siitä, että Ostrog — oletteko varma,
että Ostrog on järjestänyt tämän kapinan ja herättänyt Nukkujan?
Näyttääkseen vaan omaa voimaansa — kun häntä ei valittu Neuvostoon?"

"Tietäähän sen koko maailma, luulisin minä", sanoi vanhus. "Lukuunottamatta — tyhmeliiniä. Hän tahtoi päästä herraksi millä tavalla tahansa. Neuvoston kautta tai ilman sitä. Jokainen, joka tietää jotain, tietää sen. Ja tässä sitä nyt on ruumiita kaikkialla keskellä pimeyttä! Mutta mistä te olette tullut, kun ette ole kuullut Ostrogin ja Verney'den välisestä riidasta? Ja mistä syystä luulette tämän taistelun alkaneen? Nukkujan tähden? Häh? Te luulette kai Nukkujan olevan olemassa ja heräävän omin voimin — häh?"

"Minä olen rauhallinen mies, vanhempi kuin miltä näytän, ja unohdan niin helposti", sanoi Graham. "Minä olen unohtanut paljon — erittäinkin viime vuosien tapahtumista —. Jos minä olisin Nukkuja, niin, totta puhuen, en voisi olla tietämättömämpi näistä asioista".

"Eh!" sanoi ääni. "Vanha, tekö vanha? Ettepä te juuri vanhalta näytä. Mutta onhan se totta, etteivät kaikki säilytä minun ijälläni muistiaan niin tuoreena kuin minä. Mutta ovathan nämät asiat niin yleisesti tunnettuja! Ettehän te ole niin vanha kuin minä — ette läheskään niin vanha. Minun ei ehkä pitäisi arvostella toisia oman itseni mukaan. Minä olen nuori — ollakseni näin vanha mies. Te mahdatte olla vanha, niin nuori kuin olettekin".

"Se on totta", sanoi Graham. "Minun elämäni on ollut hyvin merkillinen. Minä tiedän hyvin vähän! Ja historia! Siitä minä en suorastaan tiedä mitään. Nukkuja ja Julius Caesar ovat minulle aivan samoja. Hauskaa on kuulla teidän puhuvan tästä kaikesta".

"Minä tiedän yhtä ja toista", sanoi vanhus. "Minä tiedän muutamia asioita. Mutta —. Kuulkaa!"

Molemmat miehet vaikenivat ja kuuntelivat. Kuului kumea jyräys, niin voimakas, että heidän istuimensa vavahtivat. Ohikulkijat seisahtuivat huutaen jotain toisilleen. Graham rohkaistui heidän esimerkistään, nousi ja liittyi toisiin. Kukaan ei tietänyt, mitä oli tapahtunut.

Hän palasi istumaan ja kuuli vanhuksen mutisevan heikolla äänellä epämääräisiä kysymyksiä. Vähään aikaan he eivät sanoneet sanaakaan toisilleen.

Tietoisuus tästä jättiläistaistelusta, joka oli niin lähellä ja kuitenkin niin etäällä, vaikutti voimakkaasti Grahamin mielikuvitukseen. Oliko tuo vanhus oikeassa, olivatko nuo tiedot kansasta todenmukaisia, ja olivatko vallankumoukselliset voitolla? Vai erehtyivätkö he, ja ajoiko punainen poliisi kaikkia edellään? Mikä hetki tahansa voi taistelun hyökylaine ulottua tähän kaupungin rauhalliseen kolkkaan ja riistää hänet jälleen mukaansa. Hänen täytyi saada tietoa asioista niinkauvan kuin hänellä vielä oli siihen aikaa. Hän kääntyi äkkiä vanhuksen puoleen aikoen tehdä hänelle kysymyksen, joka kuitenkin jäi sanomatta. Mutta tämä liike sai vanhuksen jälleen jatkamaan puhettaan.

"Eh! Kuinka kaikki tässä maailmassa kehittyy!" sanoi vanhus. "Minä tunnen tuon Nukkujan elämäntarinan, johon kaikki tyhmeliinit nyt panevat toivonsa — minä olen aina pitänyt historiasta. Kun minä olin lapsi — minä olen nyt niin kovin vanha — osasin minä lukea painettuja kirjoja. Te ette kai usko sitä. Te ette kai koskaan ole nähnyt niitä — niin ne kuluvat ja muuttuvat tuhaksi — ja terveyskomitea polttaa ne ja tekee niistä valkaisuainetta. Mutta niistä oli hyötyä, vaikka ne olivatkin niin likaisia. Niistä oppi aina jotain. Mitä tulee noihin uudenaikaisiin puhekoneisiin — teidän mielestänne eivät ne kai ole uudenaikaisia — niin käsittää niiden puheen helposti, mutta unhottaa myöskin helposti. Mutta minä olen seurannut Nukkujan tarinaa aivan alusta alkaen".

"Te ette taida uskoa", sanoi Graham hitaasti, "mutta minä olen niin tietämätön kaikesta — minä olen niin ollut kiinni omissa hommissani, koko elämäni on ollut niin perin omituinen — että minä en tiedä mitään Nukkujan historiasta. Kuka hän oli?"

"Eh!" sanoi vanhus. "Kyllä minä tiedän. Kyllä minä tiedän. Hän oli eräs olento parka, jota hänen ilkeä vaimonsa kiusasi! Hän vaipui valekuolemaan. Nuo vanhat ruskeat kuvat, joita ennen muinoin käytettiin — valokuvat — esittävät häntä makaamassa. Siitä on nyt puolitoista grossia vuotta — puolitoista grossia vuotta?"

"Vai kiusasi häntä ilkeä vaimo, mies parka", sanoi Graham puolikovaa ja jatkoi sitten ääneen: "Niin — hyvä on! jatkakaa".

"Hänellä oli Warming niminen serkku, jolla ei ollut lapsia ja joka tuli hyvin rikkaaksi keksiessään tiet — kadut — ensimmäiset eadhamititiet. Mutta sen te kai tiedätte? Ettekö? Kuinka se voi olla mahdollista? Hän hankki itselleen patentin ja perusti suuren yhtiön. Siihen aikaan oli olemassa monen monta yhtiötä ja kauppaliittoa. Monen monta! Hänen keksintönsä syrjäytti rautatiet — nuo entiset kulkuneuvot — kahdessa tusinassa vuotta. Hän osti kaikki rautatiet ja muutti ne eadhamiteiksi. Ja kun hän ei tahtonut hajottaa omaisuuttaan eikä luovuttaa rikkauksiaan, eikä huolinut osakkaista, jätti hän kaiken Nukkujalle ja uskoi sen hoitoneuvostolle, jonka hän itse oli valinnut ja järjestänyt. Hän tiesi, ettei Nukkuja herää ja että hän nukkuu nukkumistaan kunnes kuolee. Hän tiesi sen varsin hyvin. Ja sitten, loiskis! eräs yhdysvaltalainen, joka kadotti molemmat poikansa haaksirikossa, heitti siihen lisäksi suuren omaisuuden. Tämä neuvosto sai heti alussa käsiinsä tusinan myriadin leijonan omaisuuden".

"Mikä oli hänen nimensä?"

"Graham".

"Ei — minä tarkotan tuota amerikalaista".

"Isbister".

"Isbister!" huudahti Graham. "Enhän minä tunne tuota nimeä".

"Ette kai", sanoi vanhus. "Ette kai. Ei nykyaikaan opita koulussa paljoakaan. Mutta minä tiedän kaikki, mitä hänestä voi tietää. Hän oli rikas amerikalainen, joka alkujaan oli englantilainen, ja joka jätti Nukkujalle vielä suuremman omaisuuden kuin Warming. Miten hän oli sen koonnut? Sitä en tiedä. Hän oli keksinyt keinon maalata tauluja koneen avulla. Mutta hän kokosi rahat ja testamenttasi ne, ja niillä sai Neuvosto alkaa toimintansa. Se oli ensi alussa vaan hoitoneuvosto".

"Ja miten tuo omaisuus kasvoi?"

"Eh! — ettehän te tiedä mitään. Raha tekee rahaa — ja kaksitoista päätä toimii paremmin kuin yksi. He käyttivät rahoja taitavasti. He käyttivät rahaa valtiollisiin tarkoituksiin, kartuttivat rahoja korkojen ja monopoolien kautta. Omaisuus kasvoi kasvamistaan. Ja pitkän aikaa nuo kaksitoista hoitoneuvoston jäsentä pitivät Nukkujan omaisuutta salassa, käyttämällä kaksinkertaisia nimiä ja yhtiönimiä ja muuta sellaista. Neuvosto otti haltuunsa kaikki rahat, osakkeet ja lainat, osti kaikki valtiolliset puolueet itselleen ja lahjoi kaikki sanomalehdet. Jos seuraatte näitä vanhoja kertomuksia, niin huomaatte, miten Neuvoston valta kasvamistaan kasvoi. Nukkujan omaisuus oli lopulta biljonan biljonaa leijonaa. Ja kaikki tämä johtui oikusta — Warmingin testamentista ja Isbisterin poikien satunnaisesta kuolemasta".

"Ihmiset ovat kummallisia", sanoi vanhus. "Mikä minusta on kummallista, on se, että Neuvosto saattoi niin kauvan toimia yksimielisesti. Olihan heitä kokonaista kaksitoista. Mutta he toimivat jo alusta alkaen puolueryhmissä. Ja sitten he luopuivat siitä. Kun minun nuoruudessani puhuttiin Neuvostosta, niin puhuttiin aivan kuin Jumalasta. Me emme voineet ajatellakaan heidän voivan toimia väärin. Me emme tietäneet heidän vaimoistaan emmekä muusta! Minä olen nyt tullut viisaammaksi".

"Ihmiset ovat kummallisia", sanoi vanhus. "Tässä te, nuori mies, ette tiedä mitään, ja minä — seitsemänkymmenen vuotias näen ja kuulen kaiken ja selitän teille järkevästi ja selvästi näitä asioita".

"Seitsemänkymmenen vuotias", sanoi hän, "seitsemänkymmenen, ja minä kuulen ja näen — kuulen paremmin kuin näen. Ja punnitsen selvästi kaikkea ja seuraan kaikkia tapahtumia. Seitsemänkymmenen vuotias!"

"Elämä on kummallinen. Minä olin kahdenkymmenen vuotias Ostrogin syntyessä. Minä muistan hänet jo aikoja ennen kuin hän potkaisi itsensä tuulimoottorien ylihoitajaksi. Minä olen nähnyt paljon muutoksia. Minäkin olen kantanut sinistä pukua. Ja kaiken lopuksi olen saanut nähdä tämän taistelun ja pimeyden ja tappelun ja ruumiiden makaavan tielläni. Ja kaikki tämä on hänen työtään! Hänen työtään!"

Hänen puheensa painui epäselväksi hyminäksi ylistellessään Ostrogia.

Graham kävi miettiväksi. "Kuulkaahan", sanoi hän, "olenko minä oikeassa".

Hän ojensi kätensä ja alkoi laskea sormillaan. "Nukkuja on ollut unessa —"

"Hän on vaihdettu", sanoi vanhus.

"Ehkä. Ja sillävälin kasvoi Nukkujan omaisuus kahdentoista neuvosmiehen käsissä, kunnes se vihdoin sai haltuunsa melkein kaiken maailman omaisuuden. Nuo kaksitoista hoitaessaan tätä omaisuutta ovat tavallaan tulleet oikeiksi maailman haltijoiksi, siksi että he ovat maksavana mahtina, kuten Englannin parlamentti oli ennen —"

"Eh!" sanoi vanhus. "Juuri niin — se on hyvä vertaus. Te ette olekaan niin —"

"Ja nyt tuo Ostrog — on äkkiä nostattanut vallankumouksen herättäessään Nukkujan — jonka heräämistä ei kukaan muu kuin taikauskoinen roskaväki ole uneksinutkaan — herättäen, jotta hän vaatisi takaisin Neuvostolta omaisuutensa näin monen vuoden jälkeen".

Vanhus yskäisi vakuudeksi. "Kummallista on", sanoi hän, "tavata mies, joka ensi kertaa kuulee tästä tänä iltana".

"Niin", sanoi Graham, "kummaa se on".

"Oletteko te käynyt Nautinnon kaupungissa?" kysyi vanhus. "Minä olen koko elinikäni toivonut sinne —". Hän naurahti. "Vielä nytkin", sanoi hän, "tekisi mieleni hiukan huvitella. Hauskaa olisi edes saada se nähdä". Hän höpisi lauseen, jota Graham ei käsittänyt.

"Nukkuja — milloin hän heräsi?" kysyi Graham äkkiä.

"Kolme päivää sitten".

"Missä hän on?"

"Ostrog on ottanut hänet huostaansa. Hän pääsi Neuvoston vankilasta tuskin neljä tuntia sitten. Hyvä herra, missä te olitte silloin? Hän oli suuressa salissa hallien luona — jossa sitten taistelukin alkoi. Koko kaupunki puhui siitä. Kaikki puhekoneet. Kaikkialla huudettiin ja kiljuttiin hänen nimeään. Neuvostoa kannattavat idiootitkin sallivat sen. Kaikki ryntäsivät katsomaan häntä — kaikki tarttuivat aseihin. Olitteko te juovuksissa vai nukuitteko? Ja vielä nytkin! Mutta tehän laskette leikkiä! Te vaan teeskentelette! Estääkseen puhekoneita toimimasta ja kansaa kokoontumasta sammuttivat he sähkövalon — ja vaivuttivat meidät tähän kirottuun pimeyteen. Mitä aijoitte sanoa —?"

"Minä kuulin Nukkujan vapauttamisesta", sanoi Graham. "Mutta — kerta vielä, oletteko varma siitä, että hän on Ostrogin luona?"

"Ei hän päästä Nukkujaa käsistään", sanoi vanhus.

"Ja Nukkuja. Oletteko varma siitä, että hän ei ole se oikea. Minä en ole koskaan kuullut —"

"Niin kaikki tyhmeliinit uskovat. Niin ne ajattelevat. Ikäänkuin ei olisi olemassa tuhansia asioita, joista ei koskaan puhuta. Minä tunnen Ostrogin siksi hyvin. Enkö sitä sanonut teille? Minä olen Ostrogin kanssa tavallaan läheisissä väleissä. Läheisissä väleissä. Miniäni kautta".

"Minä otaksun —"

"Mitä?"

"Minä otaksun, ettei tuo Nukkuja mitenkään voi käyttää oikeuksiaan.
Minä luulen, että hän tulee olemaan vaan leikkikalu — Ostrogin tai
Neuvoston käsissä heti taistelun loputtua".

"Ostrogin käsissä — aivan varmaan. Miksei hän olisi nukkena? Ajatelkaa hänen asemaansa. Kaikki on tehty häntä varten, kaikki mahdolliset nautinnot. Miksi hän ei tahtoisi käyttää oikeuksiaan?"

"Mikä tuo Nautinnon kaupunki on?" kysyi Graham äkkiä.

Vanhus antoi hänen kysyä uudelleen. Kun hän vihdoinkin oli varma Grahamin sanoista, töytäisi hän tätä kovasti kylkeen. "Tämä on jo liikaa", sanoi hän. "Tehän pidätte vanhusta pilananne. Minä jo epäilin teidän tietävän enemmän kuin väitättekään".

"Ehkä", sanoi Graham. "Mutta ei! miksi minä teeskentelisin? Ei, minä en tiedä, mitä Nautinnon kaupunki on".

Vanhus rähähti tuttavalliseen nauruun.

"On paljon muuta, mitä en tiedä, minä en osaa lukea kirjaimianne, en tiedä, mitä rahaa käytätte, en tiedä, mitä maita löytyy tämän maan ulkopuolella. Minä en tiedä missä olen. En osaa laskea. En tiedä mistä saan ruokaa tai juomaa tai yösijaa".

"Jopa nyt jotakin", sanoi vanhus, "jos saisitte lasillisen juotavaa, niin kaataisitteko sen korvaanne tai silmäänne?"

"Teidän pitää selittää minulle kaikki".

"Hehe! Kyllähän silkkipukuinen herra saa huvitella". Kuihtunut kätensä siveli Grahamin käsivartta. "Silkkiä. Niin on! Mutta olkoon kuinka tahansa, minä haluaisin olla se mies, joka pantiin Nukkujan sijaan. Hän saa viettää hauskoja päiviä. Loistossa ja nautinnoissa. Hän oli niin hullunkurisen näköinen. Kun kaikki saivat käydä häntä katsomassa, otin minäkin pääsylipun ja menin sinne. Tuo sijainen oli aivan sen oikean Nukkujan näköinen, jommoiseksi valokuvat hänet esittävät. Keltainen. Mutta kyllä ne hänet syöttävät. Tämä on hullunkurinen maailma. Ajatelkaahan sellaista onnenpotkausta. Minä odotan että hänet lähetetään Capriin. Se on paras paikka toipuville".

Hän sai taas yskänpuuskan ja alkoi valitella, ettei hän saa osakseen nautintoja ja iloja. "Mikä onnenpotkaus! Minä olen koko elinikäni oleskellut Lontoossa toivoen, että minunkin aikani kerran tulee".

"Mutta kuinka voitte olla varma Nukkujan kuolemasta?" sanoi Graham äkkiä.

Vanhus antoi hänen kysyä uudestaan.

"Ihmiset eivät elä kymmentä tusinaa vuotta kauvempaa. Se ei ole luonnollista", sanoi vanhus. "Minä en ole hassu. Hassut sitä uskokoot, mutta en minä".

Vanhuksen varmuus suututti Grahamia. "Olette hassu tai ette", sanoi hän, "mutta Nukkujan suhteen ainakin olette väärässä".