"Mistä sen tiedätte? Minähän luulin, ettette tiedä mitään — ette edes mikä Nautinnon kaupunki on".
Graham vaikeni.
"Sitä te ette tiedä", sanoi vanhus. "Mistä sen tietäisitte? Hyvin harvat —"
"Minä olen Nukkuja".
Hän sai sanoa sen toistamiseen.
Syntyi äänettömyys. "Tuopa on paljasta leikinlaskua, kaikella kunnioituksella sanoen. Teillä voisi tällaisina aikoina olla siitä paljon ikävyyksiä", sanoi vanhus.
Graham, vaikkakin hiukan epävarmasti, vakuutti olevansa Nukkuja.
"Minä olen Nukkuja. Minä vaivuin monen monta monta vuotta sitten uneen eräässä kivestä rakennetussa kylässä, siihen aikaan, jolloin vielä löytyi lehtoja, kyliä ja majataloja ja koko maaseutu oli jaettu pieniin alueihin ja lohkoihin. Ettekö te koskaan ole kuullut puhuttavan niistä ajoista? Ja minä se olen — minä joka puhun teille — joka heräsin neljä päivää sitten".
"Neljä päivää sitten! — Nukkuja! Mutta Nukkujahan on heidän huostassaan. He ovat saaneet hänet käsiinsä eivätkä luovu hänestä. Loruja! Tehän puhuitte tähän asti jokseenkin järkevästi. Kyllä minä arvaan, miten kaikki käy. Lincoln kulkee aina hänen kintereillään; eivät he päästä häntä yksinään kuljeksimaan. Olkaa siitä varma. Te olette hullunkurinen mies. Tuollainen leikinlaskija. Nyt minä ymmärrän miksi te nielette niin mukavasti sanojanne, mutta —"
Hän vaikeni äkkiä ja Graham näki hänen tekevän liikkeen kädellään.
"Ikäänkuin Ostrog päästäisi Nukkujan juoksentelemaan yksinään! Te satuitte kertomaan tuon kaiken väärälle miehelle. Eh! niinkuin minä sitä uskoisin. Mistä se ajatus teissä heräsi? Mehän puhelimme Nukkujasta".
Graham nousi. "Kuulkaahan", sanoi hän. "Minä olen Nukkuja".
"Leikinlaskija te olette", sanoi vanhus, "istutte täällä pimeässä, pureskelette sanojanne ja valehtelette mokomia. Mutta —"
Grahamin epätoivo puhkesi nauruun. "Tämähän on järjetöntä", huudahti hän. "Järjetöntä. Unen täytyy loppua. Tämä käy yhä hurjemmaksi. Tässä minä seison — tässä kirotussa hämärässä — minä en ennen ole tietänyt, että puolihämärässä voi nähdä unta — minä elän kaksisataa vuotta myöhemmin ja koetan typerälle vanhukselle uskottaa olevani oma itseni ja kuitenkin — Uh!"
Hänen mielensä oli ärtynyt ja hän juoksi pois. Vanhus juoksi hänen jälestään. "Eh! elkää menkö!" huusi vanhus. "Minä olen vanha höperö, tiedättehän. Elkää menkö. Elkää jättäkö minua tähän pimeään".
Graham epäröi, seisahtui. Äkkiä käsitti hän, miten mielettömästi hän oli tehnyt kertoessaan salaisuudestaan.
"En minä tahtonut loukata teitä — epäillä sanojanne", sanoi vanhus lähestyessään. "Eihän siinä ole mitään pahaa. Kutsukaa vaan itseänne Nukkujaksi, jos tahdotte. Tosin se on järjetöntä —"
Graham käänsi hänelle tuotapikaa selkänsä ja jatkoi kulkuaan.
Jonkun aikaa koetti vanhus seurata häntä läähättäen juostessaan.
Mutta lopulta pimeys peitti hänet, eikä Graham häntä enää nähnyt.
XII LUKU.
Ostrog.
Graham käsitti nyt asemansa paljoa selvemmin. Hän harhaili vielä pitkän aikaa. Puheltuaan vanhuksen kanssa oli hän päässyt täydellisesti selville tuosta Ostrogista ja tiesi mitä hänen nyt tuli tehdä. Yksi asia oli päivän selvää, se nimittäin, että kapinoitsijoiden pääosaston oli onnistunut mainiosti salata hänen katoomisensa. Mutta joka hetki odotti hän saavansa kuulla, että hän oli kuollut tai että Neuvosto oli jälleen saanut hänet vangiksi.
Eräs mies seisahtui hänen eteensä. "Oletteko kuullut?" kysyi hän.
"En!" vastasi Graham vavisten.
"Melkein dozandi", sanoi mies, "melkein dozandi miestä!" ja juoksi edelleen.
Joukko miehiä ja tyttöjä juoksi pimeässä huutaen ja tehden kiihkeitä liikkeitä: "Antautunut! Antautunut!" "Dozandi miestä!" "Kaksi dozandia". "Ostrog eläköön! Ostrog eläköön!" Äänet loittonivat ja kävivät epäselviksi.
Toinen huutava parvi seurasi. Jonkun aikaa kuunteli hän vaan noita ohitseen kiitäviä huutoja. Hän epäili, puhuivatko kaikki englanninkieltä. Hän kuuli lauseita, jotka tuntuivat englanninkielen murteelta, neekerien puhetavalta, niin sekavaa ja puutteellista kieltä se oli. Hän ei uskaltanut kysellä keneltäkään. Hänessä varmeni se ajatus, mikä hänellä oli jo ennen ollut kansasta ja taistelusta, ja minkä hän vanhuksen puheiden kautta oli saanut Ostrogista. Vähitellen vasta hän ymmärsi, että kaikki nämät ihmiset iloitsivat Neuvoston sortumisesta, ja että Neuvosto, joka oli niin voimakkaasti ajanut häntä takaa, olikin heikompi näistä kahdesta puolueesta. Ja jos niin oli asian laita, mitä seurauksia se tuottaisi hänelle? Monta kertaa hän arkaili ottaa tarkkaa selvää asioista. Kerran hän jo kääntyi ja seurasi pitkän matkaa erästä pyylevää, lyhyttä, ystävällisen näköistä miestä, mutta hän ei uskaltanut kysellä häneltä.
Hänelle johtui mieleen, että hän voisi tiedustella, missä on "tuulimoottorien" toimisto, olkoon tuo "tuulimoottorien toimisto" sitten mitä tahansa. Ensi kertaa kysyttyään kehoitettiin häntä jatkamaan matkaansa Westminsteriin päin. Seuraavalla kerralla neuvottiin häntä kulkemaan erästä kujaa myöten. Häntä käskettiin sitten kulkemaan aivan toista tietä kuin tähän asti — sillä eihän hän ollut tuntenut mitään muuta kulkutietä — ja laskeutumaan keskikadun portaita alas pimeälle kadulle. Siellä koki hän muutamia seikkailuja; ensiksi kohtasi hän epäilyttävän olennon, jota hän ei voinut nähdä ja joka karkealla äänellään puhui kummallista vieraalta kieleltä kuulostavaa murretta; se oli sanatulva, jossa siellä täällä vilahti englanninkielisiä sanoja, luultavasti oli se sen ajan roskaväen puheenpartta. Sitten läheni toinen, laulava tytön ääni, "tralala tralala". Hän puhutteli Grahamia ja puheensa muistutti hiukan edellisen murretta. Hän väitti kadottaneensa sisarensa, hän painautui häneen päin, aikoi syleillä ja alkoi nauraa. Mutta Graham vastasi hänelle töykeästi ja tyttö katosi jälleen.
Melu alkoi lähetä. Kiihkeästi puhelevia ihmisiä kulki hänen ohitseen. "He ovat joutuneet saarroksiin!" "Neuvosto! Eihän vaan Neuvosto!" "Niin kaduilla kerrottiin". Katu tuntui laajenevan. Äkkiä osui seinä eteen. Hänen edessään oli avonainen paikka, jolle oli kokoontunut kiihtyneitä ihmisiä. Hän kyseli taas tietä eräältä vähäpätöiseltä henkilöltä. "Kääntykää oikealle", sanoi naisen ääni. Hän lähti seinän luota ja töytäsi pientä pöytää vasten, jolla oli lasiesineitä. Grahamin pimeyteen tottuneet silmät huomasivat pitkän pöytärivin. Hän meni niitä kohden. Parin pöydän luota kuuli hän lasien kilinää ja kuuli syötävän. Löytyi siis niin rauhallisia ihmisiä, että he voivat syödä tai ehkäpä varastaa ruokaa itselleen keskellä valtiollista taistelua ja pimeyttä. Ylhäältä, korkealta näki hän äkkiä valon tunkeutuvan puolipyöreästä aukosta. Lähestyessään tätä löysi hän portaat ja joutui galleriaan. Hän kuuli nyyhkytyksiä ja tapasi kaksi pientä tyttöä kyyryllään eräällä kaidepuulla. Tytöt vaikenivat hänen lähestyessään. Hän koetti lohduttaa, mutta he eivät hiiskuneet sanaakaan. Jatkaessaan matkaansa kuuli hän heidän alkaneen uudelleen nyyhkyttää.
Äkkiä osui taas portaat hänen tielleen, ne johtivat suurelle aukolle, ja hän näki valon hohtavan ylhäältä ja astui pimeydestä taas liikkuvalle kadulle. Tätä pitkin kulki huutava kansanlauma. He lauloivat osia vallankumouslaulusta, useimmat heistä aivan väärin. Siellä täällä leimahteli soihtuja luoden väräjäviä varjoja. Hän kysyi taas tietä ja hänelle vastattiin samalla epäselvällä murteella. Vasta kolmannen vastauksen hän ymmärsi. Hän oli kahden penikulman päässä Westminsterista, mutta tietä sinne ei ollut vaikea löytää.
Lähestyessään vihdoin tuulimoottorien toimistoa päätti hän riemuitsevista kulkueista, joita hän kohtasi kaduilla, ilonhuudoista ja lopulta sähkövalon palaamisesta, että Neuvosto oli lopullisesti kukistettu. Eikä missään puhuttu hänen katoamisestaan.
Kaupungin sähkövalon syttyminen vaikutti häikäisevästi. Ensi alussa hän oli soaistu, kaikki hänen ympärillään seisahtuivat ja koko maailma näytti hehkuvan. Valon syttyessä oli hän aivan sen väkijoukon laidassa, joka kiihoittuneina ryhminä täytti tuulimoottorien toimiston läheiset kadut ja tietäessään nyt olevansa kaikkien nähtävänä, tunnettavissa muuttui hänen halunsa päästä Ostrogin luo täydelliseksi kauhuksi.
Häntä tyrkki ja lykki miesjoukko, joiden ääni oli tullut aivan käheäksi hänen nimensä huutamisesta, muutamat olivat saaneet haavoja taistellessaan hänen asiansa puolesta. Tuulimoottorien toimiston ulkoseinällä oli eläviä kuvia, mutta hän ei voinut nähdä niitä, sillä huolimatta kaikista ponnistuksistaan esti kansanjoukko häntä lähestymästä. Sieltä täältä kuulemistaan lauseista päättäen arveli hän niiden esittävän uutisia Neuvoston palatsin edustalla tapahtuvasta taistelusta. Tietämättömyytensä ja epävarmuutensa tekivät hänen liikkeensä hitaiksi ja aroiksi. Hän tuumiskeli, miten hän voisi päästä tämän kansanjoukon läpi. Hän raivasi itselleen tien askel askeleelta tungoksen läpi, kunnes hän huomasi, että keskitieltä lähtevät portaat johtivat rakennuksen sisään. Hän painalti eteenpäin, mutta tungos oli portaiden luona niin taaja, että kesti kauvan ennenkuin hän pääsi perille. Ja sielläkin asettui hänen tielleen kaikellaisia esteitä, ja koko tunti kului kiivaisiin neuvotteluihin ensiksi vartiosalissa ja sitten muissa saleissa, kunnes hän sai erään henkilön viemään kirjelapun sille miehelle, jonka kiihkeimmin olisi luullut haluavan tavata häntä. Ensiksi naurettiin ja pilkattiin häntä; viisastuttuaan tästä kokemuksesta selitti hän vihdoin tuovansa Ostrogille hyvin tärkeitä uutisia. Mitä ne olivat, ei hän tahtonut sanoa. Hänen kirjeensä lähetettiin halveksivaisesti eteenpäin. Pitkän aikaa odotti hän pienessä huoneessa hissin vieressä, kunnes vihdoin Lincoln ilmestyi levottomana, anteeksi pyynnellen ja hämmästyneenä. Hän seisahtui ovensuuhun tarkastamaan Grahamia ja syöksyi sitten hyvin ystävällisesti hänen luokseen.
"Niin", huudahti hän. "Te se olette. Ettekä olekaan kuollut!"
Graham selitti kaikki lyhyesti.
"Veljeni odottaa teitä", selitti Lincoln. "Hän on yksinään tuulimoottorien toimistossa. Me pelkäsimme teidän kaatuneen taistelussa teatterissa. Hän oli aivan onneton — asiat ovat hyvin vaarallisella kannalla, vaikka me kansalle ilmoitammekin toisin — muussa tapauksessa olisi hän rientänyt teidän luoksenne".
He nousivat hissin avulla ylös, tulivat kapeaan käytävään, kulkivat suuren salin läpi väistäen kahta juoksevaa lähettiä, ja tulivat suhteellisesti pieneen huoneesen, jonka ainoana kalustona oli leposohva ja soikea, harmahtava, väriä vaihtava lasilevy, joka riippui alas seinään kiinnitettyjen kannattimien varassa. Lincoln jätti tänne Grahamin, joka alkoi katsella lasilevyllä liikkuvia usvamaisia varjoja, ymmärtämättä niistä mitään.
Hänen huomionsa kiintyi äkkiä kuuluvaan meluun. Kuului huutoja, suunnattoman kansanjoukon riemua, mutta hyvin kaukaa. Se taukosi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin aivan kuin ovi olisi avattu ja suljettu. Viereisestä huoneesta kuului nopeita askeleita ja kalisevaa ääntä, kuten rautaketju olisi kiertänyt pyörän ympäri.
Sitten kuului naispuvun kahinaa ja naisääni sanoi: "Se on Ostrog!"
Pieni kello kilahti, ja sitten oli kaikki taas hiljaista.
Samassa kuului ääniä, askeleita ja liikuntaa ulkoa. Yhden henkilön askeleet erottautuivat muusta kohinasta ja lähestyivät varmoina ja tasaisina. Verho kohosi hitaasti. Kookas, valkotukkainen mies puettuna kellervään silkkipukuun katseli Grahamia kohotetun käsivartensa alatse.
Hän piteli lyhyen hetken verhoa ylhäällä, antoi sen laskeutua alas ja seisoi sen edessä. Graham huomasi aivan ensiksi hänen leveän otsansa, hyvin vaaleat silmänsä, jotka välkkyivät syvältä valkoisten silmäkulmien alta, kotkannokkansa ja varmapiirteisen, tarmokkaan suunsa. Lihapussit silmien ympärillä, alaspäin kääntyneet suupielet rikkoivat kauniin ulkomuodon ilmaisten, että mies olikin vanha. Graham nousi aivan vaistomaisesti, ja hetkisen seisoivat molemmat miehet vastatusten katsoen toisiinsa.
"Te olette Ostrog?" sanoi Graham.
"Minä olen Ostrog".
"Johtaja?"
"Niin minua kutsutaan".
Vaitiolo alkoi vaivata Grahamia.
"Minä tiedän, että minä saan pääasiassa kiittää teitä pelastuksestani", sanoi hän.
"Me pelkäsimme teidän kaatuneen", sanoi Ostrog. "Tai vaipuneen — ikuiseen uneen. Me olemme kaikin tavoin salanneet — teidän katoamistanne. Missä te olette ollut? Miten tulitte tänne?"
Graham kertoi kaiken lyhyesti.
Ostrog kuunteli sanaakaan sanomatta.
Hän hymähti. "Tiedättekö, mitä minä paraillaan tein, kun minulle ilmotettiin teidän saapuneen?"
"Sitä en voi arvata".
"Valmistin sijaista teille".
"Minun sijaistani?"
"Me valitsimme teidän näköisenne miehen. Me aijoimme hypnotiseerata hänet, jotta hänen olisi helpompi näytellä osaansa. Meidän täytyi se tehdä. Tämän kapinan menestys riippui siitä, että te olitte herännyt, elossa ja kuuluitte meihin. Juuri nyt on suuri kansanjoukko keräytynyt teatteriin vaatien teitä sinne. He eivät luota. Kai te tiedätte — jotain asemastanne?"
"Hyvin vähän", sanoi Graham.
"Teidän asemanne on seuraava". Ostrog astui pari askelta ja kääntyi. "Te omistatte täydellisesti", sanoi hän, "yli puolet maailmasta. Seurauksena siitä on se, että te olette tavallaan kuningas. Teidän valtanne on rajoitettu tuhannella eri tavalla, mutta te olette kuitenkin kaikista korkein, hallituksen populäärisin symbooli. Tuo Valkoinen Neuvosto, Hoitoneuvosto niinkuin sitä kutsuttiin —"
"Minä olen saanut siitä kuulla pääasiat".
"Millähän tapaa".
"Minä tapasin erään lavertelevan vanhuksen".
"Minä ymmärrän… Massat — se sana on saanut alkunsa teidän ajaltanne — ja arvaattehan että meillä on massoja — pitävät teitä todellisena hallitsijana. Samoin teidänkin aikananne monet sekoittivat kruunun ja vallan. Yli koko maapallon ovat massat tyytymättömiä hoitoneuvoston toimintaan. Pääasiassa on se tuo ijänikuinen sota, joka työväellä on kurjuutta, kurinpitoa ja kykenemättömyyttä vastaan. Mutta teidän Neuvostonne on toden totta menetellyt väärin. Muutamissa asioissa, nimittäinkin Työkomppanian järjestämisessä ovat ne menetelleet kaikkea muuta kuin viisaasti. He ovat tuoneet lukemattomia tekosyitä esiin. Ja me toisetkin kansalliseen puolueesen kuuluvat hommasimme uudistuksia — kun te heräsitte. Jos se olisi ollut järjestetty, niin ei se olisi voinut tulla sopivammalla hetkellä". Hän hymyili: "Yleinen mielipide, ajattelematta pitkää untanne, oli jo ajatellut herättää teidät ja pyytää teidän apuanne ja — silloin!"
Hän kuvasi liikkeellä kapinan puhkeamista ja Graham nyökäytti osottaakseen ymmärtävänsä.
"Neuvosto hätääntyi — riitaantui keskenään. Sitä he ovatkin aina tehneet. He eivät voineet päättää, mitä he tekisivät teille. Tiedättehän, miten he sulkivat teidät vankilaan?"
"Tiedän. Tiedän. Ja nyt — olemmeko voittaneet?"
"Olemme. Me olemme todellakin voittaneet. Tänä yönä, viidessä nopeassa tunnissa. Me iskimme äkkiä joka taholta. Tuulimoottorien väki, työkomppania ja sen miljoonat katkaisivat kahleensa. Me olimme ottaneet haltuumme aeropiilit".
Hän vaikeni. "Niin", sanoi Graham, arvaten että aeropiilit olivat ilmalaivoja.
"Se oli välttämätön varokeino. Muuten he olisivat paenneet. Koko kaupunki nousi kapinaan, melkein kaksi kolmannesta otti siihen osaa! Kaikki siniset, kaikki yleiset palvelijat, paitsi viittä aeronautia ja noin puolta punaisesta poliisistosta. Teidät pelastettiin, ja heidän omat katupoliisinsa — noin puolet heistä saarrettiin Neuvoston palatsiin — hajoitettiin, vangittiin tai surmattiin. Koko Lontoo on teidän — nyt. Kaikki muu paitsi Neuvoston palatsi."
"Puolet heidän puolelleen jääneistä punaisista poliiseista kaatui koettaessaan mielettöminä saada teidät uudelleen vangiksi. He kadottivat järkensä kadottaessaan teidät. He ryntäsivät täysin voimin teatteriin. Silloin me katkaisimme heiltä paluutien palatsiin. Tämä yö on todellakin ollut voiton yö. Kaikkialla loistaa teidän tähtenne. Vielä eilen —, hallitsi Valkoinen Neuvosto niinkuin se on grossin vuotta, puolitoista sataa vuotta, hallinnut, ja sitten kuiskataan pari sanaa, miehet tarttuvat kaikkialla aseihin, ja äkkiä — näin!"
"Minä tiedän hyvin vähän", sanoi Graham. "Minä otaksun —. Minä en aivan selvästi käsitä taistelun menoa. Selittäkäähän minulle. Missä on Neuvosto? Missä tapahtuu taistelu?"
Ostrog astui huoneen halki, kuului napsahdus ja äkkiä oli koko huone, paitsi tuo soikea lasilevy, pimeänä. Ensi alussa Graham säikähti.
Sitten näki hän, että tuo harmaa lasilevy kuvasti väriä ja muotoja, se oli kuin suuri ikkuna, josta näkyy outo maisema.
Ensiksi oli hänen aivan mahdotonta arvata, mitä tämä maisema oli. Näkyi harmaan talvipäivän valaisema maisema. Kuvan yli ja kuten näytti puolimatkassa katsojan ja etäisimmän kohdan välillä oli vaakasuorassa paksu kiiltävästä metallilangasta punottu paksu johtoköysi. Suurien tuulimoottorien rivit, suuret välimatkat, siellä täällä olevat pimeät aukot muisti hän nähneensä paetessaan Neuvoston palatsilta. Hän näki järjestyneen rivin punapukuisia miehiä marssivan mustapukuisten miesten vartioimana, ja hän ymmärsi jo ennenkuin Ostrog oli hänelle selittänytkään, että hän näki Lontoon laajan katon. Yöllinen lumi oli kadonnut. Hän arveli, että tämä peili oli jonkimmoinen uusi muodostus entisajan camera obscurasta, mutta hänelle ei tätä selitetty. Vaikka punaisten miesten rivi kulkikin vasemmalta oikealle, niin katosi se kuvasta pois vasemmalla. Hän ensiksi ihmetteli sitä, mutta sitten huomasikin hän, että koko kuva liikkui panoraaman tavoin soikean peilin yli.
"Kohta näette taistelun", sanoi Ostrog hänen vieressään. "Nuo punapukuiset ovat vankia. Tämä on Lontoon katto — kaikki talot muodostavat nykyään yhden ainoan kokonaisuuden. Kadut ja avonaiset paikat ovat nyt katetut. Teidän aikanne tyhjiä, tarpeettomia paikkoja ei löydy enää".
Joku peilin polttopisteen ulkopuolella oleva varjosi puoleksi peilin. Se näytti mieheltä. Kuului metallin helähdys, varjo peitti hetkiseksi koko soikean peilin, aivan kuin linnun silmäluomi peittää sen silmän, ja sitten kuva taas selveni. Ja nyt näki Graham miesten juoksevan tuulimoottorien alitse, käyttäen aseita, joista välähti kirkas valo ja sauhua. He riensivät yhä taajempana joukkueena oikealle päin, huitoen käsiään — he näyttivät huutavan, mutta kuva pysyi äänettömänä. He ja tuulimoottorit kulkivat hitaasti ja tasaisesti peilin pinnan yli.
"Nyt", sanoi Ostrog, "näette Neuvoston palatsin", ja hitaasti tuli musta kuilu näkyviin kiinnittäen Grahamin huomion puoleensa. Kohta huomasi hän, että se ei ollutkaan mikään tavallinen kuilu, vaan mustunut ammottava aukko, rakennusten välillä, josta pieniä sauhupatsaita nousi harmaata talvitaivasta kohden. Suuren rakennuksen rauniot, pilarit ja särkyneet koristeet kohosivat peloittavina tästä pimeästä, ammottavasta aukosta. Ja tämän palatsin jätteillä kiipeili, hyppieli ja kiehui lukematon miesparvi.
"Tämä on Neuvoston palatsi", sanoi Ostrog. "Heidän viimeinen linnoituksensa. Ja nuo mielettömät tuhlasivat ampumavaroja, joilla he olisivat voineet vastustaa meitä koko kuukauden ajan, räjäyttääkseen ympärillä olevat rakennukset, siten muka — estääksensä meidän hyökkäystämme. Kuulittehan räjähdyksen? Se särki puolet kaupungin ruuduista".
Ostrogin puhellessa huomasi Graham raunioiden lomitse kohoten niitä korkeammalle valkoisen suunnattoman suuren rakennuksen. Tämä rakennus oli eristetty ympäristöstään säälimättömästi hävittämällä kaikki sen lähellä olevat talot. Mustat aukot näyttivät, missä hävitys oli kulkenut tietään; suurten salien katot olivat pudonneet alas ja niiden loistava sisustus näkyi talvipäivän hämärässä, ja pitkin särkyneitä seiniä riippui katkenneita johtoja ja vääntyneitä metalliköysien ja lankojen päitä. Tämän hävityksen keskellä liikkui pieniä punaisia pilkkuja, punapukuisia Neuvoston puolustajia. Tavan takaa heikot, haihtuvat tulet valaisivat näitä varjoja. Ensi hetkellä näytti Grahamista siltä, että hyökkäys oli tekeillä tätä yksinäistä valkoista rakennusta vastaan, mutta sitten huomasi hän, että hyökkääjien puolue ei lähestynytkään, vaan kätkeytyen niiden raunioiden taakse, jotka ympäröivät tätä punapukuisten viimeistä suojusvarustusta, ampuivat taukoamatta heitä kohden.
Ja tuskin kymmenen tuntia sitten oli hän seisonut ilmavaihtokoneen alla pienessä huoneessa tässä palatsissa ajatellen, mitähän maailmassa tapahtuu!
Tarkemmin katsoessaan tätä sotakohtausta, joka hiljaa kuvastui peilin keskustaan, huomasi Graham, että tuon valkoisen rakennuksen joka puolella oli raunioita, ja Ostrog alkoi lyhyin lausein selittää, miten palatsin puolustajat olivat panneet tämän hävityksen toimeen suojellakseen itseään hyökkäyksen tapahtuessa. Hän puhui välinpitämättömällä äänellä siitä suunnattomasta mieshukasta, jonka tämä hyökkäys oli maksanut. Hän näytti väliaikaisen ruumishuoneen laaditun sinne, missä kuhisi haavureita kuten muurahaisia pitkin sitä paikkaa, jossa ennen oli ollut liikkuva katu. Hän oli paljoa innostuneempi selittäessään Neuvoston palatsin eri osia, ja hyökkääjien asemia. Muutamassa hetkessä pääsi Graham täydellisesti selville siitä kansalaissodasta, joka riehui Lontoossa. Eilen puhjennut taistelu ei ollut mikään meluisa kapina, ei taistelu erivoimaisten vastustajien välillä, vaan mainiosti järjestetty valtakaappaus. Ostrog oli hämmästyttävän tarkoin arvannut kuinka kaikki päättyisi; hän näytti tuntevan jokaisen niiden mustan tai punaisen pilkun tehtävän, jotka kapuilivat raunioiden keskellä.
Hän ojensi kätensä valoisan kuvan yli ja osotti Grahamille huonetta, josta hän oli paennut, ja näytti kesken raunioita tietä, mitä myöten hän oli paetessaan kulkenut. Graham tunsi onkalon, jossa sadeuoma oli, ja tuulimoottorit, joiden alla hän oli ollut piilossa välttääkseen ilmalaivaa. Muu osa hänen pakotiestään oli räjähdyksen sattuessa kadonnut. Hän katseli kerta vielä Neuvoston palatsia, joka jo puoliksi oli siirtynyt peilistä pois, ja näki oikealla puolella kohoavan kukkulan, jolla olevat kirkot ja tornit hämärinä ja etäisinä liukuivat esiin.
"Ja Neuvosto on todellakin kukistettu?" sanoi hän.
"On", vastasi Ostrog.
"Ja minä —. Onko se totta, että minä —?"
"Te olette maailman herra".
"Mutta tuo valkoinen lippu —"
"Se on Neuvoston lippu — maailman hallituksen lippu. Se laskeutuu. Taistelu on päättynyt. Hyökkäys teatteria vastaan oli heidän äärimmäinen voimanponnistuksensa. Heillä on ainoastaan tuhatkunta miestä ja niistäkin osa aikoo tulla meidän puolellemme. Heillä on vähän ampumavaroja. Ja me uudistamme entiset keksinnöt. Me valamme kanuunoita".
"Mutta — sanokaahan. Onko tämä kaupunki koko maailma?"
"Oikeastaan on tässä kaikki se, mitä heillä on vallastaan jälellä. Toiset kaupungit ovat joko meidän kanssamme nousseet kapinaan tai valmistelevat hyökkäystä. Teidän heräämisenne teki ne epävarmoiksi ja lamautti voimat".
"Mutta onhan Neuvostolla lentokoneita? Miksei se ole paennut niiden avulla?"
"Heillä oli. Mutta suuri osa aeronauteista oli kapinan syttyessä meidän puolellamme. He eivät tahtoneet antautua vaaraan taistelemalla yhdessä meidän kanssamme, mutta he eivät tahtoneet taistella meitä vastaankaan. Yli puolet heistä oli meidän puolellamme ja toiset tiesivät sen. Neuvostolla oli yksi ainoa käytettävänään teidän paetessanne. Tunti sitten — me tapoimme miehen, joka ajoi teitä takaa. Heti alussa otimme me haltuumme kaikki ilmalaivojen lähtöasemat kaikissa kaupungeissa ja siten olemme seisauttaneet ja valloittaneet kaikki aeroplaanit, ja mitä tulee muutamiin pienempiin lentokoneisiin, jotka lähestyivät — sillä muutamat uskalsivat sen tehdä — niin suuntasimme niitä kohden taajan ja voimakkaan tulen, joka esti niitä lähestymästä Neuvoston palatsia. Jos ne olisivat laskeutuneet alas, eivät ne enää olisi voineet kohota ilmaan, sillä maanlaatu teki sen mahdottomaksi. Me hävitimme useita, useat antautuivat; muutamat lensivät mannermaalle päin etsien ystävällistä kaupunkia, jos vaan voivat ennättää sinne ennen kuin koneen voima loppuu. Useat näistä miehistä joutuivat mielellään vankeuteen, sillä siten olivat he turvassa. Ei ole erittäin hauskaa pudota lentokoneen kanssa alas. Tältä puolelta ei Neuvosto saa mitään apua. Sen päivät ovat luetut".
Hän kääntyi taas soikean peilin puoleen näyttääkseen Grahamille, mitä hän tarkotti lentoasemilla. Neljä lähinnä olevaa näkyivät etäältä epäselvästi aamun usvassa. Mutta Graham huomasi, että ne olivat suunnattoman suuria verrattuina alhaalla oleviin rakennuksiin.
Ja kun peilikuva taas siirtyi, saattoi Graham jälleen nähdä sen aukeaman, jonka yli punapukuiset äsken olivat marssineet, sitten mustat rauniot, ja vielä kerran piiritetyn palatsin valkoiset seinät. Se ei enää näyttänyt synkältä rakennukselta, vaan loisti päivänvalossa, sillä aamu-usva oli haihtunut. Piirittäjät olivat hetkeksi tauonneet taistelusta, eivätkä punapukuiset enää ampuneet.
Siten näki yhdeksännentoista vuosisadan mies tuossa kuvastavassa peilissä suuren kapinan viimeisen kohtauksen, näki asemansa vahvistettavan väkivallan avulla. Häntä vapisutti ajastellessaan, että tämä oli nyt hänen maailmansa, eikä se toinen, joka oli hänen takanaan; että tämä ei ollut vaan näytelmää, joka saavuttaa huippukohtauksensa ja katoo sitten; että tässä maailmassa se osa olemassaoloa, mikä hänellä vielä oli jälellä, kuului hänelle velvollisuuksineen, vaaroineen ja tehtävineen. Hän kääntyi alkaen jälleen kysellä. Ostrog vastasi, mutta sanoi sitten äkkiä. "Nämät asiat selitän minä teille sitten myöhemmin. Tällä hetkellä on meillä — velvollisuuksia. Kansa on kerääntynyt kaupungin joka puolelta liikkuvia katuja myöten tälle taistelupaikalle, hallit ja teatterit ovat tungokseen asti täynnä. Te saavuitte juuri oikeaan aikaan. He huutavat haluavansa nähdä teitä. Kaikkialla tahdotaan teitä nähdä. Pariisissa, New-Yorkissa, Chikagossa, Denverissä, Caprissa — tuhannet kaupungit ovat nousseet kapinaan, ovat epävarmoja ja vaatimalla vaativat saada nähdä teitä. Jo useita vuosia on vaadittu herättämään teidät ja nyt, kun se on tapahtunut, ei kukaan tahdo sitä uskoa."
"Mutta enhän minä voi lähteä."
Ostrog vastasi huoneen toiselta puolen ja soikeaan lasiin syntyvä kuva himmeni valon äkkiä syttyessä huoneessa. "Onhan meillä kinetotele-fotografia", sanoi hän. "Kun te täällä kumarratte kansalle — niin yli maanpallon myriadit ja taas myriadit ihmiset istuen koolla pimeissä saleissa näkevät teidän sen tekevän. Kuva esiintyy mustana ja valkoisena — ei tällaisena kuin tämä. Ja te kuulette heidän huutonsa yhtyvän näiden huutoon täällä."
"Meillä on tätä varten eräs optillinen keksintö", sanoi Ostrog, "jota käyttävät muutamat näyttelijät ja tanssijattaret hyväkseen. Se on oleva teille uutta. Kirkas valo osuu teihin, he eivät näe teitä itseään vaan suurennetun kuvanne, joka kuvastetaan valkoiselle pinnalle — niin että etäimmällä parvekkeella oleva henkilö voi laskea, jos tahtoo, silmäripsenne".
Graham teki äkkiä kysymyksen, jota hän epätoivoisena oli tuuminut.
"Paljoko Lontoossa on asukkaita?" sanoi hän.
"Kaksikymmentä kahdeksan myriadia?"
"Mitä?"
"Yli kolmekymmentä kolme miljoonaa".
Tämä määrä oli suurempi kuin Graham saattoi kuvitellakaan.
"Teidän täytyy puhua heille jotain", sanoi Ostrog. "Teidän ei tarvitse pitää puhetta, joksi te sitä kutsutte, vaan sanoa sana, joksi me sitä kutsumme — joku lause, kuusi tai seitsemän sanaa. Jotain hyvin varmaa ja selvää. Esimerkiksi — 'Minä heräsin ja sydämeni kuuluu teille'. Sellaista kansa kaipaa".
"Kuinka tuo lause kuului?" kysyi Graham.
"'Minä heräsin ja sydämeni kuuluu teille'. Sitten kumarratte — kumarratte kuninkaan tavoin. Mutta ensin täytyy teidän saada itsellenne musta puku — musta on teidän värinne. Muistattehan lauseen? Sitten poistuvat he kyllä kotiaan".
Graham epäröi. "Minä olen vallassanne", sanoi hän.
Ostrog oli ehdottomasti samaa mieltä. Hän mietti hetken, kääntyi verhoon päin ja antoi lyhyitä määräyksiä näkymättömille palvelijoille. Melkein heti tuotiin musta puku, se oli aivan samallainen kuin teatterissa saamansa puku. Heittäessään sen harteilleen kuuli hän viereisestä huoneesta kimakkaa kellon soittoa. Ostrog kääntyi kysyvän näköisenä palvelijan puoleen, näytti sitten äkkiä muuttavan mielipidettä, siirsi verhoa syrjään ja poistui.
Hetkisen seisoi Graham nöyrän palvelijan seurassa kuunnellen Ostrogin poistuvien askelten ääntä. Kuului nopeita kysymyksiä ja vastauksia ja nähtiin miesten juoksevan pois. Verho siirrettiin syrjään ja Ostrog palasi hyvin kiihottunut ilme kasvoillaan. Hän astui nopeasti huoneen poikki, sammutti valon, tarttui Grahamin käsivarteen ja osotti hänelle peiliä.
"Juuri samassa, kun me käänsimme sille selkämme", sanoi hän.
Graham näki hänen etusormensa suurena ja mustana osottavan Neuvoston palatsia. Ensi aluksi ei hän ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Sitten huomasi hän, että lipputanko, jossa oli liehunut valkoinen lippu, olikin tyhjä.
"Mitä tarkotatte —?" kysyi hän.
"Neuvosto on antautunut. Heidän valtansa on ainiaaksi loppunut".
"Katsokaa!" sanoi Ostrog ja osotti mustaa vaatetta, joka nytkähdellen nousi pitkin tyhjää lipputankoa ja alkoi liehua ilmassa.
Soikea kuva hämärtyi, kun Lincoln siirsi verhon syrjään ja astui huoneesen.
"Kansa käy levottomaksi", sanoi hän.
Ostrog piteli yhä kiinni Grahamin käsivarresta.
"Me olemme nostattaneet kansan kapinaan", sanoi hän. "Me annoimme heille aseita. Ainakin tänään on heidän tahtonsa meille laki".
Lincoln piti verhoa ylhäällä, jotta Graham ja Ostrog pääsivät sen alitse kulkemaan.
Mennessään halliin päin näki Graham ohikulkiessaan pitkän rivin valkoisia huoneita, jonne sinipukuiset miehet veivät arkun tapaisia laatikoita ja jossa lääkärin punaisiin pukuihin verhotut miehet riensivät paikasta toiseen. Tästä huoneesta kuului huutoa ja valitusta. Hän näki tyhjän, verisen vuoteen ja toisia vuoteita, joilla virui verisiä, siteillä sidottuja miehiä. Tämän kaiken näki hän ainoastaan vilahdukselta kulkiessaan erästä parveketta myöten, sitten astuivat he holvin kautta ja he jatkoivat matkaansa hallia kohden.
Kansan kohina läheni, se kuului ukkosen jyrinältä. Mustia lippuja liehui, sinisiä vaatteita ja ruskeita ryysyjä häilyi ilmassa ja hän näki hallien lähellä olevan teatterin aukenevan pitkän käytävän päässä. He tulivat yhä lähemmäksi. Hän tunsi teatterin, se oli sama, jonne hän ensiksi oli tullut, jossa hän viimeksi oli nähnyt valomeren ja pimeyden paetessaan punaisen poliisin tieltä. Tällä kertaa tuli hän saliin pitkin parveketta, joka kulki hyvin ylhäällä näyttämön yläpuolella. Teatteri oli taas kirkkaasti valaistu. Hän etsi käytävää, jonka kautta hän oli paennut, mutta hän ei voinut sanoa, mikä se oli noista monesta samallaisesta aukosta; ei hän myöskään nähnyt kumoon kaadettuja tuolia, eikä rikkiammuttuja istuimia, sillä tungos oli niin tavattoman suuri. Lukuun ottamatta näyttämöä täytti kansa teatterin ääriään myöten. Ylhäältä katsottuna näytti teatteri alueelta, joka oli täynnä vaaleanpunaisia pilkkuja, sillä kaikki katsoivat ylöspäin häntä kohden. Tullessaan Ostrogin seurassa syntyi hiljaisuus, laulu vaikeni, yhteinen jännitys lopetti kaiken sekasorron. Joka ainoa näistä myriadista olennosta näytti katsovan häneen.
XIII Luku.
Vanhan järjestelmän loppu.
Grahamin laskujen mukaan oli juuri keskipäivä silloin, kun Neuvoston valkoinen lippu laskettiin alas. Mutta muutamia tuntia kului, ennenkuin antautuminen muodollisesti oli ennättänyt tapahtua, ja lausuttuaan nuo "sanansa", vetäytyi hän uuteen huoneustoonsa tuulimoottorien toimistoon. Viimeisten kahdentoista tunnin taukoamaton jännitys oli tavattomasti uuvuttanut häntä, hän ei ollut enää edes uteliaskaan; hetkisen istui hän paikallaan toimettomana ja velttona tuijottaen eteensä, ja vaipui piankin uneen. Kaksi lääkärinapulaista herätti hänet tuoden hänelle virkistäviä aineita, jotta hän jaksaisi kestää uusia ponnistuksia. Juotuaan heidän rohtojaan ja kylvettyään heidän neuvostaan kylmässä vedessä, tunsi hän mielenkiintonsa ja tarmonsa palautuvan, ja oli hän heti valmis ja halukas seuraamaan Ostrogia useita penikulmia kulkien pitkin käytäviä ja hisseissä ollakseen läsnä kohtauksessa, jossa Valkoisen Neuvoston valta lopullisesti päättyi.
Heidän tiensä kulki monen monituisen rakennuksen läpi. Lopulta saapuivat he tielle, jonka päässä avautui heidän eteensä soikea paikka; päivän valaisemien pilvien alla kohosi Neuvoston palatsin rauniot. Suunnaton riemunhuuto kuului Grahamin korviin. Sen jälkeen kulki Graham seurueineen pitkin rakennuksien kattoja raunioiden vieritse. Avara arena näkyi Grahamin edessä, se näytti vielä omituisemmalta ja ihmeellisemmältä kuin soikeasta peilistä katsoessaan.
Tämä melkein amfiteatterin muotoinen alue oli yli penikulman levyinen. Auringon säteet kultasivat sen vasemman puolen ja oikean puolen muodot näkyivät kylmän selvinä varjossa. Neuvoston harmaana muista eroavan palatsin katolla liehui antautumisen musta lippu hitaasti heleää päivää vastaan. Huoneet, salit, käytävät ammottivat niin outoina, katkenneita metallijohtoja riippui sikinsokin raunioiden keskellä. Suuret määrät poikkinaisia, kiemurtelevia johtoja riippui vesiheinän tavoin kaikkialla ja alhaalta kuului lukemattoman kansanjoukon huuto, kumeaa jyrinää ja torvien räikeää pauhinaa. Suunnaton hävitys ympäröi tuota suurta valkoista rakennusta, näkyi särkyneitä ja mustuneita massoja, Neuvoston käskystä perustuksiaan myöten räjäytetyn tehtaan rauniot, kasottain rautaisia rakennuskannattimia, jättiläismäisiä tiilikasoja ja kokonaisia metsiä katkenneita pilareita. Siellä täällä, tämän kamalan hävityksen keskellä kuohui ja kimalteli vesi, ja etäällä näkyi raunioiden välitse, miten kahdensadan jalan korkeudelta pulppusi erään laajan rakennuksen raunioista vettä paksusta vesijohtotorvesta, syöksyen kimaltelevana koskena alas. Ja kaikkialla tungeksi kansaa.
Missä vaan oli hiukankaan jalansijaa, liikkui lyhytkasvuista kansaa, ne näkyivät niin perin tarkoin kaikkialla paitsi siellä, missä päivän paiste muutti ne häikäisevällä kullallaan epäselviksi. He kapuilivat pitkin luhistuneita seiniä, he liittyivät parviksi ja ryhmiksi pystyssä olevien pilarien ympärille. He kulkivat pitkin kehänmuotoista rauniorengasta. Ilma oli täynnä heidän huutojaan, kun he tungeksivat keskustaa kohden.
Neuvoston palatsin ylimmät kerrokset näyttivät autioilta, sieltä ei näkynyt ainoatakaan ihmisolentoa. Valloittajien musta lippu ainoastaan riippui auringon valaisemana tangossaan. Neuvoston palatsin ympärillä ei näkynyt ruumiita, ne oli joko kansa vienyt pois tai tungos peitti ne. Graham näki muutamia harvoja raunioiden ja virtaavan veden keskellä.
"Suvaitsetteko näyttää itsenne heille, sire?" sanoi Ostrog. "He haluavat niin kiihkeästi nähdä teidät".
Graham epäröi, astui sitten eteenpäin aivan rakennuksen katon reunalle. Hän katsoi alaspäin ja hänen yksinäinen pitkä vartalonsa kuvastui taivasta vastaan.
Vähitellen alkoi raunioille kerääntynyt kansanjoukko nähdä hänet. Pieni ryhmä mustaunivormuisia miehiä kulki esteiden yli Neuvoston palatsia kohden. Pienet mustat päät muuttuivat vaaleanpunaisiksi kääntyessään häneen päin, ja nähdessään aaltoilemisen syntyvän tässä joukossa, arvasi hän niiden huomanneen hänet. Hän arveli täytyvänsä antaa heille jotain elonmerkkiä. Hän kohotti kätensä, viittasi Neuvoston palatsiin päin. Alhaalla äänet yhtyivät, kasvoivat, ja nousivat häntä kohden lukemattomina riemuhuudon aaltoina.
Lännen pilvet olivat muuttuneet sinertävän vihreiksi ja vaalenneet, ja Jupitertähti loisti etelässä, eikä antautuminen ollut vielä loppuunsa suoritettu. Ylhäällä taivaalla tapahtui hitaasti muutos, yö läheni kirkkaana ja kauniina; alhaalla vallitsi tungos, kiihkoilu, kuului vastakkaisia käskyjä, kansa seisahtui, koetettiin saada järjestystä aikaan, ihmiset huusivat keskellä suurta epäjärjestystä. Ennenkuin Neuvosto astui palatsista veivät kantajat sadottain niiden ruumiita, jotka olivat taistelussa kaatuneet palatsin pitkiin käytäviin ja saleihin.
Mustapukuiset vartijat seisoivat molemmin puolin tietä, jota myöten Neuvoston piti tulla, ja niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi kaikkialla kansaa, se kiipeili palatsin ulkoneville rakennusosille ja ympärillä oleville rakennusten raunioille illan sinertävässä valossa. Vaikka kansa ei huutanutkaan, niin kuului kuitenkin aivan kuin meren pauhinaa sen loiskuessa rantakallioita vastaan. Ostrog oli valinnut erään suunnattoman rauniokasan ja käskenyt kiireimmän kautta laatimaan sille kannattimista ja metalliparruista lavan. Se oli jo pääasiassa valmiina, mutta alhaalla kohisi ja jyskyi suuri joukko koneita luoden valovälähdyksiä illan hämärään.
Lavalla oli korkeampi osa, sille asettui Graham Ostrogin ja Lincolnin seurassa, hiukan taempana seisoi joukko alempia upseeria. Tämän ylemmän lavan ympäri kulki toinen lava hiukan alempana ja sille asettui aseellisen kapinan mustapukuiset vartijat viheriöine aseineen, joiden nimeä Graham ei vielä tietänyt. Hänen ympärillään seisovat huomasivat, miten hän katsoi vuoroin hämärässä raunioille seisovaan kansaan, vuoroin Valkoisen Neuvoston palatsiin päin, josta neuvoston jäsenten piti tulla, sitten ympärillä oleviin raunioihin ja uudelleen taas kansaan. Kansanjoukon huuto paisui pauhaavaksi nieluksi.
Hän näki Neuvoston jäsenten ensi aluksi räpyttävän silmiään tielleen asetettujen sähkölamppujen häikäisevän valon osuessa heihin. He seisoivat pienenä valkoisena ryhmänä palatsin portailla. Neuvoston palatsi oli aivan pimeä. Hän näki heidän lähestyvän ja tuo heidän sata viisikymmentä vuotta sortamansa kansa mutisi uhkaavasti heille. Jota lähemmäksi he tulivat sitä selvemmin näki, miten väsyneitä, kalpeita ja arkoja he olivat. Hän näki heidän sähkövalon häikäisevässä loistossa katsovan häneen ja Ostrogiin. Ja samassa hän muisti miten tylyn kylmästi he olivat katsoneet häneen Atlaksen salissa. Nyt tunsi hän jo muutamia heistä; hänet, joka oli lyönyt kättään pöytään Howardin edessä, kookkaan punapartaisen miehen ja toisen hennon, lyhyen, tumman miehen, jolla oli harvinaisen soikea pääkallo. Hän huomasi kahden kuiskaavan keskenään ja katsovan häneen ja Ostrogiin päin. Heitä seurasi kookas, tumma, komean näköinen mies kulkien alakuloisena eteenpäin. Äkkiä katsahti hän ylöspäin, silmänsä osuivat Grahamiin ja siirtyivät siitä Ostrogiin. Tie, jota myöten he saivat kulkea, oli niin järjestetty, että heidän täytyi tehdä suuri kierros ennenkuin pääsivät niille puuportaille, jotka johtivat lavalle, missä heidän lopullinen vallastaluopumisensa tuli tapahtumaan.
"Mestari! Mestari! Jumala ja mestari!" huusi kansa. "Kuolema neuvostolle!" Graham katsoi tuohon suunnattomaan kansanlaumaan, joka huutaen ulottui hämärässä näkymättömän kauvaksi, sitten siirtyi hänen katseensa vieressään seisovaan, kalpeaan, liikkumattomaan ja vaikenevaan Ostrogiin. Silmänsä osuivat taas Valkoiseen Neuvostoon. Sitten loi hän katseensa jälleen tuttuihin tähtiin, jotka kiiluivat päänsä päällä. Hänen omituinen kohtalonsa selveni niin voimakkaana hänelle. Olikohan tuo elämä kuulunut hänelle, joka vielä oli hänen muistossaan, ja josta oli kulunut kaksi sataa vuotta — ja kuuluiko tämä hänelle?
XIV Luku.
Näkötorni.
Pitkän odotuksen jälkeen ja epäilyksien ja taistelujen kautta oli tämä yhdeksännentoista vuosisadan mies joutunut tämän monimuotoisen maailman herraksi.
Kun hän vapautuksensa ja Neuvoston antautumisen jälkeen heräsi pitkästä unestaan, niin ei hän ensi aluksi tuntenut ympäristöään. Ponnistaen ajatuksiaan löysi hän lopulta muistostaan punaisen langan, ja sen avulla johtuivat kaikki tapahtumat jälleen mieleensä, ensi alussa tosin aivan kuin hän olisi kuullut jonkun uskomattoman tarinan tai lukenut sen jostain kirjasta. Ja ennenkuin ajatuksensa selvenivät, huumasi häntä ilo siitä, että hän oli päässyt pakoon ja hän oli saanut sellaisen loistavan aseman. Hän omisti puolet maailmasta; hän oli maailman herra. Tämä uusi aikakausi oli tavallaan hänen aikakautensa. Hän ei enää udellut itseltään, oliko kaikki näkemänsä vaan unta; hän oli vaan levoton siitä, miten hän pääsee varmuuteen siitä, että kaikki todella oli olevaa.
Nöyrä palvelija auttoi häntä pukeutumaan, ylemmän valvojan johtaessa, joka oli hyvin arvokas, pieni jaapanilaisen näköinen mies, vaikka hän puhuikin englannin kieltä kuten englantilainen. Tämä kertoi hänelle yhtä ja toista asioiden kulusta. Vallankumous oli päättynyt; läpi koko kaupungin oli jo ryhdytty jälleen toimiin ja työhön. Muualla oli Neuvoston kutistuminen otettu ilolla vastaan. Neuvostoa ei suosittu missään ja tuhannet Länsi-Amerikan kaupungit, jotka vielä kahden vuosisadan päästä olivat kateellisia New-Yorkille, Lontoolle ja koko Itä-Amerikalle, olivat nousseet melkein yksimielisesti kapinaan jo kaksi päivää aikaisemmin, heti kun olivat saaneet tiedon Grahamin vangitsemisesta. Pariisissa jatkui vielä taistelua. Koko muu osa maailmaa odotti asiain kehitystä.
Syödessään aamiaista kuului huoneen nurkasta telefoonikellon soitto ja hänen ylin palvelijansa ilmoitti, että Ostrog tiedusteli hyvin levottomana Grahamin vointia. Graham heitti aterioimisen sikseen vastatakseen. Kohta saapui Lincoln ja Graham lausui hänelle toivovansa saada puhua kansalle ja päästä hiukan enemmän selville tästä hänelle niin oudonuudesta elämästä. Lincoln ilmoitti, että kolmen tunnin päästä saapuvat edustavat viralliset henkilöt rouvineen tuulimoottorien johtajan suureen huoneustoon. Mitä tuli Grahamin toivomukseen päästä kulkemaan pitkin kaupungin katuja, niin oli se tällä haavaa kansan kiihkeän mielialan vuoksi mahdotonta. Mutta hän voisi helposti saada kokonaiskuvan kaupungista nousemalla tuulimoottorien tarkastajan näkötorniin. Lincolnin apulainen kyllä oli valmis seuraamaan Grahamia sinne. Lincoln ylisteli apulaisensa kykyä ja pyysi anteeksi sitä, että hän ei voinut lähteä matkaan, sillä kiireelliset hallinnolliset työt kutsuivat häntä.
Tämä näkötorni oli korkeammalla kuin suurimmat tuulimoottorit, se oli ainakin tuhannen jalkaa kattoja korkeammalla ja sen muodosti pieni rautatelineiden ja rautaköysien tukema lava. Graham nostettiin sinne pienessä hississä. Puolimatkassa oli pieni galleria, josta uloni joukko — alhaalta katsottuna hyvin pienen näköisiä — tuubia, liikkuen hitaasti kehässä parvekkeen ulointa reunaa myöten. Nämät olivat speculoita, jotka olivat yhteydessä tuulimoottorien hoitajan peilin kanssa ja jommoisesta Ostrog oli näyttänyt Grahamille hänen uutta valtakuntaansa. Jaapanilainen apulainen astui edeltä ja hän vietti melkein tunnin siellä kysellen ja saaden vastauksia.
Ilmassa tuntui jo kevään tulo. Tuuli tuntui lämpimältä. Taivas oli heleän sininen ja avaran Lontoon päällys kimalteli aamuauringon valossa. Ilma oli puhdas sauhusta ja usvasta ja oli leuto kuten vuoristoilma.
Lukuunottamatta Neuvoston palatsin ympärillä olevaa epäsäännöllisen soikeaa aukkoa ja antautumisen liehuvaa mustaa lippua, niin ei avarassa kaupungissa mikään muistuttanut kapinaa, joka yhden yön ja päivän kuluessa oli muuttanut koko maailman kohtalon. Kansaa kokoontui yhä vielä raunioille ja korkea areena paljaan taivaan alla, josta rauhanaikoina aeroplaanit lähtivät Europan ja Amerikan kaupunkeihin, oli mustanaan ihmisiä. Kaidalla sillalla, joka oli laadittu raunioille, liikkui työmiehiä koittaen yhdistää palatsin kaabelia ja johtolankoja muun kaupungin kanssa, jotta Ostrogin pääkortteeri voitaisiin toistaiseksi siirtää tuulimoottorien toimistosta palatsiin.
Muuten oli päivän valaisema alue aivan autio. Niin suuri oli sen rauha verrattuna sen alla oleviin sekasortoisiin alueihin, että katsellessaan sitä Graham unohti ne tuhannet ihmiset, jotka näkymättöminä tuon lasikaton alla tuossa melkein maanalaisessa sokkelossa, viruivat kuolleina tai kuolemaisillaan yöllä saamistaan haavoista, unohti tilapäiset sairashuoneet, lääkärit, haavurit, rammat, nopeasti liikkuvat kantajat, unohti kaikki uutuudet, ihmeet ja kummat, jotka olivat hänelle näyttäytyneet sähkövalossa. Hän tiesi, että tuolla alhaalla noilla lukemattomilla muurahaisten teillä oli vallankumous saanut voiton, että musta oli kaikkialla saavuttanut ylivallan, mustat koristeet, mustat liput, mustat nauhat kaikkialla joka kadulla. Ja täällä vapaan päivän valossa taisteluhyörinän yläpuolella, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, pyörivät monet Neuvoston hallituksen aikana laaditut tuulimoottorit rauhallisesti, tehden taukoamatonta työtään.
Kauvempana, jokaisella kukkulalla ja mäellä, joilla ennen lehtoja, huviloita, kirkkoja, hotellia ja maalaiskartanoita näkyi puiden lomitse, oli nyt samallaisia tuulimoottoria kuin muuallakin ja niiden sivuissa ilmoituksia, noita uuden ajan jättiläismäisiä tunnusmerkkiä. Ja tuulimoottorit pyörivät ja hankkivat taukoamatta sitä voimaa, joka virtasi kaikissa kaupungin suonissa. Ja niiden juurella kulkivat ruokatrustin lukemattomat karjalaumat yksinäisten paimentensa ja vahtiensa vartioimina.
Ei missään tuttua muotoa, joka olisi eronnut tuosta jättiläismäisestä yhtenäisestä rakenteesta. Paavalin katedraali oli vielä olemassa ja useimmat Westminsterin rakennuksista, mutta ne olivat näkymättömissä, sillä tämän suuren aikakauden kupukaarrokset peittivät ne. Thames virta ei enää hopeanhohtavana virraten tuottanut vaihetusta tähän laajan laajaan kaupunkiin; janoisat vesijohdot nielivät jokaisen pisaran, ennenkuin ne pääsivät uomaansa. Virran entinen uoma oli jaoitettu ja syvennetty, merivesi täytti sen nyt, ja venheet kuljettivat tehtaisiin raaka-aineita aivan työmiesten eteen. Etäämpänä välkkyi hämärästi taivaan ja maan välillä laaja mastometsä, sillä kaikki liikenne, joka ei vaatinut suurempaa nopeutta, toimitettiin purjelaivoilla pitkin maanpalloa, ja se kauppatavara, jolla oli kiire, toimitettiin perille pienillä nopeakulkuisilla, voimakkaiden moottorien käyttämillä laivoilla.
Kukkuloiden yli johti laaja vesijohto merivettä likaviemäreihin. Kolmeen eri suuntaan johti teitä, joilla liikkui harmaita pilkkuja. Ensi näkemältä päätti Graham mennä niitä katsomaan. Mutta sitten päätti hän sen tehdä ensin purjehdittuaan ilmalaivoilla. Seuralaisensa selitti, että nämät tiet muodosti kaksi eri sadan metrin levyistä pintaa, joita kumpaakin käytettiin tavaran kuljettamiseksi samaan suuntaan. Näiden uusien teiden pinta oli tehty uudesta keinotekoisesta aineesta, nimeltä eadhamite ja sen mukaan kuin hän voi arvostella oli se läpikuultavaa, karaistua lasia. Pitkin näitä teitä kiisi oudon hurjaa vauhtia pieniä gummipyöräisiä ajoneuvoja: jotkut olivat yksipyöräisiä, toisissa taas oli kaksi tai neljä pyörää, ja ne kulkivat yhden ja kymmenen kilometrin nopeudella tunnissa. Rautatiet olivat kadonneet, muutamia penkereitä oli vielä olemassa siellä täällä vanhanaikuisine kiskoineen. Usein olivat ne vaan perustuksena eadhamiteille.
Eräs erikoinen asia herätti hänen huomiotaan. Niin pitkälle kuin silmä kantoi pohjoiseen ja etelään näkyi suuria ilmapalloja ilmoitustauluineen muodostaen sekavan sarjan pitkin aeroplaanien kulkuteitä. Ainoatakaan aeroplaania ei näkynyt. Yksi ainoa aeropiili leijaili korkealla sinitaivaalla pienenä pilkkuna liidellen suurissa kaarissa kukkuloiden ympäri.
Graham oli jo kuullut erään asian, jota hänen oli hyvin vaikea kuvitella, sen nimittäin, että melkein kaikki pienet kaupungit ja kylät olivat kadonneet. Siellä täällä ainoastaan, hänen ymmärryksensä mukaan, oli hotellia muistuttava jättiläisrakennus, joka peitti useamman kilometrin suuruisen alueen ja oli säilyttänyt sen kaupungin nimen, jonka sijalle se oli tullut. Hänen seuralaisensa selitti, että sellainen muutos oli tullut aivan välttämättömäksi. Entinen järjestelmä oli siroittanut pitkin maata lukuisia maatiloja ja aina neljän viiden kilometrin päässä oli jonkun ylhäisen herran tilus; siellä missä oli majatalo, suutarin mökki, kauppapuoti ja kirkko oli samalla kylä. Noin kahdentoista kilometrin etäisyydellä oli huvilakaupunki, jossa asui lainvalvoja, viljan-, kankaan-, rihkamankauppiaat, satulasepät, eläinlääkärit, lääkärit, verhoilijat, kankurit y.m. Mutta ei mitenkään kymmentä, kahtatoista kilometria kauvempana, sillä sen matkan voi helposti suorittaa päästäkseen kaupunkiin asioille, puolet matkasta sinne ja puolet takaisin. Mutta kun rautatiet joutuivat pois käytännöstä ja niiden sijaan tuli kepeät junat ja kaikki uudet automoottori-ajoneuvot, jotka olivat astuneet junien ja hevosten sijaan, ja kun myöhemmin alettiin laatia teitä puusta, kautsukista, eadhamitesta ja muista kestävistä mutta elastisista aineista, niin katosi kokonaan tarve käydä niin usein kaupungissa. Ja suuret kaupungit kasvoivat. Ne vetivät puoleensa työmiehiä tarjoten yhtämittaista työtä ja työnantajia saadakseen helposti ja taukoamatta työvoimia käytettäväkseen.
Kun mukavuuden vaatimus lisääntyi sen mukaan kuin elämän mekaaninen moninaisuus kasvoi, niin maalla oleskelu tuli yhä kalliimmaksi, ihmiset luopuivat siitä, osaksi tuli se melkein mahdottomaksi. Kun papisto ja virkamiehet poistuivat, ja kylälääkärin sijaan astuivat kaupungin erikoislääkärit, niin maalaiskylät kadottivat viimeisenkin sivistyksellisen leimansa. Kun telefooni, kinematoragrafi ja fonograafi astuivat sanomalehtien, kirjojen, opettajien ja aakkosten sijaan — niin oleskelu sähkölankaverkon ulkopuolella olisi tuntunut melkein raakalaiselämältä. Maalla puuttui keinoja pukea ylleen ja syödä (ajan hienostuneen maun mukaisesti), siellä ei ollut lääkäriä tarpeen tullen, ei seuraa, ei mitään hyödyllistä ajanviettoa. Sen lisäksi oli mekanismin sovittaminen maanviljelykseen tehnyt yhden koneenkäyttäjän kolmenkymmenen työmiehen veroiseksi.
Päinvastoin kuin kaupungin virkailijat tekivät siihen aikaan, jolloin Lontoossa vallitsi ainainen sumu, tulivat nykyään työmiehet teitä myöten tai ilman halki katsomaan kaupunkia ja sen yöllisiä iloja lähteäkseen taas aamulla pois. Kaupunki oli niellyt koko ihmiskunnan itseensä; ihminen oli saavuttanut uuden kehitysaskeleen. Ensin oli olemassa alkuasukas, metsästäjä, sitä seurasi maanviljelyksen aikakauden asukas, joille kaupungit eivät olleet muuta kuin maja- tai kauppapaikkana. Ja nyt oli keksintöjen aikakauden luonnollisena seurauksena se, että ihmiset olivat kokoontuneet yhteen. Lontoon ulkopuolella löytyi vaan neljä muuta kaupunkia Englannissa — Edinburgh, Portsmouth, Manchester ja Shrewsbury. Grahamin oli hyvin vaivalloista kuvitella tätä kaikkea, joka näille ihmisille oli itsestään selvä asia. Ja kun hän ajatteli "ulompana olevia oloja", jotka vallitsivat mannermaalla, niin joutui hänen päänsä aivan pyörälle.
Hän oli näkevinään loputtoman määrän kaupunkeja — kaupunkeja, jotka sijaitsivat tasangoilla, suurien virtojen varrella, laajoja meren rannalla sijaitsevia kaupunkeja, lumen ympäröimiä kaupunkeja. Suurimmalla osalla maanpalloa puhuttiin englannin kieltä; jos otti lukuun espanjalaisamerikalaisen murteen, neekerien kielen ja englantilaishindulaisen ja englantilaiskiinalaisen murteen, niin käytti kaksikolmannesta maailman asukkaista sitä. Mannermaalla, lukuunottamatta muutamia antiikkisia kielijätteitä, vallitsi kolme eri kieltä: saksa, joka ulottui Antiokiaan ja Genuaan asti ja kosketti englantilaisespanialaiseen kieleen Cadixissa; gallialaistunut venäjän kieli, joka ulottui englantilais-hindulaiseen Persiassa ja Kurdistanissa ja englantilais-kiinalaiseen Pekingissä; ja ranskankieli, joka oli säilyttänyt selvyytensä, loistavuutensa ja kirkkautensa, valliten Välimeren rantoja yhdessä saksan ja englantilais-hindulaisen murteen kanssa ja ulottuen ranskalaisneekerimurteen avulla Congoon asti.
Kaikkialla, kautta koko kaupungeista runsaan maanpallon, lukuunottamatta päiväntasaajan "mustia seutuja", vallitsi nyt sama kansainvälinen sosiaalinen järjestelmä, ja kaikkialle, pohjoisnavasta päiväntasaajaan asti, ulottui Grahamin valta ja edesvastaus. Koko maailma oli sivistynyt, koko maailma asui kaupungeissa, koko maailma oli yksityisomaisuutta. Yli koko Englannin valtakunnan ja Amerikan oli Grahamin omistusoikeus melkein rajaton; kongressia ja parlamenttia pidettiin käytännössä vanhanaikuisina. Venäjän ja Saksankin valtakunnassa oli hänen rikkautensa vaikutus tuntuva. Siellä esiintyi kyllä kaikellaisia vaikeuksia — ja uusia edistysmahdollisuuksia — mutta, huumaantunut vallastaan kun hän oli, niin olivat Venäjä ja Saksa hänen mielestään niin etäällä. Mitä tuli mustan alueen hallitsemiseen, sen mukaan kuin hän käsitti tuon alueen ulottuvan, niin hän edellisessä elämässä saavuttaneensa tavan mukaan ei välittänyt siitä vähääkään. Että jokin vaara voisi uhata tätä edessään olevaa loistavaa elämää, ei juolahtanutkaan hänen ajatuksiinsa. Sitä vastoin siirtyivät hänen ajatuksensa kauhistuttavaan vaaraan, joka ennen oli ollut niin uhkaava. "Miten nyt on keltaisen vaaran laita?" kysyi hän ja Asano selitti sen hänelle. Tuo keltainen kummitus oli kadonnut. Kiinalaiset ja Eurooppalaiset elivät sovussa keskenään. Kahdeskymmenes vuosisata oli vasten tahtoaan tullut huomaamaan, että keskimäärin oli kiinalainen sivistyneempi, siveellisempi ja intelligentimpi kuin keskimäärin Eurooppalainen, ja englantilaisten ja skotlantilaisten yhteensulautuminen, joka oli alkanut jo yhdeksännellätoista vuosisadalla, oli nyt täydellisesti tapahtunut, Asano sanoikin: "Kun oikein asiaa aprikoitiin, niin huomattiin, että me itse asiassa olimmekin valkoisia". Graham kääntyi jälleen katselemaan näköalaa ja ajatuksensa saivat uuden suunnan.
Kaukana koillisessa kimalteli hurmaavina, samalla lumoavina ja samalla peloittavina Nautinnon kaupungit, joista kinematograafi ja vanhus olivat hänelle kertoneet. Ne olivat omituisia paikkoja, ne muistuttivat sadun Sybarista nuo taiteen ja kauneuden kaupungit, joissa sekä taide että kauneus olivat kaupan. Ne olivat hedelmättömiä, loistavia kaupunkia, täynnä vilkasta elämää ja musiikkia, ja jonne kokoontuivat kaikki ne, jotka olivat rikastuneet julmassa ja inhoittavassa ekonoomisessa taistelussa tuolla hänen allaan olevissa sokkeloissa.
Tuo taistelu oli julma, sen hän tiesi. Hän huomasi sen jo siitäkin, että tämä kansa piti yhdeksännentoista vuosisadan Englantia ihanteellisena ja rauhallisena. Hän katseli kerta vielä edessään olevaa aluetta ja ajatteli, mikä ääretön määrä työtä tehtiin tässä monimutkaisessa ihmispesässä.
Hän tiesi, että kaupungin pohjoispuolella asuivat ruukuntekijät, jotka eivät ainoastaan valmistaneet esineitä savesta ja posliinista, vaan myöskin muista aineista, joita hienompi kivennäistieteellinen kemia oli keksinyt; siellä asuivat kuvapatsaiden, seinäkoristeiden ja hienojen huonekalujen tekijät; siellä asuivat myöskin kirjailijat, jotka alituisen kuumeisen kiihkon vallassa valmistivat runojaan ja fonograafireklaamiaan, ryhmittivät henkilöitä ja kehittivät kinematograafidraamojensa toiminnan yhä jännittävämmäksi. Sieltä myöskin lähtivät salaman tavoin uutiset koko maailmaan, sieltä uutistenkertojat levittelivät kaikkia valheitaan, sieltä lähtivät johdot telefoonikoneihin, jotka olivat astuneet entisajan sanomalehtien sijaan.
Neuvoston palatsin raunioiden takana oli kaupungin kontrollin ja hallinnon rakennukset. Lähellä satamaa oli kauppapaikat, suunnattomat hallit, teatterit, yhdistysten kokoussalit, pelihuoneet, biljardisalongit, potku- ja lyöntipallopelihuoneet, villipetojen näyttelyt, ja lukemattomat kristittyjen ja puolikristittyjen kirkot, muhamettilaisten, buddalaisten, gnostilaisten, haamujenpalvelijoiden, esineiden palvelijoiden y.m., y.m. temppelit; ja etelässä päin oli avattu tehtaita kankaiden, säilykkeiden, viinien ja höysteiden valmistamista varten. Ja näitä eri paikkoja yhdisti toisiinsa suuri määrä liikkuvia katuja. Mikä suunnaton mehiläispesä, jota tuuli palveli taukoamatta ja jonka symboolina olivat nuo aina liikkuvat tuulimoottorit.
Hän ajatteli tuota huimaavan suurta kansanlaumaa, joka oli ahdettu kaikkiin noihin saleihin ja gallerioihin — noita kolmeakymmentä kolmea miljoonaa asukasta, jotka kukin elivät omaa lyhyttä, jokapäiväistä, surkeata elämäänsä tuolla hänen jalkojensa alla, ja kaikki se ilo, minkä auringon loiste ja suuremmoinen näköala ja hänen oman valtansa rajaton suuruus oli tuottanut hänelle, alkoi vähetä ja kadota. Katsellessaan täältä ylhäältä kaupunkia alkoi hänelle selvitä, mitä merkitsi nuo kolmekymmentä kolme miljoonaa ihmistä, ja mikä edesvastaus oli hänellä, ja kuinka suunnattoman suuri oli se ihmisolentojen pyörre, jonka yläpuolella liehui hänen häipyvä kuningaskuntansa.
Hän koetti kuvitella aikalaistensa sielunelämää. Hämmästyksekseen huomasi hän miten vähän kansanmies oli muuttunut, vaikka olosuhteet olivat niin huomattavalla tavalla muuttuneet. Ihmisen henki ja omaisuus oli todellakin turvattu yli koko maanpiirin; kaikellaiset tarttuvat taudit ja bakteriatartunnat olivat kadonneet; kaikilla oli kylliksi ruokaa ja vaatetta, kaupungin kaduilla oli lämmin olla ja he olivat suojassa kaikkia ilmanmuutoksia vastaan; tieteen melkein koneellinen kehitys ja yhteiskunnan materiellinen järjestys oli saanut kaiken tämän edistyksen aikaan. Mutta hän huomasi nyt jo, että kansa pysyi kansana, että se oli villitsijöiden ja järjestäjien ehdottoman vallan alaisena, että yksilöinä oli kansa pelkuri, yksilöinä ruokahalunsa orja, laumana taas häilyväinen. Mieleensä johtui tuo lukematon määrä sinipukuisia olentoja. Hän tiesi, että tuolla hänen alapuolellaan oli miljoonia ihmisolentoja, miehiä ja naisia, jotka eivät koskaan olleet käyneet kaupungin ulkopuolella, eivät olleet nähneet mitään ulkopuolella tuota pientä, ikävää työkehää, johon maailman työjärjestelmä oli heidät kahlehtinut, ulkopuolella noita hapuilevia ja vääriä nautintoja, jotka eivät tuottaneet tyydytystä. Hän muisteli aikalaistensa toiveita, ja William Morris'en kertoma ihannemaa ja Hudsonin kuvailema valtio tuntuivat hänestä särkyneiltä unelmilta. Ja hän muisteli omiakin toiveitaan.
Eläessään viimeisiä päiviään tuota entistä kiihkeätä elämäänsä, joka nyt tuntui niin etäiseltä, oli hän pitänyt ihmiskunnan vapauden ja yhdenvertaisuuden kehittämistä mahdollisena. Hän oli toivonut kuten koko hänen silloinen aikakautensakin toivoi, että kerran koittaa päivä, jolloin enemmistön ei tarvitse uhrautua muutamille harvoille; että se aika oli lähellä, jolloin jokaisella naisesta syntyneellä oli samat oikeudet tasa-arvoisuuteen ja onneen. Kahdensadan vuoden päästä sama pettynyt toive kaikui epätoivoisena huutona läpi koko laajan kaupungin. Kahdensadan vuoden kuluessa huomasi hän köyhyyden, toivottoman työn, kaiken kurjuuden kasvaneen entistään suuremmaksi ja saavuttaneen aivan jättiläismäisen muodon.
Vähitellen pääsi hän selville kaikista niistä tapahtumista, jotka olivat sattuneet hänen unensa aikana. Hän näki nyt mikä moraalinen taantumus oli syntynyt yliluonnollisen uskonnon hävittyä kansasta, miten kunniantunto oli heikentynyt, ja mikä vaikutusvalta oli rikkaudella. Sillä ihmiset, jotka olivat kadottaneet uskonsa Jumalaan, olivat kuitenkin säilyttäneet uskonsa omaisuuden voimaan, ja rikkaus vallitsi yli uskonnollisesti suvaitsevaisen maailman.
Jaapanilainen seuralaisensa, Asano, joka selitti hänelle kuluneiden kahden vuosisadan valtiollista historiaa, käytti puheessaan hyvin sattuvaa ajatuskuvaa, verraten sosiaalista järjestelmää hyönteisten tyhjäksi syöneesen siemeneen. Ensi alussa kypsyi siemen voimakkaasti. Sitten ilmestyy hyönteinen, joka laskee siihen munansa, ja hyvin pian on siemenestä jälellä vaan kuori, sillä toukka syö sen sisustan. Ilmestyy sitten joku alempi hyönteinen, joku ichneumonkärpänen ja laskee munansa tähän toukkaan, ja tämä muuttuu taas vuorostaan piankin paljaaksi kuoreksi, ja uusi tulokas kehittyy edeltäjänsä nahan alla, jonka suojana on vuorostaan taas siemenen kuori. Siemenen kuori säilyttää aina muotonsa; koko maailma uskoo sen siemeneksi, eikä mikään estä sitä itseään kuvittelemasta olevansa terve ja elinvoimainen siemen. "Teidän kuningasvaltanne Victorian aikana", sanoi Asano, "oli samallainen — onttosydäminen kuningasvalta". Maanomistajat, paroonit ja pikkuaatelisto astui ensin esiin kuningas Johanin aikaan; kului pitkä aika, sitten mestasivat he Charles kuninkaansa ja kadottivat valtansa kuningas Georgen aikana, jolloin valta todellisuudessa joutui parlamentin käsiin. Mutta parlamentti, maataomistavan pikkuaateliston edustaja, ei saanut pitää valtaa. Se muodostui jo yhdeksännellätoista vuosisadalla. Valtarajat laajennettiin niin, että sen sisälle mahtuivat kaikki asioita ymmärtämättömätkin "myriaadit kaupungin asukkaita", jotka sekavana laumana tulivat äänestämään. Luonnollisena seurauksena tästä valitsijoiden suunnattomasta lukumäärästä oli eri puolueryhmien muodostuminen. Jo Victorian aikana oli valta kuulunut salaisesti järjestetyille, ryhmittyneille ja turmeltuneille yhdistyksille. Hyvin pian joutui se rahamiesten käsiin, jotka antoivat tarpeelliset varat puolueen järjestämiseksi. Jonkun aikaa oli koko valta ja valtakunnan menestys kahden ryhmän käsissä, jotka hallitsivat sanomalehtien ja vaalitaistelujen avulla — kahden, rikkaiden ja taitavien miesten ryhmän käsissä, jotka ensiksi toimivat toisiaan vastaan, mutta sittemmin yksinneuvoin.
Syntyi kyllä reaktiooni, mutta se oli heikko, eikä saanut mitään aikaan. Useat teokset kertoivat siitä, mainitsi Asano, — joista muutamat olivat ilmestyneet siihen aikaan kun Graham vaipui uneen — oli olemassa kokonainen kirjallisuus, joka kosketteli reaktioonia. Reaktioonipuolue näyttää sulkeutuneen huoneesensa ja tehneen rohkeita päätöksiä — paperilla. Välttämättömintä näytti olevan ottaa molempain ryhmien johtomiehet vangiksi ja siten riistää heiltä heidän valtansa, ja tämä ajatus näkyy olevan vallalla kaikissa yhdeksännentoista vuosisadan teoksissa, sekä Amerikassa että Englannissa. Useimmissa asioissa toimi Amerika aikaisemmin kuin Englanti, mutta molemmat kulkivat samaa tietä.
Vasta-vallankumousta ei tapahtunut koskaan. Sitä ei voitu koskaan järjestää niin, että se pysyisi puhtaana. Maailmassa ei löytynyt enää kylliksi tuota vanhanaikuista tunneherkkyyttä eikä uskoa oikeuteen, joka ennen oli vallinnut. Jokainen järjestetty puolue, joka pääsi niin suureen valtaan, että se voi vaikuttaa vaaleihin, joutui etevien rikkaiden miesten houkutusten, hävittämisen ja lahjomisen esineeksi. Sosialistien, kansanvaltaisten, reaktionäärien, oikeamielisten puolueet olivat lopulta vaan rahanvaihtopaikkoja, jotka myivät vakuutuksensa voidakseen maksaa vaalimenot. Ja rikkaiden päätoimena oli turvata omaisuus ja valmistaa tilaa kauppakeinottelulle, kuten entisajan läänityslaitos oli tehnyt säilyttääkseensä metsästys- ja sotaoikeutensa. Koko maailma oli tehty kaupan esineeksi; kaikkialla vallitsi kauppataistelu, rahalliset keikaukset, kurssien aleneminen ja yleneminen, tariffisota saivat enemmän kurjuutta aikaan kahdennellakymmenellä vuosisadalla — sillä kurjuus oli toivottomassa elämässä eikä äkillisessä kuolemassa — kuin sota, rutto ja nälkä olivat saaneet aikaan historian synkimpinä aikoina.
Graham huomasi nyt selvästi, mikä vaikutus hänellä oli ollut asioiden kehitykseen. Tämän mekaanillisen sivilisatioonin asteettaisen kehityksen aikana oli syntynyt uusi voima — joka ensin auttoi ja sitten kokonaan ohjasi sen kehitystä — nimittäin Neuvosto, joka hoiti hänen omaisuuttaan. Ensi alussa oli se vaan satunnainen Isbisterin ja Warmingin miljoonien yhtyminen, rahavaltainen yhtiö, joka oli syntynyt kahden lapsettoman lahjoittajan oikun kautta, mutta sen hoitajien monipuolinen johtokyky nosti sen hyvinkin pian vaikutusvaltaiseen asemaan, kunnes se hypoteekkien, lainojen ja osakkeiden oston kautta, käyttämällä satoja eri liikenimiä oli syöpynyt läpi koko Englannin ja Amerikan valtion.
Käyttämällä suunnatonta vaikutusvaltaansa ja suosikkijärjestelmää tuli Neuvostosta hyvinkin pian valtiollinen puolue; ja omaisuuden kasvaessa taukoamatta tuhlasi se varojaan vaikuttaakseen valtiollisiin päätöksiin ja käytti hyväkseen näitä valtiollisia etuja kootakseen yhä suurempia ja suurempia rikkauksia. Lopulla oli molempien pallonpuoliskojen valtiollisten puolueiden muodostuminen sen käsissä; siitä muodostui sisäasioita valvova, valtiollinen Neuvosto. Viimeisen taistelunsa kävi se suurien juutalaisperheiden liittoa vastaan. Mutta nämät perheet olivat liittyneet toisiinsa heikkojen siteiden kautta, mikä hetki tahansa voi perinnön kautta joutua iso osa heidän rikkauksistaan jollekin kaivostyömiehelle, naiselle tai narrille, avioliitot ja jälkisäädökset siirsivät suunnattomia summia vieraisiin käsiin. Neuvostolla ei ollut näitä vaaroja. Sen omaisuus kasvoi kasvamistaan.
Neuvosto, vaikka siihen alkujaan kuuluikin kaksitoista erinomaisen taitavaa miestä, muodosti yhdessä yhden ainoan nerokkaan persoonallisuuden. Se tavoitteli rohkeasti rikkautta ja valtiollista vaikutusvaltaa ja nämät molemmat auttoivat toinen toistaan. Hämmästyttävällä nerokkaisuudella tuhlasi se suunnattomia summia lentokoneiden kehittämiseen odottaen vaan sopivaa aikaa, jolloin se panisi tämän keksintönsä käytäntöön. Se käytti patenttilakia ja muita puolilaillisia keinoja tuhotakseen kaikki ne keksijät, jotka eivät suostuneet toimimaan yhdessä sen kanssa. Alkuaikoina otti se palvelukseensa kaikki etevät henkilöt ja maksoi niille suuret palkat. Neuvosto noudatti niinä aikoina erehtymätöntä, voimakasta politiikkaa ja sen vaikutus kasvoi kasvamistaan tapaamatta muita esteitä kuin satunnaisesti rikastuneiden miesten hapuilevat, itsekkäät ponnistukset. Sadan vuoden sisällä omisti Graham Afrikan, Etelä-Amerikan, Ranskan, Lontoon, Englannin, ja sen vaikutus ulottui — kaikissa käytännöllisissä asioissa — Pohjois-Amerikaankin — joka siihen asti oli vallinnut koko maata. Neuvosto osti ja järjesti Kiinan, valloitti Aasian rikkaudet, herpaisi vanhan maailman valtiot, otti niiden raha-asiat haltuunsa, ryhtyi taisteluun niiden kanssa ja kukisti ne.
Ja se ahmi itselleen maailman niin ovelasti — satojen pankkien, yhtiöiden, syndikaattien kautta, jotka peittivät Neuvoston toimintaa — että se oli jo päässyt hyvin pitkälle, ennenkuin ihmiset yleensä arvasivatkaan, minkä hirmuvallan alaiseksi he olivat joutuneet. Neuvosto ei koskaan arkaillut eikä vavissut. Liikenneneuvot, maat, tilukset, rakennukset, kunnallishallitukset, lämpimien maiden tuotantoyhtiöt — kaikki inhimilliset yritykset joutuivat sen käsiin. Ja se ohjasi ja järjesti miehistönsä, rautatiepoliisit, liikkuvien katujen poliisit, talojensa vartijat, vesi- ja sähköjohtojensa hoitajat ja maatilojensa viljelijäarmeijan. Se ei osottanut mitään suoranaista vihamielisyyttä palkkalaisiensa järjestämiä yhdistyksiä vastaan, mutta se taittoi niiden vallan, petti ne ja osti ne lahjomalla puolelleen. Se osti lopulta koko maailman itselleen. Ja sen paras temppu oli lentokoneiden ottaminen käytäntöön.
Kun Neuvosto joutui riitaan työväkensä kanssa eräässä suuremmassa monopoolilaitoksessaan ja teki tekoja, joiden laittomuus oli aivan liian selvää — eikä se sitä ennen ollut edes tapansa mukaan lahjonut haitallisia henkilöitä — niin vanha laki, nähdessään etujensa hupenevan, etsi aseita taistellakseen. Mutta sillä ei ollut enää armeijaa eikä laivastoa; rauhan aikakausi oli tullut. Ainoat sotaan kelpaavat laivat kuuluivat Neuvoston meriyhtiölle. Poliisivoima oli heidän hallussaan; rautateiden, laivojen ja maatilojen poliisi, kaikellaiset vartijat, joiden lukumäärä oli kymmentä kertaa suurempi kuin vanhan hallituksen käytettävänä olevat voimat. Silloin laskettiin lentokoneet liikkeesen. Vielä on elossa vanhuksia, jotka muistavat viimeisen suuren taistelun edushuoneessa — lakipuolue oli vähemmistönä, mutta se taisteli epätoivoisena vastaan — väliaikoina edushuoneen jäsenet katselivat terrassilta noita suurisiipisiä koneita, jotka tyynesti leijailivat heidän päänsä päällä. Neuvosto oli saavuttanut täyden vallan. Viimeinen demokraatinen hallitus, joka oli hyväksynyt rajattoman, edesvastuusta vapaan omaisuuden, oli loppunut.
Sata viisikymmentä vuotta Grahamin nukkumisen jälkeen saattoi Neuvosto riisua naamionsa ja hallita, vaatien itselleen ylivallan. Vaalit olivat tulleet vaan naurettavaksi muodollisuudeksi, joka seitsemäs vuosi uusiutuvaksi narrinpeliksi, se oli vaan enää merkityksetön vanha tapa. Sosiaalinen parlamentti, joka oli yhtä tarpeeton kuin kansallisen kirkon neuvosto Victorian aikana, kokoontui silloin tällöin; ja Englannin laillinen kuningas, kadotettuaan perintönsä, esiintyi humalaisena ja typeränä eräässä toisen luokan varieteessa. Siten tuo 19:nen vuosisadan suuremmoinen unelma, jalo tarkoitus taata kaikille yksilöllinen vapaus ja yleinen onni, oli nyt, kun epärehellisyyden ruttotaudit olivat sen saastuttaneet, absoluuttisen omistusoikeuden taikausko sen pilannut, kun uskonnolliset lahkokunnat kiistelivät kansan kasvatuksesta, riistivät ihmisiltä kaikki käyttäytymisen säännöt ja saivat halveksimaan kaikkia moraalisääntöjä — tuo unelma oli muodostunut keksintöjen ja rikollisten yritysten kautta ensin taistelevaksi rahavallaksi ja sitten hirmuvaltaiseksi rahavallaksi. Lopulta ei Neuvosto pitänyt edes tarpeellisena hankkia perustuslaillisten viranomaisten hyväksymistäkään päätöksilleen. Ja sinä aikana lepäsi Graham liikkumattomana, ryppyisenä, kelmeänä, olematta kuollut tai elävä, hän, maapallon täydellinen omistaja. Ja kun hän sitten heräsi, näki hän olevansa tuollaisen perinnön omistaja! Ja kun hän sitten heräsi, seisoi hän täällä pilvettömän taivaan alla katsellen suunnattoman suurta valtakuntaansa.