language: Finnish

KUN PIIAT OVAT LAKOSSA

Ivallinen ilveily 3:na näytöksenä

Kirj.

MARTTI WUORI

(Näytelty ensi kerran Työväen teatterissa
Helsingissä 27 p:nä tammikuuta v. 1907)

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1908.

          Kaarlo Bergbomin
      unhottumattomalle muistolle
              Tekijä.

Henkilöt:

JUUSO KARPÉN, asianajaja Helsingissä.
MAGDA, hänen rouvansa.
TUURE HOLM, virkamies tuuli- ja vesimyllyjen ylihallituksessa.
HERTTA, hänen vaimonsa.
ERKKI SORMUNEN, ent. kauppias, rahatoimikamarin jäsen
   Jänisjärven vastaperustetussa kaupungissa.
HELMI, hänen vaimonsa.

Tapahtuman paikka: Helsinki. Aika: ihan viimeinen.

Ensimäinen näytös.

Uudenaikaisesti sisustettu sali Tuure Holmin asunnossa. Perällä kaksi ovea, joista oikeanpuolinen (katsojista päin) vie Holmin työhuoneeseen, vasemmanpuolinen eteiseen. Vasemmassa peränurkassa ovi ruokasaliin ja samalla puolella, likempänä etualaa, makuuhuoneen ovi. Oikealla ikkunaseinä.

HOLM (tulee eteisen kautta, käsivarrella iso toripussi täynnä kaikenlaista ruokatavaraa; paiskaa pussin salin pöydälle.) Puh! Hitto vieköön! On tämäkin elämää! (Kuuntelee makuuhuoneen ovella.) Vieläkö sinä makaat, Hertta? — — Ei kuulu mitään. Minun kai tässä täytyy ruveta perunoita kuorimaan. (Riisuu päällystakkinsa, jonka ripustaa eteisen naulakkoon.) Aamukahvikin taitaa jäädä juomatta tänä päivänä. (Eteisessä oleva telefooni soi.) No! Varmaan nyt taaskin joku lakkolainen tahi palveluyhdistyksen jäsen. (Telefoonin ääressä.) Haloo! Holm. — — On. — — Ei. Makaa vielä. — — Kukas siellä kiroilee? — — Vai sinä se olet, Juuso! En tuntenut. Olet kai noitunut äänesi noin sorruksiin?! — — Jaa, jaa. — — Mitä? Lainatako teille palvelijaa? — — Tässä rupean kohta itse ruokaa keittämään. — — Minunko vaimoni syy kaikkeen? — — Tule itse haukkumaan! — — Ha-ha-ha-ha! — — Meillekö päivälliselle? — — Terve tuloa vain! Vaan eipä taida potaattini mennä alas kurkustasi — — Kiitos! — — Samoin. — — Hyvästi! — — Saadaan nähdä. (Soittaa eroon.) Eipä näy olevan elämä parempaa muissakaan perheissä.

HERTTA (tulee ruokasalista.) Kuka se soitti?

HOLM. Vai siinä sinä olet? Luulin sinun makaavan vielä. (Puuhaa hermostuneena ruokapussinsa ääressä.)

HERTTA. Soittiko joku lakkokomiteasta, vai? — —

HOLM. Ei. — —

HERTTA. Kahvi on valmiina ruokasalin pöydällä.

HOLM. Itsekö sinä sen keitit?

HERTTA. Minä itse. Kukas?

HOLM. Tässä on ruokatavaroita. Kävin ne itse torilta ostamassa.
(Työntää pussin rouvalleen.) Siin' on! Keitä nyt sinä itse!

HERTTA (työntää pussin takaisin miehelleen.) Minä en jouda. Minun on heti paikalla lähdettävä komiteaan. (Alkaa laitella hattua päähänsä.)

HOLM. Mutta kaikkien ihmeitten nimessä! Minun pitää saada ruokaa, minä tahdon syödä. Minun pitää saada aamiainen päästäkseni virastoon.

HERTTA. Siihen en minä voi mitään.

HOLM. Mutta me saamme vieraita päivälliseksi.

HERTTA. Jopa! Kenen nyt?!

HOLM. Juuson rouvineen.

HERTTA. Ha-ha-ha-ha!

HOLM. Mitä sinä naurat, Hertta?! Tämä ei ole ollenkaan leikin asia. Sanon sinulle: se oli Juuso, joka äsken soitti. Hän kiroili sinua, — sanoipa koko nälkälakon mammaksi! — ja vaati, että sinun on valmistettava meille kaikille ruoka, koska sitä ei saa enää ravintoloissakaan.

HERTTA. Soita heille: valmistakoon Magda päivällisen!

HOLM. Tuo on myrkkyä, Hertta, jota saat itse juoda. Jos ei Magda osaa ruokaa laittaa, niin kyllä se on viheliäisyys suuri sinunkin puolellasi siinä asiassa.

HERTTA. Siinä tapauksessa ei auta muu kuin että sinä saat laittaa ruoan.

HOLM. Istu ja pala! Luulenpa toden totta, että se luonnistuisi paljoa paremmin, kuin monelta teidäntapaiselta nykyajan rouvalta, jotka ette kelpaa muuksi, kuin tyhjäntoimittajiksi. Olisittepa nuoruudestanne tottuneet kaikkia naisen velvollisuuksia täyttämään, — muun muassa oppineet ruokaakin laittamaan, — niin ei tämmöiseen pulaan jouduttaisi.

HERTTA. Kuka sen on sanonut, että ruo'an laittaminen on juuri naisen velvollisuus?

HOLM. Se on itsestään selvä. Se on paljon enemmän hänen ymmärryksensä mukaista, kuin kaikellaisissa jonnin joutavissa yhdistyksissä häärääminen. Sitä paitsi se on terveellisempääkin.

HERTTA. Ha-ha-ha-ha! Sinunpa on, näköjään kovin nälkä, koska jo näin varhain aamulla noin huonolla tuulella olet, Tuure. Mene nyt ja keitä aamiaiseksi se häränkieli, joka sinulla pussissa on, niin…

HOLM. Kyllä. Sen teenkin. Ja minä aion tarjota sitä sinullekin, mutta aika hyvin suolattuna.

HERTTA. Kiitos. Meillä on kyllä parempia ruoanlaittajia komiteassamme.

HOLM. Vai niin! Te siis syötte ja mässäätte siellä piikojen kom…

HERTTA. Palvelijattarien, pyydän.

HOLM. Yhdentekevä!… Sillä aikaa kun meitä uhkaa nälkäkuolema?

HERTTA. Siinä näet, ettemme ole niinkään tyhjäntoimittajia.

HOLM. Kaunista väkeä!! Mutta sanoppas: rouvatko ne siellä ruoan valmistavat vai pii…?

HERTTA. Palvelijattaret, tietysti. Meillä on tärkeämpää tekemistä.

HOLM. Tietysti, tietysti! Rupatatte ja olette jotakin tekevinänne ja elätte herroiksi.

HERTTA. Luoja ei ole teille mitään monopoolia antanut.

HOLM. Ei, mutta teille on Luoja kyllä antanut yksinoikeuden, vaan sitä ette te osaa taikka ette tahdo hyväksenne käyttää.

HERTTA. Ja mikä se olisi?

HOLM. Oikein kasvattaa sitä ihmiskuntaa, jota myöskin ainoastaan teille on suotu kunnia voida lisätä.

HERTTA. Mikä on oikein, mikä väärin, — se on kysymys. (Eteisen kello soi.) Kas niin. Nyt tullaan minua jo hakemaan. (Menee ja aukaisee oven.)

HELMI (pieni matkalaukku kädessä astuu eteiseen.) Hyvää päivää!

HERTTA. Päivää! Lakkokomiteastako olette?

HELMI. Et näy enää tuntevan minua, Hertta.

HOLM (eteisen ovella.) Helmihän se on. Helmiserkku, päivää!

HERTTA. Helmikö se on? Enpä, totta tosiaan, tuntenut. Siitä kun on niin monta vuotta…

HELMI. Otetaankohan minut taloon?

HOLM. Olet hyvin tervetullut.

HERTTA. Jos vain pidät hyvänäsi, niin… käy sisään.

HOLM. Milloinkas sinä tänne Helsinkiin tulit?

HELMI. Vast'ikään — postijunassa. Tulen suoraan asemalta. Ja joll'en vain häiritse, niin pyytäisin iltaan asti…

HOLM. Ethän sinä suinkaan häiritse.

HERTTA. Ole ihan kuin kotonasi vain!

HOLM. Ja niinkö vähäksi aikaa, meidän pääkaupunkiimme, niin monen vuoden perästä?! Ei se sovi.

HELMI. Mutta minä arvaan, että Hertta oli juuri menossa ulos?

HERTTA. Minulla oli kyllä…

HOLM. Hän tuli juuri torilta. Suo anteeksi! Tähän jäi vielä toripussikin. Hertta näytti minulle kieltä, oivallista härän kieltä, jonka hän itse aikoo keittää aamiaiseksi.

HERTTA. Tuure!… Lörppö!…

HELMI. Niin. Teillähän on täällä Helsingissä palvelijain lakko.

HERTTA. Vai jo tiedät sen?

HELMI. Kuulin siitä junassa puhuttavan.

HERTTA. Mitä hauskin lakko. Semmoista ei meillä ole vielä koskaan ollut.

HELMI. Ja sinä iloitset siitä?

HERTTA. Tietysti. Sitä paitsi se oli ihan välttämätön.

HOLM. Herttahan kuuluu itse lakkokomiteaankin. Hän kannattaa lakkoa sielullaan ja ruumiillaan.

HELMI. Kas, nyt ymmärrän. Sen tautta kysyitkin minulta tullessani, olinko lakkokomiteasta. Minä siis häiritsen sittenkin?

HERTTA. Toivon, että nyt, asian kuultuasi, suot minulle anteeksi. Minun täytyy todellakin kohta lähteä sinne.

HELMI. Oo, tee niin hyvin.

HOLM. Hertta toivottavasti kohta palaa takaisin ruokaa valmistamaan.

HELMI. Minua varten ei suinkaan tarvitse mitään. Minä kyllä tulen toimeen…

HOLM. Ilmanko ruokaa? Sepäs olisi hiton hauska oppia. Minunpa alkaa jo vatsani tehdä lakon.

HERTTA. Siellähän on kahvi valmiina ruokasalin pöydällä, Tuure. Ja
Helmihän kyllä löytää astiakaapista, mitä tarvitsee.

HELMI. Tietysti, tietysti. Elä nyt, Hertta hyvä, anna minun tuloni millään lailla…

HOLM. Kahvintarjoilusta pidän minä kyllä huolen. Minä olen, näetkös, näin lakon aikaan jo tottunut talouden askareihin. (Sieppaa toripussin ja juoksee ruokasaliin.)

HELMI. Eihän nyt toki. Voi, voi, mitä puuhaa minä nyt olen matkaan saattanut.

HERTTA. Elä nyt ole milläsikään. Hän tekee sen niin mielellään. Ja hänelle se tekee niin mainion hyvää.

HELMI. Miksi sinä noin puhut?

HERTTA. Siksi, että niin ajattelen. Näetkös, se tekee miehille niin hyvää, että saavat kokea, mitä me naiset merkitsemme, että me todellakin jotakin merkitsemme.

HELMI. Sinä siis kuulut tuohon lakkokomiteaan oikein vakaumuksesta,
Hertta?

HERTTA. Luonnollisesti. Täydestä.

HELMI. Mutta tämähän on palvelijain lakko. Ei suinkaan sillä näytetä miehille, että me todellakin jotakin merkitsemme.

HERTTA. Samalla kyllä sitäkin. Vaikka se nyt on sivuasia. Minä olen, näetkös, myöskin palvelijayhdistyksen jäsen. Ja minä kannatan täydellisesti palvelijain oikeutettuja vaatimuksia. Heidän oleelliset etunsa ovat tässä kysymyksessä. Heidän asemansa on välttämättä parannettava.

HELMI. Mutta ei suinkaan tällä keinoin. Lakkoa en kannattaisi koskaan. Se on suorastaan hyljeksittävä taistelutapa. Se on kamala, sisällinen veljessota, ulkonaista sotaa paljoa pahempi eikä miltään siveelliseltä kannalta puolustettavissa.

HERTTA. Semmoinenkin sota voi nykyaikaan käydä välttämättömäksi.

HELMI. Ei, ei. Minä olen rauhan aatteen puolella. Sovittelulla ovat riidat ratkaistavat.

HERTTA. Se ei ole likimainkaan tässä maailmassa mahdollista. Voima se asiat ratkaisee.

HELMI. No, sanoppas nyt sitte, mitä vaativat palvelijat? Suurempia palkkoja, vähemmän työaikaa ja paljon vapaata aikaa, s.o. aikaa huvitteluun, vallattomuuteen!

HERTTA. Sinulla on väärä ja ylimalkainen käsitys asiasta, Helmi.

HELMI. Niinkö? Minun käsitykseni mukaan olisi esim. kahdeksan tunnin työaika mahdoton. Mekin teemme enemmän työtä päivässä ja huvittelemme paljoa vähemmin, kuin palvelusväki. Ja mistä otetaan ne suuremmat palkat ja erityiset huoneet nykyajan palvelijoille?

HERTTA. Myönnän, että heidän toiveissaan, — en sano vaatimuksissaan, — on hiukan liioiteltua, vaan paljon on oikeutettuakin. Mutta niistä asioista puhutaan toiste. Minun täytyy nyt mennä.

HELMI. Niin väinkin. Sittenkin tuli näin pitkältä laverrelluksi.

HERTTA. Ja silloin toivon, että tulet asian oikeudesta vakuutetuksi, yhdyt meihin ja rupeat yhteistä asiaamme omalla paikkakunnallasi innokkaasti ajamaan.

HOLM (kantaa tarjottimella kahvia.) Kas niin! Tässä on nyt talon uusi piika … palvelijatar, piti minun sanoa.

HERTTA. Minä lähden nyt sitte. Suo nyt epäkohteliaisuuteni anteeksi,
Helmi! Tuure pitää sinulle kyllä seuraa. (Menee.)

HOLM. Hyvästi, hyvästi! Kahvia me kyllä osataan juoda ominneuvoin, jos se vain hyvää on. Mutta sitäpä minä en osaa edeltäpäin vakuuttaa, sillä se ei ole minun keittämääni. — Tee nyt kuitenkin niin hyvin!

HELMI. Kiitos! — Hauska on nähdä sinut näin hyvällä tuulella, Tuure.

HOLM. Hyvän tuulen toit mukanasi sinä, rakas Helmi serkku.

HELMI. Sinäpä nyt osaat…

HOLM. Kuule! Tiedäthän itse, — ja vakuutan sen myös minä, — että sydämmeni oli ja on vieläkin hyvin kallellaan sinuun päin, vaikka silloin olosuhteet veivät minut tänne ja sinun sormuksesi Erkki Sormusen sormeen.

HELMI. Joko sinulla on sokuria kupissasi?

HOLM. Kun sinä olet tässä, sokuripalaseni, niin on kahvini makeata, kuin hunaja, ilmankin.

HELMI. Me puhelimme tässä äsken Hertan kanssa lakosta, vaan minä en päässyt vielä selville, mikä palvelijain tarkoitus oikeastaan on.

HOLM. Vai niin, vai sinnepäin. — No. Siitä en minäkään vielä ole selvillä. Luulenpa kuitenkin, että heidän viimeinen vaatimuksensa on, että Suomen kaarti muodostettaisiin uudelleen ja että jokainen palvelija saisi oman kaartilaisensa ynnä oman erityisen kamarinsa. Ja tuo kaikki on meidän heille hankittava.

HELMI. Ei, mutta! Sinunpa kanssasi nyt ei voi puhua vakavasti.

HOLM. Elähän toki. Jos tahdot, että sanon vakavankin sanan, niin se kuuluu: soisin, että hallitus antaisi matkarahan meidän palvelijoillemme, jotta pääsisivät ulkomailla käymään, niin silloinpa saisivat nähdä, miten siellä työtä tehdään eikä napista.

HELMI. Sen minä uskon On siis totta, että olette ilman palvelijaa?

HOLM. Tietysti, etkö sitä jo kaikesta huomaa? Kun meidän Miina ilmoitti yhtyvänsä lakkoon, niin minä ajoin hänet paikalla pellolle.

HELMI. Ja Hertta saa itse tehdä kaikki?

HOLM. Ja minä saan olla syömättä.

HELMI. Mutta sehän on julmaa.

HOLM. Se oli julmaa. Vaan nyt minä elän jälleen. Kun sinä tulit,
Helmi! Ihan kuin Luojan lähettämänä.

HELMI. Mutta minun täytyy nyt lähteä.

HOLM. Mitä? Minnekä?

HELMI. Asioilleni.

HOLM. Asioillesi?! Milläs asioilla sinä täällä olet? Sitähän en ole vielä tullut kysyneeksikään.

HELMI. Onpahan vain vähän toimitettavaa.

HOLM. Vähän toimitettavaa! Moneen vuoteen et ole Helsingissä käynyt ja nyt tulet vain yhdeksi päiväksi! Jänisjärveltä asti! Ei. Se ei passaa. Minä en sinua laske.

HELMI. Ei, ei. Kyllä minun täytyy.

HOLM. Täytyy? Sinulla on jotakin hampaan kolossa. Kas niin. Istu nyt ja juo vielä toinen kuppi. Kyllä tästä sinulle vielä tilkka heruu. Ja kerro, mitä sinne teidän kyläänne kuuluu. — Hitto vie! Tässähän minä olen hätäisessä ilossani ja iloisessa hädässäni aivan unohtanut kysyä, miten se sinun Erkki mökösi jaksaa?

HELMI. Kiitos, kyllä hän jaksaa.

HOLM. Eikö hän terveisiäkään lähettänyt?

HELMI. Kyllä… tuota… enkö minä jo taannoin… tullessani… sanonut häneltä terveisiä?

HOLM. Etpä. Vai taisit sanoa. — Kuule onko hän vieläkin yhtä silmittömästi sinuun rakastunut, kuin ennen, ja yhtä silmittömästi mustasukkainen, ettei kukaan saa sinuun vilkaistakaan.

HELMI. En tiedä. Lieneeköhän hän sitä koskaan ollutkaan?

HOLM. Ai-ai-ai! Minua kummastuttaa, että hän ollenkaan laski sinun yksin tänne pääkaupunkiin tulemaan. Miksikäs hän ei tullut mukaan?

HELMI (pikaisesti.) Etkö ole häntä täällä nähnyt, Tuure?

HOLM. Häh? Onko hän…? Hän on sittenkin. No, arvasinhan sen.

HELMI. Luulin, että hän on täällä teillä. Eikö hän siis ole käynytkään teillä?

HOLM. Meillä? Ei. Ei minun tietääkseni ainakaan.

HELMI (itku kurkussa.) Mutta kyllä hänen pitäisi olla Helsingissä. Minä tiedän ihan varmaan, että hän on täällä. Etkö sinä vain, Tuure, salaa minulta? Ehkä hän sittenkin on täällä teillä. (Itkeä tillittää.)

HOLM. Voi, Herran terttu! Mitäs ihmettä tämä on?! Mitä salaperäisyyttä tämä nyt on?! — Kuule, Helmi, ellet sinä nyt ihan paikalla kerro minulle kaikkia suoraan ja selvään, niin rupean minäkin itkemään ja silloin nostan minä paljoa pahemman möjäkän kuin Sinä. Kas niin! (Pyyhkii Helmin silmät ja istuu hänen viereensä.) Kaikki! Suoraan ja selvään nyt!

HELMI. Mitä minä kerron?

HOLM. Te olette rii'assa?

HELMI (nyyhkyttäen.) Niin — rii'assa.

HOLM. Mistä syystä?

HELMI. Erkki sanoo, että minä olen niin proosallinen, etten ole ollenkaan mikään nykyajan rouva, että puhun vain ruoasta ja lapsista, etten lue sanomalehtiä, enkä kuulu naisyhdistykseen, etten, sanalla sanoen, ole mikään ihannevaimo ja että hänen täytyy seurassa hävetä minun tähteni.

HOLM. Tahtoisinpa mielelläni vaihtaa minun ihannevaimoni sinuun. — No, entä sitte?

HELMI. Ja nyt hän puuhaa avioeroa minusta.

HOLM. Sika! — Suo anteeksi!

HELMI (itkee täyttä kurkkua.)

HOLM. No, no, no! So, so, so! Serkku hyvä, elä nyt pane sitä juttua niin pahaksesi! Kyllä se selviää. Omasta puolestani kyllä soisin, että sinä saisit eron Erkistäsi, — hänelle se olisi mitä sopivin rangaistus, — ja jos, tuota, minäkin saisin matkapassin Hertaltani, niin ihan varmaan minä tuossa paikassa rupeaisin niinkuin kosasemaan sinua. Ja jos onnistuisin, niin olen varma, etten sinun kanssasi tarvitsisi ainakaan nälkää nähdä. — Mutta leikki sikseen. Miehesi siis uhkaa avioerolla ja on tullut Helsinkiin?

HELMI. Niin.

HOLM. Milloin?

HELMI. Eilen hänen olisi pitänyt saapua kaupunkiin.

HOLM. Asiankoajajan pakeille!

HELMI. Niin hän sanoi lähtevänsä.

HOLM. Ahaa! Varmaankin Karpénin luo. Se on hänen erikoisalansa, avioero!

HELMI. Niin minä luulen. Ja kun tiesin, että sinä tunnet hänen ja luulin, että Erkki ehkä oli käynyt täällä, niin tulin sinulta tiedustelemaan.

HOLM. Nyt olen jäljillä. Voit olla huoleti, serkku. Minä otan asiasta selvän.

HELMI. Kiitos, Tuure hyvä. En tiedä miten sinua palkitsisin.

HOLM. Minäpä tiedän.

HELMI. No?

HOLM. Sinä jäät nyt meille etkä liiku minnekään. Minäkin teen lakon. Soitan ylihallitukseen, että olen sairas: — olen nälkälakon tähden saanut vatsakipuja — —

HELMI. Ja minä parannan kipusi: valmistan sinulle ruoan…

HOLM. Mainiota! Ja syömme aamiaista kahden kesken. Sen häränkielen, jonka Hertta…

HELMI. Ja sitäpaitsi minä paistan sinulle oivallisen bifstekin.

HOLM. ja huolet huuhdomme alas paremmalla kahvilla, kuin tämä oli, — sinun keittämälläsi. (Eteisen kello soi.)

HELMI. Herra jesta! Kuka nyt tulee?

HOLM. Kas tässä matkalaukkusi!

HELMI. Mistä sitä kyökkiin mennään?

HOLM. Tuosta, — ruokasalin kautta.

HELMI. Minä ryhdyn heti työhön. (Juoksee pois.)

HOLM (menee ja aukaisee eteisen oven.)

SORMUNEN (tulee.) Eikös se ole Tuure Holm itse?

HOLM. Niin on. Mutta minäpä taidan nähdä kummituksia keskellä päivää: —
Erkki Sormunen itse!

SORMUNEN. Etpä tainnut osata odottaa?

HOLM. E… e… en. Käypä sisään ja paina puuta! Olin sanoa, että tulet kuin pilvistä pudonneena, mutta silloin olisin valehdellut. Vihiä olostasi täällä ihanassa Gomorrhassamme minulla kyllä jo vähän oli.

SORMUNEN (istuutuu nojatuoliin selin ruokasalin oveen päin.) Ka! Kuinka niin?

HOLM. Kuule: toissapäivänähän sinä jo kaupunkiin tulit? Vai eilenkö se vasta oli?

SORMUNEN. Eilenhän minä… Vaan mistä sinä sen tiedät?

HOLM. Mistäkö? Poliisilta kuulin.

SORMUNEN. Häh? — — Valehtelet. Enhän minä ole liikkunut missään.

HOLM. Vai et? No sitte se on ereys. Ell'et sinä valehtele?

SORMUNEN. En, jukoliste, muualla kuin muutamassa ruokapaikassa.

HOLM. (rykäsee.)

SORMUNEN. Ihan totta. Mutta eihän täällä näy saavan ruokaa enää missään.

HOLM. Vai syömään sinä olet tänne Helsinkiin tullutkin?! Täällä tapetaan nälällä sekä aviomiehet että aviottomat.

SORMUNEN. Elä nyt! Eiköhän se sinun rouvasi kuitenkin olisi niin hyvä ja tarjoaisi vähän aamiaista.

HOLM. Se nyt ei anna palastakaan.

SORMUNEN. Mutta kun hiukasee niin armottomasti.

HOLM. Sinun- ja minuntapaisten miesten on kuoltava ihan ensimäisiksi.

SORMUNEN. Onpas tämä herttaista vastaanottoa!

HOLM. Semmoinen se on minun Herttani. Mutta kukas käski tähän aikaan sieltä Jänisjärveltä tänne lähtemään.

SORMUNEN. Kukas tämän aavisti.

HOLM. Vai onko sielläkin lakko?

SORMUNEN. Eikö joutavia!

HOLM. Vai eikö sinun rouvasi osannut ruokaa laittaa? Tai eikö tahtonut antaa?

SORMUNEN. Nälissäsikö sinä näin kiusaa teet, vai?! — Kuule: eikös sieltä kotoa ole tullut minulle teidän kautta mitään sähkösanomaa?

HOLM. Ettäkä sinua jo kotona kaivattaisiin?

SORMUNEN. Eikä, vaan kun sinä taannoin puhelit poliisilta kuulleesi minun olevan Helsingissä, niin luulin kotona jotakin tapahtuneen.

HOLM (rykäisten.) Jaa, jaa. Ei. En minä ainakaan tiedä. Onko se sinun rouvasi ollut terve? Ethän ole hänestä maininnut mitään.

SORMUNEN. Kiitos! Niin, tuota, kyllähän se jotensakin. Toisinaan vähän päänkivistystä on, valittanut. Käskihän se sanomaan hyvin paljon terveisiä sinulle ja… Ne tahtoo aina unohtua, nuo terveiset.

HOLM. Niinhän ne tahtoo.

SORMUNEN. Ja rouvallesi. Rouvaasihan en ole vielä nähnytkään. Mitenkäs hän jaksaa?

HOLM. Mainiosti. Valitettavasti hän nyt ei ole kotona.

HELMI (puettuna palvelijattareksi pistäytyy sisään ruokasalin ovesta, mutta pyörähtää heti takaisin.)

HOLM (viittaa kädellään Helmiä poistumaan.)

HOLM. Kas, kun nuo koit rupee lentelemään.

SORMUNEN. Saitkos kiinni?

HOLM. Sain. — Miksi sinä et ottanut Helmiä mukaasi? Sehän olisi hänelle ollut pieni virkistysmatka päästä Helsingissä käymään.

SORMUNEN. Eihän tuo tahtonut tulla.

HOLM. Vai ei tahtonut?!

SORMUNEN. Ei häntä huvita mikään.

HOLM. Sepä on kumma!

SORMUNEN. Ei mikään muu kuin koti ja talous.

HOLM. Eikös se ole mitään?! Ollapa minulla semmoinen muija tähän aikaan, niin voisin sinulle aamiaistakin tarjota. Eiköhän vaihdettaisi!

SORMUNEN. Ka! Vaihdetaan vain. Ha-ha-ha-ha!

HOLM. Ha-ha-ha-ha! Sepä olisi hauskaa.

SORMUNEN. Ei, kyllä minun nyt sitte täytyy lähteä.

HOLM. Jokos?! No, en tahdo pidättää. Sinulla on varmaankin paljon asioita toimitettavina?

SORMUNEN. Onhan niitä.

HOLM. Pankeissa ja — ostoksia rouvallesi?

SORMUNEN. Vähän jos mitä! — Kuulehan: milloinka luulet parhaiten voitavan tavata asianajaja Karpénia kahden kesken? Minulle on sieltä Jänisjärveltä annettu toimeksi neuvotella hänen kanssaan eräästä sekavasta riita-asiasta.

HOLM (rykäisten.) Ja-ha, jaa. Minä luulen että hän parhaiten on tavattavissa tuossa yhden tienoilla päivällä. Ne makaa aina niin kauan, nuo asianajajat, — illat myöhään istuvat kapakoissa.

SORMUNEN. Eikös sitä pidetä taitavana asianajajana?

HOLM. Karpénia? — Kyllä. Varsinkin "sekavissa riita-asioissa." — Hän asuukin, sitäpaitsi, tässä ihan vastapäätä.

SORMUNEN. Kiitos. — Kyllä minä löydän. — Pitää koettaa sitä ennen jossakin saada edes pikku voileipä.

HOLM. Ota ryyppy ainakin, ell'et muuta saa. — No, morjens! Käy nyt kuitenkin vielä talossa ennenkuin kotia lähdet.

SORMUNEN. Kiitos. Terveisiä vielä rouvallesi. (Menee.)

HOLM (saatettuaan Sormusen ulos, palaa ja näpäyttää iloisesti sormiaan.) No, nyt tulee hauska. (Ruokasalin ovelta.) Helmi hoi!

HELMI (tulee.) Jokos hän meni?

HOLM. Sinä siis näit? Se oli ukkosi.

HELMI (nyökkää myöntävästi.) Mutta näkikös hän minut?

HOLM. Onneksi, ei.

HELMI. Mitä hänellä oli sanomista?

HOLM. Sinä olet oikeassa. — Kautta rantain sain selville, että hän on menossa Karpénin puheille. Yhden aikaan on hän siellä.

HELMI. Voi, voi, mitenkä ihmeesti minä saisin tietää, mitä se siellä sotkee!?

HOLM. Ole huoleti! Minä otan vieläkin valvoakseni asiaa.

HELMI. Oi, sitä sinä et enää voi. Eihän asianajajatkaan saa ilmaista semmoisia asioita.

HOLM. Tosin ei. Mutta minä puhuttelen Karpénia sitä ennen ja…
(Eteisen kello soi.) No, kukas nyt vielä…?

HELMI. Aamiainen on kohta valmis, Tuure. Katan paikalla pöydän, että sitte pääset ulos. (Juoksee takaisin.)

HOLM (aukaisee eteisen oven.)

MAGDA JA KARPÉN (tulevat.)

KARPÉN. Mies, onko vaimosi kotona?

HOLM. Onneksi, — ei.

KARPÉN. Valitettavasti, sinun kai piti sanoa?

MAGDA. Todellakin vahinko, etten saanut antaa hänen kuulla kunniaansa.

HOLM (katsellen Magdan pukua.) Ah, kuinka kaunis, kuinka komea! Varmaan taaskin uusi puku? Uskaltaakohan edes pyytää istumaan?

KARPÉN. Sekös on lipeväkielinen!

MAGDA. Turha sekoittaa pois asiaa! Imartelu ei tässä auta.'

HOLM. Mitäs hittoa minä sitte olen tehnyt?

KARPÉN. Koska mies on vaimonsa pää ja sinä olet vaimosi mies ja sinun vaimosi on lakon johtajia, niin olet sinä pääsyyllinen lakkoon.

HOLM. "Ex ungve leonem!" Minä tunnen sinussa paikalla maamme terävinjärkisen juristin. — (Magdan puoleen.) Saanen varmaan kohta onnen onnitella teitä senaattorin rouvaksi, rouva Karpén?!

MAGDA. Minä lähden tänä iltana Hangon kautta Ruotsiin. Tämä elämä käy sietämättömäksi.

HOLM. Ja luovutte noin lupaavasta elämän urasta, jätätte noin loistavan pään?

MAGDA. Oo, Ruotsissa niitä on paljon loistavampia.

KARPÉN. Minä olen itse hänelle matkarahat antanut.

HOLM. Siis erp sovussa? — (Karpénille.) Olet kai taaskin iskenyt silmäsi johonkin?

KARPÉN (tekee kaksimielisen liikkeen.)

HOLM. Sen se lakko saa aikaan. Herrasväki on siis tehnyt meille kunnian tulla jäähyväisille?

MAGDA. Aivan oikein.

HOLM. Arvoisa rouva tietysti ei matkusta yksin?

KARPÉN. Tietysti ei. Ihailija odottaa jo Hangon laiturilla.

MAGDA. Useampikin.

HOLM. Oo, arvattavasti! Vahinko, etten minäkin voi olla — saattamassa.

MAGDA. Mikäs estää? Eikös laske Hertta?

HOLM. Lakko, lakko, tietysti.

KARPÉN. Kuule! Eikö sinulla sitte ole mitään tietoa, millä kannalla lakko nyt on? Onko mitään sovintoa odotettavissa?

HOLM. En tiedä mitikään. Sitäpaitsihan olen syrjässä koko sotkusta.

MAGDA. Silloin ei maksa vaivaa sen enempää aikaa tuhlata. Me lähdemme.

HOLM. Totisesti: kaikki ihmiset ovat äkäiset, kuin ampiaiset, tätä nykyä.

KARPÉN. Tjah! Minkäs sille sitte mahtaa. Ei tässä auta muu kuin lähteä kärsivällisesti odottamaan elämänsä loppua.

HOLM. Sitä ennen pari sanaa, Juuso. — Sallitko, Magda, että puhuttelen miestäsi silmänräpäyksen kahden kesken?

MAGDA. Sallin.

HOLM. Mennään minun huoneeseeni! — (Magdalle.) Tee niin hyvin ja peilaile sillä aikaa kaunista muotoasi, niin ei aika tule pitkäksi!

HOLM JA KARPÉN (menevät.)

MAGDA (selailee ensin pöydällä olevia kirjoja, menee sitte kuvastimen eteen ja laittelee hiuksiaan, hattuaan, pukuaan.)

HELMI (rientää sisään.) Ja Ruoka on pöyd… (pysähtyy yht'äkkiä hämmästyneenä Magdan eteen.) Kuka… Mistä…

MAGDA. Ei, mutta… Kukas te olette?

HELMI (aikoo mennä takaisin.) Ei… ei… ei… ei kukaan. En minä ole mikään. Suokaa anteeksi!

MAGDA (pidättää Helmiä käsivarresta.) Ei! Te ette saa mennä. Ette te saa. (Asettuu ruokasalin oven eteen.) Minä en laske. Sanokaa ensin, kuka olette! Te olette palvelija talossa, eikö niin?

HELMI. E… en.

MAGDA. Kukas te sitte olette?

HELMI. Kyllä… kyllä minä kuitenkin olen. Mutta satunnainen… ihan satunnainen vain.

MAGDA. Sepä oivallista! Panevat toimeen palvelijain lakon ja pitävät itse salaa palvelijan toimessaan. Mainiota! Mainiota! Mutta kyllä minä tästä jutun nostan.

HELMI. Saankos minä luvan kysyä, kuka rouva on?

MAGDA. Kukako minä olen?! Kyllä. Sen sanon mielelläni. Minä olen rouva
Karpén.

HELMI. Jassssoo! Asianajaja Karpénin rouva?

MAGDA. Juuri niin.

HELMI. Sepä varsin hauskaa.

MAGDA. No? — Kuinka niin?

HELMI. Niin, minä olen niin paljon kuullut puhuttavan rouvasta; — teidän kauneudestanne, koreista puvuistanne ja kuinka paljon rahaa te… kuinka rikas te olette.

MAGDA (istuutuu hyvillään sohvaan.) Ah, joutavia! — Mutta sanokaapas minulle, mistä te olette? Helsingistä varmaan?

HELMI. En. Maalta minä olen. Tänään vasta tulin kaupunkiin.

MAGDA. Ja heti saitte paikan? Olitte ehkä tilattu?

HELMI. En ollenkaan. Ihan sattumalta tulin tähän paikkaan.

MAGDA. Vaikea uskoa. Nuo silmät eivät puhu totta.

HELMI. Kyllä, rouva, ihan totta.

MAGDA. Mutta ettekös tiedä, että Helsingissä nyt on palvelijain lakko?

HELMI. Kyllä, rouva.

MAGDA. No, miks'ette ole siihen yhtynyt?

HELMI. En ole vielä — joutanut, rouva. Ensin en sitä hyväksynyt. Mutta nyt siihen yhdyn, ihan varmaan yhdyn.

MAGDA. Siinä teette oikein. Ja lähdette heti paikalla talosta pois.

HELMI. Niin teen, rouva. Minä lähden heti. Minä lähden paikalla korjaamaan kamssuni. Hyvästi rouva!

MAGDA (itsekseen.) Ah, mikä ajatus! (Helmille.) Ei. Kuulkaahan vielä; se on ihan oikein, että tekin nyt teette lakon. Mutta ainoastaan tässä talossa. Ylimalkaan on lakko hylättävä. Eikö niin?

HELMI. Kyllä, rouva. Minä olen aivan samaa mieltä.

MAGDA. Minulla on teille siis pieni esitys. — Me olemme, tietysti, myönkin ilman palvelijaa. Te lähdette pois täältä ja tulette palvelukseen meille?

HELMI. Herrasväenkö luo?

MAGDA. Niin. Miksi epäröitte?

HELMI. Jos siitä seuraa pahaa?

MAGDA. Siitä vastaan minä.

HELMI (itsekseen.) Kello yksi on Erkki siellä.

MAGDA. Kas tässä teille kymmenen markkaa. Se on päätetty? Te siis tulette? (Antaa setelin.)

HELMI (ottaa epäröiden vastaan.) Kiitoksia hyvin paljon, mutta tokkohan minä nyt… Milloinka minä saisin tulla?

MAGDA. Paikalla. Sinun on tultava nyt heti.

HELMI. Hyvä on. Minä tulen. Ihan paikalla minä tulen. Rouva on hyvä ja menee edeltäpäin vain kotia.

MAGDA. Me asumme tässä vastapäätä.

HELMI. Hyvä on, rouva.

MAGDA. Sinä tulet siis ihan varmaan?

HELMI. Kyllä, rouva. Ihan varmaan. Kun minä kerran lupaan, niin se on varma. — Hyvästi, rouva, niin kauaksi. (Juoksee pois.)

MAGDA. Niin miellyttävä tyttö. Ja siisti käytökseltään. — Kas, kun en tullut hänen nimeänsäkään kysyneeksi. — Mutta onpas tämä yllätys Hertalle ja Tuurelle. (Taputtaa ilosta käsiään.) Ja oiva kosto heille! — —

KARPÉN JA HOLM (palaavat.)

KARPÉN (Holmille.) Hyvä, hyvä. Hauska saada kuulla. — (Magdalle.) Siis lähdetään?

MAGDA. Mistä salaisuuksista te nyt niin kauan puhelitte?

HOLM. Ne saat kuulla Ruotsista palattuasi. — Toivotan onnea matkalle!

MAGDA. Ja sinulle hauskaa nälkäkuolemaa. Terveiseni myöskin Hertalle, — jos hänet vielä eläessäsi näet. (Kaikki nauravat.)

MAGDA JA KARPÉN (menevät.)

HOLM. Hyvä, että menivät. Nyt sitä pääsen serkkupiikani kanssa aamiaista nauttimaan. (Aikoo mennä ruokasaliin.)

HELMI (tulee vastaan, jälleen entisessä puvussaan ja matkalaukku kädessään.)

HOLM. No?

HELMI. Ruoka on pöydässä. Pyydän syömään.

HOLM. Mitä tämä merkitsee? Entä sinä?

HELMI. Minä lähden pois.

HOLM. Miksi nyt? Minkä tähden?

HELMI. Minä en voi enää tässä talossa palvella.

HOLM. Ymmärtääköhän kukaan tässä enää mitään?!

HELMI. Kyllä se on ihan mahdotonta. Minä en voi. Minun täytyy lähteä.

HOLM. Joko heti?

HELMI. Ihan paikalla.

HOLM. Mikä hiton käry on nyt tämänkin nokkaan pistänyt?! — Mutta minäpä en laske. (Kiertää Helmin käsiinsä.) Kuuletko? En laske, en. Syödään yhdessä aamiainen. Sinä et pääse.

HELMI. Herranen aika! Minä en voi. Päästä! Minun täytyy päästä!
(Riuhtaisekse irti.)

HOLM. Mutta selitähän, hyvä ihminen, toki syy! Mitä nyt sitte on tapahtunut? Onko sinulla paljon työtä ja vähän palkkaa, vai mikä ihme on sinut villinnyt?

HELMI. Minua on pakoitettu lähtemään.

HOLM. Pakoitettu?!

HELMI. Ja ell'en minä ihan paikalla lähde, niin pannaan tässä ikkunoiden edessä toimeen suuremmoinen mielenosotus, oikein jättiläismielenosotus. Ihmisiä tulee tuhansittain, kiljutaan ja räyhätään, huudetaan "alas" ja "ulos", revolverit paukkuu ja aidat särkyy, ja lopulta tulevat sisään ja ajavat meidät kaikki pellolle. Oi, se olisi kauheata!

HOLM. Mene, Herran nimessä, sitte!

HELMI. Hyvästi! (Juoksee eteisen kautta ulos.)

HOLM. Jaa-a! Näin käy, kun piiat ovat lakossa. Vaan ruokapa jäähtyy.
(Rientää ruokasaliin.)

Toinen näytös.

Asianajaja Karpénin työhuone. Vasemmalla puolella, etualalla, kirjoituspöytä. Samalla puolella ovi konttoriin ja nurkassa uuni. Perällä sohva. Oikeassa peränurkassa ovi eteiseen ja keskellä oikeata seinää ovi saliin. Sisustus uhkeata.

HELMI (siistii huonetta, pyyhkii tomua.)

MAGDA (tulee salista.) Kas, joko sinulla on huone siistittynä?

HELMI. Jo, rouva.

MAGDA. Sepä sukkela tyttö! Yks'kaks oli tuli uunissa, padat ja pannut tulella, ja sillä aikaa kun ruoka kiehuu, niin on huoneet siivottuina. Semmoista palvelijaa minulla ei ole vielä koskaan ollut, se minun täytyy tunnustaa sinulle suoraan. Olet kahden veroinen.

HELMI. Kyllä rouva nyt turhaan kehuu.

MAGDA. Ja mieheni kirjoituspöytä! Mikä järjestys! Semmoista ei hän ole siinä koskaan nähnyt. Kyllä hänkin kummastuu kotia tultuaan.

HELMI. Tämäkö se on, rouva, herra asianajajan vastaanottohuone?

MAGDA. Niin. Tuolla on konttorihuone. Mutta täällä hän aina neuvottelee klienttiensä kanssa.

HELMI. Jassoo. Onpas tämä muhkea huone! Niin rikkaasti sisustettu!
Herra asianajaja mahtaa tienata tavattoman paljon rahaa?

MAGDA. Oo-ja. Aina sen mukaan, minkälainen juttu.

HELMI. Monta tuhattakin?

MAGDA. Hyvin usein.

HELMI. Ai-ai! Senpä tautta kannattaakin rouvalle noin kauniita pukuja laittaa. (Hypistelee Magdan hihaa.)

MAGDA. Ha-ha! Oletpa sinä naiivi.

HELMI. Mutta herrapa taitaa rouvasta paljon tykätäkin?

MAGDA. Vielä paremmin! — Mutta nytpä sinä näyt tässä liika paljon viehättyvän.

HELMI. Niin tosiaan. Herra jesta! Kun ei vain palaisi pohjaan?! (Juoksee hätääntyneenä ensin eteisen, sitte konttorin ovelle.) Minnekä minä nyt? Enhän minä tästä tiedä kyökkiinkään mennä.

MAGDA (osoittaa salin ovea.) Tuosta, tuosta, salin kautta mene!

HELMI (juoksee ulos.)

MAGDA. Se on oikea aarre. Mistä kummasta ne Holmit olivat sen kaivaneet esiin?!

KARPÉN (tulee konttorin kautta.) Saakeli! (Riisuu palttoonsa eteiseen.)

MAGDA. No? Mitä uutta sait kuulla?

KARPÉN. En mitään.

MAGDA. Eikö mitään muutosta asemassa?

KARPÉN (ottaa sikarin.) Yhtä uppiniskaisesti näkyvät pitävän kiinni vaatimuksistaan.

MAGDA. Hertta, tietysti, siellä panee parastaan. Tahtoisinpa nähdä ja kuulla, miten hän siellä intoilee ja pauhaa. Hänestä olisi pitänyt myöskin tulla asianajaja.

KARPÉN (heittäytyy nojatuoliin.) Kuolee tässä, — ilman naiskilpailijoita, — nälkään jo muutenkin, — rouviensa tähden.

MAGDA. Et siis saanutkaan voileipiä?

KARPÉN. Sainpas. Leikkelekaupasta löytyi vielä kaksi — kuivettunutta tosin — ja ne söin paikalla itse.

MAGDA. Pidä hyvänäsi sitte!

KARPÉN. Vaan tänä iltana aion lähteä maaseudulle asioilleni ja — syömään.

MAGDA. Etpäs.

KARPÉN. Mitä sinä tarkoitat?

MAGDA. Minä aion pyytää meille vieraita illalliselle.

KARPÉN. Elä lörpöttele!

MAGDA. Tiedätkö kenen? Hertan ja Tuuren.

KARPÉN. Äsh! — Joko olet laittanut tavarasi kuntoon Ruotsin matkaasi varten?

MAGDA. Sen olen lykännyt tuonnemmaksi. — Minä puhun vakavasti: aion pyytää Holmit meille illalliselle.

KARPÉN. Kuule, Magda, minä puhun myöskin vakavasti: — sinun lorusi alkaa minua hermostuttaa.

MAGDA. Etkö sinä huomaa, Juuso, huoneessasi mitään?

KARPÉN. Mitä nyt? Että se on…?

MAGDA. Siistitty. Niin. Ja kuinka sinun kirjoituspöytäsi on hyvässä järjestyksessä?

KARPÉN (suutelee Magdaa poskelle.) Kiitos! Se on ääretön edistysaskel.

MAGDA. Sen on tehnyt meidän uusi palvelijamme.

KARPÉN. Vielä kerran: kii… (Aikoo uudelleen suudella Magdaa poskelle.)

MAGDA (sysää Juuson luotaan.) Se on hävytöntä! — Minä sanon, että sen on tehnyt meidän uusi palvelijamme.

KARPÉN. Palvelijamme? Mistä sinä sen olisit saanut?

MAGDA. Varastin.

KARPÉN. Kuule! Mene nyt esplanaadille tuulettamaan itseäsi.

MAGDA. Pitääkö minun todellakin vannoa saadakseni sinut uskomaan?

KARPÉN. Jos se on totta, niin minä ajan paikalla sen uuden palvelijan ulos samaa tietä kuin hän on tullut.

MAGDA. Jonka minä olen hiellä ja vaivalla taloon hankkinut?!

KARPÉN. Vaikka vain!

MAGDA. Mutta minä en sitä salli.

KARPÉN. Vaan minä teen sen sittenkin. Minun täytyy se tehdä. Minun täytyy ja minä tahdon kannattaa tätä lakkoa, vaikka se vähän kiusallinen onkin. Ammattini vuoksi on se tehtävä. Asemani vaatii sitä. Minä en tahdo erota muista ja… ja…

MAGDA. Raukka!

KARPÉN. Ja aikaan saada skandaalia ynnä muuta.

MAGDA. Vaan yhdyt liittoon Hertan ja muiden samanlaisten kansanvillitsijäin kanssa?

KARPÉN. Selitä sinä niin. Minä sanon: kansan oikeuksien puoltajien kanssa.

MAGDA. Pietari Patelin oli sukkela asianajaja, — todellakin!

KARPÉN. Kiitän arvosanastasi!

MAGDA. No. Siinä tapauksessa minä jätän talon oman onnensa nojaan.

KARPÉN. Sen nojassa se on pysynyt hyvin tähän saakka ja pysynee vastedeskin.

MAGDA. Tällä kertaa ainakin olen tehnyt voitavani. Elä siis syytä minua. — Lähden kuitenkin Ruotsiin. (Menee.)

KARPÉN. Siinä teet oikein. (Kävelee, ensin hermostuneesti edestakaisin, menee sitte kirjoituspöytänsä luo, naputtelee sormillaan sitä vastaan, selailee joitakin papereita, kävelee taas ja viheltelee, ja istuu sitte nojatuoliin lukemaan sanomalehteä.)

HELMI (tulee.) Hyvää päivää! Rouva käski minun tulla herran luo.

KARPÉN (luomatta silmiään sanomalehdestä.) Sinä saat mennä tiehesi.

HELMI (vetäytyy verkalleen ja kummastellen ovelle päin.)

KARPÉN. Minä sanoin: mene mat… (Katsahtaa Helmiin.) Ei. Odota!
(Nousee seisomaan.) Kuka sinä…. kuka te olette?

HELMI. Minä… minä olen herrasväen palvelija, uusi palvelija. Onko se… oletteko te… herra.

KARPÉN. Olen. Herra minä olen.

HELMI. Jassoo! (Seisoo, kuin kuvapatsas, tuijottaen Karpéniin.)

KARPÉN (katselee Helmiä pitkään, viheltelee ja silmäilee joka puolelta, istuutuu tuoliin ja ihailee häntä päätään pyöritellen.)

HELMI (kääntyy kainostellen ovellepäin, tehden hitaan liikkeen mennäkseen ulos.)

KARPÉN. Sinä saat… te saatte jäädä.

HELMI. Ei, kyllä minä menen tieheni.

KARPÉN. Minä sanoin: jääkää!

HELMI (seisattuu ovelle.)

KARPÉN (menee ja kättelee Helmiä.) Minä olen asianajaja Karpén.

HELMI (niiaa.) Kiitoksia. Sen minä näen.

KARPÉN. Entäs te?

HELMI. Minä olen vain yks palvelija… yks satunnainen.

KARPÉN (hipaisten Helmiä sormella leuan alle.) Hi-hi! Todellakin satu-nainen.

HELMI (vakavasti.) Herra!! — —

KARPÉN. Mutta nimi?

HELMI. Jos herra herrassyötinki tahtoo minua Maijaksi nimittää…

KARPÉN. Joo, kyllä, hyvin mielelläni.

HELMI. Niin, minä sitten lähden kyökkiin.

KARPÉN. Ei se nyt passaa. Eikös Maija tiedä, että nyt on palvelijain lakko?

HELMI. Juu, kyllä minä sen tiedän.

KARPÉN. Ja että kaikkien palvelijain pitää, tahtokootpa taikka ei, yhtyä lakkoon, muuten käy ohraisesti.

HELMI. Senpä tautta minä nyt sitte lähdenkin tieheni.

KARPÉN. Senpä tautta minä nyt sitte pyytäisin Maijan tekemään niin hyvin ja painamaan puuta.

HELMI. Mitä herra nyt meinaa?

KARPÉN. Ja olemaan minun vieraanani.

HELMI. En minä nyt, todellakaan ymmärrä…

KARPÉN. Minä tarkoitan vain, että olisitte niin hyvä ja riisuisitte pois naamarin ja olisitte se, joka todellakin olette.

HELMI (hämmästyen.) Te tie…?

KARPÉN. Minulla on asianajajana terävä silmä, eikö niin?!

HELMI. Tuure on kertonut teille kaikki!

KARPÉN. Sitä en tiedä. Vaan sen suhteen, minkä tiedän, saatte olla huoleti.

HELMI. Kunpa nyt vain serkkuni ei aavistaisi minun olevan täällä.

KARPÉN. Ettekö siis puhunut hänelle kepposestanne mitään?

HELMI. En, — tietysti.

KARPÉN. Silloin on kaikki hyvä. Rouvani ei tunne teitä. Voitte jatkaa! Te olette ovela tyttö, Maija. Saadaanpa nähdä, mikä hauska ilveily tästä syntyy.

HELMI. Mutta mitä ihmettä pitää minun nyt tehdä?

KARPÉN. Menette sanomaan rouvalleni, että minä sallin teidän jäädä toistaiseksi meille palvelukseen.

HELMI. Kiitos!

KARPÉN. Ja kaikki ihmeet jätän teidän keksittäviksenne. Kekseliäisyyttä teissä kyllä on mitä suurimmassa määrässä. Olen todellakin iloinen, että sain nähdä teidät, ennenkuin miehenne tulee puheelleni.

HELMI. Enköhän minäkin saisi olla siinä neuvottelussa läsnä?

KARPÉN. Ei se nyt oikein sovi.

HELMI. Mutta minä tiedän, että hän puhuu puita heiniä. Se ei ole totta, mitä hän sanoo. Se on pelkkää hassutusta, jonkinlaista suuruudenhaaveilua tahi miksi sitä sanoisin.

KARPÉN. No, no! Ei nyt kiirehditä edelle! Elkääkä olko huolissanne, hyvä rouva!

HELMI. Oi, minä tunnen hänet niin hyvin. (Eteisen kello soi.)

KARPÉN. Kas niin!

HELMI. Taivas, joko se on hän?!

KARPÉN. Menkää nyt pois. Minä aukaisen itse oven.

HELMI (menee salin oven kautta.)

KARPÉN (menee ja aukaisee Sormuselle eteisen oven.)

SORMUNEN. Saisinkohan tavata asianajaja Karpénia?

KARPÉN. Minä olen. Tehkää niin hyvin ja käykää huoneeseni.

SORMUNEN (riisuttuaan päällystakkinsa, tulee.) Minun nimen on Sormunen.

KARPÉN. Varsin hauskaa. (Istuutuu kirjoituspöytänsä ääreen ja pyytää Sormusta istumaan lähellä olevaan nojatuoliin.) Olkaa niin hyvä ja istukaa.

SORMUNEN. Kiitoksia, kiitoksia. (Istuutuu. Pitkänlainen vaitiolo.)

KARPÉN. Siis, herra Sormunen?

SORMUNEN. Niin. Minä olen Jänisjärveltä.

KARPÉN. Vai niin!

SORMUNEN. Minä tulin eilen kaupunkiin.

KARPÉN. Soo-o! Vai eilen?

SORMUNEN (painellen vatsaansa.) Täällä on lakko — Helsingissä.

KARPÉN (naurahtaen.) Tjah!

SORMUNEN. Se ei taida olla ollenkaan lystiä?

KARPÉN. Tuossahan tuo menee.

SORMUNEN. Ei—käh!

KARPÉN. Eikös siellä Jänisjärvelläkin jo alkanut lakko?

SORMUNEN. Eikö mitä! Ja jos tämän olisin tiennyt, niin olisin käskenyt panemaan eväitä völjyyn.

KARPÉN. Saanko luvan kysyä, mikä on herra Sormusen ammatti!

SORMUNEN (taas painellen vatsaansa.) Peeveli kun puree! — Jaa, niin, minä olin ennen kauppias, (hiukan pöyhkeillen.) — nyt minä olen rahatoimikamarin jäsen. — Se johtuu nälästä, kun ei saa ruokaa.

KARPÉN (katsoo kelloaan.) Teillä on varmaankin, herra rahatoimikamarin jäsen, joku vekselijuttu, vai, josta tahdotte neuvotella?

SORMUNEN. Kyllä se ei ole kuin perheasia, (katselee ovia) jos siitä tässä uskaltaa haastaa.

KARPÉN. Tehkää niin hyvin. (Nousee ja panee eteiseen vievän oven kiinni.) Olkaa huoleti. Saatte puhua ihan vapaasti. — Siis aviojuttu?

SORMUNEN (huoahtaen.) Jopa se taas vähän helpotti. — Niin. Jos saan luvan kysyä, millä lailla sitä parhaiten saa eron vaimostaan? Se taitaa olla hyvin vaikeata?

KARPÉN. Eipä. Jos vain painava syy on…

SORMUNEN. Kah, eihän sitä ilman syytä.

KARPÉN. No, ei sitte hätää mitään.

SORMUNEN. Minkälainen syy sen pitäisi olla?

KARPÉN. Tjah! Parantumaton tauti, sanokaamme esim. kaatuvainen, pahemmasta puhumattakaan, — — uskottomuus…

SORMUNEN. Kenenkä puolella se saisi lupa olla?

KARPÉN (naurahtaen.) Luonnollisesti sillä puolella, josta ero haetaan.

SORMUNEN. Jaa, jaa. Niin oikein.

KARPÉN. Onkos näitä syitä, esim., olemassa, vai?

SORMUNEN. E.. ei, ei minun tietääkseni. — (Painaa yht'äkkiä vatsaansa.)
Jokos se taaskin otti!

KARPÉN. No, mainitkaa te sitte ne syyt, jotka aiheuttavat teitä pyytämään avioeroa. Minähän en voi ruveta niitä kaikkia luettelemaan. Teidän on selitettävä asianne eikä minun se arvattava.

SORMUNEN. Jaa, jaa. Niin oikein. Se on, tuota, sillä viisiä, ett'ei me ollenkaan passata toisillemme.

KARPÉN. Se on ihan liika vähän sanottu.

SORMUNEN. Mutta se on pääasia. Siinä on kaikki sanottu.

KARPÉN. Kyllä, — ylimalkaisesti. Mutta avioeroa pyydettäessä se on perusteltava paljoa enemmän yksityiskohtaisesti, niinkuin minulla jo taannoin oli kunnia huomauttaa.

SORMUNEN. Niinkuin esimerkiksi!

KARPÉN. Tjah! Se olisi nyt taaskin teidän itsenne tehtävä.

SORMUNEN. Mitäs varten minä sitte olen asianajajan puoleen kääntynyt?!

KARPÉN. No! Onkos herrasväki tapellut keskenään, lyönyt toinen toistaan, esim., halolla tai hiilikoukulla tahi jotakin siihen suuntaan?

SORMUNEN. Ky… kylläpäs te nyt teette mahdottomia kysymyksiä.

KARPÉN. No, mitäs sitte? Erikoistapauksia voi olla niin äärettömän paljon, ett'en laajasta praktiikistanikaan millään lailla hetikään voi löytää sitä, joka mahdollisesti soveltuisi teihin.

SORMUNEN. Ehkä minä nyt sitte saan auttaa herra asianajajaa?

KARPÉN. Tehkää se, Herran nimessä! Sanokaa suoraan vain kaikki. Elkääkä turhaan tässä kallista aikaa kuluttako!

SORMUNEN. Nähkääs; se on nyt niin, ett'ei minun vaimoni, — kuinka minä sanoisin, — osaa minua oikein räpresenteerata.

KARPÉN. Soo, soo!!

SORMUNEN. Niin, hän ei oikein vastaa minun asematani.

KARPÉN. Sen minä uskon. — Mutta sanokaapas: kuinka ette tullut sitä huomanneeksi, kun hänet naitte?

SORMUNEN. Sanokaapas muuta! — Hän on vähän niinkuin liian tavallinen, jokapäiväinen, tuota, — jokapäiväinen, niin.

KARPÉN. Kyllä, kyllä, kyllä minä ymmärrän.

SORMUNEN. Esimerkiksi: puhua muitten rouvien seurassa vain ruo'ista, sukkien parsimisesta, lapsista, pesusta, kasvatuksesta j.n.e.

KARPÉN. Ah! Se on kauheata! — Vaan sanokaapas vielä: pistääkö hän pöydässä ruokaa veitsellä suuhunsa, vai? Ja kaivaako hän hampaita kahvelilla?

SORMUNEN. Kah! Eiköpähän tuo sitä tee. Vaan en minä ole sitä huomannut.
Miksi te sitä kysytte. Niinhän ne tekee meillä kaikki muutkin.

KARPÉN. Sivistymättömät! Kellä semmoiset tavat on, se ei saa istua sivistyneiden kanssa samassa huoneessakaan.

SORMUNEN (taaskin äkisti painaen vatsaansa.) Tämä on ihan sietämätöntä!

KARPÉN. Mikä teitä vaivaa?

SORMUNEN. Se johtuu nälästä, kun ei saa ruokaa täällä Helsingissä. —
Saakeli, kun puree!

KARPÉN. Ei se ole vaarallista. Ei se tee mitään. Jatkakaa vain! Onkos teillä sitte vielä muitakin syitä, minä tarkoitan, avioeron pyyntöönne?

SORMUNEN. No, eikös se jo riitä?

KARPÉN. Esiintuomienne syitten joukossa ei ole vielä yhtään semmoista, joita laki mainitsee.

SORMUNEN. En minäkään niitä tiedä muita mainita. Sen tiedän vain, ettei hän ole semmoinen, kuin olla pitäisi: istua reilusti salin sohvassa ja konserveerata, kuulua yhdistyksiin ja pitää esitelmiä, sanalla sanoen…

KARPÉN (kiusaantuneena.) Sanalla sanoen, te nyt poikkeatte yhä etemmäksi kaikista laeista ja pykälistä, joihin voitaisiin nojautua. Te ette ollenkaan esitä mitään tosiasioita vaimonne syyllisyydestä, vaan latelette kaikellaisia toivomuksia ja vaatimuksia hänen suhteensa, Ja niiden perusteella…

HELMI (tulee puettuna pitkään sadekaapuun, kasvot melkein huppupäähineen peitossa, ja kantaa kahvia tarjoimella; seisattuu oven suuhun.)

KARPÉN (hoksattuaan asian.) Jassoo! Vai kahvia minulle?!: (Sormuselle.)
Elkää kummastuko: näin lakon aikaan täytyy olla hyvin varovainen.
(Helmille, joka aikoo tarjota hänelle kahvia.) Minä en huoli.
Ehkä tarjoat vieraalle. Minulla tosin ei ole tapana… mutta näin
harvinaiselle…

SORMUNEN. No, kiitoksia! Se maistuu!…

HELMI (aikoo tarjota Sormuselle, vaan kompastuu ja kaataa kaikki kahvikojeet hänen syliinsä.)

KARPÉN. Noh! — Ha-ha-ha-ha!

SORMUNEN. Voi, saakuri! Sinne se nyt meni, kuin Mähösen viina pitkin
Kuittisen kujia.

HELMI (oudolla äänellä.) Suokaa, hyvä herra, anteeksi!

KARPÉN. Olitpa sinä nyt kömpelö!

SORMUNEN. Ja minun housuni! Ihan kahvissa ja kermassa!!

HELMI (pyyhkii Sormusen housuja.)

SORMUNEN (ottaa maahan pudonneen vehnäsen, jota rupeaa ahnaasti popsimaan, ja kerää muutamia muita kahvileipiä taskuunsa.)

KARPÉN. Ei se taida teidän rouvanne näin tuhmasti käyttäytyä, herra
Sormunen?

SORMUNEN (suu täynnä vehnästä.) Ei ole sattunut vielä tähän asti,.
Jumalan kiitos, hänelle tämmöistä vahinkoa.

KARPÉN. Mutta sepä onkin taitava rouva, — siitä olen vakuutettu teidän puheestanne. Jospa minulla olisi semmoinen!

HELMI (keräilee lattialta kahviastiat tarjoimelle.)

SORMUNEN. Vai siihen päätökseen te, herra asianajaja, nyt sitte olette tullut?

KARPÉN. Siihen. Eikä muuhun tässä sekavassa asiassa voi tullakaan.
Siitä ette pääse irti millään mokomin.

SORMUNEN. Kas niin!!

HELMI (poistuu.)

SORMUNEN (huudahtaen.) Ai, ai, ai! Huuu!! (kouraisten vatsaansa.) Nyt tulee loppu.

KARPÉN. Elkää, Herran nimessä, toki noin huutako.

SORMUNEN (kävellen rajusti edestakaisin.) Ai, ai, ai! Oi, oi, oi!

KARPÉN. Käykää tuohon sohvalle vähäksi aikaa pitkäksenne! Tuohon noin!
(Survaisee Sormusen sohvalle.)

SORMUNEN (kiemurrellen.) Ihanhan se käpristää, kuin tuli tuohta!

KARPÉN. Pitää kai käydä lääkäriä hakemassa, vai?

SORMUNEN. Eikä tarvitse. Ei se ole muuta kuin nälästä, kun ei saa ruokaa. Jos edes saisin vaikka yhden piffin!

KARPÉN. Valitettavasti ei meillä ole puoltakaan antaa.