— Koska lapset minun mielestäni tekevät avioliiton eroittamattomaksi.
Hämmästyneenä hän kysyi minulta:
— Onko tuo jokin uskonnollinen vakaumus?
— Minulla ei ole uskontoa. Katolisuushan muuten ei salli avioeroa missään tapauksessa. On muita syitä.
Selvitin hänelle syyni: yhteiskunnallinen etu ja perheen perustava merkitys. Niitä vastaan hän luonnollisesti esiintoi yksilön oikeudet.
— Tulee ennen kaikkea olla rehellinen. Perhe ei voi pysyä koossa ilman rehellisyyttä.
Jo Dauphinéssa hän taittoi peitsensä näitä muuttumattomuusperiaatteita vastaan, joita ei nykyään voi puolustaa olematta rohkea. Elämä on vahvistanut häntä tässä uhmamielisyydessä.
— Tunteemme voivat muuttua, sanoin hänelle. Tosiseikat, jotka ovat niistä johtuneet eivät muutu. Nämä tosiseikat ovat voineet aikaansaada vastuunalaisuutta, synnyttää velvoituksia.
— Ne eivät saa aiheuttaa vapauden menetystä.
— Mutta vapaita ihmisiä ei ole olemassa.
— Silloin ei ole totuutta myöskään?
Minä puolustin tuota niin pilkattua viheliäistä valhetta, joka tekee ihmisten olon rauhalliseksi yhteiskunnassa, koska kaikki eivät siedä kuulla totuutta. Hetkisen hän inhosi minua. En voinut sitä sietää, vaan luovuin tästä pilkallisesta sävystä, joka liian helposti sallii meidän kevytmielisyydellä käsitellä vakavia asioita.
— Me emme ole vapaita muuta kuin sisäelämässämme. Avioliiton päätarkoitus ei ole aviopuolisoiden onni.
Hän hätkähti.
— Niin, ei ole. Se on perheen perustaminen, se on lapsi. Se antaa avioliitolle sen määräävän luonteen. Lapsen syntymisen jälkeen tämän olemus lakkaa olemasta sarja kokeita. Se lopettaa sen tunteellisen levottomuuden kauden, josta luonto ei yhtään välitä. Ja jos se ei sitä lopeta, niin se ainakin ylläpitää selvää suuntaa, josta emme enää vaurioitta voi poistua.
Hänen kuunnellessaan vastaamatta otin hänen pöydältään nidoksen
Byronia, jota hän käänsi.
— Varokaa näitä romantikkoja. Heidän antimensa ovat myrkyllisiä. He tekevät maailmasta meidän henkemme heijastuksen. Siten meillä, »toteuttaaksemme» itsemme, on kaikki oikeudet. Meidän persoonallisuutemme heidän mielestään antaa maailmalle sen arvon. Jota ohjattavampi se on, sitä voimakkaammalta se heistä tuntuu. Heillä on heikot sydämet niinkuin heikot aivotkin.
Älyllisen tottumukseni mukaisesti olin innostunut puolustaessani näin yhteiskunnallista järjestystä, jolle olin uhrannut niin paljon ajattelua ja vaivaa. Kullanhohtavilla silmillään, joihin voi kiteytyä kaihoisa ja kaihtava ilme, ja jotka silloin muistuttavat villieläinten ilmettä häkissään, hän katseli minua sanattomana, ja hänen katseensa vaivasi minua.
— Entä jos rakkaus tulee liian myöhään, sanoi hän vihdoin, eikö se ansaitse mitään uhrausta?
En ollut ottanut huomioon sitä, mikä aina on otettava huomioon, vaikka kuinka älykäs nainen olisi kysymyksessä; yleisten aatteidemme välitön sovittaminen tapahtuvaan elämään.
— Niin, sanoi hän laulavalla äänellään, kotiliesi kytee kauan hiljaisena tulena. Ja sydämensä voi aina murtaa. Eikö totta?
Nämä sanat hän lausui täydellisesti vapaana kaikista itsekohtaisista vihjauksista. Minulla ei ollut oikeutta nähdä siinä tunnustusta, jota väristen odotin. Minä senvuoksi vaikenin. Antautuessani tähän keskusteluun en ollut odottanut tulevani lyödyksi omilla aseillani.
Avonaisesta akkunasta saapui hämärä, vaikkakaan läheiset kadun puut, ollen jo puoleksi lehdettöminä, eivät enää tee päivänlaskua aikaisemmaksi. Ja lähtiessäni hänen luotaan oli mielessäni sanomaton epävarmuus ja masennus.
20 päivänä lokak. — Kukaan ei tiedä minun palanneen Pariisiin. Kuitenkin pistäysin tänään, kun nti de Sézeryn ovi oli kiinni, vanhan ystäväni tri Heaumen luona, jonka liialliset aivoponnistukset ovat auttamattomasti kuluttaneet loppuun. Tapasin hänet istuutuneena tai ennemminkin kytkettynä työpöytänsä ääreen, josta hän ei enää kykene nousemaan. Vain hänen silmänsä ovat eloisat ja tuskalliset. Jo matkan päästä tuntee että hänen poskensa ovat kylmät. Äärimäisellä voimainponnistuksella hän yrittää saada valmiiksi esitystä hermotaudeista. Senjälkeen on kuolema hänet korjaava.
— Jos lakkaan tekemästä työtä, tulee vaivani sietämättömäksi, hän sanoi.
Hänen vaivansa on onneton avioliitto, joka vähitellen on murtanut hänet. Lastensa takia on hän kärsinyt kaiken valittamatta. Ihailin häntä tähän saakka: nyt häntä säälin.
22 päivänä lokak. — Ulkoelämän puute oli Annan terveydelle vahingoksi. Nykyään lähdemme ulos yhdessä joka iltapäivä. Palattuamme juomme teetä ja hän laulaa minulle Griegiä tai Schumannia tai minulle tuntemattomia uusien venäläisten säveltäjien Mussargskyn tai Rimsky Korsakovin palasia. Hänen hyvä sävelmuistinsa sallii meidän olla sytyttämättä lamppuja, ennenkuin täysi yö on saapunut. Hämärän helmassa on hyvä olla. Mutta hänen puolipimeässä salissaan hänen äänensä on puristuksissa kuten hänen sielunsa hänen elämässään.
Pariisi on suloinen salatuille tunteille. Siellä tuntee olevansa eksynyt ja vapaa kuin erämaassa.
Milloin minkin historiallisen tai romaanihenkilön johdosta me usein tulemme puhuneeksi rakkaudesta. Lopuksi minä täydellä vakavuudella asetin hänelle tämän kysymyksen, joka minua vaivasi:
— Oletteko te jo rakastanut?
— Oh, kuinka en olisi, vastasi hän nauraen. Kolmenkymmenen ikäisenä!
— Tuo ei ole mikään vastaus.
— No niin, olen. Huvittaako se teitä?
— Paljon. Useampia kertojako?
— En, yhden vain. Ja muina kertoina vähän.
— Kertokaa.
Mutta hän tuli äkkiä vakavaksi:
— Joka kertoo rakkaudestaan, hävittää siitä osan.
— Yhäkö te rakastatte?
— Elkää kyselkö salaisuuksiani.
Tämä kohtaus tapahtui Luxembourgin puistossa päivän laskiessa. Nuori nainen oli kääntänyt päänsä pois. Häntä vastapäätä, syystuulen raastamien puiden takana oli leimuava taivas. Rummun päryytys ilmoitti meille että oli lähdettävä. Katselin tuota viehkeää ja taipuisaa ruumista, jota jo oli hyväilty. Kuinka olisin voinut sitä epäillä? Hänen naisellinen viehätyksensä on niin ehdoton. Olen aina muistava tämän paikan, jossa olen hirvittävästi kärsinyt mustasukkaisuutta.
23 päivänä lokak. — En voi enää vallita tunne-elämääni. Keskellä töitänikin lähtevät ajatukseni pakosta liitelemään, eivätkä ne palaa takaisin muuta kuin haavoittuneina tai raukeina. Näen, mitenkä ajaudun virran mukana.
En tavoitellut mitään monimutkaista onnea. Mutta hän, jonka elämännäkemystä olen koettanut väljentää, ei koskaan saata tietää, kuinka suuresti olen pettynyt hänen suhteensa. En pyytänyt häneltä mitään mahdottomia. Olisi riittänyt, jos hän olisi mukautunut asemaansa. Mutta usein ei käsitetä mitä merkitsee tämä sana: mukautua.
Onko varma, etten ole hakemassa vääriä puolustelulta intohimolle, joka valtaa minut? Elisabet on pysytellyt syrjässä olennaisesta elämästäni. Ellei hän olisi sitä tehnyt, olisinko silloin varmempi sydämestäni? Sieluumme jää aina joku meille tuntematon ala, jonka olosuhteet paljastavat meille, ja hämmästyksellä me nuoruuden haihtuessa huomaamme, miten täynnä me olemme haluja ja miten tahtomme on heikko.
Voimattomana koen tätä ristiriitaisten tunteitten luodetta ja vuoksea. Eikö kukin niistä ilmaise jotakin minuuteni osaa? Onnelliset ne, jotka kykenevät muovailemaan olentonsa ehjäksi yhteydeksi ja jotka tuntevat rajansa! Olen jättänyt vanhat työni sikseen ryhtyäkseni uuteen. Käyn innolla siihen käsiksi ja äkkiä taas pysähdyn uupuneena. Vuorotellen tunnen itseni voimakkaammaksi, vuorotellen heikommaksi. Intoutuminen ei ole muuta kuin ohimenevä tila, ja sen ulkopuolella en enää ole mitään.
25 päivänä lokak. — Jokainen päivä joka menee, on minulle lähenevän eron ja etääntymisen merkki. Vapautemme rajoitus on minulle oleva tuskallinen. Ja vuodenajan epävakaisuus yhtyy siihen levottomuuteen, joka minussa lisääntyy.
Tänä iltana oli niin kaunista, että me menimme Boulognen metsään avonaisissa vaunuissa. Meidän täytyy kauan valita hevosia, lähtiessämme yhdessä ulos: hän ei siedä ajurin lyövän niitä.
— Miksi ei käytetä englantilaisia valjaita, kysyy hän kaipauksella.
Kävelimme jonkun aikaa vierekkäin Mortemartin lehtokujaa, Auteuilin puolessa. Sitä tietä kuljetaan vähän, ja kellastuneita lehtiä ei oltu poistettu. Niitä oli kasoittain tien syrjässä. Tuulenhenkäys kieritti niitä, ja sitten ne taas laskeutuivat lepoon. Ne jotka vielä riippuivat oksista vapisivat värisevin äänin. Odotimme näkevämme niiden putoovan. Pois lähtiessämme osoitti Anna niitä minulle:
— Minusta tuntuu kuin hylkäisimme turvattomia olentoja.
Ja silloin niistä yksi irtaantui, ikäänkuin epäröi hetkisen ja vaipui sitten polvilleni kuin kuolettavasti haavoitettu perhonen. Se oli aivan kullanhohtava pyökin lehti. Katselin Annaa ja huomasin hänen kalpeutensa.
— Paleleeko teitä?
— Hiukan. Päivä oli laskenut meidän huomaamattamme. Maasta uhosi epämiellyttävä kosteus; aamullinen sade ei ollut ehtinyt haihtua. Puiden alla leijui sumu. Ilman, jota hengitimme, täytyi olla täynnä höyryjä. Paremman puutteessa pyysin ajurilta peitteen ja verhosin sillä ystäväni hartiat. Hän ei estellyt, vaan hymyili minulle kiitokseksi. Tässä oudossa vaatetuksessa vaikutti minuun hänen viehätyksensä herkemmin kuin koskaan. Porte Dauphinén kohdalla löysimme suljetut vaunut.
28 päivänä lokak. — Miksi olenkaan puhunut? Hän oli suostunut viettämään päivän Chantillyssä. Huomenna emme enää voisi sitä tehdä. Söimme aamiaista vartijan luona, Reine Blanche nimisen linnan luona. Päivä oli niin leuto, että saatoimme jäädä taivasalle, mistä meillä oli näköala yli Camellen säännöllisen lammen ja metsänrinteiden epävarmoine ääriviivoineen. Aina metsän sisustaan saakka saatoimme eroittaa puiden mustat rungot, yhä solakampina kuta edempänä ne olivat, samalla kuin tanner oli täynnä niiden vesoja. Niissä oli kuitenkin kylliksi lehtiä, jotta silmäämme loistivat kaukaa kuin kukkavihkona niiden kullan- ja kuparinhohtoiset värisävyt.
Ehdotin, että jalkaisin kävelisimme erästä hiekottamatonta tietä. Hänen hatustaan riippui, niskassa liehuen, noita valkeita huntuja, joita naisilla nykyään on ja jotka tuntuvat saattelevan kasvoja ilmassa kuin lokit laivaa merellä. Silloin tällöin katselin hänen kävelyään. Hän astui niin keveästi yli keltaisten lehtien, että ne tuskin kahisivat. Seurasin hänen liikkeittensä pehmeyttä. Hänen soikeista kullanhohtavista silmistään säihkyi ilo. Aurinko paistoi jo vinottain — päivät ovat tulleet niin lyhyiksi! — metsään, jonka näköpiirin se meille valaisi. Miellyttävä metsä, jonka laajuus ei ole ahdistava kuten saksalaisten metsäin ja jonka säännöllisyys lepuuttaa ja rauhoittaa sensijaan, että se vaikuttaisi painostavasti, ja joka houkuttelee metsästyksiin, juhliin, haaveileviin kävelyihin. Tien poikki kulkeva hirvi katseli meitä pelotta. Tablen tienristeyksessä näimme kaikki siitä lähtevät kaksitoista tietä tyhjinä; lehväholviensa alla ne muistuttivat kahtatoista ohutta sädettä.
Paluumme oli hitaampi. Tunsin hänen olevan hyvin lähellä itseäni. Minun ei olisi tarvinnut muuta kuin kumartua hiukan tavoittaakseni hänet käsivarsiini. Mutta hänen silmäinsä ilme jää usein vähän etäiseksi. Hidastutin vielä askeleita ja sanoin hänelle:
— Miksi tunnemme niin voimakkaasti elämän, kun olemme yhdessä?
— Koska olemme ystäviä.
— Me emme ole ystäviä.
Hän ymmärsi heti mihin minä tahdoin tällä päästä. Hänen kasvonsa ovat liiaksi ilmehikkäät, etten niistä lukisi hänen mielialaansa. Ne olivat sekasortoiset. Hän koetti estää minua sanomasta enempää.
— Elkäämme puhuko enempää, pyyteli hän.
Se oli liian myöhään. Hän sai tietää, mikä paikka hänellä minun sydämessäni oli. Yhteenpuristetuin hampain, kokonaan väristen ja jännitettynä, yllätettynä kuin vesi joka jäätyy, hän kuunteli rakkaudentunnustustani. Olenko siis erehtynyt, nähdessäni miten hän jälkeenpäin laukesi ja keventyi? Hän ei salannut minulta hämmennystään eikä iloaankaan:
— Minun olisi pitänyt keskeyttää teidät, mutta en rohjennut. Antakaa minulle anteeksi. En ole ollut onnellinen, ja on niin mairittelevaa naiselle kuulla miehen sellaisen kuin te sanovan minulle tällaista; se on minulle kuin päivänpaiste joka lankee metsään. En ole osannut vastustaa sitä. Olkaa suopea minulle. Miksi olette tullut niin myöhään elämääni.
— Liian myöhään?
— Niin.
— Olen unohtanut: tehän rakastatte yhä?
Hän karkoitti mielenliikutukseni hymyllä:
— Kyllä, kenties.
— Palatkaamme takaisin, sanoin vähän jyrkästi. Pariisin juna lähtee, kello viisi.
— Menkäämme seuraavalla.
— Ei, Anna, nyt on parempi palata.
Ja minä selitin hänelle rauhallisesti, kuin välttämättömänä järjestelynä, että oli parempi meidän lakata toisiamme näkemästä, ainakin joksikin aikaa. Olin hämmästynyt levollisuutta, joka minussa seurasi haltioitumista. Hän pani vastaan pontevasti, melkein väkivaltaisesti.
— Ei, en tahdo kadottaa teitä. Te olette tullut välttämättömäksi minun henkiselle elämälleni. Sen jälkeen kuin olen teidät kohdannut, ovat synkät päiväni käyneet valoisiksi. En tahdo langeta takaisin entiseen välinpitämättömyyden tilaani. Tämä odottamaton purkaus hämmästytti minua:
— Entä minä?
— Eikö mies voi rakastaa epäitsekkäästä? Olen auttava teitä.
— Unohtamaan teidät?
— Niin. Se ei teille ole vaikeaa. Nähdessänne minut usein, ei teiltä ole jäävä huomaamatta, että minä en enää ole kaunis. Vilpitön ystävyys ei ole mikään mahdottomuus. Ettekö tahdo yrittää? Minä pyydän teitä.
Hänen pyynnössään tuntui outo hellittämättömyys. Minkä kumman käänteen kautta se nyt oli hän, joka rukoili minua. Minä sanoin lopuksi:
— Elkäämme ratkaisko mitään, Anna. Olosuhteet ratkaisevat puolestamme.
— Ei, ei olosuhteet. Me itse. Vakuutan teille, että me sen voimme.
Tämän keskustelun kuluessa hämy lisääntyi. Oksien lomitse siinti punainen rusko. Täytyi kiiruhtaa, kylmyyttä välttääkseen. Vaunuissa me vaan katselimme puhelematta. Vähitellen valo, joka oli puunrunkojen taustaverhona, oheni, ja metsä syleili meitä salaperäisempänä. Pyöristä ei lähtenyt mitään ääntä, ei kuulunut muuta kuin hevosten kavionkapse niiden vaipuessa tien paksuun hiekkaan. Se oli kaiuton, säännöllinen ääni. Mikään ei hajoittanut tunteitamme. Tartuin hänen käteensä, joka oli jäänyt paljaaksi ja vein sen huulilleni. Se oli jääkylmä; kuitenkin sen kosketus oli minulle polttava.
— Olemmehan ystäviä, eikö niin? sanoi hän minulle myöhemmin, erotessaan minusta.
Hän hymyili. Pelkäsin olevani narri enkä luvannut mitään. Luonnon, taiteen antamat vaikutelmat, jotka jo monen pitkän vuoden kuluessa olen saanut yksin kokea, jotka halusin yksin kokea, voidakseni paremmin imeä niistä mehun, ne minä nyt haluan kokea hänen kanssaan. Hän on lisännyt hengityskelpoisen ilman määrää sisäisessä maailmassani.
Marraskuu. — En ole juuri poistunut kotoa viimeisenä viitenätoista päivänä. Koetin vaipua työhöni. Siihen aikaan päivästä, jolloin minulla oli tapana käydä häntä katsomassa, valtasi minut ikäänkuin kuumekohtaus. Voimatta kestää enempää, minä sanoin sen hänelle eilen illalla:
— Miksi ette tule tänne, vastasi hän minulle nauraen. Minä antaisin teille kiniiniä.
Joulukuu. — Joka kerran kuin palaan Cassini-kadulta, kun astun kynnykseni yli, tuntuu minusta, että panen naamion kasvoilleni, että kätken varastettua esinettä. Se on tuskallisen häpeän tunne. Mutta saamani vastaanotto poistaa sen minulta heti. Ei voi verrata toisiinsa sitä älyllistä kiihoitusta, minkä minulle antavat loppumattomat puheluni Annan kanssa, ja sitä latteata lepoa mikä minua kotona odottaa. Minä tarvitsen nykyään tätä levottomuutta, tätä hehkua tunteakseni eläväni. Ja minä totun tähän kaksinaiseen elämään.
Kuinka saattaa nainen tällä tavoin sokeasti alistua pahimpaan eroista, henkiseen eroon. Oltuani seitsemän vuotta naimisissa minä yhä vielä sitä ihmettelen. Hän on vailla uteliaisuutta kuten epäluuloakin. Elämän jokapäiväinen nuotti tyydyttää häntä. Katselin häntä juuri lampun ääressä. Hän näyttää tuskin kahdenkymmenen ikäiseltä, eikä hänen muuttumattomista kasvoistaan heijastu mitään sydämen levottomuutta, mitään persoonallista ajatusta. Hän ei huomaa minun outoa iloani eikä epätoivoani. Hän on minua muinoin katsellut kerran kaikkiaan, enkä nyt ymmärrä, miten olen saattanut häntä miellyttää. En enää usko hänen rakkauteensa. Kuitenkin olen niin heikko ja niin mutkikas, että hänen nuoruutensa yhä liikuttaa minua, ja että minun niin turha haluni koettaa elävöittää häntä ei ole kokonaan hävinnyt. Olen rakastanut häntä liiaksi, jotta hänen onnensa tai vaivansa koskaan voisivat tulla minulle yhdentekeviksi, ja minä heittäydyn nautinnolla vaaraan, joka meitä uhkaa. Kuta nuorempia me olemme, sitä vähemmän me kykenemme näkemään tunteittemme esinettä semmoisena kuin se on. Me muovailemme sen, me luomme sen uudelleen mielemme mukaan, ja kun meille selviää erehdyksemme, niin me syytämme tätä esinettä sensijaan että syyttäisimme omaa harhanäön kykyämme. Mehän voisimme vielä käyttää hyväksemme totuutta, jolla toisenlaisenakin yhä on viehätyksensä. Mutta me emme anna sille anteeksi että se on pettänyt meidät.
Mikä minussa herättää intohimoista harrastusta, ei edes liikuta Elisabetia. Hän ei tiedä mitään elämän rikkaudesta tai hän halveksii sitä. Huolimattomuudesta tai välinpitämättömyydestä hän ei viitsi siitä ammentaa, ja kutistaa sen yhä ahtaammaksi kun minä koen sitä laajentaa. Me elämme vierekkäin, mutta hän ei tiedä minusta mitään eikä tule koskaan tietämään. Välillämme ei ole mitään vaikeuksia eikä mitään tuttavallisuutta. Se on kotinurkan rauhaa, samaa rauhaa kuin niin monissa muissa kodeissa, jotka salaisesti ovat hajaantuneet, useinkaan tietämättä miksi. Lapset ja Pariisin hälinä verhoavat riittävästi näennäisellä sovulla tämän salaisen kuilun.
28 päivänä jouluk. — Marie-Louise ja Philippe ovat kutsutut kahteen lastennäytäntöön samana päivänä. Philippen luonteen mukaista olisi jäädä pois molemmista, mutta hänen sisarensa ei aio luopua kummastakaan. Häntä kehoitetaan valitsemaan; hän siirtyy ajatuksissaan toisesta toiseen, ja kun hänen päätöstään pidetään valmiina, niin hän peruuttaa sen. Hänen ilontarpeena ei mukaudu »paikan yhteyteen».
Kuinka hyvin hänet ymmärrän, ja miten elämä on riittämätön meitä tyydyttämään.
1 päivänä tammik. 1905. — Mitä tarjoo meille tämä uusi vuosi?
Tällaisina perhejuhlain päivinä Anna on niin surullinen, ja tahtoo peittää sen minulta.
— Ei voi olla kaiholla muistelematta englantilaista joulua, sanoi hän minulle hymyllä, jonka hänen suunsa alaspäin kääntyneet suupielet osoittivat pakoitetuksi.
Pari kolme englantilaista ystävätärtä on tullut häntä ohimennessään ylitsevuotavalla sydämellä syleilemään. Heidän lähdettyään, minä kysyin:
— Kaikki ihmiset syleilevät toisiaan nyt. Eikö jo ole minun vuoroni?
Hän purskahti nauruun. Minun syksyllinen kiihoitukseni on lauennut tai ennemminkin kiteytynyt minuun, kuten ruskeat lehdet Gallé'n maljakon reunoissa, jonka olen hänelle muistoksi lahjoittanut. Minkä olin luullut mahdottomaksi, toteutui vähitellen. Vaikeasti määriteltävä, vähän epävarma, mutta kestävä side kasvaa välillemme. Minulle on arvokkaampi hänen katseensa kuin hänen silmänsä, hänen äänensä kuin hänen huulensa, hänen ystävyytensä kuin minun pyyteeni.
2 päivänä tammik. — Tri Heaume kuoli eilen, huolimatta tästä niin sopimattomasta ajankohdasta. Näin hänet kuolinvuoteellaan. Hän oli taas ryhdikäs kuin ennen. Hänen kasvoillaan oli ylevä rauha ja seesteys, mikä on hämmästyttävä huomata piirteissä, joita ei ole koskaan nähnyt muuta kuin vaivattuina ja tuskallisina, — joka hämmästyttää ja vetää puoleensa.
Pohjaltaan hän jumaloi elämää. Se oli hänen ainoa uskontonsa. Sensijaan että olisi lopettanut hermotautien esityksensä, hän oli aloittanut tutkimusta mielenliikutusten laeista. Hän kartutti syitä pidentää päiviänsä, ja senvuoksi hän ei pelännyt olla uskoton suurelle työlleen, kuten kaikki maailmassa oli ollut uskoton hänelle.
Hänen vieressään valitteli hänen vaimonsa, ikäänkuin ei olisi koskaan tajunnut tämän nyt sammuvan hengen harvinaista voimaa.
Tunto kaikesta tässä tuhotusta voimasta ei antanut minulle rauhaa, vaan menin Annan luo purkamaan mietteitäni. Vaietessammekin pääsevät ajatuksemme kuuluville. Kotonani ei omillani ole kaikua.
Tammikuu. — Kävimme yhdessä Conciergerie-vankilassa. Eräs hänen esi-isistään on mestattu tässä pihassa, syyskuun murhien ensi päivänä.
— Hän on ilmestynyt minulle kerran, vakuuttaa Anna minulle.
Keskustelumme ovat alussa aina jonkunverran hajanaisia. Hänen huoleton ilmeensä saattaa minut liiaksi olemaan varuillani; mutta pian näen taas hänen vilpittömyytensä, hänen syvän sielunsa. Tarvitaan aina aikaa ehtiäksemme mukautua toisiimme.
Hän ei yritä herättää luottamustani kertomustaan kohtaan. Minä tiedustan umpimähkään:
— Missä ja milloin?
— Tahdotteko tietää? Eräässä asianajotoimistossa. — Ilmestykselle omituinen paikka.
— Niin, minua neuvottiin luopumaan isäni perinnöstä. Hän katseli minuun vakavasti, näyttäen minulle haavaansa. Kuolleet yllyttävät meitä aina alistumaan. Heillä ei ole siitä ikävyyksiä. Siihen aikaan uskoin, ettei ole hyödyttömiä uhrauksia.
— Entä nyt?
— Kaikki uhraukset ovat hyödyttömiä.
Ja hänen kullanhohtavat silmänsä tuijottivat minuun rohkeasti kuin uhittelisi hän minua. Muistin hänen ylvään eleensä Lontoossa hänen tunnustaessaan minulle, että hän oli suorittanut perheen viimeisen velan.
Kävellessämme pitkin rantakäytävää, Notre-Dame-kirkon takana hän alkoi puhua minulle lapsuudestaan ja ensi nuoruudestaan Dauphinessa. Siihen aiheeseen hän harvoin käy käsiksi. Hän muistaa tarkemmin kuin minä meidän entiset kohtauksemme. Hän palauttaa muistiini unohtuneita seikkoja. Minä olin silloin arka, raju ja ylpeä.
— Vähän naurettava, eikö totta? Hän vastasi minulle vakavasti:
— Minä olin aavistanut teidän ylemmyytenne.
— Minkä ylemmyyden?
— Teidän intohimoisen halunne nähdä asiat niinkuin ne ovat, mutta Philippe Lagier'llahan oli sama halu; varsinkin teidän voimanne, joka esti teitä koskaan kokemasta välinpitämättömyyden tilaa, tuon voiman, josta lukemattomat elämän lähdesuonet kumpuavat.
— Kiitos, sanoin hänelle nauraen. Te hukutatte minut ylistyksiinne.
Mutta hänen ilmeensä pysyi vakavana.
25 päivänä tammik. — Loppuneet ovat kävelymme Pariisissa, meidän nopeat puhelumme takan ääressä, ainakin vähäksi aikaa. Hän lähtee tänä iltana Lontooseen, minne miss Pearson on kutsunut hänet viettämään kuusi viikkoa.
Jokin asia, joka on vaikeampi kuin hänen lähtönsä, tekee hyvästijättömme surulliseksi. Löydämmekö tämän vähän monensekaisen ystävyyden, joka meille on antanut harvinaisia iloja, koskemattomana hänen palatessaan? Ilmaisin hänelle epäilykseni.
— Olen puoleksi englantilainen, vastasi hän. Tuo maa on niin puoleensavetävä sen kautta, että se opettaa ihmisiä hallitsemaan itsensä, ja senkautta, että ihmistenkeskeisten suhteitten suoruus siellä on niiden kestävyydentakeena. Eikö teidän ole tätä maata kiittäminen ystävyydestä, josta puhutte? Ranskatar ei olisi teiltä sitä pyytänyt.
— Onko tämä teidän ainoa ystävyytenne, Anna? En tunne elämäänne siellä meren takana. Mutta minä olen levoton. Levoton ja mustasukkainen.
— Eikö teillä ole luottamusta minuun? Se, mikä minussa on olennaista, sehän on teidän.
— Entä muu?
— Siitä ei kannata puhua.
Nämä sanat ne jättivät minuun alakuloisen epävarmuuden.
26 päivänä maalisk. — Kun näin hänet taas kahden kuukauden kuluttua, saatoin todeta lähtöhetken aavistuksen oikeaksi. Jokin selittämätön tai selittämättä jäänyt seikka on muuttanut suhteemme toisenlaiseksi. Anna käyttäytyy hillitymmin, hän melkein kaihtaa minua hetkittäin. Onkohan pelkkä aika riittävä palauttamaan sopusointuisen yhteisymmärryksemme entiselleen.
Hänen kirjeensä, vaikka ne olivat pitkät ja monet ja täynnä yksityisseikkoja hänen elämästään, antoivat minun aavistaa sitä. Jokin toinen tunne on valtaamaisillaan hänet tai pelkää hän sitoa itseään, koska rakastaa riippumattomuuttaan.
2 päivänä huhtik. — Vähitellen meidän entinen puheluintomme on lähentänyt meidät toisiimme. Hänen mielensä hehkuu ja hän on taas entisensä, mutta äkkiä hänen kasvonsa jähmettyvät kuin katuisi hän antautumistaan. Hänessä tapahtuu kohtalokas näytelmä, josta minä en tiedä mitään.
5 päivänä huhtik. — Tiedän nyt. Ja paljastuksen tuottaman järkytyksen jälkeen viivyn minä onnellisessa raukeuden tilassa, jolloin ihminen ylläpitää ja syventää vaikutelmaa, jota hän tahtoo pysyttää nykyisyydessä eikä jättää menneisyyden huomaan.
Tänä aamuna sain kirjeen miss Pearsonilta, missä tämä pyytää minua käyttämään vaikutusvaltaani Annaan yllyttääkseni häntä naimisiin, mainitun lord Howardin kanssa, joka jo kauan on häntä tavoitellut. Hra Portalista ei enää puhuta. Englannissa kysymykset varallisuudesta, asemasta, suhteista ovat etualalla. Miss Pearson luetteli kaikki tällaisen liiton edut, joka antaisi ystävättärellemme hänelle tulevan aseman. Hän vetosi pontevasti siihen luottamukseen, mitä nti de Sézery oli osoittanut minua kohtaan.
Tämä outo tehtävä saattoi mieleni hämmennyksiin. Kuitenkin menin Annan luo tavalliseen aikaani ja ojensin hänelle kirjeen ilman muuta. Näen vieläkin mielessäni, mitenkä hänen silmissään leimahti.
— Miss Pearson kyllästyttää minua, sanoi hän suuttuen. Hänellä ei ollut oikeutta tähän. Miksi esti hän minua lähtemästä Intiaan?
— Oletteko tahtonut lähteä?
— Kyllä, viime kuussa.
— Ilmoittamatta minulle mitään. Miksi niin?
— Minä teen mitä haluttaa.
Se että hän näin tylysti työnsi luotaan ystävyyteni, loukkasi minua.
Nousin lähteäkseni.
— Siinä tapauksessa osaatte tehdä päätöksenne ilman minua.
Hän riensi minua pidättämään. En koskaan vielä ollut nähnyt häntä niin haltioissaan enkä niin kalpeana. Hänen kullanhohtavat silmänsä verhoutuivat. Niiden kärsivä ilme riisuu aseet käsistäni.
— Ei, ei, sanoi hän. Teidän on valittava minun puolestani.
Tämän hehkun voittamana tein masentuneen eleen:
— Oh! minä…
— Puhukaa.
— Minkälainen olisi elämäni ilman teitä.
Heti loisto taas palasi hänen katseeseensa ja valaisi koko hänen kasvojaan, jotka ilmeen näin vaihtuessa ilmaisevat hänen ajatuksensa. En voinut olla sitä huomaamatta.
— Älköön siis minulle enää koskaan puhuttako tästä avioliitosta.
Mutta minä hillitsin itseni ja puhuin ulkokohtaisesti:
— Ei ole kysymys minusta, Anna. Tämä avioliitto antaisi teille, joskaan ei nuoruudessa uneksimaanne iloa, kuitenkin rauhaa ja sitä virkistystä, jonka oman maun ja persoonallisen arvon mukainen asema helposti tuottaa.
— Te ette siis enää rakasta minua?
— Minun rakkaudestani ei ole kysymys.
— Te uhraatte sen? Minä en enää pysty sellaiseen uhraukseen. Elämä on pyytänyt minulta liiaksi niitä.
— Teiltä?
— Ette siis ole ymmärtänyt … Kymmenen vuoden kuluessa …
Hän oli aivan lähellä minua. Minun ei tarvinnut muuta kuin ojentaa käsivarteni, kun hän jo nojautui rintaani vasten ja painoi päänsä olalleni.
— Anna.
— Älkäämme enää puhuko mitään. Häpeän niin itseäni.
Tunsin miten hän värisi kiireestä kantapäähän. Miten kauan pysyimme siinä asennossa? Näiden sekasortoisten hetkien yllä lepäsi raskas paino, vuosien paino. Huoneessa jatkui huhtikuun iltahämärä, kevään kutsu. Rakkautemme saattoi meidät vapisemaan toistemme sylissä. Kun hän taas hillitsi itseänsä, kohotti hän hieman alaspäin taipuneita kasvojaan ja hymyili minulle pienen mielistelevän tytön hymyä. Kosketin huulillani hänen hehkuvaa poskeaan. Olisin tahtonut ylettyä hänen huuliinsa, tavoittaa niistä äänen joka oli paljastanut hänen salaisuutensa. Hän ei sallinut minun tehdä sitä. Äkillisellä liikkeellä hän etääntyi minusta.
Ei, ei, kuiskasi hän pelästyneenä. Hellyytemme täytyy riittää meille.
Hän lisäsi:
— Se oli ensimäinen suuteloni. Hämmästyneenä toistin:
— Ensimäinen?
Hän punastui ihastuttavasti.
Niin, tällä iälläni! Nyt tahtoisin kuolla. Silloin se olisi viimeinen.
— Anna-.
Näin väritti alakuloisuus onnemme. Mitenkä voimme nyt yhdistää tulevaisuuden menneisyyteen? Älkäämme katselko niin kauas. Tyytykäämme tänä iltana tuntemaan kaikella voimallamme. Huomenna teemme pysyvät päätökset.
6 päivänä huhtik.— Kello yksitoista illalla. — Kotini on murtunut. Koskaan en olisi itse murtanut sitä, ja Anna tiesi sen. En voi kuvailla tuon kohtauksen kauheutta. Olen aivan lamaannuksissa. Marie-Louise, Philippe, enkö enää koskaan saa teitä nähdä. Mutta sallinko riistää heidät itseltäni? Elisabet on käsittänyt väärin, rumentanut, tahrannut rakkautemme: silloin minä panin vastaan. Hän soimasi minua valheistani, ja hän oli kykenemätön käsittämään tai kuulemaan totuutta elämästämme. Hän on niin tahtonut: minä olen vapaa. Eikä minua jätä ajatus: kuinka ei Anna antautuisi minulle, nyt kun minulla ei ole jälellä muuta kuin rakkauteni …
V.
ELISABETIN HERÄÄMINEN
Vihossa oli enää vain valkeita sivuja jälellä. Albert oli jättänyt päiväkirjansa tähän, ja tämä äkillinen vaikeneminen, näin pitkällisen tunnustuksen jälkeen, sekin oli omalla tavallaan kaunopuheinen. Elisabet käänsi lehdet aina viimeiseen saakka, tavoittaen sellaista tuskaa, joka olisi toistaiseksi vapauttanut hänet ajattelemasta. Viimeiselle sivulle päästyään hän kadotti kaiken ulkonaisen tekosyyn päästäkseen ajatuksiaan pakoon. Hän katseli kelloa: se oli kolme aamulla. Ruumis kuumeisena hän koneellisesti laahusti akkunan luo, jonka hän avasi. Menehtymäisillään hän haki tukea, hän tahtoi huutaa jonkun avukseen. Yön hiljaisuus pidätti häntä ääneen valittamasta. Kuutamon sijasta, jonka hän äsken oli nähnyt paistavan, hän huomasi vastassaan pimeyden ja palasi takaisin sammuttaakseen lamppunsa. Sitten hän nojasi kyynäspäihin ja katseli ulos.
Hän ei voinut eroittaa muuta kuin niittyjen epämääräisen rinteen, ja laakson toisella puolella vuorien hämärän massan. Mutta taivaan avaruudesta, tummasta kuin sametti, loistivat lukemattomat tähdet. Joka kerran kun hän palasi iltakutsuista oli hän saattanut nähdä tämänkaltaisia öitä. Kuitenkin tämä yö oli ainoa laatuaan, oli uusi. Ahneesti hengitti hän lauhaa yöilmaa. Puutarhan ruusupensastot ja puiston kuuset täyttivät sen hyvällä terveellisellä tuoksulla, joka hyväili häntä kuin ystävän käsi. Liiaksi kuumentuneella poskellaan hän tunsi kylmän ja suloisen kosketuksen, ja hän nojautui enemmän ulos, paremmin tunteakseen sen suomaa huojennusta. Ja kiitollisena hän huomasi kaikki nämä tähdet, joiden nimetön paljous ei koskaan ollut huvittanut häntä muuta kuin kokonaisuutena, hän näki niiden erilaiset valot, niiden alituisen värjynnän. Niistä varsinkin yksi, joka tuikki lähellä Quatre-Seigneurs vuoren harjaa, vaihtui nopeasti valoltaan, ollen vuorotellen vihreä ja punainen kuin opaali. Täten yö, jossa hänen välinpitämättömyytensä tähän saakka oli nähnyt vain elottoman kaaoksen, liikutti häntä, tuntui säälivän ja tukevan häntä kuin elävä olento, kuin ainoa elävä olento, joka kykeni huojentamaan hänen epätoivoaan.
Mutta tämä sama yö, jonka ylevää, ääretöntä tyyneyttä hän yksinäisenä ja turvattomana huusi avukseen, ympäröi kesäisellä raikkaudellaan Albertin ja Annan rakkautta. Äkillisesti muuttaen mieltään hän kammoksui sitä ja toivotteli tulevaksi päivää, joka ollen rakastaville vähemmän suopea, samalla olisi hänelle vähemmän tuskallinen. Kestettyään viisi kuukautta alistuvaisuudella ja tyyneydellä sitä, että hänet oli hyljätty, hänen mielensä nyt nousi kapinaan, ja hän väänteli käsiään, syytäen soimauksiaan pimeyteen. Tietämättömyys, loukattu omanarvontunto, ylenkatse eivät enää suojelleet häntä mustasukkaista vimmaa vastaan, joka valtasi hänet. He olivat yhdessä tällä hetkellä, iho ihoa vastaan, ja nyt myöhään hän ymmärsi sen intohimon voiman, joka oli kiidättänyt heidät toisiaan kohti, ja jonka hän itse lähtönsä kautta oli päästänyt valloilleen. Nyt hän kuvitteli mieleensä tämän Anna de Sézeryn jonka hän oli kodissaan ottanut vastaan olematta varuillaan hänen hehkuvan elämänintonsa suhteen, jota hän ei ollut katsellut muuta kuin huomatakseen hänen puutteensa, jota hän siihen saakka ei ollut ajatellut muuta kuin mitä alhaisimpien juonien punojaksi. Hän oli nyt näkevinään hänen kullanhohtavat silmänsä, hänen mielenliikutuksia janoavat kasvonsa, hänestä uhoavan henkevän nautinnonhimon. Hän vihasi tätä ihmistä, samalla kun hän teki hänelle oikeutta: kun väkivaltainen tunne valtaa meidät, lakkaamme olemasta pikkumaisia. Hän yllytti kärsimystään, kuin olisi hänet nyt juuri petetty.
Huhuileva huuto, joka kaikui jonkun matkan päässä, värähdytti koko hänen olemustaan. Se oli huhuilu, joita paimenet huutavat toisilleen kummulta kummulle; se oli venytetty, ikävöivä huuto ja sitä seurasi kimeä juoksutus, joka tuntui pilkkaavan edellistä. Se uudistui kerran, sitten toisen, yhä etäisempänä ja heikompana. Hiljaisuus antoi sille hyvän taustan, korosti sen kaksinkertaista, yhtaikaa ivallista ja kärsivää sävyä. Oliko se lemmen merkki vai jonkun paimenen lähtö? Elisabet, mieli tasapainosta poissa, odotti sen toistuvan. Ajatusten suuntaaminen omaan itseen uuvutti häntä niin, että hän halusi lepuuttaa mieltään jollakin ulkonaisella ilmiöllä, jollakin särehtivällä soitolla, joka tulkitsisi hänen tuskaansa. Mutta hiljaisuus palautti hänet takaisin yksinäiseen rakkauteensa. Oliko hän ennenkin tuntenut rakkautta, vai kokiko hän sitä nyt, näin haavoitettuna, ensi kerran? Se poisti vastustamattomalla, jyrkällä ja varmalla eleellä kaiken sen inhon, joka oli hänessä kasaantunut viime viikkojen kuluessa, kun hänelle paljastui kaikki salattu viheliäisyys ympäristössään. Philippe Lagier'llekin hän antoi anteeksi hänen häpeämättömän tunnustuksensa, senjohdosta mitä tämä oli hänelle lausunut Grenoblessa — se palasi hänen mieleensä kuin toteutunut ennustus.
— Rakastaa silloin kuin teitä rakastetaan, oli hän sanonut, silloin kuin teitä varjellaan kaikilta vaikeuksilta ja vaivoilta, mitä ansiota teillä siitä on! Rakastaa silloin kuin teidät on hyljätty, petetty, unohdettu, kun sydäntänne poljetaan, se vasta on rakkautta.
Miksi hänen mielensä silloin oli noussut kapinaan näitä niin sattuvia sanoja vastaan? Albert oli kaiken yötä polkenut hänen sydäntään: oliko hän koskaan rakastanut häntä kuten tänä yönä, jolloin hänen silmänsä aukenivat selkiselälleen elämän pimeyteen. Aamu, jolloin Albert ensi kerran oli kuiskannut hänen korvaansa sanat, joita jokainen nuori tyttö odottaa ja joista hän ei hämmästy, iltapäivä, jolloin hänen sulhasensa arasti oli koskettanut huulillaan hänen poskeaan Saint-Martin-d'Uriagessa, ilta, jolloin hän oli tullut Albertin vaimoksi, osaamatta edes tarjota hänelle hellyyttänsä, mikään ei tuonut hänen mieleensä muistoja, jotka voimassa olisivat olleet häntä nyt murtavan masennuksen veroisia. Täytyikö ihmisen kadottaa onnensa, ymmärtääkseen sen arvoa? Ja olipa hän kadottanut sen, sitä vieläkään ymmärtämättä. Jotta hänen nöyryytyksensä olisi täydellinen, oli hänen vielä opittava tuntemaan toinen rakkaus, joka jäi häneen kuin tarttuva tauti ja jonka hehku uhkasi tuhota hänet.
Yön viimeisten tuntien lisääntyvä viive ei pystynyt tyynnyttämään hänen verensä kuumetta. Koskettaessaan hänen kasvojaan lämpeni tuulenhenki. Hän puristi molemmin käsin akkunapieliä pysyäkseen pystyssä. Tämä ajatusten ja niin raskaiden ja yhtaikaisten ajatusten paino musersi hänet. Kuiskaukset, sitten pienet tukahdutetut nyyhkytykset, jotka kuuluivat lastenkamarista, saattoivat hänet tarkkaavasti kääntymään ympäri, mutta eivät saaneet häntä poistumaan paikaltaan. — Vastoin tapaansa hän ei lähestynyt väliovea, vaan apuun rientämättä antoi Marie-Louisen, jonka äänen hän kuuli, taistella painajaista vastaan. Hän sulkeutui mykkänä epätoivoonsa, ja Albertin päiväkirjan itsekkäisyydessään niin julma viimeinen lause tuli sekin hänelle ymmärrettäväksi. Kun hän pystyi menemään tytön luo, oli tämä jo rauhoittunut.
»Onnen … malja …» ajatteli Elisabet muistellen viimeisiä sanoja, mitä lapsi oli lausunut.
Hän oli sitä pidellyt käsissään, jumalaista maljaa. Hän oli saanut sen kuin aarteen, johon hänellä oli oikeus, ja tuskin siihen silmäten hän hajamielisesti oli siitä nauttinut, ja sitten oli hän antanut riistää sen itseltään.
Kuinka hän ei edes ollut aavistanut, mitä kaikkea ihmisoleminen voi sisältää? Hän ei enää puolustautunut Albertin soimauksilta. Puolustautuminen oli samaa kuin lisätä kilpailijan vaikutusta. Mieluummin hän itse oli syyllinen. Totta se oli, hänen luonaan tuntui kuoleman henkäys eikä elämän hehku. Lämpöisen kirkkauden sijasta siellä viipyi yö ja kylmyys.
»Miksei, vaikeroi hän menneisyyttään tuomiten, miksei hän ole sanonut sitä minulle. Minä olin niin nuori, niin lapsellinen ja tietämätön. Enkö olisi voinut muuttaa tapojani? Nuoret tytöt eivät tiedä sellaista. Heille ei sanota, että jokaisen pitää rakentaa talonsa, varjella liettänsä. He kasaavat kiviä umpimähkään ja ensi tuuli hajoittaa heidän tuhkansa. On väärin, ettei heitä auteta.»
Mutta hänen muistonsa antoi hänelle epäröimättä vastauksen. Hänen mieleensä palautuivat kaikki ne tapaukset, niin lukuisat varsinkin heidän avioliittonsa alussa, jolloin Albert oli koettanut puistella hänet hereille tunnottomuudestaan, antaa hänelle hieman elämäntarmoa. Matkalla, takan ääressä, talvella Pariisissa, Saint-Martinin pengermällä kesällä, Albert elävöitti häntä varten menneisyyden, luonnon, taiteen, kirjat, haihtuvan nykyhetken. Miten paljon aikaa ja voimia hän olikaan käyttänyt herättääkseen hänen mielenkiintoaan, saadakseen häntä innostumaan, lisätäkseen hänen päiviensä arvoa. Liikutettuna hän sieltä etsi ja löysi hellyyden ilmauksia.
»Hän on rakastanut minua. Hän on rakastanut minua ennen tuota toista. Kun hän minulle innostuksella ja tunteella puheli mielitöistään tai entisistä oloista, puhui hän minulle rakkaudesta. Ymmärtääkseen elämää täytyy rakastaa, täytyy rakastaa. Nyt sen havaitsen.»
Hän oli elämää vastaan asettanut sen muurin, jota vastaan on turha hyökätä: liikkumattomuuden voiman. Hänen vastustuksensa oli kestänyt joka hetki. Elämä oli hänelle merkinnyt: olla virran vietävänä. Mutta täyttihän hän joka päivä perheenemännän tavalliset tehtävät ja äidin velvollisuudet, jotka nekin olivat niin helpot. Miksi vaatia enempää? Katkeruus, joka joskus ilmeni hänen puolisossaan, jonka tämä vapaasti voitti, mutta joka usein ilmestyi hänen piirteisiinsä kun hän astui kotiinsa, loukkasi Elisabetia kuin vääryys. Nyt hän ymmärsi sen. Hänen kodistaan puuttui elävä henki, jopa iloinen mielikin, joka olisi tehnyt halvimmatkin puuhat, vaatimattomimmatkin toimet merkityksellisiksi, joka olisi levittänyt ympärilleen sitä sopusointua, mielen keveyttä ja seesteyttä, mikä sallii ajatuksen miehen päästä mietiskelyittensä päähän saakka, keskittää ne ja levittää ne sitten julkisuuteen, ei hämärin lausein, vaan tyynellä arvovallalla, mikä kykenee levähdyttämään ja virkistämään muita ihmisiä ja hetkeksi heille pysähdyttämään ohikiitävän ajan, selvittääkseen heille sen tarkoituksen. Täten Elisabetille sekavassa ja intohimoisessa näkemyksessä selveni se osa, jota kohtalo häneltä odotti, ja jota hän ei ollut täyttänyt.
Hänen lapsensakin olivat osanneet panna enemmän arvoa isäänsä. Ottaessaan hänet vastaan nauruillaan ja ilonhuudahduksillaan ja alituisesti vaatiessaan häntä keksimään uusia leikkejä tai kertomuksia, he vaistomaisesti osoittivat hänelle tulevaa huomiota. He tunsivat, mitenkä hänen läsnäolonsa, hänen koskaan raukeamaton toimeliaisuutensa saattoi tehdä heidän elämänilonsa kaksinkertaiseksi. Ja Albert itse ei koskaan kohdannut muuta kuin velttoutta tai välinpitämättömyyttä, ikäänkuin hän voimastaan huolimatta ei joskus vuorostaan kokisi välttämättömän levon ja virkistyksen tarvetta. Vuodesta vuoteen oli hän tuntenut itsensä yhä yksinäisemmäksi ja tyydyttämättömämmäksi. Ja toiset naiset, jotka vainusivat tämän eristyneisyyden, vaanivat ja tunnustelivat sitä, juuri täten tunnustaen hänen ylemmyytensä. Ja Elisabet ei ollut aavistanut tätä uhkaa päänsä päällä. Hän ei ollut oivaltanut Anna de Sézeryn aikeita, niin oivallettavat kuin ne olivatkin. Mahdotonta oli kieltää, että hän itse oli onnettomuutensa alku ja syy.
Äkkiä hän vetäytyi pois akkunasta, nähden edessään kuin ilmestyksenä kaikkein julmimman kohdan päiväkirjasta, sen joka antoi niin syvän silmäyksen miehen sydämeen, mutta joka kuvasi rakkauden mysteeriota ja kohtalokkuutta, joka uskalsi sanoa, ettei ihminen koskaan, ei edes onnessakaan, voi olla varma pyyteestään. Elisabet ojensi käsivartensa eteenpäin torjuakseen tätä. Ei, ei, hänelle olisi riittänyt, voidakseen voittaa kilpailijansa, jos hän olisi ollut varuillaan. Mutta hänet oli yllätetty unessa ja aseetonna. Hänen tappionsa oli kai korjaamaton. Toinen oli liian hyvin ymmärtänyt sen minkä hän itse oli laiminlyönyt. Päästyään tälle viimeiselle pysäkille ohjattoman ajatuksensa päättömässä riennossa hän raukeni epätoivoonsa. Miksei häntä oltu yhtä julmasti haavoitettu silloin kuin hän sai tiedon puolisonsa petoksesta? Tuska oli siis kuten rakkauskin kuilu, jonka syvyyttä ei koskaan voitu tyystin mitata. Tämä mietintä, jota hän ei ohjannut, vaan joka tempasi hänet mukaansa, ja joka oli verrattavissa kuolinvalvontaan jonkun sukulaisvainajan vuoteen ääressä, muunsi hetkellisesti hänen käsityskykynsä, mutta ei hänen uskallustaan. Hän näki selvästi itseensä, mutta osasi paremmin arvioida heikkoutensa ja heittäytyi sen valtaan. Miksi hyväksi huomata erehdyksensä niin myöhään, kun kaikki on kadotettu?
Yö poistui hiipivin askelin. Vuorten parmailla alkoi kuultaa aikainen aamunsarastus, kullanhohtavana vihreällä, niin raikkaalla ja puhtaalla taivaalla. Tähtijoukot hajosivat, hupenivat eetteriin, kuin lumi päivänpaisteessa. Kyynelien huuhtomilla kasvoillaan tunsi Elisabet äkkiä auringon. Häirittynä kärsimyksessään hän värisi ja nosti kätensä silmilleen ikäänkuin torjuakseen niistä tämän uskaliaan kosketuksen. Mutta sormien lomitse tunkeutui valo. Ja hänen ympärillään virkosi uuteen eloon puutarha, niitty, metsä, koko luonto. Puut, jotka äsken vielä muodostivat yhtenäisen massan, erkanivat toisistaan ja seisoivat vierekkäin kullanvälkkyvässä kirkkaudessa, joka kohosi ja valtasi taivaan. Lehdoissa linnut täysin kurkuin ylistivät päivän paluuta. Elämä otti epäröimättä, varmalla eleellä, haltuun alueensa. Silloin hänetkin valtasi mieletön elämän halu.
Elää? hän ei sitä osannut, mutta hän aikoi koettaa. Hän aikoi taistella kömpelyyttään, tietämättömyyttään, tunnottomuuttaan vastaan. Itsensä hyväksi? Se oli liian myöhään. Lastensa hyväksi, jotka eivät saaneet olla samanlaisia kuin hän. Mutta eikö ollut kovaa, että jo oli pakko ajatella toisten onnea eikä omaansa? Arkana hän lähestyi kuvastintaan, ja aamurusko kulmillaan kuten kukkasilla, hän näki kasvonsa niin tuoreina, vaikka kalpeina ja punasilmäisinä, että toivo lävisti hänen sydämensä kuin auringon vasama. »Minä olen niin nuori. Hän ei ole niin nuori kuin minä.» Hän yritti hymyillä kuvalleen, mutta ei onnistunut. Puhkeava päivä valeli hänet hehkuvalla loistollaan. Kuitenkin hän värisi kylmästä: »Päivä, elämä. Ne eivät lämmitä minua.» Kääntyen kuvastimesta pois hän keskitti ajatuksensa, uupuneen ajatusparkansa yhteen ainoaan pisteeseen, josta tuli hänen toimintansa kiinnekohta kuten aurinko oli maailman:
»Nyt, niin nyt tiedän, että rakastan häntä. Enkä odota häneltä mitään muuta kuin kärsimystä.»
Ja tässä kärsimyksestä haltioitumisessa hän epämääräisesti ymmärsi, että elämä joka häntä nyt odotti jo oli toinen kuin ennen.