KOLMAS OSA

I.

ENSI TAIVAL

Saksalainen tarina, joka tahtoo näyttää että aika on puhtaasti sovinnainen suure, kertoo erään nuoren munkin ihmeellisen seikkailun: kun tämä epäili iäisyyttä, houkutteli linnunlaulu hänet luostarin läheiseen metsään. Tämä laulu oli niin hurmaava, ettei sitä kyllästynyt kuulemaan. Kun munkki palasi kotiinsa, ei hän tuntenut siellä ketään ja hänen muistojensa perusteella saatettiin laskea, että kolmesataa vuotta oli täytynyt kulua hänen lähdöstään. Hän oli luullut ne muutamiksi minuuteiksi.

Valvotun yön jälkeen tunsi Elisabet olevansa niin uupunut, että hän päinvastoin luuli tuntevansa hartioillaan pitkien vuosien taakan. Hän ei ollut kypsynyt tunkeutumaan niin syvälle elämän metsään. Hän oli niin kiinteästi etsinyt tietään, että hän oli kuollakseen raukea. Hänen terveytensä sai siitä vaurion, ja hänen täytyi jäädä vuoteeseen useammaksi päiväksi. Hänen sairautensa luettiin ensimäisten syysiltojen petollisuuden syyksi, ne kun teeskentelevät kesän leutoutta, mutta ovat jo kylmät. Tämä pakollinen lepo salli hänen kypsyttää päätöksiään elämänsä muuttamisesta. Hän tunsi, ettei hän voisi sietää niitä vieraskäyntejä, jotka jo uhkasivat häntä toipilaana, ja hänen oli mahdoton uudelleen alkaa seuraelämän paraadia, jonka turhuuden hänen uudet ajatuksensa hänelle selvästi osoittivat. Heti kun hän pääsi voimiinsa, hän ilmaisi aikomuksensa asettua Saint-Martin-d'Uriageen.

— Se on mieletöntä, väitti hänen isänsä vastaan, vuoristossa ei voi asua syksyllä, varsinkaan silloin, kun juuri on päässyt kunnon kuumeesta. Ja mitä sanoisivat ystävämme?

Tyynesti, mutta lujasti hän esitti syynsä:

— Ensinnäkään se ei ole vuoristoa. Raikkaampi ilma toisi minulle terveyteni takaisin, ja vahvistaisi lapsia. Lopuksi tahdon vähemmän nähdä seuramaailmaa. Minun asemassani on parempi niin. Ja tehän kävisitte usein meillä.

— Albertin luona, oikaisi kuivasti rva Molay-Norrois, joka ihmetteli tavatessaan tyttäressään välinpitämättömän mukaantuvaisuuden sijasta näin määrättyä tahtoa.

Loukkaantuen vastasi Elisabet:

— Se on totta, mutta hän ei sinne tule.

— Entä jos siinä erehdyt.

— Silloinhan otatte minut luoksenne, isä. Tyytyväisenä tähän osoitukseen asemansa merkityksestä ei isä enempää väittänyt vastaan.

Saint-Martinin maalaisen rakennuksen ovet avattiin taas. Iloisin mielenpurkauksin lapset taas löysivät nämä puiset parvekkeet, jotka kiersivät ympäri seinien. Suuri puutarha, yksinkertaisen aitauksen ympäröimänä, eroitti sen maantiestä. Se oli hyljätty puisto, jossa umpimähkään versoi hedelmäpuita, villikasveja ja kukkia. Talon puolella kuusiryhmät, lehtimaja, puro antoivat sille hoidettua luonnetta. Vastapäätä pihaporttia johti plataanikuja kirkkoon, minkä uusi pääosa nojautui vanhaan romaanilaiseen kellotapuliin, joka kivikattoineen oli viimeinen jäte vanhasta kappelista.

Saint-Martinin kylä on rakennettu eräälle Chamroussen rinteiden pengermälle. Kokonainen vihanta meri niittyjä ja havumetsikköjä näyttää tulvivan näiden mökkien yli hukuttaakseen ne. Alhaalla on ensimäisenä Saint-Ferriolin linna, joka viehättävällä ylimielisyydellä on majoitettu metsäiselle vuorenniemekkeelle, ja joka on olevinaan pikku varustus tornineen, päätyineen, päällekkäisine pengermineen. Kaksisataa metriä sen yläpuolella leviää Uriagen raikas laakso. Tästä eristetystä näköpaikasta vallitsee katse laajaa alaa, jota kaukana rajoittavat Dracin ja Chartreusen vuoret. Kun läheinen kello helähytti viimeisen iltasoittonsa, näki Elisabet, joka juuri oli saanut huoneensa järjestykseen, akkunastaan karjan kotiinpaluun ja tasangolta kohoavan hämärän. Seudun rauha oli niin täydellinen, että se valtasi hänen sydämensä.

Kasinon ja hotellien tulet syttyivät. Hän oli tyytyväinen siitä, että hän oli kaikesta tästä kaukana. Täällä hän paremmin pääsisi oman itsensä valtijaaksi. Eräs vaikutelma, joka polveutui hänen avioliittonsa ensi ajoilta, palasi kuin itsestään hänen muistoonsa. Heidän katsellessaan samankaltaista iltaa oli Albert tarttunut hänen käteensä viedäkseen sen huulilleen:

— Katso, sanoi hän, miten olemme eroitetut maailmasta. Kun minulla on työni ja sinut, en kaipaa mitään.

Elisabet ei ollut ymmärtänyt, mitä onnen täyteläisyyttä Albert häneltä odotti, eikä, että tämä niin yksinkertainen onni oli tarkkaan varjeltava.

Yö rupesi ilvehtimään hänen kanssaan. Kun hänen piti nukkua tässä vanhassa rakennuksessa pitkine käytävineen, avaroine huoneineen, pelästyi hän, kuin voisi joka nurkassa piillä joku tuntematon vaara. Hän ei uskaltanut tutkia paikkoja, eikä heittäytyä unen helmaan. Kauan hän kuuli käytävään asetetun vanhan kellon tuntilyönnit, joista jokainen tuntui hajoittavan sen ja ilmoittavan haamujen lähestymistä. Albertin aikana ei hän koskaan ollut tuntenut pelkoa. Hänen täytyi nyt oppia aivan uudestaan olemaan rohkea ja terästämään heikkouttaan.

Marie-Louise ja Philippe olivat pian saaneet kyllikseen muuton eduista. Pikku maalaisten seura, lintukarjan houkutus siemenaterialle, riihien ja maanviljelyskalujen salaisuudet, tallien miellyttävä lämpö, huvitus, jota tarjosi lehmien seuraileminen laitumella, pelästyneen hoitajattaren valvonnan alla, saattoivat heidät vain muutamiksi päiviksi unohtamaan automobiiliretkensä ja lastentanssiaisensa kasinolla. Käskevästi he vaativat takaisin nämä hienostuneemmat huvituksensa. Heidän äitinsä yritti tehdä heidän kanssaan kävelyretkiä Prémoliin, Oursièren putoukselle ja kastanjametsiin. Mutta hän ei osannut eroittaa syötäviä sieniä myrkyllisistä, ja väsymättömät lapset tahtoivat viedä hänet liian kauas: kävelemiseen huonosti tottuneena hän uupui ennen heitä. Tämä kaksinkertainen alemmuus vahingoitti hänen arvoaan heidän silmissään. Hän teki tappionsa täydelliseksi yrittäessään lukea heille kertomuksia. Saint-Martinin kirjasto, joka oli umpimähkään kerätty valkoisille kuusilaudoille, sisälsi kaikenlaisia vanhoja oudonnäköisiä kirjoja, ritariromaaneja, kansan satukokoelmia, ranskalaisia ja muita kansanlauluja. Elisabet oli usein nähnyt miehensä luovan niihin nopean katseen ja ottavan sieltä jonkun nidoksen, jonka hän luuli umpimähkään valituksi, ja josta lähti outoja sankareita liikkeelle. Kun hän tahtoi tehdä samoin, selvisi hänelle tietämättömyytensä.

— Sinä et osaa, sinä, selitti Marie-Louise alentuvaisesti. Isä osasi.
Ja sitten, hän ei lukenut, hän kertoi. Se on hauskempaa.

Ja nenäkäs tyttö uskalsi lopuksi sanoa:

— Minäpä kerron sinulle Onnen maljan.

Miten vaikeata olikaan pysyä päätöksessään. Valvontayön tuskallisen haltioitumisen jälkeen, joka niin oli yllyttänyt hänen haluansa muuttaa elämänsä ja uhrautua, hän nyt kompastui jokapäiväisiin pikkuesteisiin ja jo napisi niitä vastaan. Milloinkaan ei hän saavuttaisi päämäärää, jonka hän oli itselleen asettanut. Miksi hyväksi tavoitella sitä? Albert ei saisi tietää tästä mitään. Heidän eronsa oli auttamaton. Toinen rakkaus oli ottanut Albertin valtaansa. Näin masennettuna hän luopui kaikesta vastustuksesta ja heittäytyi välinpitämättömäksi. Taikka hän lisäsi kärsimystään ärsyttämättä sitä kuin haavaa turhilla kosketuksilla. Ja valot, jotka hän illalla näki, vetivät häntä puoleensa. Hän aikoi jo laskeutua laaksoon vielä täydellisemmin luopuakseen päätöksestä, jonka hän oli tehnyt tuskallisessa unettomuudessaan. Vain itserakkaus enää pidätti häntä: hän kuvitteli näkevänsä rva Passerat'n ja rva de Vimellen ivalliset katseet.

Eräänä päivänä, jolloin hän alakuloisena käveli pitkin plataanikujaa, minkä puun raskaat lehvät ensimäisinä värittyvät syksyn saapuessa, hän pistäytyi kappelin selkoselällään kutsuvasta ovesta sisään. Sunnuntaisia jumalanpalveluksia lukuunottamatta, jolloin hän vei sinne lapset, ei hän koskaan käynyt siellä. Hän yritti rukoilla, mutta mitään rukousta ei tullut hänen huulilleen, vaan ainoastaan valituksia ja syytöksiä kohtaloaan vastaan. Hänen mieleensä muistui eräs Albertin lausuma: epäuskostaan huolimatta tämä tunnusti uskonnollisen uskon vaikuttavaksi voimaksi, mutta hän kielsi tämän uskon olemassaolon kaikissa niissä, joiden elämä, ainakin tärkeissä elämänkohdissa, ei siitä todistanut. Ja hän lisäsi ettei hän juuri ollut tavannut muuta kuin äidillään tätä mielen alituista ylevyyttä kaikkein vähäpätöisimmissäkin puuhissa, joiden luonteen sisäisen ilon ilme muutti. Tämä aiheutti Elisabetissa omantunnon pistoksen. Hänellä ei ollut mitään tietoja rva Derizesta lähdettyään Grenoblesta. Joka vuosi tämä vietti kesän Saint-Martinissä. Kuinka oli hän mahtanut sietää helteen? Miksi tällä tavoin riistää häneltä maaseudun ilma ja lapsenlasten seura? Miksi iskeä häntä, miksi rangaista häntä erheestä, johonka hän oli osaton ja jonka hän jyrkästi oli tuominnut? Elisabet häpesi laiminlyöntiään ja lupasi itsekseen korjata sen huomispäivänä, niinkauan kuin selkeän syyskuun lämpö ja valo sen vielä sallivat. Tämä oli hänen rukouksensa.

Seuraavana päivänä hän aikaisin antoi puettaa lapset, jotka ihastuivat päästessään Grenobleen. Mutta lähtöhetkellä Marie-Louise loi vakavan katseen tyhjälle maantielle:

— En näe automobiilia.

— Me menemme jalkaisin Uriageen, missä astumme raitiovaunuun.

— Raitiovaunuun? toistivat lapset närkästyneinä. Passerat'n perheen koneen hemmottelemina ei heitä tämä kulkumuoto miellyttänyt. Kun heidän boulevard des Adieuxllä piti nousta pimeään porraskäytävään, he uudelleen tekivät tenän.

— Tämä ei ole yhtään sievää, totesi pikku tyttö nenäkkäästi.

— Täällä on ihan mustaa, lisäsi paksu Philippe.

Lapset eivät mielellään liity voitettujen riviin: elämä työntää heitä eteenpäin. Elisabet sai vaivoin heidät vaikenemaan. Hän tuli jo levottomaksi ajatellessaan, mitenkä anoppi ottaisi hänet vastaan, eikä hän enää ollut mielissään siitä, että toi mukanaan nämä kaksi löyhäsuuta. Vanha Fauchette, joka avasi oven, näytti nuorelle naiselle juroa naamaa; mutta nähdessään missä seurassa tämä tuli, hän silisi. Rva Derize otti hänet vastaan tasaisella ja lempeällä tavallaan, ikäänkuin hän ei olisi huomannutkaan, miten yksin hänet oli jätetty. Tällä tavoin hän poisti kaikki anteeksipyynnöt ja nolostukset. Hän ihaili pienokaisten punaisia poskia, jotka pysyivät hiljaisina, puolittain isoäidin ijäkkäisyyden herättämän vaistomaisen etääntymisen, puolittain häntä kohtaan tuntemansa myötätunnon vallassa.

— Joko te nyt palaatte Grenobleen? kysyi hän Elisabetilta.

— Olemme käymässä vain. Tulemme syömään aamiaista luoksenne, rakas äiti.

Fauchette, joka kuunteli, mutisi hampaittensa välissä:

— Vielä heitä tässä ruokkimaan, kuokkavieraita!

— Te saatte kehnon aterian, oli jo rva Derize vastannut tyynellä äänellään, mutta sen pahempi teille.

— Minulla on mukana piirakas ja Chamrussen metsän mansikoita, joista te pidätte.

— Ah! te hemmottelette minua.

— Ikäänkuin ei talossa olisi heille ruokaa, napisi vielä palvelustyttö, joka ei johdonmukaisuudesta piitannut.

Tämä muonitus ei ollut turha. Aterian kestäessä Elisabet huomasi tuollaisista pikkuseikoista, joita vain naiset osaavat oivaltaa tai aavistaa, että emännän hyvinvointi oli vähentynyt. Hän katseli häntä tarkkaavaisemmin ja totesi hänen kasvoillaan muutoksia, joita hän tullessaan ei ollut huomannut. Hän luki sen painostavan kesähelteen syyksi, joka vanhan naisen oli täytynyt sietää poistumatta kaupungista, minkä vuorten kehä ympäröi ikäänkuin keskittääkseen tähän tasankoon auringon säteet. Kuinka väärin hän olikaan tehnyt, kun ei ollut ehdottanut hänelle muuttoa ylös Saint-Martiniin, minkä terveellisessä ilmassa hän joka vuosi lepäsi. Heti aamiaisen jälestä hän esitti tarjouksen, joka oli hänen sydämellään.

— Rakas äiti, me viemme teidät Uriageen.

— Se on vähän myöhään väitti rva Derize, joka samalla heti punastui, peläten että tämä tulkittaisiin valitukseksi.

Mutta tämä heikko verenlaine ei kauan värittänyt hänen poskipäitään.
Hän lisäsi:

— Tarkoitan, että kesä on jo varsin pitkälle kulunut.

— Meillä on vielä osa syyskuuta ja lokakuu. Syksy on usein tulvillaan kauniita päiviä. Kirkko on parin askeleen päässä talosta. Ja teillä olisi lapsetkin. Tulkaa, minä pyydän teitä.

Korjatessaan pois pöydästä Fauchette yhä oli ristiriitaisten tunteitten vallassa ja kalisutti astioita. Rouva olisi voitu kutsua aikaisemmin, mutta joku viikko vuoristossa saattoi vielä tehdä hänelle hyvää.

Rva Derize, joka vähän ihmetteli tätä hellittämättömyyttä, katseli miniäänsä hyväsydämisesti. Hän kysyi itseltään mistä tämä odottamaton mielenilmaus johtui. Oliko hänellä ollut syytä jättää Albertin vihot Philippe Lagierille, jotta tämä antaisi ne nuorelle rouvalle? Hän oli suuresti soimannut uhkarohkeuttaan. Usein hän oli senjohdosta tuntenut omantunnonvaivoja, ja vähän pelkoa. Saattoiko hän nyt rauhoittua, ja vieläpä kenties nähdä hämärässä tulevaisuudessa valonpilkahdusta.

— Olisin tyytyväinen, jos pääsen luoksenne myöhemmin, myönnytti hän lopuksi.

— Ei, ei. Me ryöstämme teidät. Te lähdette tänä iltana meidän kanssamme.

Heikkojen ja arkain ihmisten tavoin Elisabet esiintyi hermostuneen itsepäisesti. Horjuva tahto ei tavoittele muuta kuin välittömiä päämääriä.

— No niin! Pankaamme siis käärömme kuntoon, vastasi melkein iloisesti vanha rouva, joka oivalsi tämän mielentilan.

Kun Uriagessa saatiin kuulla vanhan rva Derizen saapumisesta, paheksui Molay-Norrois'n seurapiiri yksimielisesti Elisabetin käytöstä. Se oli mieletön liikatunteellinen myönnytys. Olisi ollut parempi edelleenkin pysyä jyrkkänä. Saint-Martinissä kävi vähän vieraita. Kukaan ei välittänyt tavata vanhaa rouvaa, joka syntyperältään kuului melkein-rahvaaseen. Hra Passerat, joka muinoin oli ollut tilaisuudessa puhelemaan hänen kanssaan, puolusti häntä, mutta tapansa mukaan arkaillen.

— Vakuutan teille, että hänellä on sivistystä.

Rva de Vimelle naulitsi hänet lukkoon näillä hirveillä sanoilla:

— Entinen postineiti.

Philippe Lagier, joka oli lähtenyt Firenzeen surkean tappionsa jälkeisenä päivänä, ei ollut enää siellä herättämässä kunnioitusta vanhaa ystävätärtään kohtaan. Kuitenkin rva Molay-Norrois alkoi useammin käydä tyttärensä luona, vieläpä lähennellä Albertin äitiäkin. Päähänpistoonsa piintyneenä Elisabet kohtuuttomasti jätti huomaamatta nämä niin ansiolliset ponnistukset. Toinen näytelmä tapahtui hänen lähettyvillään, hänen sitä aavistamatta.

Ei puhuttu koskaan hänestä, joka Saint-Martinista oli poissa, mutta hänen ajatuksensa tuntui asuvan talossa. Hän oli alituisesti molempien naisten mielessä, joista toinen, nuori, vaikeni ylpeydestä, sensijaan kun toinen hienotuntoisuudesta oli puhumatta, kaunistellen lapsienkin edessä, ollakseen rikkomatta suunnitelmaa vastaan, jonka hän ymmärsi samalla kun hän sitä valitti. Rva Derize ei verrannut miniänsä vikoja poikansa vikoihin. Hän olisi yksinkertaisesti halunnut taivuttaa Elisabetia suopeamielisyyteen. Sisäelämässään järjestyneenä ja luottamatta luvattomien intohimojen kestävyyteen, hän ei voinut olla uskomatta Albertin paluuseen.

Kaksi viikkoa näin jännittynyt tilanne jatkui. Varsinkin illalla, Marie-Louisen ja Philippen mentyä maata, se oli melkein sietämätön. Molemmat naiset työskentelivät saman lampun valossa: toinen, varustettuna silmälaseilla ja eteenpäin kumartuneena, kutoi paksua liinakangasta, jonka oli määrä talvella lämmittää varattoman naapurin pienokaista, toinen oikoisena, etäältä katsoen, ompeli korutyötä, veltosti ja ilottomasti. He vaihtoivat muutamia merkityksettömiä lauseita, sitten keskustelu katkesi. Yöllisen maaseudun hiljaisuus ympäröi heidät, tunki heidän lävitseen, jähmetytti heidät.

»Miksei hän puhu minulle? mietti Elisabet, ärsyttäen mielensä haavaa.
Albert väitti häntä niin paljon minun moistani tomppelia etevämmäksi.
Mutta hän ei tahdo tehdä mitään minun puolestani. Minä en ole sen
arvoinen. Mutta miksi hän sitten suostui tulemaan?»

Hän ei aavistanut, että vanha rouva kohdisti itseensä samanlaisia moitteita.

»Hän kärsii, sanoi tämä. Hän kärsisi vähemmän, jos hän uskoisi minulle salaisuutensa, jonka aavistan samalla kun pelkään erehtyväni. Minun tulisi lähestyä häntä, vetää hänet puoleeni, rauhoittaa häntä, enkä minä uskalla sitä tehdä. Tunnen, miten taakka painaa ja ahdistaa rintaani. Huuleni ovat aukeamaisillaan, ne aukeavat, mutta minä jään mykäksi. Miksi, Jumalani, on minulla niin vähän rohkeutta?»

Voitettuna Elisabet päätti ensimäisenä puhua, plataanikujassa jossa jo muutamat keltalehdet murtuivat naisten keveiden askelten alla:

— Äiti, tiedättekö, missä hän nyt on? Mielenliikutuksen järkyttämänä
Albertin äiti vastasi nopeaan:

— Hän ei kirjoita minulle usein, eikä pitkään. Hän on matkalla.

— Missä maassa?

— Hänen viimeinen kirjeensä oli päivätty Irunissa, Espanjassa.

Hän lisäsi, kun Elisabet ei enää tiedustellut mitään.

— Se on Pyreneain toisella puolen, mutta aivan lähellä rajaa.

Tämä köyhä lause putosi kuin jokin plataanin raskas lehti, jonka pieninkin tuulenhenki irroittaa. Ja siinä oli kaikki. Tilaisuus, jota he niin olivat odottaneet, oli mennyt ohi.

Illalla Elisabet meni makuulle vasta hyvin myöhään. Hän palasi saliin senjälkeen kuin hänen anoppinsa oli vetäytynyt huoneeseensa, ja mielensä kuumuutta jäähdyttääkseen hän yritti lukea jotain kirjaa. Paremmin keskittääkseen tarkkaavaisuuttaan hän pani kädet molemmin puolin kasvojaan. Puoli tuntia kului siten, ilman että hän käänsi lehteä. Hän luki aina samat sanat:

»Matkalla. Hän on matkalla.»

Hänen mieleensä muistuivat ne muutamat matkat, joilla hän oli ollut miehensä mukana, Saksassa, Münchenissä ja Nürnbergissä, Tourainessa, Loiren partaalla olevissa linnoissa. Lähtö herätti Albertissa uhkuvaa iloa, »valloitusiloa», sanoi hän, hän meni ottamaan haltuunsa uusia maita. Museoissa, historiallisesti merkityksellisen maiseman edessä, hän innostui ja selitteli, hän asetti keskinäiseen yhteyteen asioita tavalla, jota Elisabet ei yrittänytkään ymmärtää. Vähitellen tämä hyvä tuuli muuttui. Hän tuli hajamieliseksi, vaipui itseensä, lakkasi ilmaisemasta vaikutelmiansa. Ja paluu oli vaitelias ja pettynyt. Miksi?

Miksi? Elisabet ei ollut sitä koskaan itseltään kysynyt. Turtuneena ja toimettomana hän asetti itselleen niin vähän kysymyksiä, eikä yrittänyt elää omaa elämäänsä, eikä edes Albertin. Mitä seuraa hän tälle tarjosi? Tuskin oli hän näin itseltään kysynyt, kun unohdettuja pikkuseikkoja runsaasti palasi hänen mieleensä. Miten paljon matkatavaraa hänellä pitikään olla muassaan! Ja minkä merkityksen saivat joka hetki ne tuhannet epämukavuudet, joita kukaan matkustaja ei voi välttää! Hän tarvitsi niin monenlaisia asioita, ja hän valitteli kaikkea, ikäänkuin Albert olisi saattanut estää junia savuamasta, pilviä satamasta, aurinkoa paahtamasta, hotellikeittiön tarjoomasta huonoa ruokaa, kauppiaita petkuttamasta, naisia pitämästä suuria päähineitä teatterissa, ja väsymystä tulemasta. Pahin oli, ettei hänellä ollut mitään uteliaisuutta. Uteliaisuus on kiihoke, joka tekee tyhjiksi matkustuksen ikävyydet mielenliikutusten hyväksi, jotka meitä määränpäässä odottavat.

»Mikään ei teille ole mielenkiintoista» oli Albert todennut pakoitetusti nauraen. Elisabet ymmärsi nyt minkä erehdyksen hän oli tehnyt, asettaessaan samaan tasoon elämän pikku tarpeet ja sen, mitä siinä on merkityksellistä, oleellista ja uutta. Mutta useimmat naiset tekevät tämän erehdyksen, ja se oli hänellä puolustuksena. Mutta minkä arvoinen oli se puolustus kun hänellä oli aviomiehenä Albert, joka niin usein oli tarjoutunut häntä opastamaan?

Elisabet nousi, hitaasti, etsiäkseen jostain sanakirjasta, sitten karttateoksesta tätä salaperäistä Irunia. Hän löysi sen Pyreneain espanjanpuoliselta rinteeltä, Baskinmaan sydämestä. Tätä matkaa Albert oli kauan suunnitellut. Se oli hänelle välttämätön sepittääkseen erästä Talonpoikansa nidosta. Siellä vuorten kätkössä, sanoi hän, olivat säilyneet alkuperäisessä puhtaudessaan perheelliset perintötavat. Hän oli kerran ehdottanut Elisabetille, että tämä lähtisi mukaan, mutta kovin laimeasti, ja edeltäkäsin ilmoittaen hänelle, että majatalot siellä ovat kokonaan vailla mukavuuksia. Espanjaa käsittelevästä Baedekeristä, jonka Albert ennakolta oli itselleen varustanut, hän luki tämän Bidassoa-joen huuhteleman tienoon ylistyksiä, ja muistutuksen Guipuzcoan maakunnassa vallitsevista erikoisista tavoista. Nämä omituiset tavat, jotka ennen olivat huvittaneet häntä, tekivät hänet mietteliääksi. Hän, joka niinsanoen ei koskaan ollut harjoittanut mielikuvitustaan, hän näki selvästi tiellä, jonka lehdettömät pensaikot eroittivat joesta, värikkäämmän ja lämpöisemmän illan ympäröimänä kuin Dauphinén illat olivat, Iruniin kulkevat talonpoikaisrattaat, ja näiden rattaiden takaistuimella, toisiinsa puristuneina Anna de Sézeryn ja Albertin, joka verhosi seuralaisensa hartiat huonolla hevospeitteellä. »Koskaan ei hänen viehätyksensä ollut minuun herkemmin vaikuttanut kuin hänen ollessaan näin oudosti verhottuna». Tämä päiväkirjan pikku lause oli jähmettynyt hänen sydämeensä. Kilpailija varmaankaan ei matkalla käyttäytynyt millään tavoin vaateliaasti kuten hän eikä huolimattomasti luonut ylistettyjen kullanhohteisten silmiensä katsetta vaihtuviin ilmiöihin.

Elisabet vaipui uneen näiden tuskallisten mielikuvien saattamana. Seuraavana päivänä hän murjotti vanhalle rouvalle, jonka syyksi hän luki painajaisensa. Postiaikana hän yllätti itsensä tutkimasta lähetyksiä, nähdäkseen oliko Albert mahdollisesti kirjoittanut äidilleen. Eräänä päivänä sellainen saapui, siinä oli Pariisin postileima. Se hänen mieltään hieman kevensi, ikäänkuin täytyisi noiden ihmisten läheisyyden, mikä häntä kidutti, olla nyt palattua vähentynyt.

Vaivautuneisuus, joka oli päässyt syntymään hänen ja hänen anoppinsa väliin tiheni kuin läpinäkymättömäksi usvaksi, jonka läpi kumpikaan ei eroittanut toisen todellisia tunteita. Mitä tukea Elisabetilla oli toisen läsnäolosta. Kaikki mikä hänessä muistutti Albertia ärsytti ja hermostutti häntä, ja kaikki hänelle häntä muistutti. Kävikö rva Derizelle selväksi välittelynsä hyödyttömyys? Hän ilmaisi halunsa olevan palata Grenobleen. Lokakuu uhkasi kylmällä. Lähtöpäivänä rva Derize vihdoin, voittaen arkuutensa, sai sanotuksi Elisabetille, mitä hän oli aikonut jo tulonsa jälkeisenä päivänä sanoa:

— Lapseni, olkaa luottavainen ja kärsivällinen. Hetkenne tulee. Se ei voi jäädä tulematta. Te vaan ette saa tuolla tavoin syventyä suruunne.

Mutta nuoren naisen kasvot jäykistyivät:

— En ymmärrä teitä, äiti. Minulla ei ole surua, enkä minä ajattele sitä koskaan.

Rva Derize yritti hymyillä:

— Te tulitte hakemaan minua saadaksenne kuulla uutisia hänestä.

— Te erehdytte. Ei ollut oikein, että teiltä hänen syynsä takia riistettäisiin lapsenlasten seura.

Albertin äiti, joka oli kuluttanut kaiken rohkeutensa, lähti jo alakuloisesti peräytymään, kun Elisabet puolestaan puhkesi kyyneliin.

— Rakas lapsi, miksi te itkette?

— En tiedä. Se on kai hermostusta.

— Minä tiedän, mistä se johtuu ja rakastan teitä enemmän senvuoksi. Tulen aina olemaan kanssanne. Mutta miksi vielä lisäätte onnettomuuttanne? Odottakaa kestävyydellä, mutta tyyneesti. Käyttäkää paljon harrastusta Marie-Louisea ja Philippeä kohtaan. He ovat teidän toivonaiheenne, ja te olette heille kaikki tällä hetkellä. Olkaa toimekas, hyvin toimekas. Tehkää päivänne työstä uupuneiksi ja rukoilkaa.

— En osaa enää.

— Palatkaa pian Grenobleen. Tulen teitä opettamaan. Hyvästi, lapseni,
Jumala teitä varjelkoon.

Molemmat naiset syleilivät toisiaan. Elisabet seurasi katseillaan rattaita, jotka veivät rva Derizen Uriageen, kunnes käänteessä kastanja kätki hänet.

»Miksi hän lähti»? huokasi Elisabet, kun hän ei enää nähnyt mitään.

Tämän lähdön jälkeen tuli hänen vanhempiensa vuoro; he pakenivat pois autioituneesta Uriagesta. Eristettynä ja kärsimyksen muokkaamana Elisabet haki alakuloisia mielialoja, joita syksyn tullessa kohoaa maasta joka askeleella ja joita hän ennen piti runoilijain keksintöinä. Hän ymmärsi samoilla paikoilla kuin Albert sen, mitä tämä oli kokenut kaksi vuotta aikaisemmin, epätäydellisen ja ylenannetun elämän onnettomuutta, joka niin voimakkaasti kykenee meille tekemään luonnon eläväksi. Plataanikuja, joka oli tulvillaan paksuja ja sitkeitä lehtiä, ei enää peittänyt näkyvistä kappelia, joka yhä selvemmin kutsui luokseen; mutta se ei ollut hänen kävelypaikkansa. Häntä miellyttivät enemmän tiet, jotka hukkuvat kastanjametsän siimekseen, ja mistä silloin tällöin näkee villit vuoret. Mutta pelosta hän ei uskaltautunut kauas. Hänen lapsensa ihmettelivät hänen muuttunutta mielialaansa. Hän välitti vähemmän heistä kuin omasta huolestaan. Illalla kun karja palasi ja kerääntyi liian ahtaan juoma-altaan ympäri, oli hänelle vastenmielinen näiden elukoiden ja näiden paimenten henkimä rauha. Lokakuu ympäröitsi hänet alakuloisuudella, josta hän löysi viehätystä. Nautinnolla hän repi haavaansa.

Koko hänen kotiinsa painui tämän hänen heikkoutensa leima. Eräänä päivänä vihdoin hän sai tietoja Grenoblesta. Levottomana, kun häntä ei kuulunut, kirjoitti rva Derize hänelle innokkaan kirjeen, jonka loppu saattoi Elisabetia vähän oivaltamaan asemaa: »Rakas Elisabet, sanoi vanha rouva, nykyinen vuodenaika ja tuo eristys eivät ole teille miksikään hyödyksi. Ja te ette ajattele Marie-Louisea ja Philippeä. On aika jo kiinnittää huomiota heidän koulunkäyntiinsä ja antaa heille työ- ja leikkitoverinsa. Te itse olette vähän huvituksien ja seuran tarpeessa. Palatkaa Grenobleen, pyydän teitä. Mehän tapaamme usein, eikö totta? Ellette te tule tällä viikolla, niin minä tulen itse teitä hakemaan. Sillä minä olen huolissani teistä, lapseni.»

Masentuneessa tilassaan oli hän altis ensimäiselle vaikutukselle. Hän kiirehti valmistuksiaan, molempien pienokaisten ilonhuutojen säestämänä, jotka olivat saaneet kyllikseen maaseudun huveista.

— Joka tapauksessa, totesi Marie-Louise, Grenoble ei ole Pariisi.

— Se ei ole myöskään Saint-Martin, lausahti filosofisesti Philippe.

Kun oli aika astua ajoneuvoihin, ei Elisabetilla enää ollut halua lähteä. Kaupungissa häntä odotti jokapäiväinen elämä, vanhempiensa koti, jossa hän ei viihtynyt, ja avioerojuttu, jonka suhteen hän jo oli saanut asianajajaltaan useampia vastausta vaille jääneitä tiedusteluja. Hän kadottaisi sen kärsimisvapautensa, joka oli käynyt hänelle rakkaaksi. Hänen täytyisi huolehtia lapsistaan, käyttää päivänsä hyödyllisesti, kun hän sensijaan täällä oli saanut antautua suruunsa.

Kun hän kadotti näkyvistään Saint-Ferriolin linnan, joka vallitsee Uriagen laaksoa, ja kulki pitkin Gièren salatietä, jonka seinämiä peittivät kullanväriset pensaat, tuntui hänestä, ikäänkuin hänen oma olemassaolonsakin supistuisi, ja kuin hän etääntyisi rakkaudestaan, jonka hän sekoitti yhteen tuskansa kanssa. Lapset nauroivat, ja tämä nauru loukkasi häntä. Hän palasi tosielämään, jossa teot ovat tärkeämmät kuin halut ja murehtimiset.

II.

ELISABETIN PÄIVÄ

Tietäen että heidän päämiehensä söi aamiaista kaupungilla, jossain kunnon ravintolassa, aloittivat hra Tabourinin apulaiset iltapäivän korttipelillä. Yleisön halveksunta, joka on ranskalaiselle pikkuvirkamiehelle tunnusmerkillistä, oli hän sitten yksityisen tai valtion palveluksessa, vaikutti etteivät he viitsineet keskeyttää tai salata ajankulukettaan, kun ovelle koputettiin.

— Sisään, sanoi epäselvällä äänellä Vitrolle, tyytymättömänä siitä ettei hänellä ollut valttia.

Mutta virkakumppaniensa vihoiksi jätti juoksupoika Malaunay pelipöydän rientääkseen ottamaan vastaan tunkeilijaa, jota hän kunnioittavasti tervehti. He ymmärsivät hänen eleensä tuntiessaan nuoren rva Derizen; talviaurinko, joka tulvi sisään ikkunasta valaisi hänen keltaisten turkiksiensa ja vaaleiden silkkisten hiustensa vastakohtaa. Huolimatta paksusta vaipastaan hän näytti pitemmältä. Kylmä ulkoilma oli punertanut hänen poskensa. Musta, reunalta kohoava hattu, jota vain yksi sulka koristi, antoi hänelle vallan englantilaisen muotokuvan ilmeen. Saatuaan kuulla hra Tabourinin olevan poissa, hän näytti hämmästyneeltä.

— Hän on pyytänyt minua pistäytymään täällä tänään.

— Hän kyllä palaa, rouva.

— Siinä tapauksessa minä odotan.

Hänet vietiin toimiston viereiseen huoneeseen. Ja peli jatkui. Kun se loppui, ehdottivat Lestaque ja Dauras, jotka olivat voittaneet, toista. Ensimäinen apulainen varovaisuudesta kieltäytyi, ja kukin ryhtyi ilman intoa kääröihinsä. Paremman puutteessa pakistiin, välittämättä odotuksesta, joka venyi. Asiatuttava, joka odottaa puheillepääsyä, oli hän miten mieleen tahansa, mikä on sen luonnollisempaa!

— Entä vetomme, kyseli Malaunay.

— Mikä veto?

— Derizen juttu. Minä olen yksin lyönyt vetoa sen puolesta, että aviomies voittaa.

— Olette erehtynyt.

— Saammepa nähdä!

— Se on nähty jo!

Lestaque ja Dauras, jotka ajattelivat vähän, mutta yhdessä, pistivät väliin:

— Mitenkäs pitkällä olemme jutussa?

— Näin on sen laita, selitti tärkeän näköisenä ensimäinen apulainen. Oikeuden puheenjohtajalle osoitetun anomuksen jälkeen on tehty pöytäkirja sovitteluyrityksen raukeamisesta. Hra Derize ei ole esiintynyt, ja rva Derize on toistaiseksi saanut hoitoonsa lapset, ynnä eläkkeen. Me olemme antaneet haasteen viime lokakuulla. Hra Derize ei ole antanut loppulausuntoaan ja me olemme tammikuussa. Lykkäys loppulausunnon antamista varten on kulunut loppuun, juttu tulee esille toisen asianomaisen poisjäämisen perusteella. Meillä on käytettävänä kirjallinen todistuskappale. Avioero on selvä.

— Onko tätä todistuskappaletta kukaan nähnyt? kysyi juoksupoika.

214

— Ei. Rva Derize pitää sen hallussaan. Hän ei vastaa kirjeisiimme, ja jutun viivästyminen johtuu hänen vaiteliaisuudestaan. Oletan, että hän nyt tuo sen meille. On jo aika.

Dauras kaipasi tietoa, jota Lestaque ryhtyi utelemaan:

— Entä mitä tekee hra Derizen asianajaja, hra Lagier?

— Mitäkö hän tekee? vastasi Malaunay, jonka liikkuvaiset kasvot ilmaisivat himoa ja ihailua. Hän kuhertelee kauniin vihollisensa kanssa. Uriagessa olivat he alituisesti toistensa seurassa.

— Niin, mutta Grenoblessa he eivät enää tapaa toisiaan.

— He peittävät pelinsä. Ja teidän on tunnustaminen, että rva Derize ei näytä erittäin innokkaalta saamaan aikaan avioeroa.

— Entä senjälkeen?

— No niin, hän lohduttautuu. Lohdutettuna hän sopii miehensä kanssa.
Siitä tulee kaksimiehinen perhe. Pariisissa se on tapana.

Sillä pikku apulainen, jonka Pariisi lumosi, ihaili sen kevytmielisiä tapoja. Aina odottaen jotain uutta tapahtumaa ja silmä kernaasti oveen kohdistettuna, hänellä tuskin oli aikaa puoliääneen kuiskata: Huomio! Isäntä astui huoneeseen. Hra Tabourin oli einehtinyt hyvin, jopa liiankin hyvin. Hänen naamansa oli ruusunpunainen laakeiden hiusten alla, joita hänen oli täytynyt runsaasti kastutella kukistaakseen näiden luontaisen kapinallisuuden. Sensijaan että hän uudenaikaiseen tapaan olisi käyttänyt ylös saakka napitettavia liivejä, jotka sopivasti peittävät paidan, oli hänellä avara rintamus, jonka hän paikoitellen oli tahrannut, niin vilkkaat ja varomattomat olivat hänen eleensä. Malaunayn häntä tutkivasti katsellessa hän teeskenteli maailmanmiehen välinpitämättömyyttä, joka lopettelee sikariaan, mutta ensimäisen apulaisen ensi sana saattoi hänen oman luontonsa esille:

— Rva Albert Derize odottaa teitä huoneessanne. Heti ajatteli hän vain asiatuttaviaan.

— Aha! Rouva tekee lopultakin päätöksensä. On jo aika saada toimeen ratkaisu toisen asianosaisen poisjäämisen perusteella.

Viimeinen kiireellinen puhaus, ja hän katosi. Muutama hetki myöhemmin koputettiin toimiston ovelle.

— Asianajaja Lagier, ilmoitti juoksupoika piloillaan. Hän se olikin.
Apulaisia halutti nauraa, mutta uusi tulokas osasi vaatia arvonantoa.
Ja heidän oli pakko hillitä iloansa.

— Onko hra Tabourin täällä?

— Kyllä, herra asianajaja, vastasi Vitrolle. Hän on huoneessaan rva
Derizen kanssa. Käyn ilmoittamassa teidät.

Nopeasti pysäytti hänet Philippe:

— Turhaa. Tulen uudestaan.

Hän siis ei halunnut kohdata rva Derizeä? Apulaiset, joiden suunnittelut se pani sekaisin, ihmettelivät. Heidän päämiehensä saapui silloin sopivasti huoneeseen suojatteineen. Hra Tabourinillä oli se ilme, minkä huonojen uutisten kuuleminen hänelle antoi ja sitä kartuttivat vielä hänen kiinni liimaantuneet hiuksensa. Lähdössään yllätettynä Philippe Lagier teki vaivaantuneen perääntymisliikahduksen, mikä ei voinut jäädä huomaamatta niin tarkalta havaintojen tekijältä kuin Malaunay oli, mutta nuori rouva, tuskin huomattavasti epäröityään, kiiruhti häntä vastaan:

— Hra Lagier, sanoi hän, minulla on juuri teille puhuttavaa. Tahdotteko saattaa minua muutamia askeleita.

Hämmentyneenä Lagier vaivoin sai sanotuksi:

— Mielelläni, rouva.

Mihin oli joutunut se itsensä hillitseminen, jonka ei koskaan oltu nähty häneltä puuttuvan? Mistä tämä mielenliikutus aivan tavallisissa olosuhteissa? Hän pääsi senverran tasapainoon, että saattoi tervehtiä asianajajaa ja hänen apulaisiaan hyvästiksi, ennenkuin hän poistui kauniin rva Derizen takana. Hra Tabourinillä oli toisia asioita päässään huomatakseen näitä vivahduksia. Tuskin oli ovi suljettu, kuin hän traagillisesti ilmoitti apulaisilleen.

— Derizen juttua ei enää ole.

— Kuinka? Miksi? kysyivät apulaiset.

— Rva Derize peruuttaa haasteensa.

Vitrolle, Lestaque ja Dauras olivat, kuten odottaa sopii, hämmästyneen näköisiä. Mutta juoksupoika uskalsi ilmaista sopimatonta iloa ja julisti:

— Minä olen voittanut.

Isäntä, joka ei käsittänyt mitään, katseli häntä kiireestä kantapäähän ja toisti koneellisesti:

— Voittanut?

— Aivan niin, selitti apulainen röyhkeästi. Olemme lyöneet jutusta vetoa?

— Vetoa?

— Kaikissa toimistoissa tehdään niin. Mitä mielenkiintoa olisi meillä johonkin oikeusjuttuun, ellemme saisi lyödä siitä vetoa. Rva Derize pyysi avioeroa. Mutta hänen miehensä ei pyytänyt mitään. Panin vetoa jälkimäisen puolesta. Mitään ei tapahdukaan. Siis: minä olen voittanut.

Ja jättäen hra Tabourinin hämmennykseensä, hän kääntyi tovereittensa puoleen.

— Kukin teistä on velvollinen tarjoamaan minulle päivällisen minun valitsemassani ravintolassa. Kolme päivällistä, mikä mainio onni.

Toiset panivat vastaan. Närkästynyt, mutta herkkusuu asianajaja horjui hetkisen päivälliskutsun ja asemansa vaatiman arvokkuuden välillä. Jälkimäinen voitti, ja hän antoi vihalleen vallan.

— Olkaa varuillanne, herra. Te ette pitele asioita vakavasti, ja minä olen jo huomannut teissä vaarallisen taipumuksen nautintoihin. Voitittehan äsken Commercekahvilassa toisen vedon siitä, miten kauan aikaa saattaa yhtä sikaria polttaa? Miten kauan! Teidän iällänne minä olisin lyönyt vetoa siitä, miten nopeaan sen voi tehdä. Te olette käyttänyt tuohon enemmän kuin tunnin. Tietäkää, että tämä jo riittäisi antamaan teille matkapassit täältä. Talon etujen pitää olla sen virkailijoille pyhiä, enkä minä salli apulaisteni hankkivan itselleen voittoa siitä, että minä menetän juttuni.

Ja pidettyään tämän puheen, johon hän purki tyytymättömyytensä ja joka sivumennen sanoen oli hänelle terveellinen — hän tarvitsi kohtuullista ruumiinharjoitusta helpoittaakseen ruuansulatustaan — hän enemmittä puheitta jakoi masentuneille kuulijoilleen heidän tehtävänsä.

Saint-André aukea on parin askeleen päässä Quai de la Républiqueltä, missä Molay-Norrois'n perhe asui. Sensijaan että olisi mennyt Isèreen päin, Elisabet suuntasi askeleensa kaupunginpuistoa kohti. Philippe Lagier, joka kulki hänen vieressään sanomatta sanaakaan, ihmetteli:

— Minne me menemme, rouva?

— Minun kotiini.

— Olette siis jättänyt vanhempanne?

— Ettekö sitä tiennyt? Olen vuokrannut huoneuston Haxo-kadulta, melkein kasvitieteellistä puutarhaa vastapäätä.

— Ah, sanoi Lagier, ilmaisematta mielipidettään siitä.

Elisabet tämän johdosta lisäsi:

— Minua on senjohdosta paljon moitittu. Kuitenkin on parempi näin. Tapaan vanhempani melkein joka päivä, mutta lapsiaan kasvattaakseen tarvitsee äiti jonkunverran vapautta.

Kaupunginpuisto oli ikäänkuin pakkasen lamauttama. Talojen yli kohoten kuvastivat talvista, vaaleansinistä, kalpeaa taivasta vastaan viuhkamaiset jalavat ja plataanit hentoja oksiaan ja vesojaan. Lammikon vesi oli jäätynyt, ja jäähän oli täytynyt hakata pieni reikä, missä musta joutsen saattoi uida: mutta tuntien olevansa vanki se uskalsi tuskin liikuttaa jalkojaan. Elisabetin rinnalla käydessään muisti Philippe sitä viime kesän päivää, jolloin hän oikeusneuvos Prémereux'n edessä oli puolustanut intohimon asiaa Molay-Norrois'n lukuisaa puoluetta vastaan.

He tuskin puhelivat kulkiessaan pitkin väkirikkaampia katuja, jotka sieltä johtavat Perustuslain aukealle, mistä Haxo-katu lähtee. Tämä säännöllisen muotoinen aukea, jota julkiset rakennukset ympäröivät, oli melkein autio, ja Haxo-katu oli vielä tyhjempi.

— Tuolla se on, sanoi Elisabet, kun he saapuivat erään korkean, jokseenkin vaatimattoman näköisen talon kohdalle, lähellä Boulevard des Alpes'ia, jota reunustavat muinaisten vallien ruohoiset rinteet.

He nousivat neljänteen kerrokseen. Elisabet meni vieraansa edellä sisähuoneisiin.

— Salissa ei ole tulta. Suokaa anteeksi, hyvä herra, että otan teidät vastaan tässä huoneessa. Se on meidän lukukammiomme.

Se oli yksinkertaisesti kalustettu työhuone, jonka täytti suuri musteen tahrima pöytä, ja jonka ikkunasta näki kasvitieteelliseen puutarhaan.

— Lapseni kirjoittavat täällä tehtävänsä. Marie-Louise ainakin, sillä teidän kummipoikanne ei vielä osaa muuta kuin huvitella.

Elisabetia näytti vaivaavan jokin, jota hän olisi tahtonut sanoa, sitä kuitenkaan sanomatta. Philippe Lagier tunsi tuon, eikä voinut häntä auttaa. Muistaen Uriagen metsäpolkua, missä hän oli kokenut nöyryytyksen ja häpeän, ei hän voinut käsittää kuinka hän nyt saattoi olla kahden kesken nuoren naisen kanssa. Tämä oli koettanut hymyillä sanoessaan »kummipoikanne», mikä heitä yhdisti. Se oli niin vaivautunut hymy, että Lagier päätti puhua, antaakseen tälle yhdessäololle päämäärän, joka siltä puuttui.

— Olen saanut, rouva, kirjeen puolisoltanne, Albertilta. Se juuri aiheutti käyntini asianajajanne luo, missä teidät tapasin. Albertin notaari Grenoblessa, hra Randon, ilmoittaa hänelle joka kuukausi, että te kieltäydytte ottamasta vastaan eläkettä, jonka hän säännöllisesti lähettää.

— Se on totta.

— Ihmetellen kysyy hän syytä siihen, ja hän pyytää minua vaikuttamaan teihin niin, että te suostuisitte siihen, omaksi eduksenne, tai, ellette te siitä välitä, Marie-Louisen ja Philippen eduksi, joista teidän on huoli pidettävä.

Esitettyään tämän selityksen arvovaltaisuudella, jonka hämminki muutti jyrkkyydeksi, Philippe katseli nuorta naista, jonka hän näki olevan poissa tasapainosta. Tultaessa taivasalta huoneen kuumaan ilmaan oli veri noussut hänen päähänsä, tai aiheutui hänen punastuksensa hämmennyksestä, johon vastaus hänet jo edeltäpäin saattoi. Näin kasvot hohtaen ja silmät kyyneleistä kosteina Elisabet veti syvään henkeä kuin ahdistaisi hänen rintaansa ja sai suurella vaivalla sanotuksi:

— Puolisoni on itse hävittänyt kotinsa. Hän on riistänyt meiltä henkisen tukensa. Silloin tahdon tulla toimeen myös ilman hänen aineellista tukeaan.

— Entä lapsenne.

— Minä kasvatan heidät itse. Myöhemmin saavat he tehdä tahtonsa mukaan.

— On kymmenes kuu kulumassa. Notaari on jo saanut kymmenentuhatta frangia teidän tilillenne. Hän ei tahdo niitä säilyttää.

— Lähettäköön ne takaisin hra Derizelle.

— Albert ei tule ottamaan niitä vastaan; te tunnette hänet hyvin.
Hänellä on ylpeytensä … kuten teillä.

Välinpitämättömällä eleellä Elisabet osoitti, ettei tämä rahakysymys häntä liikuttanut. Kuitenkin Philippe Lagier'n vastaus, siihen sisältyvä vihjaus Albertin epäitsekkääseen luonteeseen, oli hänelle salaisesti mieleen. Se auttoi hänet saamaan pois mielestään ne epämieluisat muistot, joita asianajajan läsnäolo uhkasi hänessä herättää. Tämä alkoi uudestaan, mutta vähemmän varmana:

— Sallitteko minulle yhden kysymyksen? Eikö tämä eläke, joka on lainmukainen, jonka te voitte ja joka teidän tulee ottaa vastaan, ole teille välttämätön?

Elisabet selvitti asemansa koruttomasti. Hän oli saanut myötäjäisinä kaksi sataa tuhatta frangia, joiden korkotulot riittivät hänelle. Hän lisäsi, etteivät hänen vanhempansa vielä olleet luovuttaneet hänelle viimeistä neljännestä, ja että hänellä oli käytettävänään vain kuusituhatta frangia korkoja. Philippe todellisuudessa tiesi tämän, mutta hän tyytyi sanomaan:

— Se ei enää ole teidän entinen asemanne.

— Hänen asumansa huoneusto ei todellakaan muistuttanut Bara-kadun huoneustoa Pariisissa eikä Molay-Norrois'n huoneustoa Isèren rannalla.

— Totun siihen kyllä, vastasi Elisabet hymyillen. Se ei ole mitään.
Minulla ei tarvitse olla näädännahkaisia turkiksia.

Se mitä hänellä oli yllään, puki häntä niin hyvin, oli niin loistavan edullinen hänen kasvojensa sävylle, että Lagier'ta halutti panna vastaan. Mutta hän oli menettänyt oikeutensa siihen, ja hän vaikeni.

— Lasteni kasvatus, jatkoi Elisabet, ei tästä vähennyksestä mitenkään tule kärsimään. Olen luvannut sen itselleni, ja minä tulen pitämään sanani. Katsokaa: olen jo alkanut. Korjaan Marie-Louisen tehtävät, ja annan hänelle tunteja.

— Te näette paljon vaivaa.

— Se antaa työtä minulle. Täytyy omistautua muiden elämälle, kun omalla elämällä ei enää ole mitään päämäärää.

Elisabet oli noussut. Lagier luuli, että se oli kehoitus lähtöön. Mutta Elisabet oli avannut erään pöytälaatikon, ja palasi hänen luokseen, antaakseen hänelle huolellisesti taitetun käärön, joka oli hänelle tuttu.

— Olen pyytänyt teitä saattamaan minua antaakseni teille hra Derizen vihot. Kiitän teitä siitä, että lainasitte ne minulle. Minä olen pitänyt niitä varsin kauan, mutta te ette ole vaatinut niitä minulta.

Lagier kumarsi sanattomana.

— Ja tässä, lisäsi Elisabet, kirje, joka oli hänelle osoitettu ja jonka minä oikeudettomasti pidätin. Annattehan sen hänelle takaisin?

Hämmästyneenä kieltäytyi Philippe ottamasta vastaan kirjettä, joka hänelle ojennettiin:

— Se kuuluu teille. Se on teidän aseenne. Te ette voi olla sitä vailla.

— Minä en enää tarvitse sitä …

— Mutta, rouva …

— Minä luovun avioeronpyynnöstä. Albert saa tehdä mielensä mukaan.

Ensi kerran hän tämän keskustelun kuluessa käytti miehensä etunimeä. Se oli hänen mielenliikutuksensa ainoa merkki.

— Niinkö! mutisi Philippe, joka ei ollut tätä uutista odottanut.
Tietääkö Albert sen?

— Kävin juuri ilmoittamassa siitä asianajajalleni. Albertin asianajaja vuorostaan ilmoittaa siitä hänelle.

— Sallitteko että minä siitä ilmoitan.

— Tietenkin.

Tämän jälkeen oli Lagier'n otettava jäähyväiset. Seistessään Elisabetin edessä, ei hän tiennyt, mitenkä osoittaa tälle kunnioitustaan. Tämän satunnaisen kohtauksen kuluessa hän kaiken aikaa oli etsinyt tilaisuutta saada anteeksiantoa. Muistojensa tuottamaan nöyryytykseen liittyi hänessä nöyryyttävä tietoisuus kykenemättömyydestään nyt, jolloin hän kaikkein hartaimmin olisi halunnut käyttää älynsä kekseliäisyyttä hyväkseen. Mutta häntä odotti vielä yksi yllätys. Elisabet ojensi hänelle kätensä, ja äänen vähän väristessä sanoi selitykseksi:

— Tahdoin myös, hyvä herra, sanoa teille, että olen unohtanut teidän viimeiset sananne Uriagessa. Antakaa minulle kättä. Te olette luullut minusta väärin: syy oli minun. Yksinäisen naisen tulee olla niin varovainen. Jääkää Albertin ystäväksi, ja olkaa vähän minunkin. Me tapaamme toisiamme harvoin. Minä en muista muuta kuin ne totuudet, jotka kerran tulivat teidän suustanne, ja jotka saattoivat minut miettimään: osuudesta, joka ihmisellä itsellään on onnettomuuteensa.

Philippe kumartuen suuteli sormia, jotka Elisabet lempeästi veti pois.

— Rouva, toisti hän, rouva.

Ja kun hän saattoi voittaa hämmennyksensä:

— Tulen olemaan teidän anteeksiantonne arvoinen. Jos tietäisitte, mitä inhoa olen poissaollessani tuntenut! Nyt tunnen mieleni nuoremmaksi, keveämmäksi. Ah! itsehalveksunta on raskasta kantaa.

— Vaiti! lausui Elisabet sormi suulla, jottei hän jatkaisi moista aihetta, eikä siihen koskaan palaisi.

Lagier kumarsi:

— Hyvästi, rouva. Teillä ei tule olemaan hartaampaa ystävää.

Kun hän oli lähtenyt, riisui Elisabet hattunsa ja turkiksensa. Hänen poskensa olivat hehkuvat ja hänen kätensä jäiset. Lapset, joita heidän hoitajattarensa oli kävelyttänyt vihreällä saarella, palaisivat pian: heti hän aikoi ryhtyä heidän kanssaan heidän jokapäiväisiin puuhiinsa, jotka häntä toisinaan niin väsyttivät. Hän istuutui lähelle uunia, nojasi tuolinsa selustaan ja jäi liikkumattomana tähän asentoon, niinkuin jännityksen lauetessa äärimäisen ponnistuksen jälkeen. Ennenkuin hän uudestaan ryhtyi puuhaan, hän tunsi suunnatonta tarvetta levätä, olla ajattelematta, olla toimimatta. Hämärä tiheni, mutta hän ei sytyttänyt lamppua. Vastassaan hän akkunasta näki puiston puiden tuollapuolen Belledonnevuoren lumen, jota iltarusko punasi ja jonka väri oli kuin kevätkukkien. Näin auringon hyväilemänä saivat jäätiköt eloa, ja kuitenkin saattoi! jo kaukaa, ylen kirkkaassa ilmassa, aavistaa niiden kylmyyden. Kaikkien näiden ansiokkaiden ponnistusten pohjalla, jotka näyttivät elävöittävän hänen säälittävää yksinäistä elämäänsä, hän täten tunsi kuoleman piilevän.

Miten paljon uljuutta hän olikaan osoittanut vähitellen voittaessaan luontaisen velttoutensa, saadakseen aikaan niin monet päätökset, joiden ylevämielisyys ei häntä enää senjälkeen ylläpitänyt, kun hän oli saanut ne pystyyn. Mitään korvausta, mitään toivoa ei hänelle suotu. Kaukana hänestä, vieretyksin nauttivat Albert ja hänen rakastajattarensa vapaasti lemmestään. Kuitenkin, heidän oli saatava tietoonsa hänen ylevämielisyytensä, hänen ylpeytensä, hänen uusi ja vaikea elämänsä. Hän pakoittaisi heidät muistamaan. Olihan hänkin tämän päivän kuluessa täyttänyt mittansa! Sisälsikö Annan elämäkerta, joka niin suurella ihailulla oli hänelle tarjoiltu, paremmin täytettyä sivua? Tämä itsensä vertaaminen kilpailijaansa yllytti hänen mustasukkaisuuttaan, vuodatti myrkkyä hänen haavaansa ja siten palautti hänelle vähän tarmoaan. Hänen lapsensa, jotka riensivät häntä syleilemään puolipimeään, joka peitti hänet, haihduttivat lopunkin hänen lamaannuksestaan. Hän mietti, että Albertin äiti tulisi häntä hyväksymään ja kiittämään, ja tästä hänelle niin oudosta toimeliaisuudesta, joka hänen nuorekkaan huolettomalta olennoltaan oli vaatinut voimanponnistuksen, minkä aiheuttaman kulutuksen hän näin jälestäpäin tunsi, hän kaikista epätoivonaiheistaan huolimatta löysi uupumuksen levon, joka antaa ruumiille terveellistä harjoitusta. Ja tämä ennen kokematon vaikutelma oli hänelle samalla kertaa ihmettelyn esine ja helpotus.

III

ROUVA MOLAY-NORROIS

Grenobleen palattuaan oli Elisabet esittänyt syyksi uuden kotinsa pystyttämisen voidakseen olla ottamatta vieraita vastaan. Mutta vanhempiensa neuvosta, joita Elisabetin suureksi hämmästykseksi hänen anoppinsa kannatti, hän oli päättänyt valita itselleen vastaanottopäivän. Pariisissa hän heikosti pani tahtoaan liikkeelle ylläpitääkseen miehelleen hyödyllisiä tai mieluisia suhteita, asettaen niiden edelle omat perhesuhteensa. Albert vähitellen oli jättänyt hänet vapaaksi ja vieraantunut seuraelämästä. Mutta kun hän nyt aikoi käyttää hyväkseen uutta asemaansa, joka niin soveltui hänen luontaiselle mielentylsyydelleen, käytiin kaikilta tahoilta häntä estämään. Molay-Norrois'n perheen käsitysten mukaan oli olemassa pyhiä velvollisuuksia seuraelämää kohtaan, ja rva Derize kehoitti häntä välttämään eristymistä.

— Minulla on luottamus siihen, oli tämä hänelle sanonut, että tulevaisuutenne on käyvä valoisaksi. Mutta teidän täytyy järjestää olemassaolonne luonnolliseksi. Ei ole hyvä olla alituisesti kahdenkesken muistojensa kanssa.

— Entä te itse?

— Oh! minähän olen rutivanha ja menneisyys saa riittää minulle.
Marie-Louise ja Philippe saavat ystäviä, joiden vanhemmat te tunnette.
Te olette aiheuttanut minulle suuren ilon, luopuessanne avioerosta.

— Kukaan ei sitä vielä tiedä.

— Koska te kannatte Albertin nimeä, on oikein, että myötätunto, yleinen arvonanto kohdistuu teihin. Jos Jumala sallii, että te vielä kerran alatte säännöllistä elämää …

— En koskaan ala säännöllistä elämää Albertin kanssa. Hän on tehnyt minulle liian paljon pahaa.

Mutta tämän vastalauseen jälkeen hän, vähemmän oman mielipiteensä vuoksi kuin heikkoudesta ja ajanvietteen tarpeesta oli alistunut noudattamaan rva Derizen neuvoa. Hän tuli siitä palkituksi jo ensimäisen vieraskäynnin kautta. Eräs hänen entinen koulutoverinsa, — Blanche Servin, joka oli mennyt naimisiin pikkuvirkamiehen, hra Vernier'n kanssa ja jonka hän oli kadottanut näkyvistä — uskalsi, tietäessään hänet onnettomaksi, tulla häntä tervehtimään, mitä hän aikaisemmin ei ollut uskaltanut, katsoen heidän asemansa erilaisuuteen. Tämä oli noita ensi silmäyksellä vaatimattomia ihmisiä, joilla on aikaa antautua moniin hyviin harrastuksiin koskeivät milloinkaan ajattele itseään. Elisabet ihmetteli hänen hienotunteista käytöstään, hänen säteilevää hyvyyttään, hänen lempeää iloisuuttaan, jolla hän kantoi kaikki vastuksien ja lapsien rasittaman elämänsä vaivat. Mitä tämä ihminen olikaan vaatimattomasta elämänosastaan voinut tehdä? Elisabet lupasi itsekseen käydä hänen luonaan ja viedä mukana Philippen ja Marie-Louisen. Vähän ajan kuluttua tuli Molay-Norrois'n perheen seurapiiri. Aina toimekas ja kiiruinen rva Passerat saapui ensimäisenä, vanhan oikeusneuvos Prémeraux'n, kangistuneen ihailijansa saattamana, jota hän raahasi mukanaan senjälkeen kuin hra Molay-Norrois, leinikohtauksen yllättämänä, oli pakoitettu pysymään huoneessaan. Viehättävällä tavallaan rva Passerat tutki paikat ja riensi ikkunaan, näköalaa arvostaakseen.

— Puita, puita, kaikkia lajeja. Ja Belledonne taivaanrannassa. Se on suurenmoista. Mutta kuinka te olette viehättävä, pienokaiseni. Se on oikein että aina hankitte vaatetuksenne Pariisista.

— Tämä on viimetalvinen puku, selitti Elisabet, jonka asu oli vastakohtana vaatimattomalle kalustolle. Olen antanut korjata sen täällä.

Rva Passerat purskahti nauruun.

— Mikä viattomuus. Ei sellaisista asioista puhuta. Vaikka Elisabet oli päättänyt suhtautua kylmästi kaikkiin lähentelyihin, täytyi hänen kuitenkin myöntää vieraansa notkeus ja viehätys. Mutta käsiteltyään loppuun jokapäiväiset aiheensa ja saavuttaakseen toisen karttavan luottamuksen, tämä antoi ymmärtää, suopein ilmein, että hän tiesi haasteen peruutuksesta. Ilmeisesti Tabourinin toimisto ei säilyttänyt mitään salaisuuksia.

— Niin, lisäsi hän, tehän olette vain toistaiseksi asettunut tänne. Te aiotte pian palata Pariisiin.

— En usko sitä, rouva, vastasi Elisabet, jäykistyen, kun näin yritettiin tunkeutua hänen sisäiseen elämäänsä.

— Niinpä niin! Isänne tulee siitä ihastumaan. Hänellä on niin paljon arvostelukykyä, teidän isällänne, niin suuri kokemus. Katsokaa lapseni, kestääkseen tarvitsevat intohimot loistavaa verhoa, elämää ja salongin komeutta. Miehet ovat niin turhamaisia. Teidän puolisonne on mennyt ulkopuolelle seuramaailman: sellainen retki ei kauan kestä.

— Te tiedätte, rouva, paremmin kuin minä kestävätkö ne. Mutta sallittehan minun jäädä oman tapaukseni tuomariksi.

Hän hämmästyi itsekin sanottuaan tämän kaksimielisen lauseen, joka päättyi puolinaiseen uhkaukseen. Rva Passerat hämmästyi, epäröi, tarkoittiko vihjaus häntä, tuli epäluuloiseksi ja ajatteli: »Pahin vesi on se joka uinuu».

Rouvat de Vimelle ja Bonnard-Basson, joita heidän miestensä yhteiset liiketoimet likeisesti liittivät toisiinsa, lähtivät samoissa ajoneuvoissa kaukaiselle Haxo-kadulle päästäkseen. Vähemmän suurmaailman naisina kuin rva Passerat ja senkautta enemmän alttiina maaseutumaiselle kateudelle he totesivat hiljaisella tyydytyksellä talon ulkoasun ja kerrosten lukumäärän. Tuskin he olivat päässeet sisälle, kun puhellessaan jo arvostivat kalustoa, mutta epämieltymyksellä näkivät Elisabetin arvokkaan puvun, josta näkyi pariisilainen syntyperänsä leima ja joka pisti silmiin vaatimattoman ympäristönsä keskuudesta, ja tämän vastakohdan he arvelivat osoittavan huonoa makua.

Tavanmukaisten kohteliaisuuksien jälkeen rva de Vimelle ymmärtäväisen näköisenä veikisteli, sillaikaa kun hänen ystävättärensä veti ilmaa keuhkoihinsa, jotka portaissa olivat hengästyneet.

— Olemme saaneet kuulla, rouva, teidän uudesta päätöksestänne. Se on mainiota. Te teette tyhjäksi vastapuolen temput.

— Mitkä temput? Minkä päätöksen? kyseli Elisabet ällistyneenä.

— Grenoble on pieni kaupunki, jossa tiedetään kaikki.

— Kaikki, kiiruhti rva Bonnard-Basson vakuuttamaan, oikein osoittaakseen, ettei hänen enää kannattanut mitään salata.

— Mutta mitä?

— No niin! Kolmen vuoden kuluttua tuomiosta muuttaisi puolisonne pesäeron avioeroksi ja naisi rikoskumppaninsa. Te riistätte häneltä pohjan jalkain alta luopuessanne jutusta.

— En ole koskaan sitä ajatellut.

Ja loukkaantuneena Elisabet kysyi itseltään, millä oikeudella ihmiset niin röyhkeästi tunkeutuivat hänen sydämensä levottomiin ja epävarmoihin asioihin. Hän antoi heidän ymmärtää tämän, varsin jyrkästi. Rva de Vimelle ryhtyi vastaamaan hänelle:

— Hyvä jumala, rouva, avioerohan on kuin kirja tai rikos: se kuuluu yleiselle mielipiteelle.

Näiden naisten lähdettyä Elisabet, joka heistä oli saanut vihamiehiä, vertasi heitä vaatimattomaan Blanche Vernier'hen, joka ei ollut kuiskannut sanaakaan hänen kierosta asemastaan, vaan hänelle oli omasta alotteestaan tarjonnut varman, luotettavan ja toimeliaan ystävyytensä. Jokapäiväisen elämän painon alla näki hän asioiden ulkokuoren vähitellen murtuvan ja tulevan esille totuuden, joka opitaan ymmärtämään pitkän ja ankaran oppiajan kuluessa.

Hän ei enää odottanut ketään. Rva de Crozet, jonka lapset hän oli pyytänyt luokseen Marie-Louisen ja Philippen tovereiksi, oli kieltäytynyt kuivin sanoin, joista helposti huomasi, ettei hän tahtonut olla tekemisissä miehestään eronneen naisen kanssa. Tämä ensi kolaus oli hänelle varsin tuntuva. Oliko se ennustus tulevista?

Oli jo myöhä, kun hänen äitinsä tuli käynnilleen. Elisabet ei ollut kysynyt häneltä neuvoa luopuessaan oikeuksistaan ja hän tunsi siitä omantunnonvaivoja. Tällainen tapaus sattuu usein perheiden historiassa: nainen pysyy avioliittonsa jälkeen jatkuvasti vanhempiensa ja varsinkin äitinsä holhokkina, silloinkin kun he eivät tätä vaikutusvaltaa tavoittele. Hän pyytää joka asiassa heidän väliintuloaan. Sitten hän eräänä päivänä äkkiä riistäytyy siitä vapaaksi, välittämättä vanhempien kärsivästä ihmettelystä, minkä näin jyrkkä muutos luonnollisesti herättää. Uriagessa kokemansa epätoivon jälkeen oli Elisabet lopultakin hankkinut itselleen vapautensa. Tuntien, että häntä huonosti ymmärrettiin, huomaten, että hänelle oli muinoin annettu huonoja neuvoja, hän töykeästi oli ruvennut riippumattomaksi. Suru teki hänet itsekkääksi, kuten heikoille luonteille käy, ja silloin hän ei huomannut muita. Rva Molay-Norrois oli kärsinyt tyttärensä tylyydestä, jonka olosuhteet tekivät hänelle erikoisen vaikeaksi kestää, mutta ei osannut muuta kuin ahdistaa häntä kömpelöillä syytöksillä. Ja kuilu heidän välillään syveni päivä päivältä. He eivät enää vaihtaneet muuta kuin merkityksettömiä lauseita, kuin huudahduksia rotkon partaalta toiselle. Elisabet kyseli isänsä terveydentilaa.

— Hänellä on ikävä vuoteessaan, selitti hänen äitinsä. Hän on hyvin kärsimätön. Minä luen hänelle ääneen. Hän on alituisesti niin ajanvietteen tarpeessa, hän on niin vähän tottunut kärsimään.

— Minä autan teitä häntä hoitamaan.

Mitä olikaan heillä enää sanottavaa, sivuutettuaan tämän harrastustensa ainoan yhtymäkohdan? Rva Molay-Norrois epäröi, sitten hän kuiskasi arasti, katsellen seinäverhoa, ikäänkuin lieventääkseen tekonsa rohkeutta:

— Siis … alistut … sinäkin?

Tämä viimeinen sana, joka saattoi olla harkitsematta lausuttu, tarkoitettu ilman määrättyä merkitystä yleensä tämänkaltaisten tapausten johdosta, koneellisesti sanottu, kun vaikeneminen jatkui, se järkytti Elisabetia syvästi ja hän katseli tarkkaavasti äitiään. Yhdellä silmäyksellä hän näillä vielä nuorilla kasvoilla, jotka ennen syksyä olivat olleet lempeät ja hymyilevät, huomasi surun jälkiä, jotka hän olisi saattanut niissä nähdä jo muutamien kuukausien kuluessa. Elisabet ei epäillyt, ei voinut epäillä huomionsa todenperäisyyttä.

— Äiti! kuiskasi hän hellästi, ja heittäytyi hänen käsivarsiinsa.

Molemmat haiset syleilivät toisiaan kauan. Onnettomuus palautti heidän entisen läheisen suhteensa, ajalta, jolloin toinen heistä ei ollut muuta kuin pikku tyttö. Mitään puhumatta olivat he ymmärtäneet toisensa. Tyttärellisestä kainoudesta ja muistaen tylyyttään Uriagessa Elisabet ei uskaltanut tiedustella mitään äidiltään, vaan kyseli itseltään miten kauan tämä oli mahtanut elää kauheine salaisuuksineen. Kuinka olemmekaan vieraita toinen toisellemme! Kuinka vähän osaamme aavistaa rakkaittemme vaikeimpiakaan murheita, ja kuinka vaikeaa on täsmällisesti nähdä ja ymmärtää! Täyttää joku velvollisuus on helpompaa kuin oivaltaa se, eikä kukaan harjoita eikä kehitä itsessään tätä hienoa ja mutkikasta ymmärtämisen taitoa. Rva Molay-Norrois ensimäisenä huomasi selittelyn välttämättömäksi:

— Rakkaani, löydän sinut taas. Luulin jo menettäneeni sinut.

— Oi äiti!

— En tiennyt miksi kaikkosit minusta. Mutta minä soimasin itseäni.

— Soimasit?

— Niin. Kun sinä tulit Pariisista Albertin … petoksen jälkeen, esitin heti kuin selvänä asiana että teidän eronne oli välttämätön. Yllytin sinua sensijaan että olisin sinua tyynnyttänyt. Minulla oli vielä, iästäni huolimatta, niin paljon harhakuvitelmia elämästä ja onnesta. Nyt ei minulla niitä enää ole, ymmärräthän. Olin niin vähän ajatellut asioita! Anna minulle anteeksi erehdykseni!

Elisabet peitti suudelmilla nämä säälittävät silmät, joista kyyneleet valuivat. Matalalla äänellä hän kysyi:

— Onko siitä kauan kun … tulitte tietämään?

— Viimeisenä päivänä Uriagessa. Entä sinä, sinä siis tiesit myös?

— Kyllä.

— Etkä ilmoittanut minulle, vaan vetäydyit minusta pois.

— En teistä, äiti, vaan isästä. Kuinka olisin saattanut puhua?

— Se on oikein.

Hän epäröi hetken, sitten hän tahtoi puolustautua, kuin olisi häntä syytetty:

— On liian myöhään. Kolmenkymmenen kolmen vuotisen avioliiton jälkeen. Sinun ja veljesi tähden, heidän tulevaisuutensa tähden minun käteni ovat sidotut. Mitä olisin saattanut tehdä? En ole puhunut mitään. Hän ei ole mitään huomannut. Hän on vähän itsekäs. Kuitenkin, olen kovasti kärsinyt. Ja sitten, koko menneisyys on myrkytetty. Minulla ei enää ole muistoja.

— Rakas äiti, älkää puhuko enää. Nojatkaa minuun. Jääkää siihen kuin olisin minä teidän äitinne.

— Ei. Kuule vielä. Sinun tulee tietää. Vika ei ole yksinomaan hänen. Kun hän oli sotaväessä ja hänet muutettiin toiseen majoituskaupunkiin, yllytin minä häntä pyytämään eroa. Hän oli joutilas ja niin kiehtova! Minä annoin elämän mennä menojaan. Olen tehnyt väärin. Onnettomuuksissa, jotka meitä kohtaavat, on usein vähän meidän omaa syytämme.

— Oh! Te ette tätä kärsimystä ansainnut!

— Nyt hän on sairas ja vanhuus odottaa. Surullista se on ajatella, mutta vanhuus ja sairaus tekevät työtä minun hyväkseni. Hän ei enää niin kernaasti tule. Isäsi pitää minut mieluummin hoitajanaan. Sekin on jo jotain.

Hän yritti hymyillä, siinä täysin onnistumatta. Elisabet piteli jatkuvasti hänen käsiään, eikä väsynyt hänen murtuneilla poloisilla kasvoillaan huomaamasta murheen merkkejä, jotka hänelle olivat eläviä soimauksia. Kiintymyksestään huolimatta hän muutamien kuukausien kuluessa oli niin kierosti arvostellut äitiään, ja nyt tämä antoi hänelle opetuksen kestävyyden, vaiteliaisuuden, kieltäymisen, alistumisen taidossa. Mutta alistuapa hän juuri ei tahtonut. Kun äiti kysyi häneltä, mitä hän aikoi tehdä, hän vastasi:

— En tiedä.

— Sinä jäät hänen vaimokseen. Jos hän palaa, otatko hänet vastaan?

— En luule sitä.

— Mitä siis odotat?

Elisabet antoi käsiensä vaipua:

— En enää laadi suunnitelmia. Yhtenä päivänä toivon, toisena nousee mieleni kapinaan, tai annan kaiken mennä menojaan. En ole vielä valinnut tietäni.

— Rakas lapsi, meillä ei ole valittavana kuin yksi. Ymmärrän sen selvästi nyt. Ja minä olen neuvonut sinua siltä poikkeamaan.

— Oi ette te ole sitä tehnyt äiti. Mutta on toinen tie: uusi elämä, jolla ei ole mitään yhteyttä menneisyyteen. Sitä minä en halua. Naisille kuten me se on mahdoton.

— Mitä siis …?

— Täytyy löytyä kolmas.

— Mikä?

— Etsin sitä.

* * * * *

Talvi kului Elisabetilta näissä tarmon ja lannistuksen vaihteluissa. Mutta heikkoudessaankin täytyi häneltä vielä riittää voimia toisille ihmisille, jotka olivat hänestä riippuvaisia. Tulihan hänen virkistää isäänsä, tukea äitiänsä, hillitä, sitä kuitenkaan kukistamatta, Marie-Louisen rikasta ja pursuavaa luonnetta ja kehittää pikku Philippen vähemmän toimeliasta olentoa. Kaikki nämä huolet kiinnittivät hänen mieltään, täyttivät hänen päivänsä, estivät häntä liiaksi tuntemasta yksinäisyyttään, mutta eivät häntä tyydyttäneet, ja toisinaan masensivat hänet. Hänelle sattui, että hän illalla laskeutui levolle epätoivoissaan, että hän heittäytyi tuskan valtaan ehjemmin kuin ennen rakkauden, ja että hän aamulla heräsi saman epätoivon vallassa. Käynti rouva Derizen luona, joka otti hänet hellästi vastaan, joka antoi hänelle jänteviä ja käytännöllisiä neuvoja ja koetti kääntää hänen mieltään Jumalan puoleen, antoi hänelle vähän kärsivällisyyttään takaisin. Vanha rouva oli keksinyt keinon millä puhua hänelle Albertista edullisesti: hän kertoi hänelle Albertista lapsena, kaikenmoisia unohtuneita pikkutapauksia, ylläpitääkseen hänessä vähemmän katkeria muistoja kuin ne, mitä hänelle miehestään oli jäänyt. Eräällä iltapäiväkävelyllä Marie-Louise tapansa mukaan vaati häneltä jotain uusia kertomuksia ja silloin Elisabet tuli esittäneeksi yhden näistä lapsellisista jutuista, ja pian hän miltei vastoin tahtoaan joutui puhelemaan lapsilleen heidän isästään.