Kun hän eräänä päivänä tyttärineen kulki yli Perustuslain aukean, ehdotti hän tälle, että mentäisiin museoon.
— Museo, mitä se on?
— Tauluja, jotka esittävät ihmistä tai vaikkapa maisemia.
— Oi mennään sinne!
Ensimäisessä salissa Marie-Louise asettui oikopäätä nti de Barrelin loisteliaan muotokuvan eteen, jonka Largillière on maalannut: hymyilevä ja kaunisteltu nainen ylellisessä punaisessa asussaan loisti kuin kyltti.
— Katso, äiti, tätä kaunista naista.
Heti Elisabetin mieleen muistui, mitä hänen omassa mielessään oli liikkunut, kun Albert tässä samassa museossa koetti valita hänelle sellaisia tauluja, jotka kehittäisivät hänen makuaan. Hän haki Fragonardin vanhusta, jonka täytyi olla likellä Largillièrea, ja katseli sitä tarkkaavasti. Hänen ei ollut tarvis pakoittaa itseään ollakseen huvitettu näistä sierettyneistä kasvoista, jotka lyhyesti esittävät ahkeran, uneksivaisen ja hieman juopottelevan talonpojan koko elämäntarinan. Kuinka tällaiset oikeat taideteokset, joita muka ainoastaan valiot osaavat ihailla, päinvastoin ovat helposti tajuttavia. Tarvitsi vain asettaa ne suhteisiin elämän kanssa, tarkastella niitä tämän sellaisenaan liian laajan ja aina jonkunverran haihtuvan elämän täsmällisempinä, paremmin keskitettyinä kuvina. Nämä olivat Albertin lausetapoja, joilla hän tulkitsi käsitystapaansa. Elisabet vei Marie-Louisen vanhan muotokuvan luo:
— Jätä tuo jähmettynyt olento. Katsele tätä. Miten se on paljon ilmehikkäämpi! Saint-Martinissa meillä oli naapuri, joka sitä muistutti. Hän hukkui erääseen puroon, markkinailtana, mutta kirkossa ei kukaan laulanut paremmin kuin hän. Hän ei ollut mikään huono ihminen. Hän joi liikaa, ja sai ankaran rangaistuksen.
— Äiti, sanoi pikku tyttö, minusta on hauska kun sinä kerrot …
Toisella kertaa, Elisabetin alettua uudelleen soitto-opintonsa, jotka hän oli vienyt jokseenkin pitkälle, mutta kutakuinkin koneellisella tavalla, hän ryhtyi soittamaan Beethovenin l'appassionata sonaattia, niinkuin sitä syystä nimitetään, ja hän eli sen niin voimakkaasti, että se pani hänet unohtamaan vaivansa, tai ennemminkin antoi sille pateettisen ilmaisun. Tuskaisen allegron, jota kuitenkin toistuen valaisee hehkuva ja surullinen rakkaussävel, ja andanten jälkeen, joka kohoo yli ihmiselon rajusäiden seesteyteen saakka, hän alkoi kolmatta, epätoivoisten kutsujen katkaisemaa osaa, kun hän kuuli Marie-Louisen itkevän; hän oli unohtanut tämän läsnäolon.
— Mikä sinulla on, rakkaani?
— En tiedä. Sinä soitat niin surullisesti.
— Minun ei olisi pitänyt soittaa sinulle tätä.
— Oi kyllä! Minä rakastan sitä että se on surullista.
Elisabet oli siis osannut tulkita tunnettaan ja vaikuttaa tyttärensä syvän tunteellisuuden kehittymiseen, jonka lapsi oli perinyt isältään ja joka vakaantuneena saattoi hänelle olla jalojen ilojen ja itsetunnon lähteenä. Kun Albert myöhemmin kohtaisi lapsensa, olisi hänen pakko tunnustaa, että ollessaan kaukana hänestä hänen lapsensa eivät olleet kutistuneet. Tämä oli oleva hyljätyn vaimon kosto.
Keväällä Elisabet, joka tuontuostakin piti silmällä kirjakauppojen näyteakkunoita, näki esillepantuna miehensä uuden kirjan, Talonpojan historian kolmannen nidoksen. Se oli ensimäinen, minkä hän heidän eronsa jälkeen julkaisi. Milloinkaan ei hän niin hehkuvasti ollut halunnut lukea jotain kirjaa. Hän kulki edestakaisin myymälän edustalla, haluten ostaa sen ja rohkenematta kuitenkaan. Grenoblessa hän oli liiaksi tunnettu, jotta tämä osto olisi jäänyt huomaamatta ja voinut olla tulematta kaupungin puheenaineeksi. Mitä tehdä? Hänen uteliaisuutensa oli niin kiihkeä, ettei se jättänyt häntä rauhaan. Hän keksi lähellä taloaan, Strassburg-kadulla, pienen viheliäisen kirjakaupan, jossa varmaankaan ei tiedetty hänen nimeään. Hän puikahti myymälään iltahämärässä:
— Olkaa hyvä, antakaa minulle Albert Derizen Talonpojan historian viimeinen nidos.
— Albert Derize? En tunne sitä nimeä.
Elisabetia, joka vaivoin oli saanut nämät tavut lausutuksi, ärsytti se, että niitä ylenkatsottiin. Hän poistui kiittämättä, ja meni suoraan kaupungin suurimpaan kirjakauppaan Victor-Hugo aukealla, mistä hän peittelemättä osti haluamansa kirjan. Kun hän kiireisin askelin poistui saaliineen, yllätti hänet oikeusneuvos Prémeraux, joka naisille kohteliaana kuten aina riensi häntä tervehtimään. Tavanmukaisten kohteliaisuuksien jälkeen hän viittasi kääröön:
— Lyön vetoa, että se on joku romaani.
— Kyllä, se on romaani.
— Eipäs olekaan, se on toisen muotoinen.
Elisabet punastui ja kun hän ei keksinyt mitään valhetta, hän käänsi puheen toisaalle. Heti kun hän pääsi vapaaksi, hän riensi kotiinsa piiloon. Milloinkaan ei hän ollut sellaisella ahneudella käynyt luettavaansa käsiksi. Kun hänen lastensa kyselyt häntä häiritsivät, odotti hän iltavalvontaansa, saadakseen siihen kokonaan antautua.
Se oli kuten edellisetkin, varsin oppinut kirja, mutta niin hyvin sommiteltu, että se kohosi ja rakentui kuin muistopatsas sitä mukaa kuin käänsi lehteä, ja uhkuen valoa ja havainnoilla kyllästettynä, se muistutti vanhoja rakennuskiviä, joiden kuori, niin monen auringonkierron hyväilemänä ja rajusään koettelemana, kantaa ihmistahdon merkkejä. Elisabetille tämä väri ja tämä selkeys, jonka kautta tavallisesti Albertin persoonallisuus ilmeni, oli outo, kun hän kiihkoissaan tajusi sen uudella voimalla, ja hän kuvitteli, että ne erikoisesti olivat tämän viimeisen nidoksen kaunistuksena. Hän tahtoi lukea sen kammotun innostajattaren ansioksi ja joutui täten mitä pahimman masennuksen valtaan. Läähättäen, ahdistuneena, kirjansa kiusaamana ja kykenemättömänä siitä irtautumaan hän keskellä yötä joutui viimeiseen lukuun, joka käsitteli Baskinmaan tapoja ja esitti ne rodun kaikkein voimakkaimmaksi ylläpitäjäksi, maan ja suvunhengen säilyttäjiksi. Tekijä esiintoi omat havaintonsa perintätiedon ja -tavan mahdista toimivana voimana. Edeltäjiensä tavoin hän esitti Melongon perheen historian, ja Espanjaan siirtyen hän kertoi muita esimerkkejä maan kunnioituksesta yhtyneenä perheenpään kunnioitukseen. Kirja päättyi jonkinmoiseen hymniin rodun ja kotiturpeen kunniaksi.
Epäilemättä nämä johtopäätökset eivät olleet vailla ironiaansa. Mikä aiheutti hänet, joka niitä tulkitsi niin mahdikkaasti, juhlallisin, täsmällisin lausein, esiintymään niiden ajajana? Hän osoitti mikä vaikutus koossapysymisellä on perheeseen, kiinteydellä perintötapaan, erottamattomuudella avioliittoon, ja itse hän, tahallaan eläen yhteiskunnan laidalla, oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa ja kävi Baskinmaassa, kootakseen sieltä tämän aatesadon, rakastajattarensa seurassa. Asiantuntevalle lukijalle tämän näytelmän täytyi olla huvittava. Tottahan on, että niin monet säännöllistä yhteiskunnallista elämää viettävät kirjoittavat anarkistisia kirjoja, että joskus vastakohtana sopii odottaa järjestyksen opetuksia säännötöntä elämää viettävien puolelta, joiden yksityiselämän viallisuus ei ole yllättänyt muuta kuin heidän sydämensä tai aistinsa, aivoja turmelematta. On niin helppoa ja houkuttelevaa korottaa omat intohimonsa uskonkappaleiksi, muuttaa yksityiset vastoinkäymisensä yleisiksi puutteiksi, yleistää omat erehdyksensä, että kyky vastustaa tätä houkutusta, kyky selvästi nähdä yksityisen kokemuksensa epäluotettavuus, jo sisältää harvinaista ajatuksen voimaa.
Kun Elisabet sulki kirjan, ei tämän vastakohdan ironia ollut edes hipaissut häntä. Mutta huomatessaan, ettei Albert ollut muuttanut mieltään yhteiskunnallisissa erittelyissään ja järkähtämättä, suuremmalla lämmöllä, mutta myös kuumeisemmalla kiihkolla, mitä hän tosin ei huomannut, pysyi uskollisena alkuperäiselle suunnitelmalle, jonka perusteet Elisabet muisti hänen esittäneen, silloin hänestä tuntui, että joskin puolison sydän oli menetetty, kuitenkin älyllinen side vielä yhdisti puolisoa hyljättyihin, ja että hän oli tullut hiukan vähemmän petetyksi.
IV
UUSI ELÄMÄ
Toukokuun lopussa Elisabet jätti Grenoblen asettuakseen Saint-Martinin vanhaan taloon. Hänen tyttärensä terveys, jota vaivasi verenvähyys ja hermoheikkous, teki ilmanmuutoksen tarpeelliseksi, ja lääkäri neuvoi lähtemään vuoristoon. Elisabet ehdotti vanhemmilleen, tosin salaisella taka-ajatuksella, että nämä ottaisivat vastaan hänen vieraanvaraisuutensa. Hra Molay-Norrois pysyi jäykkänä.
— Me menemme Uriageen pahojen helteiden ajaksi, se on tietty. Mutta kun vielä on täysi talvi!
— Täysi talvi, isä! On kevät, ja huomenna on kesä.
— Elä missään tapauksessa ota lukuun minua. Vanha herra piti arvossa maaseutua vain mikäli siellä oli kaupungin tavat ja paljon ihmisiä, ja senvuoksi hän odotti että pienen kylpypaikan hotellit tulisivat täyteen. Tämän onnistumattoman yrityksen jälkeen Elisabet pyysi rouva Derizeä seurakseen.
— Me tulemme olemaan teidän vierainanne, sanoi hän. Olen päättänyt olla mitään Albertilta ottamatta, ja Saint-Martinin tila kuuluu hänelle. Marie-Louisen sairaus pakoittaa minut lieventämään jyrkkyyttäni. Jos te olisitte kanssamme siellä, ei minun olisi tarvis soimata itseäni.
— Miksi soimata? Albertilla ei ole muuta kotia kuin yksi, teidän. Hän on velvollinen antamaan teille avustusta.
— Minä hylkään sen. Ettekö ymmärrä minua?
— En, isän on huolehdittava lapsistaan. Tämä ero koskee niin kipeästi minuun. Yhtä kipeästi kuin teihin. Hän ei kenties tiedä sitä kylliksi.
— Elkää koskaan puhuko hänelle minusta.
— Mistä minä puhuisin hänelle, ellen hänen velvollisuudestaan? Kuolemaani saakka hän on kuuleva valitukseni, jos hän itsepäisesti pysyy väärällä tiellään.
— Entäs mitä hän vastaa teille?
— Ei koskaan mitään tästä asiasta.
— Siinä sen näette.
— Te ette ymmärrä hänen ajatustansa. Ylpeät eivät mielellään sitä paljasta, ja hänen rikkomuksensa paaduttaa hänet ylpeyteensä. Kun olemme poikenneet pois totuudesta, niin erehdyksemme luonnollisesti yllyttää uhmaamme. Mutta rauhoittukaa, Elisabet. Kun kirjeissäni on kysymys teistä ja lapsista, osaan menetellä niin, ettei teidän ylpeytenne siitä joudu kärsimään. Haluan ainoastaan pitää vireillä hänen muistoaan ja katumustaan.
— Hänen katumustaanko?
— Se kenties uinuu nyt, mutta se on heräävä. Kullakin meistä on hetkensä, ja varsinkin silloin, kun me lisäämme elämän onnettomuuksiin, jotka jo kyllä ovat riittävät, ne jotka me itse aiheutamme.
Hän lisäsi, alakuloisemmin:
— Ikä alkaa painaa minua. Joka päivä anon Jumalalta sitä armoa, että saisin nähdä teidät sovussa ennenkuin kuolen.
Ja ikäänkuin jatkaisi hän vain itsekseen mietteittensä uraa:
— Se kenties lähentäisi teitä toisiinsa.
— Mikä sitten, rakas äiti? kysyi Elisabet.
Rva Derize katseli häntä kuin palaisi hän itse jostain kaukaa, ja hetken vaiettuaan hän hymyillen sanoi:
— Oh! ei mikään, rakas tyttäreni. Ihminen saa joskus omituisia ajatuksia.
Rouvien elämä Saint-Martin-d'Uriagessa oli vaatimatonta ja yksivakaista. Lasten hoito, joidenkin kirjojen luku, kävelyt, ja illalla musiikki ja pitkät puhelut täyttivät heidän päivänsä eivätkä jatkuneet kovin myöhään. Usein rva Derize kulki plataanitietä, joka päättyi kappeliin. Koska Elisabet ei tullut hänen mukaansa sinne, valitsi hän mieluimmin sen ajan, jolloin tämä kävelytti ulkosalla Marie-Louisea ja Philippeä, kulkien heidän kanssaan ympäristön metsissä tai niityillä. Hänen jalkojaan alkoi pian uuvuttaa, mutta hänen henkensä, joka oli pysynyt toimeliaana, jopa hehkuvana aina vanhuuteen saakka, ei tiennyt uupumuksesta.
Muistaen miten Albert vihoissaan oli ylistänyt ruumiillisen rasituksen siunauksia, Elisabet joka päivä ulotti kävelyretkensä yhä pitemmälle. Alussa hän sai ivallisia huomautuksia Marie-Louisen puolelta, joka livisti kuin jänis pitkin tietä ja soimasi äitiään ja Philippeä heidän hitaudestaan. Vähitellen hän paremmin harjaannuttuaan suoritti huomattavia matkoja ja häntä alkoi uudella tavalla huvittaa tämä ruumiinliike, jota hän ennen oli halveksinut. Chamroussen rinteillä, — niin kaukana kotoa kuin hänen poikansa pikku jalat vain sallivat, — hän hämmästyksellä huomasi, kuin näkisi hän sen nyt ensi kertaa, minkälaisia korkeita suippokaaria muodostavat suorarunkoiset katedraalin pylväitä muistuttavat kuuset. Se herätti hänessä uskonnollista mielialaa. Luonto lakkasi olemasta hänen tuskansa säestäjä, kuten se edellisenä syksynä oli ollut.
Melkein joka ilta hän parvekkeelta ihmetellen katseli valon häipymistä. Karja ja sen paimenet, jotka tunkeilivat kaivon ympärillä, herättivät hänessä tuota rauhan tunnelmaa, joka maaseudulla leviää päivän painuessa kuin hieno tuoksu.
Marie-Louise lopuksi huomasi, että hänen äitinsä käveli melkein yhtä hyvin kuin hän itse.
— Mutta juosta sinä ainakaan et osaa.
— Koetetaan.
Nuori rouva keräsi hameensa ja koetti. Hänen lapsensa, jotka eivät koskaan olleet nähneet häntä näin lennossa, puhkesivat siitä riemuhuutoihin ja unohtivat juosta kilpaa. Tämä hänen uusi kykynsä herätti heidän innostustaan.
— Toden totta, päätti pikku tyttö, sinulta ei enää puutu muuta kuin rotko.
— Mikä rotko?
— Isän rotko.
Tämä oli salaperäinen ja jylhä paikka, jota tyttö itse ei olisi edes osannut löytää, jonne hänen isänsä kerran oli vienyt hänet ja josta heidän oli ollut vaikea päästä pois, toisiinsa kietoutuneiden oksien, piikkien ja kivien takia. Tytöllä oli siitä sankarillinen muisto, jota hän käytti lumotakseen ympäristöään erikoisissa tapauksissa.
Saatuaan näistä saavutuksista kuulla kertoi Albertin äiti urotöistä, joita poika anivarhaisessa nuoruudessaan oli tehnyt: mitenkähän oli rakastanut vuoristoa, sen ilmaa, sen valtavien näköalojen ja varsinkin sen tarjoomien vaarojen vuoksi. Opittuaan aikaisemmin tuntemaan miehensä lapsuuden Elisabet nyt sai tietoonsa hänen nuoruutensakin, joka ei koskaan ollut herättänyt hänen uteliaisuuttaan. Sen ohessa hänen täytyy tyydyttää lasten vaatimukset, nämä kun tahtoivat yhä uusia seikkailukertomuksia. Niinpä hän uudelleen tutki kirjaston hyllyt, jotka verhosivat ylhäältä alas saakka kokonaisen huoneen, minne hän ennen ei juuri pistäytynyt. Mutta nyt hän teki sen järjestelmällisemmin ja todellakin haluten päästä tulokseen; hän oli milloin polvillaan lattialla, milloin kiipesi korkeille portaille. Monien yritysten jälkeen hän löysi sieltä nidoksen Dauphinén satuja ja alkoi niitä kömpelösti kertoella, mutta pian hän kokemuksen opettamana kykeni käyttämään säästeliäästi tehokohtia ja muodostelemaan juonen ratkaisun onnelliseen suuntaan, niin ettei hän murehduttanut Marie-Louisea, joka liiaksi oli kiintynyt kuviteltuihin henkilöihinsä, kun sensijaan Philippe filosofisemmin kantoi näiden onnettomuudet. Paholainen, joka rakensi muurin Vizillen puiston ympäri ja jota marsalkka de Lesdiguières veti nenästä, haltiatar Melusina, jonka alueen muodostavat Sassenagen luolat, ja jonka tyttären, merenneidon, rakkaus teki naiseksi, nämä erikoisesti valtasivat lasten mielikuvituksen, koska he edellisenä vuonna itse olivat käyneet näillä loihtuisilla paikoilla Passerat'n automobiilissa, mikä heille riitti antaakseen tarulle todellisuustehoa.
— Sassenagessa, äiti, selitti Marie-Louise, me emme nähneet Melusinaa.
— Ei hän enää olekaan siellä!
— Missä hän on?
— Kaukana, kaukana merellä.
Tyttö jäi mietteihinsä, sitten hän päätteli:
— Olisi voitu kertoa minulle hänen historiansa, silloin kun me olimme luolassa. On tyhmää kävellä luolassa, puhumatta haltiattaresta mitään.
Elisabetin ajatus kohdistui itsestään Albertiin, jota tämä huomautus olisi huvittanut. Kuinka olisikaan ollut historioitsijan mieleen tämä naivi arvostelu niistä monista matkailijoista, jotka retkeilevät kautta maan näkemättä mitään muuta kuin ulkokuoren, tietämättä mistään muusta kuin silmää enemmän tai vähemmän viehättävistä muodoista. Mitä Philippeen tuli, miellytti häntä enemmän paholainen, joka rakensi muurit yhdessä yössä ja jolle maksettiin apinarahalla.
Kun nuori rouva kerran oli päässyt kirjastoon käsiksi, tottui hän sitä selailemaan. Käytettyään sitä lastensa hyväksi, hän itse haki sieltä huvitusta. Hän luki uudelleen muutamia miehensä teoksia, jotka hän ennen oli velvollisuudesta kiireesti käynyt läpi, ja mieltyi niihin. Sitte hän erikoisesti kiintyi elämäkertoihin ja muistelmiin, jotka senkautta että ne ovat välittömässä kosketuksessa elämän kanssa paremmin soveltuivat hänen enemmän realistiseen kuin kuvausvoimaiseen luonteeseensa. Ja vähitellen, ilman että hänelle itselleenkään oli selvillä olentonsa asteettainen muuntuminen, hän paremmin ymmärsi, mitenkä ihmisten jättämät jäljet tuntuvat kaikkialla vanhoissa sivistysmaissa, mikä merkitys on menneisyydellä, suurilla miehillä, muistomerkeillä ja taiteentuotteilla. Omituisen vaiheen kautta hänen harrastuksensa kehittyivät samoiksi kuin hänen puolisonsa, nyt kun hän oli tästä eroitettu, epäilemättä ainiaaksi. Puolison henkinen vaikutus, joka ei ollut jättänyt häneen mitään jälkeä kahdeksanvuotisen avioliiton kuluessa, tuntui nyt etäisyydestä eikä tämä koskaan tietäisi siitä mitään.
Käytettyään sisäelämänsä hyväksi hankkimiansa uusia näköaloja maailmaan, hän oli kypsempi keskusteluunkin ja hänelle sattui iltaisin, että hän oli valveilla ohi tavallisen maatamenoaikansa, keskustellen anoppinsa kanssa, jonka mielenylevyys hänelle nyt lopulta selvisi, asioista jotka aikaisemmin eivät olisi kiinnittäneet hänen mieltään hetkeäkään. Kunnes kelloon katsahtaen toinen heistä huomautti.
— Miten onkaan myöhä!
Ja uupuneena Elisabet pian vaipui uneen, sensijaan että hän vain sitä vapaammin ja sitä tuskallisemmin olisi jatkanut vaivojansa yön pimeydessä, mitä vaarallista tapaa hän kauan oli harjoittanut.
Niiden opinalkeiden joukossa, joita molemmat toinen toistaan auttaen lapsille antoivat, oli hän itselleen varannut soitannon, jonka harrastuksen hän koetti heissä herättää, laulamalla heille ja panemalla heidät yhä uudelleen esittämään kansanlauluja, jotka niin helposti painuvat muistiin. Muutamina päivinä talo oli tulvillaan laulua, ja kylän lapset pysähtyivät portille niitä kuullakseen. Pikku Philippe linkosi sävelten läpi kantavan kelloäänensä kuin pallon keilapelissä, ja sävelet sortuivat suurella melulla. Hänen sisarensa loukkaantui, mutta riita loppui nauruun.
Tämä iloisuus näytti merkitsevän hyvää erään vanhan talonpojan, Claude Ferray'n mielestä, joka vankkureineen kulki tiellä ja nähdessään rauta-aidan takana vanhemman rva Derizen puuhaavan puutarhassa, vanhan naapurin oikeudella kysyi häneltä:
— Päivää, rouva, onko herra Albert palannut kotiin?
Hän vastasi suoraan:
— Ei vielä, Claude.
— Mutta kai hän palaa?
— Pian ystäväni. Me odotamme häntä.
— Hyvä on! Taloon tarvitaan mies. Pellolle mies, keittiöön vaimo, ja molemmat tenavia ruokkimaan.
Ja tämän huomautuksen tehtyään hän pani härkävaljakkonsa liikkeelle ja jatkoi matkaansa.
Tällaisia olivat hyvät päivät. Mutta niitä oli huonojakin. Tultuaan herkistyneemmäksi ja tunteellisemmaksi joutui Elisabet helposti luulevaisuuden ja ärtyisyyden valtaan; pikkuseikoista hän sai aihetta syviin suruihin, tai vaipui hän takaisin entiseen velttouteensa. Hän sai tuta mielen voimatonta uhmaa, joka murtaa meidät, kun se panee meidät hyökkäämään kohtalon välinpitämättömyyttä vastaan, ja epätoivon tiloja, joiden kuiluun ihmissydän syöksee. Tällaisina hetkinä hän toivoi saavansa sanoman Albertin kuolemasta, jottei hänen tarvitsisi kärsiä sellaisia mustasukkaisuuden tuskia. Hienotunteisesti, sanoitta, vihjauksitta, kuin sairaanhoitajatar, jonka käyntiä ei huoneessa kuule, ja joka ei kuitenkaan koskaan ole joutilaana, rva Derize hoiteli hänen haavojaan.
Heinäkuun helteet toivat Uriagen pikku kylpypaikalle seuraelämänsä takaisin. Mutta Molay-Norrois'n perhe ei siinä enää ollut määräävänä. Nämä asettuivat taas Mélèzes huvilaan, rinteelle joka johtaa Saint-Ferriolin linnaan, mutta Passerat'n perhe muutti huvilaa ja vuokrasi sellaisen itselleen laaksosta, Vaulnaveyn puolelta. He seurustelivat yhä edelleen keskenään, mutta vähemmän innokkaasti kuin ennen. Vimellein välityksellä Passerat'n perhe hankki itselleen ylhäisötuttavuuksia. Hra Molay-Norrois, jonka hänen viimeinen leinikohtauksensa oli pakoittanut tarkkaan terveydenhoitoon, ei voinut olla tunnustamatta, että hän vain kotonaan jaksoi hyvin, ja hän osasi olla siitä kiitollinen vaimolleen. Terveyden huolto oli hänen mielestään poistanut kaikki muut harrastukset. Hän hoiti itseään samalla innolla ja raffinoidulla taidolla, jolla hän ennen oli pyrkinyt naisia miellyttämään ja hän tarjosi itselleen nyt lääkärintutkimuksia ja lääkkeitä kuten ennen salaisia lemmeniloja. Tietenkään hän ei ollut luopunut seuramaailmasta, mutta hän alisti sen tilansa vaatimuksiin eikä siitä nauttinut muuta kuin kohtuudella. Hän, joka ennen oli käyttänyt tunteja ulkoasuunsa ja pani liikkeelle uusia kuoseja, löysi samaa viehätystä kuin ennen pikku hurjastelusta pukeutuessaan tohveleihinsa ja polttaessaan piipullisen päivällisen päälle, samalla kun hän tyydytyksellä totesi, että ruuansulatus sujui esteettömästi. Rva Molay-Norrois, joka nyt piti itse huolta liemistään ja soseistaan — uusi työ hänelle — alkoi jälleen tulla toivehikkaaksi, ja halusi miehensä parantuvan, vaikka ei liian äkkiä eikä liian täydellisesti. Heidän kaksi poikaansa, Olivier ja Victor, tulivat peräkkäin lomalle ja käyttäytyivät Elisabetia kohtaan lempeän suojelevasti, mikä tätä vähän painosti. Mutta mistään iloistaan eivät he hänen hyväkseen luopuneet, ja kumpikaan ei ajatellutkaan supistaa elämäntapaansa, mikä kenties olisi heidän vanhemmilleen tehnyt mahdolliseksi järjestää lopullisesti nuoren rouvan myötäjäisseikan, mitä tämä, joka tahallaan turvautui vain omiin apulähteisiinsä, kuitenkaan ei ollut koskaan vaatinut.
Automobiiliretket alkoivat uudestaan. Derizet kutsuttiin mukaan. Elisabet, joka ei tahtonut totuttaa lapsiaan ylellisyyteen, kieltäytyi ottamasta niihin osaa, esittäen syyksi, että lääkäri piti kävelyretkiä terveellisempinä. Kun hän jokseenkin usein käveli Saint-Martinista alas, käydäkseen katsomaan isäänsä ja äitiänsä, hän eräänä päivänä kohtasi varjoisella kastanjatiellä molemmat nuoret miehet, jotka edellisenä vuonna olivat tunteneet hänet ja häntä niin mieltäosottavasti ylistäneet. Puettuna valkoiseen flanellipukuun, joka väljyydellään lisäsi hänen nuorekkuuttaan, hän piteli Philippeä kädestä, kun taas Marie-Louise, huomattuaan mustikoita sammalikossa oli kiivennyt rinteelle ja jäänyt vähän jälkeen. Nuoret miehet katselivat häntä julkeudella, jota nykyiset tavat valitettavasti eivät enää pidä huonon kasvatuksen merkkinä. Vastoin tahtoa nousi veri Elisabetin kasvoilleen. Hän tahtoi kiiruhtaa ja kääntyi taitamattomasti kutsuakseen tytärtään. Miehet olivat myös kääntyneet ja viivyttivät askeleitaan. Marie-Louise riensi hänen luokseen täyttä laukkaa, ja ilmoitti heti:
— Tiedätkö, äiti, sinä olet kauniimpi kuin viime vuonna.
— Pikku tyhmyri, sensijaan että puhut joutavia, olisi parempi, jos ensi kerralla et jäisi jälkeen.
Mutta lapsi ei luopunut ajatuksestaan:
— Se ei ole mitään joutavaa. Koska nuo herrat tuolla sanoivat niin.
— Miksi sinä kuuntelit heidän puhettaan?
— Koska he puhuivat sinusta.
— Ei se ole mikään syy. Mutta pienokainen jatkoi vaan:
— Toinen heistä oli tumma ja toinen keltainen. Tumma sanoi näin: »Hän on menettänyt; hän on laihempi». Mitä sinä olet menettänyt? Ja keltainen vastasi: »Hän on kauniimpi».
— Ole vaiti. En pidä lapsista, jotka kuuntelevat ohikulkevaan keskusteluja.
Enemmän kuin kuusitoista kuukautta oli hän nyt elänyt erillään puolisostaan. Hän oli todellakin paljon muuttunut, mutta sitä hän ei ollut tehnyt itselleen selväksi, paitsi kun hänen oli täytynyt korjauttaa vanhoja pukujaan, joita hän säästäväisyydestä tahtoi vielä käyttää. Hoikentuneena, laihtuneena, hän näytti venyneeltä kuin vanat, jotka solakkuudellaan lisäävät kukan suloa. Kävelyn tottumus oli antanut hänen vartaloon nähden vähän pitkille jaloilleen lisää notkeutta ja sulavuutta. Hänen pitkänomainen ja hyvin valkoinen kaulansa, jota hän tavallisesti piti paljaana, kannatti paremmin hänen päätään. Olisi saattanut sanoa, että hän vaatteen lailla oli pudottanut päältään liikalihavuuden, joka raskautti ja veltostutti hänen ruumistaan. Molay-Norrois'n perheystävät enimmäkseen häntä surkuttelivat, arvellen, että hän kuihtuu ja että se oli suuri vahinko niin kauniille naiselle. Mutta ulkoilma ja hänen luontainen terveytensä onneksi puolustivat häntä hänen henkisen kärsimyksensä uhkaavaa hävitystyötä vastaan. Mutta ne eivät olleet tätä voineet estää uurtelemasta hänen kasvojaan niiden täydessä kukkeudessa. Molemmille puolille pientä suuta oli kaksi kurttua kaivertunut. Hänen kasvonsa olivat soukistuneet. Kulmakarvojen välillä näkyi pieni ryppy. Mutta varsinkin hänen tummat silmänsä, joita niitä ympäröivä sininen kehä suurensi, kuvastelivat syvempää elämää. Se joka osasi katsella, näki aina niiden milloin ikävöivässä, milloin intohimoisessa ilmeessä vähän pelkoa ja kaipausta, kuten vangittujen kauriiden lempeässä katseessa, jotka katsojan kädestä syödessään pelkäävät pahoinpitelyä ja muistavat vapaita kotimetsiään. Veren aaltoilukin hänen poskillaan oli nopeampi; se tulvi ja vetäytyi takaisin melkein samalla hetkellä. Jopa hänen äänensäkin oli saanut vakavamman sävyn; se oli kuin askelta matalampi. Niin muuttuneena, väljine pukuineen ja suurine kesähattuineen, hän yhä enemmän muistutti englantilaisia muotokuvia, jotka antavat naisille niin paljon suloa ja arvokkuutta yht'aikaa. Mutta se olisi ollut sellainen muotokuva, jota uudelleen käydään katsomaan, koska katsoja ei ole varma siitä, että hän yhdellä kertaa on käsittänyt sen kauneuden olemuksen.
Se uusi rauha, jonka hän nyt löysi Mélèzesistä, oli hänelle mieleen hänen äitinsä takia. Mutta hän ei ollut huvitettu juoruista, joita kierteli Uriagessa kuten kaikissa kylpypaikoissa, Mitä se häntä liikutti, että vanha rva de Vimelle ei enää vakavissaan voinut teeskennellä tietämättömyyttä miehensä rakkaussuhteesta, tai että rva Passerat oli koroittanut oikeusneuvos Prémeraux'n keittiöittensä katsastajan arvoon? Eräänä päivänä hän sai kuulla Philippe Lagier'n tulevasta avioliitosta; tämä oli jonkun aikaa sitten asettunut asumaan Puistohotelliin.
— Kenen kanssa? hän kysyi huvitettuna.
— Neiti Berthe Rivièren.
Hän muisti nuoren tytön, joka löi verkkopalloa liikkein, joiden sopusointuisuus oli tarkoitettu katsojain nähtäväksi. Ennenkuin hän kiipesi takaisin Saint-Martiniin hän teki mutkan mennäkseen aina leikkipaikalle asti. Neiti Rivière löi pallojansa hytkyen naurunpurskahduksista, joista elämänilo lauloi, kun sensijaan hänen pelitoverinsa Philippe Lagier, teeskennellen palvelevaa ritaria, peittelemättä ahmi häntä silmillään.
— Teille! huudettiin.
— Mutta hänen lyöntinsä epäonnistui. Ja vallastaan vakuutettuna suostui nuori tyttö napisematta menettämään pelin.
»Nyt jo!» ajatteli Elisabet, noudattaessaan kastanjatietä, joka vei hänet yksinäisyyteensä. Kuinka pian ihminen unohdettiin. Ja rakkaudentunnustukset, mikä valhe! Hymy, joka paljasti välkkyvät hampaat, raikas iho, ranteen liike riittivät sytyttämään uuden pyyteen kaikkein hehkuvimman tunteen sijalle. Mutta kenties hän kuului niihin, jotka eivät herätä kestävää intohimoa. Kenties hän ei jättänyt muuta kuin vaihtuvan vaikutelman, joka pian hävisi, kuten hän joskus oli kuullut sanottavan eräänlaisista naisista puhtain liikkumattomin piirtein. Hän lisäsi tämän pienen itserakkautensa haavan siihen, josta hän kärsi ja joka pysyi auki.
Muutamia päiviä senjälkeen häntä pyydettiin päivällisille Mélèzes'iin eräiden henkilöiden kanssa; hän joutui istumaan pyöristetyn pöydän toiseen päähän Philippe Lagier'n viereen, jolla puolestaan oli naapurina nti Rivière. Tuliko Elisabet kenties liehitelleeksi häntä? Asianajaja kääntyi hänen puoleensa ja kiinnittääkseen hänen huomiotaan hän käytti hyväkseen kaikkia miellyttämään harjaantuneen älyn apuneuvoja. Hän oli ihmeen taitava miellyttävässä keskustelussa, joka antaa kaikille aiheille värikkyyttä ja viehätystä ja jonka pohjalla tuntuu piilevän mairitteleva myötätunto. Lamppujen ja vaaleiden pukujen loiste, paljaat olkapäät, lämmin ja kuitenkin terveellinen ilma, joka tulvi avatusta ovesta muodostivat kokonaisuuden, jossa elämä tuntui paisuvan ilon ilmapiirissä. Elisabet kuunteli Philippeä, jonka älykkäät piirteet eivät olleet vailla viehätystään muuta kuin levätessään. Tämän vieressä istuessaan hän ei enää muistanut kohtausta, joka oli heidät eroittanut. Unohtaen vaivansa, tuuditettuna, onnellisena, hän nautti menestyksestään. Äkkiä hän, kohottaessaan päätään, kohtasi nti Rivièren kiinteän katseen, jonka hän saattoi huomata pöydän muodon vuoksi. Katse oli masentunut, siitä ei tulvinut viha, vaan epätoivo ja ihailu. Se ilmaisi niin selvästi: »Te olette liian kaunis; tiedän hyvin etten voi taistella teitä vastaan, säälikää minua!» että se järkytti hänen mieltään, kun se saattoi hänet menemään itseensä. Täten hän siis hetken ajan oli täysin mielin nauttinut vallastaan toisen miehen yli, jonka sammuneen tai heikentyneen intohimon hän itserakkaudesta oli yrittänyt uudelleen sytyttää ja samalla hän oli tuntenut, mitenkä tämän miehen puhelu oli riistänyt hänet valtaansa, vaikka hänellä oli syytä olla varuillaan häntä kohtaan. Ja vielä lisäksi oli tarjolla vaara, että hän häikäilemättömästi murtaisi toisen sydämen. Hän häpesi turhamaisuuttaan, ja vielä enemmän hän pelästyi heikkouttaan, josta hän soimasi itseään kuin se olisi ollut petos. Kääntyen pois Philippestä, hän jätti hänet nti Rivièren haltuun, mutta Philippen into seisahtui. Illatsun lopussa Elisabet kieltäytyi, kun tämä tarjoutui saattamaan häntä Saint-Martiniin. Kun hän öisellä tiellä kulki sen paikan ohi, missä hän edellisenä vuonna oli tuntenut itsensä niin loukatuksi, tuntui hänen äskeinen käytöksensä hänestä käsittämättömältä, ja nöyryytys, jonka se tuotti hänelle hänen omissa silmissään, teki hänet samalla kertaa sekä lempeämmäksi toisten virheitä kohtaan että huolellisemmaksi omaan käytökseensä nähden.
V
KUMMITTELIJA
Ensimäiset syyssateet hajoittivat Uriagen kylpyvieraat. Hra Molay-Norrois ei ollut odottanut edes syyskuun loppua sääliäkseen tavaransa ja lähteäkseen tiehensä…
— Ettekö tunne, mitenkä on kostea, hyvä ystävä, sanoi hän kaksikymmentä kertaa päivässä vaimolleen, silloinkin kun oli poutainen, vaikka viileämpi sää. Kosteus kerääntyy tänne ahtaaseen laaksoon. Lähdetään kaupunkiin, missä saamme lämmintä.
Vähän vastustettuaan rva Molay-Norrois suostui. Tietenkin hänelle oli arvokas tyttärensä ja lapsenlastensa läheisyys, mutta vielä enemmän hoidokkinsa tyytyväisyys. Pian Elisabet Saint-Martinistä löysi saman yksinäisyyden, joka häntä edellisenä vuonna niin oli miellyttänyt. Vanha rva Derize, joka vähän kärsi leinistä eikä tahtonut mahdollisesti joutua taakaksi miniälleen tässä vähävaraisessa kylässä, oli palannut Grenobleen lokakuun alussa.
— Tulkaa pian luokseni, oli hän neuvonut lähtiessään. Yksinäisyys ei teidän iällänne ole mikään hyvä opastaja.
Mutta tenavat jaksoivat mainiosti, ja Elisabet antoi mielensä vaipua huumaannukseen, jonka syksyn viimeiset aurinkoiset päivät ja luonnon mielenlumo hänelle antoivat. Tämä vuodenaika, syvempien metsien näkeminen, voimakkaammat mielialat, joita hän koki, täyttivät hänet alakuloisuudella, joka tyydytti häntä. Mutta hän huomasi heikkoutensa, pelästyi sitä ja koetti taistella sitä vastaan. Jottei hänen niin pian tarvitsisi alistua kaupungin orjuuteen, hän pyysi Blanche Vernier'tä lapsineen viettämään viikon tai pari Saint-Martinissä. Nämä, luvultaan neljä, alistuivat viivyttelemättä Marie-Louisen ja Philippen ikeenalaisuuteen, jotka olivat heistä edellä taitavuudessa ja kekseliäisyydessä. Elisabetille tuotti muutaman päivän virkistystä se vilpitön ilo, jolla hänen ystävättärensä seurasi maatöitä, mistä hän oli kovin tietämätön, ja jolla hän taivalsi yksinäisiä polkuja, missä hänen melkein kokonaan kaupunkilaiset tottumuksensa saattoivat hänet huomaamaan liioiteltua viehätystä. Sitten hän kyllästyi hänen huudahduksiinsa, hänen liioitteluinansa, hänen herttaisuuteensakin, joka oli hieman jokapäiväinen. Hän kyllästyi siihen, koska hän herkistyneenä ja yksinäisenä oli arempi ja vastaanottavampi tänä masennusta yllyttävänä vuodenaikana. Yhä useammin hän saattoi jättää Blanchen haltuun lapsilauman, ja jäädä yksin tulkitsemaan murhettaan soitannolla, lukemaan kirjoja, niitä lopettamatta, joiden tarttuvan alakuloisuuden hän tunsi, jopa vielä hyödyttömämmin vaipumaan mietteisiinsä ilman päämäärää, ilman toivoa, ilman rajoja, vain saadakseen mielihyvällä tuottaa itselleen mahdollisimman paljon kärsimystä. Tästä ikävöimisen tilasta herätessään hän tunnusti itselleen, ettei hän toki voinut jäädä maalle ijäksi.
Kun hän eräänä päivänä oli tällä tavoin jäänyt yksin kotiin hän huomasi siitä, millä tavoin lapset tulivat sisään, ja Blanche Vernier'n ilmeestä, että jotain oli tapahtunut kävelyn kuluessa. Marie-Louise, vähän hämmentyneenä, koetti olla salaperäisen ja varovaisen näköinen, mikä ei voinut jäädä keneltäkään huomaamatta, kun sensijaan paksu Philippe paisui haljetakseen tärkeydestänsä. Toiset tahtoivat selittää, että maantiellä oli tavattu eräs herra, — merkillinen ilmiö Saint-Martinissä tähän vuodenaikaan; — mutta tyttönen keskeytti heidät jyrkästi, sanoen käskevällä äänellä:
— Ensiksikin, olkaa vaiti.
Tenavien yhteenkasaantuneiden päiden yläpuolella Blanche teki toimekkaita merkkejä, joista ei voinut mitään ymmärtää.
— Menkää syömään ruokasaliin, komensi Elisabet kärsimättömänä, ja salin tyhjennyttyä hän kysyi ystävältään: — Mitä on tapahtunut? Ei suinkaan mitään vakavaa?
— Katso, me kuljimme alaspäin kohti Saint-Ferriolin linnaa ja kohtasimme tiellä erään herran. —
— Kenen?
— Odota … herran, jota minä en tunne. Elisabet hermostuen kyseli kiihkeästi:
— Minkä näköinen hän oli?
— Tiedäthän sinä, miehet, en minä oikein osaa eroittaa heitä toisistaan. Minusta hän näytti isolta, laihanpuoliselta, kasvot jyrkkäpiirteiset, ilme sotilaallinen. Tunnetko?
— Jatka.
— Hän katseli meitä ohimennessään, ja sitten, kun me olimme käyneet muutaman askeleen eteenpäin, hän kääntyi ja kutsui »Marie-Louise». Tyttäresi kohotti päätänsä ja juoksi sitten hänen luokseen.
— Ei olisi pitänyt antaa hänen puhutella tuntematonta.
— Olethan toki ymmärtänyt, ettei hän ollut mikään tuntematon. Minä tietenkään en sitä ymmärtänyt, vaan huusin hänelle ja pysähdyin. Mutta lapsi ei kiinnittänyt mitään huomiota minun puheisiini. Hän antoi merkkejä veljelleen, jotta tämä tulisi heidän luokseen. Silloin minä astuin eteenpäin puuttuakseni suoranaisemmin asiaan, mikä on luettava ansiokseni, sillä tiedäthän arkuuteni. »Nämä lapset ovat uskotut minun huomaani, herra. — Annan heidät teille takaisin, rouva, vastasi hän tervehtien minua erittäin kohteliaasti. Olen heille sukua ja saatan heitä puhutella.» Hän oli hyvin liikutettu. Hän piteli Marie-Louisea ja Philippeä kädestä. Luulenpa melkein, että hänellä oli kyyneleet silmissä.
— Sinä et kuitenkaan ole varma siitä?
— Minä olen hieman lyhytnäköinen ja pelkään aina olevani epähieno tirkistellessäni. Sitten hän syleili pienokaisia intohimoisesti, melkein rajusti. Minun kävi sääli, olin vähällä itkeä minäkin, minultahan pääsee itku niin helposti. »Tulkaa meidän kanssamme», sanoi hänelle Marie-Louise. — Minä en voi. — Äiti ei ole saanut nähdä teitä. — Minun on pakko lähteä. — Nytkö jo? Eihän tämä ole mikään käynti. Palaattehan te? — Kyllä. Hän poistui nopeasti. Luulin hänen jo hävinneen kastanjoiden taa, mutta kun käännyin ympäri, näin miten hän seurasi meitä katseellaan.
— Siinäkö kaikki?
— Niin, kaikki.
— Minä olin uskonut lapseni sinun huomaasi. Sinun ei olisi pitänyt jättää heitä.
— Jättää heitä?
— Niin. Ei hetkeksikään.
Soimaus oli ilmeisen epäoikeutettu. Terävänäköisyyden sijasta Blanche Vernier'llä oli sydämen vaisto, joka tajuaa tekojemme tai tunteittemme hämärät syyt. Aavistaen ystävänsä mielenjärkytyksen hän puolustautumatta sieti tämän järjettömän syytöksen. Elisabetilta pani se ajatus, että hän olisi saattanut kohdata puolisonsa, kaikki jäsenet vapisemaan, eikä hän hämmennyksessään tiennyt toivoiko vai pelkäsikö hän tätä kohtausta.
— Kuule, sanoi hän lempeämmällä äänellä. Mene lasten luo ja lähetä tänne Marie-Louise.
Muutama hetki myöhemmin pienokainen astui sisään, ei, kuten tavallisesti, nenä ilmassa ja kasvot loistavina, tanssiaskelin, joilla hän mielellään talossa liikkui ja jotka panivat hänen vaaleat kiharansa heilahtelemaan, vaan väkinäisesti kulkien ja silmät alas luotuina. Äiti veti hänet kiivaasti luokseen ja tarttui häntä käsivarsiin:
— Katso minuun.
Kun lapsi vaivautuneena epäröi, hermostunut Elisabet heti pahastui:
— Mutta katso toki minuun. Kenen sinä tapasit tiellä?
Marie-Louise, joka ei juuri osannut valehdella, vastasi kuitenkin:
— En ketään.
— Et ketään? Kuinka saatat pettää äitiäsi. Se on väärin. Se on hyvin väärin.
Pienokainen oli hyvin kestänyt osassaan uhkaavan äänensävyn edessä, mutta tämä surunpurkaus pani hänet siitä luopumaan. Ja sittenhän hänellä oli suuri uutinen ilmoitettavana:
— No niin! me olemme tavanneet isän.
— Miksi et palattuanne sanonut minulle sitä.
— En tiedä, äiti.
— Hänkö kehoitti sinua olemaan puhumatta?
— Oi, ei suinkaan.
— Lapsella ei saa olla salaisuuksia äitinsä edessä.
Marie-Louise puhkesi itkuun ja häntä täytyi lohduttaa. Mikä oli saattanut hänet tällä tavoin vaikenemaan — seikka jota hän ei osannut itselleen selittää —, oli jonkinmoinen epämääräinen aavistus vanhempiensa erosta, joita hänen täytyi rakastaa erikseen, salassa toisiltaan, pelosta että hän heitä muuten vaivaisi. Omistaa yhdessä isä ja äiti, kuten oli laita hänen pikku toveriensa, sitä ei ollut ajatteleminen! Ja kuitenkin molemmat elivät. Tämän iltapäivän kohtaus oli hänestä haihduttanut epäilykset, joita hänelle joskus oli tullut tämän isän olemassaolosta, jota hän ei koskaan nähnyt, ja jonka hän oli kuullut kerrottavan jopa kuolleeksi. Mutta nämä mutkikkaat asiat aiheuttivat hänessä levottomuutta, mikä oli hänen ikäiselleen liikaa. Elisabet jatkoi kyselyään, tällä kertaa lempeämmin:
— Tunsitko hänet heti?
— Minä en katsonut häneen, kun hän meni ohitsemme Mutta jälestäpäin hän kutsui minua …
— Kutsuiko hän sinua?
— Kyllä. Silloin minä tietysti tunsin hänet.
— Kerro minulle, rakkaani.
— Hän huudahti minulle: »Marie-Louise». Minä kohotin päätäni ja juoksin. Kun minä oli aivan lähellä häntä, huusin: »Isä!» Hän syleili minua, niin kovasti, että olin läkähtyä. Ja hän kostutti poskeni, koska hän itki. Miksi, äiti?
— Hän oli liikutettu, kun näki sinut niin pitkän ajan kuluttua.
Marie-Louise näytti miettivän:
— Miksei hän ole tullut aikaisemmin. Hän kysyi minulta: »Entä Philippe?» Silloin minä huusin: »Philippe!» Philippe tuli, mutta sanoi vaan: »Mikä on?» Rouva Blanche tuli myös. He kiistelivät.
— Kiistelivät?
— No eivät juuri kiistelleet, mutta ainakin katselivat karsaasti toisiaan. Silloin isä lähti.
Elisabet voitti epäröintinsä ja kysyi vielä:
— Eikö hän pyytänyt sinua sanomaan minulle mitään?
— Minä sanoin hänelle: »Tulkaa katsomaan äitiä!»
— Ah! Entä mitä hän vastasi?
— Hän ei vastannut mitään, hän sanoi: »Minä tulen, uudestaan».
— Siinäkö kaikki?
— Niin. Mitä sinä itket, äiti.
— En minä itke.
Hän puristi intohimoisesti tytärtään rintaansa vastaan ja peitti suudelmilla nämä kasvot, joita Albert oli suudellut. Voimakas hellyyden tunne pani hänet kuiskaamaan lapsen korvaan:
— Rakastatko minua?
— Oi, rakas äiti?
— Entä isääsi?
— Isää myös, mutta ei niin paljon kuin sinua.
— Miksi niin?
— Hän ei koskaan ole luonamme. Tiedätkö, hän on surullisen näköinen.
— Todella, onko hän surullisen näköinen? Oletko varma siitä?
— Olen, onko se sinulle mieleen?
— Sinä sydänkäpyseni!
— Hän on luvannut, että hän tulee uudelleen. Toivothan sinä että hän tulee?
— Sinun ja Philippen vuoksi, kyllä, kenties. Kerran, kun kauan aikaa on kulunut.
— Ei, heti.
Vähitellen rauhoituttuaan Elisabet lähetti Marie-Louisen, joka oli liiaksi kiihoittunut, leikkikumppaniensa seuraan. Itse hän voimatta aivan päästä tasapainoon, käveli edestakaisin talossa. Lopuksi hän pistäytyi ulkokynnyksellä. Sieltä hän, suorana, liikkumattomana, valmiina palaamaan takaisin sisään, tutkisteli tietä ja puita. Albert harhaili kenties vielä täällä ympäristössä eikä saanut lähtöä tehdyksi tältä seudulta, jonka täytyi tuoda hänen mieleensä lapsuus ja niin paljon muistoja. Niin paljon muistoja? Ei, hän oli nähnyt lapsensa; mikään ei saattanut häntä pidättää. Hän oli lähtenyt, tietenkin. Kuitenkin hän näytti olevan surullinen, Marie-Louise oli sen huomannut. Jos hän yht'äkkiä ilmestyisi tielle, tuohon hänen eteensä, tähän käänteeseen, mitä tekisi silloin hän, Elisabet? Hän ei sitä tiennyt, hän ei päättänyt mitään, ja aika kului.
Ilta tuli, syysilta, äkillinen ja melkein jäätävä. Hän haki liinan verhotakseen sillä olkapäänsä ja yhä tuijotti älyttömästi eteensä ikäänkuin hän ennen päivänlaskua kutsuisi luokseen vaaraa, jota hän pelkäsi. Varjo, joka jo peitti laakson, kiipesi vuorelle, yllätti tumman, tiheän kuusimetsän, joka auttoi yötä. Päivänlaskussa punaiset vaakasuorat juovat viiruttivat taivaan. Quatre-Seigneurs vuoren yläpuolella näyttäytyi ensimäinen tähti.
Elisabet ei saanut lähdetyksi sisään. Valon siirto antoi näennäistä liikettä tien pensaille ja puille. Joka hetki hän näki jonkun tulevan, joka epäröiden jäi paikoilleen, jalat portaille pysähtyneinä. Monien hairahdusten jälkeen hänen täytyi tunnustaa itselleen, että hän nyt todella näki ihmishaamun etenevän tiellä. Pelko kangisti hänen polvensa. Ei, hän se ei ollut; se oli käyrä, hento, hidas nainen. Se oli Albertin äiti. Vaivaloisesti hän ponnisteli eteenpäin, huohottaen, raukein jaloin, murtuneena uupumuksesta. Rauhoittunut Elisabet suurella ponnistuksella riistäytyi paikaltaan, riensi hänen luokseen, huomasi että hän oli vallan lopussa, tarjosi hänelle käsivartensa, toi hänet sisään ja istutti hänet lieden ääreen.
— Miksi ette ole ilmoittanut minulle, äiti? Olisin lähettänyt isännän raitiovaunulta hakemaan teitä rattaineen. Uriagessa ei enää ole vaunuja, ja teidän on täytynyt jalan kiivetä tänne.
Rva Derize hymyili tavalla joka ilmaisi: »Olen niin usein kulkenut vaunnuitta!» Mutta hän ei ollut oikein arvioinut ikäänsä eikä voimiansa, ja sai vaivoin hengityksensä tasaantumaan. Marie-Louise, Philippe ja pikku Vernier't, jotka häntä ympäröivät, katselivat häntä ihmetellen kuten lapset katselevat vanhuutta ja sairautta. Elisabet pyysi ystäväänsä Blanchea viemään ne pois. Jäätyään yksin anoppinsa kanssa, jolle hän valmisti kupin kiehuvaa rommilla sekoitettua teetä, hän huomasi tämän vähitellen virkistyvän, ojentuvan, saavan kasvoilleen taas vanhan ja ylevän, vaikkakin alakuloisuuden värittämän tyyneytensä, jolla hän otti vastaan kaikki kohtalon käänteet. Elisabet kysyi silloin itseltään, mikä mahtoi olla syynä tähän lähtöön Grenoblesta, ja eikö tämä odottamaton käynti ollut yhteydessä Albertin tulon kanssa. Rva Derize ei antanut hänen odottaa selitystä, jota hän itse oli halukas heti antamaan:
— Elisabet, poikani on viettänyt kolme päivää minun luonani. Hän on paljon muuttunut. Hän on kiusaantunut, levoton, hermostunut. Hän ei ole onnellinen.
Tarkkaavaisena ja ahdistuneena Elisabet oli ääneti.
— Hän lähti takaisin tänä aamuna, sanoi taas vanha rouva.
— Hän oli täällä juuri äsken.
— Täälläkö? Oletteko nähnyt häntä?
Ja Albertin äiti kumartui miniäänsä päin, äkkinäisestä verentulvasta tummentunein poskin, mikä oli vastakohtana hänen kalpeudelleen, kiintein ja kuumeesta loistavin silmin, kiihoittuneena, tavalla joka hänellä oli outo.
— En minä. Vaan lapset,
Elisabet kertoi Marie-Louisen ja Philippen lyhyen kohtauksen isänsä kanssa. Tuoliinsa nojautuen pääsi rva Derize häntä kuunnellessaan liikakiihoituksestaan.
— Ajattelin juuri, hän sanoi, että hän olisi täällä, että te olitte sovinnossa, että hän ei saattanut lähteä takaisin. Olin onnellinen, niin onnellinen.
— Oi rakas äiti, voitteko toivoa sellaista?
— Toivon sitä aina. Niinhän tekin, eikö totta.
— En tiedä enää. Olen niin väsynyt kärsimään. Ja sitten, kuinka voin antaa anteeksi, kuinka voin unohtaa? Hän on mennyt tuon naisen luo.
Vanha rouva otti Elisabetin käden ja piti kiinni siitä:
— Lapseni, jos rukoilisitte Jumalaa kuten minä, niin toivonne vahvistuisi. Luvattomat intohimot eivät voi antaa onnea. Onni on samaa kuin mielen rauha. Ne ovat kykenemättömiä sitä suomaan.
— Ne antavat elämään lisää hehkua. En tiedä mitä ajatella. Se riittää tekemään ne kestäviksi, kadehdittaviksi, kuolemankin tuottaviksi.
— Jos olisitte saattanut katsella ja kuunnella häntä, ette näin puhuisi. Minua varten hän ei ole Grenobleen tullut. Hän ajatteli siellä tapaavansa pienokaiset. Hän ei aavistanut, että te jäisitte vuoristoon näin myöhään. Ja kun hänen tänä aamuna piti lähteä Italiaan, hänen halunsa saada nähdä lapsia saattoi hänet kiipeämään tänne sen enempää ajattelematta. Hän ei ole unohtanut mitään.
— Oi, äiti, entä minä?
— Te Elisabet? Mutta ettekö ole ymmärtänyt, että teidän vuoksenne hän tähän saakka ei koskaan ole vaatinut lapsia luokseen.
— Hän ei ole koskaan pyytänyt tavata heitä. Jos hän olisi pyytänyt, en minä olisi kieltänyt. Hän ei toki voinut ottaa heitä luokseen Pariisiin.
— Kuulkaa Elisabet. Kaikki nämä päivät hän ahdisti minua heitä koskevilla kysymyksillä. Heidän muistonsa ei jättänyt häntä yhtään rauhaan.
— Eikä hän ole antanut elon merkkiäkään heille.
— Koska hän ei tahtonut saattaa sekasortoa teidän elämäänne, asettaa teille tuskallisia tehtäviä, muistuttaa teille sidettä, jonka hän uskoo tuottavan teille kärsimystä.
Hän lisäsi pyytävällä äänensävyllä, ikäänkuin suojellakseen poikaansa:
— Ainakin minä näin käsitän hänet, varsinkin lupauksensa jälkeen.
— Minkä lupauksen?
— Eilen minä pyysin, ettei hän panisi mitään ratkaisevaa estettä teidän ja hänen välille.
— Mitenkä ratkaisevaa?
— Ettei hän hakisi avioeroa.
Hiljemmin hän lisäsi:
— Minä en olisi kestänyt sitä.
— Mitä hän vastasi, kysyi ahdistuneena Elisabet.
— Hän vastasi, vähän epäröityään: »Lupaan sen teille. Mutta Elisabetilla on siihen oikeus.» Elisabet, minä luulen, että hän paalaa luoksenne. Ettekö auttaisi häntä?
Nuori nainen kääntyi pois, hänen kasvoilleen tuli pelästynyt ilme, joka niiltä harvoin puuttui:
— Mitä tahdotte minun tekevän, äiti? En minä voi kiistellä häntä tuolta naiselta. En osaisi.
— Ei, mutta luvatkaa minulle te puolestanne, että jos hän eräänä päivänä tulee, niin te otatte hänet vastaan, sallitte hänen tulla, huolimatta menneestä.
— Ei hän tule.
— Entä jos minä lähtisin häntä hakemaan? Elisabet toisti toivottomasti;
— Ei hän tule.
— Entä jos …
— Äiti, mikä teidän on?
— Jos minä tulisin sairaaksi? Silloin hänen täytyisi tulla ja nähdä teitä.
Rva Derize oli niin kalpea ja kuihtunut, että tämä olettamus tuntui todellisuudelta. Nähden hänen pahoinvointinsa lisääntyvän tuli Elisabet levottomaksi, taivutti hänet vuoteeseen ja hoiti häntä. Illalla kun vanha rouva makasi kuumeessa, hän pani kätensä seuralaisensa kumartuneen pään päälle.
— Sanoin hänelle kyllä …
— Mitä, äiti?
— Että te olitte minun tyttäreni.
VI
ROUVA DERIZE
Kahdeksantoista kuukauden kuluttua Elisabet nyt odotti puolisoaan. Se surullinen tapaus, joka heidät yhdisti, oli saanut alkunsa sinä iltana, jolloin Albertin äiti liian kiireesti oli kiivennyt Saint-Martiniin. Ahdistuksessa vietetyn yön jälkeen nuori rouva vaaraa aavistaen ja vaistomaisesti tehden kaikkein viisaimman ratkaisun oli sähköittänyt vanhemmilleen ja lääkärilleen Grenobleen. Hän pyysi pikaista apua ja ymmärtäen, että täytyi viivyttelemättä, niinkauan kuin se vielä oli mahdollista, jättää tämä kylä joka oli niin etäällä kaikista apulähteistä, hän vaati lähetettäväksi kaikkein mukavimmat kulkuneuvot. Hra Molay-Norrois — ja hänen rouvansa ei siinä yhtään pannut vastaan — ilmoitti heti rva Passerat'lle, kuinka hyödyllinen tässä tapauksessa hänen automobiilinsa olisi, ja järjestämiskyvyllään ja nopealla toimeenpanolla, josta hän niin usein oli antanut näytteitä seurajuhlissaan, tämä lainasi neljäkymmentä hevosvoimaansa, jonka hän muutti sairasvaunuksi, sijoitti sinne viran puolesta lääkärin, vara-apteekin, ja lähetti kaiken Uriagen vuoristoon.
— Ensi kertaa matkustan tällaisessa koneessa, mutisi sairas hymyillen, kun hänet kannettiin vaunuun valmistetulle vuoteelle.
Iltapäivällä hänet sijoitettiin kotiinsa boulevard des Adieux'lle, ja hänen miniänsä ryhtyi häntä hoitamaan. Seuraavana päivänä Blanche Vernier vuorostaan saapui kaupunkiin, lapsien kanssa, joita hän tarjoutui hoitamaan. Lääkäri arveli, että oli kysymys verentungoksesta keuhkoihin, joka viidenteen päivään mennessä ei käynyt pahemmaksi. Grenobleen tultuaan Elisabet oli pyytänyt Philippe Lagier'ta sähköittämään Albertille Pariisiin. Kun mitään vastausta ei kuulunut hän lähetti uusia sähkösanomia, jotka hänelle palautettiin huomautuksella: Poissaoleva. Sairas ei kysyttäessä voinut antaa mitään täsmällisiä tietoja. Hänen poikansa oli jättäessään hänet puhunut pikaisesta matkasta Piemontiin ja paluusta Pariisiin Simplonin kautta.
— Kirjoitan teille matkan varrelta, hän oli lisännyt.
Saapui postikortti, jossa oli tuntemattoman italialaisen kylän nimi. Se löydettiin erikoiskartalta Ivréen lähistöltä. Vanhaa menettelyänsä noudattaen matkailija kulki maa seutua ristiin rastiin hankkiakseen tietoja kirjaansa varten. Uusi sattuman kaupalla lähetetty sähkösanoma ei häntä saavuttanut. Lopuksi hän kirjoitti Aostasta ja hänen kirjeensä ilmaisi, että hän siellä viettäisi viikon. Hänelle ilmoitettiin heti ja hän sähköitti, että hän saapuisi kiiruimman kaupalla. Se oli kahdeksantena päivänä ja hänen äitinsä oli kuollut päivää ennen. Hänelle ei sitä sanottu, mutta hänet valmistettiin siihen.
Rva Derize olisi epäilemättä voinut kestää taudin, jonka oireet alussa eivät antaneet aihetta suureen levottomuuteen, ellei olisi ollut kysymyksessä hänen iäkkäisyytensä ja varsinkin se kulutus, minkä aiheuttavat ajan pitkään aineelliset huolet, mielenmasennus ja henkiset kärsimykset. Puolisonsa kuoltua hän oli saanut kokea kaikki vararikon vaivat, työn pakon ja kaikki mitä jaloimman äidillisen kunnianhimon aiheuttamat velvoitukset. Tämä poika, jonka pelkkä ajatteleminen antoi ryhtiä hänen murtuneeseen elämäänsä, jonka kehitystä hän oli valmistanut ja jonka menestymistä hän oli seurannut niin suurella ilolla ja luottamuksella, nyt tämä poika puolestaan oli ollut hänelle vaivaksi, laiminlyödessään velvollisuuden, jota hän piti kaikkein pyhimpänä, tehtävän, joka hänen synnynnäisessä roduntajussaan tuntui kaikkein tärkeimmältä: perheperinnön vakaannuttaminen ja jatkaminen. Rva Derize oli katkerasti soimannut itseään siitä liiasta hienotuntoisuudesta, mikä oli estänyt häntä toimimasta välittäjänä Albertin ja Elisabetin välillä, jonka jälkimäisen piilevän kunnon — niin sanoi hän itselleen viimeisinä aikoinaan — hänen olisi pitänyt aavistaa, olihan murrosaika sen vähitellen paljastanut. Tämä ero oli hitaasti heikentänyt ja murtanut hänet. Hän oli kuluttanut voimansa rukouksiin ja uskossaan uhrien hyötyyn hän oli tarjonnut itsensä sovitukseksi, jotta Jumala aikaansaisi hänen tuhlaajapoikansa palauksen, kuten hän häntä aivan itsekseen kutsui. Miten kiireesti hän olikaan rientänyt Saint-Martiniin, poikansa viime käynnin jälkeen, elvyttääkseen Elisabetin riutuvaa toivoa! Tiellä hän oli uhmannut uupumusta, joka mursi hänen jalkansa, pysähtyen tuon tuostakin hengähtääkseen, vain siitä ajatuksesta tukea saaden, että hän voisi tuolle hyljätylle tuoda vähän lohdutusta. Hetkisen hän oli uskonut, että Albert oli ehättänyt ennen häntä. Ja tämä oli tullut, mutta ei ollut jäänyt. Silloin hänellä oli ollut se omituisen kiihoittunut ajatus, että hänen kuolemansa kenties aikaansaisi sen, mitä hänen elämänsä ei ollut voinut toteuttaa.
Joskaan ei aivan ensi hetkestä, niin kuitenkin jo toisesta päivästä lähtien hän ymmärsi, hän yksin, että loppu oli käsissä ja valmistui siihen. Tauti otti hänet huomaansa, häntä pusertamatta, tekemättä hänelle väkivaltaa, joka poistaa ajatuskyvyn ja hävittää ymmärryksen, kun voimaton ruumis kamppailee viime taistelussa. Hän jätti maallisen, selvin päin ja täysin sydämin. Hänen rauhallisuutensa oli yllättävä, melkein kauhistava ympäristölleen. Hän pyysi uskonnon lohdutusta, ja otti sen vastaan hurskaudella, joka oli kuin hänen sielunsa luontainen hengähdys.
— Jean, lausui hän joskus.
Se oli hänen puolisonsa nimi, jota kukaan ei ollut pitkään aikaan kuullut hänen lausuvan. Hän kainosteli näyttää sisimpiä tunteitaan. Tämä rauhallisesti lausuttu nimi todisti hänen henkisen rakkautensa kestävyydestä, jonka iäisyys tulisi tyydyttämään. Taikka hän kysyi:
— Saapuuko hän?
Tällä hän tarkoitti poikaansa. Ja vain tämä kysymys, -jonka hän usein lausui, kykeni synkentämään hänen kuultavat silmänsä ja hänen liikkumattomat piirteensä, jotka ikäänkuin olivat jähmettyneet kuolemaa valmistavaan tyvenyyteen. Kolmantena päivänä hän tyynnyttävistä lääkärinlausunnoista huolimatta alkoi antaa muutamia viittauksia siitä, mitä hänen lähdettyään oli tehtävä. Vanhalle vastustelevalle Fauchettelle hän levollisesti ilmoitti, mistä oli liinat ja viimeinen vaatetus otettava. Hän pyysi vaatimattomia hautajaisia, kukitta ja seppeleittä. Hän näki Marie-Louisen ja Philippen, koettaen heille hymyillä, ja pyysi ettei heitä enää hänen luokseen tuotaisi.
Elisabet, jota avusti rva Molay-Norrois miten parhaiten taisi, ei jättänyt häntä päivin eikä öin; häntä hoitamaan ja valvomaan hänellä riitti voimaa melkein käsittämättömästi, niinkuin naisten käy tautivuoteen ääressä.
Lähestyessään häntä Elisabet tunsi jonkunmoista pelkoa, nähdessään hänet niin levollisena ja ikäänkuin lauenneena. Kun hän kerran ei voinut kuulla hänen elämästä poiskääntyneen äänellä annettuja neuvojaan, hän puhkesi nyyhkytyksiin:
— Elkää hyljätkö minua, äiti, rukoili hän. Mitä minä voin ilman teitä.
Te olette vielä Albertia.
— Minä en teitä hylkää, sanoi kuoleva varmasti. Ja äärettömällä hellyydellä hän heikosti lisäsi:
— Tyttäreni. Minä olen ennen surrut sitä, ettei minulla ollut tytärtä.
Mitenkä ihminen turhaan kiiruhtaa valittamaan.
Sitten hän näytti saavan vähän voimia, vieläpä tartuttavaa voimaa, pyytääkseen:
— Elisabet, kerran hän tulee takaisin, siitä olen varma. Luvatkaa minulle, että te silloin annatte hänelle anteeksi, annatte anteeksi rajoituksitta.
Kuinka olisi Elisabet voinut kieltäytyä?
— Hyvä, sanoi rva Derize. Jos hän olisi täällä, olisin koettanut yhdistää teidän kätenne. Epäilemättä hetki ei vielä ole tullut, ei vielä.
Viidentenä päivänä hän näytti luopuvan ajatuksesta, että saisi nähdä poikaansa. Silloin katkesi viimeinen side. Hän kutsutti luokseen Philippe Lagier'n, joka joka päivä kävi kysymässä hänen vointiaan. Heidän keskustelunsa, joka tapahtui todistajitta, oli hyvin lyhyt, koska puhelu jo rasitti häntä. Hän antoi Philippen tehtäväksi ilmoittaa ystävälleen Elisabetin uhrautuvaisuudesta ja hänessä tapahtuneesta muutoksesta. Kenenpä muun hän olisi tähän tarkoitukseen valinnut, ja kuinka hän sydämensä puhtaudessa olisi osannut aavistaa, minkälaista sekasortoa Philippe tunsi mielessään, sekasortoa, jonka hän vielä aivan äskettäin oli arvostellut sulhasmiehelle aivan sopimattomaksi. Suurin ponnistuksin ja vähänväliä vaieten rva Derize vielä lisäsi seuraavan omituisen tunnustuksen, joka osoitti missä määrin hän oli tutkistellut kaikkia sovittelun mahdollisuuksia:
— Albertin ollessa täällä viime matkallaan muutamia päiviä sitten, minä ymmärsin, ettei hän ollut onnellinen. Olin siihen valmistunut. Onni ei ole kestävä ulkopuolella totuuden. Silloin ajattelin, että menisin Pariisiin tapaamaan tuota naista.
— Naista? toisti Philippe luullen kuulleensa väärin.
— Niin häntä. Olen paljon miettinyt. Albert ei ole voinut katkaista niin monia siteitä jonkun viheliäisen lemmen takia. Tiedän että hän on kykenemätön mihinkään alhaiseen, mutta intohimoinen ja ylpeä. Nyt ei tästä suunnitelmasta enää tule mitään.
— Kun te parannutte …
— Minä en parannu. Tulkaa lähemmäksi. Tahtoisin, että te kuulisitte sen minkä olisin hänelle sanonut, tuolle naiselle. Omasta alotteestaan Albert ei tule häntä jättämään. Ymmärrän sen: hän on korvannut oikean laiminlyömänsä velvollisuuden toisella, jonka kahleet hän itse on takonut yhä lujemmiksi. Tekipä kuinka tahansa, milloinkaan ei elämässä pääse velvollisuuksista. Olisin sanonut tälle naiselle: »Olkoon teidän rakkautenne millainen tahansa, ei se kuitenkaan voi tehdä häntä onnelliseksi. Te olette sen huomannut, ennen minua. Te olette ollut syyllinen rakastaessanne häntä, kun hän ei ollut vapaa. Jos rakkautenne on sitä, mitä minä uskon sen olevan, sen täytyy pystyä uhraukseenkin, salaiseen uhraukseen. Olkaa jalomielinen. Minä tulen teitä siunaamaan ja …»
Hengenahdistus pysähdytti hänet eikä hän jaksanut loppuun esittää tätä tiedonantoaan, johon sisältyi niin paljon älykkäisyyttä ja sellainen usko sankarillisuuteen. Philippe palasi takaisin vähän myöhemmin, mutta sairaan tila oli huonontunut. Tämä koetti vielä kerran selittää hänelle jotain, josta Philippe ei saanut selvää, sillä hän lausui jo epäselvästi monet sanat. Tahtoiko hän Philippen hänen sijastaan suorittavan tämän omituisen tehtävän? Seuraavana päivänä, joka tuli hänen kuolinpäiväkseen, hän näytti kokonaan muuttuneelta, ikäänkuin välinpitämättömältä kaikkea kohtaan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Jo edeltäpäin hän lepäsi rauhassaan. Hänen huulensa, jotka vielä liikkuivat, osoittivat, että hän rukoili. Hän ei kiinnittänyt huomiota Albertin kirjeeseen, jonka Elisabet luki. Kuitenkin hän käänsi silmänsä tämän puoleen, jonka kärsimys saattoi huonosti näkemään, koetti asettaa kätensä hänen vaipuneelle päälleen, mutta käsi putosi epävarmalla eleellä. Kun hän ei enää liikkunut, ruvettiin lukemaan kuolevain rukouksia. Ja hänen viimeinen huokauksensa säesti viimeistä säettä.
Uupumuksen masentamana ja hermojensa vallassa Elisabet äänekkäästi huusi häntä nimeltä, ikäänkuin hän hänet kadottaessaan kadottaisi rakkautensa toiseen kertaan, jääden tällä kertaa turvatta. Hänen vanhempansa, jotka olivat pitäneet liioiteltuna hänen tyttärellistä uhrautuvaisuuttaan, mistä heidän vävynsä, kuten kaupungilla juoruttiin, oli puhunut ylenkatseellisesti, koettivat viedä hänet mukanaan.
— Nyt, sanoi hänelle rva Molay-Norrois, levottomana hänen tilastaan ja
haluten tyynnyttää hänen liikakiihoitustaan: nyt jää meidän kanssamme.
Sinä olet täyttänyt velvollisuutesi ja enemmän kuin velvollisuutesi.
Sinun tulee huolehtia terveydestäsi itseäsi ja lapsiasi varten.
Mutta kuka ottaisi vastaan Albertin, kun tämä saapuisi epätoivo sydämessä? Kuka kertoisi hänelle taudin kulun, kuvaisi hänelle vainajan viime hetket, kertoisi hänelle tämän viimeiset ajatukset ja antaisi sen lohdutuksen, joka on omansa voimakkaille sieluille ja joka on siinä, että juo kärsimyksen kalkin pohjaan saakka? Ei, ei, hän ei vielä ollut suorittanut tehtäväänsä loppuun. Lain mukaan, joskaan ei tosiasiallisesti, hän oli Albertin vaimo. Hän jää tänne, lievittääkseen ensi iskua, uskollisesti siirtääkseen äidiltä saamainsa sanojen, ja neuvojen määrän pojalle. Häntä syytettäisiin arvokkuuden puutteesta, mitä se häntä liikuttaisi? Rva Derize oli tyytyväinen häneen.
Hän oli laskenut että Albert saapuisi aamujunalla, kello kahdeksan. Ennen kello kahdeksaa hän meni boulevard des Adieux'lle. Siitä huolimatta hänen sydämensä löi, hän vapisi, pelkäsi, mutta jäi paikoilleen. Philippe, joka oli mennyt asemalle, toi Albertin, jolle hän oli ilmoittanut kohtalokkaan uutisen. Matkan varrella hän vaunuissa oli puhunut melkein yksin. Heidän soittaessaan Fauchette raukein askelin meni avaamaan ovea.
— Fauchette raukka, sanoi Albert häntä puristaessaan. Se oli hänen ensimäinen mielenliikutusta ilmaiseva sanansa.
Fauchette pyyhki kyyneleensä ja viittasi saliin:
— Rouva on siellä.
Albert luuli että oli kysymys hänen äidistään ja astui sisään. Hän kohtasi Elisabetin, joka oli pystyssä ja käveli häntä vastaan. Albertilta pääsi tahtomattaan hämmästyksen liikahdus, ikäänkuin hän ei tätä tuntisi. Hän ei löytänyt sitä Elisabetia, jonka hän oli jättänyt kahdeksantoista kuukautta aikaisemmin, ei hänen vähän raskasta ja velttoa kauneuttaan, hänen täyteläisiä ja ilmeettömiä kasvojaan, vaan uuden Elisabetin, joka oli hoikentunut ja sorjistunut, mitä vaikutusta musta puku vielä lisäsi, ihonväri unettomuuden raukaisemana, silmät tummakehäisinä ja piirteet uurtuneina, kaikki voimakkaan sielunelämän leimaamana, joka korvasi kärsimyksen tuottamat vauriot. Philippe Lagier, joka seurasi Albertia, ei ollut uskonut Elisabetilla olevan rohkeutta jäädä tänne. Vapaampine katseineen, vaikka hänkin järkytettynä, Philippe huomasi, että Elisabetilla oli yllään hänen vartalolleen edullinen puku. Kellon soidessa tämä oli vavissut niin kovasti, että hänen oli täytynyt nojata huonekaluihin. Sitten hänestä äkkiä kaikki tuntui käyvän yksinkertaisemmaksi. Velvollisuus, joka hänen oli täytettävä, ei voinut loukata hänen arvokkuuttaan. Hän täyttää sen ja vetäytyy syrjään. Ihminen kuvittelee edeltäpäin vaikeuksia, jotka siliävät itsestään. Ja nähdessään nyt puolisonsa näissä olosuhteissa, hän heti tunsi, kun tämä oli saapunut, sydämensä vallan levolliseksi. Soinnuttomammaksi käyneellä äänellään, sillä sekin oli muuttunut, hän sanoi heti, nimeä lausumatta:
— Hän odotti teitä. Koska minulla oli onni auttaa häntä teidän sijastanne, puhun teille hänestä, hänen viimeisistä päivistään, jos niin haluatte.
Kun Philippe tervehdittyään näytti aikovan vetäytyä pois, pidätti
Elisabet häntä hetkisen, melkein anoen hänen suojelustaan:
— Mutta tehän palaatte heti, eikö niin? Tunnin kuluttua.
— Kyllä rouva.
He jäivät kahden, vastatusten, Albert mykistyneenä, liikkumattomana, Elisabet suoriutuen hämästyttävän sujuvasti tästä kohtauksesta, joka niin oli häntä peloittanut.
— Olin sähköttänyt Pariisiin, selitti Elisabet. Emme tienneet, mistä tavata teidät. Lopuksi tuli teidän kirjeenne Aostasta.
Kuivin huulin ja kasvot tuskan jännittäminä, jonka valtaan hän ei tahtonut antautua, Albert mutisi:
— Lähtiessäni hänen luotaan kotvan aikaa sitten hän oli niin hyvissä voimissa. Minulla ei ollut mitään aavistusta asiasta. Luulin saavani pitää hänet vielä kauan.
— Niin, emme ajattele, että ne, joita me rakastamme, voisivat meidät jättää… Te olette varmaan uupunut? Te ette ole nukkunut ettekä syönyt. Haluatteko nauttia jotain? Sitten puhumme hänestä.