— Tahdon nähdä hänet.

— Hän on tuolla. Tulkaa.

Hän saattoi Albertin vainajan huoneeseen, polvistui hetkeksi vuoteen ääreen, viitaten nunnaa, joka valvoi vainajaa, seuraamaan itseään. Hän oli oikein ymmärtänyt Albertin halun. Kun hän tuli vakuutetuksi siitä että oli yksin, hänen tuskansa tempasi hänet mukaansa kuin virta tokeensa. Vainaja joka lepäsi siinä, suljetuin silmin, surkastuneena ja valkoisena, kädet ristin päälle liitettyinä, — ja kuinka kuihtuneet kädet! — jonka otsa ja posket, hänen niitä turhaan suudellessaan, vain jäätivät hänen suunsa kuin kylmä, mutta pehmeä marmori, joka ei enää kuulisi häntä, ei näkisi häntä, ei enää puhuisi hänelle, hän oli kaksinkerroin synnyttänyt hänet maailmaan. Annettuaan hänelle elämän ollessaan avuttomana ja varatonna, hän oli ruokkinut, kehittänyt, vahvistanut häntä. Albert sai kiittää häntä henkisestä voimastaan, terveestä arvostelukyvystään, rohkeudestaan, millä hän ryhtyi pitkällisiin töihin, jotka vaativat kestävää mieltä, mitä niin harvoilla on. Kuinka läheisiä he olivatkaan toisilleen olleet monina vuosina, työteliäimpinä, onnellisimpina vuosina. Hän palautti ne muistiinsa hellyydellä, jota vain yksi sana saattoi tulkita, ja joka hiljaisuudessa kaikui kuin valitus:

— Äiti.

Kaukanakin ollessaan hän tunsi hänen suojeluksensa.

276

Hän todisti hänen hyväkseen. Nyt tämä todistaja häneltä puuttui, ja osat hänen omaa elämäänsä kadottivat merkityksensä ja tärkeytensä. Hänen kerallaan hän hautaisi oman lapsuutensa ja nuoruutensa, kokonaisen jakson kuulaita päiviä kuin hänen katseensa ennen, kokonaisen jakson loistavia päiviä, joita hän ei ollut sittemmin saanut takaisin, ei koskaan saisi takaisin. Ja hän ei ollut saanut sulkea hänen silmiään.

Mutta kenties oli parempi, ettei se ollut hän. Kuilu oli auennut heidän välilleen. Äiti oli jo kauan sitten lakannut lausumasta hänelle moitteitaan. Mutta hänen ajatuksensa suunta oli hänelle vastakkainen, ja heidän keskustelunsa, jotka ennen olivat olleet niin tuttavalliset ja syvät ja olivat voimakkaasti vaikuttaneet häneen, olivat suureksi osaksi menettäneet mielenkiintonsa ja virkistävyytensä. Nyt moni unohtunut yksityiskohta palasi hänen muistiinsa, moni surullinen ele, moni epäsuorasti rukoileva sana. Niin, hän, Albert, oli raskauttanut hänen viimeiset kuukautensa surulla, jonka painon hän valittamatta kesti, mutta joka ajanpitkään oli masentanut hänet. Hän ei voinut itkeä tuntematta salaista omantunnon vaivaa. Ennen muinoin, aivan nuorena miehenä oli Albertille sattunut, että hän antoi myöten väkivaltaiselle luonteelleen, jota hän vaivoin hillitsi, ja puhutteli äitiään tylysti. Mitä häpeää hän nyt senjohdosta tunsikaan! Mutta äiti, joka karttoi loukkaamasta hänen ylpeyttään, tuli hänen luokseen niinpian kuin hän oli tyyntynyt, väistääkseen häneltä ensi askeleen. Silloin hän vapaasti saattoi korjata erheensä. Mutta nyt he olivat ijäksi eroitetut, ilman kunnollista sovintoa.

Hänen epätoivonsa saavutti huippunsa ja hän tunsi murtuneensa, kun Elisabet lempeästi lähestyi häntä. Tämä istutti hänet tuoliin, ja liian raukeana vastustaakseen hän ilman muuta totteli. Heidän ajatuksensa, jotka niin kauan olivat olleet erillään, yhdisti sama kärsimys. Se oli noita mittaamattomia kärsimyksiä, joiden ainoa helpoitus on itkeminen yhdessä, mutta heidän kyyneleensä eivät voineet toisiinsa sekaantua. Saman surun kohtaamina oli heiltä kielletty syleily, joka olisi heitä keventänyt, jonka tavalliset ystävätkin keskenään vaihtavat. Albert tunsi täten entistä enemmän eristyksensä.

»Kukaan, hän sanoi itsekseen, suruaan yllyttääkseen, ei tule tietämään mitä minä olen menettänyt. Minä yksin ymmärsin, mikä tahto asui tässä ruumiissa, joka niin hentona lepää liinan alla, mikä hehku oli hänen silmissään, ja minä yksin vien niiden muiston mukanani. Anna ei voinut minua saattaa. Matkan takaa hän valittaa suruani, mutta hän ei tuntenut äitiä. Hän ei tiennyt hänestä muuta kuin hänen vihamielisyytensä ja hänen jäykän suoruutensa. Meidän rakkautemme on aseeton tämän vainajan edessä, joka kuuluu vain minulle. Ja hän, joka täällä on, on minulle vain muukalainen.»

Muukalainen, jota vainajan hänelle ystävällinen läsnäolo suojeli, alkoi hänelle puoliääneen kertoa taudin alusta ja sen perättäisistä vaiheista. Hän mainitsi potilaan kylmäverisyyden, hänen tyyneytensä, hänen valmistuksensa, hänen halunsa nähdä poikaansa, hyvästin, jonka hän tälle oli jättänyt. Hän jätti sikseen kaikki, mikä koski heidän eroaan ja hänen omaa uhrautuvaisuuttaan. Hän puhui sellaisella hienotunteisuudella, sellaisella tyttärellisellä hartaudella, että Albert häntä kuunnellessaan tunsi sitä huojennusta, joka meille kärsimyksessämme voi tulla vain tämän kärsimyksen syvenemisestä. Hän ei voinut enää tehdä vääryyttä hänelle, vaan mutisi:

— Te olette täyttänyt minun sijani. Tiedän että te olette ollut hänelle tyttären asemessa. Kaikissa kirjeissään hän sanoi minulle sen. Nyt uskon sen. Kiitän teitä. Kuullessaan tämän ensimäisen vähemmin välinpitämättömän sanan, jonka kiitollisuus ja sovinnaisuus yhdessä aiheuttivat, Elisabet luuli, ettei hän enää jaksaisi pysyä osassaan. Kyyneleet ja hänen heikkoutensa masensivat hänet, mutta koneellisesti hän silmäsi tyynyllä lepääviin yleviin kasvoihin ja tunsi siitä äkillistä tyyntymistä.

— Minä olen tuottanut hänelle paljon kärsimystä, lisäsi Albert, taipuen tähän tunnustukseen senjohdosta mitä hän oli kuullut, ja melkein vasten tahtoaan ja itsekseen.

Elisabet jaksoi vastata:

— Hän luotti teihin.

Mitä hän tällä tarkoitti? Kun Albert aikoi sitä tulkita, hän lisäsi, ymmärtäen, ettei tämä kahdenolo voinut enempää jatkua:

— Tulkaa kanssani.

Albert seurasi häntä pois huoneesta. Hän vei hänet ruokasaliin, minne
Fauchette oli valmistanut aterian.

— Teidän tulee murkinoida ja lämmitellä. On jo kylmä. Minä käyn lasteni luo. Ystäväni Blanche Vernier on ottanut heidät luokseen. En uskalla tuoda heitä tänne. He ovat niin pieniä!

— Marie-Louise, Philippe, lausui Albert hitaasti, hellyydellä, joka järkytti koko hänen olemustaan.

— Mutta te voitte käydä heitä katsomassa siellä missä he ovat, tai vanhempieni tai Philippe Lagier'n luona, kuten haluatte.

— Mieluimmin Philippen luona.

— Hyvä. Hän palaa kohta. Voitte sopia hänen kanssaan.

Elisabet sai puhua yksin, suu jännitettynä, kasvot ponnistuksesta kireinä. Albert vain vastasi. Lupauksensa mukaisesti Philippe Lagier saapui päästämään heidät ahdingostaan. Sillaikaa kuin tämä koetti itselleen tehdä selvää, hieman säälitellen itseänsä, heidän keskinäisistä tunteistaan, ja kun Albert nälästään huolimatta turhaan yritti syödä, Elisabet pukeutui lähteäkseen.

— Ystävämme, sanoi hän kääntyen puolisoonsa, on hyväntahtoisesti luvannut pitää kaikesta huolta. Ylihuomenna ovat juhlallisuudet. Tulen olemaan läsnä. Näkemiin.

Molemmat miehet näkivät hänen poistuvan, mutta eivät tällä hetkellä vaihtaneet mitään sanoja tästä asiasta. Ennenkuin Elisabet jätti huoneuston, hän pistäytyi vainajaa katsomassa. Täällä hän raukeni voimattomuuteen.

— Äiti, rukoili hän polvillaan.

Tähän avunhuutoon sisältyi kaikki mielenjärkytys, minkä oli aiheuttanut puolison näkeminen ja minkä hän oli salannut, uudelleen eloon heränneen rakkauden tuskallinen raasto. Mutta toistamiseen vainajan tyyneys rauhoitti hänen sydämensä.

Iltapäivällä Albert tapasi lapsensa Philippe Lagier'n luona. Kohtauksen alussa pelkkä heidän syleilynsä, heidän nykyisyytensä ja entisyytensä vertailu — Saint-Martinin tiellä hän tuskin oli saanut hetkeksi puristaa heidät syliinsä — herätti hänessä hellyttävää iloa, joka hänen tuskallisessa mielentilassaan vaikutti häneen ylenmäärin voimakkaasti ja aiheutti hänessä jonkunmoisen kuumeen. Hän hämmästyi, kun lapset kertoivat hänelle haltiatar Melusinan ja de Lesdiguièresin seikkailun.

— Keneltä te olette nämä tarinat kuulleet?

— Äidiltä.

Hän odotti saavansa molempien lasten kasvatuksessa todeta naisellista välinpitämättömyyttä ja velttoutta, mutta hän huomasikin kuinka odottamattomasti he olivat kehittyneet, sekä hengen että ruumiin vireydessä, mihinkä hänellä ei ollut mitään osaa. Hänen väistymisensä ei ollut aiheuttanut mitään turmiollista seurausta. Sensijaan että hän olisi antanut siitä kunnian Elisabetille, hän ärtyi: sillä meille on katkeraa todeta, miten vähän meidän poissapysymisemme vaikuttaa. Pikku poika kyllästyi ensimäisenä näihin mielenpurkauksiin, ja teki kysymyksiä, jotka kohdistuivat hänen oman elämänsä hämäriin tapahtumiin, ja jotka olivat ratkaisemattomia sille, joka niihin ei ollut suoranaisesti sekaantunut. Marie-Louisekin vähitellen jätti herttaisuutensa ja mielijohteensa selittääkseen veljelleen, ettei isä voinut tietää, että isä lyhyesti sanoen ei ollut kuin puolinainen isä, tietämätön ja kaukainen, puutteellisesti selvillä heidän teoistaan ja toimistaan. Tämä oli hänen selittelyjensä tarkoitus, joita hän esitti pienellä käskevällä terävällä äänellään. Äiti, hän, ei koskaan heitä jättänyt paitsi kun hän meni hoitamaan isoäitiä.

— Minä se olen muukalainen täällä, ajatteli Albert, täten peittelemättä pahoinpideltynä.

Ihminen ei valloita puolelleen lapsia, ei edes omiaankaan, yhdessä tunnissa. Hän jätti Marie-Louisen ja Philippen sydän raskaana pettymyksestä, hermot tuskaantuneina. Heti kun hän oli lakannut näkemästä heidän rakkaita päitään, valtasi hänet halu ottaa heidät taas luokseen, pitää heidät huomassaan puhumatta enää mitään, joka voisi heitä eroittaa. Ja kun hän palasi äitinsä taloon, toi hän sinne sydämessään murheen lisää, pohjattoman alakuloisuuden, jota Annan rakkaus voisi vaimentaa yhtä vähän kuin hänen pojansuruaan. Iltaan saakka hän pysyi kuolinhuoneessa ja kyllästi mielensä epätoivolla, riistäytyessään irti tunteista, jotka toinen toisensa jälkeen olivat hänen elämäänsä yllyttäneet. Seuraava päivä, jonka hän käytti samalla tavoin, oli hänelle vielä katkerampi. Hän sai kirjeen ja sähkösanoman Annalta, joka odotti häntä Lyonissa. Hän luki ne hajamielisesti ja vääryydellisessä hengessä: mitä saattoi Anna tietää hänen ajatuksistaan.

Kun hän hautajaisaamuna näki Elisabetin, joka tuli hoitamaan talon emännyyttä, hän toivoi erehtyneensä toissapäivänä, kun tämän kasvot hänestä olivat näyttäneet muuttuneilta, eloisammilta, kun hän niissä yksin oli nähnyt omaansa verrattavaa tuskaa. Elisabet kysyi tunkeilematta hänen tilaansa, mutta hänen katseensa, koko hänen levoton, yhtaikaa ystävällinen ja pelästynyt käytöksensä ilmaisi hänen sääliään. Molay-Norrois'n perhe saapui vuorostaan ja olivat täydellisiä hienossa myötätunnossaan vävyään kohtaan. Sitten tuli muita sukulaisia ja ystäviä. Albert oli taas joutunut niihin perhesuhteisiin ja yhteiskunnalliseen ympäristöön, jonka kanssa hän oli luullut kaikki siteet katkaisseensa. Ja hänen ylpeydelleen se oli katkera pala.

Grenoblessa kiersi huhu että rva Derizen kuolema oli keskenään sovittanut eronneet aviopuolisot. Kukin lukuisan saaton osanottajista aikoi koota merkkejä tästä: meidän säälintunteisiimmehan liittyy niin paljon uteliaisuutta ja odottamatonta välinpitämättömyyttä. Alkaen rva Passerat'sta, joka lainattuaan automobiilinsa sairaalle pöyhistellen esiintyi asianosaisena, aina pikku juoksupoika Malaunay'hin saakka, jonka hänen vetonsa teki asiasta huvitetuksi, hautajaissaatto oli tarkkaavaisen huomion esineenä. Elisabet tahtoi asettua sukulaisten joukkoon, jotka johtivat surusaattoa, puolisonsa ja isänsä taakse, ruumisvaunun jälkeen. Täten hän ilmaisi, paitsi kiintymystään vainajaan, järkähtämätöntä uskollisuuttaan nimeään kohtaan.

Hautausmaa on vähän matkan päässä katedraalista, joka on boulevard des Adieux'n seurakuntakirkko. Oli vain mentävä vanhan valliportin läpi, pitkin Vihreänsaaren käytäviä, joka oli täynnä hevosten kavioiden ja saaton askeleiden alla murtuvia lehtiä. Hetki jolloin arkku lasketaan hautaan on katkerimpia, mikä voi rakastavaa sydäntä kohdata. Vaistomaisesti Albert nosti käden silmilleen. Mutta mielessään hän kesken tuskaansa näki Elisabetin järkytettynä. Muistiko hän tätä päiväkirjansa lausetta: »Hän ei tunne äitiäni eikä tule häntä koskaan tuntemaan. Jos minulle sattuisi se onnettomuus, että menettäisin hänet, saisinko yksin surra häntä?»

Palattua Elisabet murtuneisuudestaan huolimatta otti Albertin sijasta vastaan kutsuttujen valittelut ja nousi sitten portaita ylös antaakseen ohjeensa vanhalle palvelustytölle. Albert tuli heti hänen jälkeensä, Philippe Lagier'n saattamana. Ilman heikkoutta täytettyään tehtävän, jonka hän oli itselleen asettanut, Elisabet tervehti Philippeä sanomalla: »Näkemiin» ja senjälkeen kääntyen miehensä puoleen:

— Nyt, hyvästi, hän sanoi. Olkaa rohkea. Ymmärtämättä kaikki oli loppunut, mutta levottomana Albert kysyi:

— Lähdettekö?

— Kyllä.

— Minne menette?

— Kotiini. Tahdotteko että lähetän luoksenne lapset? Albert epäröi, sitten hän vastasi soinnuttomalla äänellä.

— En.

Elisabet kumarsi. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. He eivät enää näkisi toisiaan.

Kun hän oli poistunut, astui Albert jonkun askeleen eteenpäin kutsuakseen häntä. Mitä olisi hän hänelle sanonut? Levottomana hän kulki ristiin rastiin huoneessa puhumatta mitään. Minkälaisia mielialoja, pelkästään tuskallisia, hän muutaman tunnin kuluessa olikaan saanut kokea! Liikkumattomana ja mykkänä hänen ystävänsä helposti saattoi seurata hänen ajatuksensa kulkua, mutta ymmärrettävästä taipumuksesta häntä enemmän säälitti rouva.

Fauchette tuli ilmoittamaan aamiaisesta. Albert katseli häntä, näytti miettivän, ja tehtyään ratkaisunsa, hän selitti täsmällisellä äänellään.

— Minä vien teidät Pariisiin.

Frauchette järkähti kuin vanha huonekalu, jonka puu rätisee. Mielellään hän olisi tehnyt ristinmerkin ajatellessaan joutuvansa tähän kadotuksen kaupunkiin, varmaankin palvelemaan huonosti elävää naista, ja päätänsä puistellen hän mutisi:

— Ei, ei herra Albert.

— Miks'ette suostu? Minne te sitten menette?

— Rva Elisabetin luo. Albert rypisti kulmakarvojaan:

— Hylkäättekö minut?

— Oi ei, herra Albert. Pienokaiset vain ovat siellä, ja sittenhän rva Elisabet on ollut niin hyvä! Te ette tiedä mitenkä hän on hoitanut rouvaa. Yöt päivät hän on ollut hänen luonaan.

Albert lopetti lyhyeen tämän ylistelyn.

— Tiedän. Aamiainen oli pikainen ja äänetön. Salissa, minne molemmat herrat senjälkeen palasivat, Albert yhä enemmän katkeruuteensa vaipuen ja lopultakin päästäen valloilleen tunteittensa tulvan, tunnusti kuin itsekseen:

— Niin, hän on paljon muuttunut.

Hän lisäsi:

— Hylkääkö hän yhä eläkkeen, jonka joka kuukausi talletan notaarini luo.

— Kyllä.

— Minun olisi pitänyt vaatia häneltä lupaus, että hän suostuu ottamaan sen. Hänellä ei ole oikeutta riistää minulta tilaisuutta ylläpitää lapsiani. Se on väärin.

Philippe, jonka tunne oli puhdistunut niin että hän saattoi seurata Elisabetin rohkeata ponnistusta ja johon rva Derizen viimeiset puheet vaikuttivat, tahtoi jalomielisesti koettaa aikaansaada lähentymistä, ja jatkoi ylistelyä, joka Fauchetten oli täytynyt jättää kesken. Hän kuvasi molempien naisten elämän Grenoblessa ja Saint-Martinissa, heidän tuttavallisuutensa, nuoremman hartaan uhrautuvaisuuden, joka oli antanut toisen värin vainajan viimeiselle vuodelle. Turhaan häntä keskeyttivät toisen lyhyet: tiedän, tiedän.

— Ei, sinä et voi tietää, lopetti toinen vihdoin kärsimättömänä.

Albert joka taas oli ruvennut kävelemään, pysähtyi äkkiä. Hänellä oli se kasvojen ilme, joka hänellä oli vihastuessaan, kun hänen väkivaltainen luonteenlaatunsa ennenmuinoin sai hänet valtaansa sietämättömän ristiriidan häntä kohdatessa. Kuitenkin hän näytti hillitsevän itsensä, ja vain loukkaava ylenkatse tuntui tässä hänen vihjauksessaan:

— Se oli siis totta mitä minulle kirjoitettiin täältä Grenoblesta.

— Mikä sitten?

— Että sinä olit rakastunut vaimooni.

Philippe kohtasi väistymättä hänen kovan ja käskevän katseensa:

— Kyllä, sanoi hän tyyneesti, tunnen Elisabetia kohtaan ihailevaa palvontaa. Nimitä sitä millä nimellä haluat.

— Ole varuillasi. Osaan puolustaa häntä.

— Ketä vastaan ja millä oikeudella?

Ja liikutettuna omasta hetkellisestä epäitsekkyydestään, joka taivutti häntä jalomielisyyteen ja haluten myös sovittaa entisen petoksensa, hän nousi ja meni ojentamaan kätensä ystävälleen, joka ei vastustellut:

— Hyvä Albert, kuinka saatamme kohdella toisiamme näin, täällä?

Albert vastasi hänen puristukseensa, kiitollisuudella mitä tunnemme niitä kohtaan, jotka ovat pelastaneet meidät huonosta teosta:

— Tein vääryyttä. Ne olivat halpamaisia nimettömiä kirjeitä, joita minä tuskin luin. Ja sitten on tämä kuolema palauttanut minulle niin paljon muistoja, jotka luulin kaukaisemmiksi, sammuneemmiksi. Kotilieteni tummuneesta tuhkasta on vähäinen liekki vielä leimahtanut!

— Etkö voi saada sitä uudelleen eloon.

— En. Mutta en ole voinut nähdä äitiäni kuolinvuoteellaan, vaimoani, lapsiani tuntematta kaipausta tätä selkeätä elämää kohtaan, joka olisi voinut olla minun. Ymmärrätkö! Elisabet on sulkenut äitini silmät; hän saa yksin kasvattaa Marie-Louisea ja pikku Philippeä. Eilen hän puhui minulle sellaisella mielenliikutuksella ja hienotuntoisuudella! En ollut tuskassani yksin. Hän on paljon muuttunut. Hän on kauniimpi. Ja omituisen vaiheen kautta hän nyt näyttää hankkineen tai saaneen ne ominaisuudet, joita ennen toivoin hänellä olevan, nyt kun me emme voi olla muuta kuin muukalaisia toisillemme.

— Muukalaisia? Se ei ole vielä lopullista. Ei ole mitään lopullista.

— On, kuolema. Vakuutan sinulle, että eilen kadehdin äitiäni. Hänen kasvonsa olivat niin rauhalliset, niin tyyneet, niin puhtaat. Silloin ei ihminen kärsi enää. Ennen kaikkea, ei aiheuta toisille kärsimyksiä. Niin, se on yksi ratkaisu. Olen sitä ajatellut.

— Albert!

— Toissa päivänä, eilen, vielä tänä aamuna. Se ajatus tulee minulle palaamaan. Elisabet tulee vapaaksi. Hän ansaitsee olla vapaa, olla onnellinen. Nyt en voi siihen mitään, enkä edes toivo hänen sitä olevan, niin olen itsekäs ja epäjohdonmukainen.

— Sinä olet hänestä mustasukkainen: sinä rakastat häntä vielä.

— Minä olen häntä rakastanut. Täällä painaa minua menneisyys; minä hengitän sitä kaikilla huokosillani.

Keskustelu taukosi. Philippe koetti saada sen uudestaan käyntiin:

— Milloinka lähdet, kysyi hän vauhtiin päästäkseen.

— Tänä iltana.

— Niin pian. Pariisiinko?

— En, Anna odottaa minua Lyon'issa.

— Niinkö! Entä milloin palaat?

— En tiedä. Kenties en koskaan. Kuten useimmat ihmiset, minä en ole ohjannut elämääni. En voi siinä muuttaa mitään, ja kun astun yli tämän kynnyksen, olen omissa silmissäni viheliäinen. Se on sietämätöntä.

Hän lausui viimeiset sanat kiihtyneenä.

— Entä lapsesi? huomautti Philippe.

Heidän äitinsä ei ole minulle kyllin yhdentekevä, jotta rohkenisin kiistellä niitä häneltä. He ovat tulleet hänen päämääräkseen. Kuinka voisin heidät häneltä riistää?

Tämä kiduttava kysymys ilmeisesti palasi yhä uudelleen hänen mieleensä:

— Elän ulkopuolella omaa perhettäni. Kuinka voisin lopullisesti musertaa vaimoni vaatimalla häneltä tätä jakoa? Ja sitten, hänen vikansa eivät enää ole mitään omieni rinnalla.

Ensi kerran hän lausui tuomion itsestään.

— Tahdotko vastata minulle? kysyi Philippe äkkiä. Oletko onnellinen?

Albert katseli häneen katkeran iroonisesti:

— Olen kadottanut äitini saamatta häntä nähdä. Olen kadottanut lapseni, kotini, rauhani. Juuri äsken puhuin kuolemasta. Ja sinä kysyt minulta olenko onnellinen.

— Se ei ollut tarkoitettu loukkaukseksi, Albert. Rakkaudessahan on sellainen vallitseva voima, että se hehkuu halusta alistaa allensa suurimmatkin onnettomuutemme tai se antaa meille voimaa kestää ne. Sitä rakkautta et sinä ole kokenut tai et enää koe.

— Sinä erehdyt: tunnen sitä vieläkin. Mutta rakkaus ei koskaan ole täyttänyt kokonaan miehen elämää.

— Vielä viimeinen sana. Jos luopuisit … tuosta rakkaudesta …

— Turha jatkaa. En luovu siitä ennenkuin kuolemassa. Juuri äsken kun puhuin kuolemasta, tarkoitin kuolemaa hänen kanssaan. Hän seuraisi minua minne tahansa, ja siihenkin saakka.

— Ymmärrän. Sinä olet hänelle kaikki, mutta ei päinvastoin. Kuinka Te saatte kärsiä, kaikki poikkeuksetta!

Albert tarttui ystäväänsä käsivarteen.

— Kuule, en ole pelkuri. Mutta minä en ole kokonaan vastuussa kohtalostani. Olosuhteet ovat tahtoneet, että minä todellakin olen Annalle kaikki. Minä en häntä hylkää, tapahtukoon mitä tahansa.

— Sinä mieluummin uhraat lapsesi hänen hyväkseen.

— Heillä on äitinsä.

— Entä heidän äitinsä?

Kun tähän kysymykseen ei tullut mitään vastausta, Philippe lisäsi:

— Aiotko tavata häntä ennen lähtöäsi?

— En. Mitä sanoisinkaan hänelle? Että hän katkaiskoon meidän lailliset siteemme, että hän koettakoon rakentaa itselleen oman onnensa, — hän on niin nuori, niin kaunis, niin lumoava, — ja että minä en enää saa merkitä hänelle mitään.

— Ja että sinä et ole onnellinen.

— Mitä siitä!

Ja tämä sana putosi kuin kivi hyljättyyn kaivoon …

Koko iltapäivän Elisabet kotiinsa hautaantuneena odotti että jokin epämääräinen tapahtuma saattaisi hänet kohtaamaan puolisonsa. Hän ei saattanut uskoa, että tämä lähtisi häntä näkemättä. Olihan hän avustanut hänen äitiään, vielä tänä aamuna yhdessä hänen kanssaan tulkinnut tuskaansa? Kuinka saattaisi hän olla kyllin julma lähteäkseen ilman muuta?

Päivä laski hänen näin odottaessaan jännittyneenä ja liikkumattomana, samalla tuolilla, korva valmiina tavoittamaan pienimmänkin melun, silmät turhaan kiinnitettyinä oveen. Hän tiesi että Albertin oli lähdettävä pikajunalla kello kymmenen ja neljäkymmentä. Hän aavisti, että Anna de Sézery oli jossain lähistöllä. Kun hetki saapui, hän meni lastensa huoneeseen, totesi että he nukkuivat, jätti heidät hoitajattaren huomaan, ja ottaen kiiruusti hattunsa ja vaippansa hän riensi asemalle.

— Entä jos menisin häntä hakemaan, oli rva Derize kerran sanonut.

Vailla ylpeyttä, nöyryytettynä, voitettuna, hän nyt kiiruhti tarjoomaan tuolle kiittämättömälle ja uskottomalle sydäntä, jonka tämä oli murtanut. Odotussalista hän ei häntä löytänyt. Rohkenematta mennä salin läpi päästääkseen junasillalle hän, jo innossaan jäähtyneenä, vetäytyi varjoon ulkopuolelle ja tarkasteli saapuvia ajoneuvoja. Lopuksi hän näki Albertin ja Phiiippen sellaisista astuvan, ja vetäytyi vielä enemmän syrjään jäädäkseen huomaamatta. Lyhdyn valossa hän selvemmin eroitti Albertin ankarat kasvot, kun tämä maksoi ajurin. Häveten heikkouttaan hän pakeni pois niinpian kuin he olivat menneet.

Eräs jokseenkin hienosti puettu mieshenkilö, — Grenoblen rikkaita hansikastehtailijoita, jotka Lyonista tai Pariisista saavat runsaat tulonsa, ja jotka ammattinsa kautta kovin mielellään käsittelevät naisia tuttavallisesti, — lähti huomattuaan hänen epävarman käytöksensä ja hänen vartalonsa, häntä seuraamaan ja rohkeni hämärämmällä Lesdiguiéres-kadulla puhutella häntä. Hän ei kuulunut Elisabetin seurapiiriin eikä tämä häntä tuntenut.

— Hyvä rouva! Täytyy hankkia itselleen oikeutensa!

Kuningas on kuollut, eläköön kuningas!

Mies nauroi, katseli häntä röyhkeästi, mutta nolostui, kun näki
Elisabetin kauneuden, joka vaikutti häneen vasten tahtoaan.
Typertyneenä Elisabet pysähtyi ja murti suuta sanoja löytämättä.
Lopulta hän tointui ja huusi:

— Menkää tiehenne!

Hänen kauhistuneet kasvonsa ja silmänsä, vielä enemmän kuin hänen sanansa, ajoivat pois tunkeilijan. Hän laahautui porraskäytäväänsä saakka; hänen jalkansa eivät tahtoneet häntä kannattaa. Tämä viimeinen loukkaus saattoi hänen nöyryytyksensä huippuunsa. Hän vaipui kaikkein mustimpaan epätoivoon. Nyt hän puolestaan ikävöi kuolemaa:

»Kaikki on lopussa, sanoi hän itsekseen, ainiaaksi lopussa».

Päästyään huoneeseensa kuin takaa-ajettu eläin pesäänsä, murtuneena niin monen yön valvonnasta ja rasituksesta, niin monen ponnistuksen turhuudesta, napisten Jumalaa vastaan, joka oli hänet hyljännyt, hän vaipui matolle vuoteensa ääreen, ja siellä hän kasaan vaipuneena, koneellisesti kesken nyyhkytyksiään toisti sanoja, jotka suojelivat häntä kuoleman kaipaustaan vastaan, jotka vastoin tahtoaan kiinnittivät hänet elämään.

— Marie-Louise, Philippe … pienokaiseni …

NELJÄS OSA

I

PALMUSUNNUNTAINA

Maaliskuun lopussa vallitsee talvi vielä vuoristoseuduissa. Kuitenkin Grenoble, lumisen taivaanrannan ympäröimänä, virkosi uuteen eloon palmusunnuntaina, aran auringon alla, joka kalpealle taivaalle antoi helmiäisen hohdetta. Katedraalin pääoven edessä kaukaa, jopa Alppien toiselta puolen saapuneet kauppiaat kevään etujoukkona näyttivät ja tarjosivat messuun meneville uskovaisille vihreitä oksakimppujaan, kuollutta pikku metsäänsä, joka hajaantui ohikulkijain sekaan, syntyäkseen uudelleen kirkossa, missä kaikki nämä palmut kukoistivat kuulijain käsissä.

— Siunattu kimppu kahdesta sou'sta!

Ja olihan siinä jo siunausta, että sai nähdä kaiken tämän tuoreen vehreyden, kun puissa ei vielä ollut silmujakaan.

Elisabet, joka vei kirkkoon Marie-Louisen ja Philippen — tämä jälkimäinen oli luvannut olla siivosti jumalanpalveluksen aikana — pysähtyi erään tällaisen tiskin eteen valitakseen kolme oksaa. Hajamielisyydessään hän antoi enemmän rahaa, kuin ruskea ryysyinen tyttö häneltä pyysi.

— Tässä on takaisin, rouva. Ei se maksa niin paljon.

— Saat pitää ne. Mistä sinä olet?

— Bardanechasta Italiassa.

— Mikä on nimesi.

— Luisa.

— Entä vanhempasi?

— He ovat kai tuolla.

Marie-Louise, joka vasemmassa kädessään puristi kolehtiin tarkoitettua rahaa, ojensi sen muukalaiselle, joka otti sen vastaan huomaamattaan, kun hän suu auki ja silmät selällään tuijotti nuoreen rouvaan.

— Entä minä? Etkö tahdo kiittää minua? kysyi loukkaantuneena lapsi, joka ei tahtonut hyväntekeväisyytensä jäävän salaiseksi.

Luisa purskahti nauruun. Viattomille silmineen hän oli varsin ovela, ja innoissaan käyttäen äidinkieltään hän sormellaan osoitti ihailunsa esinettä:

— Kaunis kuin madonna!

Elisabetin posket punastuivat. Kiitos osui häneen kuin kukat, joita juhlissa heitetään kasvoille ja jotka mairittelevat ja koskevat samalla. Hän kiiruhti lapsia:

— Me myöhästymme. Mennään sisään.

Philippe Lagier, joka seisoi torilla ja oli seurannut kohtausta, puhutteli häntä, mutta viittaamatta siihen mitä oli kuullut, ollakseen häntä hätyyttämättä. He olivat alhaalla aitauksen luona. Elisabet pani jalkansa ensimäiselle portaalle.

— Ettehän sinne mene?

— Kyllä … Se ihmetyttää teitä? Minä rakastan katolilaisia juhlia. Ne ovat verrattoman runollisia. Tänään menen kirkkoon kevättä hakemaan.

— Ettekö hae mitään muuta?

Elisabet hymyili, tuota surullista ja keskenkatkeavaa hymyä, joka sointui yhteen hänen pelästyneen ilmeensä kanssa. Uskoiko hän Jumalaan? Hän aikoi astua portaita edelleen, kun Philippe pysähdytti hänet, hyvin kunnioittavasti, vaikka pienellä mielenliikutuksella:

— Kuulkaa rouva, minusta te olette muuttunut … Elisabet tahtoi tehdä pilaa:

— Muuttunut? Siltä näyttää tosiaan. Minulle juuri sanottiin se.

— Niin, italialaisilla on se etuoikeus, että he saavat huutaa sen mitä me tyydymme ajattelemaan. Ei ole kysymys siitä. Talvi on jonkunverran järkyttänyt teidän terveyttänne: se on ilmeistä. Täytyy kysyä lääkäriltä …

— Ei, ei, voin erinomaisesti, vakuutan sen teille.

Hän hävisi eteiseen. Oltuaan hetkisen ymmällä Philippe päätti seurata häntä ja asettui messun ajaksi muutamia rivejä hänen taakseen, jottei hän epäilisi hänen läsnäoloaan. Lapset oli vaatetettu erinomaisen huolellisesti; mutta sensijaan oli hänellä itsellään vaatimaton musta puku, jolla täytyi olla pitkä käytäntö takanaan ja joka alkoi käydä kiiltäväksi. Kun hän oli siirtänyt suruharsonsa eteen, olkapäälle, saattoi Philippe nähdä hänen vaaleita hiuksiaan, tuota niin viehättävää silkkistä lapsentukkaa ja pilkahduksen hänen valkoista niskaansa. Kun hän nousi tai polvistui jumalanpalvelusmenojen mukaan, Philippe huomasi hänen liikkeittensä taipuvaisuuden ja hänen nuorta tyttöä muistuttavan sulonsa, johon epäpuhtaat pyyteet eivät uskalla nostaa katsettaan. Silloin tällöin Philippe näki hänen kasvojensa ääriviivan, hänen loistavan profiilinsa tumman hatun ja puvun välillä. Miten vähän hän muistutti Albert Derizen kukoistavaa, mutta välinpitämätöntä ja velttoa rouvaa? Suru ja huoli omasta elämästään olivat veistäneet hänen piirteensä ja hänen käyntiliikkeensäkin. Hänen solakka ruumiinsa ojentui kuin pitkä kukanvanamo. Laihuudessaan, joka alkoi herättää levottomuutta, hän säilytti nuorekkaisuutensa, joka hänellä ennen johtui kaikkien harrastusten puutteesta, ja joka nyt aiheutui jonkunlaisesta peräytymisestä elämän synkkien paljastusten edessä.

»Hän tulee murtumaan, ajatteli Philippe, tämä elämä surmaa hänet. Mitä tehdä hänen hyväkseen?»

Mikään itsekäs pyyde ei häntä yllyttänyt. Hänen uskottomassa ja kaipaavassa sydämessään Elisabet oli hänen hurskautensa, — madonna, johon pikku italiatar oli tätä verrannut.

Talvi, joka oli seurannut rva Derizen kuolemaa — noita pitkiä talvia, joita Alppien seutu saa kokea — ei ollut lempeä Elisabetille. Hän oli kadottanut lujimman tukensa, sen tarttuvan rohkeuden, joka virtaa rauhallisesti kestetystä koettelemuksesta, ja samalla viimeisen vaikuttavan siteen, joka yhdisti hänet puolisoonsa. Näin hän oli jatkanut vaikeammaksi käynyttä tietään. Kuten tämä vuorien ympäröimä Grenoblen tasanko tuntui kylmemmältä jäätikkökehässään, niin hänkin tunsi ympärillään lohduttomuuden ja yksinäisyyden kuin korkean muurin. Tosin kyllä rva Molay-Norrois, aavistaen tämän vaarallisen mielentilan, oli runsaammin osoittanut hänelle äidillistä hellyyttään, mutta tehnyt sen toimettoman luonteensa mukaisella tavalla, enemmän valitteluina kuin tekoina. Olihan tällä erinomaisella naisella täysi työ miehestään, jonka sairaus katkeroitti ja joka alistumatta näki vanhuuden tulevan. Aina oli kotona hänen huvinsa ollut tyrannina. Mutta hänen pahuutensakin oli parempi kuin hänen petoksensa. Hän olisi vielä voinut sietää iän hävitykset, jos hän olisi voinut saattaa rva Passerat'n niistä osallisiksi sensijaan kuin hän nyt kiukukseen sai nähdä tämän voittoja; rva Passerat käytti hyväkseen laihuuttaan nuorentaakseen asuaan ja riisti lihavalta rva Bonnard-Bassonilta hra de Vimellen huomaavaisuudet. Joku jumala suojeli häntä näissä yrityksissä. Tämä viimeinen valloitus saattoi hra Molay-Norrois'n kiukun huippuunsa, mikä yllytti hänen pahaa vertansa ja huonoja tuuliaan. Mitä lohdutusta saattoi niin koeteltu sielu antaa?

Tietenkään Elisabet ei ollut lakannut täyttämästä tehtävää, jonka hän oli itselleen asettanut: antaa lapsilleen ensimäiset opinalkeet. Marie-Louise kävi yhdeksättä, ja Philippe oli kuusivuotias. Oli valmistettava heidän tulevaisuuttaan, joka oli altis elämän ensi askeleiden vaikutuksille. Hän tahtoi, että heidän lapsuutensa olisi eloisa ja uuttera, muistaessaan minkälaista veltostuttavaa lepoa hän oli kohdannut omassaan, ja aikoi totuttaa heitä löytämään ilonsa aivan jokapäiväisistä olosuhteista. Mutta heidänkin parissaan ollessaan hänen mielialansa oikutteli. Masennuksesta se äkkiä muuttui kuumeiseksi huvittelun ja uurastuksen kiihkoksi. Tuleehan ihmisen elää joka päivä! Mitättömyyksistä hän nauroi ja itki hermostuneesti. Kuumeisesti hän yhdellä kertaa kulutti liiallisen tarmonsa, sitten hän vaipui takaisin ikävöintiinsä. Hän tosin noudatti itselleen asettamaansa suuntaviivaa, mutta eteni nykäyksittäin, milloin hitaasti, milloin täyttä lentoa.

Vajonneena kaipaukseensa ja suruunsa hän ei välittänyt tavata ketään, ystäväänsä Blanche Vernier'tä lukuunottamatta, jonka hienotuntoinen kiintymys oli viihtyisä mutta vaikutukseton, ja jonka neljä lasta jo itsekseen muodostivat kokonaisen leikki- ja opiskelujoukon. Olipa hänen täytynyt torjua tunkeileva hra de Vimelle, joka äkkiä oli ruvennut ottamaan häntä suojelukseensa. Kyllästyneenä jokapäiväiseen rakastajattareensa ja epäkiitolliseen osaan, jota hän tämän vierellä esitti, hän oli aikonut ottaa kunniallisen korvauksen mielistelemällä naista, jota kukaan ei puolustanut. Hänen luontainen turhamaisuutensa antoi hänelle harhaluuloja omista mahdollisuuksistaan. Tultuaan torjutuksi hän taas tyytyi kypsään ja levottomaan rva Passerat'n, helpompaan suhteeseen, joka samalla antaisi hänelle enemmän mainetta. Epäonnistuneen yrityksensä hän kosti kielimällä seuraelämässä Philippe Lagier'n Haxo-kadulle tekemistä, itse teossa harvoista käynneistä. Miehensä neuvosta rva Molay-Norrois huomautti tästä tyttärelleen.

Elisabet loukkaantui. Mentyään itseensä hän ei voinut pitää itseään aivan syyttömänä. Totta oli, että nämä Philippen käynnit olivat hänelle mieleen enemmän kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa. Philippe astui sisään arasti, peläten ettei häntä otettaisi vastaan, ja alkoi puhumalla jokapäiväisyyksiä. Sitten hän muutti äänensävyn, ja antoi kaiken sielunsa, joka oli terävä ja sukkela ja joka tämän uuden tunteen vaikutuksesta laajeni, sai enemmän väljyyttä. Se mitä hän puhui, sisälsi paitsi alinomaista hehkua, joka niin oivallisesti kirvoitti nuoren naisen ahtaasta elonkehästään, ihailua, jota hän ei enää koskaan suoranaisesti tulkinnut. Jonkunmoisessa mystillisessä haltioitumisessaan, jonka hellyys synnyttää silloin kun se on sidottu puhtaasti inhimillisiin suhteisiin, Philippe keksi ylläpitää hänessä toivoa, jonka kaikki järki ja hänen sydämensä tuomitsivat vääräksi. Philippe oli päättänyt säännöllisesti kirjoittaa ystävälleen. Alussa Albertilta tuli vain ylimalkaisia vastauksia; vähitellen hän kuitenkin oli ruvennut paljastamaan mieltänsä, ja hänen katkerista ja kovista kirjeistään ei onni uhonnut; nyt se oli hän joka tiedusteli uutisia lapsistaan. Täten Philippe Lagier'n vilpitön ystävyys solmi uudelleen rva Derizen kuoleman kautta katkenneen siteen. Elisabet ei ollut tehnyt itselleen selväksi, mitenkä hän rakkautensa itsekkäisyydessä käytti hyväkseen tätä ystävyyttä. Hänen äitinsä huomautus, joka ensin sai hänet kuohuksiin, selvitti hänelle sen. Hän ei saanut antaa itseään alttiiksi kaupungin juoruille, asemassaan, joka vaati varovaisuutta joka hetki. Todellisen kunniallisuuden rinnalla on olemassa ulkonäön kunniallisuus, josta naiset nykyään kernaasti vähättelevät. Varsinkaan hänellä ei ollut oikeutta käyttää hyväkseen tunnetta joka olkoon se miten kunnioittava tahansa, oli näin suuremmoinen uhrautuvaisuuden pohja ja joka kaikesta huolimatta hiveli hänen ylpeyttään hänen ollessaan tässä hyljätyn tilassa, joka on niin loukkaava naiselle parhaassa kukostuksessaan.

Saatuaan hienotuntoisen huomautuksen ei Philippe senjälkeen ilmestynyt Haxo-kadulle kuin silloin tällöin. Hänelle tämä oli kova pettymys. Täällä hän todellakin oli elänyt sisältörikkaita hetkiä, tuntenut uhrautumisen huuman, joka on kaikkein juovuttavin. Täten nähtyään Elisabetin viimeksi melkein kuukausi sitten, oli hänelle anteeksiannettavaa, että oli pysähtynyt katedraalin torille suuren messun aikana, sillä ajatuksella, että hän kohtaisi Elisabetin, ja hän oli paremmin kuin joku perhetuttava voinut todeta hänen laihtumisensa ja kaikki hänessä näkyvät kulutuksen merkit.

Jumalanpalveluksen kestäessä Philippe mietti, miten hän voisi häntä auttaa. Olisiko paikallaan ilmastonmuutos, oleskelu Provincessa, jollain tuollaisella seudulla, missä riittää avata silmänsä saadakseen sieluunsa valon ja kirkkaan avaruuden ilon? Se olisi ollut sopivaa, mutta Elisabet kieltäytyi itsepäisesti ottamasta vastaan Albertin avustusta, ja hänen rajoitetut varansa pakoittivat hänet vaatimattomaan, ylellisyyttä karttavaan elämään. Kenties hän saisi Molay-Norrois'n perheen viemään hänet mukanaan jonnekin? Kuinka nämä eivät huomanneet, mitenkä hän kuihtui? Entä kuinka Albert oli saattanut lähteä pois ilman, että häneen vaikutti Elisabetin uusi viehätys, hänen haurautensa? Täten Philippe häntä säälitellen katseli. Hänen rukouksensa pysähtyivät Elisabetiin. Tämä oli ikäänkuin se pyhä lipas, johon hostian tavoin sisältyi puhdas uhrautumisen halu, minkä Philippe oli hänelle velkaa.

Yhtä turha oli Elisabetin yritys seurata jumalanpalvelusta. Vuorotellen hänen muistonsa ja hänen pelkonsa keskeyttivät hänen rukouksensa. Muisto vei hänet kymmenen vuotta taaksepäin, hänen kihlausaikaansa, samanlaiseen palmusunnuntaihin. Se oli aurinkoisena huhtikuun päivänä. Mutta hän ei tuntenut iloa siitä että oli alle kahdenkymmenen vuotias ja että hän rakasti. Albert oli saattanut häntä ja hänen vanhempiaan tähän samaan kirkkoon. Kaupustelijat silloinkin tarjosivat vihertäviä oksiaan. Ajattelemattomana hän pysyi vieraana tunteelle, johon joku toinen, ymmärtäväisempi tai huomaavaisempi, olisi hurmaantuneena antautunut. Hän ymmärsi — nyt kymmenen vuoden kuluttua — minkä tilaisuuden yhteiseen riemuun hän oli antanut mennä hukkaan, kun hän oli suhtautunut välinpitämättömästi siihen onnelliseen tapaukseen, että kevään uudistus, jonka vertauskuva tämä uskonnollinen juhla oli, ja heidän hellyytensä puhkeaminen sattuivat yhteen.

— Katsokaa, oli Albert hänelle sanonut, kaikkia näitä viheriöiviä vesoja, jotka ovat maassa teitä varten. Näyttää kuin kulkisitte keskellä kevättä.

— Niin, on palmusunnuntai, oli hän vastannut. Tämä, ylen yksinkertainen selitys, poisti yllätyksen.

Olihan muka rakkaus jotain, joka kuuluu tytöille, ja josta ei seuraa mitään vaivaa? Hänen sulhasensa oli ihaillut tätä tyyneyttä, jossa itiönä piili heidän eronsa. Miksi oli hän odottanut, kunnes hänet petettiin, ennenkuin hän ymmärsi, mitenkä meidän tulee huolehtia onnestamme. Miksi ei koetettu, silloin kun vielä oli aika, vastustaa tätä hänen velttouttaan, joka kytkee meidät valmiisiin uriin ja estää meitä kohoamasta sinne, missä valo ja vapaa näköpiiri ovat? Ainakin hän osaisi varjella lapsensa omasta erehdyksestään. Heidän ei olisi tarvis käydä epätoivon kautta ennenkuin he saisivat auki elämään näkevät silmänsä. Hän osaisi säilyttää heidän tunnevoimansa, heidän tuoreutensa, mutta he olisivat kuin nuoret asestetut sotilaat, eivätkä veltot ja turtuneet.

Oliko hänellä tämä kyky? Samana aamuna juuri hän pukeutuessaan oli todennut laihuutensa ja kalpeutensa ja sukiessaan hiuksensa hänen oli täytynyt alkaa useampia kertoja, käsivarret kun olivat raskaat ja jonkun käsittämättömän heikkouden lamaamat. Philippe Lagier'n huomio oli oikea. Näin tarkkanäköisen havaitsijan huomautus täytti hänet kauhulla, kun se nyt palasi hänen muistiinsa. Häntä kenties uhkasi vaara. Mutta mitä se häntä liikutti, jatkuiko hänen elämänsä vähemmän tai kauemmin aikaa? Viimeinen kuva, jonka hän säilytti Albertista, oli kuva matkustajasta, joka poistuu katsomatta taakseen, ja edes aavistamatta sitä nöyryytettyä rakkautta, joka varjossa nyyhkytti parin askeleen päässä. Miksi hän siis niin halusi elää? Hänen jälkeensä ottaisi Albert haltuunsa Marie-Louisen ja Philippen, hänen omaisuutensa, lihan hänen lihastaan, hänen uuden elämänsisältönsä. Se oli hänen oikeutensa. Ja hän menisi naimisiin tuon naisen kanssa. Ja tuo nainen tulisi hänen lastensa äidiksi. Oh, ei, ei, hän ei voinut kuvitella sitä kauhun väristystä tuntematta. Hänen oli pakko elää, maksoi mitä maksoi.

— Äiti, mikä sinua vaivaa, kysyi Marie-Louise kumartuneena.

Kun uskovaiset nousivat saadakseen papin siunauksen, pysyi Elisabet yhä polvillaan, pää kätkettynä, hartiat itkusta täristen. Lapsi toisti kysymyksensä, ja sujautti lempeästi kätensä äitinsä käsivarsien väliin hyväilläkseen hänen poskeaan.

— Miksi sinä itket? Philippe on siivo. Ja minä rakastan sinua, rakastan kovin.

Lapsen vuoksi Elisabet heti pakoitti itsensä levolliseksi. Hän pudotti harsonsa, peittääkseen kostuneet silmänsä, ja noustessaan pystyyn hän hymyili:

— Ei minua mikään vaivaa.

Tämä ponnistus palautti hänen mielensä rukoukseen. Kiihkeästi rukoillen ja pyytäen hän kääntyi Jumalan puoleen.

»Ethän salli sitä. Ethän salli sitä.»

Vähitellen rauhoittuen hän itsekseen lupasi käydä lääkärissä, hoitaa terveyttään, paremmin vastustaa unettomuutta. Philippe, joka oli huomannut hänen mielenliikutuksensa, ei uskaltanut puhutella häntä pois mentäissä. Katse, jonka hän Elisabetiin loi tervehtiessään häntä, oli niin tulvillaan kunnioitusta ja myötätuntoa, että tämän valtasi levottomuus. Portaiden juurella pikku Luisa heilutti vihreää vesaansa ja huusi:

— Siunattu oksa kahdesta sous'ta!

Kun hän tunsi nuoren rouvan, hän äkkiä pysähtyi ja unohti myyntinsä:

— Primavera, hän sanoi.

Liikutettuna ja virkistyneenä tästä ihailusta Elisabet antoi hänelle pienen valkean rahan. Mutta hän kohautti olkapäitään. Häntä ei enää kevät odottanut.

II

PHILIPPE LAGIER'N SALAPERÄINEN MATKA

Pari kolme päivää tämän palmusunnuntain jälkeen Philippe Lagier Molay-Norrois'lla käydessään sai kuulla, että lääkäri oli määrännyt Elisabetille ehdottoman levon ja arvellut, että ellei häntä juuri vaara uhannut, hän ainakin oli kuihtumistilassa, joka hinnalla millä hyvänsä oli lopetettava, sekä senvuoksi ottanut Elisabetin pysyvään hoitoonsa. Philippe epäröi, miten hänen nyt oli meneteltävä, ja päätti sitten ilmoittaa asiasta Albertille. Sensijaan että hän olisi saanut odottamansa vastauksen, hän näki ystävän itsensä saapuvan luokseen. Sehän oli merkki varsin voimakkaasta levottomuudesta. Hän ei siis ollut väärässä, ylläpitäessään nuoren naisen toivoa, ja mitä epäitsekkyyttä vaatikaan ystävyys!

Hänen välityksellään Albert lasten edun nimessä pyysi kohtausta, mistä Elisabet kieltäytyi. Hänen sairautensa, joka painosti hänen mieltään, teki hänet paluupyrkimyksille vähemmän suopeaksi. »Onko Albert vapaa?» oli Elisabet kysynyt. Ja kun hän ei voinut saada myöntävää vastausta, niin mitä silloin hyödytti tällainen kohtaus, joka ei voinut olla muuta kuin tuskallinen eikä toisi mitään muutosta heidän keskinäisiin suhteisiinsa? Eikö etääntymys ollut viisainta? Näin syrjäytettynä Albert antoi pyytää Elisabetia ottamaan vastaan hänen avustuksensa: ilmastonmuutos olisi eduksi hänelle, eduksi Marie-Louiselle ja tämän pikku veljelle. Kun Philippe toi hänelle uudelleen kieltävän vastauksen, hän joutui niin vimmoihinsa, että ystävä pelästyi ja turhaan koetti häntä hillitä. Albert jo puheli oikeudenkäynnin aloittamisesta uudelleen, isänoikeuksiensa puolustamisesta, avioeron pyytämisestä.

Albert ei kenellekään maininnut, miten hän vietti seuraavan päivän. Se oli hänelle julma ja terveellinen. Hän meni Saint-Roch'in hautausmaalle, missä vierekkäin lepäsivät hänen vanhempansa, joita ei kuolema ollut eroittanut, Kaupunginpuistoon, missä hän harhaili pitkät hetket, tarkastellen leikkiviä lapsia, tietämättä että hänen omansa olivat kutsutut Blanche Vernier'n luo, ja Haxo-kadulle, missä hän katseli suljetuita akkunoita. Tylyn sattuman tehdessä kaikkialla hänen aikeensa tyhjiksi hän harhaili Grenoblessa kuin muukalainen, joka on kylliksi tutkistellut sen nähtävyyksiä, eikä enää tiedä mitä tehdä. Ennenkuin hän lähti pois, hän pyysi anteeksi Philippeltä:

— Tein väärin eilen. Koeta ymmärtää minua. Minä en kylvä ympärilleni muuta kuin kärsimystä ja onnettomuutta. En voi kohtalolleni mitään. Parempi on minun olla koskaan palaamatta. Tulethan sinä puolestasi katsomaan minua Pariisiin?

— Tulen, sanoi Philippe. Mutta mitä olet päättänyt?

— En mitään.

— Te siis jäätte ilman virallista avioeroa.

— Kyllä. Olen luvannut äidilleni, etten koskaan vastoin Elisabetin tahtoa eroa, ja Anna halveksii meidän lakejamme.

Talonpojan historian viimeinen nidos oli ilmestynyt edellisessä kuussa, ja johtaen huomion teokseen kokonaisuudessaan se sanomalehdistössä aiheutti lukuisia tutkielmia, jopa kiihkeitä väittelyltäkin. Eduskunnassa se oli aiheuttanut lakiehdotuksen perheomaisuuden koskemattomuudesta. Eräs vanha valtiomies, jonka liika pitkällinen vanhuus oli työntänyt unhoon, kuoli ja jätti tyhjän paikan Akademiaan, jonka johdosta sanomalehdet, tämän äänekkään menestyksen yllyttäminä ja asianomaista tiedustelematta, olivat panneet ehdolle Albert Derizen. Philippen kysymyksiin tämä rajoittui vastaamaan:

— Minun nykyisissä olosuhteissani se on mahdotonta. Ja mitä minua kunnia liikuttaa!

Hän jätti ystävälleen omistuksella varustetun kappaleen kirjaansa annettavaksi Marie-Louiselle. Lapsen välityksellä hän tarkoitti Elisabetia. Potilas todellakin antautui sitä lukemaan. Sen sävy oli hänestä kirpeämpi, katkerampi, se toi esiin arvovaltansa peittelemättä, melkein röyhkeästi. Johtopäätökset isänperinnön, perheen, jälkisäädös-vapauden merkityksestä, kotikonnun suhteesta perintötapaan, olivat yhtä kiinteät kuin ensi nidoksissa, omaten kenties vähemmän vakuuttavaa voimaa, mutta ne oli esitetty jännitetymmällä tarmolla ja paikoitellen ärtyneellä sävyllä, joka pukeutui ylpeään ja kuvitteluista vapaaseen kaunopuheisuuteen.

Elisabetin terveys pääsi voitolle tästä murroksesta, joka oli johtunut liiallisesta henkisestä rasituksesta, mutta häntä vaivasivat jatkuvasti hermohäiriöt, hän pysyi vähäverisenä ja kaikille turmiollisille vaikutuksille alttiina. Hänen lääkärinsä, joka tunsi hänet lapsuudestaan saakka, ja psykologina tutki hänen tapaustaan, ei näyttänyt tyytyväiseltä:

— Tämä epävarmuuden tila tuo mukanaan epäsäännöllisyyttä kaikkiin elämäntoimintoihin. Ratkaistu tilanne, lopullinen avioero olisi parempi. Iskun kestettyään hän palaisi säännölliseen elämäntapaansa. Hän on niin nuori.

Mutta Elisabet ei tahtonut kuulla puhuttavan mistään. Hän riutuisi turhaan niin kauan kuin hänellä voimia riittäisi. Saatuaan aiheen käydä häntä katsomassa Philippe huomasi Talonpojan historian sohvapöydällä.

— Oletteko lukenut sen? kysyi hän.

— Kyllä.

— Mitä pidätte?

— Se on hyvin kaunis.

Hän lisäsi, kuin olisi jostain toisesta kysymys:

— Miehet voivat muuttaa tunteitaan, ilman että heidän ajatuksensa muuttuu. Naiset eivät.

Nyt se oli hän, joka lausui yleisiä mietelmiä. Philippe näytti vaipuvan ajatuksiinsa, punnitsevan vaikeata seikkaa, ja pohdintansa tuloksena hän yksinkertaisesti totesi:

— Minä puolestani luulen, että hän vielä rakastaa teitä.

— Jättäkää tuo.

— Olen varma siitä. Ja minä tiedän keinon, millä saattaa hänet teille takaisin.

Elisabet ojentautui pystyyn tyynyiltä, joilla hän oli puoleksi levännyt, punaisin poskin ja kuumeesta hohtavin silmin:

— Pyydän teitä, jättäkää tuo. Hän on hävittänyt kotinsa, siis on hänen se rakennettava. Ja nyt …

— Nyt?

Hän vaipui taas pitkäkseen.

— Se on liian myöhään.

Philippen palvelusintoon tämä toivottomuus koski kipeästi, ja hän muutti toisaanne keskustelun, joka vaivasi Elisabetia:

— Mitä aiotte nyt? Menettekö Provinceen nauttimaan auringosta?

— En, keväthän on tullut. Heti kun tulee lämmin, me lähdemme
Saint-Martiniin.

— Se on vuoristoa, ja siellä on aina vaara, että kylmät säät palaavat.
Te hoidatte itseänne varsin huonosti.

Hän viittasi välinpitämättömästi, mutta hänen liian raskas käsivartensa ei tehnyt elettä loppuun, ja ikäänkuin edes tulevaisuus ei hänen mieltään kiinnittäisi, hän sanoi tietoisten sairasten tavalla hymyillen, mikä miedontaa heidän lauseittensa vakavuutta:

— Saatte nähdä, että pian olen entiselläni. Terveyteni on vahva …
Joka tapauksessa olen kirjoittanut jälkisäädökseni.

— Se on järjetöntä. Miksi tällaisia synkkiä ajatuksia?

— Uskon lapset äitini huostaan. Ymmärrättehän: en tahdo että se olisi tuo nainen … Autattehan äitiä voittamaan esteet, eikö totta?

— Oo, rouva!

— Lupaatteko sen minulle. Albert on ystävänne. Hän noudattaa mieltänne.

Philippe nousi, voimatta enää hillitä mielenliikutustaan, samalla kun hänen sääliinsä sekaantui hänen toivoton rakkautensa.

— Ei, ei, rouva, niin ei saa tapahtua.

Käyttäen hyväkseen pääsiäisloman aiheuttamaa keskeytystä oikeudenkäynnissä Philippe seuraavana päivänä astui Pariisin junaan ilmoittamatta kenellekään matkastaan. Hänen poissaolonsa, joka tuskin saattoi herättää huomiota, kesti muutamia päiviä. Grenoblessa ei sitä kukaan epäillyt. Asianajaja ei koskaan ollut erikoisen avomielinen, ja hänen tulonsa ja menonsa pitivät kernaasti salaisuutensa hallussaan. Heti palattuaan hän meni Haxo-kadulle. Vähitellen Elisabet palasi tavanmukaiseen elämäänsä, mutta hitaasti se tapahtui. Lyhyeksi katkaisemansa käynnin lopussa Philippe teki seuraavan kysymyksen:

— Jos he eroaisivat, mitä te silloin tekisitte? Hän karttoi antamasta vastausta:

— En tiedä, hän sanoi.

— Jos hän olisi vapaa, jos hän palaisi luoksemme. Elisabet kiinnitti häneen taudin suurentamat silmänsä, joista synkkä hehku valaisi:

— En usko siihen enää.

Tuskin oli hän sanonut nämä sanat, kun hän tunsi pettävänsä jotain. Hänen epätoivonsa siis peruutti lupauksen, jonka hän oli antanut rva Derizen kuolinvuoteen ääressä. Hän oli luvannut antaa anteeksi, ilman mitään rajoituksia antaa anteeksi. Ja nyt jo hän lankesi uudestaan, lausui tuon liian myöhään, joka on heikkojen veruke. Philippe lähti, Elisabet soimasi itseään siitä, mutta hän oli niin raukea. Olihan hän jo liikaa sietänyt, liikaa odottanut! Jos ihminen kerran on alkanut kieltäymyksen ja uhrautumisen tietä käydä, eikä hän silloin saa enää ollenkaan pysähtyä, pitääkö hänen loppumattomasti kiivetä Golgataansa? Paeta, palata menneisyyteen, tavoitella muualta omakohtaisen avun mahdollisuutta, sitä hän ei enää voinut, mutta niinkuin liiaksi sälytetty elukka vastamäessä hangoittelee hän tunsi puuttuvansa voimia ja rohkeutta mennäkseen eteenpäin. Hän ei tiennyt että ihminen jaksaa kulkea paljon pitemmän matkan väsyneenä kuin oli matka ennenkuin hän tunsi väsymystä. Nousussa vaatii aina loppu suurimman ponnistuksen.

Kevään heikon yrityksen jälkeen tuuli ja sade olivat ottaneet haltuunsa Grenoblen. Matalan taivaan alla saattoi tuskin eroittaa läheisiä vuoria. Muutto Saint-Martiniin lykkäytyi täten, vaikka Elisabet kiiruhtikin lähtöä ja kaipasi ulkoilmaa. Toukokuun ensi päivinä hän säänmuutoksen rohkaisemana alkoi valmistuksensa. Mutta hänen suunnitelmansa muutti kirje jonka hän sai 8 päivänä, ja jonka osoite oli: Rouva Albert Derize, synt. Molay-Norrois, boulevard des Adieux, mistä se toimitettiin hänelle. Se oli postileimattu Englannissa. Sen käsiala ei ollut hänelle aivan tuntematon ja teki hänet heti levottomaksi. Hän piteli sitä kädessään epäluuloisesti ennenkuin avasi sen, ja kun hän päätti murtaa kuoren, oli hänellä paha aavistus. Hän ei ollut erehtynyt: tämä hieno paperi, nämä ensin pystyt, sitten kaltevat kirjaimet olivat, kun hän ne ensi kerran kohtasi, murtaneet hänen elämänsä. Hän käänsi lehdet, joita oli monta, ja luki allekirjoituksen: Anna de Sézery. Silloin hän antoi kirjeen pudota kädestään. Kuinka uskallettiin kirjoittaa hänelle tuolta taholta. Millä oikeudella häntä näin loukattiin? Ahdistuneena hän istuutui, mutta vastustamattomasti hänen katseensa kohdistui maahan. Lopuksi hän kumartui ja tavoitti maassa makaavan paperin. Muutama kuukausi aikaisemmin hän ei olisi päättänyt sitä lukea. Mutta hänellä ei ollut enää mitään toivottavaa eikä mitään pelättävää. Kun murheen ylenpalttisuus meitä kohtaa, me joskus kadotamme ahtaan tunnon omasta arvokkuudestamme, jolla me varjelemme sisäistä elämäämme. Epäluulolla ja vastenmielisyydellä hän aloitti tämän kummallisen lukemisen, valmiina keskeyttämään sen ja jättämään sen sikseen, jos hän kohtaisi pienimmänkin ärsyttävän sanan. Mutta hän jaksoi loppuun saakka horjumatta.

Lontoossa, 6 päivänä toukok. 1907.

»Rouva!

»Kun te saatte tämän kirjeen, olen minä lähtenyt matkalle kaukaiseen määräpaikkaan, jonne kukaan ei voi minua seurata ja josta en koskaan palaa. Tämä on minun anteeksipyyntöni siitä, että rohkenen lähettää tämän kirjeen teille, ja, uskokaa minua, se velvoittaa teitä lukemaan sen loppuun.

Elettyäni Englannissa, olen tottunut puhumaan suoraan. Niinpä en myöskään ole halunnut ketään kolmatta välittäjäksemme, silläkin uhalla että loukkaan hienotunteisuuttanne. Meitä vallitsevat olosuhteet eivät mahdu hienotuntoisuuden vähäisiin puitteisiin, vaan vaativat ennen muuta rohkeutta. Minä olen enemmän nyt sen tarpeessa kuin te. Jos puhun teille jostain menneistä asioista, johtuu se siitä, että se voi olla teille avuksi tulevaisuudessa. Jos teidän on tehtävä joku päätös, täytyy teidän ensin olla asioista selvillä.

Minä en enää voi mitään, minä puolestani, hänen onnensa hyväksi, mutta te, te voitte siinä paljon. Tähän sisältyy koko totuus, ja meidän tulee antaa tämän olla vaikuttimenamme. Minä olen rakastanut häntä ennen teitä, ja enemmän kuin kukaan nainen on häntä koskaan rakastanut. Sen ylpeän tunnon minä vien mukanani maailman ääreen. Hän on ollut minun ainoa ajatukseni. Kun kohtasin hänet kymmenen vuoden poissaolon jälkeen, aioin tästä tuntemattomasta ensi rakkaudesta tehdä vilpittömän ystävyyden. Mutta te otitte minut huonosti vastaan, eikä hän itse minua auttanut. Tällaisia sydämen asioita on niin vaikea käsittää ja hallita, ja varsinkin Ranskassa Teidän lähdettyänne Pariisista odotin teidän paluutanne. Te ette palannut, ja minä luulin teidän lopullisesti eronneen. Hän oli niin onneton, ja minun tähteni! Mitä saatoin tehdä, kun rakastin häntä? Englannissa me kauan punnitsemme päätöksiämme, ja sitten ratkaisemme lopullisesti. Teidän keskuudessanne epävarmuus voi jatkua läpi elämän.

Olin alistunut siihen, että tulin sysätyksi yhteiskunnan ulkopuolelle. Hänen yhteiskunnalliset vakaumuksensa, teidän lapsenne, minun perheperintöni kadottamani uskonnollisen uskon sijasta, kaikki yhdessä on saanut meidät luopumaan laillisesta yhteydestä. Omantuntoni edessä olin hänen vaimonsa, hänen henkensä ja hänen sydämensä oikea kumppani: vähän minua liikutti, että jäin hänen varjoonsa. Viime syksynä ymmärsin, että tämäkin onni oli uhattu. Se oli muutama päivä ennen hänen äitinsä kuolemaa: hän oli tavannut lapsensa eräällä oman kotiseutunsa polulla. En tiennyt sen siteen murtumatonta voimaa, joka yhdisti hänet lapsiinsa. Kuinka olisin sen tiennyt? Äitiäni en ole tuntenut ja isäni ei välittänyt minun kiintymyksestäni.

Rouva Derizen kuolema vaikutti vielä enemmän henkiseen eroomme. Hän kantoi surunsa yksin, enkä minä voinut puhuakaan hänelle äidistään hänen ärtymättään. Naiselle on hyvin tuskallista tällä tavoin jäädä ulkopuolelle kokonaista osaa — olin sanoa puolisonsa — elämää. Hän tosin koetti lieventää pahaa, jota hän minulle teki. Hänen tuskansa oli välillämme kuin muuri, ja sellaisia ei saa olla ihmisten välillä, jotka rakastavat toisiaan. Lopuksi minä tänä talvena tulin sairaaksi. Ensimäisten Lontoon vuosieni puutteet ja ponnistukset eivät olleet jättäneet minuun näkyväisiä jälkiä, pelkästään sisäistä kuluneisuutta ja vastustuskyvyn vähentymistä. Olen luullut, että rakkaus palauttaisi minulle nuoruuteni. Ensimäinen sairauteni, ensimäiset luottamukseni saamat iskut ovat kasvoillani paljastaneet näiden pahojen vuosien jättämät jäljet. Ja kun minä ärtyynnyin saattamaan itseni perikatoon, niin minä näytin ne hänelle toisen toisensa jälkeen. Minä en enää ole mikään nuori nainen kuten te, ja päivät merkitsevät minulle paljon. Tästä tunnustuksesta voitte arvostella, olenko itselleni luvannut olla rehellinen.

Ulkonaisesti elämämme ei muuttunut. Hänen vaietessaan seurasin hänen ajatustensa uraa. Kuolleet ja elävät, menneisyys ja tulevaisuus houkuttelivat häntä Dauphinéhen. Matkalla vain mielemme olivat sopusoinnussa. Täytyisi aina olla matkalla, kun elää tavallisen elämän ulkopuolella, mutta eihän aina voi matkustaa. Muutamista hänen lausekatkelmistaan, hänen harrastuksistaan, hänen viime matkastaan Grenobleen, minä aavistin, että hän teissä oli löytänyt uuden naisen. Omituisen käänteen kautta te nyt tulitte minun kilpailijakseni. En ollut kuvitellut, että te olisitte niin uskollinen, niin rohkea, että niin päättävästi pystyisitte odottamaan ja käyttämään hyväksenne onnettomuutta. Se ruumiillinen muisto joka minulla teistä oli, jo se oli sangen usein riittänyt aiheuttamaan minussa pelkoa. Koska te pakoititte minut matkan päästä itseänne ihailemaan, minä kammosin teitä siihen päivään saakka, jolloin minä — niin tuskallisesti — tunsin, että te vielä voisitte sen, mitä minä en enää voinut ja että minulla vain on jälellä sanoa se teille.

Hänen viimeinen kirjansa lopullisesti avasi minun silmäni. Minä olen siitä turhaan etsinyt sitä viehättävää, säälivää heikkoutta, sitä tahdon taipumista, minkä olen tavannut kaikilla kirjailijoilla, jotka kohtalo tai heidän oma taipumuksensa on vienyt ulkopuolelle järjestetyn elämän. Siinä ei ollut kysymys muusta kuin perheestä, kotikonnusta, isänvallasta, kestävyydestä, perinnöstä ja vainajista. Syvimmän ajattelunsa hän antaa kirjoissaan. Sen mikä meille on yhteistä hän on vain pannut lauluun, joka on mieltämurtavan surullinen. Lopuksi sanomalehdet puhuivat hänen ehdokkuudestaan Akademiaan. Minä pelkäsin saavani vahvistuksen siitä, kun kaksi hänen sikäläistä ystäväänsä eräänä päivänä kävi hänen luonaan. Hän ei puhunut minulle mitään tästä kohtauksesta, jonka tarkoitus oli liika ilmeinen. Minun oli pakko tiedustella häneltä, ja hän vältti asiaa jo ensi sanaa sanoessani. Epäilemättä teidän eronne, ristiriita hänen vakaumustensa ja hänen kirjojensa välillä tekivät hänelle kaiken yrityksen vaikeaksi. Hänen vihamielisestä ilmeestään päättelin että hän oli kunnianhimoinen tai tuskastunut.

Täten kaikki liittoutui minua vastaan. Hän luuli velvollisuuksien sitovan itseään, ikäänkuin rakkaudessa olisi sellaisia. Eräänä päivänä hän ehdotti minulle, että kuolisimme yhdessä, vaikka pieninkin onni riittää meitä pidättämään. Senjälkeen rupesin ajattelemaan, että häviäisin hänen elämästään. Mitä olisin tehnyt muuta? Englantilaista elämää saan myös kiittää käytännöllisestä arvostelukyvystäni. Koska hän ei voi teitä unohtaa, ei teitä eikä lapsiansa, koska minun rakkauteni ei hänelle riitä, niin minun lähtöni saattaa hänen kohtalonsa takaisin luonnolliseen uraansa, ja minä olen tottunut yksin kulkemaan tietäni. Muulloin hän olisi huomannut minun valmisteluni, joita pitkitin, odottaen yhä edullisempaa hetkeä. Eilen, sateisena aamuna, kun hän oli oleva poissa koko päivän, astuin Lontoon junaan ja tänä iltana menen laivaan Liverpoolissa. Hän ei koskaan saa tietää minne minä menen: minä olen ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin, jotta se jäisi salaisuudeksi hänelle.

Minusta on näyttänyt, että tämä selittely voisi täsmälleen määrätä meidän keskinäisen suhteemme, että tällainen selonteko paremmin valaisisi teille, mitenkä teidän on toimittava. En ole tahtonut teille tehdä sitä pahaa minkä olen tehnyt, ja sen te teette minulle takaisin, niinikään tahtomattanne. Unohtakaa se, unohtakaa minut: ihminen ei ajattele kuolemaa silloin, kun hän täysin käsivarsin pitelee elämää, ja kun hän odottaa rakkautta. Innostakoon teitä omanne, rouva, niinkuin minun omani on minua innostanut!

Anna de Sézery.»

Epätoivostaan ja uhrautuvasta hengestään huolimatta tähän kirjeeseen kuitenkin sisältyi itsepuolustelua, jota vailla ihmisten on niin vaikea esittää omia tekojaan, jaloimpia ja epäitsekkäimpiäkin. Anna ei ollut itse keksinyt tätä pakenemisen ajatusta. Toinen oli hänelle osoittanut tämän tuskallisen tien. Mutta mitä on pelkkä ajatus sen toteuttamisen rinnalla? Hän jätti myös mainitsematta että hänen viittaamansa tauti oli jättänyt häneen synkän mielialan, joka oli jokseenkin epäedullinen rakkaudelle ja että jos Albertin hellyys oli sen johdosta muuttunut, niin oli tarvittu kaikki luottamusta puuttuvan intohimon epäluuloisuus huomaamaan sen läpi hänen alituinen hyvyytensä. Mikään huomio ei sen enemmän kirvele mieltä kuin se, että me kohtaamme hyvyyttä siinä, missä olemme odottaneet toista tunnetta.

Elisabet ei yhtään epäillyt lukemansa kirjeen vilpittömyyttä. Sen rehellinen äänenpaino ja ylevämielisyys liikuttivat häntä, joskin sen suojeleva sävy häntä loukkasi. Kaikki hänen jäsenensä värisivät. Unohtaen vastenmielisyytensä sen naisen kosketusta kohtaan, joka oli häneltä ryöstänyt puolison, hän tahtoi lukea uudelleen nti de Sézeryn kirjeen. Mutta äskeisen uhman sijasta tämä toinen lukema aiheutti hänessä mustasukkaisuuden puuskan, joka puistatti hänen hermojaan, ei sitä ruumiillista mustasukkaisuutta, joka miehellä esiintyy väkivaltaisempana kuin naisella, jonka kuitenkin hänkin nyt myöhään oli saanut oppia tuntemaan, vaan jonkunlaista salaperäistä kateutta, pyhää vihaa tätä kilpailijaa kohtaan, joka väitti menevänsä hänestä edelle rakkaudessa, jonkunmoista uhrautumisen kiihkoa.

Hänelle ei Annan häviäminen merkinnyt ratkaisua. Vapaana ollen Albert saattoi, hänen tuli rakentaa koti uudelleen ja palata. Hän suostuisi antamaan tälle anteeksi, niin, hän antaisi anteeksi rajoituksitta. Mutta mitä oli, tämä anteeksianto toisen uhrautumisen rinnalla? Rva Derize sanoi hänelle eräänä päivänä menevänsä poikaansa hakemaan. Hyvä on, hän, Elisabet ei jää jalomielisyydessä takapajulle! Hän ei odota Albertin paluuta, hän ei puhu mitään anteeksiannosta, hän menee itse ottamaan entisen paikkansa haltuunsa. Ja mikä nöyryytys mennä tavoittamaan tätä toisen jäleltä vielä lämmintä paikkaa. Saattaako hän todella alistua siihen? Tarvitaan enemmän rohkeutta tavallisen elämän jokapäiväisiä olosuhteita, kuin suuria yrityksiä ja sankarillisia eleitä varten. Hyvä on, häneltä ei tämä rohkeus ole puuttuva. Mikään uhraus ei ole oleva hänen omansa veroinen.

Rakastajatar voi ilmaista rakkauttaan vapaaehtoisesti vetäytymällä pois elämästä, jolle hän on vastuksena ja jonka onni ei enää riipu hänestä. Vaimon puolestaan tulee ilmaista omansa pysymällä hellittämättä kiintymyksessään. Täten Elisabet, masennettuna ja intoutuneena, yllytti itseään luopumaan toimettomuudestaan.