III
ELISABET PARIISISSA
Varovaisesti hän viivytteli lähtöään kolme viikkoa. Pitihän antaa päivien langeta, kuin mullan hautaan, eron jälkeen, joka oli saattanut olla julma? Philippe Lagier, jonka esittämää osaa hän ei aavistanut, oli tullut ilmoittamaan hänelle eräästä Albertin turhanpäiväisestä matkasta Lontooseen.
— Hän tulee pian palaamaan, vakuutti hän äänenä, jossa katkeruus ja ironia yhtyivät. Antakaa hänelle säännönmukainen pieni suruaika.
Mutta Elisabet ei hänelle uskonut suunnitelmiaan. Sikäli kuin päivät kuluivat, lisääntyi hänen pelkonsa ja epäröintinsä. Eikö ollut parempi odottaa? Saattaisiko Anna de Sézery niin pian joutua unhoon? Mutta rva Derizen muisto, lasten tulevaisuus, voimakas uhrautumisen halu ja rakkaus ikäänkuin työnsivät häntä selkään, pakoittivat häntä lähtemään. Niin, hän säästää puolisoltaan ensiaskeleen, hän menee häntä hakemaan, hän tuo hänet kotiin. Tämä ylevämielinen tehtävä yllytti häntä kuumeisesti ja vei hänet niin mukaansa, ettei hän edes yrittänyt kuvitella minkälaisen vastaanoton hän saisi.
Toukokuun lopussa hän peläten, että Albert tekisi jotain uusia matkoja tai yksinäisyydessään saisi pahoja yllykkeitä, päätti lähteä. Vanha Fauchette, joka oli käsketty vaikenemaan, katseli avonaista matka-arkkua säikkyen.
— Pariisi, Pariisi! mutisi hän, kuin mainitsisi hän jonkun ilmestyskirjan pedon.
— Vaiti! sanoi Elisabet, joka ei vielä ollut maininnut puheliaille Marie-Louiselle ja Philippelle matkan päämäärää, jolle hän otti heidät mukaan hyödyllisinä liittolaisina. Nämä paraikaa kiistelivät tästä:
— Minä sanon, että nyt mennään Saint-Martiniin.
— Eipähän. Koska astutaan junaan! vakuutti pikku tyttö asiantuntevampana.
Ja heitä kuunnellessaan äiti asetti kauneimman mustan pukunsa, varoen sitä kurttaamasta, arkun ylimpään osastoon, joka oli pullollaan.
Päästyään junaan — toisen luokan vaunuun — lapset eivät enää voineet hillitä iloaan.
— Pariisiin mennään! huusi paksu poika kuin olisi hän ratkaissut pulmallisen kysymyksen. Ja hänen pyöreästä suustaan nämä kaksi salaperäistä tavuuta sujahtivat kuin kultapallo.
Marie-Louise katseli tarkkaavasta äitiään ja ojensi kasvonsa häntä kohtaan. Heidän poskissaan oli yhtäläinen puhdas iho, ja heidän vaaleat hiuksensa sekaantuivat toisiinsa.
— Saammeko nähdä isää? kysyi lapsi.
— Kyllä.
— Entä pääsemmekö hänen luokseen?
— Ei, pienoiseni. Me viemme hänet mukanamme.
— Ah, sitä parempi. Ja pienokainen lisäsi:
— Jeanne ja Renée de Crozet eivät enää voi pilkata meitä koulussa.
— Pilkata teitäkö?
— Niin, koskei meillä ole isää.
Elisabet siveli hänen lapsellisia kiharoitaan:
— Ole huoleti, teitä ei enää pilkata, kun hän on kotona.
Hän hymyili. Hän oli voitosta varma. Se että hän nyt toimi, etenevän junan liike antoivat hänelle sankaruuden kepeätä esimakua, jota sodassa tuntee joukkue suojassaan ennenkuin se hyökkää kuulasateeseen.
Pariisissa hän lapsineen asettui perhehotelliin Saint-Germain boulevardin varrella, melkein vastapäätä Saint-Germain-des-Prés kirkkoa.
— Entä Luxembourgin puisto? tiedusteli Marie-Louise, joka vielä kahden vuoden kuluttua muisti entisiä kävelypaikkoja. Vavisten Elisabet vei sinne lapset. Hän käveli sen läpi epäilemättä joka päivä, ja saattoi kohdata heidät siellä. Hän kiiruhti takaisin hotelliin. Tulonsa jälkeisenä päivänä hän saneli seuraavan kirjeen tyttärelleen:
»Rakas isä!
Olen Pariisissa äidin kanssa, ja Philippe myöskin. Olemme tulleet käymään lääkärissä. Mutta tulettehan te meitä katsomaan. Meidän täytyy lähteä takaisin pian; ei siis saa viivytellä. Suutelen teitä. Tyttärenne
Marie-Louise.»
Puhe lääkäristä ei ollut mikään väärä tekosyy. Nuori rouva oli tahtonut käyttää hyväkseen oleskeluaan täällä, antaakseen erään tuntemansa spesialistin tutkia tyttärensä hermostunutta luonnetta, joka oli tarmokas, mutta liian altis vaikutuksille, kenties senjohdosta, että hän liian aikaisin oli ymmärtänyt äitinsä surun ja oman lapsenelämänsä omituisuuden. Lääkäri oli häntä rauhoittanut, neuvoen häntä käyttämään hyväkseen maaseudun hyvää ilmaa ja vähän opiskelua; sitten hän äkkiä oli kääntynyt Elisabetin puoleen:
— Mutta te itse, rouva? Olkaa varuillanne: teitä täytyy hoitaa.
— Oo, minä … sanoi Elisabet välinpitämättömästi.
— Niin, te. Antakaa minun tutkia teitä.
— Sydäntä ei vaivaa mikään. Mutta valtimo on aivan säännötön. Milloin se rientää täyttä karkua, milloin se pysähtyy eikä sitä enää tunne. Te olette paljon muuttunut … Tiedän, tiedän. Lääke? se ei riipu minusta.
— Teistä?
Vanha herra, joka oli puolittain selvillä Derizen erosta, lopetti näillä sanoilla:
— Kiiruhtakaa olemaan onnellinen …
Albert sai tyttärensä kirjeen Bara-kadulle. Hän ei ollut muuttanut asuntoa. Ennen Annan salaperäistä pakoa hänen oli tapana syödä päivällistä Cassini-kadulla, ja aina aamulla taas Anna tuli murkinoimaan hänen luokseen. Usein hän myös vei tämän mukanaan Montparnasse boulevardin ruokaloihin, joissa taiteilijain on tapana käydä ja jotka muistuttavat kaupungin ympäristön ulkoravintoloita. Kevään tullen hän vuokrasi Ville d'Avraysta, Seivres'in suunnalta pienen huvilan, joka oli puiden piilossa ja köynnöksen verhoama ja heidän läheisyytensä oli täydellisempi. Tullessaan kotiin toukokuun 6 päivänä illalla, valmistaakseen heidän pian tapahtuvaa muuttoaan sinne, hän Cassini-kadun ovenvartijalta oli saanut tämän hyvästelykirjeen:
»Elämäni kuului sinulle niinkauan kuin se saattoi tehdä sinua onnelliseksi. Nyt kun se ei sitä enää voi, ja kun minä olen tästä aivan varma, niin anna minulle anteeksi, että minä lähden takaisin vapauteeni. Hyvästi ainiaaksi.
Anna.»
Tämä häviäminen vaikutti Albertiin musertavasti. Se äänetön epäsopu, joka hänen äitinsä kuoleman jälkeen oli päässyt tunkeutumaan heidän välilleen, joskus pettymystä tulkitsevat ilmeet, jotka hän oli huomannut, antamatta niille kylliksi merkitystä, ystävättärensä alas painuneissa suupielissä ja soikeissa silmissä, se luottamuksen puute, jota tämä aina oli ilmaissut iloa kohtaan heidän intohimonsa hehkuvimpanakin aikana, aiheuttivat hänet ilman muuta kuvittelemaan mitä pahimpia onnettomuuksia. Hän pääsi kylliksi aikaisin pohjoiselle asemalle iltajunaan ehtiäkseen. Seuraavana päivänä hän, minkä levottoman matkan jälkeen! astui junasta Charing-Cross asemalla, mistä hän oikopäätä ajoi Bladen Lodgeen, neiti Pearsonin luo. Jos Anna eli, hän varmaankin oli hakenut pakopaikkaa täältä. Masentuneina hetkinään hän tunsi koti-ikävää Englantiin. Kun Albert nousi portaita, oli hän aavistavinaan rakastettunsa läsnäolon näiden muurien toisella puolen. Ovella hän toimitteli asiaansa huonolla englanninkielellä. Neiti ei ollut jalkeilla tällaiseen aikaan, eikä ollut antanut mitään määräyksiä. Hän esitti korttinsa ja odotti kauan salissa, josta oli näköala pikkuiseen puistoon. Hän saattoi kuvitella siellä näkevänsä ystävättärensä ääripiirteet, jota Bladen Lodge oli miellyttänyt.
»Hän on täällä, minä saan häntä nähdä», toisteli hän itsekseen sykkivin sydämin. Vihdoin neiti Pearson astui sisään. Lausuttuaan muutamia kohteliaisuuksia ja selittelyitä, Albert heti kyseli nti de Sézerytä, ikäänkuin hänellä olisi oikeus tähän ja kuin kaikki teeskentely näissä oloissa olisi sopimaton.
— Hän ei ole täällä, selitti nti Pearson, jonka täsmälliset ja muodolliset kasvot aamusta alkaen olivat jyrkästi suljetut.
— Rukoilen teitä, rouva, sanomaan missä hän on.
— Mutta minä en tiedä sitä.
— Ettekö tiedä sitä? … Mutta olettehan kuitenkin nähnyt hänet? … Minne hän on kätkeytynyt? Minulla on oikeus saada tietää se? … Ettekö ole nähnyt häntä? … Silloin … Mutta ymmärtäkää toki, että minulla on syytä pelätä pahinta …
Miss Pearson käsitti, mikä ahdistus pusersi tätä miestä, ja lieventäen jyrkkyyttään hän luovutti salaisuudestaan täsmälleen sen mitä hän saattoi siitä luovuttaa:
— Teidän ei yhtään tarvitse pelätä hänen henkeänsä, herra. Nyt on minulta turha kysellä enempää. En vastaa teille.
Kuitenkin hän koetti, kaunopuheisesti, intohimoisesti, epätoivoisesti, mutta ei saavuttanut mitään. Miss Pearsonin hetkellinen myötätunto ei murtanut hänen uskollisuuttaan. Albert sai poistua enemmittä tiedoitta. Mutta hänen aavistuksensa oli oikea. Anna oli paennut Ranskasta, Anna oli Englannissa, ja kenties Bladen Lodgessa, mistä hän ei voinut päästä varmuuteen. Kaiken päivää hän käytti älykkäisyyttään ja voimiaan poliisin epäkiitolliseen tehtävään, antoi pitää silmällä Balton Gardensin satamaa, kävi hra Portalin luona, joka ei tiennyt mistään, kyseli lord Howardia, joka metsästeli tiloillaan Skottlannissa: masennuksessaan hän kuvitteli että nti de Sézery, näin jättäessään hänet ja salatessaan olopaikkansa, oli kyllästynyt epäsäännölliseen elämäänsä, aikoi itse ohjata kohtaloaan ja järjestää sen ominpäin. Lopen uupuneena hän illalla tuskin sai levättyä muutamia tunteja, olematta sen pitemmällä tiedusteluissaan. Seuraavana päivänä hän alkoi ne uudestaan, ranskalaisen asiamiehen avustamana, ja muuttaen toimintasuuntaansa hän astui Liverpoolin junaan. Laivayhtiöiden luetteloista hän katseli Amerikaan tai Indiaan lähteväin matkustajain nimet: Annan nimeä siellä ei näkynyt. Mutta tämä oli saattanut salata sen. Hän kyseli virkailijoilta. Kuinka olisi mahdollista muistaa naisen kasvoja, ääriviivoja näissä olosuhteissa? Kuitenkin eräälle miss Lewishamilla oli ollut vaaleat hiukset. Entä kullanhohtavat silmät? Yhtiössä ei tiedetty, että oli olemassa kullanhohtavia silmiä. Hän palasi Southamptonin kautta, alkoi uudestaan saman tutkimuksen — yhtä turhaan. Anna oli kadotettu. Niinkuin intohimojen historiassa usein tapahtuu, Albert omisti poissaolevalle kaikki ne ajatuksensa, jotka hän oli tältä vähitellen vieroittanut. Heidän viimeiset kuukautensa eivät olleet olleet onnelliset. Sairaudestaan lähtien Anna oli pysynyt raukeana ja tavallisesti surullisena. Alituisesti hän toisen kuullen soimasi lakastuvaa nuoruuttaan ja kukoistustaan. Albert sieti kärsivällisyydellä nämä valittelut, jotka melkein kaikki johtuivat liiasta arkatuntoisuudesta ja sellaisten ihmisten luontaisesta alakuloisuudesta, jotka ovat liian aikaisin ja valmistumattomina saaneet kestää kohtalon kovuutta ja nöyryytyksiä. Mutta kukaan työteliäs mies ei osaa kokonaan peittää ikävystymistä, jota hän kokee kodissaan, eikä epämieltymystään, kun hän saa kuunnella vaikeroimisia. Vain älyllinen elämä edelleenkin jaksoi heissä herättää yhteistä innostusta. Joku Talonpojan historian luku, jonkun suuren miehen elämäkerta aiheutti heille loppumattomia keskusteluja. Kuitenkaan ei hän Annan hyväksi peruuttanut ainoatakaan yhteiskunnallista järjestystä puolustavista aatteistaan, eikä tämä osannut enää vallata hänen mieltään puolelleen. Klassillisen taiteen puhtaat viivat, kokemuksen ratkaiseva mahti vetivät Albertia puoleensa, kun sensijaan Anna uhmamielisesti kallistui sekasortoisia muotoja ihailemaan ja häipyi todellisuudesta kaikkiin haavemaailmoihin. Kyllästyneinä toisiaan kolhimaan he toisinaan kutsuivat avukseen muinaisen rakkautensa ja heltyivät siitä, uskaltamatta toisilleen tunnustaa, että se oli turmeltunut. Ja liian usein Albert hajamielisenä antoi ajatustensa kulkea suuntaan, jonne toinen ei voinut häntä seurata, mutta jonka tämä hyvin tunsi. Annan hylkäämänä hän ei tahtonut olla tälle kiitollisuudenvelassa vapaudesta, jota hän niin usein oli kaivannut, ja Annan muistosta hän nyt takoi itselleen kahleensa.
L'Observatoirekatu ja pikku Cassinikatu, Montemartin lehtokuja Boulognen metsässä, tie joka Chantillyhin yhdistää Reine Blanchen lammikon, ne näkivät nyt hänen pyhiinvaelluksensa. Tässä sopivassa ympäristössä hän paremmin saattoi palauttaa mieleensä kullanvälkkyvät soikeat silmät, kärsivänilmeisen suun, samalla kertaa raukean ja kepeän käynnin. Kaikkialla puhkeavan kevään sijasta hän olisi toivonut syksyä, jonka ilmehikäs sulo oli heitä niin miellyttänyt. Täten tunteemme kuollessaan masentavat meitä, ja hän luuli rakkaudeksi hellyttävän tuntonsa siitä, että oli rakastanut.
Marie-Louisen kirje tuli liian aikaisin, keskelle hänen vaivaansa, voidakseen siirtää hänen huomionsa siitä pois. Milloinkaan ei hänen ajatuksensa ollut puolen tai kenties kokonaisen vuoden kuluessa ollut niin etäällä omaisistaan, ja nämä olivat huonosti valinneet hetkensä. Miksi häntä yksinäisyydessään häirittiin? Hän ei voinut kieltäytyä tätä kutsua noudattamasta, mutta hän teki sen vastahakoisesti. Hotellissa hän kysyi rva Derizeä. Hänet vietiin pieneen alikerroksen saliin, josta näkyi SaintGermain-des-Prés kirkko, sen terävä kellotorni ja sen vanhat harmaat kivet kukkivien hevoskastanjoiden jo tuuheiksi käyneiden oksien lomitse. Tämä oli rauhallinen soppi, syrjässä Pariisin melusta. Elisabet lähetti hänelle etujoukkona molemmat lapset. Kuinka hän olisi voinut ottaa heidät huonosti vastaan? Marie-Louise kertoi hänelle käynnin lääkärissä, ja Philippe kuvasi hänelle Eläintarhan kummia. Kun hänen vaimonsa vuorostaan ilmestyi, kasvot vähän pelästyneinä, oli hän kyllin julma tehdäkseen ilmeensä tylyksi.
»Hän tietää, että minut on hyljätty, ajatteli hän ärtyneenä. Hän tulee minua hakemaan. Hän riemuitsee voitostaan.»
Nyt tavatessaan miehensä Elisabet ei enää tuntenut lähtöhetken intoutumista ja toivoa. Hänellä oli se tunne mielen lamaantumisesta, minkä kaikki ne hyvin tietävät, jotka ollessaan täynnä asiaansa ja sen esittämisestä liikutettuina kohtaavatkin välinpitämättömyyttä tai vihamielisyyttä: heidän puheensa ei enää ole vakuuttava, heidän sanansa menettävät hehkunsa. Niin hyvin kun saattoi hän selitti heidän matkansa.
Vaikka Albert pysytteli kylmäkiskoisena ja tämä sekaantuminen hänen elämäänsä häntä vaivasi, niin koski hänen mieleensä kuitenkin enemmän kuin hän antoi näkyä Elisabetin piirteissä huomaamansa muutos ja hänen ruumiinsa laihtuminen. Hentoudessaan, notkeudessaan ja kalpeudessaan hän näytti voivan murtua ensimäisestä kohtalon iskusta. Tämä hauraus, joka häntä veti puoleensa ja herätti hänessä voittamatonta levottomuutta, harmitti häntä samalla. Hän ei ollut vielä kyllikseen häntä kiusannut, vaan yhdisti hänet jo omiin tulevaisuuden kuviinsa ja miehisessä itsekkyydessään halusi hänen pysyvän etäisenä ja uskollisena. Muutamien merkityksettömien sanojen jälkeen Albert ei voinut hillitä itseään kysymästä.
— Oletteko ollut sairas?
— Kyllä, pisti Marie-Louise väliin, tohtori on torunut häntä.
— En suinkaan, vastasi nuori rouva. Minä voin hyvin.
Hän lähetti lapset leikkimään huoneen perälle, mutta tyttö kääntyi usein heihin päin.
Katkeralla äänenpainolla Albert viittasi hänen ristiriitaiseen käytökseensä:
— Grenoblessa te viime kuussa kieltäydyitte ottamasta minua vastaan, ja nyt te tulette yllättämään minua täällä.
Ymmällään hän mutisi:
— Olosuhteet eivät enää ole samat.
— Mitkä olosuhteet?
Tämä uhma poisti Elisabetin arkuuden ja pelon. Hän ei enää epäröinyt lausua totuutta. Koska mies tahallaan vaikeni, eikö hänen tullut muistuttaa tälle vaimon-oikeuksiaan ja lasten olemassaolosta aiheutuvia velvoituksia? Hän aikoi avata miehelleen sydämensä, mutta tämä oli sen taas tylysti sulkenut. Miten hillitysti, miten kainosti hän osasikaan puolustaa ottamaansa askelta, ja miten onnellisesti välttämättömyys herätti hänessä ehdotuksen, jota hän ei ollut valmistanut, vaan jonka hän äkkiä keksi sanoessaan ensi sanansa!
— Olen tullut, koska te nyt olette vapaa. Sen vuoksi minusta on näyttänyt että meidän tulisi, Marie-Louisen ja Philippen tulevaisuuden tähden ja myöskin teidän tulevaisuutenne tähden tehdä ainakin näennäinen sovinto. Olen yhä edelleen teidän vaimonne. Minä olen muinoin ollut sitä hyvin huonosti. Olen ymmärtänyt sen nyt, liian myöhään. Mutta olen niin paljon kärsinyt. En soimaa teitä mistään. Joskus minä kenties voin unohtaa, me voimme unohtaa. En tiedä … Joka tapauksessa te voisitte täksi kesäksi ottaa haltuunne äitinne huoneuston boulevard des Adieux'illa. Saint-Martin ei ole kaukana Grenoblesta. Joskus kiipeäisitte sinne meitä katsomaan. Onko se mahdotonta?
Mitenkä hän osasi säilyttää arvokkaisuutensa tässä nöyryytyksessään, jota hän niin vähän ansaitsi ja jonka hänelle täytyi olla niin raskas kantaa! Albert ei ollut kokonaan voinut poistaa häntä muistostaan muuta kuin petoksensa ensi kuukausina, ja kun hän sittemmin oli nähnyt vaimonsa olosuhteissa, joissa mielemme on herkempi ottamaan vastaan kuvia, niin se hienostunut ja puhdistunut sulo, jonka hän hämmästyksekseen huomasi vaimossaan, liian usein vallitsi hänen mieltään Annan vieressä viipyessään. Mutta miehen sydän on niin monisokkeloinen: nyt vapaana ollessaan hän vimmastuneena torjui luotaan ratkaisun, jota hän ikeenalaisena oli ikävöinyt. Hänen romaanimaisen suhteensa aiheuttama ylpeys, ajatus että hän nyt toistamiseen saa alistua kuulemaan hellyyden opetuksia, sisäinen etääntyminen, joka meissä aina syntyy, kun saamme nähdä, mitenkä todellisuus vallitsee meitä ikäänkuin asioiden väistämätön ja loogillinen ketju, kaikki tämä sulki hänet itseensä ja teki kaiken ulkonaisen vaikutuksen häneen tehottomaksi.
— Asiat pidättävät minut Pariisissa, sanoi hän hetken vaiettuaan.
Heti kohtauksen alusta saakka Elisabet oli aavistanut että hänen yrityksensä oli tuomittu raukeamaan tyhjiin, ja kuitenkin tämä koski häneen kipeästi:
— Koko kesänkö? kysyi hän vielä, omaatuntoaan rauhoittaakseen.
— Valitettavasti luulen niin.
Hän käänsi päänsä lapsiin päin, jotka akkunasta katselivat läheisten kastanjoiden terttuja, ja heti hän poikkesi toiseen asiaan. Vanhoja syytöksiä, joita hän usein oli itsekseen märehtinyt, tuli hänen mieleensä:
— Miksi olette estänyt minua antamasta apuani heidän kasvatukseensa? En voinut tehdä heidän hyväkseen muuta kuin sen ja sen te olette minulta riistänyt.
Elisabet vastasi lempeästi:
— Olin ottanut sen tehtäväkseni. Te olitte hyljännyt meidät. Ovatko he huonosti kasvatetut?
— En ole hyljännyt teitä. Te lähditte pois, te, ja te veitte lapsemme pois. Luuletteko, etten rakastanut heitä yhtäpaljon kuin tekin? Se etten ole vaatinut heitä hoitooni, edes osaksi vuotta, se on tapahtunut teidän tähtenne, etten lisäisi teidän yksinäisyyttänne, ja äitini tähden, joka rukoili minua jättämään heidät teille. Ettekö siis sitä tiennyt? Ettekö ole sitä aavistanut? Kuinka olette voinut uskoa, etten minä välitä teistä? Hyljätessänne minun avustukseni olette antanut minulle oikeuteni takaisin. Nyt minä olen vapaa, nyt minä tahdon saada lapset luokseni, tahdon saada heistä osani.
Hän oli kiihoittunut aste asteelta; hänen sydämensä ja hänen aivojensa sekasorto saattoi hänet tasapainosta pois.
— Marie-Louise, Philippe, kutsui Elisabet kauhistuneena.
Molemmat pienokaiset riensivät äitinsä luo, ja jo kaukaa Marie-Louise oli huutanut:
— Paha isä!
Nuori rouva puristi heidät molemmat yhtälailla rintaansa vastaan:
— Kaksi vuotta ovat he nyt olleet kokonaan minun, yksinomaan minun. Te ette uskalla ottaa heitä minulta. Minä en jaa heitä toisen kanssa.
Albert pysähytti äkkiä sanatulvansa, kuin hevonen jonka laukka äkkiä katkeaa.
— Olen tehnyt teille vääryyttä, Elisabet.
Ensi kertaa hän lausui tämän nimen. Pelostaan huolimatta Elisabet siitä värähti. Albert vaipui nojatuoliin pöydän ääressä, mihin hän nojasi. Hänen suuttumuksensa oli haihtunut.
— Marie-Louise on oikeassa. Kukaan ei ole enemmän kuin minä halunnut antaa onnea, ja kaikkialla minä levitän kärsimystä. Kohtalo niin tahtoo. Ainakaan en minä ole onnellinen. Mitä tekisin? Kuinka sen tietäisin? Elisabet, teidän olisi parempi karttaa minua, unohtaa minut, alkaa uudestaan elämänne.
Elisabet työnsi lapsia häntä kohti, mutta nämä tottelivat huonosti. Tämä heikkouden tunnustus oli järkyttävä, kun se tuli miehen suusta, joka niin oli ylistellyt tahdon, kestävyyden, tarmon merkitystä yleisessä ja yksityisessä elämässä. Elisabet tunsi sen, ja häntä halutti ojentaa hänelle käsivartensa, mutta salainen vaisto neuvoi häntä olemaan heltymättä vielä.
— Oi, kuiskasi hän koruttomasti, minä en kuulu niihin, jotka alkavat elämänsä uudestaan.
Ja kuitenkin hän oli alkanut sen uudestaan — tosin kulkeakseen suoraan eteenpäin entistä uraa. Albert ponnisti tahtoaan antaakseen hänelle siitä tunnustuksen:
— Niin, te olette yksinänne auttanut äitiäni, ja yksin te kasvatatte lapsemme. Ja minä, minä en voi mitään teidän hyväksenne, en mitään muuta kuin valittaa kohtaloanne.
Tämä sana suurensi kuilua heidän välillään:
— En ole tullut hakemaan teidän sääliänne. Teidän äitinne tahtoi kerran tehdä tämän matkan. Senvuoksi minä olen sen tehnyt.
Heidän hyvästinsä oli surkuteltava. Kaksi kertaa Albert otti lapset syliinsä, sitten hän tahtoi ojentaa kätensä Elisabetille, joka antoi omiensa riippua alallaan.
— Joskus myöhemmin … sanoi Albert. Joskus … Mutta se tulee olemaan liian myöhään. Teidän kärsivällisyydellänne on rajansa.
Elisabet ajatteli: »Rakkaudella ei niitä ole», eikä vastannut mitään, koska Albert epäili häntä ja koska tämän sydän oli toisaalla. Albertin viimeinen sana oli näkemiin, joka pääsi pujahtamaan hänen huuliltaan ja jonka Elisabet huomasi. Kuinka kauan häntä täten pakoitettaisiinkaan yhä suurempaan itsekieltämykseen, ja yhä vaan pidettäisiin epätoivon äärellä, aseman helpponematta?
Albert oli tullut aamulla, ja illalla he lähtivät. Iltapäivällä Elisabetille tuotiin kotiin useampia lähetyksiä, jotka sisälsivät kaikenmoisia erinomaisia Marie-Louiselle ja Philippelle tarkoitettuja leikkikaluja, ynnä vielä huolellisesti valittuja kuvakirjoja, jotka antaisivat heille käsitystä historiasta ja taiteesta. Albert ei ollut koskaan unohtanut lähettää lahjoja Grenobleen uudenvuodenpäiväksi, mutta tällä kertaa hän oli rosvonnut kaupat ja ryhtynyt matkan päästä houkuttelemaan lapsia puolelleen.
— Tämä ei ole pikku joulu, selitti pojanvekara sisarelleen, tämä on iso joulu.
Ja tyttönen myönsi, että isä oli hieno. Itseään varten Elisabet löysi eräästä rasiasta sormuksen, jonka kannassa oli musta jalokivi.
— Onko se kihlasormus, kysyi Marie-Louise, joka usein puhui naimisista nukeilleen.
Mutta Elisabet ei vastannut.
IV
PALUU
Tabourinin toimisto oli kansalaissodan vallassa. Sittenkuin ensimäinen apulainen Vitrolle ja erottamattomat Dauras ja Lestaque olivat kieltäytyneet juoksupoika Malaunaylle myöntämästä hänen voittoaan vedossa jonka he olivat Derizen jutussa lyöneet, teki tämä kaikenlaisia häijyjä kepposia tovereilleen, jotka vastasivat sortamalla häntä ja juonittelemalla häntä vastaan. Asianajaja oli odottanut monta kuukautta ennenkuin hän oli pyyhkinyt jutun pois luetteloista, ja vain pyytänyt sen lykkäämistä, kunnes puheenjohtaja, kiusaantuneena alinomaan sitä kuulemaan, antoi poistaa sen. Kun asianajaja syyskuun alussa lähti lomalle, kävivät vihamielisyydet kaksinkertaisiksi. Eräs Saint-Martin-d'Uriagesta tuleva asiatuttava palautti rauhan eräällä aivan odottamattomalla tavalla. Hän oli Derizen maapaikan naapuri, jonka veden hän viekkaasti aikoi kääntää omaksi edukseen.
— Hän on uhannut minua rettelöillä, selitti hän.
— Se on hänen oikeutensa, vastasi Vitrolle. Kavala Malaunay pisti väliin:
— Kuka on teitä uhannut?
— Hra Albert.
Täten häntä kutsuttiin kotiseudullaan, missä joka perhe oli tuntenut hänet aivan lapsesta.
— Hän on siis palannut.
— Peijakas!
Sovinto oli siis tapahtunut tosiseikka, ja Albert Derize oli voittanut juttunsa paraimmalla tavalla mitä voi ajatella. Täten saatuaan todistetuksi väitteensä, nuori Malaunay kopeasti osoitti tovereilleen, ettei heidän epäilyksensä ollut kyennyt horjuttamaan häntä. Näitä se vähän hävetti, ja Vitrolle teki heidän puolestaan seuraavan ehdotuksen:
— Mennään sunnuntaina Saint-Martiniin ja otetaan itse varma selko asiain tilasta. Jos onnistumme näkemään puolisot yhdessä, niin suoritamme heti paikalla, ensimäisessä Uriagen hotellissa, voiton. Onko se päätetty?
— Päätetty on, hyväksyivät toiset, tähän ratkaisuun tyytyväisinä.
Seuraavana sunnuntaina heidän ensimäinen yllätyksensä oli se, että he kohtasivat Albert Derizen raitiovaunussa. Vaikka hän oli vähän harmaantunut, he tunsivat hänet kaukaisesta ilmeestään, pään asennostaan, ja notkeista liikkeistään, joiden kautta hän vaikutti nuorelta. Junan pysähtyessä hän nopeasti astui vaunusta, karttoi Casinoa, ja poikkesi polulle, joka kiertää Saint-Ferriolin linnan ympäri. Hän ei ollut kiinnittänyt heihin mitään huomiota.
— Nyt minä olen varmasti voittanut, pöyhisteli Malaunay.
Loukkaantuneet kilpailijat vastoin ilmeisyyttä koettivat esiintyä epäuskoisina. Päätettiin helteestä huolimatta iltapäivällä kiivetä Saint-Martiniin, asettua jollekin niitylle ja tehdä huomioita. Kuinka voisi viettää sunnuntain maalla ilman jotain lemmentarkoitusta, ja jos oma sydän on tyhjä, niin voihan toisten lemmenpuuhia tarkastella. Odotus venyi kovin pitkäksi. Talonpoikia meni ryhmitellen ohi, kapakasta tullen ja hoiperrellen ja hävisi vähitellen näkyvistä.
— He ovat sulkeutuneet sisään, väitti pikku apulainen.
Mutta kello kuuden ajoissa iltapäivällä, auringon laskiessa, Albert ja Elisabet ilmestyivät tielle, Marie-Louisen käydessä edellä, kanervia sylissä, ja Philippen ratsastaessa salolla. Tämän perhekuvaelman edessä mikään epääminen ei enää ollut mahdollinen.
— Hyvä on, selitti Vitrolle.
Ja neljä apulaista vaelsi läpi kenttien Uriageen. Malaunay, joka oli hartaasti miettinyt ruokalistaa, tilasi puistohotellissa arvokkaan juhlapäivällisen, jonka hänen toverinsa kolmisin maksoivat. Mikä olikaan heidän hämmästyksensä, kun he kello kymmenen tienoissa palatessaan Grenobleen viimeisellä raitiovaunulla, jonkunverran kiihtyneinä liian runsaista juomista, huomasivat istuvansa kasvoista kasvoihin Albert Derizen kanssa?
— Se oli vaan vieraskäynti, totesivat Lestaque ja Dauras, rahojaan säälien.
Vaimonsa lähdettyä Albert oli viettänyt kolme kesäkuukautta Pariisissa melkein täydellisessä yksinäisyydessä. Tiedot, jotka hän oli kerännyt itselleen Anna de Sézeryn paosta, viittasivat kaikki Bladen Lodgeen. Ilman että Albert oli mitään epäillyt, oli tämä voinut jättää huoneustonsa, päästä irtaimistostaan, saattaa loppuun lähdön monimutkaiset valmistukset; kuinka Annaa oli täytynyt surettaa hänen puutteellinen rakkautensa! Toimisto, jonne tämä oli tallettanut varansa, oli saanut määräyksen siirtää ne Lontooseen miss Pearsonin nimelle, ja samaan paikkaan oli hänen postinsa osoitettava. Toistamiseen Albert meni yli kanavan ja rukoili miss Pearsonia. Mutta tämä ei suostunut hänelle antamaan mitään täsmällistä tietoa. Anna ei ollut Lontoossa, Albert ei koskaan tulisi häntä näkemään, ja siinä kaikki. Häntä kehoitettiin rauhoittumaan, unohtamaan, vaikenemaan; vakuutettiin, että olisi parempi niin.
Albert palasi Pariisiin. Täytyihän mukautua todellisuuteen! Yksinään hän oli ottava päiväin taakan hartioilleen, horjumatta. Hän heittäytyi uuden työn kimppuun. Mutta iltasin, heikontuneena, hän usein tunsi itsensä niin masentuneeksi, että hän toivoi kaiken loppuvan.
Annasta hän luultavasti ei saisi koskaan tietää. Anna eli, hän saattoi elää kaukana hänestä, ja jätti hänet tämän luonnottoman, tämän julman epävarmuuden valtaan, jossa hän kamppaili kuin painajaisen kanssa. Mutta miksi Elisabetkin vaikeni? Elisabet oli tässä paossa osallisena, hän joka ei ollut suostunut jättämään heitä mielenliikutuksensa valtaan, ja joka oli ottanut ajan ja muiston liittolaisikseen. Tietäen Albertin vapaaksi tämä oli sopivaa tilaisuutta odottamatta tullut muistuttamaan hänelle velvollisuuksiaan. Jos hän, Albert, oli kieltäytynyt tätä seuraamasta, niin oliko tällä silti oikeutta uudelleen ottaa haltuunsa heidän lapsensa? Hänellä oli oikeus saada tietoja heidän terveydestään, heidän opiskelustaan, heidän lomistaan. Koska hänen ajatuksensa tästä Pariisin helteestä ja autiudesta vastoin hänen tahtoaan menivät kohti Elisabetia, hän yllytti itseään puolustamaan oikeuksiaan, ja sai itsensä vakuutetuksi siitä, ettei hänen tullut sietää, että niitä ylenkatsottiin. Nyt ei mikään estänyt häntä joka vuosi muutamiksi kuukausiksi vaatimasta luokseen tytärtään ja poikaansa. Hän aikoi mennä Grenobleen, ja vieläpä Saint-Martiniin heitä hakemaan. Täten hän näkisi taas Elisabetin, jota hän ajatteli vaan uudelleen vaivata. Mutta vaivata häntä, se oli ainoa tilaisuus nähdä häntä, nähdä hänen liikuttavat silmänsä, hänen pelästyneet kasvonsa, koko hänen jännittyneen, hennon ja hauraan ruumiinsa, kun hän ei ollut sitä tuntenut muuten kuin välinpitämättömänä ja jäisenä. Muutamina valoisampina hetkinään hän soimasi itseään siitä että niin paljon huolehti Elisabetista, kuin olisi se ollut uusi uskomaton petos. Mutta miksei hän kirjoittanut? Oliko hän siis kyllästynyt uskollisuuteensa?
Väsyneenä mielen levottomuudesta, joka oli sietämätön luonteeltaan päättäväiselle miehelle, Albert elokuun lopussa päätti lähteä Dauphinéhen sovussa järjestääkseen tämän kysymyksen lapsien hoidosta. Ehdotukset, jotka ihminen ensin torjuu luotaan, alkavat toisinaan vähitellen vaikuttaa, raivaavat itselleen hiljakseen tien. Elisabet oli puhunut hänelle siitä, että hän asettuisi asumaan boulevard des Adieux'lle, rva Derizen vapaaseen huoneustoon, ja kiipeisi sieltä jonakin päivänä Saint-Martin d'Uriageen. Jättäen Pariisin, missä boulevardien ja puistojen lehvät jo alkoivat kellastua, Albert piiloutui Grenobleen boulevard des Adieuxlle. Siellä hän heti tunsi ahdistuneen rauhaa, jota pesässään kokee takaa-ajettu peto. Vaikuttipa äidin muisteleminen häneen voimistavasti. Hänen onnistui uppoutua historiallisiin muistiinpanoihinsa, jotka hän oli tuonut mukanaan. Kun helle oli raskas ja painostava, hän vain iltasin teki muutamia kävelyjä. Ensi kerralla hän kävi läheisellä Saint-Rochin hautausmaalla. Sitten hän lähti Saint-Ismier'hen, ja saattoi tuskin tuntea vanhaa linnaa, niin se oli korjattu, uudestaan suunniteltua puistoa, puurivejä, joista suuri osa oli kaadettu antaakseen tilaa näköaloille: Anna de Sézeryn lupaus oli toteutunut, hänen lähdettyään esineetkin olivat muuttuneet ja menettäneet viehätyksensä. Täällä oli Anna häntä ensin rakastanut. Mutta tämä hänen mieleen palauttamansa menneisyys ei tuonut hänelle mitään toivomiaan muistoja, vaan päinvastoin herätti hänessä toisia rinnakkaisia muistoja, kuten metsästäjä kulkiessaan ajaa liikkeelle odottamattoman saaliin, joka pakoittaa hänet toiseen väijyntään. Tähän aikaan hän kohtasi kaduilla rva Molay-Norrois'n, jota hän ei rohjennut edes tervehtiä. Nämä pyhiinvaellukset veivät toiseen tulokseen, kuin oli tarkoitettu. Lontoon Tower ja Hyde Park, Montemartin puistokuja ja Chantilly, Pariisin rantakäytävät, Observatoirekatu, joka laskee Luxembourgin puistoon kuin virta mereen, Ville d'Avrayn metsät, toiset suuren kaupungin kulmat ja sen ympäristö, siinä oli Annalle varattu alue. Dauphiné ei nuorelle naiselle kuulunut, hänen alkuperästään huolimatta. Tottuneena kiinnittämään huomiota maisemien ja ihmiselämän keskinäiseen suhteeseen, antamaan sielua ilmiöille, Albert tietämättään joutui kotiseudun vaikutuksen alaiseksi. Joka askeleella palasivat hänen mieleensä menneet taistelun vuodet, onnelliset vuodet, loistavan kuustoistavuotiaan lapsen, Elisabetin, kuva, hänen oma nuoruutensa. Yksinäisyydestään hän oli kulkemassa rinteelle, mitä myöten hänen ajatuksensa jo luisuivat. Hän tahtoi pysähtyä, palata Pariisiin, mutta ei saanut päättäneeksi. Mutta miksei hän kirjoittanut mitään.
Voimatta enää pidättää itseään hän eräänä sunnuntaiaamuna kiipesi Saint-Martiniin, avasi veräjän, meni puutarhan poikki, soitti ovella, vaikka se oli puoliavoinna. Hän epäröi astua kotiinsa, ilmoittamatta tuloaan. Vanha palvelija tuli kompuroiden avaamaan:
— Jesus siunaa! Herra Albert!
— Päivää, Fauchette.
Hän suuteli poskea, joka oli ryppyinen kuin vanha omena, ja tunsi siitä iloa. Tässä ihmisessähän ylettyi nykyisyyteen menneisyys, joka ilman häntä jo tuntui etääntyneeltä. Fauchette selitti että rouva oli päämessussa lasten kanssa.
— Minä odotan, sanoi Albert.
Hän näki maalaisen salin pöydällä kirjoja ja nuottivihkoja pianolla. Tämä tarkastelu tyydytti häntä. Avattujen akkunoiden läpi hän hedelmäpuiden oksien välistä, jotka raskaasti kantoivat satoaan, saattoi nähdä Quatre-Seigneursin kukkulan, ja siitä oikealla Isèren laakson suun ja Chartreusen vuoren autereiset ääriviivat. Taivaanranta siinsi sinisessä hämyssä, jommoinen alkusyksyllä rupeaa miedontamaan kesän loistavaa kirkkautta. Hänen mielensä oli jo uudistanut tuttavuutta kaiken tämän kanssa, kun palvelija, joka oli jättänyt hänet toimiensa tähden, palasi huoneeseen, otsallaan pilvi. Hän alkoi kierrellä Albertin ympäri, kyhnien päätään. Ajatuksiinsa vaipuneena tämä ei häntä huomannut. Lopuksi vanha suu rävähti auki sanoakseen:
— Herra Albert?
— No mitä?
— Herra varmaan syö aamiaista täällä. Vaikka minulla ei ole muuta kuin riisiä ja keitettyä lihaa porkkanoiden kanssa.
Albertia tämä huoli nauratti:
— Entä sitten, sehän on vallan mainiota.
— Rauhoittuneena Fauchette siirtyi takaisin kyökkiin. Yleensähän herra Albert ei koskaan tehnyt vaikeuksia ruuan suhteen, ja sattui, että hän aivan innostui ihan jokapäiväisistä laitteista. Mutta sill'aikaa ajatteli Albert: »Minua ei ole kutsuttu, ja Fauchetten ruokalista tekee minut nälkäiseksi». Ympäröivän maaseudun rauha teki hänen mielensä hyväksi. Odotus jatkui, hän meni ulos talosta ja teki isännän-kierroksen tilallaan. Hänen vuokralaisensa, vähän laimeita kunnon ihmisiä, ottivat hänet mielenliikutuksella vastaan ja kutsuivat häntä juomaan lasin.
— Tila on ollut leskenä, he vakuuttivat.
Todellakin hän pian huomasi naapurien tunkeilut: toinen istutti päärynäpuita vähintäin kahden metrin päähän rajaviivasta, toinen käänsi omalle maalleen erään lähteen.
— Kas vaan! Minun poissaoloani käytetään hyväksi! Kuinkapa maalaiskylässä ei olisi väärinkäytetty naisen tietämättömyyttä? Toiminnassaan äkkipikaisena kuten aina hän meni tunkeilijain luo, joita hän ankarasti kovisteli ja uhkasi oikeudenkäynnillä. Heti tiedettiin koko Saint-Martinissa, että hän oli palannut ja että oli leikki kaukana.
Puolipäivän aikaan hän palasi taloon. Pienen kirkon kellot helisivät iloisesti kaksiäänisinä; se kaikui kuin olisi heleitä lintuja päästetty lentoon vanhasta kellotornista. Mikä viehättävä vastaanotto! Hän näki siinä hyvän enteen. Elisabet oli lapsineen palannut. Salin kynnykseltä hän näki, mitenkä tämä päästi alas akkunoiden auringonsuojukset helteen takia. Auringonsäde valaisi hänen vaaleita hiuksiaan ja taipunutta niskaansa, jonka kaulasta vähän uurrettu musta puku jätti paljaaksi.
— Isä! huusivat lapset.
Vaikka Elisabet oli saanut tiedon hänen käynnistään, hän kääntyi ympäri syvästi punastuen. Kellot soivat yhä. Tämä kotiinpaluu sai merkityksen, jota Albert ei ollut ottanut lukuun. Molemmat muistivat avioliittonsa ensi aikoja. »Työni ja sinä», sanoi Albert silloin. Elisabet oli ymmärtänyt, mutta liian myöhään, minkä onnen hän oli laiminlyönyt. Nyt oli vielä kovin aikaista hänen sitä uudelleen yrittääkseen ja tulisiko se koskaan onnistumaan? Nopeasti päästen tasapainoon hän iloisella äänensävyllä toivotti Albertin tervetulleeksi. Tälle olisi ollut enemmän mieleen, jos tervehdys olisi ollut vähemmän sujuva, vaikkapa väkinäinenkin.
— Mennään syömään aamiaista, sanoi Elisabet melkein heti, ikäänkuin hän ei panisi kysymykseenkään, ettei tarjousta hyväksyttäisi, mikä olikin paras tapa voittaa aseman vaikeus.
Pohjoiseenpäin antavassa ruokasalissa saattoi akkuna kernaasti jäädä auki. Sieltä oli näköala niityille ja Chamroussen havumetsiin. Albert näki vastassaan kaiken tämän vihannan. Mikään ei paremmin viritä mieltä levollisuuteen ja hyvinvointiin kuin tällaiset kasviateriat maalla, kuunnellessa virtaavan veden solinaa ja tuulen liikahuttamien oksien heikkoa rapinaa, mikä yksin kertoo ulkomaailman rauhallisesta elämästä. Pitkiin aikoihin ei Albertin mieli ollut sillätavoin laskeutunut lepoon. Ja kuinka kepeästi Elisabet oli osannut helpoittaa tätä niin tukalaa paluuta! Kun Albert iltapäivällä teki lähtöä, ei tämä häntä pidättänyt, ja se häntä hämmästytti. Elisabet ei näyttänyt edes kuulevan, kun Marie-Louise puheli siitä, että saatettaisiin isää Saint-Ferriolin linnaan. Oikeastaan Elisabet oli häntä kohdellut kuin kutsuttua vierasta, naisena, joka osaa emännän taidon ja peittää ilonsa tai ikävänsä: ainakin tämä oli se uusi vaikutelma jonka Albert vei mukanaan. Kenties Elisabet oli kyllästynyt odotukseen eikä enää niin paljon välittänyt sovinnosta. Albert ei tässä suuresti erehtynyt. Kahden ja puolen vuoden kuluessa Elisabet oli käynyt läpi niin pitkän ponnistusten sarjan, niin hehkuvasti tavoitellut päämääräänsä, että hän oli päätynyt näennäiseen tunteettomuuteen, jommoisessa tilassa kaikki tulee meille yhdentekeväksi, kun meillä ei enää ole soimauksia itseemme kohdistettavina eikä voimia käytettävinä. Nyt tuli tapahtumaan se, minkä tapahtua täytyi! Hän ei enää yhtään ponnistaisi. Hänen epäonnistumisensa Pariisissa oli hänessä joksikin ajaksi taittanut sen siveellisen jousen, jonka hän niin suurella vaivalla oli olennossaan jännittänyt.
Albert palasi seuraavana sunnuntaina, tietämättään koko Tabourinin toimiston saattamana. Tekosyyn tähän toiseen käyntiin sai hän siitä, ettei hän ensi kerralla ollut käsitellyt kysymystä lapsista, eikä hän kuitenkaan saanut siitä puhutuksi. Hän palasi sitten useamman kerran viikon kuluessa.
— Sinä olet puoli-isä, selitti hänelle tyttärensä.
— Miksikä puoli-isä?
— Siksi että sinä tulet aamulla ja lähdet illalla, kuten luostarin puoli-hoitolaiset.
Kun eräänä päivänä jonkun hankkijan lasku esitettiin hänen läsnäollessaan, hän kiiruhti sitä maksamaan, yhtaikaa niin nopeana ja niin arkana, että Elisabet ei pannut vastaan. Ja se että hän tällä tavoin taas sai ottaa osaa perheen talouteen, tuotti hänelle mielihyvää ja lähensi häntä vähän enemmän vaimoonsa.
Annan häviämisestä oli kulunut neljä tai viisi kuukautta. Usein Albert arvioi tätä ajanmatkaa, hämmästyksellä huomaten sen niin lyhyeksi. Silloin hän tunki ajatuksensa takaisin. Vähitellen hän sai takaisin entisen valtansa Marie-Louisen ja Philippen yli, keksimällä heille leikkejä ja kertomuksia. Pienokaiset, jotka tämä elämän kaunistamisen taito houkutteli puolelleen, jättivät äitinsä, joka siitä salassa loukkaantui, mutta milloinka oppii ihminen rakastamaan epäitsekkäästi? Mutta joskin tämä lapsellinen ilonpito Albertia virkisti, oli hän kuitenkin kyllin vilpitön ja terävänäköinen ollakseen kauempaa itseltään salaamatta, että Elisabet häntä ennen muuta houkutteli Saint-Martiniin. Hän löysi tämän Marie-Louisen lauselmien, Philippen kysymysten, omien sanojensa takaa. Nuori rouva lakkasi pidättämästä itseään heidän keskusteluissaan. Hän antoi henkisten saavutustensa, rajoitetun, mutta selkeän ja tarkan ymmärryksen vapaammin päästä oikeuksiinsa, silti niitä mitenkään tarjolla pitämättä. Mitä enemmän Albert oppi häntä tuntemaan, sitä suuremmalla innolla hän koetti häntä valloittaa. Elisabet ei häntä työntänyt luotaan eikä rohkaissut, mutta häntä mairitteli tämä omituinen liehittely, jossa toinen pani liikkeelle kaikki henkisen voimansa, ja ylpeä hän oli myöskin, saadessaan miehelleen näyttää, miten hän oli kehittynyt, toisen tietämättä. Elisabetia puolestaan tämä odotus sekä kyllästytti että miellytti, ja Albertia tämä odottamaton kylmäkiskoisuus milloin ärsytti, milloin hän taas itsekseen lupasi kukistaa sen ja päästä aseman herraksi. Ja pian heidän sydämensä sekaantuivat tähän.
Lukuunottamatta Philippe Lagier'ta, joka usein oli poissa, ei Albert nähnyt muita kuin Elisabetia. Tähän tuttavallisuuteen viehättyneenä, jota niin harvat miehet voivat vastustaa, hän puheli tulevaisuuden tuumistaan, suunnitelluista teoksistaan. Eräänä päivänä hän toi mukanaan käsikirjoituksen nimeltä Pasteurin elämä yleistajuisesti esitettynä, jota hän valmisteli elämäkertasarjaansa varten. Hän luki sen ääneen, ja kun hän oli sen lopettanut odottaen nöyrästi jotakin kiitosta, Elisabet antoi hänelle parhaan, nimittäin syvän mielenliikutuksen, jonka se hänessä herätti niin ettei hän saanut sanaa suustaan, tämä kuvaus läpeensä selkeästä ja voimakkaasti eletystä tieteellisestä elämänurasta. Toisella kertaa Albert ei salannut huonoa tuultaan, koska kaiken maailman Vernier't olivat jo koko päiväksi asettuneet Saint-Martiniin kun hän sinne saapui. Blanchen mies, jonka turhamaisuutta liehakoi se että hän sai olla suuren miehen seurassa, oli kaiken aikaa hänen kimpussaan, ja vaikka Albert halusi olla rakastettava vaimonsa ystäviä kohtaan, tuskastui hän tästä.
— Mikä teitä vaivaa tänään? kysyi häneltä Elisabet, kun hän teki lähtöä.
— Te ette ole koskaan yksin.
Soimaus oli niin koomillinen, että Elisabet purskahti nauruun. Mutta Albert ei ottanut osaa tähän iloon. Ja sinä iltana Elisabet seurasi häntä katseellaan kauemmin kuin hän saattoi häntä nähdä. Albert ei kääntynyt, sillä hän upotti kiihkoisasti mielensä Annan muisteloon ja lupasi itsekseen luopuvansa kaikesta uudesta elämästä. Mutta kaksi päivää myöhemmin hän jäi yli päivällisenkin, mitä hän ei vielä ollut rohjennut tehdä muuta kuin sunnuntaisin. Pyynnön saatuaan Elisabet avasi pianon ja soitti hänelle sonate appassionatan, joka Marie-Louiselle oli paljastanut melankolian viehätyksen. Albert oli asettunut hänen taakseen. Soitanto vaikutti häneen syvästi. Historiallisten tutkimustensa rinnalla hän aina oli varannut sille osan aikaansa, ja se oli hänen teoksiinsakin jättänyt merkkinsä. Viimeisen soinnun kaikuessa hän kumartui ja kuiskasi: — Antakaa minulle anteeksi, Elisabet. Tämä oli kaikkein järkyttävin tunnustus sellaisen ylpeän miehen suusta. Elisabet nousi heti seisoalle hänen eteensä. Mustiin puettuna, kasvot varjossa, hän ojentui kuin kukka, joka pitkine varsineen tavoittaa päivää kohti. Hänen suuret silmänsä, jotka olivat selkosen selällään, hänen hämmästyneet silmänsä loistivat jo läpi hämärän. Hänen näennäisestä tunteettomuudestaan ei ollut jälkeäkään, ja Albert näki hänet hauraana, murtuvaisena, kykenemättömänä kauemmin kestämään tätä epävarmuuden tilaa, sellaisena kuin hän oli hänet nähnyt äitinsä kuolinvuoteen ääressä, tai pariisilaisen hotellin pienessä salissa. Heltyneenä hän toisti:
— Antakaa minulle anteeksi.
Elisabet murti suutaan, ja hän näki ihmeekseen sen jännittyvän samalla tavoin kuin Annalla.
— Te tiedätte hyvin, vastasi hän, ja Albert huomasi paremmin hänen hillityn äänenpainonsa, te tiedätte hyvin, että minä olen antanut anteeksi: Minullakin oli vikani.
Albert vastasi nopeasti, katkerasti tuntien julmuutensa, raukkamaisuutensa; mutta ihminen ei saisi rakastaa kuin yhden kerran, jottei hän olisi raukkamainen ja julma, ja silloinkin …
— En tiennyt silloin, kuinka teitä rakastin. Te olette minun nuoruuteni vaimo, Elisabet, ja koko minun hellyyteni on koskematon.
Elisabet toisti:
— Koskematonko?
Ja hänen suuret silmänsä tuijottivat Albertiin vainoavasti. Oliko hetki tullut? Valmiina lankeamaan hänen syliinsä, pettävin voimin, Elisabet odotti yhtä ainoata sanaa:
— Niin.
Albert tahtoi vetää hänet luokseen, painaen hänet rintaansa vastaan. Niin monet siteet kasvoivat eheiksi heidän välilleen: saattoiko kuilu kokonaan täyttyä? Lukiko Elisabet tämän sekasortoisen sydämen pohjaan saakka. Hän aavisti toisen pyyteen, ja torjui hänet luotaan, mutta ei väkivaltaisesti:
— Ei, ei, Albert, ei vielä. Rukoilen teitä.
— Elisabet, muista, kuka olet. Olen rakastanut sinua. Ja hiljempaa, kuin omantunnon painamana, hän lisäsi:
— Rakastan sinua.
— Jos rakastatte minua, niin lähtekää tänä iltana, elkää jääkö tänne.
Pyydän teiltä sitä, jos rakastatte minua.
Silmät, hänen liian selvänäköiset silmänsä rukoilivat häntä enemmän kuin sanat.
— Niin, Elisabet, täytyy osoittaa ansaitsevansa teidät. Raskain sydämin, puutteellisesti vapautuneena toisesta lemmestä, jonka hetkellinen intoutuminen saattoi verholla peittää, mutta ei hävittää, Albert poistui yöhön, joka oli tumma ja tähtikirkas. Kynnykseltä Elisabet koetti tunkea läpi hämäryyden, kuunnella hänen askeltensa kaikua. Sekasortoisin mielin, ruumis rakkaudesta väristen, hän ajatteli:
— Miksi hän lähti?
V
HAAMU
Poikkeuksellinen sää oli pitkittänyt tavallista enemmän Uriagen kylpykautta. Oltiin syyskuun viime päivissä, ja vuoret kylpivät valossa. Kuinka olisi voitu jättää näin tyyni ja lempeä luonto?
Helteen elähyttämänä ja perhe-elämään viehättyneenä hra Molay-Norrois päätti ennen kylpijäin pian odotettavaa lähtöä lyödä suuren iskunsa. Hän käytti vanhaa vaikutustaan rva Passerat'han, jotta tämä pyytäisi Albertin ja Elisabetin viimeisille juhlallisille aamiaisille, jotka rva Passerat valmistautui tarjoamaan ennenkuin palattiin Grenobleen. Tämä olisi sovinnon julkinen, virallinen tunnustus, ja tämän valtioviisauden kautta hra Molay-Norrois olisi hyvin ansainnut kotiväkensä kiitollisuuden.
Kun tämä yhteiskutsu yllätti Albert Derizen ja hänen vaimonsa, suostuivat he ottamaan sen vastaan, vaikkakin heille oli vastenmielistä olla kaikkien katseiden maalitauluna. Heidän lastensa vuoksi oli hyvää ja hyödyllistä, että heidät nähtiin yhdessä, ja että maailman silmissä heidän eronsa oli loppunut. Mutta heidät otettiin vastaan kuin eivät he koskaan olisi olleet yleisen uteliaisuuden esineenä. Toinen seikkailu oli keskusteluissa anastanut heidän entisen sijansa. Ankaran vaitiololupauksen varassa kerrottiin, että kun hyötyänsä katsova rva de Vimelle ei ollut huomannut miehensä uudesta suhteesta itselleen olevan mitään etua, hän oli päättänyt tehdä tästä lopun uhkaamalla panna toimeen häväistysjutun rva Bonnard-Bassonin kirjeiden avulla, jotka hän oli anastanut.
— Miten mielitte! oli hra de Vimelle kyynillisesti vastannut. Tuo rouva ei minua enää huvita.
Liian kokeneena pelätäkseen vähintäkään vaaraa omasta puolestaan, ja senlisäksi henkivartiostonsa, herrojen Molay-Norrois ja Prémerauxm tukemana, joihin vielä vahvistukseksi liittyi hänen puolisonsa, uskoi hän kyllä voivansa estää tämän kirjavan seuran, jonka hän oli pöytänsä ympärille koonnut, toisiaan raatelemasta. Todellakaan ei mitään tapahtunut ja Derizein sovinto sai virallisen vahvistuksensa. Elisabetin äiti, joka pani paljon painoa yleiseen mielipiteeseen, oli tyytyväinen tähän tulokseen; se auttoi häntä kestämään toisia koettelemuksia, joita hänen puolisonsa keimaileva käytös hänelle tuotti. Albert puolestaan koetti olla mieliksi rouvalleen, joka hentokuteisessa puvussaan, arvokkuudessaan ja sulossaan paljon muistutti englantilaisia muotokuvia, jommoisten sopusointuisuudesta hän niin suuresti nautti, ja kaikkia pöytäkumppaneja viehätti hänen keskustelutaitonsa, joka oli erinomainen, kun hän vaan tahtoi nähdä vaivaa.
Philippe Lagier, joka jonkun aikaa oli oleskellut Uriagessa, vastasi ystävälleen, vieressään istuvan nti Rivièren suureksi mielihyväksi, joka kuunteli häntä, samalla kun hän usein levottomuudella katseli Albertin rouvaa. Kun aamiaisten jälkeen tarjottiin kahvia puutarhassa, lähestyi nuori tyttö rva Derizeä:
— Rouva, sanoi hän, kuin pakoittaisi hänet ihailu tähän tunnustukseen, te ette koskaan ole ollut näin kaunis.
Tämä viaton kohteliaisuus, joka toisen suusta tulleena olisi ollut hänelle vastenmielinen, saattoi Elisabetin punastumaan. Totta oli, että hänen puhdasihoiset kasvonsa säteilivät, valo hyväili hänen vaaleita hiuksiaan ja tumman puvun vastakohta oli kasvojen ja hiusten loistolle edullinen. Tummat silmät näyttivät tulleen niin suuriksi, ottavan niin suuren alan kasvoista, kun posket olivat tulleet vähemmän täyteläisiksi. Ne yksin riittivät muuttamaan piirteiden ilmeen, antamaan niille hehkuvampaa ja korkeampaa elämää.
— Te olette lapsi, kuiskasi hän hymyillen.
— En enää, huokasi nuori tyttö kostuvin katsein.
Hänhän oli muuttunut eikä sitä ollut vaikea huomata. Edellisten vuosien keimailut olivat saattaneet hänet hakemaan toista tunnetta. Hän oli tavoitellut Philippe Lagier'ta ollen nuori varaton tyttö, joka oli päättänyt järjestää elämänsä avioliittonsa kautta ja tehdä hyvän naimiskaupan. Lagier'lla ei enää ollut oma nuoruutensa tallella, ja tälle hän tarjosi omansa. Vähitellen hän oli käsittänyt sen mikä tässä miehessä oli erikoista, kuinka hänen epäilyynsä sisältyi jokapäiväisyyden ylenkatsetta ja älyllistä viehätystä. Näin oli hän joutunut kulkemaan odottamattoman uran, ja vaikka hän kohtasi ylenkatsetta, niin hänen avartunut sydämensä aukeni rakkaudelle. Hänen äitinsä, joka oli vanhaa alkuperää, mutta jonka apulähteet tiedettiin varsin keskinkertaisiksi, huomasi surumielin tämän suunnitelman raukeavan tyhjään, josta hän oli toivonut itselleen vanhuuden turvaa. Jonkun verran epäröiden Elisabet kyseli itseltään, voisiko hänen välittelyllään olla mitään vaikutusta.
— Tulkaa minua katsomaan, sanoi hän nti Rivièrelle.
Ja tämä kiitti häntä, anoen hänen apuansa vilpittömin, luottavaisin katsein.
Aivankuin osoittaakseen hänelle hänen merkityksensä lähestyi nuoren tytön poistuttua rva Derizeä Philippe Lagier:
— Tahdotteko, rouva, antaa minulle neuvon?
— Nyt hetikö?
— Ei, ei täällä. Tulen luoksenne.
— Saint-Martiniin?
— Niin, huomenna kenties.
Kotiin kiivetessään Elisabet ajatteli: »Minkä neuvon?… Tulen puhumaan hänelle Berthe Riverestä.» Philippe yhä herätti hänessä hieman levottomuutta hänessä usein ilmenevän henkisen monimutkaisuuden ja sokkeloisuuden vuoksi. Elisabet halusi ilmoittaa tästä aikeesta puolisolleen, joka saatteli häntä, mutta kunnioittaen toisen salaisuutta ja varsinkin koskei hän vielä kokonaan uskaltanut ilmaista itseään Albertille, hän ei rohjennut tätä tehdä. Seuraavana päivänä Philippe meni Saint-Martiniin. Elisabet istui käsitöineen puutarhassa, sillaikaa kun lapset leikkivät nurmikolla muutaman askeleen päässä. Hän käytti hyväkseen viimeisiä kauniita päiviä ja leutoa säätä pysytelläkseen ulkona suuren osan iltapäivää. Läheisen lähteen säännöllinen solina oli hänen seuranaan, ilman että se pääsi vaikuttamaan hänen ajatustensa kulkuun. Päivänpaisteessa kypsyivät omenat ja päärynät puiden oksilla. Lehtien väri jo muuttui, ja ainoat kukat, joita kedoilla oli, olivat myrkkyliljat.
Marie-Louise huomasi ensimäisenä Philippen. Miten kauan lieneekään tämä katsellut nuorta rouvaa, jonka kasvoja kehysti suuri päähine! Elisabet vähän pahastui tästä epähienoudesta, sitä enemmän kuin hän, vaikkei sitä itselleenkään myöntänyt, odotti Albertia, joka hänestä edellisenä päivänä oli näyttänyt hermostuneelta. Niinpä Elisabet kiiruhtikin pakoittamaan häntä viivyttelemättä ilmaisemaan käyntinsä tarkoituksen:
— Teitähän tässä on tutkittava, eikä minua.
Philippe tunsi epämääräistä vihamielisyyttä mutta ei sitä pannut pahakseen. Minkä hän aikoi sanoa, sen hän sanoisi, maksoi mitä maksoi, sillä hän oli tehnyt päätöksensä pitkien epäröintien jälkeen:
— Näin on asia, rouva. Minun täytyy tällä hetkellä tehdä tärkeä ratkaisu. Minua suuresti liikuttaa tunne jonka paljon enemmän olosuhteet kuin minun persoonani on virittänyt ja jonka kestävyys, herätettyään minun ihmettelyäni, ei minulle enää ole yhdentekevä. Minun iälläni se on harvinainen suosio.
— Teidän iällänne?
— Olen neljänkymmenen vuotias. Nti Rivière on kahdenkymmenenkahden tai kolmen. Varmaan se on harvinainen suosio, jota epäilemättä en enää kohtaisi, jos minä työnnän sen luotani.
— Miksi sitten tekisitte niin? kysyi Elisabet.
Ja kun Philippe ei vastannut, vaan tuijotti häneen omituisesti hymyillen, toisti hän:
— Miksi tekisitte niin? Berthe Rivière on rakkautenne arvoinen, sen vakuutan teille. Tunne josta te puhutte ja jonka voimaa hän ei alussa aavistanut, on hänet vähitellen muovaillut. Hän on selvästi nähnyt itseensä. Kahdessa vuodessa hän on muuttunut. Hän on nyt yhtä hillitty ja vakava kuin sievä. Toivon hänestä teille vaimoa.
Hän lämpeni ylistelyssään. Philippe katseli häneen, kuin punnitseisi hän sanojaan, ja äkkiä hän lausahti:
— Niin, mutta minun sydämeni ei ole vapaa. Elisabet punastui, sillaikaa kuin toinen, silmät maahan luotuina, jatkoi:
— Vaikka tosin toivoton intohimo, joka on sen vallannut, on puhdistunut, muuttunut palvonnaksi, uskonnoksi.
Elisabet yritti keskeyttää hänet.
— Antakaa minun lopettaa, rouva. En koskaan enää tule näistä asioista puhumaan. Eikä ole kysymys vain minusta. Olen jonkun aikaa usein kysynyt itseltäni, eikö toinen enemmän inhimillinen tunne voisi olla olemassa tämän rinnalla ja riittäisi täyttämään vaihtamaani onnen ja uskollisuuden lupausta. Teidän uskonne ei estä teitä rakastamasta. Mutta olisiko se aivan vilpitöntä?
Nähdessään Elisabetin tässä rauhallisessa ympäristössä, Philippe oli vastoin tahtoaan hieman muuttanut aikeensa toteuttamistapaa. Elisabet tahtoi nousta ja jättää hänelle hyvästit, jotta hän ymmärtäisi, että ensimäinen uskottomuus oli jo tuo epäsuora tunnustus, joka hänen oli täytynyt kuulla. Mutta hän muisti, että Philippe ensimäisenä oli oikaissut hänen elämänkäsitystään ja antoi hänelle toistamiseen anteeksi, ja jäi paikoilleen. Mutta hän pani vastaukseensa arvokkuuden, jonka täytyi pitää Philippen matkan päässä, samalla kun se tälle näytti tien, jota hänen oli kuljettava:
— Teidän asianne on tuntea itsenne. Tämä … ystävyys ei enää saa vallita teitä. Te unohdatte sen, kun ette enää näe häntä, joka sen herätti.
— En enää näe …
— Niin. Hän lähtee pois. Menkää naimisiin tämän nuoren tytön kanssa, joka kuten juuri sanoitte, ei ole teille yhdentekevä, jota te tulette rakastamaan, jota te kenties jo rakastatte. Mutta naikaa hänet ilman taka-ajatuksia.
— En voi sitä.
— Ilman taka-ajatuksia. Hän on niin nuori. Katsokaa häntä eikä menneisyyttä. Eläkää lähellä häntä ja muovailkaa hänen henkeään kärsivällisyydellä. Olkoon elämänne selkeän suora, ilman mitään sivuhyppäyksiä. Siinä on onnen salaisuus.
Philippe kumartui ja tahtoi suudella hänen kättään. Lempeästi hän veti sen pois. Ei edes tätä nöyrää hyväilyä nainen sallinut hänelle. Pitkä hiljaisuus, joka seurasi, verhosi heidät kuin iltahämärä ruohoiset rinteet ympärillä, ja kumpikin sen kuluessa vaipui omiin mietteisiinsä. Ilma oli tyyni, luonto liikkumaton. Puusta putosi hedelmä kolahtaen maahan ja se sai heidät hätkähtämään kuin ajan muistutus. Elisabet mietti kaikkia näitä vuosia, joina hän oli jäänyt vaille onneaan, kun hän ennen ei ollut tiennyt jokapäiväisen ponnistuksen merkitystä, ja ajatteli, mikä taika ja loihtu voisi poistaa hänen elämästään nämä viimeiset vuodet ja palauttaisi hänelle kuultavat päivät, nykyisten sekasortoisten ja pilvisten sijaan. Philippe taas toisti itsekseen toisen lausumaa kahta sanaa:
— »Hän lähtee …»
Hän tulisi lähtemään Pariisiin Albertin kanssa. Sovinto, jota hän eilispäivän jälkeen ei juuri voinut epäillä, vaikka oli sitä kauan epäillyt, oli siis lopullinen. Viedäkseen mukanaan täsmällisemmän ja myös armottomamman kuvan, hän tutkisteli nuorta naista, joka istui majansa edustalla, puiston lehvien ympäröimänä, ja jota kaikki maaseudun rauha hyväili. Huolimatta lievästä kalpeudestaan ja laihuudestaan, joka pian häviäisi, suuressa päähineessään, nuorekkaine kasvoineen, sylissään kukkia, joita Marie-Louise oli tuonut, hän tänä syysiltana viritti saman odotuksen tunnelman, jonka aiheuttaa keväällä kukkiva maa. Philippe vastakohtaisuuden vuoksi vertasi häntä toiseen naiseen, jonka hän oli nähnyt keskellä kevään kukkeutta kaiken syksyn masennuksen painamana. Se oli Anna de Sézery, Luxembourgin puiston parvekkeella, viime huhtikuun lopulla. Philippe oli saattanut häntä Observratoire-kadulta Clunyhin Albertin poissaollessa, ja tätä kohtausta, jonka hän kärsivällisyydellä ja taidolla oli saanut aikaan, hän oli merkillisesti käyttänyt hyväkseen. Kulkiessaan pitkin boulevardia hän puusta puuhun lykkäsi tuonnemmaksi tunnustustaan. Kun he puistossa noudattivat kiviaitausta, josta näkyy yli suuren lammikon ja palatsin, hän äkkiä pysähtyi.
— Minulla on puhuttavaa teille, neiti. Epäröimättä kuvitteli nainen jotain vakavaa, vieläkin vakavampaa kuin kaikki mitä toinen saattoi sanoa, ja hänen kysymyksensä oli siitä todistuksena:
— Yhteinen ystävämmekö on antanut sen teille tehtäväksi?
— Ei, ei.
Hän rauhoittui hieman:
— Siinä tapauksessa kuuntelen.
Philippe aloitti kuulustelemalla:
— Te ette ole onnellinen. Albert ei ole onnellinen.
Anna yritti hymyillä:
— Näkyykö se päältäkin päin?
— Kyllä.
— No niin, me pidämme omaa onnettomuuttamme muiden onnea parempana.
— Oletteko varma siitä?
Rakkaudella, jonka hän nyt matkan päästä paremmin tajusi ja jonka vain hänen melkein salaperäinen intohimonsa Elisabetia kohtaan saattoi selittää, Philippe kuvasi Annalle viimeisen keskustelunsa Albertin äidin kanssa ja tämän liikuttavaa suunnitelmaa lähteä vaatimaan poikaansa rakastajattarelta, jonka oli ajan mennen täytynyt tulla vakuutetuksi rakkautensa voimattomuudesta. Puhuessaan hän saattoi huomata, mitenkä toisen kasvot synkkenivät, mitenkä hänen kullanhohtavat silmänsä kadottivat hehkunsa. Mutta Anna ei pannut vastaan:
— Niin, niin se on, sanoi hän koruttomasti. Olen sitä ajatellut. Kunhan vaan Albert ei saa siitä mitään tietää, eikö totta? Hyvästi, hyvä herra. Te olette haavoittanut minua. Jatkan tietäni yksin.
Philippen oli täytynyt näin jättää hänet, huolimatta yrityksestään saattaa häntä, lievittääkseen antamansa iskun kipeyttä. Useampaan kertaa Philippe kääntyi nähdäkseen hänet nojautuneena kiviaitausta vastaan, kahden maljakon välillä, yhä pienempänä, ja minkä ylenanneton pikku olennon hänen viime katseensa tavoittikaan! Häveten esittämäänsä osaa, Philippe ei rohjennut näyttäytyä Annan ja Albertin seurassa, vaan esitti jonkun syyn, joka muka pakoitti hänet lähtemään. Mutta hänen tunnustuksensa oli saavuttanut päämääränsä. Se vain kiiruhti tapahtumaa, joka olisi sattunut aikaisemmin tai myöhemmin, ja kenties liika myöhään. Pääasiassa oli Elisabetin kiittäminen Philippeä puolisonsa vapaudesta, onnensa ylösnousemuksesta. Niin, Philippe oli häntä uskollisesti palvellut. Tämä ylevämielisyyskin, josta Elisabet ei mitään tiennyt, yhdisti heitä hänen tahtomattaan. Milloinkaan Philippe ei häntä unohtaisi. Hän tulisi olemaan hänen tuskallinen salaisuutensa, hänen madonnansa, eikä kukaan saisi siitä koskaan tietää. Mutta voisiko Albert kokonaan unohtaa Anna de Sézeryn. Eivätkö useimmat miehet povessaan kanna jotain salaista haavaa, joka pahoina päivinä taas aukenee?
Tämä vaitiolo ei voinut enää jatkua. Philippe katkaisi sen seuraavin hämärin sanoin:
— Olen saanut uutisia häneltä.
Elisabet ilmeisesti ajatteli Anna de Sézerytä, koska hän selvällä levottomuudella heti kysyi:
— Missä hän on?
— Indiassa, Poonessa. Se on jonkunmoinen epäkirkollinen turvakoti, Epiphany-School, jossa hoidetaan sairaita ja kasvatetaan hyljättyjä lapsia. Jokapäiväinen elämänkohtalo ei ollut hänelle tarkoitettu.
Miksi oli tuo nainen kirjoittanut juuri Philippelle? Elisabet aavisti, ettei tämä ollut aivan osaton Annan pakoon ja enempää ajattelematta hän kysyi, täynnä pelkoa jo siksi, että oli kuullut tuota naista mainittavan:
— Voitteko toistaa minulle tämän kirjeen sisällön? Philippe otti sen salkusta ja ojensi sen hänelle:
— Lukekaa se ja hävittäkää se. Vastasin siihen jo eilen. Hän ei tule enää koskaan kirjoittamaan.
— Onko minulla siihen oikeus?
— Kyllä.
Hän sai juuri kuoren käteensä, kun Albert käytyänsä talon läpi astui puistoon.
— Olen hakenut teitä, sanoi tämä vaimolleen. Nähdessään Philippen hänen kasvonsa synkkenivät.
Edellisenä päivänä, rva Passerat'n aamiaisella hän oli vaivoin sietänyt, että muutkin kuin hän itse olivat Elisabetin viehätysvoimalle alttiina, ja kärsimättömyydessään turhaan yritettyään odottaa ylihuomiseen, hän ei voinut päättää päiväänsä ennenkuin kiipesi Saint-Martiniin Elisabetia katsomaan. Hän näki tämän hieman hämillään, kirje kädessä. Pari sanaa sanottuaan Philippe nousi ja jätti Elisabetille hyvästi:
— Noudatan neuvoanne, rouva.
Hän puristi ystävänsä kättä, jota hänen ei ollut vaikea estää itseään saattamasta. Niinpiankuin hän oli poistunut, Albert palasi rouvansa luo ja kysyi kuivakiskoisesti:
— Mitä neuvoa hän tahtoi? Olenko epähieno?
— Hän ilmoitti minulle menevänsä naimisiin.
— Nti Rivèrenkö kanssa?
— Niin.
— Tyttö parka!
— Miksi niin?
— Koska hän kerran rakastaa teitä.
Albert ei huomannut, että tämä lause loukkasi toista. Elisabet keskeytti hänet moittivasti:
— Albert!
— Hänpä on tunnustanut minulle, että hän on palvonut teitä. Hän on ensimäisenä ymmärtänyt teidät, hän on aavistanut sen sisäisen voiman, jota minä en osannut herättää eloon. Minä olen mustasukkainen hänelle, hirvittävän mustasukkainen, en siksi, että epäilisin teidän ainoallakaan sanalla rohkaisseen häntä, — en ole epäillyt tätä hetkeäkään ollessanne yksin ja hyljättynä — vaan koska minä en salli että joku toinen voisi teitä nyt paremmin ymmärtää ja enemmän rakastaa kuin minä.
— Albert! kuiskasi Elisabet sekasortoisin mielin.
— Minun pitäisi langeta polvilleni teidän eteenne, ja toisinaan minua haluttaa pusertaa teidät rintaani vastaan ja tukehduttaa nuo vuodet, jotka ovat särkeneet meidän rakkautemme.
Väristen, yhä järkytyksensä vallassa, Elisabet toisti:
— Albert!
Väärin tulkiten tämän eleen Albert epätoivoisesti kohotti käsivartensa:
— Oh! minä herätän teissä vaan pelkoa. Minä näen sen teidän silmistänne. Mutta minä en rohkene koskea edes teidän sormenpäihinne. Siitä saakka kuin olen täällä, silloinkin kun me olemme vierekkäin, on välillämme kuilu, jonka yli emme pääse. Elisabet! Elisabet! Olen hyvin onneton.
Voitettuna tahtoi Elisabet käydä hänen luokseen, ja nurmikolle putosi kirje, jonka hän oli unohtanut. Koneellisesti kumartui Albert sitä ottamaan, sen hänelle antaakseen. Hämmentyneenä Elisabet otti sen hänen kädestään. Albert ei ollut edes silmännyt käsialaa, mutta Elisabetin hehku oli jäähtynyt.
— Hyvästi! sanoi Albert jyrkästi, nähdessään Elisabetin pysähtyvän, ja hän poistui kiiruusti puutarhasta, heittäytyäkseen tielle.
— Albert! huusi Elisabet, rientäen hänen jälkeensä.
Laskeutuva ilta kätki hänet. Nimi, jota he eivät olleet edes lausuneet, riitti eroittamaan heidät. Menneisyyttä ei hävitä ajan eikä paikan etäisyys. Anna de Sézery oli yhä läsnä, heidän välillään.