— Te kiihdytte. Elämän suuri vaikeus on tyytyminen osaansa. Kukin toivoo toisenlaista kohtaloa itselleen ja pyrkii omaansa muuttamaan, mutta tekee sen vain mutkikkaaksi. Tämä on suuri hairahdusten aiheuttaja. Joku määrä filosofiaa ja tinkimistä, uteliaisuutemme ja mielihalujemme kohtuullinen tyydyttäminen viljelemällä jotakin sellaista harrastusta, joka antaa sisällystä elämällemme ketään vahingoittamatta, taide, lueskelu, matkustus, pöydän ilot, seuraelämä, jopa hurjistelukin, taikkapa kohtuullinen rahapula, jokapäiväinen työ, lasten kasvatus, kas se riittää tyynnyttämään kiihkeimmätkin yltiöpäät. Mutta intohimo, se todellakin on peljättävä. Se riehuu sivistyneen yhteiskuntamme keskuudessa kuin sokea koruesineillä kukkuroidussa salissa. Se on ajettava ovesta ulos. Eipä se edes anna onnea niillekään lapsellisille olennoille, jotka siltä sitä odottavat.
— Onnea siltä ei odotetakaan.
— Vaan mitä sitten?
— Elämän hehkua.
Hra Prémeraux katseli häntä kuin jotain museokalua.
— Te olette nuori.
— Se on minulle sanottu jo tänään.
— Te ette vielä ole saaneet silmiänne auki.
— Minä? huudahti Philippe hämmästyneenä ja loukkaantuneena. Hän kuvitteli olevansa vapaa kaikista harhaluuloista.
— Juuri te! Tuomari ei saa olla juttuun sekaantunut. Ja te sekoitatte oman itsenne alituisesti arvosteluihinne. Mutta rauhoittukaa, useimmat ihmiset avaavat silmänsä vain kerran elämässä.
— Vain kerran?
— Niin. Se tapahtuu heidän kuollessaan. Ja silloin kiiruhdetaan ne sulkemaan.
III.
KANTAJA
Tuntia myöhemmin Philippe Lagier pyysi päästä rva Derizen puheille. Oliko hän tapaava häntä yksinään vai rva Molay-Norrois'n seurassa? Hän tiesi, etteivät tähän kokemussyyt paljoa pystyneet, kun hän kerran oli piintynyt jyrkkään ja kaavamaiseen käsitykseensä, jota hänen miehensä ei kehdannut ruveta kumoamaan ja jonka häneen oli istuttanut jäykkä hra Salvage, yksi noita maaseudun tietäjiä, joille siveellisyyden valvonta kuuluu. Rva Molay-Norrois saattoi tehdä tyhjäksi suurimman osan hänen vaikutusvallastaan. Sensijaan hänen varsin tuttavallinen suhteensa nuoreen perheeseen, jonka hän usein oli ollut tilaisuudessa pyytämään luokseen Grenoblessa, ja jonka luo hänet ystävällisesti oli otettu asumaan hänen oleskellessaan Pariisissa, oikeuttivat hänet siihen tavattomaan toimenpiteeseen, jota hän juuri oli yrittämässä ja jota vain hän saattoi yrittää — ei suinkaan asianajajana, mikä olisi ollut sopimatonta, vaan ystävänä ennen jutun käyntiinpanoa. Hän aikoi vielä koettaa saada välien katkaisemisen vältetyksi, panna perustuksen sovinnolle. Molemmat asianosaiset olivat antaneet hänelle niin vähän selvitystä erimielisyyden syntymisen jälkeen. Hänen paras tiedonlähteensähän oli oikeuden puheenjohtajalle osoitettu anomus: se sisälsi täsmällisiä aikamääriä ja tosiseikkoja. Mutta ovatko tosiseikat ja aikamäärät koskaan selittäneet mitään tunteiden alalla? Kuinka paljon paremmin joku kasvojen ilme, joku uhmaa, vihaa tai tuskaa tulkitseva sana saattaa kuvastella näiden näytelmien sisäistä todellisuutta!
Ikkunasta katsellessaan, miten vuolas ja liejuinen Isère virtasi ohi, Philippe käytännön miehen tavoin, joka valmistuu kohtauksiin ja aavistaa esteet, tahtoi saada mielikuvan rva Derizen luonteensuunnasta. Ja hän huomasi, ettei hän tätä tuntenut. Persoonallisuus ilmenee siinä, että yksilö välittömästi vastaa olosuhteiden asettamiin kysymyksiin. Niistä voi aavistaa luonteen suoruuden tai vilpillisyyden, tyyneyden tai intomielen, ratkaisujen ylevämielisyyden tai oveluuden, paitsi kun ovat kysymyksessä sellaiset monimutkaiset luonteet, joita liialliset mietiskelyt ja epäröinnit ovat muovailleet ja jommoinen harvoin esiintyy nuorissa ihmisissä. Mutta useampivuotisesta seurustelusta huolimatta ei Albertin puoliso ollut hänelle antanut minkäänlaista tietoa itsestään, mikä ei johtunut erikoisesta pidättyväisyydestä, vaan siitä, että oli mahdoton tehdä mitään johtopäätöksiä näistä jokapäiväisistä, rakastettavista, kepeän pariisilaisen sulon sirostamista keskusteluista, jotka eivät milloinkaan olleet syviä eivätkä luontaisesti pulpahtelevia. Turhaan hän silmäänsä tavoitteli hänen rva Derizen henkisen olennon ääriviivoja — ne karttoivat hänen erittelyään, haihtuivat kuin savu tuuleen.
Rva Derize saapui hänen luokseen. Hän tuli yksinään, mutta heti hän turvautui rva Molay-Norrois'han.
— Äitini saapuu kohta. Otaksun, että hän voi ottaa osaa keskusteluumme.
— Tietysti, rauhoitteli Philippe, päättäen viivyttelemättä käyttää hyväkseen tätä lyhyttä kahdenoloa, jonka sattuma hänelle tarjosi.
Hän ei saanut hukata aikaa, ja kuitenkin he aluksi vaihtoivat muutamia tuollaisia joutavia vuorosanoja, jotka aina käyvät kiistan edellä — välttämättömältä näyttävä johdanto kuten kahakka ennen taistelua. Rva Derize kertoi rauhallisesti omasta ja lastensa terveydestä, ilmaisi pian lähtevänsä Uriageen, missä hän viettäisi kesänsä Grenoblen helteitä välttääkseen. Philippe tutkisteli häntä hämmästyneenä ja myös vähän ärtyneenä. Rva Derizellä oli yllään se hieno tumman sinipunainen puku, jota hän rva Passerat'n luona oli kuullut kehuttavan, ja nyt hän paremmin huomasi, miten hieno se oli. Mutta näitä arvoituksellisia ja viehättäviä kasvoja hän enimmin tutki. Ei elämä eikä viimeisten kuukausien suru ollut jättänyt niihin mitään jälkeä. Niin kauan kuin hän saattoi muistaa taaksepäin, oli hän aina nähnyt rva Derizen samanlaisena, kauniinvärisenä, puhtaana ja sileänä kuin kukka, ilman yhtäkään varjoa tai uurretta. Ei edes hänen vaaleain hiuksiensa ja mustain silmiensä vastakohta kyennyt herättämään erikoisuuden vaikutusta ja hänen olentonsa arvoitus tuntui yhä odottavan ratkaisuaan tulevaisuudelta eikä piilevän menneisyydessä.
Huomatessaan, että toinen häntä tarkasteli, rva Derize lievästi punastui. Veri tulvi helposti hänen poskilleen. Philippe selitti:
— Teidän tavaton nuoruutenne hämmästyttää minua joka kerran kuin tapaan teidät. Teitä varmaankin nimitetään neidiksi myymälässä.
Tämä kohteliaisuus miellytti häntä.
— Se on totta, sanoi hän, ja minulla on suuria lapsia ja olen ollut kahdeksan vuotta naimisissa.
Philippe Lagier ei lisännyt, että jokainen kohtaus hänessä herätti melkein ärtyneen vaikutelman, johon sekaantui mielipahaa, itsepäistä myötätuntoa, ylenkatsetta ja vastustushalua; sitten koko tämä ristiriitaisten tunteiden hyöky taantui ritarillisesti suojelevaksi suopeudeksi ystävän kaunista rouvaa kohtaan.
Näiden jokapäiväisyyksien jälkeen Philippe tapansa mukaan äkisti kävi asiaansa.
— Te olette tehnyt päätöksenne?
— Minkä suhteen? kysyi rva Derize, vaikka oli ymmärtänyt.
— Että eroatte Albertista.
Hän näytti puusta pudonneelta.
— Oh tietysti, senjälkeen mitä on tapahtunut. Heti asianajaja ilmaisi aikeensa:
— Miestä ei saa arvostella yhden tapauksen, vaan koko elämän mukaan.
Rva Derize huomautti ettei hän puhunut anteeksiannosta, vaan oikeudesta ja hämmästyneenä hän toisti:
— Koko elämän?
— Se on selvä. Minä olen tuntenut hänet ennen teitä. Oletteko koskaan tiennyt, miten vanha rva Derize, teidän anoppinne, oli velkaantuneessa asemassa miehensä kuoleman jälkeen. Onko Albert koskaan kertonut teille niistä uhrauksista ja itsekieltäymyksistä, joihin tämä ihailtava nainen sai alistua, voidakseen antaa pojalleen kunnon kasvatuksen, ja tämän omasta työteliäästä nuoruudesta, joka oli hyödyllinen ja tuloksekas jo silloin, kun me muut vain haaskasimme aikaamme. Miksi ette ole mennyt neuvottelemaan rva Derizen kanssa?
Hän oli innostunut, enemmän kuin oikeuden edessä. Se todisti ettei nuori nainen ollut hänelle yhdentekevä. Ja jos hän ei ollut hänelle yhdentekevä, miksi hyväksi tämä kömpelö yritys? Tunteillamme on omituiset tapansa purkautua ilmoille. Luonnollisella äänellä lausutulla sanalla rva Derize palautti keskustelun sävyn tavalliseksi:
— Minulla on vanhempani. Sitäpaitsi en ole sekaantunut perheasioihin.
Hän saattoi Philippen takaisin asiaan. Tämä katseli häntä, hänen ruusuisia kasvojaan, tarkkapiirteisiä ja rauhallisia, hänen liian hyvin siveltyjä hiuksiaan, hänen kauniita tyyniä silmiään ja tuota pientä ahdasta otsaa, joka oli suljettu kuin kielletty ovi. Ja tästä hetkestä alkaen, tuon ratkaisevan äänensävyn ja muistojensa ärsyttämänä hän ajoi ystävänsä asiaa käyttämättä tavallisia aseitaan, ivaa, terävyyttä, johdonmukaisuutta, vaan purevasti, mielikarvaudella, melkein suuresti kammoomallansa kaunopuheisuudella.
— Mennessään teidän kanssanne naimisiin, Albert lahjoitti teille nimen, joka oli miltei kuuluisa, — se on tullut siksi senjälkeen — sekä hänen työnsä että hänen lahjakkaisuutensa kautta, joka on samanarvoinen kuin omaisuus. Nuorelle runsaslahjaiselle naiselle merkitsee jotakin päästä näin väljään elämään, näin vaihtelevaan ja alati uudistuvaan, päästä tutustumaan aikamme ensi maisiin neroihin, nykyajan kaikkien suurten virtausten keskelle. On jonkun arvoista se että kaikkialla missä kulkeekin on uteliaisuuden ja myötätunnon esineenä, ettei tarvitse muuta kuin avata silmänsä ja korvansa saadakseen hengenravintoa, se minkä saamme tutustumalla suuriin henkiin, että täten saa ottaa osaa aikamme koko yleiseen elämään. Näyttää tuskin voivan olla kadehdittavampaa kohtaloa. Olen varma siitä, että monet ystävättäristänne viettävät uinuvaa elämää keskinkertaisuudessa.
— He saavat pitää puolisonsa kokonaan.
Olihan se naisen luonnollinen vastaus. Yleinen elämä, nykyajan suuret virtaukset, mitä ne ovat muuta kuin merkityksettömiä ja onnen rinnalla vähän naurettavia sanoja. Elisabet ei ollut mennyt naimisiin auttaakseen puolisoaan saamaan vaikutusvaltaa, esittämään jotain osaa, vaan yksinkertaisesti ollakseen onnellinen. Mitä tahtoi tämä asianajaja liioitteluineen? Tämäpä vaan jatkoi:
— Puoliso, jonka vaimo kokonaan omistaa, on vähäpätöinen mies, hyvä rouva. Naisen elämä voi saada täyden sisällön rakkaudesta. Mutta me miehet tarvitsemme muita päämääriä. Eikä ole toista innostuttavampaa kuin se mikä Albertilla on.
— Totta on, että hänellä on kaunis elämän ura.
Saadakseen häneltä jonkun selityksen Philippe Lagier uskalsi sanoa:
— Hän oli enemmän näkyvissä, alttiimpana lähestymisille kuin muut.
Kenties onnenne tarvitsi suurempaa valvontaa.
Rva Derize torjui kuivasti tämän tunkeilevan hyökkäyksen:
— En suvaitse poliisia perheessäni.
Philippe teki masentuneen eleen.
Rva Derize palautti Albertin ystävän mieleen kaikki hänen omaksi hyväkseen puhuvat seikat, jotka tämä epäoikeutetusti unohti: hänen perheensä aseman, hänen suhteensa, hänen varallisuutensa. Hän ei mennyt naimisiin tyhjin käsin. Hänellä oli oikeus puolellaan. Koko Grenoble oli sitä mieltä. Albert Derize, joka oli halpaa syntyperää ja vailla omaisuutta, oli kaikkien mielestä tehnyt hyvän naimiskaupan ottaessaan puolisokseen nti Molay-Norrois'n. Molay-Norrois'n suvulla oli arvossapidetty nimi, ja he elivät jokseenkin komeasti. Totta kyllä hän kahden veljen takia, jotka kuluttivat paljon rahaa ja joista toinen oli upseeri, toinen lähetystön sihteeri, ei ollut saanut myötäjäisinä kuin kaksisataatuhatta frangia, joista neljäsosa vielä oli perimättä; ja hänen totunnaiset tapansa eivät sallineet hänelle mitään kieltäymyksiä asunsa, asuntonsa, palveluskuntansa suhteen, joten hänen puolisonsa niillä kolmella tai neljälläkymmenellä tuhannella frangilla, jotka hän vuosittain ansaitsi, jaksoi ainoastaan pitää hänet sillä tasolla, johon hän kuului. Mutta tuttuahan oli, että perheen varallisuus oli peräisin hänestä tai ainakin oli oleva: se oli tunnustettu tosiseikka, jota oli mahdoton kumota ja jota kaikki maailman työt eivät muuttaisi.
Huonosti vakuutettuna Philippe ravisti päätään. Albertin maineesta tuli tie huipuille ja hänen työnsä velvoitti. Ja melkein ärtyneenä hän katseli itsepäistä otsaa, joka puoleksi peittyi lapsentukan alle, näitä niin tyyniä, niin laupeita silmiä, joista heijastui järkähtämätön vakaumus.
Puolestaan vakuuttaakseen vastustajansa rva Derize lausui heidän yksinkertaisen väittelynsä ponsilauseena:
— Minä olen täyttänyt omat velvollisuuteni, ja hän on pettänyt omansa.
Näin esitettynä ristiriita kylläkin yksinkertaistui. Mutta asianajaja ei tahtonut sitä siten esitetyksi:
— Kuulkaa, rouva, puhun teille ystävänä, vilpittömänä ystävänä. Olen ollut asianajajana monessa avioerossa: enkä ole koskaan, kuuletteko, en koskaan nähnyt, että viat olisivat kokonaan toisen asianomaisen.
Hän ei lisännyt, mitä hänen kokemuksensa jo ammoin oli osoittanut; että kodin turvallisuus, sopu, eheys riippuu vaimosta enemmän kuin miehestä; vaimo rakentaa tai hajoittaa perheen kuten varallisuudenkin.
— Viat? Mitkä ovat minun vikani? kysyi rva Derize hymyillen. Olisin utelias tietämään sen.
— Minä en vielä tunne niitä, mutta olen varma siitä, että niitä on.
Loukkaantuneena tästä varmuudesta rva Derize uhmasi:
— Todellakin? Sanokaa ne.
Lagier palasi taas ivalliseen sävyynsä:
— Joskus kenties sanon ne teille.
Asianajaja oli ensimäinen, joka ei kohdellut häntä uhrina, joka ei surkutellut häntä kuin pientä rohkeata marttyyriä, ja vaikka hän tunsi ettei tämä vastustus ollut vihamielistä, hän kuitenkin pahastui siitä. Lopettaakseen lyhyeen hän selitti:
— Kaikki on meidän välillämme lopussa. Minä en …
Hän pysähtyi, epäröiden tehdä huulille tullutta tunnustusta. Mitä lisäisi hän? Saadakseen sen tietää Philippe toisti vihjaisevalla äänellä.
— Te ette …?
— Minä en rakasta häntä enää.
— Silloin ette ole häntä rakastanutkaan.
— Kuinka?
— Ette ole. Rakastaa silloin kun teitä rakastetaan, kun tieltänne poistetaan kaikki ponnistus, kaikki vaivannäkö, kun elämänne tasoitetaan leveäksi tieksi, jolla ette voi kompastua, mitä vaikeaa se silloin on? Miten voi ihminen todistaa rakkautensa? Rakastamalla silloin kun on hyljätty, unohdettu, kun teidät on jätetty yksiksenne, taistelemaan kaikkien vaikeuksien kanssa, tai vieläpä silloin, kun sydämenne yli kuljetaan, se on rakastamista.
— Se on itsensä tahraamista. Minulla on ylpeyteni, kunnioitukseni itseäni kohtaan. Kukin ymmärtää sen omalla tavallaan.
Ja lujasti vakuutettuna asiansa oikeudesta hän kysyi:
— Tämänkö tehtävän puolisoni on jättänyt teille suoritettavaksi?
Philippe vastasi melkein lyhyesti, kuin olisi hänelle tuottanut tiedotonta mielihyvää rouvan pahoinpiteleminen:
— Ei, hyvä rouva, Albert ei ole pyytänyt minua tekemään mitään sovitteluyrityksiä.
— Niinkö!
— Tehtäväni on toinen, lisäsi hän huomaamatta tätä huudahdusta, joka saattoi merkitä ylenkatsetta.
— Olette kauan odottanut.
Samalla, kuin korostaen näitä sanoja, rva Molay-Norrois astui saliin. Hänellä oli vielä hattunsa ja päivänvarjonsa. Kuultuaan hra Lagier'n vieraskäynnistä, hän heti riensi avuksi tyttärelleen, jota hän yhä kohteli kuin pikkutyttöä ja jonka asioita hän mielellään vallitsi. Peli oli silloin menetetty, mutta se oli vietävä perille, koska se oli alettukin. Aikoessaan esittää ystävänsä toivomukset Philippe paremmin käsitti, miten uskallettua, melkein sopimatonta oli käydä käsiksi suoraan asiaan. Hän kuitenkin päätti niin tehdä. Olihan hän loppujen lopuksi vain välittäjä. Edelleen olosuhteet tekivät tämän ratkaisun järjellisimmäksi. Hän selitti naisille, minkä vaikean kysymyksen avioero lapsiin nähden aiheutti.
— Albert ei tule niitä minulta ottamaan, sanoi päättävästi Elisabet.
— Tietenkään hän ei tule niitä teiltä ottamaan. Mutta hän tulee vaatimaan ne luokseen muutamiksi kuukausiksi joka vuosi.
— Muutamiksi kuukausiksi?
— Niin, ja mikä surullinen kohtalo lapsille, kun heistä kiistellään, kun heitä vedetään kahteen suuntaan.
— Ei, ei, en tahdo jakaa heitä hänen kanssaan. Hän on unohtanut meidät.
Jättäköön hän meidät tästä lähtien rauhaan.
Rva Derize ei tarvinnut äitinsä avustusta osatakseen puolustaa oikeuksiaan. Philippe Lagier luuli hetken sopivaksi ilmaistakseen ystävänsä toivomuksen:
— Niin suurta surua kuin se hänelle tuottaakin on hän valmis luopumaan isän-oikeuksistaan, alistumaan kaikkiin teidän vaatimuksiinne, mutta yhdellä ehdolla.
— Millä? kysyivät naiset.
— Te tiedätte, että avio- tai pesäero oikeudessa voidaan saada, ja usein saadaan ilman että todellisia vaikuttimia mainitaan, vain siten, että esitetään jutun laadun mukainen loukkaava kirje tai syyksi mainitaan poistuminen kodista. Asianosaisten tarvitsee vain tehdä keskinäinen sopimus, jos tahtovat välttää häväistysjuttua, jos eivät halua antaa aineksia ilkeämielisille juoruille.
— Millä ehdolla? toisti Elisabet voimatta arvata.
Philippe kiirehtimättä monensi puhetaidollisia varakeinojansa:
— Laki yleensä kyllä kieltää tällaiset keskinäiset sopimukset, mutta lainkäyttö sallii sellaisen tapahtua. Ja kuinka voitaisiin totuus saada selville? Tämän kautta oikeudenkäynti yksinkertaistuu, ja yleisö kääntää huomionsa pois jutusta, joka on muuttunut jokapäiväiseksi.
— No niin? kysyi nuori nainen, joka välitti vain omasta tapauksestaan.
— No niin, Albert alistuu edeltäkäsin kaikkiin vaatimuksiin, joita te suvaitsette hänelle asettaa … sillä edellytyksellä ettei asiaa käsiteltäessä mainita mitään nimeä.
— Ah! pääsi välittömästi. Elisabetin huulilta, ja hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä. Kaksi sekuntia myöhemmin kyyneleet olivat kuivaneet, ja viehättävät kasvot saaneet takaisin koskemattoman tuoreutensa, niin että Philippe saattoi epäillä, oliko tätä hetkellistä järkytystä ollutkaan.
Mutta rva Molay-Norrois päästi närkästyksensä kuuluville:
Mikä viheliäinen mies! Hän tahtoo säilyttää rikostoverinsa kunnian!
Ja kääntyen tyttärensä puoleen hän yllytti tätä hylkäämään ehdotuksen:
— Sinun asiasi ei ole alistua ehtoihin, vaan sanella ne. Tuomarit, jotka ovat selvillä miehesi käytöksestä, kyllä tulevat jättämään lapset sinun huomaasi. Kuinka he voivat uskoa heidät, vaikkapa vain muutamiksi tunneiksi, miehelle, joka on hyljännyt heidät ja tuntematta omantunnon soimausta yhä vielä vain välittää rakastajattarestaan? Huono puoliso on huono isä.
— Tuomarit eivät kernaasti kiellä isältä oikeutta huolehtia lapsistaan.
— Itse hän on sen itseltään kieltänyt. Vaatiko hän heidät itselleen, kun tyttäreni lähti talosta? Ja hänhän selittää olevansa valmis luopumaan heistä ainiaaksi — ainiaaksi! — jos tuon naisen tahrattu maine pelastetaan! Eikö se ole kauheata?
— Te väärennätte, hyvä rouva, Albertin tunteita. On velvoituksia, joista ritarillinen mies ei voi vapautua menettämättä arvoansa.
— Hänellä ei ole velvoituksia muuta kuin kotiansa kohtaan.
Kääntyen rva Derizen puoleen, Philippe tulkitsi hänelle lyhyen kohdan
Albertin toisesta kirjeestä:
— Entäpä jos se on hellyyden muisto, harras kunnioitus, joka tekee hänelle vastenmieliseksi ruveta riistämään lapsia pois heidän äidiltään? Entä jos hän siten osoittaa jatkuvaa arvonantoaan ja luottamustaan? … Mitä tulee vuotuiseen määrärahaan, jonka hän aikoo heille varata, pyytää hän teitä itseänne määräämään sen suuruuden.
Tämä lauseen loppu, joka helpotti taloudellista järjestelyä, mihin nuoren naisen ajatus ei ollut vielä ollenkaan suuntautunut, aiheutti hänessä närkästystä.
— Ei ole kysymys siitä, sanoi hän hyvin päättäväisesti.
Vähän hämmästyneenä tästä epäitsekkyydestä, joka hänestä näytti edellisistä vastauksista poikkeavalta, Philippe turvautui toiseen perusteeseen:
— Mitä etua teillä siitä on, jos aiheutatte häväistysjutun oikeuden edessä? Mitä hyötyä se teille tuottaa? Eikö teille riitä se, että ero langetetaan teidän eduksenne ja te itse saatte päättää sen seurauksista! Harkitkaa, jos haluatte, muutamia päiviä, rouva, ennenkuin teette päätöksen, joka voi olla seurauksiltaan niin tärkeä.
Elisabet silmäsi äitiinsä kuin neuvoa pyytääkseen. Hänen sileälle otsalleen oli uurtautunut pieni kohtisuora ryppy kulmakarvojen välille. Hänen kasvonsa, koko hänen ruumiinsa jännittyi tavattomaan, poikkeukselliseen tahdonponnistukseen, joka ei ollut missään yhteydessä hänen ilmeensä sievän lapsellisuuden ja hänen eleittensä tavallisen välinpitämättömyyden kanssa. Hän ei odottanut rva Molay-Norrois'n mielipiteen ilmaisua.
— Olen harkinnut valmiiksi, lausui hän. Hylkään ehdotuksen. En tahdo valehdella. Sanon koko totuuden; sen pahempi niille, joihin se osuu.
— Oikein! hyväksyi hänen äitinsä, samalla tuntien pienen omantunnonvaivan, koska hän jätti noudattamatta hra Molay-Norrois'n neuvoa, jonka tämä varoittaen oli antanut naisille tyttärensä paluusta saakka, nim. välttää ikävän huomion herättämistä. Mutta vanha rouva oli noita kunniallisia intomielisiä ja suoraluonteisia naisia, joita heidän vilkas tunne-elämänsä johtaa.
Philippe Lagier oli valmistautunut tähän vastaukseen. Nuoren naisen päättäväinen ja reipas käytös ei ollut hänelle vastenmielinen ja näytti hänestä olevan huomionarvoinen uutuus tässä ihmisessä. Hän ei hyljännyt sovittelua kostonhalusta ja katkeruudesta, vaan koska hänestä avioliiton särkymisen seuraukset olivat vähemmän merkitseviä kuin särkyminen itse. Totuushan antoi varsin varman toimintaohjeen, mutta miten vaikea sitä oli seurata ja vielä vaikeampi toisen omaksua? Elisabet, joka oli yksinkertainen ja harkitsi vähän, piti selvimpänä omaksua sen: ja ainakin hän valitsi sen omasta alotteestaan, olematta toisen vaikutuksen alaisena.
— Muuten, lisäsi rva Molay, hra Salvage on meille luvannut, että ero julistetaan pian, ilman anomuskirjan esittämistä.
— Se riippuu todistuskappaleesta, väitti asianajaja, joka on hallussanne ja jota minä en tunne.
— Todistuskappaleesta?
— Niin, kirjeestä, johon on viitattu. Elisabet punastui kuin pahanteossa yllätettynä ja katsoi velvollisuudekseen antaa siitä selityksen:
— Se oli kirje, joka tuli pikasanoman kuoressa. Albertin poissaollessa avasin hänen pyynnöstään sähkö- ja pikasanomat ilmoittaakseni hänelle niiden sisällön. Kirjeitä en avannut koskaan. Hän oli pyytänyt minua tekemään tämän palveluksen avioliittomme ensi aikoina. Totta puhuen olin jo kauan sitten lakannut sitä hänelle tekemästä. Sinä päivänä hän kärsimättömästi odotti oikaisuvedoksia, joita ei kuulunut. Hän oli mennyt ulos. Minun tuli telefonoida hänelle kun ne saapuivat. Olin ajatellut, että hän sai niistä ilmoituksen. Se on sattuma. Täten sain tietää …
Hänelle näytti olevan tärkeätä osoittaa ettei hän pitänyt silmällä puolisonsa kirjevaihtoa ja että kaikki vakoilu olisi ollut hänelle arvotonta. Vielä enemmän kuin hänen sanansa ilmaisivat hänen kasvonsa vastalausetta jo sellaista ajatustakin kohtaan. Ja tämä mielen suoruus antoi hänen nuoruudelleen enemmän välitöntä viehätystä.
— Tahdotteko näyttää minulle tuon kirjeen? kysyi Philippe, joka joko uteliaisuudesta tai myötätunnosta meni vähän pitkälle tehtävänsä täyttämisessä.
— Mutta … miksi?
— Saan lukea sen ennemmin tai myöhemmin. Jos annatte minun tutustua siihen, tulen minä yksin saamaan siitä tietoa ennen jutun alkuunpanoa. Muussa tapauksessa se joutuu kiertelemään asianajajain toimistoissa. Olen tullut tänne sovittelijana enkä asianajajana. Muistelen meidän hyviä suhteitamme. Ja jos olosuhteet ehdottomasti tuomitsevat Albertin, pyydän häntä valitsemaan toisen puolustajan.
— Ei, sanoi Elisabet lämminneenä, te olette hänen ystävänsä, on oikein että puolustatte häntä. Te olette jo sen alkanut. Olin juuri lähettämäisilläni pois tuon kirjeen teidän saapuessanne; asianajaja on jo kaksi kertaa pyytänyt minulta sitä. Minulla ei nyt enää ole salaisuuksia, elämäni on joutunut julkisuuden käsiin, kaikki on minulle yhdentekevää. Menen hakemaan sen teille.
Hän ei huomannut, että hän antoi julkisuuden käsiin toisen ihmisen elämän.
Hänen poissaollessaan rva Molay-Norrois tunnusti Philippelle, että hän kiiruhti viemään Uriageen nuoren naisen, jota pelkkä oikeudenkäynnin ajatus väsytti, ja pikkulapset, joiden tarvitsi päästä maalle. Philippe kyseli näitä, ja heti rouvan vihamieliset kasvot silisivät, ja niiden hyväntahtoisesta hymystä näkyi isoäiti, joka paljon seurustellessaan lasten kanssa saa takaisin luottavaa välittömyyttä.
— Kas tässä, lukekaa nopeaan, sanoi Elisabet palatessaan, ojentaen hänelle kirjekuoren, jota hänen sormensa tuskin pitelivät, ikäänkuin ne olisivat peläten koskettaneet palavaa kekälettä.
— Hra Lagier on kysellyt lapsia, selitti hänen äitinsä nopeasti. Missä he ovat?
— Huoneessani. Menkäämme niitä hakemaan, äiti. Philippe ymmärsi, etteivät he tahtoneet olla läsnä kun hän luki kirjettä, ja hänkin mieluummin oli kahden kesken entisen ihailtunsa kanssa.
Anna de Sézery, Elisabet Molay-Norrois, nämä hänen nuoruutensa helmet eivät lakanneet hänen mieltään liikuttamasta Albert Derizen elämän läpi. Mitä oli tullut Saint-Ismier'n nuoresta valtiattaresta, joka niin saattoi hämmästyttää ihmisen mielialojensa puuskilla? Niinkuin hän jo tämä aamuna oli tullut, hän nytkin saapui muistin kutsumana, soikeine kullanvälkkyvine silmineen, alaspäin taipuvine suupielineen, kasvoillaan tuo kaksinkertainen odotuksen ja välinpitämättömyyden ilme. Mutta yli näiden kasvojen oli ajan täytynyt käydä. Hän katseli käsialaa ja tunsi sen, vaikka se oli tullut pystymmäksi ja voimakkaammaksi, sen äkillisistä käänteistä, sen puolinaisista kirjaimista. Ja hän luki pysähtymättä nämä kahdeksan postipaperin sivua, jotka kahisivat hänen sormissaan kuin kellastuneet lehdet, jotka taittuvat askelten alla:
Pariisissa, tänään perjantaina.
»Vasta eilenkö te minut jätitte, ystäväni, rakkaani? Minusta tuntuu, että siitä on kauan jo, ja kuten näette, tulen minä ensin teidän luoksenne. Minä niin pelkään nyt jokaista hetkeä, joka palaamatta menee; vuosieni lisänä ne pian riistävät minulta nuoruuteni. Kun olin pikku tyttö, joka ylpeili ihailijaparvesta ympärillään, ja kun te tulitte Saint-Ismier'hen, yritin joskus vähän keikailla teille miellyttääkseni teitä. Se ei ole luonteeni mukaista, ja minä osaan sitä niin huonosti, etten onnistunut. Ette varmaankaan silloin aavistanut hellyyttäni? Se on kymmenen vuotta vanhempi kuin teidän. Kaukaa se on saattanut teitä, kun ette siitä mitään tienneet. Ah jospa rakkaus riittäisi hävittämään ajan? Mutta eikö se että saa rakkautta, riitä valaisemaan pimeitä päiviä? Senjälkeen kuin olen sanonut hyvästit vanhalle talolleni Sézeryssä, joka myötiin, maalleni, puilleni, en juuri ole tiennyt muista kuin tällaisista. Kun laiva kuletti minua Englantiin, kumarruin sillalta katsomaan vettä ja unelmani kiisivät pois kuin vesi. Minusta tuntui että heitin sydämeni sinne syvyyteen. Kuinka paljon ylpeyttä on vaadittu jaksaakseni viettää tuota halpaa elämää. Ja mitä ponnistuksia — pelkään nyt, että ne ovat kuluttaneet minua ja saattavat kääntää teidät minusta pois — voidakseni saavuttaa sen työteliään elämäntason, joka on sallinut minun kohdata teidät. Kuinka mieluisia on minulle palauttaa muistiin tämä kohtaus. Siitä on vuosi. Te olitte saapunut Lontooseen, ottaaksenne osaa tuohon historiantutkijain kokoukseen. Muistatteko käyntimme Towerissa. Näen vieläkin mielessäni paikan, jossa kuningattaret Anna Boleyn ja Catherina Howard mestattiin. Te palautitte elämään nämä onnettomat vainajat, ja minäkin nousin haudastani: voin sen kernaasti nyt tunnustaa teille. Kellään toisella ihmisellä ei ole sellaista kykyä elävöittää menneisyys, kivet ja sydämetkin, jotka eivät kylliksi elä.
Kuitenkaan en yrittänyt uudestaan tavata teitä, kun kuukautta myöhemmin asetuin Pariisiin, saadessani tätini da Liévillen jättämän pienen perinnön, joka on tehnyt minut riippumattomaksi. Pelkäsin liiaksi teidän välinpitämättömyyttäni ja omaa muistoani. Sitten kesä eroitti meidät, ja minä tahdoin vapautua tunteesta, joka valtasi olentoni enemmän kuin ennen. Mutta syksyllä te palasitte. Se on niin levoton ja ohikiitävä aika, että joka päivä on raskas merkityksestään. Sielu on silloin täynnä ahdistusta, täynnä alistumista ja toivoa. Tuntee kulkevansa kohti kuolemaa ja toivovansa uudestisyntymistä. Minä puolestani en koskaan ole voinut olla iloinen syksyllä, varsinkaan nyt kun alituisesti huomaan, miten hauras ja epävakainen on haihtuva nuoruus.
»Kuinka olisin torjunut teidät, kun tarjouduitte näyttämään minulle tuntemattoman Pariisin, historiallisen Pariisin, jossa haamut vielä asuvat? Pikkutyttönä Sézeryssä rakastin esi-isäin kuvia, ja kun minua huvitti pelätä hiukan, kuvittelin heidän yöllä kummittelevan. Oi meidän viehättäviä kävelyjämme päivänpaahtamilla rantakäytävillä, tai syrjäkatuja myöten, jotka te tunsitte ja joilla kutsuitte eloon suuria varjoja! Entä Saint-Germain, Malmaison, ja tuo Chantilly, jossa kävimme myöhään syksyllä, kun metsä on lehdetön ja kun voi nähdä niin kauas sen sisään, sen sydämeen saakka. Jokainen meidän retkemme liitti meidät lujemmin toisiimme. Epäilemättä ne ravitsivat meidän tutkijavaistojamme, meidän älyllisiä pyyteitämme. Usein — muistatteko sitä? — käsittelimme toinen toisensa jälkeen noita merkillisiä olettamuksia, jotka tyydyttävät meidän ijäisyystarvettamme. Mutta rakkautta me molemmat janosimme! Minä, minä vapisen edelleen. Te vakuutitte minulle eilen illalla, että teidän elämänne ei enää voi olla vailla minun elämääni. Ja minun on teidän niin kauan kuin tahdotte. Lempeästi se virratkoon omaanne, sitä koskaan vahingoittamatta. Antakaa sen palvella teitä, sitä anastamatta. Jospa tietäisitte! Minulla ei enää ole luottamusta: se ei koskaan ole ollut erikoisen eloisa minussa, ja nämä viimeiset kymmenen vuotta ovat sen hävittäneet. En enää usko onneen, jonka voin tarjota, ja uhraisin elämäni teidän puolestanne. Kohdelkaa lempeydellä heikkouttani, rakkauttani: tunnen itseni niin vanhaksi, ja niin uudeksi yht'aikaa, ja minä rakastan teitä.
Anna».
Käytännön mies on aina vähän epäilevällä kannalla rakkauskirjeiden tunteenpurkauksiin nähden. Tosiseikoista, jotka liittyvät melkein jokaiseen asiakirjakääröön, hän tietää, mikä kaunistelunhalu tai lyhytnäköisyys ne on sepittänyt. Mutta Philippe oli kylliksi ennen muinoin seurustellut Sézeryn linnassa tunteakseen nuoren tytön vilpittömyyden tästä intohimoisesta hehkusta ja tästä ennakolta valmiista alistumisesta. Hän aavisti hänessä vain lisääntynyttä alakuloisuutta ja ikäänkuin salaista ikävöintiä. Silmät varmaankin olivat vähemmän kullanvälkkyvät, suu enemmän uurtunut, koko ruumis laihempi. Yleensä hän varmaankin osaksi oli menettänyt ruumiillisen viehätyksensä, mikä seikka selitti hänen voittamattoman tulevaisuuden-pelkonsa, ja Lagier oli kylliksi julma nauttiakseen kaikista näistä kuvista, jotka tekivät hänet vähemmän tavoiteltavaksi.
Rva Derize palasi ensimäisenä molempine lapsineen. Hänen tietämättään tehty vertailu oli hänelle -eduksi. Viehättävässä seurassaan ja nuoruutensa koko loistossa Philippe arvosti hänet tavattoman puoleensa-vetäväksi.
— Te olette lukenut sen? kysyi hän, kun Philippe oli syleillyt
Marie-Louisea ja pikku Philippeä, kummipoikaansa.
— Kyllä, rouva, mutta tästä kirjeestä päättäen hän ei ollut Albertin rakastajatar.
Tällainen tulkinta saattoi rva Derizen ymmälleen:
— Älkää tehkö pilkkaa minusta: se on väärin.
Ammattitaitonsa ohjaamana Philippe oli keksinyt perusteen, jota hän koetti selittää rouvalle, ensin vakuuteltuaan aikomustensa vilpittömyyttä.
— Ah, rouva … Teidän, Albertin uhallakin etsin jotain keinoa välttää välien särkymistä. Minusta näyttää, että jos olisitte tahtoneet, olisitte helposti vieneet voiton teidän … kilpailijastanne. He rakastavat toisiaan vain aivoillaan. Kirjeessähän viitataan vain kohtauksiin, joita he ovat panneet toimeen yhdessä katsellakseen historiallisia paikkoja, ja se on saattanut heidät jonkunmoiseen yhteiseen henkiseen kiihoitukseen.
Rva Molay-Norrois vuorostaan astui sisään olematta erikoisen tervetullut. Muutamilla ihmisillä on etuoikeuksia. Lempeästi pyysi Elisabet häntä viemään lapset pois. Marie-Louisella, joka oli isänsä näköinen, oli tämän syvät silmät, aina täynnä uteliaisuutta, ja jonkunverran terävät piirteet, ja hän katseli ja kuunteli Philippeä tarkkaavasta; hänen varhaiskypsyytensä antoi äidille aihetta olla varuillaan, sillä heidän lähdettyään Pariisista hän usein teki nolostuttavia kysymyksiä. Pyöreä pikku poika taas itsepäisesti nyki tyynyn tupsua, jonka hän kiiruhti repimään irti saadakseen viedä jotain mukanaan.
Päästyään taas kahdenkesken asianajajan kanssa, nuori nainen pani kirjeen takaisin kuoreensa.
— Nyt kun te olette sen lukenut, ei asianajaja sitä enää tarvitse. Minä en enää näytä sitä muuta kuin viime hetkellä, eikö niin?
— Niin on parempi.
Täten meni myttyyn Tabourin'in asianajotoimiston apulaisten suunnitelma: kysymättä päämiehensä mieltä olivat nämä kahteen kertaan ja virallisella tavalla pyytäneet saada anomuskirjassa mainitun todistuskappaleen, ainoastaan siinä tieteellisessä tarkoituksessa, että voisivat muodostaa itselleen vakaumuksen.
Sitten Elisabet pyysi anteeksi, että hän oli ihan tavallinen nainen, ettei hänellä ollut mitään sielua, joka kulki kohti kuolemaa ja oli täynnä odotusta, mitään syksyn henkeä, ja ettei hän ymmärtänyt mitään psykologisista hienouksista. Mutta kun hän ei ollut tottunut ironiaan, ei hän kauan siinä pysytellyt.
— Muuten ei Albert itsekään ole kieltänyt.
— Niinkö! mitenkä hän on puolustautunut?
— Hän ei ole puolustautunut ollenkaan: hän syytti minua.
— Teitä?
— Niin, hän rohkeni sen tehdä. Hän valitti tiesi mitä kärsimiänsä kuviteltuja onnettomuuksia, joita hän turhaan yritti luetella. Ja kun häneltä kysyin: — Mitä teiltä sitten puuttuu? — vastasi hän: — Teiltä ei mitään, mutta minulta kaikki. — Sehän on järjetöntä puhetta. Ja kun minä uhkasin lähteä pois lapsineni, ei hän edes yrittänytkään pidättää minua. Ymmärrättekö nyt, että kaikki on välillämme lopussa? Nyt hän elää yhdessä tuon naisen kanssa, jota te pyydätte minua säästämään. Hän on melkein vanha, melkein ruma; pitäköön hänet. Minä en enää tahdo kuulla mistään puhuttavan. Kaikki on lopussa, ainiaaksi, niin ainiaaksi. Minun täytyy päästä rauhaan.
Hän vuodatti muutamia vilpittömiä kyyneleitä, kylliksi, jotta ne puhuivat hänen puolestaan, mutta ei niin paljon, että ne olisivat tahranneet hänen ihoaan. Mutta tämä kohtuullinen määrä ei ollut laskettu. Hänen itserakkautensa kärsi yhtä paljon kuin hänen rakkautensa. Philippe aavisti sen ja katseli suuremmalla mielenkiinnolla sileätä ja arvoituksellista pikku otsaa, jota hyvin suittu tukka varjosti, kauniita kyyneltyneitä silmiä ja koko hänen uhkuvaa nuoruuttaan, jota suru ei voinut rumentaa. Se antoi hänen lohdutteluilleen enemmän vakuutuksen pontta, ja hyvästellessään rva Derizeä ja rva Molay-Norroista, joka viivyttelemättä palasi tyttärensä luo kuin uskollinen vahtiväki, hänellä ei ollut mitään syytä onnitella itseään siitä vähän sekavasta tavasta, millä hän oli tehtävänsä täyttänyt. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa ystävänsä saapumista, ilmoittaakseen hänelle yrityksen rauenneen tyhjään. Anna de Sézery oli joutuva julkisen häväistyksen esineeksi. Elisabet Derize oli oikeudessa saava eron, joka jo nyt oli lopullinen.
Poistuessaan hän Isèren rantakäytävällä sivuutti pikku apulaisen Malaunayn tätä huomaamatta. Mutta tämä joka tunsi talon ja mielellään kuljeskeli sen seutuvilla, onnitteli tämän kohtauksen johdosta teräväjärkisyyttään: voitonvarmana hän nyökkäsi päätään, veti keuhkoihinsa tähän aikaan jo vilvastuvaa illan ilmaa ja sanoi itsekseen:
— Se on selvä: hän pettää suojattinsa. Oliko viisasta panna vetoa asiamiehen voiton puolesta?
IV.
VASTAAJA
Albert Derizen äiti piteli jonkun aikaa kädessään avattua sähkösanomaa, jossa hänen poikansa ilmoitti saapuvansa iltajunalla. Hän oli hämmästynyt ja tyytyväinen. Sitten hänen ensi huolensa oli mennä keittiöön, sillä hän kernaasti säästi kaiken lisävaivan palvelijattareltaan, joka oli melkein yhtä vanha kuin hänkin ja joka paikkaansa koskaan vaihtamatta oli palvellut häntä neljäkymmentä vuotta.
— Fauchette [Fauchette = pikku Fanny], syömme päivällisen vasta puoli kahdeksan.
Vanhus, jolle tämä siro ja ylen nuorekas nimi kuului, käänsi emäntäänsä päin pahasti sierettyneet kasvonsa, joita ällistys venytti:
— Puoli kahdeksanko, rouva!
Hänen luostarimaisen säännöllisessä päiväjärjestyksessään tällainen viivästys oli merkkitapaus, melkein skandaali. Mutta kuultuaan, että sen aiheutti Albert herra, hänen suunsa näytti venyvän korviin saakka jonkunmoisen hymyn vallassa, ja hänen pienet harmaat silmänsä räpyttelivät törröttävien kulmakarvojen alla kuin osuisi niihin liian voimakas valo. Vaikkakin Albert herra kaikin tavoin oli paljon varttunut, ei hän lakannut vanhukselle kuulumasta, koska tämä oli häntä syntymästä hoidellut. Kuvailipa vanhus häntä jatkuvasti pikkulapseksi mielessään ja rasitti häntä hänen saapuessaan joutavalla pikkuseikkoihin kohdistuvalla huolenpidollaan, hän muistutteli hänen mieleensä entisiä noloja tapauksia, mitenkä hän kerran esimerkiksi oli kärventänyt istuimensa, asettuessaan hiillosastialle. Vaikkakaan vanhus ei ollut tekemisissä juuri muun kuin kattiloidensa kanssa, oli hän kyllä huomannut, että rouvalla jonkun aikaa oli ollut huolia, ja olihan hän kuullut ilkeiden naapurien kertovan asioita jotka häntä tyrmistyttivät ja sisälsivät viittauksia johonkin noista häpeämättömistä naisista, joiden pelkkä näkeminen vaati häntä tekemään ristinmerkin! Heti hän aikoi mättää kadotetun pojan täyteen vihanneksia ja leivoksia ja ehdotti kaikkia ruokia, joita Albert herra entisajoista saakka oli kunnioittanut jollakin suosiolla, mitä seikkaa hän unohti yhtä vähän kuin sotilas voittojansa. Täytyi rajoittaa tämä into kotiliemeen, lihahyytelöön, parsaan ja ohukaisiin aprikoosihillon kanssa.
— Panemme hänet asumaan minun huoneeseeni lisäsi rva Derize. Minä otan esiin peitteitä ja lakanoita.
— Entä rouva itse?
— Minä asetun etelänpuoleiseen pikku huoneeseen.
— Aurinko osuu sinne pahasti.
— Niin, mutta hän kaipaa lepoa, vietettyään päivän junassa.
Ja molemmat vanhat naiset, jotka yhteinen antaumus liitti toisiinsa, valmistautuivat toimekkaasti parhaansa mukaan ottamaan vastaan nuorta miestä, joka vallitsi heidän äidillisiä sydämiään. Mutta sillä aikaa kuin Fauchette, kieli jonkunverran suusta ulkona, vaipui pitämään huolta paistinpannustaan, rva Derize, avatessaan kaappejaan ja suunnitellen huoneiden järjestelyä, ei voinut olla tuntematta levottomuutta. Hän oli heti tulkinnut onnelliseen suuntaan Albertin sähkösanoman: tämä paluu oli sovinnon alkusoitto, se merkitsi etääntymistä Pariisista, jota hän jo kaukaa kavahti, sitä tuntemattakin, huonona kaupunkina, jossa käsitykset totuudesta ja erehdyksestä vääristyvät ja lopuksi menevät sekaisin. Ajatus, että hän sai poikansa itselleen, kokonaan itselleen, oli myös hänelle mieleen. Tavallisesti hän vaimoineen ja lapsineen asettui asumaan Molay-Norrois'n perheeseen, jonka huoneusto oli mukavampi ja tilavampi. Tämä poikkeaminen totutusta tavasta, joka hänessä ei suinkaan herättänyt vastustusta, oli hänelle pieni korvaus. Kuinka hän oli poikaansa hellittelevä ja lellittelevä! Ei kuitenkaan liikaa: ei ensinnäkään pidä hemmotella miehiä, ja toiseksi hän ansaitsi saada toria. Ensi kerran, lakattuaan olemasta lapsi, oli Albert aiheuttanut hänelle todellista surua. Hän ei hyväksynyt, hän ei käsittänyt poikansa käytöstä. Hänen käsityksensä mukaan avioliitto oli särkymätön ja pyhä side, jonka kuolema yksin saattoi katkaista, ja jota, mitä häneen tuli, kuolemakaan ei ollut katkaissut, murtaessaan säälimättömästi onnen, joka oli kestänyt liian vähän aikaa. Miten kävi lasten, jos kummallakin puolisolla oli vapaus alkaa elämänsä uudestaan? Eiväthän he olleet pyytäneet päästä tähän maailmaan, ja eikö ollut niiden velvollisuus, jotka olivat heidät elämään toimittaneet, antaa heille se totinen valaistus, jota perheen perinnäinen elämä merkitsee? Onko koskaan mitään toteutettu ilman määrättyä päämäärää ja ehdotonta velvollisuuteensa alistumista. Tämän hän oli kirjoittanut pojalleen heti kuultuaan Elisabetin poistumisesta, ja petoksesta, joka oli sen aiheuttanut. Olipa hän itse tahtonut lähteä Pariisiin, mutta Albert oli hänelle ilmoittanut poistuvansa sieltä. Viisi kertaa hän hitaine, vielä varmoine askelineen oli mennyt miniänsä luo, mikä hänen ansiokseen luettakoon, taivuttaakseen tätä kärsivällisyyteen ja anteeksiantoon, alistuen Molay-Norrois'n perheen syyttelyihin ja heidän epäystävälliseksi käyneeseen kohteluunsa, erikoisesti ajaen Marie-Louisen ja Philippen, noiden viattomien uhrien asiaa. Mutta hänen ei ollut onnistunut liikuttaa Elisabetin mieltä eikä vakuuttaa häntä; tämän kaavamainen jyrkkä päätös oli voittamaton este. Toiselta puolen hän tunsi poikansa Albertin ehjän, käskevän, vieläpä ylpeän luonteen, jommoinen on tavallinen muita etevämmillä ihmisillä; se oli joskus tuottanut hänelle kärsimystä, hän kun oli niin luottava kiintymyksessään, mielenjaloudessaan ja suoruudessaan. Eikä voi vaatia muita sietämään sitä mitä äiti sietää. Kun Elisabet oli kärsimänsä loukkauksen jälkeen vetäytynyt pois, oli hän menetellyt oikeutensa mukaisesti. Albertin asia oli luopua intohimostaan ja solmia ehjiksi katkenneet siteet. Mutta hän tunsi hyvin, miten vaikea tämän oli taipua. Ja kun hän tarkemmin mietti, haihtui heikko toivo, minkä vähäinen sininen paperi oli hänessä herättänyt, niinkuin linnut, jotka lennossaan sattumalta ovat eksyneet huoneeseen ja kiihkeästi kaipaavat takaisin ulos.
Hänen kulkiessaan edestakaisin tunkeutui avatuista akkunoista hiukan vilpoisuutta huoneeseen keskipäivän helteen jälkeen. Kesäkuussa viipyy valo kauan, eikä vielä ollut iltakaan, vaan se välihetki, jolloin uupunut aurinko kiiruhtamatta valmistautuu painumaan taivaanrannan taa. Rva Derize vähän surkutellen totesi tämän lopun uhkan, vaikkakaan tuon ei tarvinnut olla välittömästi käsillä, vaan oikeutti vielä tekemään suunnitelmia. Oli käsillä hetki, jolloin hänellä oli tapana käydä läheisellä Saint-Rochin hautausmaalla. Vainajat saivat aina odottaa. Hän tyytyi panemaan vähän vettä maljakkoon, asettaen sen huoneen pesukaapille, erään valokuvan eteen, jonka piirteet aika oli tahrinut, ja jotka eivät olleet koskaan varmaankaan olleet erikoisen tarkat. Vieläpä hän vähän asetteli kukkia syrjään, jotta muotokuva tuli paremmin näkyviin.
»Tässä on, ajatteli vanha rouva, hänen isänsä hänelle puhuva. Jospa hän olisi voinut Albertin kasvattaa!»
Rva Derize asui kaupungin länsipäässä kaupunginosassa, joka melkein kuului maaseutuun. Boulevard des Adieux[= hyvästijättöjen puistokatu] noudattaa entisiä valleja, joille on istutettu suuria puita ja joiden rinteitä peittää nurmikko. Portti, joka sen katkaisee ja jolla on sama alakuloinen nimi [Boulevard des Adieux = hyvästijättöjen puistokatu], johtaa Vihreänsaareen kauniiseen kävelypuistoon, minkä läpi on mentävä, ennenkuin päästään hautausmaalle. Kaikkien hautajaissaattojen täytyy mennä tätä tietä. Kuoleman tietoisuus lepää seudun yllä. Senpätähden eivät vuokralaiset sinne mielellään pyrikään, vaikka sieltä näkee lehviä ja vihreitä rinteitä ja vasemmalla, lehtinurmien ja lehmusten oksain välitse, vähän Rachais'n ja Saint-Eyvardin vuorta, joiden kalliot auringon laskiessa tulevat loistavan värisiksi, ruusunkarvaisiksi ja sinipunaisiksi vuorotellen.
Rva Derizellä oli hallussaan pieni huoneustonsa, johon kuului kuusi huonetta toisessa kerroksessa boulevardin ja Lesdigueres'n kadun kulmassa, vasta poikansa naimisen jälkeen. Hän oli luullut elämäntehtävänsä silloin päätetyksi, ja poistunut tänne hautojen läheisyyteen. Siihen saakka hän, koska Albert oli hänen luonaan, oli asunut uusissa kaupunginosissa Saint-Andrén kävelypaikan läheisyydessä: nuoret ihmiset tarvitsevat nähdäkseen liikettä ja toimintaa eikä hiljaisia katuja ja tyhjyyden muistutuksia. Kun hän näki hänelle syntyvän uuden kodin ja tunsi miten hänen käydessään Grenoblessa Molay-Norrois'n seurapiiri, jonka turhamaisuutta tyydytti pojan lisääntyvä maine, veti häntä puoleensa ja vähän otti hänet valtaansakin, niin hän itsestään alkoi lähestyä sitä soppea, jonne sisältyi hänen nuoruutensa ja hänen onnensa. Siellä lepäsivät hänen vanhempansa, joita hän sai kiittää onnellisen lapsuuden kehittämästä vastustuskyvystä, hänen puolisonsa, jonka hän oli kadottanut nelivuotisen avioliiton jälkeen ja jonka muisto pysyi hänelle vielä elävänä kolmenkymmenenkuuden vuoden kuluttua. Hänestä tuntui ettei hänellä koskaan ollut aikaa surra häntä kyllikseen ja että hänellä oli velka maksettavana: vanhuuden lähestyessä me tarvitsemme aurinkoa ja lämpöä, ja me tavoitamme niitä parhailta menneiltä päiviltämme. Hänen puolisonsa oli päättänyt päivänsä työkykynsä täydessä kukoistuksessa, äkillisen, satunnaisen tapaturman häntä kohdatessa, juuri kun hän oli pannut pystyyn erään noita liikevoimalaitoksia, jotka nykyään ovat Dauphinén onni, ne kun käyttävät hyväkseen sen virtoja, sen valkoista kivihiiltä. Niittämättä siitä kunniaa, hän oli edeltäkävijä. Se oli toinen nousuyritys Derizein suvussa: isä jo oli suistunut ennenkuin hän oli saavuttanut menestystä. Täten suvut usein sisältävät epätäydellisiä luonnoksia johonkin jälkeläiseen, joka on heidät kunniaan korottava, tai katkaisee päinvastainen kohtalo niiden terveen kehityksen ja estää niitä puhkeamasta kukkaan.
On tunnettua, minkä vaarallisen kauden uusi teollisuus melkein aina saa läpikäydä käyntiinpanonsa alussa. Mieluummin kuin hän alistui uhkapeliin oli Albertin äiti, jolta itseltään puuttui kaikki varallisuus, vaatinut pesän selvitystä. Tämä selvitys ei ollut jättänyt hänen lapselleen muuta kuin Saint-Martin d'Uriagessa sijaitsevan maatilan; se oli melkein vuoristossa, ja siihen kuului asuinrakennus, maanviljelystä, metsää ja niittyä. Se ei tuottanut kuin vähän yli kaksi tuhatta markkaa eikä ollut kokonaan veloista vapaa Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän vetäytynyt sinne: kirkon läheisyys ja maaseudun rauha houkuttelivat häntä. Albert oli vain kolmen vuotias. Hän oli tästä lähtien äidin päämäärä. Hän tahtoi pojan ottavan korvauksen isän ja isoisän rauenneista elämänaikeista. Saadakseen apulähteitä ja paremmin opettaakseen poikaansa hän aluksi avasi pienen lastenkoulun, ja kun poika varttui, hän hänelle pyysi ja sai Grenoblen postitoimistossa paikan, joka aluksi oli vaatimaton, mutta vähitellen muuttui hänen järjestysaistinsa, älykkäisyytensä ja hallinnollisen kykynsä mukaiseksi. Antamalla pojan etsiä omaa tehtäväänsä, löytää sen ja toteuttaa sitä, aavistamalla itse ensimäisenä hänen arvonsa, antoi äiti hänelle elämän toiseen kertaan. Poika korvasi hänen rakkautensa nopealla menestyksellään, kykynsä kehittymisellä, hellyydellään, joka tosin ei ollut pilvetön eikä alituinen, vaan hyvinkin pidätetty huonoina aikoina, mutta joka hetkittäin saattoi olla niin luottava, niin herkkä, niin syvä, että vanha rouva sitä ajatellessaan tunsi silmänsä kostuvan ja mielensä täyttyvän. Niinpiankuin poika alkoi ansaita, vaati hän äitiään luopumaan kaikesta työstä: hänenhän tuli astua äidin sijaan! Hänen mennessään naimisiin hänen isänperintönsä, Saint-Martinin maatila, jonka hän muuten oli vapauttanut kaikista kiinnityksistään, siirrettiin hänelle ja se antoi hänelle jonkunmoista ulkonaista asemaa Molay-Norrois'n perheen rinnalla. Mutta sen tulot hän edelleenkin luovutti äidilleen ja niihin hän vielä lisäsi pienen vuosikoron, salaa, sillä hän ei tahtonut sekoittaa ketään, ei vaimoaankaan sen ankaran taistelun kaikkiin sokkeloihin, jota hän äitineen oli kohtaloa vastaan käynyt, ettei siitä lankeisi mikään varjo liian aikaisin kuolleen isän muistolle.
Mikään ei niin toisiinsa liitä voimakkaita sieluja kuin yhdessä kestetyt koettelemukset. Jo pelkkä yhteinen ruumiillinen rasitus herättää toveruuden ja yhteisvastuun tunnetta. Näinä kamppailun vuosina olivat rva Derizen ja hänen poikansa välit tulleet poikkeuksellisen läheisiksi. Voidakseen seurata poikaa hänen opinnoissaan, oli äiti täydentänyt sivistystään. Millä opetuskyvyllä ja kunnioituksella poika olikaan häntä siinä auttanut, samalla kun hän edelleenkin pyysi äidiltä neuvoja pysyäkseen hänen oppilaanaan! Ja kuinka osasikaan jälkimäinen tyynnyttää hänen kunnianhimoiset pyyteensä, kehittää hänessä tuota niin vaikeasti saavutettavaa hyvettä, joka ponteville luonteille on vaikein oppia ja kuitenkin on niin välttämätön, ettei mikään into, mikään työnteon nopeus voi sitä korvata: kärsivällisyyttä. Ikäänkuin asettaisi äiti poikansa itseään korkeammalle, hän saattoi hänet karttamaan voimiensa hajoittamista, kykynsä pirstoamista ja hävittämistä sanomalehti- ja esitelmätoimen kautta, kaikkien tällaisten vähäpätöisten puuhain kautta, joissa ensi menestys yllyttää jatkamaan ja joihin tottuminen pian tulee vaaralliseksi, ne kun tyydyttävät toiminnantarvetta samalla kun ne antavat tälle miellyttävät rajat. Vaistomaisesti ja voimatta sitä itselleen selittää — häntähän itseään hymyilytti kun hän pojalleen tunnusti taikauskoisen kunnioituksensa paksuja kirjoja kohtaan — hän ymmärsi, että vain keskittyminen yhteen ainoaan aikeeseen, kestävyyden siihen yhtyessä, tekee pysyvästi arvokkaat tulokset mahdollisiksi. Täten äiti kehoitti poikaansa pitkällisten ponnistusten uralle ja epäilemättä osaltaan vaikutti Työmiehen historian syntymiseen, joka nykyään on niin hyödyllinen, ja Talonpojan historian muodostumiseen, jonka tuli antaa kuva talonpojan elämästä ja näyttää sen ikuinen ylevyys.
Kuitenkaan ei äiti koskaan suostunut seuraamaan poikaansa Pariisiin, joko siksi, että hän pelkäsi tuntevansa itsensä kodittomaksi totunnaisen ympäristönsä ulkopuolella, tai siksi että hän — harkiten siinä aivan oikein — ei tahtonut vallata paikkaa, joka pian tuli kuulumaan toiselle naiselle. Säännöllisen kirjevaihdon kautta hän nykyään kaukaa ylläpiti yhteyttä poikansa kanssa ja lomat liittivät heidät yhteen maatilalleen Saint-Martiniin. Albertin avioliitto toi mukanaan suuria muutoksia heidän niin suuressa määrin yhteiseen elämäänsä. Äiti mukautui siihen, mutta hän kärsi siitä kenenkään saamatta sitä tietää. Hänen ei edes tarvinnut vapaaehtoisesti supistaa vaikutusvaltaansa, niinkuin hän jo kauan sitten oli itsekseen luvannut tekevänsä. Albert oli hyvin rakastunut Elisabetiin, joka epäröi ja jonka vanhemmat antoivat hänen jonkun aikaa odottaa suostumustaan, ikäänkuin vielä enemmän korostaakseen, mitä suosiota he hänelle osoittivat, ja nuoruudelle ominaiselle kiihkolla ja unohtamiskyvyllä hän kokonaan kääntyi lempensä puoleen. Äiti luuli menettävänsä hänet kokonaan. Uusi perhe, jonka helmaan hän astui, oli loistavampi, viehättävämpi, eli hienommassa ympäristössä; se liehitteli häntä ja lumosi hänet. Hän ei ollut syntynyt kyllästyneenä, kuten tuollaiset velttoutuneet nuoret miehet, joita mikään ei hämmästytä eikä mikään huvita: mielihalulla hän maistoi seuraelämän ja ylellisyyden huvituksia. Kirjailijoissa ja taiteilijoissa, joiden kyky vaatii vaarinottoa ja ulkomaailman kosketusta, on usein joku tällainen puoli, joka on altis seuraelämän kaikkein jokapäiväisimmille viettelyksille. Molay-Norrois'n perheen suhteet olivat laajat, heidän vierasvaraisuutensa erinomainen. Katsellessaan nuorta vaimoaan Albert näki tuntemattoman valon loistavan elämänsä yli. Näihin aikoihin hänen äitinsä asettui asumaan boulevard des Adieuxlle ja alkoi lähestyä menneisyyttä, johon jo heittyy kuoleman varjo, kuten vaeltaja vielä valaistulta vuorelta laskeutuu tasangolle. Myöhemmin hän surren huomasi, ettei hänen miniänsä ollut täyttänyt hänen tärkeätä neuvonantajan paikkaansa, joka vaatii jokapäiväistä tarkkaavaisuutta ja ponnistusta. Hän pelkäsi, että Albert läpikokonaisessa luonteessaan menisi päähän saakka nykyistä onnetonta uraansa, sillä siltä se hänestä näytti. Kun äiti sentähden taas tarttui asioihin hienolla vaistolla ja lempeydellä, ei hän sillä yrittänyt uudelleen ottaa haltuunsa paikkaa, josta hän oli luopunut. Mutta kuitenkin kaikki palasi järjestykseen ja tyyntyi kuten vedet, joita myrsky uhkaa ja kuitenkin taas karttaa. Albert teki moninkerroin enemmän ansiotyötä, kaksinkertaisti tulonsa, saattoi helposti tyydyttää uudet menonsa, ja etsi vain tarkempaa yksinäisyyttä voidakseen sepittää suurta teostaan, joka edistyi hitaammin, mutta sai osakseen yhtä paljon teräväjärkisyyttä, hengen hehkua ja voimaa. Elisabet puolestaan valvoi lastensa ruumiillista terveyttä, teki vieraskäyntejä, esiintyi hienossa asussa ja säilytti kauniit kasvonsa ihmettelevinä ja tyveninä. Ja tämä onnen ulkokuori kätki sisäänsä sielunnäytelmän, joka äkkiä paljastui, ja joka äidissä aiheutti itsesoimauksia siitä, ettei hän ollut aavistanut sitä silloin, kun vaara olisi vielä ollut torjuttavissa …
Täten rva Derize odotti ja pelkäsi poikansa tuloa. Hän tulisi lämpimästi ottamaan hänet vastaan, se oli varma — hänen eristyksessäänhän sellainen tapaus oli juhla — mutta hän ei pojaltaan peittäisi paheksumistaan. Lapset varsinkaan eivät hänelle sallineet mitään empimistä. Koko äidillisellä arvovallallaan, vieläpä kaikkien entisten uhraustensa nimessä, joita hän tavallisesti niin vähän muisti, hän aikoi vastustaa tätä hylkäystä, joka ei saattanut olla lopullinen. Ja velvollisuuteensa kiintyen vaimoparka joka näki päivän laskevan ja hämärän yllättävän, tunsi alakuloisuuden ja pelon saavan yhä enemmän valtaa itsessään, ja tunsi itsensä sitä vanhemmaksi kuta enemmän tulonhetki lähestyi.
Huone oli valmis, päivällinen niinikään. Jopa alkoi Fauchette valitella junain järjestelmällistä myöhästymistä, kun ovikello soi.
— Se on hän, sanoi palvelijatar, astuen kompuroiden ovelle.
Käytävän päässä, jonka lisääntyvässä hämärässä hänen tummaa pukuaan tuskin eroitti, äiti pidätti hengitystään, syvemmin liikutettuna kuin jos hän löytäisi lapsensa taudin jälkeen. Heti reipas ja varma tervehdys päivää, Fauchette palautti hänen tasapainonsa. Hänen rakas poikansa kenties ei ollut kovinkaan paljon muuttunut.
— Albert, sinäkö se olet?
— Mamma.
Hän nimitti häntä näin eikä äiti, silloinkuin hän erikoisesti tahtoi osoittaa hellyyttään hänelle, antaa hänelle takaisin holhoojavaltaansa niinkuin pikkupoikana ollessaan. Ensi sanallaan hän hellytti äitinsä sydämen. Tultuaan valaistuista portaista hän eroitti hänet huonosti täällä varjossa. Äiti astui eteenpäin ja he lankesivat toistensa kaulaan. Sitten poika vei hänet pieneen saliin missä oli valoa ja ottipa hän vielä pois lampun varjostimen nähdäkseen hänet paremmin. Joka käynnillään hän iloisin ilmein ryhtyi tähän pikku tarkasteluun ja hänen läpitunkeva katseensa, joka viipyi esineissä, arvosteli, olivatko terveys ja ikä varovasti pidelleet hänen vanhaa äitiään hänen poissaollessaan. Jälkimäinen käytti puolestaan hetkeä hyväkseen lukeakseen mitä voi, poikansa kasvoista.
Ruumiillisesti he olivat vain vähän toistensa kaltaisia: poika oli korkeavartaloinen ja hyvinmuodostunut, piirteet kauniit ja vähän karkeasti veistetyt, tilava otsa, jota jatkoi kaljun alku, ruskeat, pienet ja syvään vaipuneet silmät, joihin hänen olentonsa hehku keskittyi ja liikkeissä tuo sulavuus, joka antaa niin paljon viehätysvoimaa vielä nuorelle miehelle; äiti taas oli hento, kalpea, kuihtunut, riutunut, hänelläkin persoonallisuuden merkki silmissään, vaaleansinisessä katseessaan, joiden syvä ilme yht'aikaa tulkitsi tarkkanäköisyyttä ja mielenjaloutta — ikäänkuin merkkinä luontaisesta ja peruuttamattomasta sielun ylevyydestä yhtyneenä varmaan arvostelukykyyn.
Heidän päästessään keskinäiseen kosketukseen muutamien merkityksettömäin lauseiden välityksellä, ilmestyi Fauchette kasvoillaan rukoileva ja traagillinen ilme, josta he eivät voineet erehtyä: viivyttelemättä oli käytävä ruokasaliin. Sehän on hyvä keino päästä toistensa parempaan ymmärtämiseen ja yksimielisyyteen, ja kuitenkin he muutamien lauseiden jälkeen vaipuivat vaitioloon ja uudelleen tunsivat etääntyvänsä toisistaan. Molemmat ajattelivat he sitä, mistä eivät puhuneet. Palvelijattaren korjattua liemen pois rva Derize, joka itse hämmästyi tyyneyttä, mikä hänessä oli seurannut levottomuutta, ryhtyi oikopäätä hyökkäykseen.
— Sinä tulet sopiaksesi vaimosi kanssa?
Albert nosti painunutta päätään ja kaikkein arvovaltaisimmalla, kaikkein ratkaisevammalla äänenpainollaan hän vastasi:
— En.
Hänen äitinsä empi aina ennenkuin hän ryhtyi johonkin, mutta hänen kerran otettuaan askeleensa kaikki pelko haihtui. Pojan töykeä torjumus ei häntä pidättänyt.
— Kuule, Albert, alkoi hän, ihminen voi joutua viettelyksiin ja hairahtua. Uskon niin. Ilman Jumalan apua olemme kaikki heikkoja, ja sen sinä varmaan olet unohtanut. Mutta jolla on koti ja lapsia, hän kuuluu niille. Mikään maailmassa ei voi niistä vapauttaa.
Heti hän saattoi lukea kehoittelunsa tulokset poikansa kovettuneista piirteistä. Hänellä oli etäännyttävin, Iuokseenpäästämättömin ilmeensä: hänen ympärillään kohosivat korkeat muurit. Suosikkina ja voimakkaana hän ilmaisi ajatuksensa peittelemättä:
— En halunnut keskustella tästä kanssanne, äiti. Mitä se hyödyttäisi? Mutta te teette väärin tuomitessanne minua. Kotiliesi — nimikin sen jo sanoo — elää, lämmittää, valaisee. Mutta omani ääressä minä hengitin myrkkyä, joka vähitellen tukehdutti minut. Olen antanut Elisabetille hänelle sopivan elämän. Häneltä ei puuttunut mitään. Mutta minä tukehduin. En ole tavoitellut eroamme. Hän sen on tahtonut, ilman oikeutta. Itse asiassa olemme olleet toisistamme erossa jo vuosikausia, ja siihen on hän yksin vikapää.
— Eiköhän sinulta ole puuttunut kärsivällisyyttä hänen kanssaan? Ja kuinka voit verrata hairahdustasi hänen vikoihinsa, jos hänellä niitä on ollut vähäisiä.
— En tunnusta mitään vikaa itsessäni.
— Niinkö!
— Te, te olette ollut onnellinen.
Rva Derize lausui lempeästi:
— Kolmekymmentäkuusi vuotta sitten kuoli onneni.
— Se on totta. Mutta kuolema surmaa yhdellä iskulla. Se voi jättää elähdyttävän muiston jälelle. Se on vähemmän masentava kuin tällainen hidas ja pysähtymätön vajoaminen jokapäiväisyyteen, hirvittävään ikävystymiseen. Meidän välillämme oli paksut väliseinät.
— Ei, sinun kaltaisesi mies on aina vähän eristetty. Mitä merkitsevät tuollaiset tunteiden eroavaisuudet todellisten kärsimysten, sairauden, kurjuuden, kaikkien todellisten surujen rinnalla, joita kohtalo tuo mukanaan? Täytyy osata mukautua elämäänsä.
— Minä en ole mikään murtunut.
— Mukautuminen ei merkitse murtumista.
Albert teki kyllästyneen eleen kuin lopettaakseen lyhyeen:
— Elkäämme puhelko enää. Te ette voi ymmärtää minua.
— Sinun asiasi on ymmärtää, ja sinä tulet kyllä sen tekemään, mutta liika myöhään.
Tämän keskustelun aikana Fauchette, edestakaisin kulkiessaan, oli joka hetki vähällä läikähyttää yli jonkun ruokalajin tai särkeä jonkun lautasen, sillä joka käynnillään hän kauhulla huomasi, että hänen isäntäväkensä oli epäsovussa. Hänen antimiinsa ei kiinnitetty mitään huomiota: ettei rouva sitä tehnyt, meni vielä mukiin, häntä olisi saattanut ruokkia keitetyllä lihalla ja perunoilla päivästä päivään ilman että hän olisi sitä huomannut, mutta Albert herra, joka pienenä oli sellainen herkkusuu ja jolla oli niin hieno maku, hän joka oli omansa panemaan arvoa lihahyytelölle! Siis oli todellakin siellä kaukana hänen päänsä pantu sekaisin, ja Pariisi oli sen tehnyt!
Jälkiruuan aikana Albert ensimäisenä katkaisi pitkällisen vaitiolon, joka oli seurannut hänen äitinsä viime sanoja, ja hän kysyi:
— Onko Elisabet käynyt teitä katsomassa?
— Vain yhden kerran.
— Entä te?
— Olen käynyt siellä viisi kertaa.
Ikäänkuin pyytääkseen anteeksi ettei hän vielä useammin ollut uudistanut sovitteluyrityksiään, hän lisäsi:
— En oikein viihdy heillä.
Poika oli vähällä syleillä äitiänsä tämän sanan vuoksi, joka itsestään oli tullut vaimoparan huulille:
— Minäkin äiti, olen aina viihtynyt huonosti … omassa kodissani.
Äiti katui, että oli ilmaissut ajatuksensa, ja taas he vaikenivat, Fauchetten heitä närkästyneenä katsellessa ja ryhtyessä toisella vapaalla kädellään korjaamaan pöytää: Albert herra oli ahminut ohukaisensa kuin lääkkeen, ilmaisematta mitään mielihyvää!
Kahvin, onnettoman keittäjättären viimeisen toivon tullessa, jonka hän tarjosi kiehuvana vanhan hyvän tavan mukaan, Albert vihdoin puhkesi lausumaan sanaa, jota hänen äitinsä odotti hänen tulostaan saakka ja joiden pelkkä viipyminen loukkasi häntä syvästi:
— Entä lapset?
— He voivat hyvin, sanoi hän, silmien kostuessa.
— Te saatte nähdä heitä.
— Usein. Menen joskus Kaupunginpuistoon tavatakseni heitä. Mutta he eivät aina ole siellä.
— Te, te saatte heitä nähdä.
Tämä sanottiin pohjattomalla alakuloisuudella, mutta ikäänkuin väistämättömän tosiseikan ilmauksena. Äiti nousi tuolistaan, tuli poikansa luo, ja pani molemmat kädet hänen hartioilleen:
— Albert, oma Albertini, ethän heitä hylkää?
— Emme voi ryöstää heitä itsellemme, mutisi hän matalalla äänellä ja jäykistyen. Se olisi vielä pahempaa.
Mutta hän lisäsi vastoin tahtoaan:
— Ettekö luule, että se on minulle kyllin vaikeata? Äiti aavisti hänen mielenliikutuksensa ja kumartui vielä enemmän hänen puoleensa. Silloin poika otti hänet käsivarsiinsa:
— Äiti … Voi erehtyä rakkaudessaan, rakastaa useampia kertoja. Mutta äiti on vain yksi. En saa kiistellä heitä omaltaan.
— Marie-Louise, Philippe … luetteli vilpittömästi rva Derize, vedoten näiden kahden nimen voimaan.
Silloin poika vuorostaan nousi vapautuakseen äidillisestä syleilystä:
— Oh! elkää riistäkö minulta rohkeuttani. Olen sen tarpeessa, vakuutan sen teille.
— Tarvitsisit sitä vähemmän voidaksesi palata meidän luoksemme.
Hän sanoi sen hartaasti, hän pani ääneensä kaiken lämpönsä, hän ojensi käsivartensa kuin ottaakseen voiton itselleen. Fauchette, joka tuli ottamaan pois tarjotintaan, pysähtyi kynnykselle, tietämättä pitikö hänen näiden tunteenpurkausten edessä tulla sisään vaiko poistua. Albert puolestaan tiesi hyvin, että kaikki yritykset olivat turhia ja hänen tarvitsi vain, melkein arasti, lausua muutama sana, osoittaakseen niiden tyhjiin raukeamisen.
— Te ette tunne häntä, jota rakastan.
Ei ollut vielä ollut hänestä kysymys. Hänestä varmaankaan ei tuonnempana olisi enempää puhetta. Sillä pelkkä viittaus hänen olemassaoloonsa eroitti heidät toisistaan. Rva Derize vetäytyi vähän pois: mitä saattoi hän vastata? Mainitessaan lapset oli hän toivonut voittavansa kaikki esteet, mutta tuntematon este näytti säilyttäneen kaiken voimansa.
— Entä matkatavarasi? kysyi hän kotvan kuluttua, estääkseen painostavan raskaan vaitiolon loppumattomiin jatkumasta.
Näin aineelliset yksityisseikat saattavat selvittää jonkun tilanteen.
Hän selitti:
— Huoneesi on tuo. Se on minun.
— Lähden kohta takaisin.
— Niin pianko?
Mutta tämä vastustus ei tarkoittanut sitä iloa, johon äiti edeltäpäin oli vahvistanut, saadessaan hänet itselleen ja tavatessaan hänet suunnilleen samana kuin ennen. Se oli epäitsekäs valitus, joka melkein heti pääsi ilmoille tänä pelkona:
— Tulet rasittamaan itseäsi.
Fauchette, joka oli korjannut pöydän puhtaaksi ja kokosi muruja, säesti tätä huomautusta lohduttomalla ilmeellään. Albert ei hievahtanut. Hän oli tyytymätön ja sulkeutui itseensä.
— Milloinka palaat? kysyi äiti valmiina tyytymään pienimpäänkin ajan ropoon. Tänä kesänäkö?
— En voi.
Aikoiko hän siis jättää kaiken, vaimonsa, lapsensa, kotimaansa? Äiti oli kiusauksessa mutista: »Miksi siis olet ollenkaan tullut?» Hänen käyntinsä tuli uhkaavammaksi kuin hänen poissaolonsa. Tällä hetkellä soi ovikello. Se oli harvinaista näin myöhäisellä hetkellä.
— Onko avattava? kysyi vanha palvelijatar.
Se on Philippe Lagier, sanoi Albert. Olen pyytänyt häntä viettämään illan täällä. Lähden takaisin pikajunalla kello kymmenen ja neljäkymmentä.
Rva Derize meni poikansa edellä saliin ottaakseen vastaan asianajajan. Philippe, joka tunsi kunnioitusta häntä kohtaan, kumarsi hänelle ja suuteli hänen kättään, mikä aina vähän hämmästytti vaimoparkaa. Hän ymmärsi Albertin tehneen Grenoblen matkan tätä kohtausta varten ja hänen aikovan palata lapsiaan näkemättä. Taistelu kai oli menetetty. Ja koska hänen läsnäolonsa oli turha, hän jätti molemmat miehet kahdenkesken. Asianajaja tunsi sääliä häntä kohtaan ja pidätti häntä hetken sanoakseen surkutellen:
— Olen koettanut sovittaa heidät, rouva, vakuutan sen teille.
Äidin epätoivo, jonka hän ymmärsi ja ystävän luottamus selkeennyttivät hänen tunteensa, joita entiset muistot ja Elisabetin kauneus olivat sekoittaneet.