— No niin? tiedusteli Albert kärsimättömänä heti kun he olivat kahden.

— No niin, hän hylkää ehdotuksen.

Lagier esitti lyhyen kuvauksen päivästään, toisti varsin tarkkaan oikeuden puheenjohtajalle jätetyn anomuksen sisällön, ja kun hän ryhtyi kuvaamaan käyntiään Molay-Norrois'lla, hän koetti korostaa Elisabetia määräävää vaikutusta: vääryydellisen kohtalon alaisena tämä uskoi palvelevansa vain totuutta.

Albert, joka siihen saakka oli kuunnellut vaieten, hätkähti viimeisistä sanoistaan.

— Totuutta? Totuuttako hän tahtoo? Hyvä on, minäkin tulen sen sanomaan.
Heijastakaamme täysi valo sisäiseen elämäämme.

Philippe hämmästyi tätä äkillistä suuttumusta:

— Mistä siis tahdot häntä moittia?

— Minä? En mistään ja kaikesta. Eikö elämässä ole muuta kuin juhlallisia tapauksia, joita on helppo merkitä ja määritellä? Suurimmat onnettomuudet eivät ole vaikeimmat sietää. Olen katsos yksinäisyydessäni — tarkoitan kotiani — päivästä päivään merkinnyt muistiin vaikutelmani näiden viime vuosien kuluessa. Sattumalta olen tuonut mukanani nämä vihot. Kas tässä, jätän ne sinun haltuusi. Sieltä löydät todisteluperusteita. Tulen täydentämään ne. Saat sanoa kaiken oikeuden edessä, koskapa hän vaatii kaiken sanottavaksi. Ja minä tulen kiistelemään häneltä lapsiamme.

— Olen äsken nähnyt heidät, sanoi asianajaja ottaessaan haltuunsa vihot. He voivat hyvin.

Jyrkällä eleellä Albert pysähdytti ystävänsä, ikäänkuin vakuuttaakseen, että tämä aihe kuului yksin hänelle:

— Tiedän.

Philippe Lagier, joka siis tuli ajamaan hänen asiaansa, aavisti kaiken välittelyn turhaksi. Ystävänsä synkällä otsalla, hänen silmäinsä kovassa katseessa, koko kiusatussa ja sisäänpäinkääntyneessä kasvojenilmeessä hän uteliaana näki sen intohimon tekemät merkit, josta Albert vaikeni. Ja tähän kieltäytymiseen siitä puhumasta sisältyi harvinainen kyky keskittyä yhteen ainoaan aiheeseen. Kaikki tunnustus on vähentämistä: se hajoittaa kipinän sitä pyhää tulta, jossa sielu tahtoo palaa. Näkymättömänä Anna de Sézery oli läsnä tässä huoneessa ja vallitsi heitä.

— Onko kaikki lopussa? Etkö tule sopimaan Elisabetin kanssa?

— En koskaan.

Elisabet oli lausunut saman ratkaisevan sanan. Se ei enää kaivannut muuta kuin oikeuden vahvistusta.

— Ja minä tulen pyytämään avioeroa, lausui Albert. Ja koska tahdotaan tahria hänen maineensa, menen naimisiin …

Hän pysähtyi äkkiä, nimeä lausumatta. Kirjoissaan hän usein oli osoittanut perhesiteen merkityksen ja purkamattoman avioliiton hyödyn, kuten hänen oppi-isänsä Auguste Comte. Millä arvovallalla saattaisi hän senjälkeen puolustaa tällaisia historiallisia johtopäätöksiä? Hän jatkoi:

— Ja nyt kysymykseen aineellisista järjestelyistä. Tietysti vaimoni taas ryhtyy hoitamaan omaisuuttaan. Olen jo pyytänyt notaariotamme palauttamaan sen hänelle. Ja minä aion antaa lapsilleni, siihen saakka kunnes oikeus jättää heidät minun haltuuni, ainakin joksikin osaksi vuotta, tuhannen frangin määrärahan kuukautta kohti.

— Jos menet uudelleen naimisiin, ei oikeus tule jättämään niitä sinulle.

Mitään vastaamatta hän meni kutsumaan äitiään, joka istui viereisessä huoneessa, liikkumattomana ja masentuneena katsellen kaikkia ystävällisen vastaanoton valmistelujaan, ainoata kaunista lakanaparia, joka huolellisesti oli menestyksen päiviltä säilytetty, maljakossa olevia kukkia, valokuvaa. Hän nousi ja seurasi poikaansa tottelevaisesti kuin tuomittu.

— On aika lähteä. Philippe saattaa minua asemalle.

— Hyvä.

Lähtiessään Albert havaitsi äitinsä liikkumattomuuden ja kuiskasi hänen korvaansa puristaen häntä rintaansa vasten:

— Olen saattanut teille paljon kärsimystä, äiti.

— Kyllä, paljon.

— Mutta te ette saa hyljätä minua.

— Oi, minä …

— Uskon teidän huomaanne Marie-Louisen ja Philippen. Kaukaa te pidätte heitä silmällä, te näette heidät joskus. Jos teidän täytyy sietää ikävyyksiä heidän tähtensä, siedättehän ne.

— Sen sinä tiedät.

— Näkemiin, äiti, palaan takaisin.

— Jumala sinua varjelkoon.

Ovi sulkeutui. Albert oli unohtanut Fauchetten, joka odotti vuoroaan ja pyyhki silmiään esiliinaansa. Hitaammin askelin rva Derize palasi takaisin pieneen tyhjään saliin. Hän meni akkunan ääreen, voidakseen vielä nähdä poikansa tämän poistuessa talosta. Hän ajatteli:

»Hän ei ole tullut minua varten, ei Elisabetia eikä lapsia varten. Kerran kuitenkin, tiedän sen, olen siitä varma, hän tulee heitä varten, meitä varten. Se tapahtuu kenties kyllä myöhään. Kunpa ei paha, jonka hän on tehnyt, silloin olisi korjaamaton!»

Alhaalta Albert kohottaessaan päätään, näki ikkunan valaistun neliön ja sen kehyksessä tumman hahmon. Mutta hän ei kuullut, mitenkä hänen äitinsä, eteenpäin kumartuneena, kutsui häntä rukoilevalla äänellä. Ja ajoneuvoissa, joihin hän ystävänsä kanssa astui asemalle mennäkseen, ei hän lausunut sanaakaan.

TOINEN OSA

I.

MAAILMAN NURJAPUOLI

Heinäkuun alussa Kaupunginpuiston lehmukset Grenoblessa vielä levittivät, paitsi varjoaan, näivettyvien kukkiensa raskasta tuoksua. Ei enää juuri voinut löytää muualta kuin sieltä vähän suojaa ja vilpoisuutta auringon hyökkäyksiä vastaan, sieltä ja Vihreänsaaren puiden siimeksestä, minne kukaan ei mene, joten lastenhoitajattaret eivät mielellään suostu viemään sinne hoidokkejaan.

Heitettyään leipää mustalle joutsenelle, joka nappasi sen punaisella nokallaan ja vettä kohistellen, Marie-Louise ja Philippe, joita kehoitettiin lähtemään kotiin, hyvästelivät pikku ystäviään, Jeanne ja Renée de Crozet'a, jotka käyttivät tilaisuutta hyväkseen juhlallisesti ilmoittaakseen pikaisen poislähtönsä.

— Me menemme Aix-les-Bainsin kylpypaikkaan tänä vuonna.

— Ja me Uriageen, vastasi Marie-Louise, joka ei koskaan jäänyt vastausta vaille.

— Saint-Martiniin, selitti hänen paksu veljensä. Se on metsässä.

Mutta pikku tyttö oikaisi häntä kuivasti:

— Ei, Uriageen. Siellä on enemmän ihmisiä.

Hän luuli musertaneensa Aix-les-Bainsin. Sillä hän oli mielellään muista ensimäinen. Kotimatkalla Philippe väitti:

— Meidän talommehan on Saint-Martinissa, vuoristossa.

— Niin onkin, mutta me menemme Uriageen. Vaan sinäpä nukut illalla kuin säkki.

— Minä en nuku kuin säkki. Säkit eivät nuku.

— Isoisä sanoi niin. Minäpä kuuntelin ovenraosta. Ja minä sain tietää, että me menemme Uriageen eikä Saint-Martiniin. Ja isoäiti sanoi, että isä on meiltä kuollut.

— Mitä se merkitsee: kuollut?

— Se on sitä kun haudataan.

— Minä en tahdo että isä haudataan.

Pikku sisar loi häneen ylemmyydentunteisen katseen ja alkoi pitää puhetta, koettaen sovittaa siihen jonkun harvinaisen puheenparren, joka oli jäänyt hänen korviinsa:

— Oikeastaan hän ei sitä ole. Eriskummaistahan se on: hän ei ole kuollut ensinkään ja meiltä hän on kuollut.

— Saako häntä enää nähdä?

— Varmasti. Mutta ei pidä puhua siitä.

Isältään oli hän perinyt, uteliaisuutensa ja intonsa mukana, jonkunverran luottamusta tulevaisuuteen.

Lapsi ei ajatuksissaan äidin maallemuuttoaikeista erehtynyt. Tavallisesti Derizein perhe karttoi Pariisia heinäkuusta marraskuuhun ja vietti kesän ynnä osan syksyä Saint-Martinissä, joka on Chamrousse vuoren rinteille rakennettu kylä, kuusien ja kastanjien helmassa, Saint-Ferriolin linnan yläpuolella. He asuivat vanhassa kotitalossa, jonka Albert velkaantuneena oli perinyt: se oli avara huvilantapainen rakennus, parvekkeineen, jotka kiersivät kehässä sen ympäri ja akkuna-aukkoineen, jotka olivat täynnä metsän vihreyttä. Plataanikuja yhdisti sen kirkkoon. Vanhalla rouva Derizellä oli siellä huoneensa, sentähden olikin loma-aika hänelle paras osa vuotta. Kaiket päivät ulkosalla oleskelevain lasten kasvot ahavoituivat, heidän päivänpaahtamat poskensa punertuivat kuin villiomenat. Albert sai täydessä rauhassa kirjoittaa Talonpojan historiaansa, likeltä kuunnellen luonnon rauhoittavia ääniä, jotka soivat hänen kirjassaan. Mutta Elisabetista tuntui toisinaan, kun hämärä alkoi langeta äkillisemmin, että tätä maalaiselämää jatkui kovin pitkään: alhaalta laaksosta kohosi pienen huvittelevan kylpykaupungin juhlahumu ja vilkkaus; varsinkin pelkäsi hän yksinäisyyttä, joka pakoittaa ihmistä itsestään hakemaan hauskuutensa ja onnensa.

Molay-Norrois'n perhe puolestaan vuokrasi huvilan Uriagessa, jossa he kohtasivat suuren osan tuttua seurapiiriänsä. Kun helle teki Grenoblen sietämättömäksi, he helposti saivat tyttärensä tulemaan mukaansa:

— Miksi sulkeutuisit tuohon eristettyyn hökkeliin? Entä jos miehellesi pistäisi päähän tulla sinne? Tule meidän kanssamme niin voit olla rauhallisempi!

Elisabet oli noudattanut heidän neuvoaan. Miehensä poissaollessa hän uudelleen koki unohdettuja tunteita, pelkoa, levottomuutta. Ja Saint-Martinin talo pitkine käytävineen ja huonesokkeloineen ei herättänyt hänessä mitään mieltymystä yhtävähän kuin maaseudun mieleenpainuva hiljaisuus.

Uriage, joka sijaitsee kolmen tai neljän peninkulman päässä Grenoblesta ja neljänsadan viidenkymmenen metrin korkeudella — jotenka pääsy sinne on helppo — ja joka on aivan lähellä tasankoa, näyttää ylängöltä lainaavan ankaran ulkonäkönsä ja terveellisen ilmansa. Sinne tullaan jokseenkin ahtaan ja metsäisen solan kautta, jonka pohjalla juoksee rauhallinen puro, mille mielivaltaisesti on annettu nimi le Sonnant, soiva. Erään käännöksen jälkeen tie kohtaa pienen vuoren, jonka huippuna on Saint-Forriolin linna; puolustusmuureineen, joista on tehty pengermää, vanhoine tornineen ja päätyineen se on varsin sotaisen näköinen. Kun se on kaarrettu, päästään vihdoin Vaulnaveys'n laaksoon, jonne on sijoitettu kylpylä. Mainittua jotenkin ahdasta laaksoa, joka sijaitsee Croix de Chamroussen ja Quatre-Seigneurs'in vuoren välillä, on verrattu alukseen, jonka kokka olisi Saint-Ferriolin ja perä Vigillen linna. Jälkimäinen on kaksinverroin historiallinen: sen pani uudelleen kuntoon Lesdiguières, ja v. 1789 Dauphinen maapäivät ottivat sen haltuunsa. Se on kuin pieni vihanta keidas metsänrinteen ja niittyjen välillä. Veden runsauden vuoksi nurmi on sillä loistavaa kuin englantilaisella maaseudulla. Siellä täällä se on leikattu lyhyeksi tenniskenttiä ja kävelypaikkoja varten; onpa sinne laitettu eräs kilpa-ajoratakin.

Mélézes'in huvila, jonka Molay-Norrois'n perhe kesäkaudeksi vuokrasi, nojaa erääseen Chamroussen sivuhaaraan ja on viettävän tien varrella, joka Uriagesta kohoaa Saint-Ferriolin linnaan, joten se jonkunverran vallitsee laaksoa. Kuuset sen takana ja ruusupensaat sen edessä tekevät sen ympäristön vähän ristiriitaiseksi, kuten usein sattuu tällä maankulmalla: se muistuttaa kasvoja, joiden luontainen sulous peittyy juhlallisen ilmeen taakse.

Eräänä heinäkuun iltapäivänä rva Passerat'n automobiili toi heidän ovensa eteen Mélèzesin kesävieraat. Mainitulla rouvalla itsellään oli hallussaan naapurihuvila, missä hänen vieraanaan kävi vanha oikeusneuvos Prémereaux — häntä nimitettiin rouvan siveydenvartijaksi — ja Vimellen perhe, kun sensijaan Bonnard-Bassonit olivat asettuneet asumaan vähän alemma. Rouvat tekivät kaikenlaisia suunnitelmia, ja viimemainittu oli jo muukalaisten luettelosta löytänyt useampia ylhäisönimiä, joiden kantajien kanssa hän palavasti halusi päästä tuttavuuteen. Marie-Louise selitti heti että täällä oli paljon sievempää kuin Uriagessa; mutta kunnon Philippe, jonka pää oli vähän pyörällä nopeasta ajosta, pani vastaan. Elisabet huomasi varsinkin sen hänelle mieluisan seikan, että hän täällä saattoi välttää yksinäisyyttä. Kukaan tässä yhteydessä ei ajatellut Albertin äitiä, joka helteestä huolimatta oli jäänyt Grenobleen ja nyt saisi olla erossa lapsenlapsistaan. Parhaimmallakaan tahdolla ei muka kaikkien vaatimuksia voisi tyydyttää.

Erikoisen asemansa vuoksi Elisabet aikoi elää syrjässä. Hän oli ilmoittanut tästä äidilleen, joka hyväksyi hänen aikomuksensa. Ensiaikoina hän itse kävi kävelemässä pienokaisineen, pidättyi seurustelemasta tuttaviensa kanssa eikä vieraskäyntipäivinä tullut alas saliin. Kun hän eräänä aamuna Marie-Louisen ja Philippen seurassa meni kasinoon liittyvän nurmikon poikki, kuuli hän toruessaan tytärtään, joka oli poiminut kukan pensaikosta, kahden nuoren miehen keskustelevan tähän tapaan:

— Tuohan on rva Derize.

— Historiantutkijan rouvako?

— Niin.

— Hän on varsin kaunis.

Hän punastui tästä tahallisen äänekkäästi lausutusta kohteliaisuudesta, mutta ei ollut tyytymätön siitä, että hänet huomattiin jonkun toisen seikan kuin kantamansa nimen vuoksi, joka painosti häntä. Hänen asianajajansa oli luvannut hänelle, että hänelle edullinen avioerotuomio julistettaisiin viivyttelemättä niin pian kuin oikeus jälleen kokoontuisi, sitä enemmän kuin vastapuoli ei vielä ollut esittänyt loppuvaatimustaan ja näinollen todennäköisesti jäisi oikeuteen saapumatta, mikä toisin sanoin merkitsi, että hänen miehensä ei tulisi puolustautumaan. Silloin olisi hänen aika järjestää uudelleen elämänsä. Siihen saakka oli vaan odotettava, koska mitään ei häneltä puuttunut ja koska hänellä oli ainakin näennäinen koti. Mutta tämä koti vilkastui päivästä päivään. Automobiiliretket seurasivat toisiaan ja niihin hänet lapsineen kutsuttiin. Hän koetti pysyä lujana: mutta siihen nämä panivat vastalauseensa vuoroin riehuen ja vuoroin häntä lellitellen, niin että hän lopuksi antoi myöten. Täten hän joutui pyörteeseen mukaan. Heidät vietiin katsomaan Vizillen linnaa, jonka suunnattomat harmaakivimassat kohoavat sinivihreän Romanchejärven yläpuolella, vanhaa Claix'n siltaa, jonka kaari on niin korkea, että se sulkee kehäänsä kokonaisen maiseman pieniä Leffreyn järviä, joiden tummansininen vesi on viehättävänä vastakohtana läheisten vuorten ankaruudelle. Vähitellen tällaiset pienet iltapäiväretket muuttuivat pitemmäksi matkoiksi: Grande Chartreuseen, Lauteret'n solaan Grand Galibier'n juurelle, tai Vercarsiin, viehättävään Pont-en-Royansiin, joka on kaivettu kallioon, äkkijyrkälle vedenpartaalle, mahtavien linnanraunioiden varjoon. Passerat'n neljänkymmenen hevosvoiman auto veti perässään Bonnard-Bassonin heikompaa konetta, jota harvinaisella taitavuudella ohjasi hra de Vimelle, yhtä lahjakkaana kaikissa ruumiinharjoituksissa kuin kykenemättömänä henkisiin ponnistuksiin. Ruokatavaroita kuletettiin mukaan ja aterioitiin hauskasti luonnon helmassa, puron partaalla, tai rynnättiin johonkin uinuvaan majataloon, joka rajusti herätettiin. Marie-Louise kokosi muistoja, huikaistakseen niillä Jeanne ja Renée de Crozet'n silmät, jotka Aix-les-Bains'istä olivat hänelle lähettäneet mahtipontisia kortteja. Kuinka voi illalla erota näin sydämellisten päivien jälkeen? Elisabet lausui tekosyyksi pienokaisten maatapanon, joiden silmäluomat tuuli vähitellen teki raskaiksi. Mutta yksinolo ei tuottanut hänelle mitään iloa. Sisäinen elämä ei ollut koskaan vetänyt häntä puoleensa, vaan oli hänelle erikoisen vastenmielinen. Häntä miellytti heittäytyä päivien vietäväksi, ja hän lakkasi pian puolustamasta vapauttaan.

Hänen vanhempiensa täytyi vuorostaan kutsua luokseen henkilöt, joiden luona he olivat käyneet. Kun hän ilmestyi vihreänsinisessä puvussaan, jota hän ei ollut käyttänyt muuta kuin kerran herttuatar de Béardin luona, ennen tapausta, joka oli mullistanut hänen elämänsä, hän naivisti luuli huomaavansa naisten katseista, ettei tuo niin liikuttava myötätunto, jota häntä kohtaan kaikissa tilaisuuksissa oli osoitettu, kenties ollutkaan ollut niin ihan vilpitöntä. Heidän uudet miespuoliset tuttavuutensa liehuivat sangen innokkaasti hänen ympärillään, sillä vaivattomuudella, minkä antaa aviomiehen poissaolo. Vaikka hän oli vähemmän avokaulainen kuin muut naiset, tuli hän uudelleen hämilleen — mikä muistutti hänelle aikoja jolloin hän nuorena tyttönä astui seuraelämään — tuntiessaan hartiansa, joiden helmimäistä valkeutta todella ihailtiin, ja kaulansa alun, jossa sinisten suonien viiva juoksi täyteläisen ja sileän ihon alla, olevan katseille alttiina. Hänestä tuntui, ettei hänen paikkansa ollut täällä ja hänen menestyksensä poisti tämän vaikutelman vain puoleksi.

Se palasi häneen, kun hän eräänä päivänä oli lapsiensa kanssa jalkaisin kiivennyt Saint-Martin d'Uriageen. Suljettu päärakennus, jossa hän oli viettänyt niin monta rauhallista kesää, läheinen kirkko, koko tämän metsän helmassa piilevän taloryhmän lempeys liikuttivat hänen mieltään, joka oli paikkojen vaikutuksille yhtä altis kuin henkilöiden. Hän avasi kappelin oven, ja rukouksessaan — joka hänen kärsimättömien seuralaistensa takia oli varsin lyhyt — hän ehti kysyä, oliko tämä alituinen juhlakuume hänen asemassaan luonnollinen olotila, eivätkö nämä levottomat huvittelutavat helposti saattaneet pysyvästi vahingoittaa Marie-Louisen ja Philippen liian aikaisin herännyttä mielikuvitusta, sensijaan kun he kieriskelyssään nurmikolla ja naureskellessaan talonpoikaislasten kanssa saivat terveen mielen ja vankan sydämen yksinkertaisuuden. Hänen suureksi hämmästyksekseen pikkupoika heidän tullessaan plataanikujaan kainostelematta vaati ryhtymään paluumatkaan, mutta Marie-Louise kysyi, painautuen häntä vastoin, kovin punastuneena ja liikutettuna:

— Entä isä?

— Hän on matkalla, vastasi Elisabet välttäen.

Äkkiä löytäessään tärkeän katkelman lyhyttä menneisyyttään tyttöseltä järkkyivät hermot ja hänen rintansa aaltoili:

— Kun olin lapsi, selitti hän jyrkällä äänellä, asuin täällä. Isä vei minut kauas vuoristoon. Hän kantoi minua selässään, kun olin väsynyt.

— Minua myös, väitti umpimähkään Philippe, joka ei tahtonut jäädä takapajulle.

— Hän nauroi kaiken aikaa, muisti vielä Marie-Louise. Heidän äitinsä antoi kaikessa hiljaisuudessa näiden mieleenpalautusten vallata mielensä. Hän kulki pitkin aitausta, joka suojeli hyljättyä kartanoa, hän katseli glysiiniköynnöksen kuihtuneita terttuja, epäjärjestykseen joutunutta puutarhaa ja kaikkia hylkäyksen surullisia merkkejä; sitten hän alakuloisuuden masentamana kuletti lapsensa polulle, joka monia mutkia tehden laskeutuu Uriagen linnaan ja ruohokentille. Illalla hän päänsäryn tekosyyllä viime hetkellä kieltäytyi eräästä kutsusta, johonka hän jo oli suostunut menemään. Mutta seuraavina päivinä tarjoutui uusia tilaisuuksia, ja pian hän lakkasi taistelemasta näin vuolasta virtaa vastaan. Pöytätoveriksi hänelle kernaasti valittiin kaikkein rakastettavimmat vieraat, salaisesti tarjoten hänelle tilaisuutta saada lohdutteluita, mutta hän ei näitä asetteluita huomannut. Elokuun 15:nnen jälkeen Philippe Lagier asettui asumaan ensimäiseen hotelliin, kasinon läheisyyteen. Hänen olonsa täällä ei ollut mitenkään kummeksittava. Hän käytti hyväkseen oikeudenkäynti-lomaa levähtääkseen tässä laaksossa, jossa saattoi hengittää vuori-ilmaa: joka vuosi on Grenoblen oikeus- ynnä muu virkamiehistö siellä runsaasti edustettuna. Hänet saarrettiin heti ja kuormitettiin kutsuilla, sillä hän toi mukanaan vähän lisää mielenkiintoisuutta rva Passerat'n pieneen piiriin. Hänen pureva älynsä, hänen alituinen ivansa, hänen matkansa ja taideharrastuksensa teki hänen puhelunsa vaihtelevaksi, mikä seikka saattoi etupäässä naiset hakemaan hänen seuraansa: näitähän viehättää pikku sota, minkä keskustelussa aiheuttavat älykkäät paradoksit tai oudot ja rohkeasti puolustetut väitteet. Lopuksi tämä seurapiiri yksimielisesti ja kenenkään johtamatta lähestytti toisiinsa Elisabetia ja hänen miehensä asianajajaa, yllyttääkseen tai suosiakseen tällaista niin mieltäkutkuttavaa kuhertelua.

Kiitäessään eräänä päivänä Uriagen läpi saavuttaakseen ennätyksen, pikku apulainen Malaunay punaisessa trikoossa ja pohkeet paljaina, kumartuneena pyöränsä yli kuin tahtoisi hän purra sen ohjaustankoa, eroitti kaikesta huolimatta nuoren naisen ja hänen seuralaisensa, jotka katselivat kilpailua, jotenka Tabourinin toimisto ja pian koko Grenoble uskoivat olevansa selvillä heidän suhteestaan.

Etsiessään Elisabetin seuraa Philippe Lagier yksinkertaisesti täytti tehtävää, joka päivästä päivään miellytti häntä yhä enemmän. Tuloksettoman sovittelujohdannon jälkeen oli erohaaste annettu. Albertin nimessä oli Philippen siihen vastattava. Mutta nyt Albert puolestaan alkoi vaatia avioeroa ja itse ryhtyä hyökkäämään. Ennenkuin hän ryhtyi laatimaan tätä yllättävää loppulausuntoa oli asianajaja pistäytynyt boulevard des Adieux'llä kysyäkseen Albertin äidin neuvoa, jota henkilöä hän piti korkeimmassa kunniassa:

— Poikanne aikoo, oli hän selittänyt rva Derizelle, seuraavalla tavalla vastata haasteeseen. Hän ei enää puolustaudu, hän hyökkää. Hän on antanut haltuuni päiväkirjan, jota hän avioliittoon mentyään on katkonaisesti kirjoittanut. Hän väittää että minä siitä löydän todistuksia jatkuvasta häneen kohdistuneesta loukkauksesta; mutta eroavaisuus mielensuunnassahan ei ole mikään avioeron syy. Ja sitten, saatanko käyttää sitä hyväkseni?

Vanha rouva oli pyytänyt saada lukea nämä vihot. Hänen poikansa oli antanut luvan. Rva Derize oli jättänyt ne takaisin Philippelle sanoen:

— Albert häpäisisi itsensä, jos hän julkisuudessa käyttäisi hyväkseen moisia kirjoittelulta. Ne soimaukset, jotka hän kohdistaa vaimoonsa, eivät oikeutta liikuta. Mutta kenties ne liikuttavat Elisabetin sydäntä. Hän on kunnon nainen, vaikka ikävä kyllä liian tarkkaamaton ja välinpitämätön kuten niin monet kunnon naiset. Jospa hänen silmänsä aukenisivat. Näyttäkää hänelle tämä päiväkirja! Yrittäkää saada häntä se lukemaan.

— Tämä päiväkirjako? oli asianajaja hämmästyneenä väittänyt vastaan.
Niinkö todella ajattelette? Alberthan kertoo siinä rakastumisensa.

— Asiain nykyisellä kannalla en tiedä enää muuta keinoa. Saakoon hän nähdä, miten hänen omaa elämäänsä tulkitaan. Hän saa nähdä, ettei rakastuminenkaan, jota syvästi paheksuu, mutta joka ei ole mitään rumaa, ole mitään häneen kuulumatonta, että sen on aiheuttanut hänen oma ajattelematon velttoutensa. Jos hän sen ymmärtää, on hän kenties saava rohkeutta anteeksiantoon, ennenkaikkea kärsivällisyyttä jaksaakseen odottaa. Ellei hän ymmärrä, on sittenkin parempi, että Albert oikeudessa menettää lapsensa, jotka hän jo on liiaksi laiminlyönyt, kuin että hän tuolla tavoin iskee heidän äitiään. En todellakaan näe muuta kuin tämän keinon lähestyttää heidät toisiinsa, niin omituinen ja vaarallinen kuin se lieneekin. Ystäväni, menkää Uriageen; luotan teihin. Omasta puolestani koetan saada Albertia lupaamaan, ettei hän puolustaudu, jos hänen on pakko vedota tällaisiin perusteihin.

— Mutta hän tahtoo avioeroa.

Kristillismielinen vanha rouva oli vastannut:

— Ihmisillä ei ole valtaa eroittaa sitä, mitä Jumala on yhdistänyt. Vaikka elämä on lyhyt, antaa se kuitenkin intohimoillemme aikaa palaa loppuun ja vaikka myöhäänkin oppia tuntemaan oikea tie. Mutta avioero on korjaamaton. En tule kestämään sitä. Sanon sen hänelle tarpeen tullen.

Philippe oli kumartanut jäähyväisiksi. Tämä pieni rappeutunut huoneusto oli ainoa paikka maailmassa, minne hän ei ottanut epäilyään mukaansa. Ennenkuin hän luovutti aseensa kauniille viholliselleen, hän tahtoi häntä vaarinottaa ja tutkia. Hän kernaasti toimi jonkunverran hitaasti. Jos hän olisi ryhtynyt puuhaan aikaisemmin, olisi se vaara ollut tarjolla, että hänen katseissaan ja käytöksessään olisi ilmennyt hiukan levottomuutta. Mutta hänen saapuessaan Uriageen, oli nuoren naisen mieli jo seestynyt ja hän antoi huvittaa itseään. Hänen ympärilleen salaa järjestetty pieni liehittelijäparvi ei ollut hermostuttamatta asianajajaa. Siinä oli joukko vähäpätöisiä nuoria miehiä, joita vilisee kylpykaupungeissa, ja joita niin nuori ja turvaton nainen vastustamattomasti veti puoleensa. Kukapa ei olisi luullut häntä helpoksi saaliiksi, kun hänen säyseät vanhempansa, joiden aika meni seuraelämään, löyhtyneellä silmälläpidollaan tuskin suojelivat häntä? Elisabet sieti heitä, mutta ei heistä ihastunut. Philippe ampui heihin nuoliaan: katsomo huvitettuna sijoitti hänet mukavasti kaikkien näiden tavoittelijaan sijaan eikä nuori nainen suvainnut huomata heidän poisjäämistään.

Mitä tarvitsi hänen senjälkeen odottaa? Hänen sotatemppunsa jo odottamattomat seikat tuottivat hänelle tarpeellisia kohtauksia. Hän päätti jättää Elisabetille Albertin vihot. Tämä sai ne puistossa, missä mäntyjen ja lehtikuusien taustaa vastaan kukoistivat muutamat uudelleen puhjenneet ruusut: oltiin näet jo syyskuussa.

— Mikä tuo käärö on? kysyi Elisabet leikkisästi.

Philippe viritti äänensä pilkalliseen sävyyn, joka hävittää kaikki vakaumukset ja vähitellen tuo mukanaan henkistä turmeltumista, kun totutaan ottamasta mitään vakavasti.

— Siinä ovat teidän vikanne. Niitä on paljon.

— Minun vikani.

— Oletteko unohtanut keskustelumme Grenoblessa? Sanoin teille, etten ollut toimintani kuluessa koskaan sattunut kohtaamaan avioerotapausta, missä kaikki viat olisivat toisella puolella. Te epäilitte, etten voisi mainita omianne. Nyt minä esitän ne teille.

— Hyvä on! minä kuuntelen, sanoi Elisabet epäuskoisena.

— Ei suinkaan, teidän on luettava ne.

— Oletteko vaivautunut kirjoittamaan?

— Minä en ole niitä kirjoittanut.

— Kuka siis?

Mutta hän oli jo arvannut ja viisaasti päättänyt olla varuillaan.

— Albert. Ottakaa ne.

— Kiitos en!

Philippe ei ollut kuulevinaan kieltäymystä.

— Kahdessa tunnissa te lukisitte nämä muistiinpanot. Te voitte lukea ne tänä iltana ja antaa ne minulle takaisin huomenna.

— Tänä iltana minä olen päivällisillä rva Passerat'n luona.

— Se on totta. Olen kutsuttu sinne. Entä huomenna?

— Huomenna menemme automobiililla Sassenagen linnaan, ja iltamme ei myöskään ole joutilas.

— Joskus kyllä saatte aikaa siihen.

— Miksi tahdotte minua lukemaan nämä vihot?

Hän ei enää torjunut niitä yhtä jyrkästi: eihän niiden lukeminen velvoittanut häntä mihinkään.

— Te näette niistä ne moitteet, jotka minä loppulausunnossani esitän teitä vastaan.

Hän hämmästyi ja punastui, mikä aivan teki hänet nuoren tytön näköiseksi, joka alkaa uransa seuraelämässä.

— Luulin, ettei Albert puolustautuisi.

Tämä ilmeinen hämmennys yllytti Philippe Lagier'ta vähän armottomasti vastaamaan:

— Hän puolustautuu niin tarmokkaasti, että hän vaati avio- eikä pesä-eroa.

— Niinkö! mutisi Elisabet, ja hänen poskilleen syöksynyt veri vetäytyi niistä nopeasti takaisin.

Philippe katui heti, että oli kiduttanut häntä. Oliko Albertin päätös, jolla oli puutteellista oikeudellista tukea, niin lopullinen, että hänen oli lupa käyttää sitä uhkana? Ja olihan hän itse päättänyt, alistuessaan näyttelemään kaksinaista osaa, luopua häntä oikeudessa avustamasta!

— Tahtooko hän mennä naimisiin? kysyi Elisabet hiljaa.

— En tiedä.

Mutta hän häpesi kysymystään ja kiiruhti vakuuttamaan välinpitämättömyyttään:

— Oh! se on minulle yhdentekevää. Tehköön hän mitä miellyttää: minulle hän on kuollut.

Tosin hän lisäsi, täten osoittamastaan ristiriitaisuudesta välittämättä:

— Hyvä on, antakaa minulle nuo vihot. Silmäilen niitä, kun saan joutilaan hetken, ja palautan ne teille.

Samana iltana Elisabet, joka tavallisesti oli niin tasapainoinen ja tyyni, rva Passerat'n päivällisillä käyttäytyi hermostuneesti eikä Philippe epäillyt, etteikö hän viivyttelemättä ollut käynyt puolisonsa päiväkirjaan käsiksi. Jälkiruuan aikana hän vähän kumartui Elisabetiin päin —: mikä aiheutti, että rva de Vimelle pöydän toisessa päässä lausui pahansuovan huomautuksen, ja tiedusteli häneltä puoliääneen:

— Oletteko lukenut?

— Mitä sitten? … En, en vielä, en ole muistanutkaan sitä.

Philippe luuli, että hänen hämmästyksensä oli teeskennelty, ja nähdessään hänet niin hyväksi näyttelijättäreksi, hän vähän luopui nenäkkäästä suojelevaisuudestaan, jota hän osoitti hänen luuloteltua viattomuuttaan kohtaan. Mutta hän erehtyi. Elisabet oli huolellisesti järjestänyt Albertin vihkot ja aikoi ottaa ne aikanaan esille laatikostaan. Hänen luonnettaan oli mahdoton muuttaa. Tämä nainen oli järjestyksen ja logiikan ihminen, hän rakasti selviä tilanteita. Tämä paluu menneisyyteen ei häntä houkutellut. Mitä hänellä oli moitittavaa itseään kohtaan? Koko maailman mielipiteen mukaan: ei mitään, ei yhtään mitään. Mistä siis voitiin häntä syyttää, häntä, jota oli niin halpamaisesti petetty, vieläpä vähemmän nuoren ja vähemmän miellyttävän naisen takia kuin hän itse oli?

Toinen syy oli aiheuttanut hänen hämminkinsä. Hän oli tullut ensimäisenä, liian aikaisin, rva Passerat'n luokse, juuri välttääkseen heränneen uteliaisuutensa aiheuttamia kiusauksia. Alakerran sali ei ollut valaistu. Kävellessään huvilan edustalla olevan nurmikon poikki ja tehden sen kasteen takia varovasti, hän oli kuullut muutamia sanoja keskustelusta, jonka lausetavat ja sinuttelu olivat merkitseviä, ja avoimen akkunan läpi hän oli nähnyt tai pikemmin aavistanut ryhmän, jota hämärästä tuskin saattoi eroittaa, mutta jonka äänen sointu jo oli saattanut hänet tuntemaan. Enempää harkitsematta hän riensi pois, juoksi lyhyen matkan mikä hänet eroitti Mélèzes'ista ja sulkeutui huoneeseen ikäänkuin peittääkseen häpeää, minkä hänessä herätti tämän suhteen paljastus, josta hänellä tyttömäisessä harhakäsityksessään ei ollut koskaan ollut pienintäkään aavistusta. Kun hänen äitinsä tuli häntä etsimään, nuhdellen häntä viivyttelystään, hän ymmärsi, että hänen ehdottomasti tuli hillitä itsensä ja estää salaisuutta tulemasta ilmi. Kunhan vain naisparka, jota hän saattoi, aina jäisi sokeuteensa. Kun naiset saapuivat, otti rva Passerat heidät vastaan tuollaisilla liioitelluilla eleillä, jotka seuraelämässä ovat tulleet tavaksi, tarttui hyvän ystävänsä rva Molay-Norrois'n molempiin käsiin ja suuteli rakasta Elisabetia, joka liikkumattomana sieti hänen suutelonsa, mutta siitä tuli järkytetyksi koko illaksi. Tästä siis se levottomuus ja mielenliikutus, jonka Philippe Lagier'n asianymmärtävät silmät keksivät.

Ylihuomenna tämä, joka ei ollut häntä välillä tavannut, tiedusteli uudelleen:

— Entä meidän syytevihkomme?

Sen liikanimen hän antoi ystävänsä päiväkirjalle. Elisabet pyysi yhä lykkäystä, ja useampaan päivään he eivät tavanneet toisiaan. Hän pysytteli tosiaan enimmäkseen sisällä. Vieläpä hän oli tarjoutunut viemään vanhempansa Saint-Martiniin kesäkauden loppuajaksi. Mutta hänen isänsä otti tämän tarjouksen nauraen vastaan, eikä äiti vastustanut jälkimäistä missään.

Philippe luki hänen odottamattoman pidättyväisyytensä vihkojen lukemisen aiheuttaman vaikutelman ansioksi. Myöntämättä itselleen, että se häntä vähän ärsytti, hän ihmetellen huomasi, mikä valta Albertilla kaukaakin jatkuvasti oli vaimonsa ylitse. Ja ikäänkuin lisäyksensä tähän hermostukseen hänen ystävänsä ilmoitti hänelle Saksan leimaa kantavassa kirjeessä, että hän luopui puolustautumasta oikeudessa ja hylkäsi avioero aikomuksensa, joko seuraten äitinsä neuvoja tai siksi, että hänen järjestystä rakastavalle mielelleen siteitten täydellisen katkaisemisen julkiset seuraukset olivat vastenmielisiä, tai vihdoin siksi, että hän yhdessä Anna de Sézeryn kanssa oli päättänyt asettua lakien yläpuolelle.

Kun asianajajan vihdoin onnistui tavata Elisabetia, hän karttoi ilmaisemasta hänelle tätä uutta tilannetta, koska hän ei enää halunnut lähentää häntä puolisoonsa, eikä hän edes vaatinut takaisin vihkoja, vaan koetti häntä ainoastaan virkistää ja huvittaa keskustelullaan.

Vaivoin saattoi huomata syyskuun tulleen hämärän äkillisemmästä laskeutumisesta laaksoon, autereisemmiksi käyneistä vuorten harjaviivoista, jotka eivät enää niin tarkkoina piirtyneet taivaanrantaa vastaan, raikkaammaksi käyneestä ilmasta. Hyvin kasteltujen nurmikoiden yhtenäinen sametinkarva säilyi, ja alituisesti viheriöitseväin kuusiryhmien ei tarvitse pelätä syksyn uhkaa. Elisabet oli mennyt alas aina tenniskentälle saakka, mutta kieltäytynyt ottamasta osaa peliin. Vaistomaisesti hän haki paikkoja, joissa on elämää, joissa voi olla varma siitä, ettei tarvitse kuunnella omaa sydäntään tai ajatustaan. Nuori ruskeakutrinen tyttö, puettuna valkoiseen suoralaskoksiseen flanellipukuun, virkisti peliä naurullaan, huudahduksillaan, taitavuudellaan. Seisoessaan pallon tulosuuntaa arvaten, juostessaan sitä vastaanottamaan tai keskittäessään itsensä lähettääkseen sen takaisin koko voimallaan, hän joka liikkeessään saattoi arvoonsa solakan ruumiinsa kaarevat ja taipuisat viivat. Hänen ruumiinsa ikäänkuin esitti yhden veistokuvan toisensa jälkeen, ja sitä oli sula nautinto nähdä. Mutta tyttö tiesi sen, ja tuon tuostakin hän silmäsi Philippeen päin, jonka iän, varallisuuden ja elämänuran hän täsmälleen tunsi, sillä poliisi on nykyään täydellisempi kuin ennen. Elisabet, jonka alakuloisuus saattoi tarkkanäköisemmäksi, huomasi nämä pikku temput:

— Teitä katsellaan.

— En ole enää naimakelpoinen.

Näivettävällä puheellaan hän säesti kaikkia kuherteluita heidän ympärillään. Paraillaan hra de Vimelle hoikkana ja hienoasuisena poistui puiden alle rva Bonnard-Bassonin kanssa, joka ollen liian verevä usein sai pysähtyä hengähtämään. Nuoren naisen ranteet ja nilkat olivat koko seurapiirissä tanakkuuden maineessa:

— Hän on siitä huolimatta, selitti Philippe, ryhtynyt hankkimaan itselleen ylimyksellisiä suhteita.

Ennakolta suunnitellen oli rva de Vimelle itse lainannut miehensä ystävättärelleen kävelyä varten ennen päivällistä.

— En ymmärrä häntä, vastasi Elisabet seuralaisensa pistopuheisiin.

— Oo! Vararikkoutunut hra de Vimelle on sen lisäksi suurin aasi Pariisin ja Perun, Jaapanin ja Rooman välillä. Hänen rouvansa käyttää häntä miten miellyttää.

— Kukaan ei löydä armoa edessänne.

— Kuljen silmät auki.

— Olisi parempi sulkea ne.

Nti Riviére, joka oli voittanut viimeisen erän, kuten kaikki edellisetkin, tuli toivottamaan hyvää iltaa. Hänen juoksusta lämminnyt tumma ihonsa peittyi ruusunpunaan, jonka saattoi aavistaa polttavan kuumaksi. Hänen valkeat hampaansa välkkyivät. Hänen silmänsä loistivat.

— Se on pelkkää peliä, selitti Philippe, kantapäillään kääntyen, halveksien saamiansa huomionosoituksia. Koko hänen sielunsa on hänen kasvoissaan.

Muutamia päiviä hän oli tutustuttanut nuorta naista heidän seurapiirinsä häväistysjuttuihin, antaen hänen ymmärtää niiden mitättömän merkityksen seurauksiinsa nähden. Hänen julkea ja lohduton pessimisminsä lankesi otolliseen maaperään. Tyttärellisen kunnioituksensa tultua järkytetyksi saattoi Elisabet uskoa olevansa harhaluuloista vapaa ja kyllästynyt.

Monien kädenpuristusten jälkeen tenniskenttä vähitellen jätettiin sikseen. Vuoriin osuivat vielä viistot auringonsäteet, mutta varjo täytti laakson. Valon ja varjon eroitti toisistaan suora viiva, joka siirtyi ja nousi. Kukaan ei ollut yhtynyt heidän seuraansa. He jäivät yksin jälelle, ikäänkuin osoitettaisiin huomaavaisuutta heidän kohtauksilleen. Epämääräisesti hämillään tästä eristyksestä Elisabet suuntasi heidän askeleensa Mélèzes'iin päin.

— Kun ilta täällä saapuu, tuntuu ikäänkuin vuoret lähestyisivät toisiaan, ja kuuset supistaisivat rivejään tukehduttaakseen meidät.

Rauhoittaakseen häntä Philippe lähestyi ja kuiskasi luottamusta herättävällä äänellä:

— Miksi olette näinä päivinä niin surullinen?

— En minä ole surullinen.

Philippe ei kiinnittänyt huomiota tähän epäykseen, vaan kumartuneena hänen puoleensa jatkoi äänellään, joka oli lakannut olemasta pureva ja aaltoilullaan ilmaisi taitehikasta sulavuutta, jolla hän oikeuden edessä saavutti niin vaihtelevia vaikutuksia:

— Te luulette elämänne loppuneeksi, kun se tuskin on alkanut. Ja elämä voi olla niin kaunis! …

Elisabet ei löytänyt mitään vastausta. Usein häntä säälitti oma itsensä; että kohtalo oli iskenyt häneen niin nuorena ja ilman syytä, se liikutti häntä kuten onnettomuus, jonka saa kuulla muilta. Aavistaen hänet heikentyneeksi tämän sisäisen masennuksen kautta, osoitti Philippe hänelle vuorten huippuja, jotka vielä ylvästelivät saamastaan valosta, sitten hän viittasi tasankoon, niittyihin ja metsiin, jotka rauhallisina vetäytyivät lepoon. Pari kolme ryhmää jokseenkin etäällä heistä — tunnettuja kuherteluja, joita yleinen myöntymys suosi — palasi huviloihin ja hotelleihin.

— Meidän on hyvä täällä, eikö totta? Kun tulin Uriageen, olitte te niin tavoiteltu, niin haluttu … Elisabet ei täsmälleen ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.

— En ole huomannut sitä.

— Olen huomannut teidän puolestanne.

Ja puoliääneen, kuin tahtoisi hän vain salaa vihjata, hän lisäsi:

— Jospa tietäisitte, miten se minua hermostutti! …

— Miksi niin? kysyi Elisabet viattomasti, kun he kulkivat erään kuusimetsikön läpi, joka peitti heidät näkyvistä.

Kuitenkaan Elisabet ei kiiruhtanut askeleitaan. Hetki ei ollut vielä tullut. Neljänkymmenen vuotiaan miehen mielistely on tarkkanäköisempää, taitavampaa, vähemmän päällekäypää kuin nuoren miehen. Sensijaan että Philippe olisi paljastanut itseään, hän poikkesi syrjään:

— Kun olitte nuori tyttö, olin ajatellut kosia teitä.

— Olen kuullut siitä.

— Niinkö! … Jos olisitte ollut onnellinen, en minä olisi sitä muistanut. Tai en olisi koskaan muistuttanut sitä teidän mieleenne. Mutta en voi sietää vaivaa, joka näkyy kasvoistanne. Te olette niin nuori. Niin monta vuotta on teille tarjona voidaksenne korjata menneisyyden erehdykset.

Elisabet pysähtyi ahdistuneena, värisevänä. Niin monta vuotta … niin, aina isänsä vanhuuteen saakka. Menneisyyden erehdykset: syyssielu, Anna de Sézery. Siinä oli elämän kauneus.

— Miksi te puhutte minulle niin? sanoi hän puristuneella äänellä.

Philippe näki häneen tuijottavien pelästyneiden silmien hämmennyksen ja erehtyneenä siitä elottomuudesta, joka oli vallannut Elisabetin siitä saakka kuin hän alkoi tehdä vihjauksiaan, hän rohkeni hellästi tarttua nuoren naisen ranteisiin.

— Säälin teitä niin! Ette siis ole ymmärtänyt minua?

Elisabet riistäytyi irti, koetti saada pysähtyneen hengityksensä käyntiin ja huusi sitten närkästyneenä:

— Teitä … teitäkö! … Menkää tiehenne!

— Rouva, rukoili Philippe.

Mutta Elisabet jo pakeni polkua myöten. Liikkumattomana, jäykistynein jaloin Philippe katseellaan seurasi hänen vaaleata hahmoansa, kunnes eräs puu äkkiä riisti sen hänen näkyvistään. Silloin hän tukea tavoitellen heittäytyi nurmikolle. Syvimmätkin tunteet hänellä järjestyivät ja taipuivat harkinnan vaatimusten edessä. Hän puolustautui niillä lieventävillä asianhaaroilla, joita vuorokauden hetki, vuoden aika, haihtuva nuoruus hänelle tarjosivat. Saattaako ihminen rankaisematta melkein joka päivä nähdä niin viehättävää nuorta naista, joka jo on sekaantunut hänen tunne-elämäänsä ja varmasti on hänen seurastaan huvitettu? Hän koetti, onnistumatta, tuntea sääliä omaa yksinäistä kohtaloaan kohtaan, jonka voimakas ajatuselämä teki herkäksi, jonka onnentavoittelu vääryydellisesti oli ehkäistynyt epäröinnin, liiallisen erittelyn, toivottomuuden kautta. Yksi ainoa ajatus, jota hän koetti torjua koko voimallaan, peitti alleen kaikki muut, kuten korkeampi ja nopeampi aalto hautaa alleen edelläkäyvät: hän oli pettänyt ystävänsä. Koettuaan vielä yhtenä tunneläikähdyksenä vihaa Albertia kohtaan, hän uppoutui itsehalveksuntaan, ja maahan painuneena, kasvot kätkettyinä, itsetunnossaan nöyryytettynä hän vuodatti epätoivoisia kyyneleitä. Tätä hetkeä hän ei enää voisi muististaan pyyhkiä pois; joka kerran kuin hän tutkistelisi itseään, tulisivat hänen ajatuksensa armottomasti kiertämään sen ympäri.

II.

VALVOTTU YÖ

Elisabet syöksyi huoneeseensa niinkuin lintu heittäytyy suojaan, kun ukkossade on ruoskinut kastellen sen siivet liian raskaiksi. Suu vähän vääntyneenä, huulet kuivina, jalat jäykkinä viimeisestä ponnistuksesta portaissa, hän pudottautui nojatuoliin, mihin kumartuneena hän paremmin saattoi kestää uupumustaan ja sydämensä levottomuutta. Hän joka kammosi väkivaltaisia tai pelkästään odottamattomia vaikutelmia, joka ei mitään niin tavoitellut kuin rauhaa, järjestystä ja päivien suloista yksitoikkoisuutta, hän tunsi, miten tuo kohtaus oli häntä järkyttänyt ja hirvittänyt. Hämärä, lempeä ystävällinen hämärä, joka verhosi hänet kuin vaippa, joka ei paina olkapäitä, lievensi hänen närkästystään, mutta saattoi hänet yhä enemmän puhuttelemaan itseään. Hän alkoi todellakin turvautua omaan itseensä kuin ystävättäreen, ja löysi siitä huojennusta, kun samalla hänen äitinsä astui huoneeseen tuskin sipaistuaan sormenpäillään ovea, kuin olisi melkein joutavaa täällä perheen keskuudessa ilmoittaa tulostaan.

— Elisabet, kutsui rva Molay-Norrois.

Tämä tunsi hänelle outoa ikävystymistä siitä, ettei hänellä ollut mitään varmaa sopukkaa, johon hän vapaasti olisi voinut paeta, hän kun niin vähän oli ollut sellaisen tarpeessa, eikä erikoisesti kiirehtinyt vastaamaan. Hänen äitinsä keksi hänet piilostaan ja päästi heti ilmoille pelkoaan ja levottomuuttaan.

— Sinä olet rasittunut. Miksi et ole soittanut?

— En ole rasittunut, äiti.

Mitenkä saattoi hän äidillistä intoa jäähdyttää? Rva Molay-Norrois oli jo sytyttämässä lamppua, sulkemassa akkunaan sääskien ja syyskuisen vilpoisuuden takia, ja ryhtyi tutkimaan rakkaita kasvoja, jotka niin huonosti osasivat mitään salata.

— Silmäsi ovat punaiset. Sinä olet itkenyt. Etkä ole minulle sanonut mitään!

— Minulla on ihan yksinkertaisesti päänsärkyä.

— Päänsärkyä? Olet kävellyt ulkona koko iltapäivän. Sitä ei tehdä kuin päätä särkee. Sinulla on surua etkä käänny minun puoleeni.

Ensimäisen kerran nuori nainen ymmärsi, että omaistenkin keskuudessa voi joskus olla yksinään ja että kaikkein hellimmänkin henkilön läsnäolo voi muuttua häiritseväksi. Ensi kerran hän myös todellakin kiinnitti huomiota siihen äänensävyyn, jota häntä puhuteltaessa käytettiin, ja joka oli sama mikä soveltuu pikkutyttöjä rohkaistaessa, rauhoitettaessa tai hillittäessä. Minkä käsittämättömän hairahduksen kautta ihmiset häntä puhutellessaan jatkuvasti käyttivät sitä? Onnettomuus itse oli kypsyttänyt häntä, ja häntä kohdeltiin lapsena. Hänen masentunut mielensä ärtyi siitä, kuin haava, johon taitamattoman hoidon kautta vuodatetaan myrkkyä.

— Ei minua mikään vaivaa, vakuutti hän päästäkseen rauhaan.

Hänen äitinsä joutui ymmälleen, hämmästyi, loukkaantui, ja lopuksi hän, pulasta päästäkseen, vetosi voimakkaampaan vaikuttimeen:

116

— Me syömme tänään päivällistä Vimellellä, sinulla on aikaa vain valmistuaksesi.

— En tule sinne.

— Kuinka? Sinähän olet ottanut vastaan heidän kutsunsa. On liian myöhä peruuttaa. Sinä olet jo kerran aikaisemmin viime hetkellä vetäytynyt pois. Ja juuri sanoit minulle, ettet ole sairas. Ei, ei, on tultava mukaan, se on välttämätöntä.

— En tule kuitenkaan, toisti Elisabet tuntemattomalla arvovaltaisella äänenpainolla.

Rva Molay-Norrois'n maailmassa ei ollut olemassa suuria ja pieniä tapahtumia. Hän pani samalle tasolle seuraelämän velvollisuudet ja ne jotka syntyvät merkitsevistä elämän olosuhteista. Hänen tyttärensä vastustus loukkasi hänen kunnioitustaan seuraelämän lakeja kohtaan, samoinkuin se jäähdytti hänen kiihtymystään, joka näyttäytyi voimattomaksi. Hän koetti taivuttaa tytärtään lempeällä väkivallalla, joka vähitellen ärtyi, ja se oli turhaa.

Hänen lähdettyään ja hetken itse surkuteltuaan tätä väärinkäsitystä alkoi Elisabet jonkunverran nautinnolla uppoutua surumielisyyteensä. Hänet tempasi siitä pois isänsä, joka ei edes koputtanut, vaan ilman muuta astui sisään, sirona, loistavana, hymyilevänä, katse virkeänä, parta viuhkamaisesti kammattuna, ruusunnuppu iltatakin napinlävessä.

»Hänkin», ajatteli Elisabet ärtyneenä ja nyrpeänä.

Isä ei kiinnittänyt mitään huomiota tähän vihamieliseen ilmeeseen. Elisabetin mukautuvaan ja sulavaan luonteeseen katsoen hänen ei tarvinnut arkailla.

— Mikä nyt, pienokainen, kysyi hän leikkisästi. Hermot ovat kiihtyneet, tehdään lakko, saatetaan äiti itkemään. Totta on, että siihen ei paljon tarvita.

Nojatuoliinsa käpertyneenä Elisabet ei viitsinyt vastata, vaan vieläpä melkein veti huulensakin sisään voidakseen paremmin sulkea suunsa, niin hän pelkäsi puhumista. Mitä hän sanoisi, siitä ei isällä ollut aavistusta, kun hän siinä iltapuvussa keikkui valkohapsistaan huolimatta — muussa tapauksessa hän ei olisi tytärtään edelleen siihen yllyttänyt.

— Oletko sairas? … Etkö? Muuten, naisten vaivat… Tulepas vaan kanssamme. Vimellet loukkaantuvat, jos jäät pois. Philippe Lagier tulee sinua huvittamaan. Hänellä on älyä ja vauhtia. Hän vähän mielistelee sinua, se Philippe Lagier, he, he!

— Kukaan ei minua mielistele.

Tämä lausuttiin niin jyrkällä äänenpainolla, että hra Molay-Norrois äkkiä lopetti kujeilunsa. Ilmeisesti tämä pienokainen oli huonolla tuulella, ja parempihan oli antaa hänen jurottaa niinkuin häntä halutti. Elämäntaito oli häviämässä, koska ihmiset eivät enää osanneet salata mielipahaansa, kantaa sitä ulkonaisesti tyynin ilmein, ollakseen sillä vaivaamatta lähimaistaan: pianpa joudutaan seuraelämässäkin siihen, että kaikki surkeudet tehdään yhteisiksi, ja kasvoilla annetaan näkyä sen epäjärjestyksen, jota ulkoasussa pyritään välttämään. Ja siihen johtaa välttämättä kauan kestänyt kansanvallan aika! Hän ei tämän jälkeen ajatellut muuta kuin turvallista peräytymistä. Onneksi hän sai vähän mielenvirkistystä yhä edelleen nuorennäköisestä kuvastaan, jonka lasikaapin ovi heijasti.

— Lepää siis, pienokaiseni, jos sinua väsyttää.

Hyvästelyyn sisältyvä moite riitti hänen isälliselle arvontunnolleen, ja jo käytävässä hänen mielensä seestyi.

Näin häirittynä Elisabet vaivaloisesti etsi kadottamaansa ajatuslankaa, kun hänen lapsensa, saatuaan kuulla hänen kotiin tulostaan, suorastaan syöksyivät huoneeseen. He palasivat kävelyltä ja naulapohjaisine jalkineilleen he saivat aikaan ison metelin. He hämmästyivät, kun eivät nähneet äitiään iltapuvussa.

— Sinä tulet myöhästymään, selitti Marie-Louise.

— Minä syön päivällistä teidän kanssanne, rakkaani.

— Oi, oi! huusi iloisena Philippe joka pauhasi paksulla äänellään kuin kello.

Ja pikkutyttö jo huusi portaisiin:

— Agatha, kattakaa pöytä kolmelle.

Mikään ei hänelle ollut niin mieleen kuin antaa määräyksiä, lukuunottamatta kertomuksien kuuntelemista ja veljensä kiusottelemista.

Pöydässä hän täytti emännän velvollisuudet äitiään kohtaan aivankuin hän olisi kutsunut tämän. Äidin huviin sekaantui vähän katkeruutta, hän näki siinä arvostelua alituisesta poissaolostaan. Ollen kiihtyneellä mielellä hän myös huomasi, että lapset olivat liiaksi hemmoteltuja ja liiaksi milloin minkin palvelijan huomaan jätettyjä, niin että he olivat kadottaneet paljon hyviä tapojaan: toinen kopeili ylellisyydellä, joka heitä ympäröi ja varsinkin Passerat'n perheen komeilla ajoneuvoilla, lumotakseen vaatimattomampien leikkitoveriensa silmät; toinen kävi sormineen käsiksi lautasensa sisältöön ja sekoitti puheeseensa kyökkimurretta. Viitsimättä nyt heitä torua hän itsekseen päätti tarkemmin pitää heitä silmällä, ja nyt aluksi hän itse toimitti heidät makuulle, mitä seikkaa pikku Philippe käytti hyväkseen tehdäkseen kuperkeikkoja paitasillaan, jotta saisi äidilleen näyttää oppimansa temput.

Heti sänkyyn päästyään, kokoonkääriytyneenä ja polvet melkein kasvojen tasalla, pikku mies vaipui uneen, ja totta on, että hän päästyään asentoonsa liikahti yhtä vähän kuin säkki, minkä johdosta Marie-Louise halveksi häntä. Tämä sensijaan itsepäisesti vastusti unen tuloa eikä alistunut siihen, ennenkuin silmäluomilla ei enää ollut voimaa nousta päästääkseen silmään yölampun valoa.

— Kerro minulle joku kertomus, pyysi hän heti sänkyyn päästyään.

Elisabet oli istuutunut hänen viereensä ja aikoi tyynnyttää hänet läsnäolollaan.

— En osaa.

— Isäpäs osasi niitä aina.

Hän puhui harvoin isästään. Tämä mielenpalautus hämmästytti nuorta naista eikä ollut hänelle mieleen.

— Kerro, alkoi taas tyttö, kertomus Jeanne d'Arcista. Tai Kykloopista.

— Kykloopista?

— Niin, siitä, jolla oli vain yksi silmä keskellä otsaa, joka puhkaistiin hirrellä — joka päästi vangit menemään.

Kuin hyvä metsänhakkaaja Albert Derize mielellään kaasi kansantarinain metsää, Iliadia, Odysseiaa, Rolandin laulua, saadakseen sieltä leikkikaluja lapsilleen.

— Nuku, rakkaani, nuku.

— Silloin minä kerron sinulle yhden, äiti?

— Täytyy nukkua.

— Tahdotko kuulla kertomuksen onnenmaljasta? Oli kerran ritari, jolla oli surullinen vaimo linnassaan. Ja metsästysretkellä hän nukkui. Ja silloin hän näki haltiattaria, jotka tanssivat. Osaavatko haltiattaret tanssia?

— Tietysti. Nuku.

— Ja sitten yksi niistä oli kaikkein kaunein. Ja hänellä oli kädessä kultainen malja, timanteilla koristettu.

Hänen äitinsä kumartui katsomaan oliko tyttö vaipunut uneen, mutta pikku ääni, yhä hennompana, jatkoi hetken kuluttua:

— Silloin ritari riisti sen hänen kädestään. Ja hän ratsasti pois ja pääsi pakoon, ja hän antoi sen lahjaksi.

— Kenelle? kysyi Elisabet koneellisesti.

— Rouvalle … joka oli surullisena linnassa … Ja ritari vaipui uneen metsästysretkellä.

Kertomus jatkui täten kuin rengas, mutta pitkäripsiset luomet lakkasivat räpyttämästä kuin pienet siivet, ja muutaman äkillisen liikahduksen jälkeen lapsi nukahti vaaleat kiharat tyynyllään.

Liikkumattomana jäi Elisabet pitkäksi aikaa vertaamaan toisiinsa Marie-Louisen ja hänen veljensä unta. Edellisellä oli hehkuvampi mielikuvitus, herkempi tunteellisuus, joka kaipasi tyynnyttelyä ja tukea. Tämä tehtävä jäi äidin huoleksi yksinään nyt kun Albert oli poissa. Albert? Missä hän olikaan tällä hetkellä? Kuinka oli hän saattanut hyljätä heidät? Elisabet ei häntä rakastanut, mutta tunsi että talo silloin kun hän siellä oli, oli ollut tanakampi, myrskyjä vastaan paremmin varustettu.

Päästäkseen tästä muistosta, joka lasten luona häntä vaivasi, hän nousi ja siirtyi viereiseen omaan huoneeseensa. Hän veti mennessään välioven kiinni, sulkematta sitä kokonaan, joten hän saattoi kuulla pienimmänkin äänen, samalla kun hän katkaisi ilman virtailun. Näihin varakeinoihin ryhdyttyään hän kiiruhti avaamaan akkunan, sillä hänestä tuntui tukahduttavalta.

Kuu oli noussut, mutta katto kätki sen, eikä voinut nähdä muuta kuin sen valon, joka vuoti yli seudun. Varjottomat nurmikentät häipyivät etäisyyteen, yhtenäisinä, tasaisina ja kalpeina, vain siellä täällä joidenkin puuryhmäin katkaisemina, jotka yössä näyttivät oudoilta salakokouksilta. Harvoja tähtiä värjyi etäisimmällä taivaanrannalla, kykenemättä muodostamaan selvään näkyviä kuvioita. Ja naapurihuvilan, Passerat'n huvilan yläpuolella näkyi lehtikuusi, joka taaksepäin kääntyneine oksineen loi seinälle intialaista temppeliä muistuttavan varjokuvan.

Tämä hiljaisuus ja rauha, jota Elisabet parvekkeella hengitti yhdessä ruusupensaikkojen tuoksun kanssa, keskeytyi kasinolla toimeenpantuun ilotulitukseen. Kovalla sähinällä kiisivät raketit ilmaan, hajaantuivat ja putosivat värikkäänä sateena, jonka vaikutuksen kuutamo puoleksi pilasi. Ja heti seurasi huutoja, kättentaputuksia, koko juhlahälinä, johon fanfaarin torventoitotukset sekaantuivat.

Elisabet palasi huoneeseensa. Hänelle riitti hänen oman sydämensä häly. Mikään ei voinut heikentää sitä inhon tunnetta, jonka Philippe Lagierin äskeinen tunnustus oli häneen jättänyt, ja jota hän kaikkialla raahasi mukanaan, huoneesta huoneeseen. Hän joi yhdellä siemauksella lasin vettä, johon hän oli kaatanut muutaman pisaran aniksensekaista ammoniakkia, karkoittaakseen tuhkan maun huuliltaan. Mutta hänen huulensa kuivuivat heti. Unohdettu, odottamaton, melkein hassunkurinen lapsuudenmuisto tarjosi arvaamatta konkreetisen kuvan hänen mielialalleen. Pikkutyttönä hän oli eräästä jumalaistarustosta lukenut, että oli olemassa pukinjalkaisia ihmisiä, joita nimitettiin fauneiksi; tästä erikoisuudesta huvitettuna oli hän kuluttanut kokonaisen päivän katsellakseen kadulla ohikulkevain askeleita. »Oletko tavannut niitä?» kysyi häneltä seuraavana päivänä hänen paras ystävänsä ja uskottunsa, Blanche Servin. Päästäkseen jyrkästi kumoamasta kirjansa oppeja hän vastasi: »Sitä ei voi tietää, kun ihmisillä on jalkineet». Meidän mielialallamme on niin suuri vaikutus asioidentulkintaamme, että tämä vanha mieleenpalautus, sensijaan, että se olisi johtanut hänen huomionsa muualle, tyydytti hänen vihamielisyyttään ja yllytti hänen intoaan. Ihmisen tuli selvästi nähdä elämään: hyvä on! hän oli avannut silmänsä eikä havainnut ympärillään muuta kuin lokaa ja halpamaisimpia laskelmia, joita näennäinen säädyllisyys tuskin peitti. Joku rouva otti itselleen rakastajan — ei rakkaudesta, vaan keikailuhalusta. Joku toinen käytti hyväkseen miehensä suhdetta. Vanhus — hänen isänsä! — antoi rakastajattarensa vaimolleen ja tyttärelleen ystävättäreksi. Ja mitä tulee siihen kunniaan, josta miehet väittävät tekevänsä uskonnon, silloinkin kun he ovat hyljänneet kaikki muut elämänsäännöt, — hän tiesi, mitä siitä oli ajateltava, koska asianajaja, Albertin neuvonantaja ja läheinen ystävä kurjasti aikoi käyttää hyväkseen omia palveluksiaan tarjoutumalla lohduttajaksi. Ei ollut siis mitään muuta vaihtoehtoa kuin hänen äitinsä ynnä hänen oma sokeutensa ennen eroa ja kaikkien näiden ilkeiden asiain näkeminen, jotka kävivät hänen kimppuunsa kuin painajainen. Nähdä selvästi — se oli siinä, että vältti kasvojen valhetta, katseli maahan, ja keksi pukinjälet. Hyi!

Huokaus, sitten puoliksi tukahdutettu huuto, jotka hän kuuli viereisestä huoneesta, päästivät hänet inhostaan, johon hän luisui kuin valmiiseen uraan, pakoittivat hänet nousemaan nojatuolistaan ja käymään aivan äidillisellä huolenpidolla lapsien luo. Pikku poika ei ollut liikahtanutkaan: hän pysyi samassa epämukavassa asennossa. Marie-Louise se unessaan liikahti. Elisabet asetti paikoilleen peitteen, jonka lapsi oli työntänyt yltään, ja istuutui molempien vuoteiden väliin. Yölampun valossa hän kauan katseli vuorotellen oikeaan ja vasempaan, verraten toisiinsa näiden uinuvain kasvojen liikkumattomia piirteitä: toinen tuntui olevan aivan omiaan tähän syvään lepoon, toinen liikahti ja ilmehti vielä olemassaolon puolittain jättäneenäkin, ikäänkuin hänen mielikuvituksensa pysyisi hereillä suljettujen suonien takanakin ja jatkaisi näytelmiään lamput sammutettuina ja näyttämö pimeänä.

— Mitähän tulee näistä rakkaistani? — ajatteli hän unohtaen itsensä. Ja äkkiä tulevaisuuden pelko alkoi ahdistaa häntä. Vähän ajan kuluttua he alkaisivat käydä elämän koulua, yksin, aivan yksin. Äidin valppaus ei heitä auttaisi siinä yhtään. He alkaisivat uudelleen ikuisen kokeen, joka kuolee kunkin mukana. Heitä kohtaisivat samat surut, he kokisivat samat katkeruudet, tuntisivat samat epätoivot. Sillä maailma ei heitä varten muuttuisi. Hänelle se oli paljastunut todellisessa hahmossaan. Ah! ainakin hänen tuli, ellei hän voinutkaan opastaa näitä ja seurata heitä matkallaan, valmistaa heitä, vahvistamalla heitä, heidän vastustuskykyään pettymysten tullessa, varsinkin tätä tyttöä, jonka ilot ja surut olivat äärimäisen hehkuvia ja joka ei aina osannut leikeissään oikein hyvin eroittaa omia kuvitteluitaan todellisuudesta, mikä koskaan ei ollut kyllin kaunis eikä kyllin valmis tyydyttämään hänen oikkujaan.

Yölamppu antoi huoneen esineille, liekin heikosti lekoittaessa, levotonta eloa ja pidensi varjot kattoon saakka. Elisabet tunsi itsensä vaarojen saartamaksi, ja hänestä tuntui, että hänen täytyi puolustaa lapsiaan, jotka olivat uhattuja kuten hänkin. Lähdettyään Pariisista hän vastustelematta oli antautunut uuteen elämään, joka oli valmistettu hänelle ja jonka tarjooma jokapäiväinen mielenvirkistys peitti hänen näkyvistään vaikeudet. Mutta tämä hänen, tämä Philippen ja Marie-Louisen uusi elämä vaati häneltä joka hetki tarkkaavaisuutta ja huolenpitoa. Tällä kertaa hän näki sen kasvoista kasvoihin ja pelkäsi sitä. Käsivarret liikkumattomina pitkin ruumista hän antautui mielenmasennuksen valtaan samalla hetkellä, jolloin hän oivalsi, miten tärkeätä rohkeus oli. Milloinkaan, milloinkaan hän ei osaisi mukautua siihen elämään joka häntä odotti, hän joka ei ollut valmistunut, ei kasvatuksensa eikä lahjojensa puolesta muuta kuin ihan tavalliseen elämäntapaan.

— Onnen … malja …, soperteli Marie-Louise unissaan.

Onnen malja, mikä iva tänä iltana? Oli toki liian suuri vääryys saada tällainen isku, syyttä, viatta, nuoruutensa kukoistuksessa, kun velvollisuudet olivat niin suuret ja apu niin vähäinen. Koko epätoivonsa voimalla hän soimasi Albertia, joka oli hänet niin kurjasti jättänyt. Epäilemättä hän ei ollut huonompi kuin muutkaan, heikko kuten muutkin, halujensa orja ja julma itsekkäisyydessään. Nyt hän sen tiesi. Mutta Albert oli pettänyt hänet.

— Mitä olen hänelle tehnyt, mitä olen siis hänelle tehnyt? hän toisti itsekseen silmät kyynelissä.

Hän muisti vihot, jotka Philippe Lagier oli hänelle jättänyt, ja joiden piti sisältää vastaus — mikähän ulkokultainen vastaus? — hänen kysymykseensä. Kun kamarineitsyt tuli hänen paikalleen lasten vuoteen ääreen, meni hän huoneeseensa ja sytytti lampun. Tuskan puistamana, mieli katkeruutta tulvillaan, hermot kipeästi värisevinä, hän ryhtyi lukemiseensa, joka oli pitävä hänet valveilla myöhään yöhön.