Mutta vaikka en olisikaan ihastunut häneen, — niin pitäisihän minun sittenkin ihastua nuoreen kauniiseen sankariin, sellaiseen kuin hän on! Mieheen, joka on tehnyt niin paljon kuin hän minun tähteni.
ALBERTA. Niin, tuo Japanin sota — —! Siihen sinä aina vetoat.
ROUVA ARVIK. Pilkkaatko sinä sitä? Että hän mursi saarroksen neljä — 4 — kertaa ja möi laivan perästäpäin suuresta hinnasta; se tuotti hänelle kunniaa. Enkö minä tuntisi kiitollisuutta sellaista miestä kohtaan?
ALBERTA. Mutta mitä se minua liikuttaa?
ROUVA ARVIK. Hyvinkin paljon. Se liikuttaa meitä kaikkia. Sitä paitsi sinä vain teeskentelet. Sinä olet siihen määrään minun kaltaiseni, että jos minä pidän jostakusta, niin sinäkin pidät hänestä.
ALBERTA. Ha, haa!
ROUVA ARVIK (kiihkeästi). Käyttäytyisitkö sinä tuolla tavalla, jollet pitäisi hänestä? Ensi aikoina sinä olit aivan poissa suunniltasi.
ALBERTA. Kyllä tätä jo riittää. Minä tahdon olla oma herrani. Sinä puhut sodasta ja piirityksestä. Et suinkaan sinä luule, että minä olisin mikään palkinto?
ROUVA ARVIK. Ensi aikoina minä sitä todellakin luulin. Että merisankari olisi valloittanut sinut, vaistomaisesti. Minä luulen sitä oikeastaan vieläkin. Syvimmässä sielussasi sinä pelkäät sitä!
ALBERTA. Mitä kaikkea sinä keksitkään, äiti, kun tahdot päästä tahtosi perille. Minä en huoli vastata. (Äkeissään). Miksi sinä laahasit hänet taaskin tänne?
ROUVA ARVIK. Siksi että minun oli sääli häntä. Minun mielestäni sinäkin voisit sääliä häntä.
ALBERTA. Minäkö?
ROUVA ARVIK. Sinun pitäisi ymmärtää häntä paremmin. Hän tuli tänne hermostuneena ja väsyneenä, sairastaen ilmastokuumetta. Hänen piti saada levätä. Äkkiarvaamatta hän joutuu keskelle tulista rakastumista, siksi että hän rakastui ensi kertaa eläissään. Ja sinä yllytit häntä, pikku velho! Ei, älä heittele niskaasi! Varo mielemmin itseäsi!
ALBERTA (reippaasti). Mitä minä varoisin?
ROUVA ARVIK. Sitä mitä teet. Sillä hänelle tämä merkitsee elämää tai kuolemaa. Sen sinä kai ymmärrät.
ALBERTA (lujasti). Ei, minä en tahdo antautua sillä tavalla! Minä en tahdo!
ROUVA ARVIK. Opeta hänelle sitten toinen tapa. Se on suuri tehtävä. Ja hän on sen arvoinen. Ajattele asiaa! (Astuu verannan portaille oikealle puolelle).
MARIA (astuu samassa ovelle).
ROUVA ARVIK. Kyllä tulen! (Astuu portaita ylös ja menee sisään yhdessä
Marian kanssa).
KUUDES KOHTAUS
ALBERTA (astuu koneellisesti jäljessä. Pysähtyy verannan eteen, astuu sitten toiselle puolelle noustakseen toisen verannan portaita. Pysähtyy siihen, tarttuen toisella kädellään kaidepuuhun ja katsoo eteensä).
KARL TONNING (tulee esille vasemmalta. Ylpeä, kaunis olento. Kun hän näkee Albertan, epäröi hän, mennäkkö eteenpäin. Uskaltaa vihdoin, astuu varovaisesti eteenpäin. Kun Alberta ei huomaa häntä, sanoo hän hiljaa). Neiti!
ALBERTA (pelästyy, jotta huudahtaa). Miksi te tulette tänne? Mitä te tahdotte minusta? (Astuu nopeasti portaita ylös ja sisään).
KARL TONNING (tarttuu päähänsä, ikäänkuin se olisi haljeta. Seisoo hetken aikaa kootakseen ajatuksensa, katsoo ympärilleen ja ovea kohti, josta Alberta katosi. Menee sitten, kääntyy kuitenkin vielä kerran ovea kohti).
ALBERTA (tulee taas näkyviin). Tämäpä oli hullua!
ROUVA ARVIK (tulee verannalle vasemmalta. Katsoo ympärilleen). Eikö
Karl Tonning ole täällä? Marna sanoi hänen tulleen.
ALBERTA. Hän oli täällä.
ROUVA ARVIK. Entäs sitten —?
ALBERTA. Hän meni jälleen.
ROUVA ARVIK. Alberta!
Esirippu.
TOINEN NÄYTÖS
Sama paikka. Huonekalut järjestetyt niinkuin alussa.
ENSIMÄINEN KOHTAUS
HALL (istuu penkillä, mutta nousee, kun Helena tulee verannalle oikealta).
HELENA. Ei, he ovat kaikki puutarhassa. Alvilde, Gunda ja kaikki muutkin ovat siellä.
HALL. Sitten he jäävät sinne pitkäksi aikaa. — Entäs äitisi —?
HELENA. Hän on myös siellä. — Emmekö mekin lähde sinne?
HALL. Minä tahtoisin kernaasti puhua sinun kanssasi kahdenkesken.
HELENA (pelokkaana). Täällä me emme koskaan ole kahden. Ja sitä paitsi…
HALL. Helena!
HELENA. Ei, älä huoli! Ei!
HALL. Pelkäätkö sinä?
HELENA. Pelkään.
HALL. Tahdotko sinä mennä pois? — Vai pitääkö minun mennä?
HELENA. Pitää.
HALL. Enkö saa puhua sinun kanssasi kahdenkesken?
HELENA. Et.
HALL (hetken kuluttua). Olenko siis erehtynyt? — — Minä luulin — (kääntyy pois hänestä).
HELENA. Mitä sinä luulit, setä?
HALL (kääntyy jälleen hänen puoleensa). Että sinä juttelisit mielelläsi minun kanssani.
HELENA. Sen minä teenkin.
HALL. Sinä kesänä, jolloin olit meidän luonamme Norlannissa, —
HELENA. Silloin oli Alvilde mukana.
HALL. Ei aina. Ei lainkaan aina. Sinä seurasit mielelläsi minun mukanani kävelyretkille…
HELENA. Keskustellaksemme siitä, mitä rippikoulussa olimme lukeneet.
HALL. Puhuimme me muustakin.
HELENA. Minä muistan joka ainoan sinun sanasi.
HALL. Muistatko myös sitä, mitä tänne tultuani olen puhunut?
HELENA. Kyllä minä luulisin.
HALL. Myös sitä, mitä en ole sanonut?
HELENA. En ymmärrä mitä tarkoitat?
HALL. Kaikkea sitä, mitä sinä et ole sanonut, muistan minä kaikkein parhaiten.
HELENA (katselee ympärilleen).
HALL. Mikäs nyt?
HELENA. Olin kuulevinani jotakin.
HALL. Sinä kuulit varmaan vain oman äänesi. Niitä sanoja, joita et ole sanonut?
HELENA. Ei, setä —!
HALL. Ne minä olen kuullut. Aina tuon kesäyön jälkeen Norlannissa. Kai sinäkin sen muistat?
HELENA. Lintuvuorellako?
HALL. Niin, lintuvuorella! Katsos! Me ihailimme yhdessä keskiyönaurinkoa. Taivas loimusi, vuoret liekehtivät; entäs meri? Meri lepäsi aivan synkkänä edessämme.
HELENA (innokkaasti). Älä unohda tuoksuavaa ilmaa ympärillämme. Kanervat ne siellä tuoksuivat. Se oli niin voimakasta, että se kokonaan tukehdutti kaiken muun. Tuon kaukaisen ja suuren; mutta kylmän. Niin hirveän kylmän! Mutta kanerva, se oli tuore ja raitis ja nuori, ja se piiritti meidät joka taholta.
HALL. Sinä taitoit kanervanoksan ja kiinnitit sen napinreikääni.
HELENA. Niin.
HALL. Mutta samassa me säikähdimme. Sillä jotakin tapahtui.
HELENA. Niin, vene laski lintuvuoren rantaan! Siitäpä vasta syntyi elämää!
HALL. Kaikki oli ollut niin hiljaista. Niin, aivan kuin elämä olisi vajonnut iankaikkisuuteen. Mutta äkkiä elämä heräsi! Sadan tuhannen linnun äänet kajahtivat yhtä aikaa.
HELENA. Koko ilma oli täynnä siipiä ja huutoa.
HALL. Silloin me näimme sen, mikä oli uinunut hiljaisuudessa. Muistatko mihin minä sitä vertasin? Kyllä sinä näyt muistavan, Helena. Ja silloin minä kuulin sinun ajatuksesi Vaikka en ollut kuulevinani.
HELENA (on vaiti).
HALL. Minä luulin, ettei minulla ollut lupa kuulla. Mutta kun tulin tänne, ja sinä sanoit aivan samaa minulle täälläkin — ilman sanoja, aina vain ilman sanoja! '—, silloin en voinut sitä enää vastustaa. Sitä oli niin ihmeen suloista kuulla…
HELENA. Ei, setä! Älä huoli!
HALL. Helena!
HELENA. Ei, ei!
HALL (katselee häntä, käy sitten istumaan penkille sen äärimmäiselle reunalle vasemmalle ja nojaa oikean kätensä pöytään). Tänään on kaunis ilma.
HELENA (on vaiti).
HALL. Käy sinäkin istumaan!
HELENA (epäröi).
HALL (katselee häntä).
HELENA (lähestyy, mutta käy istumaan aivan penkin päähän oikealle).
HALL. Mikä vahinko, ettei penkki ole sen pitempi!
HELENA (hymyilee ja siirtyy lähemmäksi).
HALL (kumartuu hänen puoleensa). Minä olen puhunut isäsi kanssa tänään, kaksikin kertaa. Minä tulen suoraan hänen luotaan. Saanko luvan sanoa sinulle mitä hän sanoi?
HELENA (nousee). Älä huoli.
HALL. Nyt sinä myönnät hänen olleen oikeassa, Helena. Ja se on minulle raskasta.
HELENA. Mitä isä sanoi?
HALL. Pelkäätkö sinä?
HELENA. Pelkään. Sillä isä voi sanoa niin kovin paljon.
HALL. Sitä hän voikin. Mutta se, minkä hän nyt sanoi, on kaikkein vaikeinta minulle.
HELENA (käy istumaan). Sano, setä!
HALL. Hän sanoi: tyttö on liian nuori.
HELENA (on ääneti hetken aikaa ennenkuin puhuu). Sanoiko hän niin? — —
Mitä sinä siihen vastasit?
HALL. Minä sanoin, etten uskonut sitä. Mutta nyt minä uskon.
HELENA. Oikeinko todella, setä?
HALL. Etkö ymmärrä, Helena, että nyt minä pelkään enemmän kuin sinä?
HELENA. Pelkäätkö sinä?
HALL. Ei koskaan saa ottaa mitään etukäteen. Ja sitä minä olen tehnyt.
HELENA. Mitä sinä tarkoitat? Etukäteen — —?
HALL. Minä pidin sinusta niin paljon, että sinä olit kaikessa aina mukana. En voi enää tulla toimeen ilman sinua. Ja siihen minä olen itse syypää. Minä olin niin varma ja annoin asian mennä vain menojaan. Minä huomasin kyllä sinun arkuutesi. Mutta minä luulin sitä nuoren tytön ihastukseksi. Nuoret tytöt usein käyttäytyvät sillä tavalla.
HELENA. Setä!
HALL. Minä olin niin ihmeen onnellinen, Helena! Niin ylpeän onnellinen, etten lainkaan huomannut, että sinä olit liian nuori.
HELENA. Silloin sinä näit aivan oikein. Sillä minä en ole laisinkaan liian nuori. Kuinka tyhmää, että isä sanoo jotakin sellaista.
HALL. Mitä tämä sitten merkitsee? Miksi sinä pelkäät?
HELENA. En minä yhtään pelkää! En minä yleensä ole mikään pelkuri.
Kysy, niin saat kuulla!
HALL. Mutta sanohan, mitä tämä merkitsee? Et tiedä, kuinka sinä peloitit minua.
HELENA. Katsoppas… se on niin kauhean noloa. (Purskahtaa itkuun).
HALL. Noloa, että aivan nuori tyttö…
HELENA. Niin, niin!
HALL. Noloa toistenko vuoksi?
HELENA. Niin, niin!
HALL. Ovatko he kiusanneet sinua?
HELENA. Oi —! Joka päivä!
HALL. Kuinka he sen keksivät?
HELENA. Minä en voinut sitä salata. Minä olen pitänyt sinusta aina lapsesta saakka. Siitä saakka kuin olit täällä käymässä. Siksihän minä tahdoin päästä sinun luoksesi rippikouluunkin. Siksi… Ei, en minä voi selittää kaikkea. Mutta minä olisin joka hetki voinut lentää sinun kaulaasi, — etkö ole tuntenut sitä?
HALL (siirtyy lähemmäksi). Kyllä! Mutta siksi minä niin pelästyinkin…
HELENA. Niin, sillä tämmöinen pieni tyhmä tyttö kuin minä — ja sinä, — sinähän olet niin paljoa vanhempi ja niin viisas ja kaikki ihmiset panevat sinuun niin paljon arvoa ja… niin, se oli niin noloa, niin noloa, niin noloa. (Hän polkee jalkaansa ja peittää kasvonsa).
HALL. Ha, ha, haa! (Hall riistää hänet ylös penkiltä ja syleilee häntä lämpimästi, sydämellisesti).
HELENA (riistäytyy irti). Hyvä jumala, jos joku näkisi, setä! Ehkä he ovat jo tulleet takaisin!
HALL. Sinun täytyy voittaa se!
HELENA. Jospa minä vain voisin!
HALL. Muuten minä luulen, että olet liian nuori.
HELENA. Sanokoon sitä kuka hyvänsä! (Heittäytyy hänen kaulaansa).
TOINEN KOHTAUS
ROUVA ARVIK (vasemmalla, ylhäällä ikkunassa, jonka hän avaa). No mutta
HELENA. —!
HELENA (huutaa ja irtaantuu).
ALBERTA (oikealla, ylhäällä ikkunassa, jonka hän avaa.) No mutta Helena!
ALVILDE, GUNDA, JOSEFA (ovat myös avanneet ikkunat).
HELENA (huutaa taaskin ja heittäytyy Hallin syliin piiloutuakseen hänen luokseen).
HALL (sulkee hänet syliinsä ja katsoo ylös). Helena on minun luonani.
Mitä te hänestä tahdotte?
ROUVA ARVIK. Sulkekaa ikkunat, lapset! (He sulkevat. Rouva Arvik sulkee omansa).
HELENA. Jollet olisi pitänyt kiinni minusta, niin olisin vajonnut maan alle.
HALL. Mutta nythän se on voitettu?
HELENA. Niin ajatteleppas, sitä minäkin luulen.
HALL. Oi, Helena, kun sinä… Ei, en minä voi puhua… (Hetken kuluttua). Ystäväni, mene äitisi luo. Minä tulen heti jäljessä.
HELENA (poistuu vasemmalle).
HALL (on seurannut häntä silmillään. Heti kun hän jää yksin, laskee hän toisen polvensa maahan, panee kätensä ristiin ja painaa kasvonsa niitä vasten).
KOLMAS KOHTAUS
ALVILDE (tulee oikealta, pysähtyy hetkiseksi, liikutettuna). Isä!
HALL (nousee heti, kääntyy häntä kohti ja avaa sylinsä).
ALVILDE (lähestyy, vaipuu hänen syliinsä. Äänettömyys).
HALL. Oletko jo kauan tämän tiennyt?
ALVILDE. Kyllä.
HALL. Onko se sinusta omituista?
ALVILDE. Rakas isä!
HALL (tarttuu hänen päähänsä molemmin käsin. Katsoo häntä suoraan silmiin). Puhu! Aivan suoraan!
ALVILDE. Jos sinä olet onnellinen —
HALL (päästää hänet irti). Sinusta se on omituista. Niin minustakin.
Vaikka minulla on sellainen tytär kuin sinä! Niin äitisi näköinen.
Ja niin iloinen ja viisas. Minä sanoin sen itselleni satoja kertoja.
Mutta ihmisessä on jotakin, joka on voimakkaampaa, kuin nuo sadat
vastaväitteet.
ALVILDE. Kyllä minä sen ymmärrän. Onneksi olkoon, isä!
HALL. Kiitos, kiitos! (Syleilee häntä). Sinä itket?
ALVILDE. Ei se tee mitään, isä! (Kääntyy pois).
HALL. Oi, — tätä minä juuri pelkäsin.
ALVILDE. Älä huoli pelätä.
HALL. Se koskee niin kipeästi minuun, lapsi!
ALVILDE. Se on nyt vain ensi alussa.
HALL. Luuletko —?
ALVILDE. Aivan varmaan. Varsinkin jos saan nyt matkustaa pois.
HALL. Heti paikallako? Puhumatta…?
ALVILDE. Puhumatta kellekään.
HALL. Alvilde. —?
ALVILDE. Kyllä, kyllä! Minusta tuntuu myöskin, että sinun ja Helenan tulee olla jonkun aikaa yksin. Juuri nyt. Ja sitten minä olen poissa kunnes… (vaikenee).
HALL. Minä ymmärrän.
ALVILDE. Kaikille on parasta, kun en ole täällä. Etkö usko?
HALL (pahoillaan). Ehkä kyllä.
ALVILDE. Sinä et tietystikään ole sitä ajatellut. Mutta minä olen. Setä on jo antanut minulle matkarahat.
HALL. Lontoon matkaako varten?
ALVILDE. Lontooseen, Hawkinsien luo.
HALL. Eikö hän vain luvannut? Tiedäthän, että häneltä on vaikea saada rahaa irti.
ALVILDE. Minulla on jo. Tässä näin.
HALL. Näytähän!
ALVILDE (näyttää).
HALL. Noin paljon! Tämäpä vasta on yllätys.
ALVILDE (nauraa). Minulle myöskin. (Lähestyy, kuiskaa). Enkö matkustaa heti paikalla?
HALL. Nytkö —?
ALVILDE. Nyt juuri. Olen jo pakannut tavarani; en ota juuri mitään mukaan. Minä ostan Lontoossa.
HALL. Sinä lähtisit siis nyt kaupunkiin? Ja sitten —?
ALVILDE. Yöllä matkaan —
HALL. Tänä yönäkö —? Sitten minä saatan sinut laivaan.
ALVILDE. Ei, ei! Ei kukaan saa tietää, että matkustan tänä iltana.
HALL. Minkä vuoksi?
ALVILDE. Katsos, minä tiedän sattumalta erään, joka matkustaa huomenna Lontooseen. Eräs herra. Enkä minä tahdo matkustaa hänen kanssansa. En millään ehdolla! Siksi minä lähden jo tänä yönä. Eikä kukaan saa sitä tietää. Ei, älä kysy, isä!
HALL. En, en! Onko sinusta hauska päästä Lontooseen?
ALVILDE. Äärettömästi.
HALL. Iloitset saadessasi tavata vanhoja ystäviämme…
ALVILDE. En yksin siitä. Vaan saadessani alkaa uutta elämää.
HALL. Mitä sinä sillä tarkoitat?
ALVILDE. Minä mielestäni jo osaan tämän elämän. (Itkee).
HALL. Alvilde. —!
ALVILDE. Anteeksi, isä! En minä aikonut sitä sanoa! En ymmärrä, miten tulin sitä sanoneeksi. Ei, älä sano mitään! Anna minun mennä!
HALL. Kyllä. Mutta pitäähän minun — —
ALVILDE. Ei, ei! Hyvästi, rakas isä. (Heittäytyy hänen kaulaansa). Ja tule onnelliseksi! (Itkee).
HALL. Kiitos, rakas Alvilde, kiitos! Vielä yksi ainoa sana.
ALVILDE (irtaantuu hänestä, kiihkeänä).
HALL. Älä ole mustasukkainen Helenalle!
ALVILDE. Minä tahdon koettaa. (Reippaasti ulos).
NELJÄS KOHTAUS
ROUVA ARVIK (tulee verandaovesta vasemmalta). Hyvä jumala, kuinka tuo tyttölapsi on onnellinen! (Astuu Hallin luo). Anna minun syleillä sinua!
(He syleilevät toisiansa).
HELENA (tulee jäljessä ulos ja lähestyy heitä).
HALL. Tiesitkö sinä sen?
ROUVA ARVIK. En. Että hän piti sinusta, sen kyllä tiesin. Ja että toiset härnäilivät häntä, senkin kuulin. Mutta —! Sinähän olit nuorimman sisareni mies. Kukapa silloin olisi voinut uskoa, että sinä tulisit nuorimman tyttäreni mieheksi?
HALL. Se on jumalan sallimus.
ROUVA ARVIK. Luuletko sinä? Hänen niskoilleen pannaan niin paljon. Mutta sen minä sanon suoraan, että nuoren tytön pitäisi aina mennä vanhemman miehen kanssa naimisiin. Silloin sekä hän että me pääsisimme kaikesta turhasta kujeilusta. (Katselee ulos vasemmalle). Mitäs tuo merkitsee? (Kaksi miestä kantaa sisään suunnatonta matka-arkkua ja kääröjä ja laukkuja. He laskevat ne taustalle ja katoavat).
HALL. Laiva on kai saapunut etelästä.
ROUVA ARVIK (katselee kelloaan). Niin, mutta kukapa sieltäpäin tulisi?
(Miehet tulevat jälleen kantaen toista suurta arkkua ja muita kapineita ja poistuvat taaskin).
HELENA. Äiti —? (Rientää hänen luokseen).
ROUVA ARVIK. Mikä sinun on, lapsi? Tunnetko tavarat?
HELENA. Tunnen! Ne ovat Marnan!
ROUVA ARVIK. Marnan —?!
HELENA. Ja tuolla ulkona…
ROUVA ARVIK (huutaa miehille). Seis! Nuo tavarat ovat kannettavat tuohon rakennukseen! (Viittaa vasemmalle). Kantakaa nuokin ulos. (Toisille). Sillä jos Marna tulee meille käymään… Mutta enhän minä ole kuullut mitään koko asiasta. (Molemmat peräytyvät jälleen).
HELENA. Ja kaikki kapionsa —! Mitä tämä merkitsee, äiti —?
8 ROUVA ARVIK. Ei suinkaan siinä kaikkia ole. Mutta kovin paljon vain vierailua varten. Vai mitä te arvelette?
HELENA. Jotakin on varmaan tapahtunut.
ROUVA ARVIK. Viiden kuukauden avioliiton jälkeen?! Mitä —?
HALL. Arvik sanoi kuitenkin tänään… (vaikenee).
ROUVA ARVIK. Mitä?
HALL. Ettei kaikki ole oikealla tolalla.
ROUVA ARVIK. Nuorten kodissako?
HALL. Että ilmapuntari näyttää myrskyä, sanoi hän. Hän oli saanut kirjeen.
ROUVA ARVIK. Ja siitä hän ei mainitse mitään meille muille?
ALBERTA (vasemmalta). Oi, äiti —?
ROUVA ARVIK. Mitä, lapseni?
HELENA. Marna. Onko hän täällä?
ALBERTA. Ei. Mutta Gunda on puhunut hänen kanssaan.
ROUVA ARVIK. Marnanko kanssa?
ALBERTA. Hän oli laivassa, mutta matkusti ohi —
ROUVA ARVIK. Matkustiko hän ohi?
ALBERTA. — kaupunkiin. Hän tulee heti takaisin.
ROUVA ARVIK. Mutta mitä tämä kaikki merkitsee?
HELENA. Mitä hän itse sanoi?
ALBERTA. Hän sanoi Gundalle, että hän aikoo jäädä kotiin kokonaan. Hän ei maininnutkaan miehensä nimeä. Ei hän sanonut mitään muutakaan.
HELENA. Eikö Gundakaan kysynyt?
ALBERTA. Ei. Tunteehan hän Marnan.
HALL. Eikö hän ole kirjoittanut?
ROUVA ARVIK. Ei.
HALL. Hän lienee varsin omituinen, kun tällaista voi tapahtua niin odottamatta teille kaikille.
VIIDES KOHTAUS
ARVIK (on tullut oikealta toisten huomaamatta). Ei minulle!
ROUVA ARVIK. Sinäkö se olet! Mitä sinä olet sanonut Hallille?
ARVIK. Hallille? Sitä en muista. — Mutta minä sain juuri äsken kirjeen
Marnan mieheltä.
KAIKKI. Mitä hän kirjoittaa?
ARVIK. Hän kirjoittaa tunnustaneensa Marnalle, että hän… (vaikenee).
KAIKKI. Että hän…?
ARVIK. Niin, minun täytyy koettaa sanoa sitä hiukan toisin sanoin…
Hänellä ei ole kylliksi — (vaikenee).
KAIKKI. Ettei hänellä ole kylliksi —?
ARVIK. Minun täytyy koettaa sanoa sitä vieläkin toisin. (Lyhyesti). Hän ei ole tyytyväinen Marnaan.
(Äänettömyys).
ROUVA ARVIK (levottomasti). Viiden kuukauden avioliiton jälkeen?!
ARVIK. No, mitä aikaan tulee —
ALBERTA. Tuo ylpeä, kunnianhimoinen Marna!
HALL (rouva Arvikille). Minun täytyy sanoa samoin kuin sinäkin: viiden kuukauden avioliiton jälkeen!
ARVIK. Viidessä kuukaudessa ehtii kokea paljon, ystäväni.
ROUVA ARVIK (terävästi). Mitä sinä sillä tarkoitat?
ALBERTA. Niin, mitä sinä sillä tarkoitat?
ARVIK. No —! Ettei Marna sovi hänelle.
KAIKKI KOLME NAISTA. Ei sovi hänelle?
ROUVA ARVIK. Mitä se merkitsee?
ARVIK. Ei sovi hänen tarpeitansa varten. (Hiljaa Hallille). Niin, miten minä sen sanoisin?
HELENA. Marnaa ei saa tahrata millään tavalla!
ARVIK. Tahrata —?
HELENA. Hän on erinomainen ihminen.
ALBERTA. Kaikki, jotka tuntevat Marnan, pitävät hänestä.
ROUVA ARVIK. Marna on voimakas luonne. Hieno, hyvä luonne. Se ei ole yhtään tavallista.
ALBERTA. Minä en lainkaan ymmärrä tätä!
ARVIK. Marnalla on monta hyvää ominaisuutta. Mutta sopiiko hän aviovaimoksi?
KAIKKI KOLME NAISTA. Aviovaimoksi?
ROUVA ARVIK. Etkö sinä ollut itse mukana häntä naittamassa?
ARVIK. Olin kyllä. Hän tahtoi kaikin mokomin. Siihen ei voinut sanoa mitään. Ja te tahdoitte sitä kaikki. (Rouva Arvikille erikseen). Varsinkin sinä. (Astuu samalla askeleen sivulle).
HALL. Mutta jos sinä epäilit, niin miksi et sanonut suoraan?
ARVIK. Epäilin tai en epäillyt. Ei se minusta riipu. Kun nuo neljä pitävät yhtä. Silloin asia on jo ratkaistu.
ALBERTA. Ei, ei huolita taas puhua tästä asiasta! — Mutta mitä se merkitsee, että niin lahjakas ja hienotunteinen nainen kuin Marna, — niin hyvä ja suloinen —, ettei hän kelpaa muka aviovaimoksi?
ARVIK. Tässä on kysymys asioista, joista — ei ole niinkään hyvä puhua.
ROUVA ARVIK. Mistä esimerkiksi?
ARVIK. Jos voisin mainita esimerkkejä, niin voisin kertoa koko asiankin.
ROUVA ARVIK. Mitä verukkeita nuo ovat?
ARVIK. Minä en usko, että Marna yksin, vaan hyvin monet muutkin naiset eivät sovi aviovaimoiksi.
ALBERTA. HELENA. Minkä vuoksi?
ALBERTA. Sanohan toki minkä vuoksi?
HALL. En tunne Marnaa; mutta minäkin olen sitä mieltä, että yhä useammat naiset ovat sopimattomia avioliittoon. Kultuuri näyttää kulkevan siihen suuntaan.
ROUVA ARVIK. Ovatko he liian itsenäisiä?
HALL. Sitä myöskin. Mutta en minä tahdo sanoa, että se olisi mikään onnettomuus.
ARVIK. Ei, ei! Mutta he tahtovat kaikki mennä naimisiin! Siinä onnettomuus on.
ALBERTA. HELENA. Mistä sinä sen tiedät?
ROUVA ARVIK. Älkää välittäkö hänestä, lapset! — Mutta miksi syy pannaan naisten niskoille? Minun luullakseni miehet tulevat yhä sopimattomammiksi avioliittoa varten.
HALL. Aivan niinkin. Kumpaisetkin. Siihen suuntaan kehitys käy. Olet aivan oikeassa.
ROUVA ARVIK. Mutta mitä se tätä asiata koskee? Emmehän me ole naiskokouksessa? Emmehän me pohdi avioliittokysymystä? Puhukaa suoraan!
ALBERTA. HELENA. Niin, antakaa tulla!
ROUVA ARVIK. Miksi Marna on sopimaton aviovaimoksi? Siksikö että hänellä on liikeälyä? Sillä sitä hänellä on. Senkö vuoksi, että hän on riippumaton miehestään, siksikö hän on sopimaton? Silloin kai minäkin olen sitä?
ARVIK. Ehkä. Ehkäpä se riippuu siitä.
ROUVA ARVIK. Ja sen sinä sanot minulle.
ARVIK. Niin, miksikä en? Minä tarkoitan, se vie naisen ajatukset, naisen harrastukset ja intohimot toisaalle. Ja se tuntuu miehestä ikävältä. Siitä huolimatta he voivat kumpikin olla erinomaisia ihmisiä. Mutta he eivät sovellu yhteen.
ROUVA ARVIK (mahtipontisesti). Onko mies niin monipuolinen, että hän voi vaatia itselleen lahjakkaan naisen kaikki ajatukset, harrastukset ja intohimot? Voiko hän tyydyttää niitä kaikkia? — — Ei, ei huolita olla narrimaisia! Katsokaamme pikemmin asiaa toiselta kannalta: miksi hän on tyytymätön sellaiseen naiseen kuin Marna on? Onko mies luonteeltaan pintapuolinen, kevytmielinen? Eikö hän ole uskollinen? Vai onko hän irstas? Minä alan jo ymmärtää!
ARVIK. Siitä ei ole kuin viisi kuukautta, kun hän sinun — sekä teidän muittenkin mielestä oli kaikkein miellyttävin ja kelvollisin mies koko maailmassa!
ALBERTA. HELENA. Älä huoli vastata hänelle, äiti!
ARVIK. Se on kai viisainta.
ROUVA ARVIK. Sinä et puhu suoraan! Sinä salaat jotakin. Miksikä juuri
Marna olisi niin sopimaton avioliittoon?
ARVIK. Avioliittoon tuon miehen kanssa! Minä sanoin: tuon miehen kanssa.
ALBERTA. HELENA. Ei, sitä sinä et sanonut!
ALBERTA. Sinä sanoit "sopimaton aviovaimoksi". Aivan yleisesti.
ARVIK. No, ainakin minä sitä tarkoitin. Ehkäpä hän sopisi jollekin muulle aviomiehelle.
ROUVA ARVIK. No eiköhän: Marna!
ARVIK. No niin. Mutta Marnan mies on myöskin ihminen. Hänellä on vaatimuksia avioliiton suhteen, — joita Marnalla ei ole.
ROUVA ARVIK. Mitä vaatimuksia? Sinä olet oikein kiusallinen.
ALBERTA. HELENA. Niin, mitä vaatimuksia?
ARVIK. No niin, saakeli soikoon, sellaisia, jotka pakoittavat miehen ottamaan itselleen jalkavaimon.
(Äänettömyys).
ALBERTA (purskahtaa nauruun). Ei totta tosiaan, sellaisia vaatimuksia
Marnalla ei voi olla!
HELENA (samoin). Ne hän saa pitää itse hyvänänsä!
ALBERTA. Sellaista ei Marna voi hyväksyä! Siinä sinä olet oikeassa.
HELENA. Se ei sovi Marnalle!
ALBERTA. Vai onko herra nähnyt hyväksi hankkia itselleen jalkavaimon!
Onpas se hienoa! Onko se joku talon väestä? Keittäjäkö? Vai sisäkkö?
HELENA. ALBERTA. ROUVA ARVIK (miehelleen). Arveletko todellakin, että
Marnan pitäisi suostua sellaiseen?
ARVIK. En minä ole sitä sanonut! En millään tavalla! — Se on aivan yksilöllistä.
HALL (Arvikille). Mitä leikkiä sinä nyt lasket? Yksilöllistäkö?
ARVIK. Ei, ei! Mutta onhan aivan turhaa keskustella tästä asiasta! He ovat eronneet! Mies matkustaa pois.
MOLEMMAT NAISET. Mieskö matkustaa?!
ARVIK. Hän on jo kauan aikonut lähteä matkalle. Ja kun tämä nyt vielä tuli lisäksi — Minä sain eilen kirjeen häneltä; tänään sain sähkösanoman. Hän matkustaa. Se on kaikkein sopivinta. Eikö totta?
ROUVA ARVIK. Kyllä. Niin minäkin arvelen. — Minne hän matkustaa?
ARVIK. Hänellä on aina ollut halu lähteä Austraaliaan.
TOISET. Austraaliaan?!
ARVIK. Hän on sukkela mies. Kyllä hän pääsee eteenpäin missä tahansa.
Ja Austraalia on tulevaisuudenmaa!
ROUVA ARVIK. Niillekö, jotka haluavat pitää sekä vaimoa että jalkavaimoa? Sitä minä suuresti epäilen!
ALBERTA (Arvikille). Niin, sillä ei suinkaan hän matkusta yksin?
HELENA (Arvikille). Ottaako hän keittäjän mukaan?
ALBERTA. Vai sisäkön?
ROUVA ARVIK. Hän ottaa kumpaisenkin! Muuten hänellä ei ole sekä vaimo että jalkavaimo!
ALBERTA. Hän ottaa molemmat mukaan! Tietysti!
ARVIK. En minä tiedä mitä hän tekee. — Sen minä vain tiedän, että se on hänen oma asiansa.
ALBERTA. HELENA. Tietysti!
ROUVA ARVIK. Jumalan kiitos!
ALBERTA. Mutta saammehan me siltä kysyä?
HALL (on sillä välin astunut hymyillen peremmälle ja pysytellyt siellä.
Nyt hän astuu reippaasti esiin). Eiköhän Marna tule tuolta?
ALBERTA. HELENA. Joko nyt?
HALL. Minä näen alhaalla tiellä naisen — hän astuu hitaasti ylöspäin.
Sen mukaan kuin voin nähdä komea nainen.
ALBERTA. HELENA. Se on varmaan Marna.
ROUVA ARVIK. Lapsi parka! (Arvikille). Ja tässä sinä vaan lasket leikkiä! Ja saat meidät muutkin yhtymään siihen! Mennäämpä kaikki häntä vastaan!
ALBERTA. HELENA. Mennään!
HALL (tarjoo rouva Arvikille käsivartensa. Alberta ja Helena jäljessä).
KUUDES KOHTAUS
ARVIK. Helena!
HELENA (pysähtyy). Isä!
ARVIK. Kuulehan —! Pari sanaa!
HELENA. Myöhemmin, isä! (aikoo seurata toisia).
ARVIK. Ei nyt juuri!
HELENA. Mutta isä —?
ARVIK. Sinähän olet nyt kihloissa.
HELENA. Niin.
ARVIK. Etkä kerro sitä edes minulle!
HELENA (lähenee). Kyllä; — mutta setä sanoi — (Pysähtyy).
ARVIK. — että hän puhui jo minun kanssani?
HELENA. Niin.
ARVIK. Riittääkö se?
HELENA. Ei. — Olihan minunkin aikomukseni… Mutta sitten tuli kaikki tämä väliin. Suo anteeksi, isä! Mutta enkö saa nyt mennä Marnaa vastaan, minä myöskin?
ARVIK. Sinä menit heti kertomaan äidillesi.
HELENA (on vaiti).
ARVIK. Ja nyt sinä ajattelet vain, miten päästä minusta irti.
HELENA. No mutta, isä —?
ARVIK. No, no. Ei huolita siitä. Tule tänne.
HELENA (tulee lähemmäksi).
ARVIK. Pidätkö sinä hänestä?
HELENA. Vielä sinä kysyt?
ARVIK. Mutta onhan hän vanha.
HELENA. Sitä minä en huomaa.
ARVIK. Kun hän tulee oikein vanhaksi ja sinä olet vielä nuori…?
Oletko ajatellut sitä?
HELENA. Että minun sitten pitää auttaa häntä? Hoitaa häntä?
ARVIK. Niin.
HELENA. Se tulee olemaan minulle kaikkein rakkainta.
ARVIK (iloisesti). Sinä olet kiltti tyttö, sinä!
HELENA. Kiitos! — Saanko nyt mennä?
ARVIK. Heti! Vielä yksi asia… Hänellä on voimakkaat intohimot, tuolla miehellä. — Eikö loukkaa sinua —?
HELENA. En ymmärrä sinua.
ARVIK. Se ei siis loukkaa sinua?
HELENA. Ei, päinvastoin!
ARVIK. Vai niin! Sinä olet oikein kiltti tyttö!
HELENA. Saanko nyt mennä?
ARVIK. Mennään yhdessä!
(Tarttuu hänen käsivarteensa. Poistuvat vasemmalle Tyhjä näyttämö).
KARL TONNING (tulee oikealta, synkkänä, varmana. Pysähtyy, katselee ympärilleen. Varsinkin toisen kerroksen ikkunoihin oikealle. Hänen kasvoissaan ja ryhdissään kuvastuu harmia ja intohimoa. Hän seisoo hetken aikaa hiljaa ja tuumii. Äkkiä hän kuulee ääniä vasemmalta. Vetäytyy taammaksi ja katsoo ulos, astuu takaperin varovaisesti oikealle).
SEITSEMÄS KOHTAUS
Marna tulee hitaasti, äitinsä tukemana, ja heidän vieressään astuu Hall. Jäljessä kulkee Alberta ja Helena. Viimeisenä Arvik. Heidän astuessaan etualalle sanoo.
ARVIK (hiljaa, ikäänkuin itsekseen). "Hiljainen saatto kulkee —"
ROUVA ARVIK (saattaa Marnan pöydän ääreen penkin luo, johon tämä istahtaa, nojaa kyynärpäänsä pöytään ja purskahtaa itkuun).
KAIKKI (asettuvat hänen ympärilleen, Arvik hiukan syrjään).
ROUVA ARVIK. Oi, lapsi kulta! Ettäs tällaisena kotiin tulit.
MARNA (itkee vieläkin enemmän, nousee ja kääntyy pois).
ROUVA ARVIK. Tahdotko mennä huoneeseesi? (Me näemme Marnan nyökkäävän päätään). Etelänpuoliseen vierashuoneeseen! (Hän viittaa vasemmanpuolisen talon ylempään päähän, toista kerrosta kohti).
Helena, kutsu Maria tänne!
MARNA (astuu hitaasti vasemmalle, nojautuen Helenaan. Ne, jotka jäävät paikoilleen, ovat vaiti, katsellessaan toisten menoa. He seisovat vielä hetken paikoillaan, kunnes nämät ovat poikenneet talon vasempaan sivurakennukseen ja kadonneet näkyvistä. Silloin kääntyy äkki):
ROUVA ARVIK (toisten puoleen). Minä sanon suoraan…
HALL (tarttuu kiinni hänen käsivarteensa). Ei, älä sano nyt mitään!
ROUVA ARVIK. Minä sanon suoraan, että avioliitto on jotakin likaista.
(Astuu enemmän esiin).
ALBERTA (hänen jäljessään). Mutta äiti —!
ROUVA ARVIK. Sikamaista! Kun niin hienotunteinen ja jalo luonne kuin…
ARVIK (keskeyttää). Kuuleppas, ystäväni! (hän astuu hänen luokseen). Pitääkö meidän todellakin käsittää tätä asiaa näin juhlalliselta kannalta?
ROUVA ARVIK. Etkö nähnyt hänen tuskaansa? Etkö nähnyt, kuinka loukkaantunut hän oli aina sielunsa syvyyteen saakka? Ei kukaan muu voi kärsiä siitä niinkuin Marna! Siksi ettei kukaan muu…
ARVIK (keskeyttää). No mutta kuule! Etkö nähnyt, että hänellä oli aivan muodikas matkapuku? Ja huomasitko, että hänellä oli "Shipping Gazetten" viimeinen numero kainalossaan?
ROUVA ARVIK. Kuinka sellainen voi pettää sinua! Marna on lujaluonteinen. Hän ei antaudu epätoivon valtaan. Hän on ulkonaisesti levollinen. Mutta minä tiedän, kuinka hän kärsii! Ettet sinäkin tunne sitä!?
ARVIK. Kyllä. Mutta merkitseväthän ne sittenkin elämää, nuo merkit.
Sitä paitsi: itse asiassa on tämä parempi kuin se mikä oli ennen.
ROUVA ARVIK. Tietysti. Mutta kun ajattelee, että olento, joka on niin rehellinen ja yläpuolella kaikkea alhaista kuin Marna, joutuu alttiiksi jollekin niin…
HELENA (on tullut paikalle). Olisittepa nähneet hänet, kun tulimme ylös huoneeseen, kuinka hän heittäytyi vuoteelle ja nyyhkytti ääneensä.
ROUVA ARVIK. Todellako! Lapsi parka! Lapsi parka!
(Alberta itkee).
ARVIK. Ymmärrättehän te, että minunkin on sääli häntä. Minä en tahtoisi vain, että asiaa liioiteltaisiin. Sillä se tekee pahan vain pahemmaksi.
ALBERTA (voimakkaasti). Ei tässä ole kysymyskään liioittelusta! Koko juttu on ilettävä ja raaka!
HELENA (katkerasti). Sen minäkin sanon! Koko sydämestäni minäkin sen sanon!
ARVIK. Minun mielestäni tämä on juuri liioittelua,
ROUVA ARVIK. Meidän mielipahammeko, meidän osanottommeko? — Häpeä toki, ettet itsekin tunne sitä!
ALBERTA. Ethän voine tässäkin asiassa olla meitä vastaan, isä?
ARVIK. En minä ole yhtään teitä vastaan. Mutta minä tahtoisin saada teidät ymmärtämään, että tämä tuska menee ohitse. Muutamat merkit viittaavat jo siihen. Sitä minä vain tarkoitan.
ROUVA ARVIK. Onko ennen kuultu kummempaa? Onhan se silti yhtä vaikeaa nyt, vaikka se menisikin ohi.
ARVIK. Niin, niin. Vaikeaa se on. Hyvinkin vaikeaa. Minä lisään vaan, että se loukkaus, joka koskee meidän turhamaisuuttamme, tuntuu aina ensi hetkessä kaikkein vaikeimmalta. Mutta se menee pikemmin ohi.
ROUVA ARVIK (katkerasti). Minusta ei ole kaunista, että tänä hetkenä puhut lapsesi turhamaisuudesta.
HALL. Minä ihailen sinua, lanko!
ARVIK. Niin, sen voit mielelläsi tehdä.
HALL. Mutta en psykologiaasi; ei, minä ihailen sinua, kun voit käsittää asian noin kevyeltä kannalta.
ROUVA ARVIK. Hän käsittää kaikki asiat kevyeltä kannalta.
MARNA (avaa ikkunan toisessa kerroksessa oikealla. Keskimmäisen.
Äänettömyys. Kaikki katsovat ylös).
MARNA. Minä tahtoisin vain sanoa sinulle, isä, että olet ilkeä.
ARVIK. Sinäkö siellä, tyttöseni?
MARNA. Minä kuulin mitä sanoit. (Sulkee ikkunan).
ARVIK (kovalla äänellä). Voisit kernaasti tulla tänne meidän luoksemme.
ROUVA ARVIK (myöskin kovalla äänellä). Niin, tule, Marna! Puhutaan asiat selviksi!
MARNA (avaa jälleen ikkunan). Kyllä tulen. (Sulkee ikkunan).
ROUVA ARVIK. Käydään istumaan! (Käy istumaan, samoin Arvik).
ALBERTA. Hän tulee tuota tietä. (Viittaa verandaoveen). Minä kuulen hänen askeleensa sisältä.
(Molemmat, jotka ovat käyneet istumaan, muuttavat asentoa).
MARNA (hatutta, tulee ovelle ja jää siihen seisomaan). Isän ei pitäisi ihmetellä, että nainen voi olla liian ylpeä surrakseen kaikkien nähden. Hän peittää suruaan komealla puvulla. Hän peittää sen toimeliaisuudella. Silloin ei uteliaisuus eikä juorut pääse liian likelle. Eikä liioin sääli.
ALBERTA. Minä ymmärrän sinua, Marna!
HELENA. Minä myöskin!
HALL (astuu Helenan luo. Hän asettuu hänen viereensä).
MARNA (astuu käsikaiteen luo). Mutta te ette tiedä mitä tämä merkitsee.
Sillä kukaan ei teistä tiedä, miltä tuntuu kun tulee petetyksi.
ROUVA ARVIK. Ei.
MARNA. Minäpä sanon sen teille. Ajatelkaahan ihmistä, joka ei mielellään paljasta sisäisiä ajatuksiaan toiselle. Nuorta naista, joka mieluimmin kätkee kaikki sydämeensä. Ne ovat hänelle sitä kalliimpia, kun ei kellään ole niistä aavistusta.
Mutta kuvailkaa sitten mielessänne, että nuori ystävä tulee hänen luoksensa ja pyytää, että hän antaisi kaikki salaisuutensa hänelle; sillä hänelle ei kukaan muu merkitse mitään. Joko hän tai ei kukaan. Tuo ystävä on terve ja iloinen, hänellä on suuria aikeita, jotka hän heti uskoo naiselle. Ja nainen tulee mielestään äkkiä sen kautta rikkaammaksi ja itsenäisemmäksi. Ja hän menee tuon miehen luo. Hän uskoo salaisuutensa hänelle. Hän ei edes itse tunne kaikkia, ennenkuin hän näkee niiden kuvastuvan miehen silmissä. Hän antaa hänelle senkin, mikä on kaikkein syvimmällä sielussa; vaikka ilman sanoja. (Liikutettuna). Kunnes eräänä päivänä hän huomaa, että salaisuudet ovat paljastetut toiselle! Eräälle, jota mies siten tahtoo mielistellä. Jotta itse voisi iloita nähdessään kuinka paljoa täydellisempi hän on. Kuinka paljoa kalliimpi miehelle.
Siten hän tuli petetyksi. Toinen paljasti hänet toisen edessä. Se, jolle hän oli uskonut kaikki salaisuutensa, paljasti hänet. Nuo salaisuudet, jotka olivat aiotut hänelle yksin.
Siten hän tuli petetyksi.
(Hän menee taas sisään ja ilmestyy myöhemmin ikkunaan).
(Naiset ovat liikutetut. Rouva Arvik ja Alberta ovat käyneet istumaan.
Helena painautuu Hallia vasten).
HALL (hiljaa). Teidän tulee saada olla nyt yksin. Minä palaan pian takaisin.
(Poistuu äänettömästi oikealle).
MARNA (tulee taustalta vasemmalta ja astuu etualalle).
ARVIK (kun hän astuu hänen ohitseen, hätkähtää ja kysyy). Mitä nyt?
MARIA. Telefoni.
ARVIK. Minuako?
MARIA. Ei, vaan rouvaa.
ROUVA ARVIK (nousee ja menee verandalle vasemmalle ja sisään).
MARIA (palaa takaisin sinne, mistä hän tulikin).
ALBERTA. Mitä sinä nyt sanot, isä?
ARVIK. Minun täytyy tunnustaa, että tämä oli pahempaa kuin mitä aavistin. Kerrassaan ilkeää.
ALBERTA. Niin, onko kukaan ennen mokomaa kuullut?
ARVIK. Kyllä, kyllä. Miehet ovat raakoja.
ALBERTA. Oi, jospa minä olisin Marnan sijassa! Minä kyllä voittaisin tämän asian; vaan Marna —?
HELENA. Marna ei voi sitä koskaan voittaa.
ARVIK. Minäkin pelkään, että hänen on vaikea sitä voittaa.
ALBERTA. Tietysti. (Nousee). Mutta kuinka hän saattoikaan…? Ei, ei huolita alkaa taas uudestaan!
HELENA. Hän oli niin kaunis. Ja niin iloinen. Ja niin ihmeen rakastunut.
ALBERTA. Ja Marna tahtoi mennä naimisiin.
ARVIK. Sepä se! Hän tahtoi mennä naimisiin.
ALBERTA. Hän halusi olla itsenäinen, Marna. Hän luuli, että hän… (kauhistuneena). Mutta äiti, mitä tämä on?
ROUVA ARVIK (tulee ulos vasemmanpuolisesta ovesta ja astuu verandalle).
Alberta!
ALBERTA (niinkuin ennenkin). Niin, mitä on tapahtunut?!
ROUVA ARVIK. Sanoinhan minä sinulle, lapsi! Täti oli telefonissa ja ilmoitti, että hänen täytyi varoittaa poliisia; hän pelkäsi häntä.
ALBERTA (huudahtaa heikosti).
ARVIK. Ketä?
ROUVA ARVIK (astuu alas). Karl Tonningia. Hän ampui revolverilla.
Huoneessa ja käytävässä. Kaikki talon asukkaat hyökkäsivät paikalle.
Silloin hän läksi karkuun.
ARVIK. Tännekö —?
ROUVA ARVIK (joka nyt on toisten luona). Vasta myöhemmin täti tuli ajatelleeksi, että ehkäpä täällä oli jotakin tapahtunut, ja että hän tahtoi tulla tänne. Silloin hän varoitti poliisia. Ja nyt hän ilmoitti, että hänet todellakin oli nähty täälläpäin.
ARVIK (joka seisoo peremmällä kuin toiset, katsoo vaistomaisesti taakseen ja huutaa). Tuolla hän on! (Hän kiirehtii oikealle ja ulos).
ALBERTA. HELENA (huutavat molemmat ja hyökkäävät toistensa luo).
ROUVA ARVIK (pistää oikean kätensä taskuunsa). Älkää pelätkö, lapset!
Minä otin revolverin mukaan…
ALBERTA. HELENA (kauhuissaan keskeyttävät hänet). Mutta äiti —!
ROUVA ARVIK. Kun vastikään kuulin, että täällä oli murtauduttu sisään, niin latasin sen.
ARVIK (palaa). Ei, — en minä nähnyt ketään. Sepä oli ihmeellistä; sillä minusta tuntui aivan selvään… Mutta mitä on tapahtunut? Aiotaanko täällä ampua revolverilla?
ROUVA ARVIK. Niin, minulla on revolverini mukana.
ARVIK. Kas vaan! Kas vaan! — Sitähän minä olen sanonut, että se joka haluaa tulla tähän perheeseen, hän saa kokea monta yllätystä. Esimerkiksi sen, että hän tulee ammutuksi. Mitä on tapahtunut?
ROUVA ARVIK. Ei mitään.
ARVIK. Hm. Revolveri ei tavallisesti laukea itsestään. Jotakin on varmaan jo aikaisemmin tapahtunut. — Jokin alkusoitto?
ROUVA ARVIK. Ei, ei. — Mitäpä täällä olisi tapahtunut?
ARVIK. Enhän minä tiedä. Minähän olen kaiken ulkopuolella. Mutta jos tyttärien naittamispuuhaa jatkuu yhä edelleen, niin minä laitatan itselleni huoneen katolle. Täällä alhaalla en ole enää turvassa.
ROUVA ARVIK. Onhan niitä vanhempia, jotka ovat siksi itsekkäitä.
ARVIK. Suoraan sanoen: — etkö sinäkin jo arvele, että tätä vähitellen voi riittää?
ROUVA ARVIK. Oi, kuinka se on sinun tapaistasi! Heti kun joku ikävyys sattuu tielle, olet sinä valmis karkaamaan.
ARVIK. Minä myönnän, että mielelläni haluaisin rauhaa. Ja myöskin hiukan hauskuutta. Enhän minä koskaan kotiin tullessani voi tietää, mitä sillä välin täällä on tapahtunut. Onko koko liuta matka-arkkuja minua vastassa, siksi että naitu tyttäremme on palannut kotiin, — vai saanko revolverikuulan päähäni toisen tyttäremme sulhaselta…
ALBERTA. Hän ei ole minun sulhaseni!
ARVIK. Sitä pahempi! Jos nekin, jotka kosivat sinua, alkavat meitä ampua, niin täytyypä minun sanoa, että se on aivan uusi ja varsin vaarallinen kosimistapa. Siksi, niinkuin jo sanoin, minä asetun mielemmin katolle asumaan. Tai muutan mäelle.
ALBERTA. HELENA (nauravat).
ARVIK. Niin, te nauratte, te; mutta… Kas, tuli ja leimaus, tuossa hän on taaskin! (Kiiruhtaa nopeasti oikealle. Nyt toisetkin hyökkäävät jäljessä, rouva Arvik oikea käsi taskussa. Arvik poistuu; toiset jäävät paikoilleen).
HELENA (hetken kuluttua). Ei siellä ole ketään.
ALBERTA (helpoituksella). Ei ketään! (He palaavat taas takaisin).
HELENA. Mikä isää vaivaa?
ROUVA ARVIK. Hän kiihottaa itseään omilla puheillaan. Se ei tapahdu ensi kertaa.
HELENA. Mutta onhan se hiukan omituista. Isä, joka on niin järkevä.
ARVIK (palaa jälleen). Joko minä olen tullut hulluksi — eikä se olisikaan niin kummaa — tai myöskin?… Tai siellä on joku!
ROUVA ARVIK. Tarkoitatko joku näkymätön?
HELENA. Kummitus?
ARVIK. En minä usko kummituksiin.
ROUVA ARVIK. Mutta miksi sinun pitää nähdä jotakin, jota me muut emme näe?
ARVIK. Minä näen paljon sellaista, mitä te ette näe.
ROUVA ARVIK. Miksi sinä et sitten kerro sitä meille?
ARVIK. Siksi ettei minun puheihini panna mitään huomiota.
ROUVA ARVIK. Väitätkö sinä nyt sitä taaskin! (Juhlallisesti). Minä sanon sinulle, — minä sanon sinulle, Vilhelm, ja kaikki ovat samaa mieltä kuin minäkin: tässä talossa otetaan aina sinun toivomuksesi huomioon. Kaikissa asioissa!
ALBERTA. HELENA. Kaikissa asioissa!
ARVIK. Minun toivomukseniko?!
ALBERTA. HELENA. Juuri sinun.
MARNA (avaa ikkunan). Aivan aina!
ROUVA ARVIK. Me emme tee mitään ottamatta sinun toivomuksiasi huomioon.
KAIKKI KOLME. Emme yhtään mitään!
ALBERTA. Ja mitä kaikkea me sinun tähtesi olemme tekemättä!
KAIKKI NELJÄ. O—o!
ARVIK. Ei, — ei, tämä on minulle selitettävä. (Käy istumaan). Sen hauskempaa en vielä koskaan ole kuullut. Siis! Aloita sinä, Helena!
HELENA. No niin! Minä alan kaikkein vähäpätöisimmästä asiasta. Meillä muilla on sama maku kuin äidillä. Me pidämme esim. niin tavattoman paljon hyvistä liemiruuista. Makeasta sopasta, lihaliemestä, kalasopasta, vihannessopasta…
ARVIK (keskeyttää). Ah tuollaista sotkua! Siinä ei ole ravintoa nimeksikään!
HELENA. Sen johdosta ei meidän pöytäämme koskaan tuoda soppaa. Emmekö me ota sinun toivomuksiasi huomioon?
ARVIK. Kaipaatteko te todellakin sellaista kuin makeaa soppaa?
HELENA. Emme! Sillä me syömme sitä kyökissä. Väen kanssa.
ROUVA ARVIK. Minäpä mainitsen vielä pienen esimerkin. Aivan viime päiviltä. Kun Karstensilla murtauduttiin sisään, aivan naapuritalossa, tahdoin minä koettaa revolveriani. Mutta sinä et pidä siitä. Siksi ei minun mieleeni edes juolahtanutkaan, että ampuisin sinun kuultesi. Minä pidin varani, kun sinä olit poissa.
ARVIK. Niin, kun minä olin metsässä. Luuletko sinä, ettei sinne kuulu laukausta?
ROUVA ARVIK. Kuulitko sinä?
HELENA. Ja sinä et pidä makeisista etkä sokerileivoksista…
ARVIK. Niillähän vain pilaa hampaansa.
HELENA. Meillä on kaikilla erinomaiset hampaat.
ROUVA ARVIK. Niistä minä olen pitänyt huolta.
HELENA. Me hankimme makeisia kaupungista; me syömme silloin, kun sinä et näe. Tahdotko sinäkin —?
ALBERTA (tulee). Sinä et tahdo, että me pitäisimme tanssijaisia.
ARVIK. Nyt sitä vasta alkaa tulla!
ALBERTA. Sinun mielestäsi ei tanssijaisissa saisi olla muuta kuin ani harvoja pareja.
ARVIK. Eihän ne muunlaiset olekkaan tanssijaisia.
ALBERTA. Mutta me emme voi olla pitämättä suuria tanssijaisia.
Olemmehan me kutsutut kaikkien muidenkin luo.
ARVIK. Mitä te siis teette?
ALBERTA. Me käytämme hyväksemme sitä aikaa, jolloin sinä olet poissa.
Maanviljelyskokouksessa, metsäkomiteassa tai muussa sellaisessa.
ARVIK. Entäs sitten —?
ALBERTA. Silloin me tilaamme laivan vieraita varten ja soittokunnan kaupungista. Sitten me panemme toimeen suuret, suuret tanssijaiset. Ja ilotulituksen yöllä vuonolla! Me pidämme niin ihmeellisen hauskaa!
ARVIK. Sen kyllä uskon! — Ja tälläkö tavalla te otatte minun toivomukseni huomioon?! Se on aivan uusi tapa. Sitä kannattaa muillekin suositella.
ROUVA ARVIK. Mehän koetamme olla häiritsemättä sinua. Toimimatta vastoin sinun tahtoasi.
ARVIK. Vaan sen sijaan te toimitte salassa?
ROUVA ARVIK. Noin viattomia asioita! Me toimimme parhaan kykymme mukaan. Eikä se maksa sinulle äyriäkään.
ARVIK. Se vielä puuttuisi! Kummallista, ettei kukaan ole kertonut minulle mitään? Ei naapurit, ei sukulaiset eikä ystävät?… Ihmeellistä todellakin.
ROUVA ARVIK. Siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki pitävät meidän puoltamme. Kaikkein mielestä sinä vaadit mahdottomuuksia.
HELENA. Me, isä, otamme huomioon kaikki sinun mahdottomat vaatimuksesi.
Eikö se ole kauniisti tehty?
ARVIK. Sinun ei ole hyvä seurustella Alvilden kanssa! Millainen veitikka sinusta on tullut! — — Eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa, Alberta?
ALBERTA. On, vaikka kuinka —?! Melkein joka päivä on jotakin tekeillä. Me olemme niin tottuneet siihen, ettemme enää osaa pitää lukuakaan. Se on aivan totta, jos me nyt kerran puhumme suoraan. Mutta me kärsimme siitä.
ARVIK. Todellako? Teidän kärsimyksenne näyttää esiintyvän varsin hauskoissa muodoissa.
ALBERTA. Vaan ajatteleppas, mistä kaikesta meidän täytyy kieltäytyä, isä?!
ARVIK. Kieltäytyä—? Teidänkö?
ALBERTA. Kun sinua ei saa mihinkään mukaan.
ARVIK. Esimerkiksi?
ALBERTA. Matkustamaan! Emmehän me pääse koskaan minnekään.
ARVIK. Olettehan te matkustaneet!
ALBERTA. HELENA. Yhden ainoan kerran!
ALBERTA. Ainoastaan Kööpenhaminaan asti!
ARVIK. Olihan meidän tarkoituksemme matkustaa kauemmaksikin.
ALBERTA. Tarkoitus kyllä! Tarkoitus matkusti pitemmälle. Mutta me jäimme Kööpenhaminaan.
ARVIK. Ja näitte Thorwaldsenin museon, apinat ja pyökkimetsän ja vanhan
Rosenborgin linnan…
ALBERTA (keskeyttäen). Emmehän me saaneet sinua juuri minnekään mukaan!
Yhden ainoan kerran sinä olit teatterissa.
ARVIK. Katselemassa säärien sätkyttelemistä!
HELENA. Emmehän me koskaan olleet nähneet balettia!
ALBERTA. Emmekä koskaan pääse minnekään!
ARVIK. Seis! — Tahdotko tulla Lontooseen?
ALBERTA. Minäkö? Milloin?
ARVIK. Heti paikalla! Esim. huomenna?
ALBERTA. Kenenkä kanssa? sinunko?
ARVIK. Minun kanssani. Ja hauskassa seurassa. Tahdotko —?
ALBERTA. Tarkoitatko täyttä totta?
ARVIK. Aina te kysytte, tarkoitanko minä täyttä totta.
ALBERTA. Niin, sillä ei kukaan tiedä, milloin sinä lasket leikkiä ja milloin puhut täyttä totta.
ARVIK. Te salaatte minulta niin paljon. Kai minäkin joskus saan salata teiltä jotakin? Vai mitä?
ALBERTA. Aiotko todellakin matkustaa? Ethän sinä koskaan matkusta. —
Ei, sinä lasket vain leikkiä!
ARVIK. Luuletko niin? Voisinhan minäkin haluta jotakin, mistä teillä muilla ei ole tietoa? Tehdä jotakin salassa?
ROUVA ARVIK. Loruja, Vilhelm! Me emme usko sanaakaan sinun puheistasi.
KAIKKI KOLME. E-e-i!
ARVIK. Vai niin? No, se riippuu siitä —. (Katsoo ylös). Mutta sinä, Marna? — Etkö sinäkin tahdo olla mukana? — Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?
MARNA. Minullako? Kyllä, hyvinkin tärkeää! Sinun mielestäsi me emme koskaan voi olla kyllin huonosti puettuina.
KAIKKI KOLME. Älähän Marna!!!
MARNA. Ei, nyt on kaikki sanottava!
ARVIK (tarkkaavaisesti). Mitä sinä tarkoitat?
ROUVA ARVIK. Ei mitään! Se ei koske sinuun. Kyllä tämä nyt saa riittää!
MARNA. Isää se juuri koskeekin.
ARVIK. Olkaa vaiti ja antakaa Marnan —! Mistä on kysymys?
MARNA. Ottaen sinun toivomuksesi huomioon me kävimme kaikki täällä puettuina kuin moukat. Etenkin äiti. Niin, sellaisena äiti käy vieläkin. Täyttääksensä sinun toiveesi. Ja oikeastaan me muutkin.