ARVIK (rouva Arvikille). Eivätkö lapset ole kyllin somat?
MARNA. Sitä sinä et enää yhtään ymmärrä. Sinusta on tullut talonpoika, isä. Mutta sellaisina me tietysti emme voineet esiintyä kaupungissa. Nimittäin kun olimme siellä yksin tai äidin kanssa. Ja siellähän me melkein aina olimmekin. Silloin me saimme äidin suostumaan…
ROUVA ARVIK. Mitä varten sinä nyt vedät tämän esille —?
ARVIK. Sh! — Te saitte äidin suostumaan —?
MARNA. Että säilytimme paremmat pukumme tädin luona. Kävelypuvut, juhlapuvut…
ARVIK. Tämä on nyt sentään liikaa! Tästä minä en ole kuullut hiiskaustakaan!
MARNA. Ei, siksi ettei kukaan muu sitä tiedä, paitsi me itse. Ja täti.
ARVIK. Tiesinhän minä, että olin kaiken ulkopuolella. Mutta siihen määrään —! (Rouva Arvikille). Ettäs sinäkin pidit yhtä heidän kanssaan!
ROUVA ARVIK. Mitä minä saatoin tehdä? Meidän täytyi auttaa itseämme niin hyvin kuin suinkin. Me emme voi seurata kaikkia sinun oikkujasi. Meidän täytyy pukeutua samalla tavalla kuin muutkin meidän asemassamme. Ja oman aistimme mukaan. Voiko se todellakin loukata sinua, kun se ei maksa sinulle mitään?
ARVIK. Aina sinä vedät sitä virttä, ettei se maksa minulle mitään. Se on vielä uusi loukkaus. Mutta siitä tässä ei nyt olekkaan kysymys.
ROUVA ARVIK. Mistä sitten?
ARVIK (katselee heitä). Jollette te sitä itse ymmärrä, — niin en minäkään huoli sitä sanoa.
ROUVA ARVIK. Sano pois vaan! Koska tässä kerran tehdään tiliä, niin sano pois vaan!
MARNA. Mutta älä syytä yksin äitiä! Me olemme täysikasvuisia, me toisetkin.
ALBERTA. Onko se todellakin niin kovin vaarallista että äiti elää hiukan meidänkin kanssamme? Ethän sinä sitä kuitenkaan tee!
ARVIK (katselee häntä).
ROUVA ARVIK. Ei se minulle ole niinkään helppoa. Täytyyhän minun ottaa lastenkin toivomukset huomioon.
ARVIK. Lastenko vuoksi sinä…? Ei, sehän voi olla aivan yhdentekevää!
KAIKKI. Ei, sano nyt vaan suoraan!
ROUVA ARVIK. Mitä se on? — Vilhelm?
ARVIK (epäröityään hiukan). Lastenko vuoksi sinä - muutit pois minun luotani?
ROUVA ARVIK. Muutin pois? Minäkö?!
ARVIK. Kun Marna meni naimisiin. — — Ethän sinä edes ymmärrä mitä minä tarkoitan?!
ROUVA ARVIK. Ah — sitäkö? Että minä annoin muuttaa vuoteeni Marnan huoneeseen! Toisten viereen. He pyysivät niin hartaasti, ja minä luulin… (lyö kätensä yhteen).
HELENA. No mutta isä?! Valitatko sinä sitäkin?
ALBERTA. Sehän tapahtui vaan siksi, että saisit nukkua rauhassa aamuisin! Ja jotta olisi mukavampi. — Mutta isä —!
HELENA. Sinä tahdot nukkua aamuisin. Ja äidin täytyy nousta varhain ehtiäkseen ensimäisellä laivalla kaupunkiin. Liikeasioittensa vuoksi.
ALBERTA. Nythän sinä saat nukkua rauhassa. Sinulla on koko kerros hallussasi. Paitsi vierashuoneet.
HELENA. Äidin pukuhuoneen sinä sait; kylpyhuoneen, makuukamarikin on nyt yksin sinun.
ALBERTA. Sen sijaan äiti ja me asumme yhdessä. Ahdasta meillä on, sen voin vakuuttaa. Me olemme aina toistemme jaloissa. Mutta hauskaa se sittenkin on.
MARNA. Isä! Sinähän aina valitit, että äiti kuorsaa.
ARVIK. Sitä minä en ole tehnyt! — Niin, yhden ainoan kerran, kun en saanut nukkua…
ALBERTA. HELENA. MARNA. No mutta —!!
ARVIK (kiivaasti). Te käsitätte kaikki niin sananmukaisesti. Kaikkea sitä mitä sanoa tokaisen, kun te pakoitatte minut niin varhain aamupuurollenne…
ALBERTA. Ja me, jotka juuri iloitsimme sinun puolestasi, kun saimme äidin suostumaan siihen.
HELENA. Sinä osoitat todellakin kovin suurta kiittämättömyyttä äitiä kohtaan.
MARNA. Niin, sitä minäkin arvelen.
ROUVA ARVIK. Se loukkasi minua. Sen myönnän. Mitenkä se on mahdollista, että me niin pitkän yhdyselämän jälkeen emme ymmärrä toisiamme, Vilhelm?
ARVIK. Siinäpä se juuri onkin.
(Hän menee rouva Arvikin ohi katsellen häntä. Sitten toistenkin ohi katsellen heitäkin. Sitten hän poistuu hitaasti vasemmalle).
ALBERTA. Lähdetkö sinä —? No mutta isä —?
(Helena, Arvik poistuu näkyvistä).
KAHDEKSAS KOHTAUS
Kaikki seisovat äänettöminä.
ALBERTA. Hän loukkaantui? (Taaskin äänettömyys).
HELENA. Hän katseli niin kummasti äitiä.
ALBERTA. Meitä muita myöskin.
MARNA. Minä kuulen hänen astuvan käytävässä ja menevän huoneeseensa.
Lähdenkö hänen jälkeensä?
ROUVA ARVIK. Ei, ei!
HELENA. Me teimme varmaan tyhmästi?
ALBERTA. Täytyihän se kerran tulla sanotuksi.
MARNA. Ja se kävi niin luonnollisesti.
ALBERTA. Niin minustakin. Ensiksi aivan vain leikillä.
HELENA. Mutta hän ymmärsi sen toisin.
MARNA. Ei, nyt minun täytyy tulla teidän luoksenne! (Sulkee ikkunan).
ALBERTA (Helenalle). Katsoppas äitiä!
ROUVA ARVIK (seisoo samalla paikalla kuin Arvikin lähtiessä. Hän näyttää olevan liikutettu).
HELENA (rouva Arvikille). Äiti —?
ROUVA ARVIK (katselematta häntä). Niin, lapseni.
HELENA (jälleen Albertalle). Ei taida maksaa vaivaa.
MARNA (tulee. Hänellä on taaskin hattu päässä). Tässä on tapahtunut jotakin, jota me emme ymmärrä.
HELENA. Luuletko todellakin?
ALBERTA. Isä karttaa ikäviä kohtauksia. Siksi sitä on niin vaikea tietää. Mutta…
MARNA. Kuulkaa: mennään isän luo!
ALBERTA. HELENA. Mennään!
MARNA. Niin siitä ei tule sen enempää.
HELENA. Emmekö voisi pyytää häneltä anteeksi?
ROUVA ARVIK (kääntyy heidän puoleensa). Mitä?!
HELENA (huudahtaa samassa). Tuossa hän taaskin on!
KAIKKI (kääntyvät oikealle).
KARL TONNING (seisoo siinä synkkänä, lujana. Hän katselee Albertaa).
HELENA (hyökkää Albertan luo, ikäänkuin tahtoen suojella häntä).
MARNA (tekee samoin).
ROUVA ARVIK (äkkiä aivan tajussaan). Ei askeltakaan edemmäksi! (Hän on pistänyt oikean kätensä taskuun).
KARL TONNING. Tällä kertaa en tottele teidän käskyjänne. (Tulee).
ROUVA ARVIK (astuu häntä vastaan). Pankaa ensin pois revolverinne.
Tuohon pöydälle!
KARL TONNING. Sitäkään käskyä en tottele.
ROUVA ARVIK (vimmoissaan). Mitä? —
ALBERTA (riistäytyy irti ja heittäytyy väliin). Äiti, anna minun! —
Menkää kaikki sisään! Antakaa minun —!
ROUVA ARVIK. Mitä sinä sitten aiot —?
ALBERTA (astuu Karl Tonningia vastaan). Antakaa minulle revolverinne!
KARL TONNING (katselee epäröiden häntä).
ALBERTA. Antakaa se tänne!
KARL TONNING (ottaa sen taskustaan. Katselee Albertaa. Laskee sen hänen käteensä).
ALBERTA. Menkää te nyt sisään!
ROUVA ARVIK (astuu verannalle, vasemmalle. Pysähtyy siihen).
Uskaltaisinko?
ALBERTA. Näethän sinä, että uskallat.
ROUVA ARVIK (astuu ovesta sisään).
MARNA. HELENA (astuvat jäljessä sisään oikeanpuolisesta verandaovesta).
ALBERTA. Oletteko ollut täällä jo kauan?
KARL TONNING. Vain vähän aikaa.
ALBERTA. Miksi te menitte piiloon? Miksi te ette tullut näkyviin?
KARL TONNING. Teidän isänne oli täällä.
ALBERTA. Pelkäättekö te isääni?
KARL TONNING. En. Mutta hän on minua vastaan.
ALBERTA. Me olemme kaikki teitä vastaan.
KARL TONNING (kiihkeästi). Mutta puhukaa minun kanssani! Kuunnelkaa minua!
ALBERTA. Millä tavalla te käyttäydytte —?
KARL TONNING. Se meni jo ohitse. Nyt minä taas näen teidät.
ALBERTA (hetken kuluttua). Tuossa on teidän revolverinne!
KARL TONNING (ei käsitä).
ALBERTA. Ottakaa!
KARL TONNING (ottaa sen koneellisesti ja pistää sen taskuunsa, tuijottaen häneen).
ALBERTA. Te käytätte aivan vääriä keinoja. Minua ei voi pakoittaa.
KARL TONNING. En minä ole aikonutkaan pakoittaa teitä. En hetkeäkään!
Ei, ei!
ALBERTA. Minä luulen ymmärtäväni, mitä te olette aikonut..?
KARL TONNING (painaa päänsä alas).
ALBERTA. Ei mitään skandaalia! Minä en tahdo skandaalia! Siksi te saatte nyt lähteä pois kaupungista.
KARL TONNING (katsahtaa ylös). Minä en voi.
ALBERTA. Kyllä te voitte! Sillä kahden vuoden perästä… (vaikenee).
KARL TONNING (hyvin kiihkeänä, odottaa).
ALBERTA. Jos te kestätte koetuksen… (vaikenee jälleen).
KARL TONNING (samoin kuin ennenkin).
ALBERTA. Tulen minä teidän luoksenne. Olkaa rauhallinen! Minä tiedän, että te kestätte koetuksen. Minä tiedän, että teidän uskollisuutenne äitiä kohtaan ulottuu minuunkin. Ja silloin minä tulen.
KARL TONNING. Kaksi vuotta! Kaksi vuotta!
ALBERTA. Onko se liikaa?
KARL TONNING. Kaksi päivääkin on liikaa. Te ette ymmärrä minua.
ALBERTA. Sanokaamme sitten: vuosi.
KARL TONNING. Kokonainen vuosi — —!
ALBERTA. Kokonainen vuosi. Niin — — —
KARL TONNING. Saanko kirjoittaa teille? Selittää teille?
ALBERTA. Niin usein kuin haluatte.
KARL TONNING. Ja vastaatteko minulle?
ALBERTA. Joka kirjeeseen.
KARL TONNING. Kiitos! — Silloin kaikki selviytyy. Ja pitääkö minun nyt mennä?
ALBERTA. Niin, lähtekää nyt.
KARL TONNING (seisoo hetken aikaa ja katselee häntä, kiiruhtaa sitten lähemmäksi ja tarttuu hänen käteensä, jota hän suutelee kunnioittavasti, sydämellisesti).
ALBERTA. Voikaa hyvin!
KARL TONNING (kohoaa). Kiitos! — Voikaa hyvin! (Menee).
ALBERTA (seisoo paikoillaan, huumautuneena).
ROUVA ARVIK (tulee, pysähtyy, katselee häntä, kunnes Alberta tointuu ja heittäytyy liikutettuna hänen syliinsä).
MARNA. HELENA (tulevat myös paikalle).
ALBERTA (tointuu. Kun ei kukaan sano mitään, katselee hän toisia. Yhä liikutettuna hän kysyy). Miksi te ette sano mitään? — Teinkö tyhmästi?
HELENA (tulee). Minä tulin vain niin liikutetuksi. (Kääntyy pois).
MARNA (tulee myöskin, mutta kääntyy pois ja jää yksin seisomaan).
ALBERTA (äidilleen). Sinä näytät niin vakavalta, äiti? Minä ajattelin sinua koko ajan, Minä luulin, että sinä iloitsisit siitä.
ROUVA ARVIK. Niin minä iloitsinkin.
ALBERTA. Niin, entäs sitten —?
ROUVA ARVIK. Oi, — se on heittänyt niin omituisen valon minun omaan avioliittooni. Tässä oli jotakin niin kokonaista. Siitä kehittyy varmaan jotain koko elämän ajaksi. (Käy istumaan Hetken äänettömyys).
YHDEKSÄS KOHTAUS
HALL (vasemmalta. Hän näkee heti, että jotakin on tapahtunut. Sitten hän astuu Helenan luo). Onko jotain tapahtunut?
HELENA. On kyllä, mutta —
HALL. Mutta —?
HELENA. Niin, se mikä nyt tapahtui, on vain hyväksi.
ALBERTA. Karl Tonning kävi täällä.
HALL. Siis kuitenkin —! Oliko hän se nuori mies, joka vastikään meni, ei, vaan juoksi laivarantaan?
ALBERTA. Hän se oli.
HALL. Komea mies. No —?
HELENA. Minä kerron sitten myöhemmin.
HALL. Onko jotain muutakin tapahtunut?
HELENA. On, isälle.
HALL. Isällesikö?
HELENA. Tässä tapahtui pieni selvitys. Puhuttiin niin monesta asiasta. Ja sitten hän loukkaantui ja meni huoneeseensa. — Etkö sinäkin arvele, että meidän pitäisi mennä hänen luokseen ja rakentaa rauhaa?
HALL. Ei hän ole siellä.
HELENA. MARNA. On kyllä.
HALL. Ei. Minä näin hänet lähellä laivarantaa. Hänkin kiiruhti sinne.
Sillä laiva tuli juuri äsken. Minne hän läksi?
HELENA. Isäkö?
HALL. Niin, palvelija kantoi hänen tavaroitansa. Kahta varsin suurta matkalaukkua. Ja itsellään hänellä oli käsilaukku kädessä.
MARNA. ALBERTA. HELENA. Isäkö —?
ROUVA ARVIK (kuuntelee. Nousee). Mitä sinä kerrot isästä?
ALBERTA. Isä on matkustanut pois.
HELENA. Laivalla.
ROUVA ARVIK. Kaupunkiin kai?
HELENA. Ei, hänellä oli useampia matkalaukkuja mukanaan.
HALL. Eikö hän ole ilmoittanut mitään? Eikö hän sanonut jäähyväisiä?
KAIKKI (ovat vaiti).
HALL. Aamulla hän todellakin sanoi lähtevänsä matkaan.
ALBERTA. HELENA. MARNA. Minne?
HALL. Minä luulin hänen laskevan leikkiä. Hän sanoi matkustavansa
Austraaliaan.
SAMAT. Austraaliaanko?!
HELENA. Isäkö?
MARNA. Eihän isä koskaan matkusta!
ALBERTA. Mutta hänhän pyysi minua mukanaan Lontooseen? Huomispäivänä.
Hänellä oli hauskaa matkaseuraakin, sanoi hän.
HALL. Sanoiko hän niin —? Mainitsiko hän ketään?
ALBERTA. Ei.
HELENA. Hyvät ystävät, näettehän, että hän laski vain leikkiä! Ei isä matkusta. Ei isä lähde pois äidin luota. Sanoohan hän ainakin jäähyväiset. Voitteko ajatellakaan mitään muuta? Tämä on vain pilaa! Pelkkää pilaa! (Purskahtaa itkuun).
ALBERTA. Niin, me luulimme sitä pilaksi.
MARNA. Joka ainoa!
HALL. Älkää luulko!
(Äänettömyys).
MARNA. Sitten minä lähden kaupunkiin häntä etsimään. (Purskahtaa itkuun).
ROUVA ARVIK. Ei! Jos hän todellakin tahtoo jättää meidät, niin me emme estä häntä!
MARNA. Kyllä! Täällä on jo ennestäänkin tapahtunut kyllin suuri skandaali. Minä olen sen tuonut mukanani. Enempää ei tarvita! (Purskahtaa itkuun).
HALL. Se oli oikein sanottu, Marna! Lähdenkö sinun kanssasi?
MARNA. Minä tahdon olla yksin. Kyllä minä yksinkin tulen toimeen.
HALL. Vaan millä tavalla?
MARNA. Minä menen ensin siihen laivaan, joka lähtee huomenna
Lontooseen. Hän sanoi nimenomaan huomenna lähtevänsä.
ALBERTA. Niin.
MARNA. Sillä yölläkin lähtee laiva.
HALL. Sillä hän ei matkusta.
MARNA. Tiedätkö sen varmaan? Aivan varmaan?
HALL. Aivan varmaan.
MARNA. Jollei hän vielä ole siinä laivassa, joka lähtee huomenna tai jollei hän ole jättänyt tavaroitaan sinne, niin käyn kaikissa hotelleissa. Sillä meidän asuntoomme tädin luo hän ei ainakaan mene.
ALBERTA. HELENA. Ei.
MARNA. Joka ainoaan suureen hotelliin. Minä palaan hänen kanssansa.
Aivan, aivan varmaan. (Itkee).
ALBERTA. Mutta nyt sinä et pääse laivalla kaupunkiin.
MARNA. Minä ajan pyörällä asemalle. Ja sitten junalla. Ovathan pyörät entisellä paikalla. (Viittaa oikealle).
ALBERTA. Niin. — Enkö saa tulla sinun mukanasi?
MARNA. Minä puhun mieluimmin kahden kesken isän kanssa.
HALL. Tietysti.
MARNA. Hyvästi siis, äiti!
ROUVA ARVIK. Tämä ei ole minulle mieleen.
MARNA. Ei, ei. Mutta me lapset voimme tehdä paljon, jota sinä et voi.
Rakas äiti! (Suutelee häntä). Hyvästi kaikki.
HELENA. Ei, me saatamme sinua asemalle!
TOISET (paitsi rouva Arvik). Niin! (Poistuvat oikealle Marnan jälkeen).
ALBERTA (mennessään). Näkemiin, äiti!
HALL. HELENA (samoin). Näkemiin asti!
YHDEKSÄS KOHTAUS
ROUVA ARVIK (seisoo jälleen kiihtyneenä).
MARIA (tulee verannalle vasemmalta). Rouva! Pikentti sanoi, että herra on unohtanut parranajokalunsa. Mitäs me nyt teemme?
ROUVA ARVIK (tuumii hetken). Ei, hänellä on toisetkin. Hän otti ne mukaansa.
MARIA. Aivan niin! Ne, jotka rouva lahjoitti hänelle. Vai nekö hän ottikin mukaansa. (Kääntyy mennäkseen).
ROUVA ARVIK. Maria! Hae minun yöpaitani pikkutyttöjen huoneesta. Ja vie se herran huoneeseen.
MARIA. Kyllä, rouva, (Menee).
ROUVA ARVIK (käy istumaan ja purskahtaa itkuun).
Esirippu.
KOLMAS NÄYTÖS.
Sama paikka.
ROUVA ARVIK (aamupuvussa. Istuu pöydän ääressä ja lukee ohutta vihkoa, joka on tavattoman komeasti sidottu).
PIKENTTI (tulee vasemmalta). Rouva tahtoi puhua minun kanssani?
ROUVA ARVIK. Kun teillä on aikaa, niin ottakaa pari palvelustytöistä avuksenne ja kantakaa minun vuoteeni herran huoneeseen.
PIKENTTI. Pitääkö meidän kantaa rouvan vuode tuolle puolelle? (Viittaa vasemmalle).
ROUVA ARVIK. Niin.
PIKENTTI. Onko herran vuode sitten kannettava pois?
ROUVA ARVIK. Miksikä niin? — Miksi te sitä kysytte?
PIKENTTI. Enhän minä.
ROUVA ARVIK. Te saatte asettaa minun vuoteeni herran vuoteen viereen.
PIKENTTI. O-oo!
ROUVA ARVIK. Ja kun olette sen tehnyt, voitte tulla palkkaanne hakemaan.
PIKENTTI. Pitääkö minun tulla hakemaan —?
ROUVA ARVIK. Palkkaanne. Niin juuri.
PIKENTTI (poistuu hitaasti ja hyvin ihmeissään vasemmalle).
ROUVA ARVIK (nousee, astuu pari askelta. Käy jälleen istumaan. Jatkaa lukemistaan).
ALBERTA. HELENA (molemmat aamupuvuissa, astuvat esiin oikeanpuolisesta ovesta, hyvin hiljaa. He seisovat hetken aikaa ja katselevat äitiä, joka nyt pyyhkii silmiään. He eivät katso toisiinsa).
ALBERTA (astuessaan portaita alas). Hyvää huomenta, äiti!
ROUVA ARVIK (piiloittaa nopeasti vihkonsa, kääntää päänsä hänen puoleensa). Hyvää huomenta, lapsi!
ALBERTA (suutelee äitiä). Huomenta!
HELENA (tulee sitten, suutelee myöskin häntä).
ALBERTA. Mutta äiti —? Sinä et ole nukkunut yhtään koko yönä?
HELENA. Sinun vuoteesi oli aivan koskematon.
ROUVA ARVIK. Minä makasin isän vuoteessa. — Mutta nukkunut minä en ole.
ALBERTA. Mitä kirjaa sinä luet?
HELENA. Miksi sinä piiloitat sen meiltä?
ROUVA ARVIK (hetken kuluttua). Tässä on isän lauluja.
ALBERTA. Tarkoitatko sävellyksiä?
ROUVA ARVIK. Hänen sävellyksensä ovat pianolla. Ei, nämät ovat hänen runojaan.
HELENA. Onko hän kirjoittanut runojakin?
ROUVA ARVIK. Ainoastaan minulle.
ALBERTA. Milloin?
ROUVA ARVIK. Ensi aikoina. Kun me olimme kihloissa. Ja vielä senkin jälkeen.
HELENA. Etkä sinä koskaan ole näyttänyt niitä meille?
ROUVA ARVIK. Ne ovat yksin minua varten.
(Äänettömyys).
ALBERTA (hellävaroin). Oletko kuullut mitään Marnasta?
ROUVA ARVIK (katsomatta häneen). Minä puhuin juuri Marnan kanssa telefonissa.
MOLEMMAT. No —?
ROUVA ARVIK. Hän ei ole löytänyt isää.
MOLEMMAT. Eikö hän ole —?
(Äänettömyys).
ALBERTA. Millainen yö Marnalla on ollut!
ROUVA ARVIK (nyökkää).
HELENA. Mitä hän luulee?
ROUVA ARVIK. Että hän läksi jo yöllä.
ALBERTA. Hall siis erehtyi?
ROUVA ARVIK (ei vastaa).
ALBERTA. Mistäpä hän sen olisi tiennytkään? — Sitä minä olen perästäpäinkin ihmetellyt.
HELENA. Mutta isä —? Minä en ymmärrä tätä. Enkä minä voi sitä uskoakaan.
ALBERTA. Minä sanon aivan suoraan: olkoon pilaa tai totta, joka tapauksessa se on hävytöntä isän puolelta.
ROUVA ARVIK (nousee). Ei! Ei, lapsi! Ei ainoatakaan pahaa sanaa isästä!
MOLEMMAT (hyvin ihmeissään).
ALBERTA. Mutta ethän voi tarkoittaa, että hän olisi tehnyt oikein?
ROUVA ARVIK. En minä sitä tarkoitakkaan.
ALBERTA. Mitä sitten
ROUVA ARVIK (ei vastaa).
HELENA. Mitä sitten, rakas äiti?
ROUVA ARVIK. Hän ei ole syypää.
ALBERTA. Kenenkä syytä se sitten olisi?
ROUVA ARVIK (taistellen). Syy on meissä, lapsi!
MOLEMMAT. Meissäkö?
ROUVA ARVIK. Varsinkin minussa. Tietysti! (Purskahtaa itkuun. Käy istumaan).
ALBERTA. Ei, kuinka sinä saatat sellaista sanoa?
ROUVA ARVIK. Oikeastaan koko syy on minun? Oi, minä olen niin kovin ikävöinyt teitä, lapset. Saadakseni sanoa sen teille.
HELENA. Mutta eilen —?
ROUVA ARVIK. Älä puhu siitä! Kokonainen yö on eilisen ja tämän päivän välillä. Enemmänkin! Eilisen ja tämän päivän välillä on kokonainen elämä. Olen ajatuksissani elänyt kaikki uudestaan. Siitä saakka kun me tutuistuimme toisiimme aina eiliseen asti, jolloin hän läksi meidän luotamme. — Katsoi vain meihin ja läksi. (Itkee).
MOLEMMAT. Mutta äiti! (He polvistuvat hänen kummallekin puolelleen).
HELENA. Kuinka onneton sinä olet, äiti!
ROUVA ARVIK. Niin, minä olen onneton, lapsi. Oi, niin äärettömän onneton! Hän katsoi meihin, ikäänkuin hän olisi tahtonut hankkia todistuksia meitä vastaan! Nuo silmät eivät ole jättäneet minua rauhaan. Ne katsovat minuun nytkin.
ALBERTA. Niin, puhu meille, äiti! Se helpoittaa varmaan.
ROUVA ARVIK. Niin minäkin luulen.
HELENA. Etkö tahdo saada mitään vahvistavaa?
ALBERTA. Oletko syönyt?
ROUVA ARVIK. Kiitos, kyllä. Maria on pitänyt minusta huolta. Tietäkää, lapset, kun minä eilen illalla painoin pääni hänen tyynylleen ja tunsin hänet ilmassa, niin, koko olennossani, — niin minä ikäänkuin kasvoin häneen taas kiinni. Minä ajattelin hänen ajatuksillaan. Minä näin meidän elämämme hänen silmillään. Se kävi aivan itsestänsä. Se oli niin helppoa. Sillä samalla tavalla minä näin kaikki ensi aikoinakin. Hän on pysynyt kiinni tuossa tunteessa, minä olen luopunut siitä.
HELENA. Sinäkö, äiti?
ROUVA ARVIK. Minä! Minä!
ALBERTA. Mutta sinä olet ehkä kehittynyt nopeammin kuin hän?
ROUVA ARVIK. Voihan niinkin olla. Mutta se ei selvitä asiaa.
ALBERTA. Te olette niin erilaisia.
HELENA. Niin, kuinka te molemmat oikeastaan —?
ROUVA ARVIK (keskeyttää). Juuri erilaisuus veti meitä puoleensa!
ALBERTA. Kuinka niin?
HELENA. Niin, kuinka te tulitte menneeksi kihloihin?
ROUVA ARVIK. Ei, sitä minä en kerro. Ei, se on pyhää. Mutta minä voin kertoa, kuinka se tapahtui. Minä tulin kotiin pensionista Sveitsistä samoihin aikoihin kuin hän palasi Skotlannista ja otti haltuunsa maatilansa. Minä olin hurja, vallaton tyttö, en osannut hillitä itseäni. Mutta ollessani ensi kertaa hänen kanssansa, valtasi minut aivan uusi tunne. Minä tunsin mieluista tasapainoa ja rauhaa.
ALBERTA. Mitenkä niin?
ROUVA ARVIK. Hän oli niin hieno ja hiljainen. Niin, te ette voi kuvailla mielessänne, millainen hän oli silloin. Aivan pakosta täytyi koettaa päästä samaan tahtiin kuin hänkin. Seurustella tuttavallisesti ja hauskasti hänen kanssaan, noin kahden kesken. Ja silloin hän aina oli niin hauska, niin vallattoman iloinen, niin, suorastaan lumoava, ettei voinut enää tulla toimeen missään muualla kuin hänen kanssaan.
HELENA. Ja sitten hän oli niin soitannollinen.
ROUVA ARVIK. Niin, soitannollinen! Nykyään hän soittaa enää harvoin. Eikä häntä silloinkaan saanut helpolla soittamaan. Mutta heti paikalla kun hän kosketti pianoon, tuli aivan toinen ääni sekä siihen että minuun. Minun oli niin hyvä olla. Aivan kuin silloinkin kun hän katsoi minuun.
HELENA. Selitäppäs hiukan tarkemmin, äiti.
ROUVA ARVIK. En minä voi. Mutta minä olin itse niin levoton, niin liioiteltu, niin mahdoton. Ja hän niin harmooninen. Minä tunsin itseni niin onnelliseksi hänen luonaan. Niin, vain ajatellessanikin häntä.
ALBERTA. Silloin sinä aloit pitää hänestä oikein toden teolla.
ROUVA ARVIK (innokkaasti). Mutta tiedättekö: minä jaksoin salata tunteeni!
HELENA. Salatako?
ROUVA ARVIK. Se oli vaikeata, sen voitte uskoa.
HELENA. Mutta minkä vuoksi?
ALBERTA. Oi, kyllä minä ymmärrän.
ROUVA ARVIK. Minulla oli vain se tunne, että minun täytyi salata.
Muuten hän ei olisi tullut.
HELENA. Pelkäsikö hän sinua? Vai —?
ROUVA ARVIK. Minä olisin niin helposti voinut karkoittaa hänet luotani.
Hän oli niin arka.
ALBERTA (iloisesti). Mutta hän tuli.
ROUVA ARVIK. Hän tuli.
HELENA. Kerro.
ROUVA ARVIK. Ei sitä! Ei, ei! Mutta minä kerron teille jotakin muuta.
Jotakin, joka teki minut vieläkin onnellisemmaksi.
HELENA. Vieläkin onnellisemmaksiko?
ROUVA ARVIK. En olisi sitä itsekään uskonut. Vaan kumminkin —! Sen vaikutti pieni runo, jonka hän lähetti minulle heti kihlauksemme jälkeen. Hän oli säveltänytkin sen.
HELENA. Emmekö saa kuulla sitä?
ALBERTA. Saammehan toki!
ROUVA ARVIK (katselee heitä ottaessaan vihon esille). Mutta sitten teidän täytyy olla niin hiljaa, ikäänkuin olisin aivan yksin.
MOLEMMAT (hiljaa). Kyllä.
ROUVA ARVIK (lukee).
Nuor' olin hulivili
ja kaikkein suosima.
(Pysähtyy hiukan).
Ois tullut tuhma tili —
vaan silloin saavuit sa.
(Pysähtyy hiukan).
Mi sisin sielu mulla, sen valtas vangitsi. Omakses tahdoin tulla, niin löysin itseni.
ALBERTA. Kerran vielä, äiti!
HELENA. Niin, vielä kerran!
ROUVA ARVIK. Jos vain voin.
HELENA. Oi kyllä.
ROUVA ARVIK (lukee vielä kerran ja kätkee sitten kasvonsa nenäliinaan).
ALBERTA. Siitä sinä näet, äiti: koko olentosi pyrki hänen luokseen.
ROUVA ARVIK. Minä en aavistanut, että minäkin saatoin olla jotakin hänelle. Siksi te voitte ymmärtää, miltä minusta tuntui, kun sain tuon runon. Nukahtaessani se oli mielessäni, herätessäni ajattelin sitä. Minä tunsin olevani myös jotakin, minä, hänenkin rinnallansa.
HELENA. Etkö voisi lukea vielä muutakin?
ROUVA ARVIK. Kyllä, tämä minun mielestäni on paras kaikista. Se kirjoitettiin Marnan syntymän johdosta. Isä tuli sisään minun luokseni juuri silloin, kun he laskivat lapsen rinnalleni.
HELENA. Lue meille!
ROUVA ARVIK (lukee).
Elämän suurin hetki. Ma tulin, — kuolemalta sain sun jälleen ja lapsemme. Sen nostit ensi imennälleen. Sun heikko hymys virkkoi hellästi, kun minut näit: sen tein sun tähtesi.
HELENA. "Sen tein sun tähtesi!"
ROUVA ARVIK.
Syvälti elos vihki elämääni sylistäs soiva hento ensi ääni. Mun pyhä piiri ympäröi, elämän suurin hetki löi.
(Äänettömyys).
ALBERTA. Kiitos, äiti!
ROUVA ARVIK. Mutta kuinka on mahdollista, lapset, että kaksi ihmistä, joilla on ollut sellainen yhteinen kokemus, jotka ovat toisilleen antaneet suurinta mitä elämässä on, voivat vieraantua toisistaan?
ALBERTA. Nyt sinä liioittelet, äiti.
HELENA. Vieraantuneet —? Te kaksiko —?
ROUVA ARVIK (hypähtää pystyyn). Sen minä tänä yönä olen oppinut! Minä en ole ymmärtänyt sitä aikaisemmin! Mutta hän ymmärsi sen. Ja hän kärsi siitä.
ALBERTA. Hyvä jumala, jos te nyt joskus hiukan kiistelittekin —
HELENA. Eilen sinä sanoit —
ROUVA ARVIK. Eilen! Eilen! Mitä kaikkea minä en sanonutkaan eilen? Kun en vielä ymmärtänyt koko asiaa. Yöllä hänen tyynynsä kertoi minulle, että olen hyljännyt hänet! Hyljännyt hänet teidän tähtenne, lapset; taloustoimien vuoksi; noiden kurjien liikeasioiden vuoksi. Minä hoidin niitä yhä kasvavalla innolla — sellainen voi aivan nousta päähän —; minä opetin myös Marnaa, hänellä on todellakin suuret taipumukset.
Oi, lapset, minä hylkäsin hänet — eikä se ollut hänelle hyväksi. Hylkäsin hänet kuin vanhan talon, josta me muutamme pois ja suljemme ovet saadessamme uuden. Minä unohdin, että me olimme eläneet ja leikkineet yhdessä.
Mutta hänen ajatuksensa olivat vielä kiinni entisessä. Hän ei voinut unohtaa; sillä hän on runollinen luonne.
ALBERTA. Eikö hän sanonut mitään?
ROUVA ARVIK. Kyllä. Mutta minä en ymmärtänyt häntä.
HELENA. Etkö sinä ymmärtänyt —?!
ROUVA ARVIK. En. Sillä hän ei puhunut suoraan. Hän ei valittanut, ei vaatinut mitään. Hän oli liian hienotunteinen. Hän laski siitä vain leikkiä. Hän keksi kaikenlaista pilaa ja teki jos jonkunlaisia viittauksia, joita minun olisi pitänyt ottaa varteen. Mutta tehän tiedätte millainen minä olen. En voi syventyä kuin yhteen asiaan kerrallaan, vain siihen, mikä kulloinkin on minulla käsillä ja jonka tahdon saattaa perille.
ALBERTA (hymyillen). Niin.
ROUVA ARVIK. Niin. Hän on sanonut niin paljon, johon minä en ole pannut mitään huomiota, — eilen viimeksi. Mutta vasta yöllä minä täysin tajusin kaikki! Minä luulin, että hän laski vain leikkiä; taikka ettei hän ainakaan tarkoittanut mitään enempää sillä.
HELENA. Hänhän on sellainen.
ROUVA ARVIK. Hän on tullut sellaiseksi! Sen minä nyt huomaan. Hän on tuntenut olevansa yksin ja hyljätty. Silloin hän piiloutui pilkkansa taakse. Ja pisteli jos jollakin tavalla. Me totuimme siihen; me tuskin viitsimme häntä kuunnella. Siten hän turhaan koetti rakentaa siltaa meidän luoksemme. Sillä hän oli joutunut toiselle puolelle.
ALBERTA. Toiselle —?
ROUVA ARVIK. Meidän toiselle puolellemme. Me emme välittäneet hänen sanoistansa. Emme eilenkään, kun hän koetti saada meitä levollisesti ajattelemaan Marnan kohtaloa. Hän oli aivan oikeassa! Meidän ei pidä käsittää sitä traagillisesti. Se oli erehdys, joka nyt on korjattu. Me liioittelemme niin kauheasti, otamme kaikki asiat aina liian kiihkeästi.
Hyvä jumala, miten me voisimme tulla toimeen ilman häntä? Jollei meidän olisi pakko ottaa hänen toivomuksiaan huomioon?
HELENA. Sinä olet varmaan oikeassa, äiti!
ROUVA ARVIK. Me olemme olleet niin varmat ja iloiset, mutta me emme ole ajatelleet, kelle me siitä olemme kiitoksen velassa. Ja kun me toimimme hänen selkänsä takana… niin me teimme sen siksi, että me emme pelänneet. Mutta mitä te luulette…? Kyllä hän on tiennyt kaikki! Hän on sen tuntenut! Hän ei ole vain tahtonut häiritä meitä ja hän on nauranut meille, kun me luulimme, ettei hän muka aavistanut mitään. Minä olen siitä aivan varma!
ALBERTA (hypähtää ylös). Mitä sinä sanot?
ROUVA ARVIK. Yöllä minä ajattelin meidän eilistä keskusteluamme. Siitä on aivan mahdoton erehtyä. Ehkä hän ei tiennyt mitään meidän puvuistamme, jotka ovat tädin luona, hatuista ja päällysvaatteista. Ehkä hän ei sitä tiennyt. Mutta muut asiat —? Ihan kaikki! Hän tietää paljoa enemmän, kuin mitä me kerroimme. Niin, niin! Minä näen niin selvästi hänen kasvonsa edessäni.
HELENA (hypähtää ylös). Nyt kun sinä sanot —!
ROUVA ARVIK. Kylläpä häntä huvitti, kun me luulimme, ettei hän tiennyt mitään.
ALBERTA. Se olisi aivan hänen kaltaistansa!
ROUVA ARVIK (nousee myöskin). Siitä ei ole epäilystäkään! Ja siksipä sanonkin: onko tuhannen joukossa ainoatakaan, joka tekisi samalla tavalla kuin hän? Joka olisi sellainen? Kuinka hyvä ja hienotunteinen hän on — vaikka hän puhuukin niin paljon —, kun hän yritti uskotella meille, ettei hän tiennyt mitään! Kun hän antoi meidän iloita täysin määrin!
ALBERTA. Jos tämä todellakin on totta —
ROUVA ARVIK. Tottako?
ALBERTA. — silloin me olemme kohdelleet häntä lurjusmaisesti.
ROUVA ARVIK. Täällä me sanomme, että me otamme muka hänen toivomuksensa huomioon… Ei, hän se on ottanut meidän toivomuksemme huomioon!
HELENA (hyvin häpeissään). Mitä kaikkea olenkaan sanonut isälle?
ROUVA ARVIK. Entäs minä? Entäs minä?
ALBERTA. Eikä hän koskaan ole sanonut pahaa sanaa. Ei koskaan mitään loukkaavaa. Vaikka hän tiesi — —
ROUVA ARVIK. Minä olen kaikkeen syypää, minä!
HELENA. Hyvä jumala, äiti, sinähän teit sen ilahduttaaksesi meitä!
ALBERTA. Mehän yllytimme sinua.
ROUVA ARVIK. Minä ajattelen muutakin kuin vain tätä!
HELENA. Vieläkö muuta?
ROUVA ARVIK. Minun liikeasioitani! Kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa olen siinäkin suhteessa hänelle! Hänen viisaista neuvoistansa, hänen varoituksistansa. Silloinkin kun hän ei ollut läsnä, ajattelin aina, mitä hän siihen sanoisi. Ja toimin sen mukaan. (Liikutettuna). Enkä minä ole koskaan siitä kiittänyt häntä!
ALBERTA. Se ei ollut oikein tehty, äiti.
ROUVA ARVIK. Mutta kun minä olin niin tottunut siihen, etten ajatellut sitä sen enempää?
HELENA. Mutta sittenkin —!
ROUVA ARVIK. Mutta yksi asia on vieläkin pahempi!
ALBERTA. Vieläkö pahempi?
ROUVA ARVIK. Minä tuskin voin sitä sanoakaan!
HELENA (pelokkaana). Mitä se on?
ROUVA ARVIK. Näitä lauluja, näitä ihania lauluja — nehän olisivat voineet kelvata vaikka koulun lukukirjoihin! — Näitä lauluja en ole, en ole…
MOLEMMAT. Mitä sinä et ole, äiti!
ROUVA ARVIK. En ole lukenut niitä… viiteen… toista vuoteen! Ehkäpä enempäänkin! (Itkee).
HELENA. Siinä sinä todellakin olet tehnyt pahasti, äiti! (Itkee).
ALBERTA. Niin, minunkin täytyy sanoa, että siinä suhteessa sinä et ole tehnyt oikein, äiti! Ei, sitä sinä et ole tehnyt. (Itkee).
ROUVA ARVIK. Oi, — viime yö oli aivan kauhea! Älkää sanoko enää mitään.
(Itkee).
HELENA. Eipä kumma… vaikka hän läksikin pois! (Itkee).
ALBERTA. Kuinka kaunista… ettei hän tehnyt sitä jo paljoa ennemmin!
ROUVA ARVIK. Niin mahdoton kuin minä olen!
HELENA. Oi, emmepä me ole sen parempia yhtään. (Kaikki itkevät).
KOLMAS KOHTAUS
HALL (astuu reippaasti oikealta). Niin, itkekää te vaan!
ALBERTA. Mehän itkemmekin!
HALL. Sillä minä olen niin poissa suunniltani, etten voi sanoa yhtään mitään.
HELENA. Sinäkö?
HALL. Niin, juuri minä. Enemmän kuin kukaan teistä, luullakseni. Hän matkusti todellakin viime yönä.
HELENA (itkien). Se ei ihmetytä meitä lainkaan.
ALBERTA. Ei vähääkään.
HALL. Mitä —?! Mutta ettekö te sitten tiedä —? Hän ei matkustanut yksin.
ALBERTA. Miksipä hän olisikaan lähtenyt yksin?
HALL. Hän läksi yhdessä erään henkilön kanssa, jota hän on ajanut takaa.
HELENA (Hallille). Isäkö?! Isäkö ajaisi ketään takaa?
ALBERTA (Hallille). Isäkö?
HALL. Niin, malttakaahan vain! Minä sain sähkösanoman. Hän tuli laivaan, joka läksi yöllä Englantiin, sillä hän erehtyi laivasta. Ja jäi siihen! Ja matkusti luultavasti yöllä!
HELENA. Onko se sitten niin kummallista?
HALL. Mutta sähkösanomahan on Alvildelta.
ALBERTA. Onko Alvilde matkustanut? Englantiinko — Alvilde?
HALL. Sen minä unohdin kertoa. Minä olen niin kiihoittunut. Hän sai eilen matkarahat Arvikilta.
HELENA. Isähän oli jo kauan ne luvannut hänelle.
HALL. Kyllä. Mutta hän tahtoi matkustaa yhdessä hänen kanssansa: siksi hän antoi ne Alvildelle! Ja sitten Alvilde kiiruhti matkaan ja läksi salassa täältä. Hän ei tahtonut matkustaa yhdessä Arvikin kanssa! Ymmärrättekö te? Mutta hän joutui sittenkin samaan laivaan.
HELENA. En minä huomaa siinä mitään kummaa.
ALBERTA. En minäkään.
ROUVA ARVIK (vihoissaan). Mitä juttuja sinä täällä meille uskottelet?
HALL. Alvilde ei tahtonut millään ehdolla matkustaa hänen kanssaan.
Hänellä oli kai siihen syynsä!
HELENA. Hän tahtoi matkustaa yksin. Mitäpä muuta syytä siinä olisi ollut?
ALBERTA. Sitä minäkin olisin halunnut, jos olisin yhtä koketti kuin
Alvilde.
HALL. Mitä?
HELENA. Ja kuinka kiittämätön Alvilde on! Ajatelkaahan, ottaa vastaan matkarahat häneltä, — eikä tahdo kuitenkaan matkustaa hänen kanssaan?
ROUVA ARVIK. Sen minä sanon suoraan, että Alvilde käyttäytyy hyvin kummallisesti. Sen alla piilee varmaan jotakin.
ALBERTA. Hän tahtoi varmaan matkustaa jonkun muun kanssa! Tietysti!
HELENA. Sinäpä sen sanot —?
ALBERTA. Miksi hän livahtaa tiehensä sanomatta meille hyvästi?
HELENA. Sanomatta meille sanaakaan?
HALL. Juuri sen vuoksi! Ettekö te sitä ymmärrä? Jotta Arvik ei tulisi mukaan.
ROUVA ARVIK. Siinä Alvilde ei tehnyt kauniisti.
HELENA. Alvilde on ollutkin niin kummallinen viime aikoina. Niin vähäpuheinen, niin salaperäinen.
ROUVA ARVIK (poistuu toisten luota ja menee oikealle, vaikka toiset innossaan eivät huomaa sitä).
ALBERTA. Alvildella on aina niin paljon hommia. Hän ei ole aivan suora.
HALL. Olipa se odottamatonta, että te hyökkäisitte tämän johdosta minun tyttäreni kimppuun. Kuinka sinäkin, Helena, yhdyt siihen!
HELENA. Yhtä odottamatonta on se, että sinä tulet tänne syyttämään isää.
HALL. Mutta kun minä —
HELENA (antamatta keskeyttää itseään). Täällä me puhuimme juuri kaikki vaan hyvää isästä. Kuinka vähän me olemme ymmärtäneet häntä! Ja kuinka hienotunteinen ja hyvä hän sittenkin on ollut. Vaikka me emme ole tehneet yhtään mitään hänen hyväksensä. Me elimme vain omassa maailmassamme, me huvittelimme hänen selkänsä takana — ja annoimme hänen kulkea täällä yksin ja hyljättynä. Me riistimme äidin häneltä, me emme uskoneet hänelle mitään omista asioistamme, joka kuitenkin on kaikista hauskinta. Ja äiti parka…
ALBERTA. Mutta missä äiti on —?
HELENA (Hallille). Siinä sinä näet! Sinä karkoitit äidin täältä! Hän ei jaksanut kuulla sinun puheitasi!
ALBERTA. Hän on tietysti mennyt sisään. (Menee itse sisään).
HALL. Nyt sinä et tuomitse oikein, Helena. Minähän vain tahdoin, että me pitäisimme varamme, ettei mitään pahaa tapahtuisi…
HELENA. Mitä pahaa?
HALL. Tuossa on Marna!
MARNA (tulee oikealta).
HELENA (hyökkää häntä vastaan. Syleilevät toisiaan. Molemmat itkevät).
MARNA. Onko äiti sisällä? (Viittaa vasemmalle).
HELENA. Kyllä. Hän ei ole nukkunut koko yönä.
MARNA. Sen minä kyllä uskon.
HELENA. Ja millainen yö sinulla on ollut!
MARNA. En olisi tahtonut vaihtaa sitä mihinkään. Sillä sen kautta oma suruni on tullut niin pieneksi.
HALL. Sen kyllä käsitän.
MARNA. Helena, — me emme ole ymmärtäneet isää. Me emme ole oikein kohdelleet isää.
HELENA. Sanotko sinäkin sitä? Me emme ole puhuneet mistään muusta koko aamuna.
MARNA. Äidinkö kanssa?
HELENA. Äidin kanssa.
MARNA. Minun pitää mennä hänen luokseen! (astuu askeleen, kääntyy takaisin). Varokaamme vain, etteivät ihmiset saa vielä enemmän syytä juoruamiseen. Ennestäänkin on yltä kyllin. Ei mitään skandaalia! (Menee sisään).
VIIDES KOHTAUS
HALL. Siinä nyt kuulit, Helena!
HELENA. Mitä?
HALL. Hän sanoo samaa kuin minäkin.
HELENA. Samaa kuin sinä —? Marnako!?
HALL. Että täytyy välttää skandaalia.
HELENA. Luuletko, että Marna skandaalilla tarkoitti samaa kuin sinä?!
HALL. Mitäpä muuta? —
HELENA. Hän on siitä yhtä etäällä kuin Pohjoisnavasta. Se, mitä sinä kerroit, on loukannut meitä syvästi. Isä, joka on jaloin, hienotunteisin kaikista ihmisistä! Hänestä sinä väität — (tulee lähemmäksi). Uskallatko sinä kohdella minua tällä tavalla siksi, että minun on määrä astua pyhään avioliittoon?
HALL. No mutta, Helena. —?
HELENA. Siinä tapauksessa minä en halua sitä ollenkaan. (Purskahtaa itkuun ja juoksee oikealle).
HALL (seisoo hetken aikaa aivan suunniltaan, sanoo sitten). Minä saan varmaan kokea vielä monta yllätystä…
KUUDES KOHTAUS
Marna. Alberta tulevat vasemmalta. Jo oven avautuessa kuuluu:
MARNA. Meidän täytyy sanoa, että hän läksi Lontooseen erään englantilaisen ystävän seurassa.
ALBERTA. Ja jos hän matkustaa pitemmälle?
MARNA. Että hän läksi vielä pitemmällekin saman ystävän kanssa.
ALBERTA. Sitä ei kukaan usko. Ei kukaan, joka tuntee isää.
MARNA. Täytyyhän meidän salata sitä jollakin tavalla.
ALBERTA. Ei siitä ole mitään hyötyä. Äiti ei voi teeskennellä. —
(Hallille) Missä on Helena?
HALL. Helenako? — Niin, Helena läksi sisään. (Viittaa oikealle).
MARNA. Ovatko asiat teidänkin välillänne hullusti? — Teidänkö myöskin?
HALL. Ei, kaukana siitä! Ei, ei!
ALBERTA (Hallille). Kuule: äiti tahtoo olla yksin.
HALL. Tietysti.
ALBERTA. Mutta ei sisällä.
Ah. Miksei sisällä?
MARNA. Hän ei tahdo nähdä eikä kuulla laivoja.
HALL. Voi raukkaa!
MARNA. Hän tahtoo olla täällä. Ja siksi meidän täytyy poistua.
ALBERTA. Lähdetään siis! (aikoo mennä oikealle).
MARNA. Ei, mennään ylös. Entisiin huoneisiimme. Sieltä on niin laaja näköalakin.
(Astuu itse ensin oikealle. Toiset jäljessä).
SEITSEMÄS KOHTAUS
ROUVA ARVIK (tulee hitaasti vasemmalta, astuu alas, seisahtuu hetkeksi, käy sitten istumaan). Jollen olisi tätä tehnyt, niin silmäni eivät suinkaan koskaan olisi avautuneet. Minussa on ollut ikäänkuin kaksi ihmistä. Toinen, joka piti kiinni nuoruutemme runoista. Ja toinen, joka pakeni niitä juostakseen koko maailman asioita. Se, joka pysyi kauniisti runojen luona… hän se nyt istuu tässä ja suree.
Vilhelm! Vilhelm! jos tietäisit kuinka syvästi minä suren, niin et olisi lähtenyt pois! Minä en käsitä, kuinka sinä hennoit! En minä voi sitä oikein uskoakaan.
Runot? Missä ne ovat? Tosiaankin, minähän kätkin ne piiloon, kun kuulin jonkun tulevan. Miksi sen tein?
(Nousee, lähtee niitä sisältä hakemaan. Ennenkuin hän pääsee sisään, juoksee Marna oikealta vasemmalle niin kovaa kyytiä kuin suinkin. Ja ennenkuin hän on poissa näkyvistä, tulee Alberta. Ja ennenkuin Alberta on kadonnut, tulee Helena. Ja hänen jäljessään Hall).
ROUVA ARVIK (tulee takaisin vihko kädessä. Hän avaa sen, katsoo ympärilleen, kuivaa silmiään ja alkaa hiljaa hyräillä):
"Nuor' olin hulivili"
(Se ei onnistu heti liikutuksen vuoksi. Mutta hän alkaa uudestaan. Juuri kun se on onnistunut ja hän on hyräillyt pari säettä, tulee Marna isänsä kanssa, ja toiset heidän jäljessään. He pysähtyvät. Sitten toinen toisensa jälkeen hiipii varpaillaan oikealle ja poistuu. Arvik jää yksin jäljelle).
KAHDEKSAS KOHTAUS
ARVIK. Istutko sinä täällä laulamassa?
ROUVA ARVIK (pelästyy kauheasti ja taistelee sitten itkun ja naurun välillä ja huudahtaa vihdoin piiloittaen vihon). Onpas sekin laitaa kun tulet tuolla tavalla! (Nousee).
ARVIK (hymyillen). No, millä tavalla minun olisi pitänyt tulla?
ROUVA ARVIK. Kun et olisi matkustanut, niin ei sinun myöskään olisi tarvinnut palata takaisin!
ARVIK. Niin, niin.
ROUVA ARVIK (suuttuu yhä enemmän). Siinä sinä seisot ja näytät aivan tyytyväiseltä! Ikäänkuin et olisi tehnyt mitään? Etkö sinä itse sitä ymmärrä? Etkö tiedä, että Marna on juossut pitkin kaupunkia hotellista hotelliin ja etsinyt sinua tuodakseen sinut jälleen kotiin? Ajattelehan millainen yö meillä on ollut! Ja millaisessa tuskassa ja epätoivossa me olemme olleet?
ARVIK. Olen pahoillani siitä. Mutta sinä unohdat —
ROUVA ARVIK (kiivaasti). En minä unohda mitään! Kyllä minä tiedän, mitä sinä aiot sanoa! Että syy on yksin meidän. Niin. Mutta mitä se merkitsee, että kostaa pahaa pahalla? Onko se nyt sinun tapaistasi? Emmehän me ole tehneet mitään pahaa. Emme ole edes ajatelleetkaan mitään loukkaavaa sinusta, emme koskaan ole edes tahtoneet loukata sinua eikä tuottaa sinulle häpeää tai peloittaa sinua, jotta sinä meidän tähtemme et olisi saanut nukkua. Me olemme tarkoittaneet vain parasta.
ARVIK. Niin, niin.
ROUVA ARVIK (yhteen kyytiin). Me teimme sen vain säästääksemme sinua, välttääksemme kiistaa ja kaikkea sitä, mikä sinulle on epämieluista. Olkoon meidän syymme kuinka suuri tahansa — niin tätä me emme kuitenkaan olisi ansainneet.
ARVIK. Ei, ei. Mutta —
ROUVA ARVIK. Ei mitään muttaa! Se, mitä sinä olet meille tehnyt, on anteeksi antamatonta. Me, jotka pidämme sinusta ja olemme niin riippuvaisia sinusta. Pitäisihän sinun toki käsittää, miltä tämä talo näytti ilman sinua. Me emme tienneet enää mitä tehdä! Me pyörimme vain toistemme ympärillä, yksi itki tuolla, toinen täällä, aivankuin olisimme ajelehtineet myrskyisellä merellä. Aivan avuttomina. Ja vastatuulessa. Sillä täällä oli myrsky jo nousemassa. Palvelijoidenkin puheista me saatoimme käsittää, mitä ihmiset tulisivat sanomaan. Häpeä, ja millainen häpeä, kun vanha mies karkaa kotoaan, ja jättää vaimonsa ja perheensä… Sellaista rajuilmaa ei kukaan meistä olisi voinut kestää! Me olimme tottuneet liian hyvään.
ARVIK. Minähän tunnen sinut. Jos jokin asia kiusaa sinua, niin sinun täytyy purkaa se valloilleen. Mutta sinä unohdat…
ROUVA ARVIK. Sinähän unohdat! Sinä unohdat, että sinun lapsesi ovat täysikasvuisia! Ihmiset sanovat, kun vanha aviopari eroaa: "onneksi lapset ovat täysikasvuisia". Mutta minä sanon, se on monta vertaa pahempi. Lapset eivät ymmärrä mitä tapahtuu; tai he ymmärtävät vain puolittain. Mutta täysikasvuiset lapset, he itkevät yhdessä hyljätyn asianomaisen kanssa. He häpeävät, ikäänkuin se olisi tapahtunut heille itselleen. Ja kun he vielä lisäksi rakastavat sekä isää että äitiä, niin he joutuvat sellaisen epätoivon valtaan, että he yhdessä surevat enemmän kuin kukaan yksin.
ARVIK. Mutta hyvä ystävä, rauhoituhan! Sinähän unohdat kokonaan —
ROUVA ARVIK. Mitä minä unohdan? Sanoppa mitä minä unohdan!
ARVIK. Että minä olen tässä. Että minä en olekkaan matkustanut.
ROUVA ARVIK (vaikenee, tointuu). Sinähän oletkin täällä! Sinä et olekkaan lähtenyt! Sinä olet täällä! (Hän purskahtaa sekä nauruun että itkuun). Sehän on totta! Sinä et ole lähtenyt, vaan olet täällä! — Missä minun järkeni on?
Ja kuinka kärsivällinen sinä aina olet. Aina kiltti ja hyvä. Sinä rakas, oma armaani! (Hän syleilee häntä ja pitää hänestä kiinni ja suutelee häntä joka lauseen välissä). Kuinka paha minä taaskin olen ollut sinulle. Ja kuinka iloinen, aivan pyörällä päästäni!
Mutta miten tämä kaikki on tapahtunut? Sano! (Hän suutelee häntä).
ARVIK. Minä palasin takaisin maihin. En voinut lähteä.
ROUVA ARVIK. Sinä et voinut! Sitähän minä juuri ajattelinkin: voisin antaa pääni pantiksi, ettei hän voi lähteä!
Ja kuitenkin sinulla on niin mahdoton vaimo kuin minä.
ARVIK (katsoo häntä silmiin). Katsoppas, juuri se, että sinä olet niin mahdoton —!
ROUVA ARVIK. Kiitos! Tuhat miljoonaa kertaa!
ARVIK. Vähempi ei tietystikään riitä.
ROUVA ARVIK. Niin, on aivan kauheaa kuinka minä liioittelen. Ja sen ovat lapset perineet minulta.
ARVIK. Ehkäpä he kuitenkin olisivat tinkineet jonkun miljoonan. Ovathan lapset niin paljon täydellisempiä!
ROUVA ARVIK. Sinä veitikka!
(Samassa tulee pikentti ja pari palvelustyttöä oikealta kantaen kukin puoleltaan suurta komeaa rautavuodetta ja vuodevaatteita. He kulkevat vasemmalle. Vuoteen perässä astuvat Marna ja Alberta käsikynkässä. Heidän jäljessään Helena ja Hall käsikynkässä).
ARVIK (syleilee hymyillen vaimoaan. Tarjoo hänelle käsivartensa. He astuvat toisten jäljessä kolmantena parina).
Esirippu.