Hän nojausi isänsä rintaan, hyväillen häntä.
— Missä Kyllikki täti on? Ja toiset? Joko olet tavannut heidät?
— Vasta äskettäin minä saavuin; olen ollut ainoastaan Tapanin seurassa. He ovat kylässä kaikki. Heli, me saamme nyt istua vähän aikaa kahden ja olla kiitollisia ja onnellisia. Jumala on niin sanomattoman hyvä ja armollinen.
— Mikä minua on vaivannut, isä? Kuinka muistini on näin poissa?
— Sinä sairastuit kovasta mielenjärkytyksestä, mutta älä siitä enempää huoli. Kaikki on ohitse nyt. Et ole ollut tajuissasi, sentähden et muista näitä päiviä. Sehän on vaan hyvä.
— Mielenjärkytyksestä?
Heli tuumi ja tuumi.
— Olin Kaikukalliolla Tapanin kanssa. Siihen asti on kaikki selvää. Sitte tulimme kosken rantaan. Ah — tiedätkö, isä, onko se unta vai totta? Näin oman äitini, mutta hän oli valkea ja musta kuin kuolema. Hän suuteli ja syleili minua. Enempää en tiedä. Sano, isä, onko hän todella ollut täällä?
— On.
Mauri ymmärsi, miten vaarallinen tämä keskustelu oli. Hän ei muuta voinut kuin rukoilla sydämessänsä: — Jumala, sinä joka sumusta vapautit hänen järkensä, varjele häntä nyt!
— Minne äitini lähti? Sano, isä!
— Juuri hänen luonansa kylässä toiset ovat.
— Oi tule! Vie minutkin sinne!
Hän pyysi hartaasti, mutta selkein ja kirkkain katsein.
— Heli pieni, en tiedä jaksatko vielä. Entä jos tunteesi järkkyvät taas ja sinä sairastut uudestaan?
— En luule. — Hän hymyili niin kauniisti kuin unessa äsken. —
Pyydän, että Jumala auttaa.
— Äitisikin on sairas, — sanoi Mauri varovaisesti. — Sinä muistat itse, kuinka kalpea hän oli.
— Hoitaisin häntä niin mielelläni, isä. Olenhan minä hänen tyttärensä.
— Kyllikki täti on hellästi häntä hoitanut.
— Minulla on tuhat kysymystä mielessäni. Tahtoisin, että hän kertoisi kaikki, kaikki. Jääkö hän nyt tänne ja tuleeko hän meidän kotiimme, isä? Sano, tuleehan?
Mauri oli kalvennut. Kuinka kauheata tämä olikaan! Kuinka julma — ja kuinka luonnollinen oli Helin pyyntö…
Mutta Jumala ei laske ihmislasten hartioille raskaampaa taakkaa kuin mikä kantaa jaksetaan…
— Heli, — sanoi Mauri vakavasti, rakkaasti, — jätä tämä asia taivaallisen Isän käsiin. Ota niistä vastaan, mitä hän antaa. Rukoile: "Tapahtukoon sinun tahtosi!"
Heli vaikeni.
Silloin kuului kärryjen kolinaa. Hevonen pysähtyi pihalle ja vanha rouva Kotiranta astui sisään.
— Mauri, hyvää päivää! — Hän viittasi kutsuen. — Kuinka paljon tahtoisin sanoa sinulle! Tervetultua, tervetultua tänne. Mutta nyt, jos tahdot Margitia tavata, nyt luulen, että on aika. — Hän puhui kuiskaamalla, Heliä muistaen. — Hevonen odottaa, minä hoidan tyttöä sillävälin. Olen jättänyt jäähyväiset Margitille.
— Jäähyväiset?
Vanhus nyökäytti päätänsä. — Niin, niin, Mauri. Hänen lähtönsä on lähellä. Hän on Jeesuksen veren turvissa. Mene sanomaan anteeksiantosi hänelle, sitä hän kaipaa. Hän sai kirjeen. — Ei, mutta nyt ei ole aikaa puhua pitkältä. Riennä nyt vaan, Mauri. Heliäkin hän olisi tahtonut nähdä, Margit parka.
— Heli saa tulla, — sanoi Mauri päättävästi. Ja vanhan rouvan hämmästyneeseen, kysyvään katseeseen hän vastasi: — Herramme ei tee puolinaista työtä. Jonka hän on terveeksi tehnyt, sen hän myös on varjeleva. Heli lapseni, tule!
— Mihin, äidinkö luo? Hyvää päivää, mummutäti! Miksi itket? Oletteko pelänneet minun henkeäni? Niinkö sairas minä olin?
Ei mummutäti voinut muuta kuin vain syleillä Heliä ja itkeä.
— Niin, nyt me menemme.
Heli juoksi noutamaan hattunsa ja seurasi isää pihalle. He nousivat kärryihin ja lähtivät ajamaan. Mummutäti huiskutti hyvästiä, yhä pyyhkien kyyneleitä toisella kädellänsä.
— Mikä tästä taas tuleekaan? Minä olen vanha enkä enää jaksa semmoisia kestää — näin kovia iloja ja suruja ja pelkoa. Mutta jotain minäkin jaksan. Käyn Jumalalle puhumaan heistä…
XI
JÄÄHYVÄISET
Margit lepäsi kirje kädessänsä. Hän oli itse saanut luetuksi sen. Mutta nyt olivat silmät vaipuneet umpeen, ja tuntui kuin ei jaksaisi niitä avata milloinkaan.
Koskiko se viesti, minkä kirje toi? Eihän hän enää tälle maailmalle elänyt. Hän oli tarttunut kiinni Vapahtajan laupeuteen ja tiesi lähtönsä olevan lähellä. Ja kuitenkin — ah, sydänjuuriin asti se koski.
Raimund oli ollut hänen elämänsä intohimo, ainoa, suuri, syvä, palava. Rakkaus Ilseenkin, hänen ja Raimundin tyttäreen, oli kiihkeydessään ollut korvauksen etsimistä siitä tulesta, joka isän sydämessä näytti sammuvan.
Sammunut se jo oli — Margit oli sen tietänyt. Oli tietänyt — mutta eikö uskonut kuitenkaan? Eikö tahtonut uskoa eikä tietää?
Kun sen luki mustin kirjaimin valkoiselta paperilta, silloin ei ollut epävarmuutta enää.
Miksi, oi miksi se kirje ennättikin, ennenkuin hänen henkensä vapautui täältä tuskien maasta? Siksikö, että viimeinen side katkeaisi — side niin hieno kuin silkkikuitu, toivon kultalanka?
— Nyt ota minut, Vapahtaja! Ei minulla ole mitään enää. Ethän sinä minua hylättyä hylkää?
Hän makasi hievahtamatta hiljaa. Vähitellen ympäristö pakeni kauvas pois. Margit kuuli ääniä, mutta ei tuntenut eikä käsittänyt niitä. Hän oli olevinaan pieni tyttö, valkoiseen pukuun puettu. Isänsä ja äitinsä kanssa hän käveli pitkin kaunista joenrantaa. Hän juoksi taittamaan korkeita, keltaisia kurjenmiekkoja ja pudotti kultasolkensa ruohikkoon. Souti rantaan vene, siitä astui äyräälle tyttö ja poika. He etsivät yhdessä. Poika löysi soljen ja ojensi hänelle.
Sen pojan katse oli lempeä ja kaunis. Margit tahtoi aina vastedes leikkiä hänen kanssansa, hänen eikä kenenkään muun…
Kuva oli hetken aikaa elävä kuin äskeisin todellisuus. Sitte sen
ääriviivat liukenivat utuun ja valoläikkeeseen. Poika viittoi
Margitille: — Tänne, tänne! Tule vaeltamaan valkenevaa tietä! — Ja
Margit huudahti ääneensä: — Mauri, minä tulen!
Sairas liikahti. Käsi kosketti hänen otsaansa. Oi, jospa ei olisi tarvinnut herätä! Mutta ihan selvään, ihan läheltä hän nyt kuuli jonkun sanovan: — Mauri on täällä.
Margit avasi silmänsä. Mauri, Kyllikki, Heli ja Tapani seisoivat vuoteen ympärillä.
Hän näki heidät kaikki. Heli sanoi: — Äiti, äiti, tässä minä olen! Nyt olen aivan terve, mutta en voinut ennen tulla. — Hän suuteli valkeata kättä: — Äiti, minä rakastan sinua!
Ja Tapani suuteli myös: — Äiti, tunnethan, minä olen poikasi!
Kyllikki vetäysi syrjään. Tällä hetkellä hän ei kuulunut noiden toisten piiriin. Mauri astui vuoteen ääreen ja ojensi kätensä: — Kaikki, kaikki on unohdettu ja annettu anteeksi! Niinkuin Jeesus Kristus anteeksi antakoon sinulle ja minulle, niin on väliltämme velka pyyhitty pois.
Margit tahtoi ojentaa molemmat kätensä ja kiittää, mutta hän ei tietänyt, että kädet eivät jaksaneet kohota. Hän tunsi sydämensä keveäksi ja onnelliseksi. Kirjeen tuomaa tuskaa hän ei enää muistanut. Se oli kaukana kuin uni.
Hänen silmänsä hakivat Kyllikkiä, joka kohta seurasi sanatonta kutsua. Siinä he taas seisoivat kaikki neljä, niinkuin äsken, hänen avatessaan silmänsä.
Kuka hän oli, Margit? Hänestä tuntui, kuin hän muuttuisi ilmavaksi, siivekkääksi olennoksi, lentoon lähteväksi. Ja keitä olivatkaan nuo neljä? Ihmisiä, joita hän varmaan oli rakastanut kerran. Ihmisiä, jotka jäivät maan päälle. Isä, äiti, poika ja tytär. Hän sanoi sen, mutta ei tietänyt sanovansa. Ne jotka sen kuulivat huulilta kohoavana kuiskeena, ne kätkivät sen sydämeensä vaieten, niinkuin jäähyväiset.
Niin, nyt hän lähtee liitelemään, leijailemaan ylös, ylös… On suloista ja onnellista.
Ne jotka huoneessa ovat, näkevät heikoksi hervonneen äkkiä kohottautuvan. Silmäterät laajenevat suuriksi, ihaniksi. Hän ei kuiskaa, hän huudahtaa:
— Valkenee… valkenee!
Hän vaipuu takaisin vuoteelle, ja elämä on sammunut.
* * * * *
Sitte he veivät hänet kauvas kotiin.
Empien Mauri oli koskettanut sitä kirjettä, joka oli kirvonnut Margitin käsistä. Vielä vaikeammin hän oli sen levittänyt auki ja lukenut. Hän olisi halunnut polttaa sen heti, sillä hän ymmärsi, mistä se oli tullut. Mutta oli kai hänen ilmoitettava Margitin kuolemasta ja hautauksesta sille, jolla oli lain edessä oikeus häneen. Hän toivoi kirjeestä löytävänsä osotteen ja välttämättömät ohjeet; kenties siinä lisäksi oli tärkeitä asioita, joihin täytyi vastata. Ehkä hänen vielä sekin piti kestää, että he molemmin seisoisivat avoimen haudan äärellä — tuo toinen ja hän. Sillä nyt Mauri tahtoi siinä olla, kävi kuinka kävi. Hänen luonaan, valkenevalla tiellä, Margitin viimeiset ajatukset olivat asuneet.
Kyllikki jo tiesi, ettei Margitin uusi avioliitto ollut onnellinen. Kirje kertoi heille, että se miehen puolelta oli purettu, koska Margitin sairaus oikeastaan oli purkanut sen jo aikaa sitte. Professori toivoi Margitin jäävän Suomeen, kotimaahansa, ja lupasi rahallisesti hyvittää…
Kauheata!
Nyt he tiesivät, että Raimund Barlitz ei tarvinnut viestiä, ennenkuin hautauksen jälkeen. Mauri oli kirjoittava vastauksen, joka ei säälitellen sivellyt:
"Herra Professori! Te riistitte kerran vaimon hänen mieheltänsä ja houkuttelitte pois lapsilta äidin. Ette rakastanut häntä, vaan himoitsitte, sillä rakkaus ei omaansa etsi, mutta te hänet hylkäsitte hätään, kun hän parhaiten olisi tukea ja hellyyttä kaivannut. Hänen kuolinhetkensä te olisitte kirjeellänne myrkyttänyt, ellei laupias Vapahtaja olisi löytänyt häntä ja sulkenut helmaansa. Minä, hänen lastensa isä, olen saattanut hänet hautaan, niin että nyt siis olette vapaa…"
Sa muodostui sana sanalta hänen kiihtyneissä ajatuksissansa. Alituisesti siihen pyrki lisäksi lause: "Te olette halpamielinen roisto." Mutta sen sijaan hän lisäsi jatkoksi: "Rukoilkaa, kun vielä on aika, että Jumala teitä armahtaisi."
Turvaton Margit parka! Hänen täytyi päästä kotiin. Hän sai sinne tulla. Kyllikki hänet puetti valkoisiin, ja yhdessä he seppelöivät arkun. Pitkälle matkalle he lähtivät saattoseurueena. Ei hänellä enää ollut kotia Tuomarilassa, eikä häntä Lehtoniemeenkään viety. Pieni kammio oli valmiina kotikirkon luona, kauniin koivun alla, kunnaalla, johon joki näkyi välkkyvänä juovana. Ei kukaan heistä tietänyt, että hän viimeisellä käynnillään oli täällä likellä istunut, kalmiston pyhiä ääniä kuunnellen, ikävöiden rauhaa rauhattomaan sydämeensä.
Mauri lapsineen oli surupukimissa. He hautasivat hänet kuin omansa. Uteliaiden estämiseksi ei hautauksesta levitetty sanaa. Se tapahtui hiljaisena iltahetkenä, laskevan auringon kullatessa Jumalan peltoa.
"Ehtoolla on valkeus…"
Se oli oleva hänen hautalauseensa. Eikä nimikirjoitusta muuta kuin
"Margit".
Maurilla oli paljo kirjevaihtoa ja käytännöllistä tointa kuolintapauksen johdosta. Rouva Kotiranta ja Kyllikki viipyivät vain pari päivää. Kyllikki halusi pois niin pian kuin suinkin, sillä Mauri ei tarvinnut apua, eikä muuten ollut aika nyt muistella menneitä eikä kuvitella tulevia.
Mutta Tapani ja Heli kulkivat haudalle joka päivä kukkinensa.
— Isällä on paljo työtä, — sanoi Heli.
— Mutta oletko nähnyt, kuinka hänen ilmeensä on kaunis ja kirkas? Se on muuttunut entisestä.
— Niinkuin sinunkin.
— Onko?
— Jeesus on kohdannut meitä, — sanoi Heli hiljaa. Nyt hän uskalsi sillä tavalla puhua veljellensä.
— Niin, sisko — ja minä olen saanut äitini muiston. Ehkä isäkin on saanut samanlaisen lahjan.
— Oi, jos äiti olisi saanut elää, — kuiskasi Heli.
Tapani pudisti päätänsä.
— Älä kosketa sitä. On hyvä, niinkuin… niinkuin Jumala tekee, — sai hän sanotuksi.
— Enemmän minäkin kaipasin ennen kuin nyt, — virkkoi Heli miettiväisenä. — Olen saanut nähdä hänet ja olla hänen sylissänsä, ja on niin suloista ajatella, että hän on Jeesuksen luona.
He asettivat kummulle tuoreet kukkansa, orvokit ja valkoiset ruusut.
Helin silmä kyyneltyi, mutta hän tunsi, että levoton ikävöiminen oli äidin mukana peitetty hautaan. Hänenkin sydämeensä oli laskeutunut rauha, ennen tuntematon.
— Niin, Tapani, — hän sanoi, — kyllä kaikki on hyvin.
X
TÄYSI PÄIVÄ
"Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko, joka loistaa yhä kirkkaammin, kunnes päivä on päässyt korkeimmilleen."
Lause, jonka pitäjän vanha rovasti kerran antoi muistoksi nuorelle Mauri Koivulle, oli kultakirjaimin piirretty kankaalle ja kiinnitetty hänen salinsa seinään. Sen alapuolella oli vanha pieni kuvataulu: "Via dolorosa"-"Tuskien tie."
Sillä kohdalla he seisoivat rinnakkain, ylkä, jonka kulmille jo kiertyi hopeaan häivähtävä kutri, ja morsian ilman huntua, vain ruusu hiuksissa ja yksinkertainen valkea puku yllä.
Silloin oli aika kulkenut kierroksen kesästä kesään.
Koko syksynä Mauri ja Kyllikki eivät olleet kirjoittaneet toisillensa. Niinkuin ennenkin, viestit saapuivat lasten kautta. Jouluksi tuli Maurin ensimmäinen kirje, vain lyhyt, lämmin tervehdys. Kuitenkin Kyllikki kulki työssänsä, niinkuin se joka tietää pian erkanevansa. Hän oli tyyni ja uskollinen kuten aina, mutta jotain erikoista oli hänen olennossansa. Siitä säteili hellyyttä enemmän kuin milloinkaan. Kukin lapsi sai runsaan osansa. Hän katsoi heidän kirkkaisiin silmiinsä, hänen sydämensä lämpeni, ja jokainen päivä oli kuin juhla. — Teille annoin parhaan nuoruuteni, — se oli hänen tunteensa, — ja parhaimpani antaisin viimeiseksi. Rakastan teitä, lapsukaiset! Ottakaa vastaan, kätkekää. Minun nuoret taimeni, kantakaa hedelmiä, jotta elämäni työ ei turhaksi jäisi täällä, mihin Jumalan käsi minut johdatti kerran.
Hän kävi mökeissä ja taloissa, niinkuin olisi tahtonut ehtiä jokaisen luo ennen talven päättymistä. Toisaalla hän sairaita lohdutti ja vaali, toisaalla terveitä ja onnellisia ilahdutti. Vanha äiti katsoi joskus pitkään ja huolekkaana: — Sinä et itseäsi ole koskaan säästänyt, Kyllikki. Tänä talvena rasitat voimasi loppuun. Mitä oikein ajatteletkaan? — Silloin Kyllikki hymyili heleästi: — Näytänkö rasittuneelta, äiti? Katso, kuinka olen terve ja onnellinen!
Hän nautti, pitäessään esitelmiänsä täyteenahdetuissa kokoustuvissa, ja yhtä paljon hän nautti, ajaessaan yksinäistä metsätaivalta kotiin, pakkasen paukkuessa, revontulten roihutessa. Hän katseli noita taivaan tulia hiljaisin, uneksivin mielin. Tähtitaivas kaartui yllä suurena, avarana, kirkastuikkeisena. Ne samat tähdet loistivat etelämpänä myös. Hän oli näkevä ne vastakin. — Viekää, tähdet, terveiseni! — Teki mieli päätä nyökäyttää. — Tuttavani, kyllä te ymmärrätte minua! Mutta sinä, leimuava pohjanpalo, sinä jäät tänne kauvas työmaatani valaisemaan, ja minä olen muistava, miten usein sinun öistä kauneuttasi katselin. Katselin — ja rukoilin hehkuvaa sydäntä, voimaa ja valoa, antaakseni kansani pienille, jotka pimennossa odottivat. —
Kevään puhjetessa Maurin kirje tuli. Hän pyysi lapsuutensa ystävää, miehuutensa rakastettua jakamaan kanssansa sen elämän, jonka Jumala vielä oli antava heille. Syyskesää se oli, mutta joku kirjailija on syksyä sanonut "kultakevääksi". Kullankeltaisia ovat vainiot silloin, ja kullalle hohtavat koivujen lehdet. Koettelemusten tähkät ovat kypsyneet, ja sydänten kulta on ahjossa puhdistettu.
"Tule, Kyllikki! Nyt Isämme laskee sinun kätesi minun käteeni. Lapseni muistavat hellästi häntä, joka kukkakummun alla lepää, mutta nyt he odottavat toista äitiänsä, sinua rakasta, ainoata, joka välillisesti tai välittömästi heidän tiellensä olet äidinrakkauden eläviä kukkia kylvänyt. Niin tule ja tuo meille kultakeväämme!"
Ja Kyllikki vastasi: "Tulen, olen valmis." Silloin ei ollut luonnossa "kultakevät", oli todellinen, helluntainen kevätaika. Eikä Kyllikki tuntenut mielessään yhtään kaihoisaa häivettä ikänsä syyskesästä. Samat korkeat koivut, joiden juurella hän oli nyyhkinyt sen kevään kaipausta, joka ei koskaan tullut, ne näkivät hänen rauhaisan, säteilevän onnensa ja kuulivat hänen sydämensä säveleitä: — Kevääni tuli myöhään, mutta se tuli kuitenkin!
Niin sitte tyhjennettiin pieni rakas koti. Puutarha jäi koululasten haltuun, jotka sekoittivat kyyneleitänsä multaan, yksin kyykkiessään sarkojen äärellä. Kyllikin osaksi tuli monta liikuttavaa todistusta niiden rakkaudesta ja kiitollisuudesta, joiden hyväksi hän oli työtä tehnyt. Tieto hänen eroamisestansa oli äkillinen ja odottamaton, ja muutto seurasi pian sen jälkeen. Mutta ripeät pohjalaiset ennättivät toimia kuitenkin. Harvalle opettajattarelle on pidetty kauniimpaa ja sydämellisempää jäähyväisjuhlaa, kuin Kyllikille raittiusseuran talolla, ja harva morsian on saanut niin paljon kankaita ja käsitöitä lahjaksi pitäjänsä emänniltä ja tyttäriltä, kuin hän, joka itse oli ollut valmis kaikkia ilahduttamaan.
Hän lähti laulun saattaessa, kauniina pohjolan iltana, jolloin oli niin tyyntä, että kosken kohina kuului pitkän matkan päähän tielle, ja niin valoisaa, että unhotti päivän menneen ja yön saapuvan.
Pitäjän vanhoista uskovaisistakin oli suuri joukko saapuvilla. He jättivät hartaita jäähyväisiä Kyllikin äidille, mutta katsoivat ystävällisin silmin ja lempein mielin opettajatarta myös. Oli siellä Himasen Kaisakin muiden mukana, ja Matti, seurojen johtaja.
— Yksi Herra ja yksi usko, — sanoi Kyllikki puristaen heidän käsiänsä. — Kiitos, te olette varmaankin monta kertaa esirukouksillanne kantaneet minua.
— Enemmän sitä olisi tullut tehdä, — tunnusti Matti harvakseen. — Oikein te sanoitte, että Herrassa yhtä ollaan. Muistetaan nyt perästäpäin armoistuimen tykönä.
Ja Kyllikki ajatteli, että hän sitä kyllä tarvitsi. Uudet velvollisuudet, uudet työkentät kutsuivat. Varmaan erityisesti juuri sekin työ, jota hänelle täällä ei ollut uskottu: välitön apulaistyö pyhällä saralla, ihmissielujen ijankaikkiseksi hyväksi.
— Jumalan haltuun! — kaikui molemmin puolin, lasten laulaessa "turvasta siunattujen siipien alla".
Niin jäi Hirvasmäen koulu ja kaikki ne, joita Kyllikki siellä ympäristössään oli rakastanut ja palvellut. Jäi kotikoski hilpeine kuohuinensa ja tumma, totinen Kaikukallio, pohjolan koko suurpiirteinen luonto, johon hän oli eläytynyt ja kiintynyt näiden monien pitkien vuosien kuluessa. Kyllikki tunsi syvästi ja täydesti, että hänen osansa oli ollut rikas ja onnellinen.
Mutta uusi onnikin odotti tutuilla lapsuusrantamilla, siellä missä kumminkin hänen elämänsä juuret olivat ja hänen sydämensä suurin rakkaus.
"Kiitä, sieluni, Herraa, ja kaikki, mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä!"
Mauri heidät nouti vanhan koulukaupungin asemalta, ja Heli ja Tapani Lehtoniemessä olivat seppelöineet kuistin ja kukittaneet Kyllikin huoneen tervetuliaisiksi. Hän tuli hiljaisin juhlamielin. Ei tietänyt, mistä ensinnä ja eniten kiittäisi. Vanha äiti raukka, joka kaikki kovat oli kestänyt tyttärensä tähden, erot ja muutot ja monet vaivat, hänkin nyt vihdoin sai pysyväisen rauhanmajan täällä rakkaassa kotiseudussa. Ja Tapani ja Heli, rakkaat nuoret — oi kuinka Kyllikki halusi antaa heille parhaintansa, koko sydämen täydeltä! Heli painoi päänsä hänen rintaansa vasten, turvallisesti kuin lapsukainen, ja Tapani kuiskasi: — Nyt siis saan sanoa sinua äidiksi!
Maurin kanssa Kyllikki kulki käsikkäin, kuin unta nähden, huoneesta toiseen, portaille ja pihamaalle. Kaikki oli kaunista, sopusointuista, suloista. Oli hän kerran ennenkin tämän talon nähnyt juhlakoristeissa. Silloin joen vesi oli hänelle kyynelhelminä kimallellut, silloin huoneissa hienot kalustot ja korkeat kuvastimet kylmäsivät hänen sydäntänsä. Nyt oli toisin. Tämä oli Maurin koti, hänen oma kotinsa, jossa oli hyvä olla.
Hän kertoi Maurille onnensa. — Tänne minä sovin, Lehtoniemen emännäksi, täällä olisin aina. Mutta kuule, — kulmat hiukan rypistyivät, puoleksi leikillä, puoleksi tosissa, — miten minä maalainen kelpaan tohtorinnaksi Helsinkiin, silloin kuin sinä siellä oleskelet?
— Samalla lailla kuin minä maalainen tohtoriksi, — myhähti Mauri. — Luulenpa, että mieluummin tästedes työskentelenkin täällä kirjoineni ja papereineni. Ja jos vielä kerran saan päähäni lähteä pitkälle matkalle, niin —
— Niin minä hoidan taloa sinulle! — Kyllikki nauroi, muistaen kirjettä, jonka hän kerran nuorena tyttönä oli aikonut Maurille lähettää. Siitäpä Mauri ei tietänytkään. Hän aikoi silloin tarjoutua Koivun ja Lehtoniemen hoitajaksi, jotta Mauri saisi lukea ja matkustaa, mutta äitinsä tahdosta hän poltti sen kirjeen. Nyt hän kertoi koko jutun.
— Mitähän sinä olisit sanonut, Mauri?
— Enpä osaa arvata. Sen minä vaan tiedän, että nyt emme enää eroa. Jos matkustan, niin olethan sinä kyllin reipas ja rohkea lähtemään kanssani. Tapani hoitaa taloa, ja Heli oppii emännäksi.
Heli, sävellintunen! Mutta tosi oli, että elämässä muutakin tarvittiin kuin säveliä.
* * * * *
Seuraavana päivänä hiljaiset vihkiäiset vietettiin vain lähimpien läsnäollessa. Kirkkoherra Luoto, entinen apulainen, puhui tunnuslauseen johdosta, joka säteili salin seinältä. Hän tunsi Maurin ja Kyllikin tarinan. Itse hän oli nuorena toivonut Kyllikkiä omaksensa, mutta Jumala oli toisin ohjannut heidän onnentiensä. Hänelläkin jo oli lämmin liesi, ja hän oli edelleen Maurin läheinen ystävä ja veli työssä Jumalan vainiolla.
Hän sanoi, että Maurin kodissa oli valjennut täysi päivä, ja se valkeus oli kestävä, sillä se oli tuskien pyhästä tiestä puhjennut. Morsian tuli pohjolasta, missä aurinko yöksikään ei laske. Niin oli oleva heidän elämänsä Jumalan tiellä, nyt ja iltaan asti.
Mauri ja Kyllikki tunsivat sen todeksi, ja heidän sydämensä ylisti
Jumalaa.