Margitin kalpeilta poskilta viimeisetkin veret olivat paenneet. Hän jätti hyvästi ja lähti.
Taas hän istui nyyhkien hotellihuoneessansa. — Eikö sitte ole armoa ollenkaan? Eikö mitään armoa? Minähän olin niin nuori ja kokematon, lapsi vain. He heittävät kivillä minua, he tuomitsevat ankarasti, ja he sanovat, että Jumalakin tuomitsee. Kaiken onnen on elämä ottanut minulta, eikä kukaan sääli… Enkö jo tarpeeksi ole kärsinyt?
Näin lähellä päämäärää — ja nytkö oli käännyttävä takaisin? Uskalsiko hän mennä Maurin kotiin?
Mutta eihän siellä ollut tuota toista, jota hän eniten oli pelännyt. Miksi Kyllikki oli muuttanut Pohjanmaalle? Miksi hän ja hänen äitinsä olivat uhrautuneet Maurin ja lasten hyväksi, vaikka Mauri ei tahtonut mennä naimisiin? Margit pudisti päätänsä. Hän ei voinut mitään käsittää.
Kuinka tahansa — hän tilasi iltapäivällä ajurin ja lähti vaikealle retkellensä.
Voiko kenkään kertoa hänen sielunsa taistelua ja yltyvää levottomuutta, mitä pitemmälle matka joutui? Illansuussa hän näki tutut seudut edessään. Ei hän arvannut, että toiset ajoneuvot olivat vähäistä varhemmin hänen edellänsä kulkeneet Lehtoniemeen. Ei hän aavistanut, että eräs juna, jonka vihellyksen hän hotellinsa parvekkeelta kuuli, oli vienyt hänen lapsensa kauvas pohjoista kohti. Hän maksoi ajurinsa alitalon luona ja pysähdytti kujalla naisen, joka kantoi maitoastiaa. Tältä hän kuuli, että lapset olivat juuri matkustaneet pois. Nopea päätös seurasi tätä odottamatonta tietoa: — Hyvä, minä riennän jäljessä! Sittepä tapaan heidät, tarvitsematta kohdata Mauria. Ja koska Kyllikki ei olekaan Maurin vaimo, ei olekaan äidin rakkautta riistänyt lapsiltani, niin — niin en voisi ketään löytää, jonka luoksi mieluummin pakenisin. Hän on auttanut muita turvattomia; ei hän minuakaan aja ulos. Aina hän oli niin tyyni ja viisas, hyvä ja iloinen. Oi, ehkä Jumala kuitenkin vielä armahtaa minua. Kyllikki varmaankin armahtaa, ja hän oli niitä, jotka tuntevat Jumalan…
Ajatukset risteilivät nopeammin kuin voi niitä lausua. Margit kyseli ja vaimo vastasi. Heli neiti oli tarkoin hänelle jutellut, miten he aikoivat matkustaa.
Margit oli nyt valmis, mutta ei kuitenkaan vielä kääntynyt takaisin. Parin kivenheiton päässä Lehtoniemen koivut viittailivat. Eihän kukaan näe, jos hiivin pihalle, jos kuljen rantaan, jos polkua myöten palajan kylään…
Siinä se seisoi paikallaan, kaunis, tuttu rakennus, niin kodikkaan ja rauhaisan näköisenä kuin kutsuva tyyssija turvattomalle. Eräästä ikkunasta pilkotti valo. Mauriko siellä? Sydän läikähti oudon lämpimäksi. Hänet valtasi polttava halu rientää tuonne sisälle, painua polvilleen Maurin eteen, pyytää ja saada anteeksi. Hän, vaativa ja ylpeä Margit! Surullisesti hän hymähti. Siitä Margitista ei ollut enää mitään jäljellä. Hän oli kuin murtunut ruoko, elämän myrskyjen taivuttama ja taittama.
Mutta ei — eihän siellä ollutkaan se silloinen Mauri, Koivun ja Lehtoniemen isäntä. Siellä oli oppinut tohtori Mauri Koivu, vieras mies, joka oli luonut uransa ja omalla tavallaan ottanut onnensa. Naimisiin hän ei tahtonut enää mennä entisten haikeiden muistojen tähden. Kerranhan hänen onnensa turmeli vaimo, Margit, kurja nainen, joka "karkasi" kotoansa, jonka jälkiä katkerat ajatukset ja raskaat syytökset kirouksen henkinä seurasivat…
Kuuro ja sokeahan hän oli ollut, Margit poloinen! Eikö hän ollut niitä mustia aaveita tuntenut ympärillänsä? Niin, "minkä teki, sen edestään löysi". Joka ne sanat sanoi, hän oli oikeassa. Armoa ei ollut.
Margit säpsähti. Ikkunassa kasvot! Maurinko? Samassa silmänräpäyksessä hän väistyi puiden varjoon ja kiirehti pois, pysähtymättä ennenkuin alhaalla rantapolulla. Siinä hänen täytyi hengähtää. Ahdisti niin oudosti. Hän istahti rantakivelle. Tumma vesi päilyi hänen jalkojensa juuressa.
Kerran välähti ajatus: Tuolla olisi hyvä levätä! Samassa Margit sitä pelästyi ja nousi kulkemaan eteenpäin. Hän muisti taas äsken heränneen lohdullisen toiveen: Kyllikki ja lapset eivät työnnä luotaan.
Polkua pitkin hän saapui sinne, mistä toinen oikotie lähti Tuomarilaan päin. Hän kulki aidalle asti. Siinä hän seisoi, katseli portin takaa vanhempainsa entistä kotia, puistoa, kallioita, nurmikoita. Kääntyi sitte pois, pyyhkiellen kumpuavia kyyneleitä.
Kestikievaritalo oli kirkolla. Yö joutui, hänen täytyi kiirehtiä. Tie vei hautausmaan ohitse. Ei Margit enää kammonnut hautoja niinkuin nuorena muinen. Ilsehän lepäsi haudassa, ja hänen omat vanhempansa. Hän poikkesi kalmiston portista sisään, tietämättä itsekään miksi. Ehkä vaan levähtämään. Koditon kulkija oli niin väsyksissä.
Eräältä rautaristiltä hän luki nimen: "Matleena Mäkeläinen." Alla oli lause: "Hän on meidän rauhamme."
Matleena? Muisto kohosi esiin. Se vanhus, joka veisasi virsiä ja jolle kerran vietiin lahjaksi pieni taulu, "Via dolorosa", koska Margit ei sitä tahtonut nähdä. Kuinka kirjoittikaan Mauri hänelle ratkaisun hetkenä? "Torjuit kuvan pois, mutta et voinut torjua kotimme onnettomuutta. Me olemme 'tuskien tietä' kulkeneet." Muutakin Mauri kirjoitti silloin. Hän kutsui vaimoansa takaisin, vaeltamaan "valkenevaa tietä"…
Se oli kaikki nyt niin selvänä hänen edessänsä. Hän muisti myöskin Matleenan, joka ei närkästynyt nuoren emäntänsä epäystävällisestä käytöksestä, vaan tuli hädän hetkenä avuksi öitä valvomaan hänen lastensa vuoteiden vieressä.
Ja hänelle selvisi siinä istuessaan, että nämä ihmiset eivät voineet katkeruutta kantaa. Heissä asui jokin ihmeellinen voiman ja rakkauden salaisuus.
"Hän on meidän rauhamme."
Kuka hän? Jeesus, jonka nimi oli heille kallein.
Hautausmaan hiljaisuudessa tuntui tuuli huutavan ja humajavan: "Margit,
Margit, palaja takaisin, tule vaeltamaan valkenevaa tietä!"
Ei se enää ollut kutsumus Maurin luo. Sen sillan olivat välivuodet aikoja sitte särkeneet kummaltakin puolelta. Se oli kutsu hänen helmaansa, joka on "meidän rauhamme."
Sanomaton ikävöiminen täytti Margitin sydämen. Oi, jos ei olisi myöhäistä, oi, jos voisi vielä!
Mutta yö tummenee, kalmiston varjot pitenevät. Ja hän, Margit, hän tietää hävityksen voimien asuvan povessansa. Hän tietää, että koko tämä matka on kuoleman uhittelemista.
Hän nousee äkisti ja lähtee kiirehtimään kievaria kohti. Niin, kiire on, kiire, sillä hän aikoo ehtiä lastensa luo, maksoi mitä maksoi…
* * * * *
Tässä hän nyt oli matkalla, tässä hän nyt istui junavaununsa nurkassa. Hänen hengityksensä rupesi kulkemaan lyhyeen ja kiivaasti, hän ikäänkuin haukkoi ilmaa. Lähinnä istuva matkustaja riensi hakemaan vesilasia ja ojensi hänelle.
— Kiitos, — hän sanoi, — en tiedä mikä minulle tuli. Nyt voin jo paremmin.
— Vieläkö haluaisitte jotakin? — kysyi matkatoveri.
— En, kiitos, en mitään.
Rauhan ja onnen jano ja nälkä vain pyysi ja huusi tyydytystänsä. "Oi, edes muutama pisara, ennenkuin päiväni sammuu!"
Ei hän enää tuntenut takaa-ajajaa. Ei hän kysynyt, oliko matkalla hänen kintereillään se valkea, pelätty kirje vai eikö. Koko kaipaus, koko kiire kurkottui eteenpäin, eteenpäin… Kyllikin turviin ja Helin ja Tapanin, rakastettujen, kaivattujen lasten luo! Mikä sitte seuraa, se seuratkoon…
V
VALKEA YÖ
Kaikukallio kohotti komeana havumetsäistä harjaansa yli ympäröivien pikku vaarojen. Sen laelta oli vapaa näköala ainoastaan yhtäänne päin; muualla kaikkialla raivaamaton metsätiheikkö seisoi läpitunkemattomana vartiostona, jos minne yritti katsoa. Tapanissa se aina herätti halun heiluttaa kirvestä ja avata etäisyyksiä. Helin mielestä oli turvallista, ikäänkuin selkänoja takana, kun istui paadella, silmät luotuina alas koskilaaksoon. Molemmat he lapsuudestansa asti olivat rakastaneet Kaikukalliota. Tapani rakasti sen jylhää voimaa, Heli sen salaperäistä runollisuutta. Kansakoulu pilkotti sivulta päin ystävällisenä, iloisen vaaleana. Erämaan tunnelma suli kodin viihtyisän rauhan tuntuun.
Tänä iltana he olivat kahden siellä ylhäällä. Kyllikki oli sanonut, että juhannuksena kokoonnutaan joukolla, poltetaan kokko ja tehdään teetulia, lauletaan kylän nuorten kanssa ja riemuitaan, jotta metsä raikaa. Nyt hän oli jäänyt kotiin äitinsä luo.
Veli ja sisar istuivat rinnakkain sillä kohdalla, josta näköala aukeni laaksoon. Viulu oli Helin vieressä kalliolla, mutta soitto oli unohtunut. Hän kuunteli kosken kehtolaulua, joka hillittynä, unelmaisena kohosi syvyydestä. Virta polveili, kadoten metsän peittoon. Joku kevätvihanta vainio aukeni puiden välistä, joku harmaa lato, joku hakattu raja, ja koulu, ainoa näkyvä asuinrakennus; muuten tuskin voi aavistaa ihmisten läheisyyttä. Kylät kätkeytyivät Kaikukallion vartiomuurien taakse.
He olivat jo kotvan istuneet äänettöminä, katseet uponneina siniharsoiseen maisemaan.
— Ei aurinko tule, — sanoi Heli vihdoin.
— Odota, kohta se näkyy.
Läntisellä ilmanrannalla lengotti tumma pilviryhmä, joka oli kätkenyt valkeuden. Muualla taivas kuulsi puhtaan sinertävänä.
Tapani murenteli käsissään haurasta kiviliuskaa, kallionkolosta nostettua. Heli sormieli suokukan vartta ja katseli hellästi pientä vaaleanpunaista kelloa, joka liian varhain oli auennut, luullen kesän jo tulleen. Mutta yhtaikaa he molemmat huudahtivat: — Katso!
Aurinko sousi esiin kuin kirkas kultainen laiva. Taivas ympärillä oli kimalteleva meri, pilvet saaria ja vieraita mantereita. Se oli yläilmojen satunäky. Mutta maailma alhaallakin näyttäytyi ihmetenhossa. Tummat metsät vilkastuivat valotäpläisiksi. Koulun ikkunat välkkyivät kuin rivi tulikipunoita. Muutos koko luonnossa oli yllättävä ja valtaava.
Kun Tapani ja Heli viimeksi tällaista näkivät, olivat he lapsukaisia. Kaunis kuva oli jäänyt muistiin, mutta kauniimpi kumminkin oli todellisuus.
— Ei ole yö eikä ole päivä, — alkoi Heli pitkän, ihailevan vaitiolon jälkeen.
— On valkea yö, — sanoi Tapani.
Heli ihastui Tapanin lauselmasta. — Niin, ihana, valkea yö!
Oli vaikea saada sanoiksi tunteitansa; hän alkoi laulaa hyräillä:
— "Kesäaurinkos kanssa mä valvonut oon ja viettänyt yötöntä yötä, ja vaipuen vienohon haaveiloon vain katsonut Luojan työtä…"
Heli ajatteli, miten ihanan maailman Luoja oli luonut ja miten ihmeellistä varmaan olikaan tuolla ylhäällä, taivaan kultakartanoissa, jotka hohtivat vielä aurinkoakin armaampina. Juuri hän aikoi sanoa sen veljellensä. Olisi hän muulloin arkaillut, olisi pelännyt, että Tapani hyvin vähän oli kotiutunut noihin kaukaisiin kartanoihin — mutta nyt tuntui niin lämpimältä, aivan kuin sydämet olisivat sykkineet yhteen, aivan kuin he olisivat täysin ymmärtäneet toisiansa…
Silloin Tapani tempautui irti lumoista.
— Ei, haaveilu ei hyödytä mitään. Laula parempaa. "Intoa reimaa", "voimaa, vilppautta", — onhan sitäkin samassa laulussa.
Heli katsoi häneen nuhdellen. Miksi Tapani särki heidän utuisen, auvoisan tunnelmansa? Miksi hän puhuikin niin äänekkäästi, aivan kuin uhalla ajaakseen siskonsa unelmat pois — ja ehkä omansakin?
— Pidätkö minusta, Tapani? — kysyi hän vakavana.
— Sinä Heli et saa ruveta vetisteleväiseksi.
Mutta Heli yhäti katsoi häneen totisin silmin.
— Mikä sinun on, oma veikko? Joskus olet minulle hyvä ja hellä, joskus taas on kuin tekeytyisit toiseksi. Sinä puhut sellaista, että minun korvissani särisee. Mitä pahaa haaveissa on?
— Joka on reipas ja voimakas, se jaksaa kantaa suruja, mutta liian herkkä sydän ei jaksa.
— Eihän meillä ole suruja nyt.
— Eikö? — Tosiaankin Tapanin ääni särähti tai kalskahti.
— En minä tiedä. — Heli kummasteli, mitä veli tarkoitti. — Ei suruja, mutta ikävä minun on ja samalla onnellinen olla.
— Voi voi Heli…
Jos Tapani olisi ollut toisenlainen, olisi Heli mielellänsä kertonut jotakin. Hän olisi kuiskannut kirjoittaneensa runon. Näin se alkoi:
Kuin utukuva on mun ystäväin, kuin unelma hän väikkyy mielessäin, niin suloinen, niin kaukainen kun kesäyönä päivä on, ja saavuttamaton kuin vieno henki kevättuulosen…
Nyt ei hän voinut sitä kertoa Tapanille eikä kellekään, ellei joskus Kyllikki tädille. Tapani olisi vain nauranut ja sanonut pelkäksi tyhmäksi loruksi, koska Heli ei milloinkaan ollut nähnyt sitä ystävää. Mitä siitä? Se oli Helin oma, kaunis salaisuus. Ei, ei hän rohjennut Tapanille ilmaista näitä eikä muita mielikuviansa ja tunteitansa. Paras pitää yksin kaikkityyni.
Olisi Tapanikin puolestansa mielellään avannut ajatuksensa Helille.
Toisaalle ne kyllä kulkivat kuin sisaren hiljaiset haaveet.
Hänen sydämellään oli raskas paino. Jotain oli tekeillä; hän aavisti Kyllikin vakavista, peitetyistä sanoista outoja asioita. Mutta mitä, mitä? Sen täytyi koskea tuota heidän elämänsä synkkää varjoa, johon ei kukaan sanoilla kajonnut. Se varjo oli seurannut Tapania varhaisesta asti, siitä asti kuin vanha Pekka kerran pellolla sanoi uudelle rengille: "Ettäkö miksei talossa emäntää ole? Etkö sinä vielä ole kuullut, että 'muni, muni musta kana valkoisen linnun pesään'? Olihan täällä semmoinen. Jätti, hylky, hyvän miehen ja lapsensa ja meni mihin lie mennyt, jollekin ulkomaan herralle. Kyllä oli synti ja häpeä — vaikka hyväksi se näille tuli. Se ihminen oli isännän onnettomuutena, ja nyt on rauha talossa." Pekka ei huomannut poikaa, joka istui kuhilaan takana, ennenkuin oljet kahahtivat; silloin heti keskustelu pysähtyi. Ei Pekka koskaan puhunut lapsille pahaa heidän äidistänsä. Monet muut sen sijaan eivät ymmärtäneet sääliä. Tai ehkä he säälivät ja juuri siksi puhuivatkin. Kauheita ihmisiä! Jos äiti olisi maannut kuolleena haudassa, olisi voinut itkeä ja ikävöidä. Nyt teki mieli vain nyrkkiä puida. Tapanin täytyi vihata sitä, joka oli tehnyt isän onnettomaksi. Ei koko maailmassa hän ketään niin rakastanut kuin isää.
Niin, isää — ja Kyllikki tätiä. Monen monituista kertaa hän jo poikana oli ollut ihan katkera Jumalalle. — Miksi minulla on niin huono äiti? — hän ajatteli. — Miksi Kyllikki täti ei voinut olla minun äitini? Kaikkien on hyvä olla siellä missä Kyllikki täti on. Hänen pitää tulla meille ja aina olla meidän kanssamme.
Tapani oli viisas ja vilkas poika. Hän kuuli, huomasi ja sovitti yhteen paljon asioita. Ennen pitkää, nuorukaisijän kynnyksellä, hän yhtäkkiä tajusi, että isä ja Kyllikki täti olivat toisiansa rakastaneet, mutta nyt tahallaan välttivät kaikkea tapaamista. Jospa hän vain olisi saanut tietää enemmän! Jospa joku olisi hänelle kerinyt auki tuon salaisuuksien vyyhden, jonka lankoja hän itse hapuroiden turhaan yritti selvitellä!
Hän arvasi, ettei Heli tietänyt menneistä tapauksista juuri mitään. Heillä oli ollut äiti — eikä enää ollut. Siinä kaikki. Mielikuva tästä äidistä oli Helin ilo ja ihastus.
Kuinka hän saattoikin olla niin viaton ja tietämätön ja utelematon? Kyllikki kuului hänelle selittäneen, että äiti oli ollut kuin heleä päivänkukka tai kaunis perhonen, joka ei osannut elää kylmässä pohjolassa. Hän oli mennyt etelään ja saanut siellä uuden kodin. Oli surullista, että hän niin lähti pois, mutta lasten piti kumminkin rakastaa häntä, vaikka eivät näkisi milloinkaan eivätkä kuulisi hänestä enempää kuin kaukaisesta sadusta, joka häipyi menneisyyden hämäriin.
Hyvä, armas Kyllikki täti — niin hän puhui Helin tähden. Tapanin silmiä ei mikään kaunistelu sokaissut. Joskus teki mieli armotta repiä rikki Helinkin hämähäkinverkot. Teki mieli olla kova ja häijy ja sitte surra ja itkeä sydämensä sulaksi, käsi siskon kaulaan kiedottuna.
Siinä he istuivat vieritysten. Kumpikin halusi puhua, ja kumpikin vaikeni. He rakastivat toisiansa hyvin hellästi, mutta sydänkätkönsä he peittivät toisiltansa.
Aurinko rupesi kallistumaan metsän rantaa kohti. Ei se täältä näkynyt täyttä yötä. Nyt se souti kultalaivana aavalla, kirkkaalla taivasmerellä; pilvisaaret olivat jääneet taakse, mutta satama jo lähestyi.
— On kai aika mennä kotiin, — sanoi Tapani.
— Joko?
— Etkö näe, aurinko laskee.
He nousivat ja rupesivat kapuamaan alas jyrkkää rinnettä, siitä, mistä oli lyhin, tietön matka, suoraan koskelle. Se oli ollut heidän tapansa entisaikaan, ja nytkin se johtui kuin itsestään. Heli piteli varovaisesti viulua, jonka hän turhaan oli kuljettanut mukaansa. Tapani puheli huomispäivän suunnitelmistansa. Tädin puutarhassa hän tietysti aikoi työskennellä, ja sitte hän oli päättänyt lähteä kasviretkeilylle. Oli juuri paras pajulajien kukinta-aika.
Mutta Heli ei päässyt irti yön tunnelmasta. Hänen mielikuvituksensa loihti milloin keijukaisia kalliokomeroihin ja ritareita metsiin, milloin enkeleitä leijailevien pilvien päärmeille. Kun he ehtivät kosken rannalle, pysähtyi hän.
— On niin kaunista, minä jäisin tänne vielä.
— Ei minua ollenkaan haluta.
— Minä jään yksin — vähäksi ajaksi, Tapani.
Tapani muisti luvanneensa suojella siskoa; mutta totta oli, mitä Kyllikki vakuutti: ei täällä pahantekijöitä kulkenut. Sitäpaitsi he eivät enää olleetkaan vuorella eivätkä metsässä, vaan melkein kotirannassa, oman talon ulottuvilla.
— En minä jätä sinua, — sanoi Tapani kuitenkin.
— Viivy sitte vähän aikaa, vähän vain. Minä soittaisin tuonne kosken kuohuun.
Tapani kiipesi ylemmäksi kivelle; Heli istuutui virran partaalle, virittäen vienon, kaihoisan kansanlaulun sävelmän.
Hän soitti — ja äkkiä kirkaisi. Tapani, joka odotellessaan oli rauhassa tutkinut kiviä, kavahti pystyyn säikähtyneenä, rynnätäksensä avuksi, käsittämättä mitä oli voinut tapahtua. Samassa hän näki Helin vieressä mustalla hunnulla verhotun naisen, ihan kuin maasta kohonneena. Kohta Tapani tyyntyi, mutta ymmärsi hyvin, että Heli oli pelästynyt kesken unelmiansa. Nainen näytti tosiaankin kuin kuoleman haamulta. Hän oli varmaankin tullut Helin takaa, rantatietä pitkin tai metsäpolkua kylästä. Eihän se oikeastaan mikään ihme ollut. Täällä liikkui paljo matkailijoita, varsinkin myöhemmin, juhannuksen aikaan, ja kaikki he tahtoivat nähdä auringon laskua tai nousua vaaralta. Mitä vieras ajattelikaan tyttö hupakosta, joka yöllä soitti viulua kosken kohinassa ja kirkui nähdessään surupukuisen ihmisen?
Tapani oli muutamalla harppauksella rannassa, tervehti kohteliaasti ja kysyi, voisiko hän opastaa jonnekin päin. Heli, tulipunaisin poskin ja häpeillään, sopersi anteeksipyyntöä. Mutta nainen ei saanut huuliltansa sanaakaan, hän vaan katsoi ja katsoi heitä, mielenliikutuksesta väristen.
— Oletteko sairas? — kysyi vihdoin Tapani, jonka mielestä naisen käytös oli varsin omituinen.
— Olen, — hän vastasi. — Matka väsytti minua.
— Saanko kysyä, missä olette asuntoa?
— Minulla ei ole asuntoa. Me myöhästyimme, ja miehet jäivät yöksi torppaan. Jätin tavarani sinne ja lähdin kävelemään.
Yhä oudommalta Tapanista tuntui. Oliko tämä nainen järjissänsä? Alati hän tuijotti heihin molempiin, kysymyksiin vastatessansakin.
— Heli, — sanoi Tapani, kääntyen sisarensa puoleen, — lähde sinä kotiin, varmaan Kyllikki täti jo odottaakin. Minä koetan olla vieraalle avuksi. Ehkä te haluaisitte —
Enempää hän ei ehtinyt. Naisen koko olento oli muuttunut siinä tuokiossa, jolloin Tapani lausui sisarensa nimen. Kiihkeästi hän levitti käsivartensa, ja ennenkuin Heli ja Tapani osasivat mitään ajatella, oli hän yhdellä syleilyllä temmannut heidät rinnoillensa.
— Heli, Tapani, minun lapseni! Tiesinhän sen, tunsinhan teidät heti. Minä olen teidän äitinne.
Jos vuori olisi auennut, jos koski olisi astunut ulos uomastansa, jos metsä olisi ruvennut puhumaan, ei olisi tapahtunut suurempi ihme.
Heli alkoi vapista ja nyyhkyttää. Kesti kauvan, ennenkuin hän sai ääntäkään huuliltansa, ennenkuin hän voi uskoa, ajatella tai käsittää mitään. Hämmästyksen, pelästyksen ja järkyttävän ilon sekasorrossa hän tarrautui vain yhteen sanaan:
— Äiti, äiti, äiti…
Hän toisteli sitä sanaa kuin kaunista, ihmeellistä säveltä, joka kerran saatettuna kaikumaan ei voi heretä. Hän lepäsi Margitin syleilyssä, irtautumatta. Tapani oli ponnahtanut syrjään, mutta noista molemmista toisista ei kumpikaan edes huomannut sitä.
— Heli, lapseni, rakkaani…
— Minä en ymmärrä, äiti, kuka sinä olet ja mistä sinä tulit… Oletko sinä hän, jota minä olen ikävöinyt? Äiti, ethän mene pois koskaan enää? Ethän koskaan?
Tapanin rinta kohosi ja laski. Hän oli kalpea ja sanaton.
— En eroa sinusta, en. Oi kiitos, Heli, tahdotko olla minun luonani aina?
Margitin ympäriltä hävisi menneisyys ja tulevaisuus. Hän tiesi vain pitävänsä sylissään nuorta ihmisolentoa, joka oli veri hänen verestänsä, jonka kasvoista katsoi hänen oma nuoruuskuvansa ja kuolleen Ilsen kuva. Ja tämä lapsi rakasti häntä, tuntematonta, yksinäistä, rakasti veren vaistolla, sydämen kaipuulla, pyytäen häntä jäämään ainiaaksi!
Miksi hän ei olisi luvannut? Miksi hän ei olisi ottanut vastaan haikertavan rakkausikävänsä tyydykettä, kuten janoinen kuumeisilla huulillansa siemaa lähteen virvoittavaa vettä? Senkötähden, että tämä tyttö oli toisenkin lapsi kuin hänen, — sen miehen, jonka hän, Margit, oli jättänyt? Vai siksikö, ettei vielä ollut ehtinyt Wienistä se takaa-ajava kirje, jota hän oli kauhulla odottanut — kirje, joka lopulta ehkä ei saapuisikaan? Vai rintansako vuoksi, jossa kuoleman pienet kätyrit elinvoimia jäytivät? Ah, kuka muistaisi kuolemaa, kun nuori elämä sylissä sykkii? Kuka muistaisi miestä, jonka itse on hylännyt, tai toista, jonka hylkäystuomiota vapisten vartoaa, niinä autuaina silmänräpäyksinä, jolloin on äidiksi tullut ja painaa armaan lapsen ensi kerran sydämellensä? Nyt juuri, nythän Heli syntyi hänen omaksi lapseksensa…
Mutta mitä Margit ei muistanut, sen muisti kalpea, synkkäkatseinen poika, joka vahvalla kädellään kouristi puunrunkoa, voidaksensa pystyssä pysyä.
— Heli, — sanoi hän äänellä, joka soi vieraalta hänen omissakin korvissansa, — Heli, tule pois!
Margit kohotti päänsä. Kuka puhui? Ah, Tapani, hänen poikansa! Mutta
Heli puristi häntä kaulasta yhä kovemmin ja kiihkeämmin.
— Ei, ei, Tapani, en tule, minä olen löytänyt äitini…
Hänen katseensa oli kuin uneksivaisen, ja huulilla suloinen hymyily.
Silloin Tapani päästi kätensä puusta; hän ei tarvinnut tukea enää.
— Me menemme nyt heti Kyllikki tädin luo, — sanoi hän varmasti. —
Vieras, laskekaa irti Heli!
Säikähtyneenä, neuvotonna Margit koetti irroittaa hänen käsivarsiansa. Se ei onnistunut, ne olivat kuin suonenvetoisessa kouristuksessa. Tytön silmissä oli luonnoton kiilto. Hän ei ollut tavallisessa olotilassaan.
— Mitä te olette tehnyt hänelle? — Tapani tuijotti kauhistuneena Heliä. Sitte hän yhdellä tempaisulla veti hänet puoleensa. — Sisko, älä itke noin! Minä vien sinut kotiin.
Hellästi vaalien hän lähti kuljettamaan nyyhkivää, värisevää tyttöä, suomatta enää sanaa tai katsettakaan yksinäiselle naiselle, joka jäi rannalle seisomaan.
Kun he astuivat ylös koulun mäkeä, nousi aurinko. Heleä, kultainen valo valahti yli maiseman.
Helin itku taukosi. Silmät laajenivat, ja sama onnellinen hymy, jonka Tapani äsken oli nähnyt hänen huulillansa, valaisi taas uneksivia kasvoja.
— Niin, nyt on valkea yö, Tapani, ihana valkea yö, sillä minä löysin äitini… Sano, löysitkö sinäkin?
Tapani käänsi pois päänsä, taistellen liikutustaan vastaan. — Sisko raukkani, sinä olet liian väsynyt. Tule nyt vaan Kyllikki tädin turviin!
Saatuaan Helin sisälle hän edellä riensi naputtamaan Kyllikin ovea. —
Täti, ole hyvä, nouse! Minulla on tärkeätä asiaa.
Kyllikki kavahti vuoteestansa ja heitti aamupuvun yllensä. Tapani viittasi hänelle ja kuiskaten kertoi kiireisesti yön yllättävän tapahtuman. Hetken he neuvottelivat. Sitte Tapani jätti Helin Kyllikin hoitoon ja viipymättä palasi ulos. Hänen piti toimittaa isällensä sähkösanoma, nyt heti. Suoraan kylään — siellä tutun talon poika valveille — sitte pikaviesti lähimmälle lennätinasemalle, jonne kylläkin oli matkaa… "Riennä luoksemme. Vieras täällä. Huolehdimme Helin tähden. Tapani." Hän riipaisi sanat nopeasti taskukirjansa lehdelle.
Mutta portille päästyään hän pysähtyi eikä kääntynytkään kylän tielle.
Pingoittuneet piirteet lientyivät. Hän hipaisi kädellään silmiänsä.
— Niin yksin hän jäi rannalle… Kuinka hän näytti murheelliselta ja onnettomalta… Hän oli kumminkin minun äitini!
Tapani lähti juoksemaan rinnettä alas.
— Ettei hän vaan olisi horjahtanut koskeen tai nääntynyt metsään…
Miten hän löytää tien majatalolle? Minun täytyy mennä opastamaan häntä.
Vaan kun Tapani ehti koskelle, ei siellä ketään näkynyt. Helin viulu vain oli unohtunut kiven kupeelle. Hän etsi, huhuilikin. Kun ei kuulunut muuta vastausta kuin kertaava kaiku kalliosta, hän otti viulun ja lähti hitaasti palaamaan, sydän raskaana.
Raskaat olivat hänen askeleensakin, kun hän kulki kylää kohden, valkean yön muuttuessa valoisaksi aamuksi.
VI
SAIRASVUOTEILLA
Mustapukuinen, vieras nainen oli aamulla löydetty metsätien varrelta taintuneena, kasvot ja vaatteet veressä. Hänet kannettiin majataloon ja pantiin vuoteelle pieneen salintakaiseen kamariin, jossa oli umpi-ilman ja maalinsekainen tuoksu. Pelästyneet löytäjät juoksuttivat sanan nimismiehelle ja opettajattarelle. Pappilaan oli pitkä matka, eikä lääkäriä ollut koko kunnassa.
Kyllikki oli valvonut kaiken yötä. Toinenkin sananviejä oli toimitettu liikkeelle, mies hevosella hakemaan lääkäriä naapuripitäjästä Helin luo. Kun Kyllikki sai kutsun majataloon, kiitti hän Jumalaa siitä, että lääkäri varmaan jo oli matkalla. Kumpi häntä kiireemmin tarvitsikaan — Heli vai hänen äiti parkansa?
Heli oli omituisessa hämärätilassa. Hän makasi silmät auki, mutta täysin uneksivana. Väliin hän hymyili, väliin itki, ja puhuessaan hän toisteli yhä: — Äiti, äiti… Nyt minulla on ystävä, oma ja ikuinen… Minulla on äiti! — Eikä hän Kyllikkiä näyttänyt huomaavankaan.
Vanha tätikin oli oudosta liikkeestä herännyt yöllä, mutta hän muisti nuorten menneen Kaikukalliolle, ymmärsi heidän nyt palajavan ja koetti sentähden rauhassa nukkua edelleen. Levottomuus ei kumminkaan väistynyt, ja liike ja puheen supatuskin jatkui. Vihdoin hän nousi. Kyllikki otti hänet ovessa vastaan: — Mitä nyt, äiti? Heli on jo vuoteessa, älä anna häiritä itseäsi. Aamulla kerron, mistä olemme puhelleet. Mene, rakas äiti, levolle! — Hän sai hänet rauhoittumaan. Mutta varhain aamulla vanhus taas avasi oven. — Kyllikki, jokin on hullusti! — Niin on, äiti. — Silloin hän kertoi kaiken, ja mummutäti jäi rakkaan pikku Helinsä vuoteen ääreen vaalimaan lasta ja valittamaan elämän kovuutta, joka uhkasi musertaa heidän hennon kukkasensa.
Tapanin oli Kyllikki vaatinut lepäämään, kun hän kylästä kotiutui. — Sinä olet ymmärtäväinen poika, — hän oli sanonut. — Voita tuskasi edes hetkeksi. Hoida ja säästä voimiasi, sillä päivän mitassa niitä varmaan kysytään. Tällä hetkellä emme tarvitse sinua, mutta ehkä piankin.
Yksinänsä Kyllikki sitte kuuli sanoman vieraasta, joka tajutonna makasi majatalossa. Hän tiesi kysymättä ja näkemättä, että se oli Margit. Äidillensä hän sanoi vain: — Menen Margitin luo, sain kutsun. Ole Helin kanssa, rakas äiti, ja vahvista Tapania, kun hän herää. Käske hänen odottaa täällä kotona rauhassa, kerro mihin menin — ja rukoile puolestani!
Lääkärin täytyi ajaa kylän kautta. Kyllikki päätti pysähdyttää hänet ensin majatalolla ja sitte seurata häntä koululle.
* * * * *
Kyllikki istui Margitin vuoteen äärellä. Sairas oli avannut silmänsä. Ne katsoivat syvältä, sinisinä, kummastelevina. Kasvot olivat lumivalkeat, ja kultatukka välähteli valtoimina kiharoina. Margit oli kaunis katsella. Kyllikin täytyi ajatella, että joskus on ruusu suloisempi ja liikuttavampi kallistaessaan kuihtuvan päänsä kuin puhjetessansa koko komeudessaan kesäauringon loistoon.
Siniset silmät täyttyivät kyynelillä, kun Margit huomasi ja tunsi
Kyllikin.
Hän hapuili kädellään, ja Kyllikki tarttui siihen hellästi, varovasti.
— Olemme muuttuneet, Kyllikki, — hän sanoi, katsoen pitkään.
— Niin, vuosia on vierinyt välillä.
— En tiedä, missä olen… Sinunko luonasi?
— Veisin sinut kotiini, jos vaan jaksaisit. Mutta nyt sinun täytyy vielä levätä hiljaa.
— Oliko minulla verensyöksy?
— Oli. Ja sitte uuvuit metsään. Siksipä et saa paljon puhua nyt.
— Kyllä minä olen tietänyt, etten voi elää kauvan. Ei se tee mitään, Kyllikki. Ennen pelkäsin jokaista veripisaraakin… Minä ymmärrän kyllä, mitä syöksy merkitsee…
— Lääkäri tulee pian tänne.
— Ei lääkäri voi minua parantaa. Mutta missä hän on… minun Helini?
Katse harhaili ympäri huoneen, ja syvä, sanomaton surumielisyys puhui siitä.
— Niin, hänethän vietiin väkisin pois. Tapani, poikani, ei minua tunnustanut äidiksensä, ja Helinkin hän otti minulta. Kyllikki, miksi sinä tulit minun luokseni?
— Oi Margit, tekisin hyväksesi kaiken minkä voin. Jospa nyt koettaisit pysyä aivan levossa, kunnes lääkäri on käynyt. Sitte puhelisimme enemmän. Sano vaan, toivoisitko minun ilmoittavan jollekulle sairaudestasi?
— En, — kuului aivan varma vastaus.
— Eikö omaisillesi Saksaan?
— Ei, Kyllikki. Ilmoita vasta, kun olen kuollut.
Margitin elämänväsymys, epätoivo, koko onnettomuuden syvyys aukeni Kyllikille siinä silmänräpäyksessä. Mitä kaikkea oli tapahtunut, mitä hän oli kärsinyt, se oli toisarvoista. Kyllikki tiesi tarpeeksi. Sanomattoman säälin ja suuren rakkauden voimakas laine tulvehti läpi hänen sydämensä.
Hän laski hellän kätensä sairaan otsalle.
— Et ole siis elämästä löytänyt onnea, Margit. Halajaisit kuolla —
Jeesuksenko syliin sinä halajaisit?
Väsynyt levon ilme väistyi. Margit ikäänkuin havahtui. Hän yritti vähän kohottautua, mutta Kyllikki painoi hänet lempeästi patjalle takaisin.
— En tunne häntä, Kyllikki. Sinä tunnet. Auta minua, neuvo minulle tie!
Kyllikin oli vaikea löytää, mitä sanoisi. Omat puheet voivat viedä harhaan. Hän valitsi Jumalan sanoja.
— "Niin rakasti Jumala maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa."
"Jeesuksen Kristuksen Jumalan pojan veri puhdistaa kaikesta synnistä."
— Minä olen rikkonut Mauria vastaan, — kuiskasi Margit. — Olisin pyytänyt anteeksi, mutta en rohjennut häntä kohdata. Jumala on minulle kostanut, sano se hänelle.
— Oi Margit, eihän Jumala kosta, sillä hän on rakkaus. Mitä lienetkin tuskallista kokenut, rakkaudessa Jumala on kutsunut sinua.
Margit ei vastannut. Kyllikki pelkäsi häntä väsyttävänsä. Jospa jo lääkäri ennättäisi!
Kesti kumminkin vielä kotvan aikaa. Ensin tuli nimismies, jonka Kyllikki heti voi palauttaa. Ei ollut kysymystä ryöstöstä eikä pahoinpitelystä. Vieras matkustavainen oli sairas. Keuhkorepeämästä veri oli vuotanut. Kyllikki vain pyysi nimismieheltä sen palveluksen, että hän toimittaisi kunnan sairaanhoitajattaren paikalle tulemaan.
Vihdoin sitte lääkärikin saapui. Hän ei antanut vähintäkään elämän toivoa. — Paha keuhkovika — saanut uuden vauhdin. Rasitus, vilustus, mielenliikutus — kaikki sellainen tekee lopun. Joku päivä, korkeintaan joku viikko elinaikaa.
Hän sanoi sen Kyllikille viereisessä huoneessa, virallisesti, surkuttelematta. Nainenhan oli vieras, ja kuolema on lääkärille hyvin tavallinen asia.
Kyllikistä tuntui tuskalliselta lähteä tämän lääkärin kanssa Helin luo. Alkoi pelottaa, mikä tuomio kohtaisi siellä. Jos tuli tuomio, oli se raskaampi, kauhistavampi äskeistä. On haikeata, jos tuoni taittaa nuoren ummun, mutta jos järki sammuu, on kuolemakin pelastuksen enkeli.
Matkalla Kyllikki teki lääkärille täyden selon tilanteesta, pyytäen vaitiolon lupausta. Kylmä, huoleton mies muuttui vakavaksi. Kun hän astui Helin huoneeseen, tunsi hän osanottoa, jonka hän jo itsekin oli luullut tyyten tylsyneen pitkien työvuosien kulutuksessa.
Heli oli pukeissaan ja keinui kiikkutuolissa, laulaen jotakin suloista sävelmää. Hän katsoi vieroen ja oudoksuen lääkäriä. Pudisti sitte päätänsä: — En tunne. Odotin isää. Ei hän tule.
— Pitäisikö hänen isänsä tulla? — kysyi lääkäri Kyllikiltä.
— Olemme sähköttäneet ja pyytäneet.
— Ei! — huudahti Heli. — Isä ei tule, ei hän tahdo, Tapani on sanonut sen. Tapani tietää miksi, mutta minä en tiedä. Turhaan minä odotinkin.
Hän puhkesi rajuun itkuun.
— Ja äitiä en näe. Viekää minut äitini luo! Minun on ikävä, ikävä…
Kyllikki oli hämmästyneenä kuunnellut, mitä Heli sanoi Tapanista.
Haaveiliko hän, vai tiesikö Tapani tosiaan enemmän kuin Kyllikki
aavistikaan? Mutta ei hänellä nyt ollut aikaa tätä ajatella pitemmältä.
Hän kumartui hellästi Helin puoleen.
— Äitisi on sairas ja sinä myös. Kyllä sinä vielä pääset hänen luoksensa, älä itke.
Kun Kyllikki kääntyi, kohtasi hän Tapanin katseen. Poika seisoi ovella, syvän, synkän vakavana. Kyllikki ei ollut häntä nähnyt koskella; hän oli nähnyt hänet vain tarmokkaassa toiminnassa yön jännittävinä hetkinä. Tämä muoto oli hänelle outo, se säikähdytti miltei yhtä paljon kuin Helin sairaat mielikuvat.
— Oi Jumalani, — kohosi äänetön huokaus Kyllikin povesta, — armahda näitä lapsi parkoja! Armahda meitä kaikkia!
Lääkäri ei osannut sanoa mitään varmaa. Ei hän ollut hermokohtausten erikoistuntija eikä muutenkaan keskinkertaista kyvykkäämpi. Hän määräsi rauhoittavia lääkkeitä ja lausui ylimalkaisesti: — Tuommoiset tilat voivat kestää joskus tunteja, joskus päiviä, joskus eivät mene ohi ollenkaan. Herkkätunteisille nuorille ihmisille ne tulevat mielenliikutuksesta ja voivat taas yhtä helposti haihtuakin. Sääli tyttöä. Toivottavasti hän ei kuulu parantumattomiin.
Tapani astui kiihkeänä esiin. — Ettekö sitte mitään voi neuvoa?
Mutta lääkäri vain kohautti olkapäitänsä. Itsekin hän mielessään pahoitteli apunsa niukkuutta.
Lääkäri lähti. Kyllikki vei Tapanin tyhjään koulusaliin. — Hän ei voinut auttaa, mutta minä tiedän kaikkivaltiaan Auttajan. Tapani, uskotko häneen ja tahdotko polvistua kanssani? Se on ainoa keinomme nyt.
Taistelu riehui nuorukaisen rinnassa. Hän ei voinut puolella totuudella mitään tehdä. Hän kunnioitti isänsä, Kyllikki tädin ja mummutädin, vieläpä siskonsakin uskoa. Kaikki, joita hän hellimmin rakasti, uskoivat Jumalaan ja Vapahtajaan. Samalla hän kuitenkin itse lapsesta asti oli epäillyt ja kapinoinnut. Mikä oli sellainen Jumala, joka salli onnettomuuden hänen kotiinsa? Ei hän voinut sitä Jumalaa hyväksi Isäksi ymmärtää. Mutta sydän kaipasi — sillä nuo toiset, hänen rakkaansa, ne ainakin, jotka pitemmälle olivat päässeet, ne olivat onnelliset uskossansa, elämän kovuudesta huolimatta.
Kuinka mielellään hän olisi polvistunut Kyllikki tädin viereen! Mutta kapinanhenki kohosi taas. Se sai voiton hänen ajatuksistansa, se tunki huulillekin, katkerana, häikäilemättömänä:
— Miksi Jumala juuri Heliä auttaisi? Ovathan hullujenhuoneet täynnä.
Eiköhän muillakin ole omaisia, jotka rukoilevat?
Ei koskaan hän näin ollut loukannut Kyllikki tädin eikä kenenkään muunkaan pyhintä vakaumusta. Hän poistui huoneeseensa ja sulki oven. Mutta toisessa tuokiossa hän jo palasi takaisin, kietoi kätensä Kyllikin kaulaan ja purskahti itkuun. Sellaistakaan Tapani ei ollut tehnyt koskaan ennen. Hän nyyhki raskaasti:
— Täti, Kyllikki täti, anna anteeksi! Kuinka paljo sinulla on vaivaa ja surua meistä raukoista… Kyllikki täti, rukoile sinä! En minä voi, on liian vaikeata koko elämä.
Kyllikki sanoi hiljaa: — Mene, odota ulkona. Lähdemme sitte yhdessä äitisi luo. Hänen päivänsä ja hetkensä ovat luetut.
Ja lyhyesti hän kertoi, minkä tiesi.
Vasta iltapäivällä he kumminkin pääsivät lähtemään. Vanha rouva
Kotiranta pakotti tyttärensä levolle, niinkuin Kyllikki aamulla Tapanin.
— Eivät ne ole vahvatkaan voimat tyhjentymättömiä, — hän sanoi. Ja
Kyllikki käsitti hänen olevan oikeassa.
Kyllikin levätessä tuli muuan vanha vaimo koululle. Hän oli sen talon muori, josta mies oli lähetetty lääkäriä noutamaan. Himasen Kaisa oli hartaimpia erisuunnan uskovaisia.
— Kuulin, että rouvalla ja opettajattarella on surua ja huolta, — sanoi hän osaaottavasti. — Tulin tiedustamaan, tarvittaisiinko mitä.
Rouva Kotiranta pyysi hänet istumaan. — Kyllä, esirukoustenne apua, Kaisa muori, meidän nuorelle vieraallemme ja sille sairaalle rouvalle, joka majatalossa makaa.
— Huomenna on seurat, — sanoi Kaisa. — Ette taida joutaa sinne.
Mutta puhunpa Kiiskin Matille, joka johtaa.
— Kiitos. Ja hyvä olisi, jos joku avustaisi hoitajatarta majatalossa. Ei hän pitkältä yksin jaksa öitä ja päiviä valvoa, eikä Kyllikkikään täältä pääse koska tahansa.
— Kyllä menijöitä on. Kolmehan on tyttöä meilläkin. Pitää toki kristisisarten ja veljien toisiansa auttaa.
Siinä jo tulikin Kyllikki nukkumasta. Kaisa kävi häntä kaulasta, vedet silmissä. — Voi rakas opettajatar, tehän voitelitte ja kääritte meidän Maissin jalkaa, en minä sitä ole unohtanut. Kun vaan Jumalan Henki vetäisi teitä astumaan sen yhden askeleen, että maailmasta erkanisitte ja tulisitte syntinne tunnustamaan…
— Kyllikki, Kaisa muori täällä tarjoaa apuansa meidän sairaillemme, — sanoi rouva Kotiranta, joka huomasi tyttärensä poskille punan kohoavan. Jo olikin Kyllikin huulille pyörähtämässä jyrkkä vastaus: — Miksi te minua ahdistatte näin ilman aihetta? Minä tunnustan syntini Jumalalle enkä vieraille ihmisille. Minä elän maailmassa, mutta maailman synnistä pyrin erilleni yhtä vakavasti kuin tekin! — Mutta avuntarjouksesta hänen mielensä heti lämpeni ja lauhtui.
— Kiitoksia, — sanoi hän sentähden hilliytyneenä ja hiljaisesti. — Niin, Kaisa muori, kyllä minä tarvitsen Jumalan Hengen johdatusta. Ei hän jätä minua, vaikka kuljenkin erilaista tietä kuin te toivoisitte.
Kaisa muori pudisteli päätänsä. — Kun vaan samaan taivaaseen tultaisiin…
Siitä asiasta hän vielä huolekkaana jäi keskustelemaan vanhan rouvan luo, kun Kyllikki sanoi hyvästit ja Tapanin kera lähti majatalolle.
* * * * *
Tapani, reipas, rohkea poika, astui vapisevin sydämin äitinsä sairasvuoteen ääreen. Margit ojensi hänelle laihan, valkean kätensä. Tapani kumartui ja suuteli sitä. Ei kukaan ollut hänelle sellaista opettanut, se johtui itsestään.
— Sinäkin tahdoit tulla, — sanoi Margit. — Minä luulin, että vihasit minua. Missä Heli on? Etkö häntä tuonut?
— Heli uupui mielenliikutuksesta, — täytyi Kyllikin selittää. — Lääkäri kävi hänenkin luonansa. Hän on liian hento, ei hän paljoa kestä. Hän kysyy alati äitiänsä, ja me saatamme hänet tänne, kun hän toipuu.
— Vielä sekin suru… että tein Helin sairaaksi… Voi, minun jäljissäni kulkee pelkkä onnettomuus. Heli, rakas pikku Heli raukka!
Kyyneleet kihosivat Margitin silmiin.
— Eihän se ole vaarallista, eihän? Minulla oli tytär — Ilse, joka kuoli…
Kyllikki koetti rauhoittaa ja lohduttaa.
— Katso, täällä on Tapani, terve, voimakas poikasi.
— Niin, Tapani. — Hän sulki pojan katseisiinsa, ihaileviin, mutta arkoihin ja levottomiin. — Sano, olethan minun poikani? Sinä olet niin pitkä ja vahva — ja kaunis — niinkuin Mauri…
Loppusanat hymisivät melkein kuulumattomana kuiskeena.
— Vastaa minulle jotakin…
Mitä pitikään Tapanin vastata? Kertoako, että hän todella oli vihannut naista, joka siinä nyt makasi kuoleman portilla? Oli vihannut, halveksinut, toivonut ettei sellaista äitiä hänellä milloinkaan olisi ollut…
Mutta vihasiko hän vielä? Eikö tuska raadellut hänen nuorta sydäntänsä, eikö sääli ja katumus puristanut hänen kurkkuansa niin, että hän tuskin sai ääntä ilmoille?
— Olen pahoillani, kun en löytänyt teitä eilen, palatessani Heliä viemästä, — hän sanoi. — Olisin teitä opastanut. Ehkä verensyöksy ei olisikaan sitte tullut, tai ainakin olisitte heti saanut apua. Olen hyvin pahoillani.
— Kävitkö minua etsimässä? Todellako, Tapani?
Margitin poskille kohosi vieno hehku, ja jännittynyt kysymys oli hänen katseessansa. Taas hän olisi kohottautunut, ellei Kyllikki olisi pidättänyt hellällä väkivallalla.
— Kävin.
— Kiitos, kiitos!
Margit näytti niin onnelliselta, niin vähästä kiitolliselta, että Tapani painoi päänsä alas, toivoen, että olisi tehnyt jotain enempää ja parempaa.
— Mutta miksi puhuttelet vieraasti, et sano äidiksi? Sano minulle: "äiti!"
Silloin Tapani terästyi. Ei — oli liikaa vaatia häneltä sitä. Se ei vastannut hänen sydämensä sisintä totuutta. Kaikki vuosien vanhat katkerat ajatukset eivät niin hetkessä juurtansa kadottaneet. Ja hän muisti taas, mitä tiesi tapahtuneeksi.
Kuinka kovilta kuuluivat ne sanat, jotka pusertuivat hänen huuliltansa, ei sitä poika parka osannut arvioida:
— Teidän miehenne ei ole minun isäni. Olen isäni poika.
Syntyi painostava äänettömyys. Sitte Tapani jatkoi, äänellä, joka värisi kuin nyyhke: — Eihän meillä ole äitiä ollut. Emme ole Kyllikki tätiäkään saaneet äidiksi sanoa koskaan.
Margitista tuntui niin oudon raukealta, niinkuin yö olisi sammuttanut viimeisen auringonsäteen. — Minä kumminkin sinulle elämän annoin… Ei Heli puhunut noin. Mutta sen olen ansainnut…
Kyllikki pelkäsi mielenliikutuksen tuhoa ja tahtoi lopettaa keskustelun.
— Tapani, muista, että äitisi on sairas! Tyynny, Margit rakas! Ei — ette saa puhua enempää, ei kumpikaan.
Hiljaisuuden kestäessä Kyllikki alkoi laulaa. Jeesuksen rakkaudesta hän lauloi. Hän osasikin niin monta kaunista laulua, jotka kaikki eri vivahtein siitä samasta kertoivat. Hänen lopetettuansa jatkui hiljaisuus yhä.
Margit sen ensimmäisenä keskeytti, väsyneesti:
— Miksi sinä Kyllikki et ruvennut Tapanin ja Helin äidiksi? Sinuahan he rakastavat.
Kysymys yllätti Kyllikin. Tuntui hämilliseltä, kun Tapani oli läsnä. Mutta toisaalta varmaan juuri pojan sanat olivat johtaneet Margitin ajatuksia. Ja Heli oli sanonut Tapanin tietävän jotakin. Ehkä oli aika hänen kuulla täysi totuus.
— Se ei ollut Jumalan tahto, — vastasi Kyllikki.
— Miksikä ei? — Margit vähän vilkastui. — Tarkoitan, sitte kun minä erosin, lähdin pois? Eikö Mauri ymmärtänyt sinua pyytää? Vai etkö suostunut?
— Meidän ei ollut lupa kuulua toisillemme. Jumalan sana erotti meidät, ja minä kiitän Jeesusta, joka sen sanan on selvästi sanonut.
Sairaan katse ilmaisi pelkkää kummastusta.
— Margit, kuinka voisi näillä samoilla lapsilla olla yhtaikaa kaksi äitiä? Mauri on opettanut heitä rukoilemaan sinun puolestasi, ja sinua rakastamaan minä olen koettanut heitä kasvattaa. Helin tapasit valmiina, avoimena ja odottavana. Tapanin sydämen on elämän ankara suru sinulta sulkenut — mutta en ole minä ollut tiellä.
Kyllikki samassa pelästyi omaa puhettansa. Nyt hänkin oli unohtanut, että heikko sairas kuunteli näitä sanoja. Ja kuitenkin — täytyihän pyrkiä Margitin silmiä avaamaan, ennenkuin hän ne sulki ainiaaksi. Täytyi selvästi vastata suoraan kysymykseen.
Margitista tuntui, kuin jokin valo olisi häikäissyt häntä, jokin korkeus huumannut, jokin käsittämätön pyhänä aavistuksena tunkeutunut hänen sieluunsa. Hän ei enää enempää kysellyt; hän oli saanut miettimistä illan hetkiksi ja yön läheneviksi tunneiksi.
Ylevää epäitsekkyyttä, voimakasta sydänten suuruutta… oi, koska hän olikaan viimeksi joutunut sellaisen kosketuksiin? Ei jaksanut, ei voinut täysin tajuta sitä…
Estelemättä hän ojensi yöhyväisiksi kätensä. Taas Tapani kumartui sitä koskettamaan huulillansa, nöyremmin, hellemmin kuin ensi kerralla, ja hänen täytyi nopeaan kohottaa päänsä, jotta kyynel ei tipahtaisi mukaan. Kyllikki suuteli Margitin otsaa ja rukoili yhteisesti Herran siunauksen. Sitte hoitajatar sai tulla heidän sijallensa.
Mutta ulkona, kun he kulkivat yhdessä, puristi Tapani Kyllikin kättä lujasti ja lämpimästi.
— Nyt tiedän, mitä lapsesta asti olen sisimmässäni kysellyt, — hän sanoi. — Nyt sen ymmärränkin.
— Mitä sinä ymmärrät?
— Sen mitä puhuit kahdesta äidistä. Koetan oppia lausumaan hänelle sen sanan, jota hän pyytää. Olen sydämessäni pitänyt sinua äitinäni, ja minusta tuntui, kuin ottaisin sinulta osasi pois. Mutta, Kyllikki täti — se on ihmeellistä — sinun osasi vain kasvaa!
— Osani ja onneni, — kuiskasi Kyllikki liikutettuna. — Ne kasvavat Jumalan tiellä. Antaessamme pois ne kasvavat joskus ihanammin kuin saadessamme.
VII
SUNNUNTAIKELLOT
Oli tyyni, kirkas, suvinen sunnuntai. Huomenkellojen kaiku kiirieli Lehtoniemen rantaan. Mauri Koivu ei tänään voinut lähteä ihmisjoukkoon — ei voinut, ei ehtinyt. Hän etsi Jumalaansa hiljaisuudessa.
Tuossa oli vesikivi. Hennot kaislat kasvoivat sen ympärillä. Ne seisoivat hiljaa, liikahtamatta, katsellen joen kalvosta kuvaansa.
— Taivaallinen Isä, — niin kohosi Maurin rukous, — katso, tuossa minun Helini on istunut niin monena kauniina aamuna ja iltana. Hän on soittanut lohdutusta isän sydämelle. Hän on ollut kesäini kukka ja talvieni auringonsäde. Sinun omasi hän on, sinun antamasi minulle. Mutta sinä tiedät, kuinka hän on herkkä ja hento. Sinä tunnet hänen sydämensä kaiken kaipauksen. Sinä, joka loit nuo vihreät kaislat ja taivutat niitä myrskyn tullen, vaan et taita — varjele sinä Heliäni, nyt kun siellä kaukana myrsky raastaa hänen sydäntänsä! —
Rantapaasikon halkeamista kasvoi kaksi koivua. Molempien juuret olivat lujassa ja rungot vahvat, mutta toinen oli käpristynyt köykkyyn ja toinen nousi suorana taivasta kohti.
Mauri katseli niitä.
— Miksi sinä, koivu raukka, noin vääräksi tulit? Kurkotuitko valoa kohden etkä löytänyt suorinta tietä? Jumalani, anna minun pojalleni elämän valkeus! Auta häntä katsomaan rakkautesi aurinkoon, että hän kasvaisi uljaana puuna siitä kivikosta, johon kätesi istutti hänen nuoren elämänsä. —
Taas kellot helähtivät soimaan. Maurin katse sattui sinikelloon, joka nuokkui rantaruohostossa. Tuossa toinen, kolmas — koko sininen siskoparvi. Nekin kellot soittivat hänelle, muistoja kertoen.
Kyllikin sinikellot! Yhdessä niitä poimittiin lapsuuden nurmilta, ja sinikelloja Kyllikki hänelle toi hänen hääpäivänänsä.
"Kiitos, Herrani, kaikesta, mitä on elämässäni ollut rikasta, puhdasta ja kaunista! Tämä muisto on aarteistani armain, sillä mikään tahra ei sitä samenna. Herrani, kätke ja säilytä se niin koskemattomana, niin pyhänä sydämessäni! Sinun kutsumuksestasi nyt lähden häntä kohtaamaan. Olen saanut rauhan, en tunne levottomuutta. Sinun tahtosi on hyvä, sinun aikasi oikea. Hän ei nyt ole tuottava taistelua tunteilleni; auttajani hän on oleva. Toisaalta tuskani tulee…"
Kävi kuin äkillinen vilun väristys läpi päivänlämmössä kylpevän luonnon. Muutama pilvi oli huomaamatta leijannut esiin. Yhden tumman reunan alle aurinko hetkeksi peittyi.
— Noin hän tuli, Margit, kuin musta pilvi sineen ja valoon. Jumalani, sinä tiedät miksi. En olisi tahtonut nähdä häntä enää milloinkaan, en repiä auki sydänhaavojani. Mutta sinä itse ne revit, oi Jumala. Onko siellä oas, joka pistää? Senkötähden minun täytyy kestää tämä koettelemus vielä? Vai odotatko, että olisin sinun palvelijasi hänen hyväksensä? Jumalani, kuinka heikoksi, mahdottomaksi itseni tunnen… Tämän kalkin olisin pyytänyt pois, mutta nyt se jo huulilleni lasketaan…
Mauri katsoi kelloansa. Niin, paras oli heti lähteä matkalaukkua järjestämään. Tunnin perästä hevonen valjaisiin, sitte junalle kaupunkiin, sitte pohjoista kohti.
Hän lähti rannalta. Aurinko oli jo päässyt pilven alta ja valoi taas kultaansa täydeltä terältä. Kellot soivat heleästi kolmannen kerran. Soitettiin yhteen. Soitettiin juhlakutsua odottaviin sydämiin.
VIII.
RUKOUS
Tapani piteli Heliä käsistä ja tyttö tahtoi riistäytyä irti.
— Minä menen! Miksi vangitsette? Minä menen äidin luo!
— Heli, Heli, äiti on sairas, kuolemaisillansa.
— Sen tähden minä menen.
— Odota, pian isä tulee.
— Eipä. Itse sanoit, että hän ei tahdo.
— Hän tahtoo nyt.
— Eipä.
— Missä on viulusi, Heli? Soita vähän.
— En osaa. Nyt lähden. Tapani, laske!
Tapanilla oli pula ja hätä. Heli oli jätetty hänen huostaansa, sillä Kyllikki oli äitinsä kanssa Margitin luona. Siskoa väkevämpi hän kyllä oli, mutta hänestä oli vastenmielistä turvautua voimiinsa. Ei hän edes pikkupoikana ollut Helin kanssa painiellut, vaikka hän kylän poikia oli heittänyt kuin kupoja tanterelle.
— Heli… kuules, minä kerron, — pakko auttoi häntä kekseliääksi, — jos laskeudut tuohon vuoteelle ja suljet silmäsi, niin tapahtuu jotakin.
— Mitä tapahtuu?
— Ehkä näet äidin — tai isän. En tiedä varmaan, mutta ehkä näet. Jos pidät silmäsi kiinni tarpeeksi kauvan, on isä edessäsi, kun avaat ne taas. Tai äiti tulee luoksesi, kun ne vielä ovat ummessa. Heli, koeta!
Tyttö näytti epäröivältä; mutta kun Tapani alkoi häntä taluttaa vuoteelle, salli hän sen tapahtua.
— Mitä minä nyt teen? — Hän oli kuin avuton, kysyvä lapsi.
— Paneudut levolle — noin. Nyt ummista silmäsi. Minä menen tähän vierihuoneeseen. Ole aivan hiljaa, minä olen myös. Odotamme yhdessä. Älä avaa silmiäsi, ennenkuin minä sanon.
Heli oli jo iloinen ja luottavainen.
— Sitte tulee äiti, niinkö, Tapani? Kaunis, hyvä, hellä äitini…
Kyllä minä lepään, kyllä suljen silmäni!
Tapanin täytyi tosiaankin paeta vierihuoneeseen, saadaksensa vapaammin hengittää. Nyt hänelle vasta oikein selvisi kokeensa vaarallisuus. Mitä jos Heli ei nukukaan? Hän on valvonut paljon viime öinä, hänen täytyy olla uuvuksissa jo pelkästä levottomuudestansa — mutta entä jos hän kumminkaan ei nuku? Ja jos hän nukkuu, vaan ei uneksi äidistänsä, vaikka puhuukin hänestä kaiken päivää? Ja entä jos isä myöhästyy? Hänen pitäisi saapua aivan kohta — mutta ellei hän saavukaan?
Samalla hänet valtasi nimetön, sanaton kauhu. Mitkä voimat ne pitivätkään Heliä vankinansa? Kuinka ihmeellinen, selittämätön olikaan ihmisen sieluelämä kaikkine salaisine mahdollisuuksinensa! Eikö hän enää milloinkaan näkisi siskon kirkasta katsetta? Ainiaaksiko hämärä verhoaisi hänen onnettoman elämänsä?
— Tapani! — kuuli hän Helin kutsuvan.
— Ei vielä, sisko, ei vielä, — vastasi Tapani, äärimmäinen hätä sydämessänsä.
Silloin hän käsitti, ettei ollut muuta keinoa: joko — tahi. Ja hänen polvensa notkistuivat maahan ja hän huusi äänettä, suuressa tuskassansa: — Jumala, Jumala, auta!
Hän kuuli oven käyvän, ja Heli kutsui jälleen: — Tapani!
Tapani hypähti pystyyn ja juoksi sisarensa luo. Isä seisoi matkapuvussansa Helin vuoteen vieressä; tyttö näytti kummastuneelta, onnelliselta, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi: — Tulithan sinä, isä, isä! — Mutta vastustamaton raukeus valtasi hänet. Ei hän kuunnellut, mitä isä ja Tapani sanoivat, hän vain kallisti päänsä patjalle, kuiskaten: — Hyvää yötä, minä nukun nyt. — Ja melkein tuokiossa hän oli vaipunut syvään uneen.
Kuinka täyttikään kiitos Tapanin sydämen! Kiitos kaikesta: isän tulosta, turvastansa, ja avusta oikeaan aikaan. Hän olisi voinut järkeillä: mitä minun rukoukseni auttoi, sillä isähän oli jo tulossa, vaikka en tietänyt! Mutta siihen hänellä ei ollut mitään kiusausta. Hän tunsi, että hänen rukouksensa oli kuultu. Hän odotti ihmeitä vielä lisää. Helin unikin oli ihme. Miten hänen heräjämisensä?
Sinä hetkenä ratkaisu tapahtui Tapanin sydämessä. Hän uskoi, että
Jumala on. Hän koki, että Jumala on armollinen.
* * * * *
Mauri oli saanut pojaltansa tiedon kaikesta tärkeimmästä. Sanomat olivat odottamattomia, toinen painavampi toistaan. Mutta hän oli valmistunut ottamaan vastaan melkein mitä tahansa. Ihmeellistä, kuinka sydän käy hiljaiseksi, ankarain tapausten hyökätessä kaikella voimallaan. On niinkuin metsän syvyydessä, sammalmättäillä, kuusten juurella. Myrsky kohisee latvoissa: yksi tuulenpuuska, toinen, kolmas, koko rajuilman raivo samalla kertaa. Ja lehvät huojuvat, oksat ruskavat, puu vääntyy, tuuli valittaa — mutta alhaalla on hiljaista, koskematonta rauhaa…
— Kyllikki täti lupasi heti toimittaa sanan, jos äiti meitä haluaa ja tarvitsee. Luulen, että hän on heikompi tänään. Mutta ei ole suinkaan kiirettä; täti pyysi, että isä lepäisi ja aterioisi täällä. Pian mummutäti tulee Helin luo, ja sitte me voimme mennä. Tai he lähettävät jonkun Himaselta kylästä. Naapurit ovat ihan kilvan auttaneet meitä.
— Minulla on mukanani kirje. Ehkä se on kiireinen.
Mauri veti laukustansa Wienin leimalla varustetun valkean kirjekuoren. Se oli saapunut Viipuriin. Margit oli asianajajallensa ilmoittanut matkustavansa entiseen kotipitäjäänsä; kirje oli lähetetty sinne hänen jäljessään. Maurin ajaessa kirkonkylän läpi oli postineiti hänet pysähyttänyt, kysyen arasti, mitä tälle kirjeelle piti tehdä, ja tiesikö ehkä tohtori, kelle se oikein kuului. — Kyllä toimitan sen perille, — oli Mauri lyhyesti vastannut, ottaen sen mukaansa.
— Minä vien sen heti, — sanoi Tapani. — Lepää, isä, täällä. Ei, mutta luulenpa, että ateria on jo valmis. Minä odotankin sitte hetken ja olen isäntänä.
Mauri katseli mielihyvällä poikaansa. Hän oli niin reipas ja varma, toimekas, ymmärtäväinen — melkeinpä iloinen. Se ei ollut lapsen ajattelemattomuutta, ei nuorukaisen huolettomuutta. Hänen olennossaan oli jotakin entisestään kypsynyttä, uutta miehuutta ja voimaa.
— On niin turvallista, kun isä tuli, — huoahti Tapani syvästä sydämestänsä.
— Onko? — Maurista tuntui, nyt enemmän kuin ennen koskaan, ettei tämä poika häntä tueksi tarvinnut. Mutta olihan Tapani tosiaankin, nuori, vasta seitsentoistavuotias! Minkälainen olikaan hän itse, isä, ollut siinä ijässä? Herkkä, kaino, haaveellinen, elämää kokematon kuin lapsi. — Kuinka hyvä, ettei pojalla ole minun luonnettani, — ajatteli Mauri. — Ja kuinka ihmeellistä, kuinka armollista, että Jumala on minua koulussansa pitänyt ja karaissut… niin että vankka poikani minut turvaksensa tuntee!
Hän antoi Tapanin "isännöidä", tarjota pöydässä, kertoa, selittää, ja sitte aterian jälkeen tuoda vettä ja pyyhinliinan, aivan kuin hän olisi ollut talon asukas.
— Tässä on Kyllikki tädin liinakaappi, kyllä minä tiedän. Isä, eikö täällä ole kodikasta ja hauskaa? Tahtoisin kaiken näyttää, viedä isän kaikkialle. Helikin sanoi pitkin aikaa: "Jospa isä olisi kanssamme!"
— Pieni Heli parka, — isän katse sumeni.
— Nyt toivon varmasti, että hän paranee, — sanoi Tapani.
— Ja sinun äitisi… Tapani, ellemme voi yhtaikaa Heliä jättää, niin mene viemään kirje nyt.
Tapani otti sen vastaan ja haki lakkinsa. Isä empi hetken. Poika oli jo ovessa, kun hän kutsui hänet takaisin.
— Tule luokseni, tule vielä!
Tapani katsoi kysyvästi. Isän ääni oli hellä ja pehmoinen.
— Kun olit pieni poika, panin kätesi ristiin ja opetin sinua rukoilemaan. Opetin sinulle parasta, mitä itse olin oppinut. Mutta sitte — en tiedä, milloin loittonit luotani — vaikka rakastit minua, vaikka minä sinua rakastin. En voinut enää koskettaa sitä, mikä kumminkin oli pyhintä sielussasi. En rohjennut, pelkäsin hävittäväni sen.
— Olenko tuottanut sinulle mielipahaa, isä? Olenko loukannut sinua? En sitä tahtonut.
— Et ole, Tapani. Kunnioittavasti sinä olit mukana, kun väkemme kokoontui rukoukseen. Kun minä kirkkoon lähdin Helin kanssa, tulit useasti seurassamme. Mutta sinä teit sen minun tähteni. Minusta tuntui, että sinulla itselläsi ei ollut asiaa Jumalalle.
— Teinkö siis väärin, kun tulin? — kysyi Tapani hiljaa.
— Et tehnyt. Eihän se ollut teeskentelyä, sen itsekin tiedät. Jumala siunaa rehellistä sydäntä, joka kunnioittaa isänsä uskoa.
Hän pysähtyi. — Mutta nyt minä kaipaan rukoilla kanssasi. Sinä olet pojasta kasvanut nuoreksi mieheksi. Jos minä olen sinun tukesi, niin ole sinä minun apuni. En tiedä, aavistatko, mitä tämä päivä minulta kysyy. Tahdotko, Tapani?
— Tahdon, — hän vastasi epäröimättä.
Ei Tapani voinut lausua ilmi äskeistä kokemustansa. Ei hän selvittänyt taistelujansa eikä puhunut voitostansa. Mutta polvet, jotka eivät silloin taipuneet, kun Kyllikki pyysi häntä rukouskumppaniksensa, ne taipuivat nyt. Eikä se ollut vaikeata.
Mauri rukoili Helille parantumista Jeesuksen pyhän käden kosketuksen kautta. Hän rukoili äidille Jumalan rauhaa, ja sitä samaa rauhaa hän anoi heillekin kaikille. Sitte hän puristi Tapanin kättä, ja poika läksi.
Murhetta ja onnea oli nyt Maurin sydän tulvillaan. Oli suurta jännitystä ja odotusta myös. Rukous oli valanut mieleen suloista lohdutusta ja uskallusta. Mutta samalla hän oli kuin valveutunut, astunut sisäisestä hiljaisuudestansa ulos myrskyyn.
Tuolla nukkui Heli, niinkuin lapsi onnellista unta, hymy huulillansa. Kuinka oli mahdollista, että tämä henki hämärissä harhaili? Eikö se asustanut Jumalan enkelien luona? Ja siellä, missä Jumalan enkelit ovat, siellä on terveys, kirkkaus ja sopusointu.
Ihmeellistä kulkea näissä huoneissakin. Rakas käsi oli ne järjestänyt, rakkaat askeleet täällä astuneet päivästä päivään, vuodesta vuoteen. Koko koti tuntui Maurista pyhäköltä — sillä sen oli luonut hän, joka kerran lähti tähän vapaaehtoiseen maanpakolaisuuteen heidän yhteisen rakkautensa tähden.
Maurin olisi ollut mahdotonta ruveta lepäämään nyt. Ei se mieleenkään johtunut. Hän hiipi varpaillaan, Helin tähden, ei edes avannut tavaroitansa, katseli vain hartaudella jokaista pientäkin esinettä näissä huoneissa, tuttua ja tuntematonta. Oikeastaan kai ne olivatkin tuntemattomia melkein kaikki; mutta lasten kertomusten nojalla hän oli niin lukemattomat kerrat tätä kotia kuvitellut mielessään, että se lyhyissä hetkissä muuttui vanhaksi tuttavaksi. Ja mikä tuo olikaan? Paperiveitsi, jonka hän itse poikana oli vuollut Kyllikille! Ja tuossa entinen kirjoitusteline, jonka mustepulloon he aikoinansa vuorotellen kyniänsä pistivät, ja tuohinen valokuvakehys, vanhan tädin kuvan ympärillä. Muisti palasi, entisyys elävöityi, yhä useampia lapsuuden ja nuoruuden muisteloita välähti kaukaisista kätköistä. Vihdoin Mauri piti parhaana irtautua niistä ja mennä pihamaalle. Siellä oli vihantaa, vilpoista, avaraa. Näköala jokilaaksoon oli miellyttävä, joskaan ei suurenmoinen. Juuri tällaiseen pikkukauniiseen he molemmat olivat lapsuudestansa tottuneet. Mutta tuolla sivullapäin koski kohisi ja tumma vaara nosti havuharjaansa. Se oli Kaikukallio, josta Tapani oli kertonut. Sen juurella siis, tuolla kosken äyräällä, Margit yllätti heidät…
Taas häivähti kuin musta varjo Maurin taivaan ylitse. Hän kääntyi pois, kulkien puutarhaan.
— "Anna meille syntimme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet…"
Puutarhassa muutamat kansakoululapset työskentelivät. Kyllikin oli täytynyt jättää heidät omiin hoteisiinsa. He kitkivät ja kastelivat maita niin hyvin kuin ymmärsivät, eikä ainakaan Maurin silmä mitään puutosta keksinyt. Huolellisuuden ja hyvän järjestyksen jälki näkyi kaikkialla.
— Tietysti, onhan Kyllikki heidän opettajansa, — hän ajatteli.
Hän kiersi rakennuksen ja palasi portaiden luo. Ehkä olikin paras mennä sisälle Helin tähden.
Hänen jalkansa kolahti kynnykseen. Äänettömissä huoneissa jokainen häly säpsähdytti. Palvelustyttökin keittiössä askarteli hiljaa kuin hiiri, peläten Heliä häiritsevänsä.
Heli liikahti vuoteellaan ja avasi suuriksi silmänsä. — Isä! — riemunhuudahduksella hän hypähti ylös. — Milloin sinä olet tullut? Ja minä nukuin… nythän on keskipäivä! Missä toiset ovat? En ymmärrä — tuntuu niin kummalliselta, ihan kuin olisin nähnyt pitkiä unia.
Mauri ei voinut estää, että kyyneleet kumpusivat hänen silmiinsä, kun hän syvällä liikutuksella sulki syliinsä rakkaan tyttärensä.
— Jumalalle kiitos ja ylistys! Hän on kuullut rukouksen. Sinä olet ollut sairas, lapseni, ja minä tulin sinua katsomaan. Nyt Jumala on tehnyt terveeksi sinut.
— Olenko ollut sairas? En voi mitään muistaa.
Hän järjesteli pukuansa ja silitti vuoteen.
— Oi, isä, olkoon miten tahansa, ainakin olen iloinen, kun sinä tulit!