YHDEKSÄS LUKU.
Drotsin lähestyessä ratsumiehineen Issevuonoa, jonka rannalla Holbekin linna oli, alkoi jo olla puolenyön aika. Oli tyven pakkasyö. Lumi kimalteli tähtikirkkaassa talviyössä. Melkein kaikki tien vieressä olevat suot ja lammikot olivat jäätyneet, mutta vuono oli vielä sulana. Holbek muistutti enemmän rauniokasaa kuin kaupunkia, sillä talojen asemasta näkyi vain siellä täällä muureja ja yksinäisiä savupiippuja autioilla talonpaikoilla. Viisi vuotta sitten oli norjalainen laivasto, taistellessaan Stig-marskin ja lainsuojattomien puolueen edestä, ryöstänyt ja melkein kokonaan polttanut kaupungin. Muutamia pienempiä rakennuksia vain oli senjälkeen rakennettu. Kirkko sekä suuri harmaaveljesten luostari olivat säilyneet vahingoittumattomina, samoin linna, jonka junkkari Kristoffer oli hiljattain huolellisesti korjauttanut, ja jonka hän nyt, kuninkaan kielloista välittämättä, aikoi varustaa yhtä lujaksi kuin Kallundborgin.
Åken rinnalla ratsasti vanhempi ritaripäällikkö, herra Riboltin veli, hiljainen, vakava herra, jolle drotsi heidän ratsastaessaan oli selittänyt matkan tarkoituksen. Kylän lähelle tultua pysähdyttiin ja annettiin hevosten hengähtää ja kukin ratsumies sai vastaanottaa ohjeen tehtävästään. Sitten ratsastettiin hitaasti ja ilman melua kaupungin lumipeitteisiä katuja luostarin ohi, missä kaikki makasivat syvimmässä unessa. Linnassa näyttivät myöskin lepäävän mitä täydellisimmässä turvassa. Linnan muureilla olevat vartijatkin näyttivät nukahtaneen. Tutkittiin tarkasti linnaa joka puolelta. Koko päärakennuksesta ei näkynyt ainoatakaan valoa, vain vuononpuoleisen ritarisalin ikkunasta tuikki yksinäinen tuli, ja linnan takana olevan laivasillan luona oli punapurjeinen vene, jota valaisi sarvilyhdyn heikko valo. Laivasillalla asteli edestakaisin ketunnahkaturkkiin puettu pyylevä ritarismies, näyttäen siellä odottavan jotakin. Hän haukotteli usein ja hieroskeli käsiään katsellessaan kärsimättömänä ikkunaan, mistä yksinäinen valo tuikki. Roistonnäköinen, ruma, yksisilmäinen mies istui nuokkuen sillankaiteella.
"Jos nukkuessasi putoat vuonoon, Kyste, niin säästyypä silloin nuoranpunojalle hamppuköyden pätkä", sanoi paksu ritari ja nauroi omalle sukkeluudelleen.
"Vai luuletteko te, herra Palle, niin varmasti minun köydensilmukkaan joutuvan!" murisi mies. "Teidän on helppo kiusotella, sillä te ette ole luotu hukkumaan eikä hirteen roikkumaan. Tuollainen möhömaha kelluu veden pinnalla kuin oluttynnyri, ja se, joka teidät hirttää, saa ensin tekasta teille kaulan."
"Hyvä on", vastasi Palle haukotellen, "silloinhan minulla onkin oikean valtiomiehen vartalo. Sellainen olisi toki tarpeen sinulle ja sinun kaltaisillesi rohkeille herroille. Mitä helvettiä ne niin kauan viipyvät! Kylläpä ne pahukset siellä viivyttelevät ja neuvottelevat pitkään."
"Mutta taitaapa siinä ollakin tärkeät asiat esillä, herra Palle", mutisi mies, ja löi käsivarsillaan rintoihinsa pysyäkseen lämpimänä. "Kunpa minulla edes olisi kannu saksalaista olutta, niin pysyisivät silmäni auki."
"Jos voit pitää yhden silmäsi auki, on sekin kunniallista, koska sinulla ei toista ole", ivaili ritari. "Mitä ihmettä junkkari nyt ajattelee?" jatkoi hän. "Siellä hän istuu lämpimässä salakamarissaan tärkeistä asioista neuvotellen, ja jättää minut tänne pakkaseen ja kylmään — minut, joka olen hänen oikea kätensä ja vihitty kaikkiin hänen salaisuuksiinsa. Kuule, sanoppas minulle. Kyste, mitä merkitsee tämä salaperäinen öinen retki? Kyllä minä tunsin Niilo Brockin ja Juhana Papaen. Ne ovat niitä pahuksen miehiä, kyllä minä tiedän mitä he kilvessään kantavat. Mutta kuka oli se kolmas kyttyräselkäinen mies, jonka sinä toit tänne, hänellä oli punainen vaippa yllään?"
"Minä uskon nyt varmasti hänen olleen itse paholaisen", vastasi karkuri tehden ristinmerkin, "ainakin hän on noita. Annan vaikka hirttää itseni, ellei hän ole taitava noitatemppujen tekijä. He kutsuivat häntä viisaaksi mestari Thraudiksi. Paavi kuuluu tuominneen hänet roviolle, ja sekä kuninkaat että ruhtinaat ovat ajaneet hänet maanpakolaisuuteen. Mutta hänpä heistä vähät välittää, hän vain nauraa hohottaa tämän maailman hallituksille ja herrauksille, eikä hän välitä merellä ollessaan ei Jumalan Pojasta eikä pyhästä Neitsyestä. Jos hän on oikeassa, niin ovat kaikki kristityt narreja, eikä meidän tulisi totella ketään muuta kuin sitä omaa Herraa, joka on meissä itsessämme ja kaikessa, mutta se menee jo yli minun ymmärrykseni. Osaa hän välistä olla hurskaskin; sen minä nain kun hän hyvästiksi suuteli arkkipiispan kättä ja vastaanotti synninpäästökirjan, jonka hän kuitenkin heitti heti mereen. Hän on Niilo Brochen hyvä ystävä, ja sanotaanpa hänen osaavan tehdä kultaa."
"No, toivonpa hänen sitten opettavan meille ja junkkarille sen taidon!" sanoi Palle. "Olisipa synti jos hänet poltettaisiin niin vähäisen kerettiläisyyden vuoksi, siitä hänet kuitenkin poltetaan kerran toisessa maailmassa. Mutta sanoppas minulle, Kyste, jos sinä ja herrasi tulette Hammerhuusista, miten silloin uskallatte astua junkkarin silmien eteen? Onhan arkkipiispa manannut sekä hänet että kuninkaan paholaiselle, ja täytyypä minun sanoa junkkarin olleen hänelle paholaistakin häijymmän."
"Sen kai suuret herrat ymmärtävät paremmin", vastasi Kyste. "Minä palvelen sitä, joka parhaiten maksaa, enkä kysele sen enempää heidän asioitaan. Jos minä olisin tiennyt, ettei arkkipiispa tuonut äyrityistäkään mukanaan vaan kadotti lisäksi senkin, mitä Skånesta odotti, niin enpä, pahus vie, olisi pannut henkeäni kaupan hänen tähtensä."
"Taisittepa tehdä tukalan matkan hänen kanssaan Sjöborgista?"
"Sen voitte uskoa. Kyllä otti kovalle ennenkuin saimme hänet pelastetuksi. Meidän täytyi ensin paeta Venin suojaan, ja me olimme hengenvaarassa kaksi yötä ja kokonaisen päivän Saltholmenin luona. Purjelaivat ja kirotut kalastajaveneet ajoivat meitä takaa, mutta sumu ja arkkipiispan rukoukset taisivat auttaa meidät sillä kertaa. Kamalassa myrskyssä me purjehdimme henkemme kaupalla Kåsebergiin, ja Hammerhuusiin saapuessamme me olimme melkein nääntyneet nälästä ja kylmästä. Ja mitä siitä saimme palkaksemme? Hullu Martti Madsven sai piispankirjeen pyhiinvaellusretkelle, minä ja Ola Ark saimme kuivan siunauksen kolmella laihalla sormella, ja uuden synninpäästön kymmeneksi vuodeksi. Voihan siitäkin olla hyötyä, enkä minä hylkää jumalanlahjoja, mutta eivät senlaiset lahjat täytä vatsaa eikä kukkaroa. Mutta siitä seuraa, tietysti se", lisäsi hän, "että meidän on lupa etsiä leipämme, mistä sen löydämme ja saamme ryöstellä meidän herramme arkkipiispan vihollisia kuolinpäiväämme asti, eikä meiltä senvuoksi kiirastulessa kärvennetä hiuskarvaakaan; mutta" — —
"Malta mielesi, Kyste; onhan sekin jonkinlainen ammatti", keskeytti hänet Palle. "Mutta jos sinun uudet herrasi ovat arkkipiispan puolella, niin enpä totta totisesti saa päähäni mitä he täällä tekevät: junkkari ja arkkipiispa ovat kuin kissa ja koira."
"Niinkuin jo sanoin, sen ymmärtävät suuret herrat paremmin", vastasi karkulainen. "En minä tässä rupea selvittelemään niitä he puhuivat arkkipiispan kanssa Hammerhuusissa; mutta jos he nyt saavat mestari Grandin leppymään junkkarille ja pannan julistuksen peruutetuksi, niin eipä taitaisi prinssillä olla mitään asiaa vastaan, ja toinen palvelus on toisen ansainnut: jos junkkari joutuu riitaan kuninkaan kanssa, on hän selkänojan tarpeessa, ja jos he saavat kuninkaan pois valtaistuimelta, niin taitaa silloin junkkari kohota ja voi taas auttaa puolestaan ystäviään. Mutta se ei kuulu minuun; käyköön täällä muuten miten hyvänsä, kunhan täällä vain syttyisi aika sekamelska, että pääsisi hyvästi ansaitsemaan. Mutta mitä ääniä tuolta kuuluu? Ettekö te kuullut hevosten kavioiden kopsetta tuolta puolen linnan?"
"Sinä näet unia, Kyste? Kuka näin myöhään tulisi linnaan?" sanoi Palle ja kuunteli levottomana.
"Tuossa minun herrani tulevatkin. Tulkoon tänne nyt vaikka itse paholainen", sanoi karkuri ja kiiruhti venheeseen.
Kaksi kookasta herraa, yllään suuret, harmaat umpivaipat, astuivat punatakkisen, pienen kyttyräselkäisen miehen seurassa linnanmuurissa olevasta salaovesta, ja astuivat pienen laskusillan yli, joka johti linnan alimman vallihaudan poikki. He kiirehtivät laivasillalle, missä he ääneti nyökäyttäen tervehtivät herra Pallea ja astuivat sitten sanaakaan sanomatta venheeseen. Se työnnettiin heti rannasta ja purjeet nostettiin. Herra Palle pudisti arvelevan näköisenä päätään katsoessaan heidän jälkeensä ja samassa hän luuli kuulevansa etäistä hevoskavioiden kopsetta ja aseidenhelinää linnanportin ulkopuolelta; hän kiirehti kapean laskusillan yli, jonka vieressä hän oli vartijoinut, ja vetäsi sen ylös jälestään, jonka tehtyään hän kiirehti muurissa olevan salaoven kautta linnaan.
Linnanmuurien edustalla, vastakkaisella puolella, seisoi drotsi Åke ratsumiehineen. Hän oli antanut heidän varovasti ja yhden kerrallaan taluttaa hevoset puolivalmiin sillan yli, jota ei vielä voitu nostaa. Hyvin varustettu linnanportti oli lukittu, ja he olivat jo pari kertaa koputtaneet saamatta minkäänlaista vastausta. "Kuka siellä?" kuului vihdoinkin väsynyt ääni muurilta, portin yläpuolelta. Ääni oli linnan vartijan, joka nyt nousi, pidellen toisessa kädessään pitkää keihästä ja toisessa hälytys-torvea.
"Nukutko sinä vartiopaikallasi, mies!" huusi Åke ankaralla äänellä.
"Etkö sinä näe, että täällä kuninkaan väki haluaa päästä sisään? Joudu!
Anna heti avata portit! Täällä tulee uusi varusväki."
"Uusi varusväki! Emme me ole kuulleet täällä siitä mitään", murisi vartija. "Minä saanen puhaltaa torveeni niinkuin junkkari on käskenyt."
"Vähinkin ääni maksaa henkesi, mies!" uhkasi drotsi. "Siellä missä kuningas käskee, ei junkkarilla ole mitään sanomista."
"Jumala teitä siunatkoon, jos totta puhutte, ankara herra!" sanoi vartija iloisena. "Sitten ei minun tarvinne huomenna ratsastaa puuhevosella senvuoksi, että satuin nukahtamaan."
"Joudu tai me murramme auki portin."
Åken hämmästykseksi avattiin linnanportti heti ilman sen enempää vastustusta. Lukuisa ratsujoukko täytti nyt linnanpihan, ja heti asetettiin vahdit kaikille oville, ja tornien sekä muurien ympärille. Tämä tapahtui nopeasti ja ilman vähintäkään melua. Monien hevoskavioiden kapse ja kilisevien aseiden helinä oli siitä huolimatta herättänyt kaikki linnanasukkaat, jotka nyt pelästyneinä kurkistelivat ikkunoista ja luukuista, tietämättä kenen käsiin linna oli joutunut. Mutta nyt antoi drotsi kolmen torvensoittajan puhaltamalla kutsua kokoon aseensa riisuneet linnanmiehet, sekä koko linnan varusväen. Hän julisti kuninkaan nimessä linnanvoudille ja linnanväestölle, että he olivat vapaat junkkarin palveluksesta, sillä kuningas otti nyt itse linnan haltuunsa. Ne, jotka tahtoivat astua hänen palvelukseensa ja vannoa uskollisuutta, saivat jäädä; toiset saivat vapaasti poistua ja palvella junkkaria hänen muissa läänityslinnoissaan. Tämä kuulutus muutti pelon yleiseksi iloksi. "Eläköön kuningas!" kaikui suusta suuhun. Ei ainoakaan linnanvarusmiehistä kieltäytynyt isäntää vaihtamasta, ja heidän puheestaan huomasi miten vähän junkkari Kristoffer oli kyennyt voittamaan alustalaistensa suosion. Niin pian kun uudesta varusväestä kukin oli määrätty paikalleen, poistui drotsi Åke jälellä olevan miehistönsä kanssa linnaan. Nyt vasta näyttäytyi linnanherra. Hän oli lyhyenläntä, harvapuheinen mies, jonka puhe oli saksanvoittoista. Hän luovutti drotsille linnan avaimet ja oli yhtyvinään yleiseen mielialaan. Mutta saatuaan odottamattomat vieraansa majoitetuiksi, hän katosi eikä tullut enää näkyviin.
Ennen päivän koittoa istui drotsi Åke taas ratsunsa selässä, ollen matkalla Holbekin linnasta Kallundborgiin, mukanaan puolet ratsuväestään. Herra Riboltin vakava veli oli jätetty linnanpäälliköksi, ja häntä oli ankarasti kielletty avaamasta linnaa kenellekään tai jättämästä sitä takaisin junkkarille ennenkuin hän näki siitä kuninkaan sinetillä varustetun käskykirjeen.
"Herra drotsi", sanoi vanha ratsumies, heidän ratsastaessaan nukkuvan kaupungin raunioiden ja hökkelien ohitse: "Sanoittehan te itse, että me emme saisi pysäyttää ketään, joka tahtoi poistua linnasta, ja olittehan te kuolemanrangaistuksen uhalla kieltänyt kohottamasta kättä junkkaria vastaan, jos hänet tapaisimme?"
"Se oli kuninkaan käsky meille kaikille", vastasi drotsi.
"Siis minä tein kuitenkin oikein, vaikka päästin roistot ja petturit pakenemaan", jatkoi ratsumies. "Herra drotsi, seisoessani takaportin luona minä näin kolmen naamioidun herran taluttavan hevosensa tallista; he katosivat vuononpuoleisesta muuriaukosta, ja taivaan Herra yksin tietää minne he joutuivat. Minun toverini arvelivat, että meidän tulisi estää heidän pakonsa, sillä he livahtivat niin salaperäisesti pois ja olivat muutenkin omituisen näköisiä; mutta minä kielsin, ja me annoimme heidän mennä. Yksi heistä oli varmasti se lyhyt saksalainen, jonka täytyi antaa teille linnan avaimet. Toinen oli paksu mies, joka tuskin jaksoi nousta hevosensa selkään. Mutta kolmas oli kookas, äkänen herra; hän kiroili ja hosui ympärilleen joka askeleella. Voinpa melkein vannoa, että se mies oli junkkari itse. Ollessaan noin kahden sylen päässä minusta, huomasi hän meidät ja näytti vähän pelästyvän. Hän ohjasi hevosensa lantatunkion taakse, ettei joutuisi liian lähelle meitä, siltä ainakin minusta näytti; mutta samassa putosi hattu hänen niskastaan ja minä näin hänen pitkän, mustan tukkansa, jonka te kyllä tunnette; sehän on karkea kuin hevosjouhi. Ei kellään koko maassa ole niin tuuheaa, mustaa tukkaa kuin hänellä. Mutta niinkuin jo sanoin, niin me annoimme hänen mennä, emmekä liikahtaneet paikaltamme. Kylläpä kuningas itse tietää hänet kurittaa, ajattelin minä" —
"Hyvä on", keskeytti drotsi hänet — "sinä teit aivan oikein. Kuninkaan ja hänen veljensä välit eivät kuulu meihin, ja vielä vähemmin onko prinssin tukka kaunis tai ruma." Sitten hän kannusti hevosensa ja matkaa jatkettiin täyttä nelistä kertaakaan pysähtymättä.
* * * * *
Ennenkuin drotsi Åke ratsumiehineen ehti Kallundborgiin, lähestyi kuningas kaupunkia, mukanaan suurin osa ritaristoa ja lukuisampi joukko ratsuväkeä ja jalkasotilaita kuin tavallisesti oli hänen mukanaan silloin kun hän aikoi vierailla läänitysmiestensä luona tai jossakin linnoistaan. Oli päivällisaika. Hevoset vaahtosivat ankarasta ratsastuksesta. Pysähdyttiin pyhän Yrjänän hospitaalin luo, korkealle Myllymäelle kaupungin ulkopuolella.
Huhu kuninkaan tulosta oli jo ehtinyt sinne häntä ennen. Tavallisuuden mukaan se oli herättänyt suurta pelkoa koko seudulla, ja erittäinkin Kallundborgin asukkaat olivat kovassa jännityksessä, sillä heidän kiintymyksensä kuninkaaseen, sekä pelkonsa hänen vihastaan, asetti heidät vielä epäilyttävämpään asemaan heidän ankaraan herraansa, junkkari Kristofferiin, ja hänen sotaisaan linnanpäällikköönsä. Jo kauan aikaa oli liikkunut mitä erilaisimpia huhuja kuninkaan ja hänen veljensä välisistä riitaisuuksista; mutta kukaan ei ollut niistä oikein selvillä. Ollen Samsön, Holbekin ja Kallundborgin herra, missä prinssi Kristofferilla läänitysherrana oli hallussaan sekä sotaväki että varustukset, hallitsi hän täällä melkein kuninkaallisella itsevaltiudella. Viime aikoina oli hänet usein nähty Kallundborgissa, missä hän oli koonnut linnaan tavallista lukuisemman varusväen, sekä porvarien kauhistukseksi laitattanut kaupungin ja maanpuoleiset vallitukset puolustuskuntoon, niinkuin joka päivä voitaisiin odottaa vaarallista porvarissotaa. Pari viikkoa sitten oli linnassa kieltäydytty vastaanottamasta marski Olavinpoikaa, joka, mukanaan pienempi seurue sotilaita, oli pyytänyt tulla kuninkaan nimessä päästetyksi sisään. Tällaisella niskoittelulla kuninkaallista lähettilästä vastaan pelättiin nyt olevan mitä vakavimmat seuraukset. Itse liikkui prinssi edestakaisin öin ja päivin Kallundborgista, väliin ratsain mukanaan suuri, asestettu seurue, väliin taas meritse asestetuilla laivoilla, jotka alituiseen kulkivat Samsön ja Kallundborgin väliä, tuoden sekä sotaväkeä että elatustarpeita linnoitukseen. Silloin kun huhu kuninkaan tulosta saattoi koko kaupungin liikkeelle, ei kukaan tiennyt oliko prinssi Kristoffer itse linnassa. Mutta suurella pelolla nähtiin että nostosilta vedettiin pois, ja linnassa ryhdyttiin mitä ankarimpiin puolustusvarustuksiin.
Suuren seurueensa etunenässä pysähtyi kuningas Myllymäelle ja antaessaan valkoisen ratsunsa levähtää hän tarkasteli kaupunkia ja linnaa. Hänen oikealla puolellaan ratsasti hänen ruhtinaallinen vieraansa, nuori Brandenburgin rajakreivi Valdemar, joka oli siirtänyt kotimatkansa ja seurannut kuningasta tälle retkelle saadakseen sanoa hyvästit hyvälle ystävälleen, junkkari Kristofferille, ja jos mahdollista väistääkseen häntä uhkaavan rajuilman. Kuninkaan vasemmalla puolen nähtiin hänen reipas sotapäällikkönsä, Meklenburgin kreivi Henrik, joka nyt, lähinnä drotsi Åkea, oli kuninkaan uskotuin ystävä. Ratsumiehet juottivat hevosiaan pyhän Ristin kappelin luona olevasta lammesta. Kaikki pyhän Yrjänän hospitaalin vaivaiset tulivat ulos kuningasta katsomaan, ja lukuisat pyhän Yrjänän veljekset tai puolihengelliset sairaanhoitajat toivat kilvan kuninkaalle ja hänen seurueelleen virvokkeita. Suuri, utelias joukko pysytteli kuitenkin kunnioitettavan matkan päässä kuninkaasta ja molemmista vieraista herroista.
"Saatte nähdä, että kaikki on vain väärinkäsitystä, teidän armonne!" sanoi nuori rajakreivi kevytmielisellä ja välinpitämättömällä äänellä, hypähtäessään ratsunsa selästä ja järjestellessään komeaa pukuaan. "Ainakin siihen on syynä veljenne jonkinlainen väärä kunniantunto tai pikemminkin hänen täällä olevan päällikkönsä, sekä teidän urhea marski Olavinpoika; sillä kunnon miehellä on aivan omituinen lahja loukata kaikkia ihmisiä, aavistamatta siitä itse vähääkään. Sen olette toki itsekin huomannut. Sellaista väkeä voi käyttää vain ystäviä ja vihollisia narraillakseen. Minä olen kernaasti sukulaisten ja hyvien ystävien kesken välittäjänä", jatkoi hän iloisesti. "Jokaisen riidan jälkeen juodaan aina hyvät sovittajaiset, ja silloin juhlitaan iloisesti. Minä tunnen junkkarin viinikellarin tuolla linnassa, se on parempi kuin minkään priorin. Jos hän ei tahtonut avata sitä teidän ärtyiselle marskillenne, niin hän on luultavasti tahtonut säästää sen rakkaimmille vieraille."
"Jumala suokoon, että olisimme tulleet tänne ystävälliseen juhlaan, herra markkreivi", vastasi kuningas vakavana hiljaisella äänellä ja hän koetti peittää syvää liikutusta katsellessaan kaunista talvimaisemaa, joka levisi hänen eteensä. Aurinko kirkasti vuonon ja kaupungin. Linnan muurit ja tornit kohosivat ylpeinä harmaaveljesten luostarin kiiltävän kuparikaton takaa. Vanhasta Frue-Kirkestä viittasivat Esbern Snaren viisi göthiläistä kirkontornia uljaina taivasta kohti, ja uloinna vuonon rannalta kohosi pyöreä meritorni. "Jos minun veljeni voi puolustautua", jatkoi kuningas, "niin hän ei pelkää tavata minua, vaan tulee velvollisuutensa mukaan minua vastaan."
"Mutta hän ei varmaankaan tiedä odottaa teitä. Ehkä hän on metsästysretkillä, tai matkustelee tiluksillaan", sanoi rajakreivi. "Jalolla junkkarilla on kuuma veri. Minä olen aina valittanut, että hänen kiihkeällä toiminnanhalullaan ei ole määrättyä päämäärää, jonkavuoksi se usein häiritsee hänen ruhtinaallisen mielensä tasapainon, saattaen hänen läheisimmät ystävänsä ja sukulaisensa ymmärtämään hänet väärin."
"Jos näen oikein, herra kuningas!" sanoi kreivi Henrik varjostaen kädellään silmiään auringonpaisteelta, "niin tulee tuolta kaupungista joukko ihmisiä meitä vastaan. Ne ovat varmaankin porvarit, jotka tahtovat osoittaa teille rakkauttaan ja uskollisuuttaan."
"Hm! He olivat myöskin ynseitä marskille", sanoi kuningas. "Minulle on kansa uskollinen. Minä tiedän, että vaikka minä kulkisin spitalisena maan läpi, ei ainoakaan talonpoika eikä porvari sulkisi minulta oveaan. Monen silmissä minä olen pannan julistuksen jälkeen melkein spitalitautinen", lisäsi hän, "kuitenkin saan kaikkialla osakseni rakkautta. Minun veljeni vain kääntää minulle selkänsä ja kieltäytyy minua tottelemasta tänä ahdistuksen aikana."
"Korkea-arvoisa junkkari ei voi olla täällä", alkoi taas rajakreivi puhua — "muuten hän kiirehtisi teitä vastaan pyytämään anteeksi päällikkönsä ajattelemattomuuden ja saattamaan meidät herkulliseen juhlapöytään. Linnan varustukset hän on pannut erinomaiseen kuntoon", jatkoi hän, "siitä minä teidän sijassanne oksin hänelle kiitollinen, herra kuningas! Kallundborg on tärkeä linnoitus sota-aikana ja hyvä satama teidän laivastollenne."
"Juuri senvuoksi ei ainoakaan läänitysmies ole oikeutettu lukitsemaan linnaa maan lailliselta hallitsijalta tai hänen sotapäälliköltään", vastasi kuningas. "Minä pidän arvossa teidän pyrkimystänne koettaa puhdistaa minun harhaanjohdettua veljeäni, herra rajakreivi!" lisäsi hän hetken vaiti oltuaan. "Mutta olkaa vakuutettu siitä, että jos veljeni voi puhdistautua, jos hän voi antaa minulle ruhtinaallisen sanansa siitä, ettei hänellä ole minkäänlaista osaa tässä niskoittelussa, niin ei hän tarvitse minkäänlaista vierasta puolustajaa siellä, missä veli on hänen herransa ja tuomarinsa."
Rajakreivi kumarsi kohteliaasti ja vaikeni, ja pyyhkäistessään kädellään kasvojaan hän näytti salaavan loukkaantuneen ilmeen.
"Haluaako teidän armonne puhua porvarien kanssa?" kysyi nyt kreivi Henrik. "He näyttävät pelolla odottavan teidän suostumustanne saada lähestyä teitä."
"Se on ymmärrettävää, herra kreivi. Antakaa heidän tulla tänne!"
Kreivi Henrik ratsasti nyt epäröivää porvarijoukkoa vastaan ja palasi pian takaisin kuninkaan luo, mukanaan kaupunginvouti ja kaksitoista kylän vanhinta, jotka porvarillisissa juhlapuvuissa ja paljain päin astuivat kuninkaan eteen ja kumarsivat syvään. Useampaan kertaan kumarrettuaan alkoi kaupunginvouti pelokkaasti ja arastellen puhua: "Korkea-arvoisin herra ja kuningas! — Teidän armonne korkea läsnäolo — meidän halvan kaupunkimme ilo nähdä teidän korkeastikuninkaallinen armonne" — —
"Ei näy olevan kovinkaan suuri", — keskeytti kuningas hänet. "Puhukaa minulle vain aivan suoraan, kaupunginvouti, ilman minkäänlaisia verukkeita. Te pelkäätte minun korkeastikuninkaallisella armollani olevan tällä kertaa määränsä, ja että minä vaadin teidät ankaraan edesvastuuseen siitä kohtelusta, jonka minun marskini sai osakseen täällä —"
"Teidän korkeasyntyinen veljenne, meidän ankara herra junkkari, on käskenyt linnanpäällikön —" änkytti kaupunginvouti.
"Täällä ei puhuta, nyt siitä mitä hän on käskenyt palvelijansa tekemään tai olemaan tekemättä", keskeytti kuningas hänet. "Siitä niskoittelusta saa hän itse tai hänen linnanpäällikkönsä vastata minulle. Mutta kuka on käskenyt teidän kieltäytyä tottelemasta minun käskyläistäni?"
"Linnanpäällikkö, herra junkkarin ja teidän omassa nimessänne armollinen kuningas", vastasi linnanvouti. "Mutta kun marski näytti meille valtakirjansa ja käski meidän tekemään aivan päinvastoin, emme me voineet pitää heidän käskyään todenmukaisena, emmekä myöskään sitä totelleet. Lyhyen mietintöajan jälkeen sai marski ja hänen väkensä, myöskin kaiken mitä hän vaati, vaikka me saimme sen kalliisti maksaa —"
"Mitä!" huudahti kuningas kiivaasti. "Rangaistiinko teitä senvuoksi, että tottelitte minun käskyjäni?"
"Me emme valita, teidän armonne, emmekä tahdo soimata teidän omaa korkeaa sukuanne ja sitä herrautta jonka olette meille antanut. Se vääryys, millä meitä on kohdeltu, on vain vähäinen meidän surumme ja häpeämme rinnalla, jos olemme joutuneet jalon herramme ja kuninkaamme epäsuosioon."
"Te olette saaneet kärsiä vääryyttä minulle osoittamanne uskollisuuden vuoksi, mitenkä minä voisin senvuoksi olla teille vihainen, kunnon porvarit!" sanoi kuningas liikutettuna. "Kaikkien pyhien miesten nimessä, silloinhan en ansaitsisi kutsua ainoaakaan uskollista sielua joukostanne omakseni. Minkä olette vääryyttä kärsineet, se teille runsaasti palkitaan. Me olemme tulleet tänne vaatimaan tiliä siitä mitä on tapahtunut. Missä on prinssi Kristoffer?"
"Me emme tiedä, kaikkivaltaisin herra!"
"Missä on sitten hänen linnanpäällikkönsä? Miksei hän tule tänne meitä vastaanottamaan?"
"Hän väittää saaneensa sellaiset ohjeet, herra kuningas, jotka ovat niin uskomattomat, ettemme me uskalla niitä lausua."
"Mitä! Kuka uskaltaa täällä käskeä minun läsnäollessani?" huudahti kuningas kiivaasti. "Mutta, ei, se on mahdotonta", lisäsi hän rauhallisemmin ja hillitsi kiivautensa. "Se mies on mielipuoli tai sairas. Ratsastakaa linnaan, kreivi Henrik! Ilmoittakaa minun tuloni! Minä vietän siellä yön ritarieni ja sadan miehen kanssa. Te pidätte huolen muusta sotaväestäni, kaupunginvouti!"
Kreivi Henrik lähti heti liikkeelle ja ratsasti linnaa kohti mukanaan pienempi joukko ratsumiehiä.
"Suurvaltaisin herra kuningas!" jatkoi kaupunginvouti tuskallisella äänellä. "Minun ja näiden toverieni henki ja omaisuus ovat teidän ja maan omat. Mutta elkää olko vihoissanne meille siitä, mitä me emme ole voineet estää! Linnanportti on lukittu. Nostosilta vedetty pois. Muureille on asetettu sotaväkeä ja linkoja. Linnan päällikkö on julistanut meille saaneensa käskyn ampua kaupunki palamaan hehkuvilla kivillä ennen kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua siitä hetkestä, jolloin teidän sotaväkenne piirittää linnan."
"Raivoaako hän!" huudahti kuningas. "No hyvä! Siis pois kaikki sääli! Me tahdomme nähdä kuka täällä on herra. Satulaan, miehet! Kunnon porvarit, te olette minun kuninkaallisen suojelukseni alaisia!" sanoi hän kaupunginvoudille ja kylän vanhimmalle. "Jos he kärventävät yhdenkään oljenkorren teidän päänne päältä minun tähteni, niin he saavat sen kalliisti maksaa. Jokainen kapinallinen rangaistaan ankarasti, kantakoon hän vaikka kuinka pystyssä päänsä."
"Kunnia kuninkaalle! Eläköön nuori Eerik kuningas!" huusi kaupunginvouti heiluttaen hattuaan, ja tähän tervehdyshuutoon yhtyi koko porvarijoukko, heiluttaen lakkiaan ja myssyjään.
"Nyt tilaa, lapset!" käski kuningas ja tyynnetteli ratsuaan. "Minä tahdon nähdä kuka uskaltaa lukita sen portin, josta me haluamme sisään."
"Suokaa minun pysähdyttää teidät hetkeksi, teidän ylhäisyytenne!" sanoi Brandenburgin rajakreivi, joka myöskin oli hypähtänyt satulaan ja nyt ratsasti paljastetuin päin kuninkaan luo. "Ennenkuin te ryhdytte minkäänlaisiin väkivaltaisuuksiin, toivoisin minä, teidän vieraananne, ja sekä teidän, että teidän ruhtinaallisen herra veljenne puolueettomana ystävänä, saada silmänräpäyksen ajan keskustella teidän kanssanne kahden kesken —"
"Hyvä, sitä minä en teiltä kiellä, herra rajakreivi! Syrjään, hyvät ystävät!"
Kaikki poistuivat etemmäksi, ja rajakreivi jäi samaan nöyrään asentoon, korkea sulkahattu kädessään "Teidän herra veljenne on kunnioittanut minua ystävyydellä joka velvoittaa minun puhumaan hänen puolestaan hetkenä jolloin hän itse ei ole saapuvilla. Se mikä täällä on tapahtunut ja edelleen tapahtuu teidän tahtoanne vastaan, osoittaa epäilemättä niskoittelua. Mutta on mahdotonta, että se tapahtuisi teidän herra veljenne käskystä: siihen — anteeksi tämä lausuntoni — siihen on hän minun mielestäni liian viisas. Meidän sisimmät ajatuksemme tuomitkoon korkeampi sielujentutkija. Elköön meidän parhaat ystävämmekään kuvitelko tietävänsä, mitenkä aijomme pelinappulamme siirtää Kuitenkin — minä menen takaukseen junkkari Kristofferin puolesta tässä asiassa, siksi kunnes hän itse voi astua teidän eteenne todistamaan syyttömyytensä Minä tarjoudun etsimään hänet ja tuomaan hänet teidän luoksenne. Hän on varmasti Holbekin linnassa tai Samsössä. Tahdotteko luvata minulle olla ryhtymättä sillaikaa minkäänlaisiin väkivaltaisiin toimenpiteisiin, korkeintaan pitää linna piiritettynä?"
"Minä suostun, herra rajakreivi! Kaksikymmentäneljä tuntia minä odotan häntä, mutta en tuntiakaan kauemmin. Huomiseen asti minä tahdon hillitä suuttumukseni, ja miekka huotrassa minä jään odottamaan sen portin ulkopuolelle, joka uhkamielisesti on uskallettu sulkea minun silmieni edessä. Mutta ennenkuin kuuntelen hurskaiden harmaaveljesten toista iltarukousta, on linna minun hallussani. Sen, minä lupaan kaikkien pyhien miesten nimessä, niin totta kuin olen herra täällä ja tahdon itseäni kutsuttavan Tanskanmaan kuninkaaksi."
"Se on sanottu, teidän ylhäisyytenne!" vastasi rajakreivi päättäväisesti hetken aikaa mietittyään. "Jos en minä vuorokauden kuluttua ole täällä teidän edessänne mukanani teidän arvoisa herra veljenne — niin polttakaa silloin poroksi tuo komea linna tai valloittakaa se rynnäköllä! Kreivi Henrik näkyy olevan hyvinkin halukas osoittamaan teille rohkeuttaan ja sotataitoaan, — mutta sitten minä olenkin tehnyt kaiken voitavani, ja toivon osoittaneeni teille kummallekin, että teillä on ollut ystävä vieraana."
"Teillä on sanani, herra rajakreivi! Ja minä tiedän olevani teille kiitollisuuden velassa, jos hyvä aikeenne onnistuu. Näettekö mille kohtaa luostarin katosta keskimmäisen kirkontornin varjo lankeaa? Siihen on kärsivällisyyteni raja merkitty huomispäivänä. Jumala ja pyhä Neitsyt olkoon meidän kaikkien kanssa!" Näin sanoen hän kohotti oikean kätensä ja tervehdittyään rajakreiviä hän kannusti ratsuaan ja riensi eteenpäin sotajoukkonsa etunenässä. Kuningas ratsasti ritareineen kovaa nelistä alas myllymäkeä, ja samoin ratsasti rajakreivi Valdemar muutamien saksalaisten ja tanskalaisten aseenkantajien seuraamana Holbekiin vievää tietä.
Kun kuningas saapui Kallundborgin linnan edustalle, ja näki sillan vedetyksi ylös sekä hyvinvarustetun linnan olevan täydessä puolustuskunnossa, kohosi suuttumuksen puna hänen poskilleen, hänen kätensä tavoitteli vaistomaisesti miekankahvaa, ja hän oli vähällä unohtaa lupauksensa ja paljastaa miekkansa. Kreivi Henrik ohjaili levottomana sotaratsuaan uloimmaisten vallitusten edustalla, missä hän vielä odotti vastausta siihen käskyyn, jonka hän kuninkaan nimessä oli antanut huutaa uloimmalle linnanvoudille.
"Kuulumatonta yltiöpäisyyttä!" huudahti kuningas. "Vaikka he tietävät minun olevan itse täällä, niin he kuitenkin viivyttelevät vastauksen antamista silloin kun heidän tulisi vain vaieta tai totella?"
"Heillä ei näy olevan kiirettä, herra kuningas!" sanoi kreivi Henrik. "Heidän röyhkeytensä on rajaton. Käskettekö heti puhaltamaan rynnäkköön? Miekka polttaa minun kädessäni."
"Ei vielä!" vastasi kuningas ja vetäsi kätensä pois miekankahvalta.
Samassa puhallettiin torveen uloimmalla vallituksella, ja muurin harjanteelle astui kookas, hyvin asestettu sotilas, kypäränsilmikko suljettuna. "Linnaa ei avata aseellisille miehille", huusi sotilas korskealla äänellä, josta kuitenkin kajahti pakotettu rohkeus, "sitä puolustetaan viimeiseen asti jokaista hyökkäystä vastaan. Se on hänen ylhäisyytensä junkkarin ankara käsky."
"Mielipuoli!" huudahti kuningas, ja kreivi Henrik aikoi antaa kiivaan vastauksen.
"Ei sanaakaan enää, kreivi!" sanoi kuningas ankarasti. "Me emme alennu enää minkäänlaiseen sananvaihtoon kapinallisten ja majesteettirikoksentekijöiden kanssa. Te piiritätte heti linnan joka puolelta ja ryhdytte kaikkiin tarvittaviin valmistuksiin piiritystä varten! Vuorokauteen ei kuitenkaan heitetä ainoatakaan keihästä. Jos kapinoitsijat uskaltavat panna täytäntöön tyhmänrohkeat uhkauksensa kaupunkia vastaan, niin pidettäköön ainoastaan huoli sammutuksesta ja pelastuksesta. Jos jotakin tapahtuu, annettakoon siitä heti minulle tieto. Harmaaveljesten luostarissa tapaatte minut minä hetkenä hyvänsä. Jumalan haltuun!" Tämän sanottuaan kuningas käänsi hevosensa ja ratsasti, pienempi osa seuruettaan mukanaan, aivan linnan vieressä olevaan fransiskaaniluostariin. Täällä seisoivat luostarin pihalla, kiviportaiden vieressä, guardiani [guardiani = luostarin esimies] ja kaikki luostariveljet, sileiksi ajetut päät paljaina. Vanhalla, laihalla guardianilla, samoin kuin kaikilla muilla veljeskunnan jäsenillä, oli yllään halpa, tuhkanharmaa viitta ja karkea nuora köytetty vyötäisten ympäri. Talvipakkasesta huolimatta olivat kaikki ilman kenkiä ja sukkia, puulaatat vain paljaiden jalkojen alla. He vastaanottivat kuninkaan huomattavasti pelästyneen ja levottoman näköisinä.
"Olkaa levolliset, te hurskaat miehet!" sanoi kuningas lempeällä äänellä, laskeuduttuaan ratsunsa selästä ja vastattuaan ystävällisesti heidän tervehdykseensä ja guardianin hartaaseen puheeseen. "Minä tulen teidän luoksenne teidän ystävänänne ja suojelijananne. Suokoon Jumala ja pyhä Neitsyt, ettei mitään onnettomuutta tapahtuisi teidän luostarillenne ja tälle meidän hyvälle, uskolliselle kaupungillemme. Eihän ole teidän syynne, että meidän veljemme junkkari Kristoffer on asettanut houruinhuonelaisen tänne linnanpäälliköksi; sillä me toivomme Jumalan ja voimakkaan pyhän Kristofferin kautta, ettei meidän rakas herra, veljemme itse ole menettänyt järkensä valoa. Minä tahdon odottaa häntä täällä siksi kunnes hän on saanut tiedon minun tulostani ja voi itse saapua antamaan selvityksen tästä asiasta. Jos täällä vaara uhkaa, niin minä ja'an sen teidän kanssanne. Nyt minä vain tahdon nähdä, kestääkö teidän vierasmajanne ja ruokavarastonne näin monen odottamattoman vieraan tulon. Se kyllä etukäteen luostarille hyvitetään."
"Suurvaltaisin herra!" vastasi guardiani. "Elkää turmelko millään maallisella hyvityksellä sitä iloa, jonka nyt suotte meille meidän pelossamme ja ahdistuksessamme! Onhan köyhyys, niinkuin tiedätte, meidän pyhän veljeskuntamme ensimäinen ehto. Jos te tahdotte kunnioittaa meitä läsnäolollanne ja jakaa kanssamme katuvaisten halvan majan, jalo herra, niin elkää epäilkö rehellistä pyrkimystämme elää yksinkertaisuudessa ja palvella palkkaa vaatimatta, ja elkää saattako meitä kiusaukseen vastaanottaa sitä mihin pyhä Franciskus niin ankarasti on kieltänyt meidän koskemasta!"
"No, niin ankaria ei täällä sentään olla", sanoi kuningas hyväntahtoisesti hymyillen, astuessaan sisään luostarin vierastupaan ja luotuaan silmäyksen avoinna olevasta ovesta refektorioon [refektorio = ruokailuhuone], mihin luostariveljille oli katettu yksinkertainen paastoateria, mutta suurempi pöytä viinikannuineen ja voimakkaine liharuokineen oli varattu ylhäisille, maallisille vieraille. "Täällä me emme ainakaan tule puutetta kärsimään", jatkoi kuningas. "Täällä ei meille tarjota välttämättömintä, vaan Jumalan lahjoja aivan runsaalla mitalla."
"Sen mitä meillä on teille tarjottavaa, ovat porvarit tänne lähettäneet. Minne Herran voideltu astuu, sinne tuo hän siunauksen mukanaan", vastasi guardiani ja kädet liitettynä ristiin rinnalle hän kumarsi syvään kuninkaalle.
"Siunauksenko?" toisti kuningas, ja äkkiä kohosi synkkä pilvi hänen otsalleen. "Hm, silloinkin kun hänet on manattu perkeleelle ja lihan turmelukseen, kunnianarvoisa isä?" kysyi hän katkerana hiljaisella äänellä, vetäen guardianin syrjään ja luoden häneen terävän, tutkivan katseen.
Vanha luostarin esimies kalpeni nuo kuninkaan sanat kuultuaan ja hän teki ehdottomasti ristinmerkin, huokaisten syvästi. "Pyhä kirkko julistaa meille vapautuksen kuolemansynneistäkin ja antaa meille sovituksen armon kääntymyksen kautta" — sanoi hän ja liitti yhteen laihat kätensä. "Mutta sen kirous sattuu vain paatuneen ja kunniattoman päähän."
"Mutta kun nyt sinun arkkipiispasi, Tanskan kirkon ruhtinas, on kostonhimosta ja vihasta julistanut sinun kuninkaasi tällaiseksi kunniattomaksi?"
"Jos te todellakin olisitte sellainen, minun herrani ja kuninkaani, niin totisesti, minun täytyisi silloin toistaa tuo kamala tuomio sydämessäni, vaikka se siitä murtuisi, ja vaikka teidän vihanne rusentaisi minut", — vastasi vanhus syvällä totisuudella ja painoi yhteenliitetyt kätensä rintaansa vasten. "Mutta Herra vapauttakoon minun sieluni osallisuudesta kostonhimoisten ja jumalattomien tuomioon! Kirkon valta on totisesti suuri, ylhäinen herrani!" jatkoi hän. "Mutta kosto ja tuomio ovat Herran, samoin kuin armo katuvaisille on hänen. Meille on annettu valta siunata, mutta ei repiä alas; me emme voi mitään totuutta vastaan, mutta kaiken totuuden puolesta. Jos joku meidän oikeauskoisen kirkkomme piispoista erehtyy ja väärinkäyttää kirkon valtaa vastoin Jumalan sanaa, ei kenenkään papin tai kristityn tule sitä hyväksyä, sanoo pyhä Augustinus."
"Oikein, hurskas isä! Se on myöskin minun mielipiteeni ja minun ainoa lohdutukseni. Saman sanoi minulle oppinut mestari Petrus de Dacia. Te ette siis pelkää minun tuoneen kirousta ja pahoja henkiä mukanani tämän kynnyksen yli?"
"En totisesti!" vastasi guardiani juhlallisesti. "Minä tiedän, ettei minun herrani ja kuninkaani ole paatunut, parantumaton syntinen, joka ylönkatsoo katumusta ja hurskaita tekoja, ja jonka sanan voimalla voi luovuttaa lihan turmelukseen sielun iankaikkiseksi pelastukseksi. Minä tiedän myöskin, ettei pahuuden ruhtinaalla ole minkäänlaista valtaa teidän kalliistilunastetun sielunne yli, eikä mikään synnillinen kirous voi poistaa Jumalan rauhaa teidän sielustanne eikä pyhää voitelua teidän kruunatusta päästänne."
Kuultuaan nämä guardianin sanat levisi kuninkaan kasvoille lempeä ilme. "Siunatkaa minua, hurskas isä!" sanoi hän hiljaa. "Teidän sananne tunkivat sieluni syvimpään."
"Vanhurskas, sovittava Jumala suojelkoon ja varjelkoon teidän elämänne ja kruununne, ja ennen kaikkea teidän sielunne kalliin rauhan!" rukoili vanha guardiani ja laski luisevan kätensä kuninkaan kumartuneelle päälle — "jos te itse olette sovittava ja vanhurskas", lisäsi hän painolla ja loi kuninkaaseen läpitunkevan katseen.
"Hm, sovittava", toisti kuningas ja kohotti nopeasti päänsä, "myöskin kapinallisille ja majesteettirikoksentekijöille?"
"He eniten ovat laupeuden tarpeessa", vastasi guardiani. — "Elkää vihastuko, herra kuningas", jatkoi hän hiljaa, mutta kuitenkin painolla. "Eräs pyhä raamatun sana tunkee tänä hetkenä ihmeellisesti huulilleni: jos sinun veljesi rikkoo sinua vastaan — kirjoitetaan siinä — niin rankaise häntä! Mutta jos hän katuu, niin anna hänelle anteeksi!" —
"Mutta jos hän ei kadu?" kysyi kuningas ja loi guardianiin hämmästyneen katseen.
"Niin rukoile silloin hänen edestään, kunnes se tapahtuu, ettei sinun äitisi poika joutuisi kadotukseen, ja sinun oman rauhasi tähden!" kuiskasi hengen mies. "Loukkaantunut veli", sanoo Salomo, "pysyy suljetumpana kirin luja kaupunki, ja riita-asiat ovat kuin lukittu linna."
"Mutta lujat kaupungit voidaan maahan tasoittaa, ja kapinoitsijoiden linnat voidaan maan tasalle hävittää", huudahti kuningas äkkiä ankaralla äänellä, ja hänen liikutuksesta lempeät kasvonsa synkistyivät. "Viisas kuningas Salomo on myöskin opettanut minut luottamaan enemmän uskolliseen ystävään kuin petolliseen veljeen. Eikö profeeta lausunut kerran kansalleen sellaisena epätoivon ja koettelemuksen aikana, kuin meillä nyt on: 'Elkää luottako veljiinne, sillä veljet teidät varmasti pettävät?' Toivoisin pyhän miehen erehtyneen. Mutta kylliksi siitä!" keskeytti hän äkkiä vakavan keskustelun. "Ajatelkaamme nyt vähän näitä maallisia ja elkäämme hylätkö ruumiimme ravitsemista. Me olemme tänään ratsastaneet pitkän matkan." Näin sanoen kuningas astui kiivain askelin refektorioon. Guardiani seurasi häntä ääneti ja huolestuneen näköisenä. Luostariveljesten ilo kuninkaan hurskaudesta ja lempeydestä näytti hiukan vähentyneen.
KYMMENES LUKU.
Kallundborgin linna piiritettiin nyt aivan täydellisesti, ja sotainen Meklenburgin kreivi Henrik ei laiminlyönyt mitään, mikä kuului rynnäkkövalmistuksiin, vaikka hänellä oli pieni sotavoima käytettävänään eikä minkäänlaisia piirityskoneita. Ennen auringon laskua hän näki kuitenkin sotavoimansa lisääntyvän, kun drotsi Åke sadan ratsumiehensä kera saapui kaupunkiin ja yhtyi häneen linnanmuurien edustalla. Pidettyään ensin huolen sotamiehistään ja neuvoteltuaan tärkeimmistä kohdista kreivi Henrikin kanssa, kiirehti hän harmaaveljesten luostariin, missä hänet heti vietiin kuninkaan luo luostarin kirjastoon.
Täällä istui nuori kuningas syviin ajatuksiinsa vaipuneena luostariesimiehen suuressa nojatuolissa tammipöydän ääressä, jolla oli avoinna suuri raamattu, sekä pyhä Augustinus ja useita kirkkoisien kirjoituksia. Hän piteli kädessään erästä mestari Petrus de Dacian käsikirjoitusta, mihin hän usein pani merkkejä ja näytti samalla vertaavan niitä avoinna oleviin raamatunpaikkoihin ja kirkkoisien kirjoituksiin. Näiden jumalisten kirjojen rinnalla oli myöskin kolme maallista kirjaa, kauniissa punaisissa samettikansissa, jotka kuningas itse oli tuonut mukanaan. Ne olivat nuo tunnetut ritarirunot Ivana Leijonaritarista ja Tristanista, Hartman von der Auen ja Gottfrid von Strassburgin sovittamina, sekä Florezin ja Blanzefloren seikkailurikas tarina, joka oli kaikkien rakastuneiden ritarien ja naisten lempiruno.
Kun drotsi Åke astui kynnyksen yli, työntäsi kuningas pöydän syrjään ja hypähti ylös. "Åke, minun rakas Åkeni, näenkö sinut vihdoinkin!" huudahti hän iloisesti ja astui avosylin häntä vastaan, mutta pysähtyi hämmästyneenä katseltuaan häntä tarkemmin. "Oletko sinä todellakin täällä?" jatkoi hän. "Miten huonon näköiseksi olet käynyt! — niin, sinä olit murhaajan käsissä. Ne kirotut lainsuojattomat!" huudahti hän katkeroituneena ja polkasi jalallaan. "Koska saan heidät juurrutetuiksi maastani?"
"Elkää enää sitä ajatelko, jalo kuninkaani!" sanoi Åke. "Minä olen taas terve ja teidän palvelukseenne valmis."
"Tule lepäämään! Sinä olet rasittunut yli voimiesi. Mestari Petrus toi siis sinulle minun kirjeeni?"
"Kaikki on toimitettu teidän käskynne mukaisesti, minun kuninkaani!
Vaikka minä pelkään tämän askeleen" — —
"Anna sen jäädä minun huolekseni, Åke! Tehtiinkö teille vastarintaa?"
"Holbekin linna on teidän hallussanne. Ei ainoaakaan veripisaraa vuodatettu, ja linnassa oli ilo yleinen."
"Hyvä! Entä junkkari?"
"Minä en nähnyt häntä. Sanottiin hänen olleen siellä, mutta hän pakeni."
"Huono merkki, Åke! Uskollinen läänitysmies olisi jäänyt ja vaatinut sinun tekemään ankaran tilin toimenpiteistäsi. Hän ei kysynyt edes suuttumukseni syytä? Hän ei edes uskaltanut lausua kiukun sanaa vääryydestä ja väkivaltaisesta menettelystä?"
"Hän ei ensinkään näyttäytynyt; hän oli ruvennut epäilemään."
"Hm! Siten ei ruhtinas pakene linnastaan, silloin kun hän tuntee itsensä syyttömäksi. Miksi vielä epäilen? Uhmailu täällä, ja hänen häpeälliset lausuntonsa Brunkelle", —
"Se mikä täällä on tapahtunut voi ehkä kuitenkin olla väärinkäsitystä, minun kuninkaani!" huomautti Åke, "eikä kukaan voi luottaa viekkaan Brunken puheisiin" —
"No niin! Puhukoon Kristoffer puolestaan, jos hän voi! Kaikkien pyhimysten nimessä! Antaisinpa puolet elämästäni jos voisin sanoa sydämeni pohjasta: minulla on veli. Kuitenkin, Jumalalle kaikkivaltiaalle ja pyhälle Neitsyelle kiitos! Täysin uskollinen ystävä on minulla vielä, ja minun uskollinen kansani. — Ei minulla ole valittamisen syytä!" Näin sanoen laski kuningas tuttavallisesti kätensä Åken olkapäälle, ja hänen sinisissä silmissään kimalteli kyynel. "Senjälkeen kun me viimeksi tapasimme, rakas Åkeni", jatkoi hän rauhallisena ja totisena, "on minustakin tullut pannaanjulistettu mies niinkuin sinä; mutta se ei enää peloita minua. Minä olin jo, kauan sitä miettinyt, mutta nyt vasta minä sen tiedän: Ei kukaan muu voi meitä tuomita kuin kaikkivaltias, vanhurskas tuomari; mutta hän ei sitä tahdo tehdä, sillä hän on laupias, näetkö. Jos me uskomme vapahdukseen ja synteinanteeksisaamiseen, Åke, niin me olemme pelastetut, ilman koko maailman pappeja ja piispoja."
"Elkää tehkö syntiä, jalo kuninkaani!" huudahti Åke huolestuneena. "Minunkin sieluni on saavuttanut rauhan, ja suojan niiltä pahoilta hengiltä, jotka minua ahdistivat. Mutta se ei ollut uhmaa. Rakkauden kautta me saavutamme rauhan, herra kuningas! ja sen toivon kautta, joka käsittää koko suuren maailman."
"Se toivo on minullakin, Åke hyvä! — ja rakkaus — mitä sinä siitä tiedät, sinulla ei ole Ingeborgia! Minun rakkauteni on niin suuri ja voimakas kuin Tristanin tai urhean Florezin: minä uskallan lopulta kohottaa keihääni Ingeborgini puolesta vaikka itse paavia ja koko papistoa vastaan."
"Taivaan tähden! Rakkakin herrani ja kuninkaani! Ajatelkaa kuitenkin" — —
"Minä olen jo kylliksi miettinyt, Åke! Ja tärkein ensiksi", keskeytti kuningas vakavana huolestuneen ystävänsä. "Meidän autuudenasiamme on siksi tärkeä, ettei sitä joku piispa tai paavi ratkaise vain yhdellä käskysanalla, varsinkin silloin kun tuo sana ei ole muuta kuin: 'sinä olet kirottu', niin kuin se meille kummallekin lausuttiin. 'Sinä olet heitetty paholaisen haltuun!' Ei, toki! Mihin on kirjoitettu, että ihmiselle olisi annettu sellainen valta? Minä en ole sitä koskaan oikein uskonut, mutta nyt minä tiedän: Ainoastaan taivaallinen armo ja laupeus, joihin minä uskon, voivat vapahtaa minut ja meidät kaikki. Tule, niin minä näytän sinulle sen paikan! Oppinut mestari Petrus on kirjoittanut sen minulle; kirkon pyhät isät todistavat sen — ja vieläkin enemmän — se on sanottu Jumalan omassa sanassa; mutta siitä tulisi liian laajat selitykset. Usko minua, Åke, ei ainoakaan arkkipiispa, ei edes Rooman paavi voi tuomita meitä kadotukseen. Jos kirkko hylkää uskovaiset helmastaan, niin ei se enää ole meidän kirkkomme, joka on totuuden ja oikeuden edustaja maan päällä. Jos perkele voisi sulkea meiltä kaikki maailman kivikirkot, niin on kuitenkin yksi kirkko avoinna, jota ei yksikään perkele voi sulkea, ja katso, se on kaikkialla, missä kaksi uskovaista sielua yhtyvät Jumalan nimeen. Katsos, Åke, niin paljon minä olen viisastunut. Roomassa minut tuomittaisiin tästä opista kerettiläisenä roviolla poltettavaksi, jos he sen tietäisivät; mutta siksi viisas olen kuitenkin, että osaan siitä vaieta. Sinä vain sen saat tietää, ja minun Ingeborgini, sekä ne, joille minun sieluni autuus on yhtä rakas kuin teille."
Åke vaikeni ja tuijotti häneen hämmästyneenä.
"Myöskin maan ja valtakunnan puolesta minä olen huoleton," jatkoi kuningas. — "Jumalan avulla minä uhmaan sekä pannaa että interdiktiä, sekä kapinallisia että lainsuojattomia, eikä siltä kukaan uskalla katkaista hiuskarvaakaan minun tai minun kansani päästä."
"Mutta selityskirje pyhälle isälle lienee kuitenkin välttämätön, minun kuninkaani! Arkkipiispan asiassa täytyy sentään suurimmaksi osaksi anteeksiannon ja sovinnon kulkea oikeuden edeltä."
"Ei, Åke! Minä vaadin vain oikeutta enkä armoa ihmisiltä, ja tässä asiassa ei kenenkään tarvitse odottaa minulta armahdusta. Tuomitkoon paavi minun ja Grandin välisen asian! Vääryyden salaisuus saadaan ilmi niin totta kuin oikeutta on olemassa auringon alla. Jos minä itse ollen rikkonut jossakin, joka kyllä on mahdollista — niin ehdinhän minä vielä sittenkin ajatella katumusta kun tuomio langetetaan."
"Mutta naimislupa — —"
"Tulen minä ilman sitäkin toimeen. Jos se on ollut luvallista sadoille muille, niin ei sitä voida kieltää Tanskan kuninkaalta. Jos se kielletään, on se väärin tehty, mutta siihen vääryyteen en minä alistu. — Mutta, istu Åke! Ei sanaakaan enää näistä ikävistä asioista! Sieluni on kyllästynyt niitä ajattelemaan. Tule", — jatkoi hän iloisesti — "niin saat kuulla rakkausrunon; minun rakas Ingeborgini on itse sen minulle jäljentänyt. Herttuatar Eufemia on lähettänyt sen hänelle Norjasta. Se käännetään pian sekä norjaksi että ruotsiksi. Siitä sinä näet miten paljon ritarillinen rakastaja voi kestää, ja miten onni ja meidän Herramme kuitenkin aina ovat uskollisten ja kestävien rakastajien mukana." Nyt kuningas istuutui pöydän ääreen ja luki innostuneena Florezin ja Blanzeflorin tarinan, jonka Åke kyllä tunsi.
"Enemmän minä kuitenkin pidän Tristanista", sanoi kuningas, "ja meidän omat vanhat rakkauslaulumme ovat minusta paljoa kauniimpia. Mutta tämän kirjan minä kuitenkin mieluummin pidän kädessäni: ajattele, jokaisen sanan ovat hänen pienet somat sormensa kirjoittaneet."
Sillaikaa oli jo ilta alkanut hämärtää. Soitettiin iltamessuun, ja kuningas meni Åken kanssa luostarinkirkkoon, missä hän otti osaa harmaa veljesten ja kansan hartaushetkeen, joka ei kuitenkaan ollut niin rauhallinen ja hiljainen kuin tavallisesti.
Oli yö. Joka tunnilla yltyi jännitys kaupungissa. Kaikkialla vallitsi tuskastuttava hiljaisuus. Kaikista taloista loistivat valot; ei missään nukuttu. Piiritetyn linnan ympäriltä kuului vartiosotilaiden askeleita ja aseiden helinää. Sieltä täältä loisti vartiotuli kylmässä talviyössä. Suuriin vaippoihin kietoutuneet äänettömät sotilaat olivat ryhmittyneet niiden ympärille. Luostarin ulkopuolella vartijoivat drotsi Åken sotilaat. Drotsi ja kreivi Henrik ratsastivat edestakaisin linnan muurien ympärillä, joiden takaa kuului hiljaista aseiden helinää, ja raskaiden puolustuskoneiden pyörien jyrinää.
Åken kehoituksesta oli myöskin asetettu vahdit yleiselle laivasillalle linnan kaakkoispuolelle, sekä kaupungin koillispuolella olevan vanhan merilinnan ympärille, missä myöskin oli maihinnousupaikka vanhan ränstyneen linnoituksen vieressä. Tämä paikka oli hänen mielestään erityisen tärkeä, jos tahdottiin estää kaikki mahdollinen yhteys linnaan ulkoapäin. Keskiyön aikaan seisoi Åke itse tuon vanhan, syrjäisen tornin luona kirkkaassa tähtivalossa ja katseli kreivi Henrikin kanssa lahden yli, molemmat mietiskelivät miltä puolen olisi helpoin pääsy linnanmuureille. Silloin huomasi Åke pienen kalastajavenheen, joka oli melkein piilossa meritornin luona olevan ränstyneen paalutuksen alla, mutta juuri kun hän aikoi siitä huomauttaa kreivi Henrikille, näki hän aivan vierestään kumollaan olevan pilarin takaa, karvalakin peittämän miehenpään pistävän esiin, jonka nenän ja suun välillä oli suuren haavan arpi. Vaaniva pää vetäytyi heti takaisin pilarin taakse, ja Åke luuli tunteneensa tuon ryövärinä ja murhapolttajana tunnetun kuuluisan lålantilaisen karkurin, Ola Arkin, jonka jälillä usein oli oltu, ja jonka luultiin olleen avullisena arkkipiispan paossa. Sen enempää arvelematta Åke viittasi kreivi Henrikille ja paljasti miekkansa. Mutta samassa silmänräpäyksessä hypähti mies piilostaan pilarin takaa ja pakeni paalutusta myöden venheeseen.
"Ottakaa hänet kiinni!" huusi Åke uloimmalle vahdille, joka seisoi keihäs kädessä, nojaten selkäänsä paalutukseen, ja katseli etempänä kulkevaa laivaa, huomaamatta ollenkaan pakolaista.
Juuri kun sotilas kuuli drotsin äänen ja aikoi kääntyä, tunsi hän tikarinpiston selässään ja kaatui maahan tuskallisesti huutaen, sillaikaa juoksi karkuri hänen ohitseen välkkyvä miekka kädessä ja hyppäsi venheeseen.
Pakolaisella oli jo airo kädessä ja hän aikoi työntää veneen vesille; mutta silloin vasta hän huomasi unohtaneensa kiireessä irroittaa köyden, jolla vene oli kiinnitetty paalutukseen. Epätoivoisesti ponnistellen hän koetti pari kertaa turhaan katkaista tikarillaan köyttä, mutta samassa seisoivat Åke ja kreivi Henrik hänen edessään paljastetut miekat kädessä. Kreivi Henrik tarttui nopeasti puoleksi katkaistuun köyteen ja riuhtaisi venheen luokseen; epätoivoisen pakolaisen tikari välkkyi häntä kohti; mutta drotsin miekan iskusta putosi sekä tikari että ryövärin käsi mereen, ja hirveästi karjahtaen kaatui haavoittunut pakolainen veneen pohjalle.
Kreivi Henrikin huudon kuultuaan kiirehti yhä useampia meritornin luona olevia sotilaita avuksi, ja pian vietiin vanki köytettynä meritorniin. Drotsin käskystä oli kuitenkin hänen kädetön käsivartensa ensin sidottu, että verenjuoksu tukkeutuisi. Vaarallisesti haavoitettu sotilas kannettiin myöskin torniin, ja sillaikaa kun oltiin välskäriä hakemassa tutkittiin vangitun ryövärin vaatteet tarkasti. Paitsi synninpäästökirjaa ja rukousnauhaa, sekä muutamia kallisarvoisia kirkkokoristeita, jotka nähtävästi olivat varastettua tavaraa, löydettiin sieltä vielä pikeä, tulikiveä ja muita sytytysaineita, ja hänen hattunsa vuoriin oli hyvin huolellisesti ommeltua avain ja salakirje. Paatuneelta rosvolta ei tarvinnut ainakaan aluksi odottaa minkäänlaista tunnustusta. Drotsi otti huostaansa avaimen ja kirjeen ja poistui kreivi Henrikin kanssa lähimmän vartiotulen luo.
Täällä hän avasi salakirjeen ja luki sen hiljaa.
"Ei kenellekään!" seisoi siinä. — "Tottele ja vaikene, muuten olet kuoleman oma! Puolustautukaa viimeiseen asti! Elä säästä kaupunkia! — piiloita tai polta paperit hätätilassa! — pidä salaluukku valmiina! — Anna hänen voittonsa tulla hänen turmiokseen! ja minä vastaan seurauksista. Kirjeentuojan voitte käyttää kaikkeen. Polttakaa heti tämä salakirje. — Ei keneltäkään!"
Eräs pappi oli drotsi Hesselin johdolla opettanut kuninkaalle, prinssi Kristofferille ja Åkelle siihen aikaan hyvinkin harvinaisen kirjoitustaidon, ja hän luuli nyt kauhukseen tuntevansa noissa vääristellyissä kirjaimissa prinssi Kristofferin raskaan käsialan. Hän piiloitti nopeasti kirjeen ja oli valahtanut aivan kuolonkalpeaksi.
"No mitä loitsuja te siitä luitte, herra drotsi?" kysyi kreivi Henrik.
"Te ette voi oikein hyvin." — —
"Varmaankin tuo kirje oli aijottu linnanvoudille", huudahti Åke kiihkeästi, ja veri kohosi taas hänen poskilleen. "Se ei ole keneltäkään eikä kenellekään, kuitenkin minä luulen ymmärtäväni sen sisällön."
"Näyttäkää tänne, herra dotsi! Eihän se ole mikään salainen rakkauskirje. Mies oli varmaankin vakooja ja petturi."
"Niin totta kuin minun jalon kuninkaani sielunrauha on teille rakas, herra kreivi", vastasi Åke kiihkeästi ja tarttui hänen käteensä, "niin sallikaa tämän onnettoman salakirjeen jäädä yksin minun tietooni! Niin paljon vain tahdon sanoa teille: se koskee kuninkaan onnettomia perhesuhteita; mutta tämänkin arveluni suhteen pyydän teidän vaikenemaan. Tässä ei ole minkäänlaisia todisteita ketään vastaan, vain epäilys, onneton ajatus — mutta se johdettakoon vastakkaiseen päämäärään, — se tehdään tyhjäksi." Näin sanoen hän otti kirjeen poveltaan ja heitti sen vartiotuleen.
"Te olette varovainen, drotsi!" sanoi kreivi Henrik, rypistäen otsaansa. "Minä en halua tulla osalliseksi teidän synkistä valtiosalaisuuksistanne. Drotsina te parhaiten tiedätte mitä täällä on salattava, tai ilmaistava. Minä kysyn vain sotamiehenä ja piirityspäällikkönä: jos tuo kirje, jonka te niin hätäisesti hävitätte, oli vietävä linnaan, niinkuin te arvelette, niin täytynee täältä jostain silloin olla salainen käytävä sinne? Se on välttämättömästi etsittävä. Ilman piirityskoneita on meille aika vaikea hyppäys päästä ulkomuurien yli."
"Te olette oikeassa! Täällä täytyy jossain olla salainen käytävä", huudahti Åke äkkiä, silmät innosta loistaen. "Minulla on siitä jonkinlainen aavistus, muistan kuulleeni tarinan meritornista alkavasta salakäytävästä. Vanki näyttäköön sen minulle. Minä vien itse salakirjeen perille, mutta en sitä, joka äsken liekkeihin hävisi ja jonka nyt vain Kaikkitietävä näkee, vaan muunnoksen siitä, sellaiseksi kuin sovittava henki sen uudelleen kirjoittaa minun sielussani."
"Hyvä on. Minä seuraan teitä miehistöni kanssa."
"Ei, herra kreivi! Se on mahdotonta. Kuninkaan ylpeys on herännyt, hän ylönkatsoo salaista hyökkäystä. Hän tahtoo sisään portista tai yli valloitetun muurin, ja molemmat emme voi täältä poistua. Jos salakäytävä on olemassa, niin lienee yksinäisen ja aseettomankin miehen vaikea päästä sen läpi."
"Silloin lienee viisainta teidänkin luopua mokomasta seikkailusta, drotsi! Se on yksinäiselle liian uhkarohkea yritys."
"Minä aijon kuitenkin uskaltaa!" sanoi Åke varmasti, hetken mietittyään. "Mutta ei kukaan saa seurata minua, ja elkää puhuko siitä kenellekään, ei edes kuninkaalle. Jos en minä ole täällä huomenna ennen päivällistä, niin ilmoittakaa kuninkaalle minun joutuneen vangiksi linnassa, tai on minulla jotakin tekeillä, jolla minä voin olla hänelle suuremmaksi avuksi kuin ollessani ryntääjien eturivissä. Jos se onnistuu niin luvatkaa minulle vain yksi asia, uljas kreivi! Linnaan astuessanne elkää salliko kuninkaan astua mihinkään jalallaan, ennenkuin olette koetellut perustaa ja huomannut sen varmaksi. Ja — jos te näette olkaliinani liehuvan jossakin, niin elkää luottako rauhaan ja elkää salliko kuninkaan lähestyä sellaista paikkaa."
"Ha, haa!" nauroi kreivi kovaäänisesti ja taputti Åkea olkapäälle, "sekö siis oli salaisuus, jonka aijoitte pitää omananne? Olisitte yhtähyvin voinut antaa minun lukea kirjeen, salaperäisen herra valtiomies! Meidän on siis varottava salahautoja ja muita samanlaisia ketunansoja? Hyvä! Kunhan vain on hiukankin aavistusta sellaisten olemassaolosta, niin eivät ne mitään merkitse. Haa! Korkeasukuinen herra junkkari, onpa hän totisesti ilettävä petturi, — väijyä veljensä ja kuninkaansa henkeä ja sellaisen jalon kuninkaan ja veljen."
"Taivaan Jumalan nimessä! Kuka sen on sanonut! Jalo kreivi!" — sanoi Åke pelästyneenä, hiljaisella äänellä. "Tehän huudatte niin kovaa kuin tahtoisitte herättää koko maailman asialla, jota ei kukaan saisi tietää. Elkööt enää ikinä nuo turman sanat tulko huultenne yli! Sanoinhan minä teille sen olleen vain arvelun, hirvittävän epäluulon. Se musertaisi kuninkaan sydämen, jos se joutuisi hänen korviinsa. Vain paljas huhu siitä voisi aiheuttaa hirvittäviä, verisiä otteluita, ja saattaa koko maan ja kuningashuoneen mitä suurimpaan onnettomuuteen."
"Minä hyväksyn teidän varovaisuutenne tässä asiassa, jalo drotsi!" vastasi kreivi Henrik totisesti ja hiljaisella äänellä, luoden terävän katseen ympärilleen. "Olkaa levollinen! Ei kukaan ole kuullut puhettamme. Tuossa on minun käteni: jos puhuminen voi aikaansaada niin suuria onnettomuuksia, niin ei tämä asia pääse ikinä minun huulteni yli. Mutta heittäkää mielestänne tuo uhkarohkea seikkailu. Se voi maksaa teidän henkenne ja minkä hyödyksi?"
"Kalliimman hengen pelastukseksi", sanoi Åke, "minun täytyy päästä varmuuteen yhdessä asiassa: Jos minun täytyy suojella kuninkaani jalan petollisiin salahautoihin astumasta, niin täytyy minun tuntea ne ensin itse. Jumala olkoon teidän kanssanne! — Hyvästi! Se, joka on ollut kaksi vuotta pannaan julistettu", jatkoi hän liikutettuna, "hän on oppinut uhmaamaan ryöväreitä ja paholaisia." Vartiotuli valaisi hänen kalpeat, hiukan haaveelliset kasvonsa, ja kohottaessaan tummansiniset silmänsä tähtitaivasta kohti oli niiden ilme lempeän surumielinen. "Elkää seuratko minua!" lisäsi hän. "Katsokaa, minä uskon taivaan siunaukseen ja hyvien henkien suojelevaan voimaan, ja silloin lakkaa maallinen kirous, ja pahat henget syöksyvät syvyyksiin." Tämän sanottuaan hän puristi kiihkeästi kreivi Henrikin kättä ja poistui nopeasti meritorniin. Kreivi Henrik puisti päätään ja katsoi osanottavasti hänen jälkeensä, mutta ei seurannut häntä.
YHDESTOISTA LUKU
Vanha meritorni oli jotensakin kaukana linnasta, melkein autiossa kaupunginosassa, aivan meren rannalla. Se oli harmaakivestä rakennettu, pyöreä vahtitorni, varustettu ampumareijillä, ja ylhäällä terävien muurinsarkamien takana kierteli kattoa vartijakäytävä. Alaosan muodosti kaksi holvikattoista kivitupaa, joista toista sota-aikoina käytettiin vahtitupana, ja toisessa säilytettiin hukkuneitten ruumiit siksi kunnes ne haudattiin. Muuten käytettiin tornia etupäässä majakkana, sinne ripustettiin myrskyöinä lyhtyjä ohjaamaan merellä kulkijat salmen suuhun.
Vahtituvassa drotsi Åke tapasi kuolettavasti haavoitetun sotilaan, joka välskärin hoidosta huolimatta näytti juuri vetävän viimeisiä hengenvetoja, hengellisen miehen rukoillessa hänen vieressään. Munkki harmaaveljesten luostarista antoi hänelle öljyllä viimeisen voitelun. Pöydällä oli pergamentinpalanen, jolle hurskas fransiskaanimunkki juuri oli, kirjoittanut kuolevan viimeisen toivomuksen. Himmeä öljylamppu oli kiinnitetty likaiseen muuriin mistä se valaisi kiviholvin ja synkän kuolinkamppailun. Luotuaan osanottavan katseen kuolevaan soturiin, poistui Åke vahtituvasta melkein huomaamatta, ja avasi oven niinkutsuttuun ruumishuoneeseen, mistä, tarun mukaan, Esbern Snaren aikoina portaita myöten päästiin maanalaiseen käytävään, ja mistä Åke arveli löytävänsä tuon oletetun salakäytävän linnaan.
Tähän synkkään ja kummittelusta kuuluisaan ruumishuoneeseen oli vangittu murhaaja viety. Välskärin avulla hän oli sidottu ja oli vielä hengissä; mutta hän puhui hurjasti ja raivoisasti. Hänet oli sidottu kiinni hukkuneitten ruumislaudalle, joka oli hänellä makuupaikkana. Kaikki olivat inhoten poistuneet hänen luotaan.
Kun Åke astui hänen luokseen ruumishuoneeseen lankesi katosta riippuvan keltaisen sarvilyhdyn valo murhaajan sinisiksi pöhöttyneille kasvoille; hän irvisteli rumilla torahampaillaan, ja puri niitä yhteen kuin vangittu villipeto. "Vai tänne sinä tulet, senkin pannaanjulistettu kuningaskoira!" mutisi hän ja ojensi kielen ulos vaahtoavasta suustaan —. "Sinäkin olet nyt kuollut ja kirottu? Onhan siitä hiukan iloa paholaisille. — Nyt pureskelevat kalat minun nyrkkiäni meren pohjalla, ja minä makaan täällä helvetin porstuassa. — Se oli sinun syysi, sinä kalpea pyhän Yrjänän miekkailija! Minä pelkäsin sinun päässeen vapaaksi typerän hurskautesi tähden ja koiramaisen uskollisuutesi vuoksi."
"Miten niin?" kysyi Åke, joka oli joutunut omituiseen jännitykseen kuunnellessaan raivoavan synkkiä hourailuja. "Miten voit uskoa pannaanjulistetun miehen voivan välttää kirousta?"
"Katsoppas, toveri!" kuiskasi vangittu rosvo ja tuijotti hurjasti ympärilleen. "Sama pyhä mies, joka manasi teidät paholaiselle, antoi minulle kirjeen ja sinetin, joilla pääsen taivaanvaltakuntaan. Ne ovat tuolla takkini vuorissa. Se kirottu parturi leikkasi sen äsken irti sieltä; ja kirje oli valhetta niinkuin kaikki hyve ja hurskaus maailmassa. Jos se pyhä mies tekasi minulle väärän kirjeen autuudesta, niin on hän voinut tehdä väärät laskut sinunkin sielustasi. — Se minua kuitenkin ilahduttaa, että hän johonkin kelpaa", jatkoi hän ilkeästi hymyillen. "Aina minä olen ajatellut: mustakauhtanat osaavat paljoa paremmin kirota kuin siunata. Mutta kuka minut surmasi? Se käsi, joka sen aikoi tehdä on saatanan oma — huu — tuo nälkäinen kala purasi minua kynnenjuureen."
"Keneltä oli salainen kirje? Ja kenelle aijoit sen viedä?" kysyi Åke nyt yhtäkkiä ankaralla äänellä ja peloittavan mahtavasti. "Tunnusta totuus, niin sinun käy paremmin kuin olisit ansainnut, kurja!"
"Vaikka minä rikkoisin kalliimmasti vannotun valani?" mutisi ryöväri. "Ei, ankara herra! Ottakoon paholainen omansa, myöskin Ola Arkin syntisen sielun, kun kerran näin hullusti kävi! Minä olen toimittanut monen kirotun kerettiläisen ja pannaanjulistetun miehen helvettiin, myöskin yhden ja toisen kunnon miehen taivaan valtakuntaan. Mutta jos minä tästä nyt itse joudun paholaisen valtaan, niin tapahtukoon se uskovaisena kristittynä, eikä kukaan voi sanoa minun rikkoneen vannottua lupaustani, vaikka sen olisin antanut itse pääperkeleelle."
"Sano minulle mistä sinun piti kulkea, täältäkö?" jatkoi Åke katsellen ympärilleen hämärään kivihuoneeseen.
"Etsitkö sinä tietä minun herrani luolaan?" mutisi vangittu ryöväri irvistellen. "Toveri! Varo, ettet polta itseäsi siellä!"
"Siis kuitenkin täältä!" sanoi Åke itsekseen ja katseli vielä tarkasti ympärilleen. "Ja onhan tämä avain sinne?" Näin sanoessaan hän otti esille ruostuneen avaimen, joka oli salakirjeen mukana löydetty ryövärin vaatteista.
"Oikein, toveri! Helvetin avain", toisti mielipuoli murhaaja, rumasti nauraen.
Åke tarkasti nyt koko kiviseinän, mutta ei nähnyt jälkeäkään minkäänlaisesta ovesta tai aukosta. Lattia oli peitetty suurilla liuskakivilaatoilla. Hän koputti useaan paikkaan ja lopultakin kajahti eräs niistä ontosti, ja kivilattian alta kuului metallin kilahdus. Hän irroitti lyhdyn katosta riippuvasta koukusta ja asetti sen lattialle. Silloin hän huomasi suuren, irtonaisen kiven, jonka voi siirtää paikoiltaan, ja hänen arvelunsa vahvistuivat: irtonainen kivi peitti tarkasti suletun rautaluukun, joka kuitenkin näytti olevan melkein liian pieni ihmiselle. Hän koetti avainta ja se sopi. Hän aukaisi luukun: raaka, kostea kellari-ilma lehahti häntä vastaan pimeästä luolasta, jonka salaperäiseen syvyyteen tikapuut johtivat.
Näiden tutkimusten ajan makasi raivoava murhaaja ruumislavitsalla kamalasti irvistellen. Åke seisoi epäröiden aukon suulla ja punnitsi uhkarohkeaa aikomustaan; silloin hänelle selvisi, että hän ilman valepukua varmasti heti joutuisi ilmi; hänen katseensa osui ryövärin veriseen kauhtanaan, joka oli vedetty hänen yltään, ennenkuin hänet sidottiin. "Hyvä!" sanoi hän. "Me vaihdamme vaatteita. Tuossa saat minun vaippani ja hattuni. Minä otan sinun kauhtanasi ja lakkisi."
"Hyvä vaihtokauppa!" mutisi Ola Ark. "Jos onni seuraa minun takkiani, niin astut sinä nyt alas kunniaan ja onneen. Haa, irroita minun ruumiini, saatana! Anna minun seurata häntä syvyyteen!"
Åke pukeutui vastenmielisesti ryövärin likaiseen ja veriseen kulkuripukuun, joka kylläkin täytti tarkoituksensa, tehden hänet melkein tuntemattoman näköiseksi. Sitten hän otti lyhdyn käteensä ja aikoi astua alas lattiassa olevan aukon kautta. Mutta nyt muuttui vangitun ryövärin uhka raukkamaiseksi voivotteluksi. "Armoa, armoa!" huusi hän. "Elkää viekö minulta viimeistä valonkipinää. — Nyt tulee perkele itse minut repimään. — Haa! Elkää jättäkö minua ruumiina tänne pimeään! Armoa, armoa!" Hän riuhtoi nuoria ja ulisi kamalasti.
"Pyydä Jumalalta ja tuomariltasi armahdusta!" sanoi Åke. "Minä en voi auttaa sinua." Sitten hän puristautui ahtaan aukon läpi, pidellen lyhtyä kädessään ja veti kellarinluukun kiinni jälestään, ettei kuulisi mielipuolen ulvontaa. Mutta hän oli vähällä pudota päistikkaa alas tikapuilta kuullessaan rautaluukun kilahtavan lukkoon päänsä päällä. Hän oli mielestään melkein elävältä haudattu: Avaimen hän oli unohtanut ottaa mukaansa, ja hän luuli kuulevansa murhaajan ulvonnan pimeän luolan yläpuolella muuttuvan riemuitsevaksi ivanauruksi.
Åkea pyörrytti, mutta hän tointui saas ja piteli lujasti kiinni kosteista porraspuista, laskeutuessaan niitä alas. Viimeinkin hän oli tikapuiden päässä. Käytävä oli jyrkkä ja syvä; mutta se johti kapeampaan holvikattoiseen kellariin, joka oli niin matala, että hän tuskin voi astua pystyssä. Ilma oli raskas ja tukahuttava, ja hän astui usein hyppiville sammakoille ja niljaisille matelijoille. Hän piteli lyhtyä edessään, mutta ei nähnyt muuta kuin pitkän, kapean salakäytävän, jolla ei tuntunut olevan ensinkään loppua; sen suunta osoitti hänelle kuitenkin että sen varmasti täytyi johtaa linnaan. Hän astui eteenpäin nopein askelin ja katseli levottomana lyhtyä, joka alkoi valaista yhä himmeämmin. Ilma ei näkynyt sisältävän kyllin ravintoainetta sen liekille. Hän oli ehtinyt tuskin sata askelta kuin hänen pelkonsa toteutui: lyhdyn valo sammui, ja hän seisoi pilkkosen pimeässä. Hän tunsi tuskallista ahdistusta, ja samalla voiman ja rohkeuden puutetta, mikä oli hänelle harvinaista. Samassa hän kuuli kaukaa takaansa kumean kolahduksen, ikäänkuin rautaluukku olisi avattu ja sulettu. Hän kiirehti ehdottomasti askeleitaan, mutta kompastui vähän päästä liukkaisiin matelijoihin, ja hänen täytyi usein pysähtyä hengähtämään, sillä ilma, jota hän hengitti tuntui lamauttavan joka jäsenen ja ahdistavan rintaa. Hän oli vähällä pyörtyä, mutta samassa hän kuuli hiipiviä askelia takaansa, ja lisääntynyt sielunjännitys antoi hänelle uusia voimia. "Onko siellä ketään?" huusi hän ja kääntyi. Mutta kukaan ei vastannut, ja taas vallitsi haudanhiljaisuus.
Oli niin pimeää, ettei hän eroittanut omaa kättään silmäinsä edestä. Ettei rohkea yrityksensä herättäisi epäluuloja, oli hän jättänyt miekkansa ruumishuoneeseen, ja hän oli aivan aseeton. Hän ei ollut lapsenakaan ollut vapaa kummituspelosta, ja aikakautensa näkökannan mukaan oli voimakkaan henkimaailman vaikutus ihmiselämään mitä läheisemmin liittynyt uskonnollisiin käsitteisiin. Åke ei suinkaan epäillyt niin hyvin pahojen kuin hyvien henkien ilmestymisen mahdollisuutta. Mutta valveilla ollessa eivät nämä kuvittelut tehneet häntä levottomaksi, kun hän tiesi kulkevansa luvallisia teitä, ja hänellä oli hyvä ristimiekkansa vyöllään. "Jos tämä salakulku on rehellistä ja ritarillista", ajatteli hän itsekseen, "niin miksi en ottanut silloin miekkaani mukaani? Hm. Olinpa sentään kova, kun vein valon häneltä tuolla ylhäällä. Siellä hän nyt makaa helvetintuskissa ruumislavitsalla ja kiroaa minua — tai hän on päässyt irti ja hiipii minun jälestäni pimeässä?" Saman hiipivien askelten äänen, jonka hän oli kuullut äsken, luuli hän taas kuulevansa takaansa; mutta aina käännyttyään oli taas kaikki hiljaista. Tämä tunne näkymättömän olennon läsnäolosta pilkkosenpimeässä salakäytävässä, saattoi hänet hirveään jännitykseen, ja loi hänen sieluunsa hirmukuvia, joita hän ei kyennyt sieltä karkoittamaan. "Onko hän nyt kuollut tuolla ylhäällä? Ahdistaako hänen raivoava henkensä minua!" kuiskasi hän, ja mielipuolen ryövärin kuva oli paljon hirvittävämpänä hänen sisäisen silmänsä edessä kuin hän äsken oli nähnyt sen todellisuudessa ruumislavitsalla. "Tai oletko sinä taas siellä, vanha Palle?" huudahti hän melkein kirkaisten. Finnerupin ladon murhakohtaus, joka lapsuudesta asti oli ahdistanut hänen mieltään, sekä tuon vanhan, mielipuolen kuninkaanmurhaajan kuva, jonka hän itse oli tappanut murhatun kuninkaan ruumiin viereen, seisoi taas elävänä hänen sielunsa silmissä. Hiukset kohosivat hänen päässään, ja hänestä tuntui niinkuin taistelisi hän nyt todellisuudessa pahoja henkiä vastaan tässä synkässä luolassa. Se mielikuvitelma, joka usein unissakin tahtoi tuskastuttaa häntä ja äskettäin hänen kuumehoureissaan oli ollut hänelle alituisena kärsimyksenä, täytti taas hänen sielunsa. Lopulta yltyi hänen pelkonsa siinä määrin, että se kävi hänelle sietämättömäksi. Hän kääntyi äkkiä ja ryntäsi koko voimallaan kädet nyrkissä sitä paikkaa kohti, mistä hän taas luuli kuulevansa hiipiviä askeleita. Samassa hän aivan selvästi kuuli korvansa vieressä miekan kilahtavan muuria vasten. "Haa! Siis kuitenkin ihminen! Katala murhaaja! Sinäkö siellä oletkin?" huudahti hän varsin tyytyväisenä, keksittyään siellä todellisen, ruumiillisen takaa-ajajan, ja ryntäsi näkymätöntä verivihollistaan vastaan, lyöden oikealla kädellään miekan sivulle, jota voimaton käsivarsi tuntui pitelevän. Miekka lensi helähtäen pimeään käytävään, mutta samassa tunsi Åke kahden märän, suonenvetoisesti nytkähtelevän käsivarren kuristautuvan kaulansa ympäri.