"Haa, sainpa sinut viimeinkin kiinni, senkin helvetin koira!" kähisi raaka, hurja ääni aivan hänen korvansa juuressa, ja Åke tunsi haavoittuneen ryövärin äänen. "Olen jo kyllin kauan maannut ruumiina, nyt on sinun vuorosi, toveri!" Hirvittävä ääni muuttui villipedon ulvonnaksi, ja Åke tunsi mielipuolen torahampaiden iskeytyvän otsaansa. Hän hosui epätoivoisesti ympärilleen, ja koetti kaikin voimin vapautua hirviön kuristavasta syleilystä, mutta turhaan. Hänen täytyi kauan otella ja painia näkymättömän murhaajan kanssa ennenkuin hänen onnistui kaataa hänet. Mutta hän kaatui samalla itsekin maahan, ja hän sai vielä kauan pyöriskellä pimeässä yhä heikommin ulvovan rosvon kanssa, saamatta kaulaansa vapautetuksi suonenvetoisten käsivarsien kierroksesta. Vihdoinkin laukesi käsivarsiensolmu hänen kaulansa ympäriltä, ja hänen raivoava vastustajansa makasi äänetönnä ja arvattavasti hengetönnä hänen polvensa alla.
"Jumala olkoon hänen syntiselle sielulleen armollinen!" huokasi Åke, ja nousi puoleksi tukehtuneena. Hänen vastustajansa teki vielä äkkinäisen liikkeen, ikäänkuin noustakseen, mutta kaatui koristen takaisin maahan. Nyt vasta huomasi Åke melkein kahlaavansa haavoitetun murhaajan veressä. Hän kiirehti voimakkain askelin edelleen pimeää käytävää. Hän pysähtyi pari kertaa hengästyneenä kuuntelemaan, ja taas tuntui kuollut murhaaja hiipivän hänen jälestään. Yhtäkkiä hän törmäsi jotakin estettä vastaan. Hän tunnusteli sitä ja tunsi suuren rautaportin olevan edessään, Hän jyskytteli sitä kaikin voimin, mutta se oli lukittu eikä liikahtanut vähääkään. Hän kumisutti sitä raudoitetuilla kantapäillään, ja jokainen lyönti kaikui oudosti käytävän holvauksissa. Vähän ajan kuluttua avautui portissa oleva pieni luukku, ja sieltä näkyivät lyhdyn valossa tuimat soturinkasvot. "Kuka siellä? Ja kenen lähettämä?" kysyi sotilas.
"Ei kenellekään keltään", vastasi Åke, muistaen samassa salakirjeen salaperäisen omistuksen.
"Oikein. Sinä tiedät tunnussanat", vastattiin, "olet kai yksin?
Aseetonna?"
"Niinkuin näet. Avaa joutuun!"
"Odota vain! Ilmoitan ensin vahdille!" Luukku sulettiin, ja Åke kuuli torven toitotuksen, mihin vastattiin etempää. Vähän ajan kuluttua avattiin rautaportti, ja kookas panssaripukuinen sotilas astui hänen luokseen salakäytävään, lyhty toisessa ja paljastettu miekka toisessa kädessä. Hän tarkasti lyhtynsä valossa valepukuista drotsia päästä jalkoihin asti ja astui hätkähtäen pari askelta taapäin: "Hyi, senkin verikoira, minkä näköinen sinä olet!" huudahti hän inholla. "Tukalaa on kunnon miehelle laskea mokomiakin vieraita sisään, silloin kun, kuningas itse saa olla ulkopuolella."
"Minulla oli kova ottelu tänne tullessani, kunnon kansalainen!" sanoi
Åke, "mutta kiirehtikäämme!"
"No, no, odota hiukan, roisto! Ensin side silmille!"
"Mitä — side! ja lisäksi haukkumasanoja minulle." — —
"Se on selvää, Rääsyjussi! Voisithan yhtähyvin olla urkkija kuin verikoira ja ryöväri. Sinä näyt olevan niitä pahimpia roistoja: side silmille heti paikalla, koira! Tai minä potkasen sinut takaisin ketunluolaasi."
Åken oli vaikea pidättää suuttumustaan ja muistaa, ettei hän täällä ollut drotsi eikä voinut puolustaa itseään. Hän kesti ääneti raa'an kohtelun, antoi sitoa vaatteen silmiensä eteen ja taluttaa itsensä rautaportin läpi. Hän kuuli, että se lukittiin hänen jälestään rautatangoilla. Heti senjälkeen hän kuuli rautaketjujen ja pyörien kolinaa, niinkuin vipusiltaa ylösvedettäessä, ja hän huomasi itseään kuletettavan keinuvan sillan yli.
"Astu nyt suoraan eteenpäin, tai putoat syvyyteen." — murahti hänen saattajansa hänen takanaan. Kylmä väristys karsi hänen selkäänsä, mutta hän vaikeni ja astui eteenpäin.
"Kas niin, pääsit paremmin yli, kuin olisin sinulle suonut", murisi sotilas hänen takanaan, "mutta vielä on yksi silta, ja se on kymmenen kertaa pahempi. Tässä minä pääsen sinusta."
Åke kuuli sotilaallisen saattajansa palaavan sillan yli, joka heti vedettiin ylös. Hän arveli nyt olevansa linnan koillisten ulkovarustusten sisäpuolella, jotka olivat meritornin ja sisusmuurien välissä; sillä hän oli tarkoin pannut muistiin mihin suuntaan kulettiin. Hän oli nyt saanut kaksi uutta saattajaa, jotka yhtävähän säästivät ylenkatseellisia haukkumasanoja hänen verisestä ulkonäystään ja ryövärinasustaan. Åke antoi viedä itseään edelleen vastaamatta sanaakaan heidän pilkkaansa, josta hän salaisesti iloitsi, pitäen sen heidän rehellisen mielensä todisteena. Vihdoinkin kuului taas torventörähdys: siihen vastattiin samoin kuin äsken hiukan etempää, taas laskettiin vipusilta alas, ja Åke arvasi nyt olevansa aivan linnanmuurin alla, sillä hän kuuli aivan päänsä yläpuolelta melua, jonka hän huomasi johtuvan linkojen ja muiden sotakoneiden liikuttamisesta. Häntä töytäistiin epäystävällisesti selkään ja hän seisoi taas niinkuin ennenkuin huojuvalla sillalla.
"Suoraan eteenpäin, mies, tai putoat hautaan", kuuli hän varoittavan äänen huutavan jälestään. "Jos astut sormenverrankaan syrjään, olet kuoleman oma." Hän jätti sielunsa Herran haltuun ja astui edelleen. Hänen annettiin kulkea näin kauan elämän ja kuoleman vaiheilla, ja heille näytti tuottavan iloa hänen kuolemanpelkonsa ja vaaransa. Mutta huomattuaan ettei pohja enää huojunut hänen jalkojensa alla, tiesi hän kulkeneensa sisimmän vallikaivannon yli ja olevansa sisusmuurin sisäpuolella. Vihdoinkin kuletettiin hänet ylös portaita, mutta sidettä ei vielä poistettu hänen silmiltään. Sitten vasta kun hänet oli kuletettu montakertaa eri eksyttäviin suuntiin, monien porras- ja käytäväsokkeloiden kautta, irroitettiin side, ja hän huomasi olevansa eräässä linnan huoneista, joka ei ollut hänelle outo, ja jossa hänen käskettiin odottaa linnanpäällikköä.
Oli vielä pimeä yö. Toinen sotilaista, joka oli seurannut häntä, oli jäänyt ovelle seisomaan lyhty ja paljastettu miekka kädessä ja hän näytti inhoten ja kammoten vartijoivan häntä.
"Kenen luulet minun olevan?" kysyi Åke.
"Junkkarin salaisen palvelijan", kuului vastaus. "Se joka noin verisenä ja kalpeana tulee tänne pimeyden teitä, ei tuo ainakaan hyviä uutisia mukanaan. Kuuletko, nyt otetaan tuliset kivet uunista. Pian on Kallundborgin kaupunki ilmiliekissä."
"Sen estäköön Jumala!" huudahti Åke. "Tuokaa linnanpäällikkö heti tänne. Minulla on ankara kielto siitä junkkarilta."
"Siltä et ainakaan näytä", sanoi mies säpsähtäen. "Siinä tapauksessa minä kiirehdän. Ethän vain tee täällä sillä aikaa mitään pahaa?" Mies poistui senjälkeen ja otti lyhdyn mukaansa. Åke katseli ulos ikkunasta ja huomasi kauhukseen tulisia kiviä kannettavan pihan poikki muurilla oleviin linkoihin.
"Seis pojat!" huusi nyt karskea ääni pihalta. "Tänne on tullut viesti junkkarilta. Ei saa vielä alkaa ampumista."
"Pohjaltaan kunnon mies!" sanoi Åke itsekseen ja luuli kuulleensa linnanpäällikön äänen. Vähän senjälkeen avattiin ovi; kookas, totisen näköinen soturi, joka oli asestettu kiireestä kantapäähän, astui sisään hänen luokseen kynttilä kädessä. Nähdessään Åken veriset kasvot ja veren tahraaman puvun, peräytyi hän ehdottomasti pari askelta ja asetettuaan kynttilän pöydälle, hän vei nopeasti kätensä suuren miekkansa kahvalle. "Mikä mies sinä olet?" kysyi hän kovalla ja tuikealla äänellä. "Verisiä murhaajiako junkkari nyt lähettää niskaani? Vastaa mies; kuka sinä olet? Lausu tunnussana, tai minä lyön sinut kuoliaaksi tuohon paikkaan —"
"Ei keneltäkään kenellekään", vastasi Åke, ja linnanpäällikkö vetäsi kätensä pois miekankahvalta.
"No, puhu sitten turman lintu! Jos minua jostakin kiellät, niin et ainakaan säälimästä tai epäröimisestä? Onko kaupunki sytytettävä palamaan? Sytytetäänkö harmaaveljesten luostari ensiksi? Siellähän nukkuu kuningas tänä yönä."
"Kaupunki jätetään rauhaan", vastasi Åke. "Heti auringon noustua avataan linna kuninkaalle. Paperit jätetään hänelle ja salaluukku naulataan kiinni" —
"Oletko mieletön, mies!" huudahti linnanpäällikkö hämmästyneenä. "Uskallatko sinä lausua sen mitä minä tuskin rohkenen ajatella? Peruuttaisiko junkkari sinun suusi kautta sen minkä hän kuoleman uhalla kielsi minulta omallaan? Ketä silloin rangaistaan kaikesta mitä täällä on tapahtunut, ja kuka vastaanottaa kuninkaan vihan purkaukset?"
"Teidän täytyy paeta sekä kuninkaan että junkkarin näkyvistä, ja te viette maanpakolaisuuteenne mukaanne teidän salaisuutenne, sekä tietoisuuden siitä, että olette suorittanut hyvän teon." — —
"Ja koko elämäkseni olisin leimattu maailman silmissä petturiksi ja valapatoksi? Ei, mies! vaikka se olisikin junkkarin käsky, niin minä en sitä tottele. Sen minkä minä olen vannonut, sen minä pidän. Mutta junkkari vastatkoon kaikesta: minä olen myönyt hänelle henkeni, mutta minun päällikkökunniani on minun omani. Näytä minulle kirjoitettuna se, minkä sinä sanoit! Muuten minä annan hirttää sinut urkkijana ja petturina!"
"No, Jumalan nimeen sitten!" sanoi Åke, heittäen yltään maankulkurikauhtanan ja lakin, ja seisoi nyt tunnetussa ritaripuvussaan linnanpäällikön edessä. "Minä en voi, enkä minä tahdo pettää teidänlaistanne kunnian miestä. Minä olen drotsi Åke Johnsson: Minä ilmoitan teille velvollisuutenne enkä junkkarin tahtoa. Tehkää minulle mitä tahdotte: mutta siitä vastatkoon omatuntonne Jumalalle, kuninkaalle ja itsellenne. Mutta, jos kuningashuone ja isänmaa ovat teille omaa ylpeyttänne ja luuloteltua uskollisuusvelvollisuuttanne rakkaammat, niin seuraatte minun neuvoani ja suostutte siihen suureen uhraukseen, jonka minä teiltä vaadin."
"Herra drotsi!" vastasi päällikkö, kumartaen ylpeästi ja kylmästi. "Te olette ryhtynyt liian uskaliaaseen leikkiin: Te olette minun vankini. Minä en ole nyt oman toimintani herra. Ja vala ja lupaus ovat miehen halua ja miehen tahtoa kalliimmat. Katsokaahan, minä olen vanhanaikainen sotilas. Minä en ymmärrä teidän hienoa valtiotaitoanne, enkä teidän monimutkaisia hyveitänne. Minun lakini saatte kuulla: Tottele laillisen yliherrasi käskyä, ja vastatkoon hän seurauksista, joka sinulle käskyt antoi!"
"Mutta, jos te näette sillä olevan mitä turmiollisimmat, mitä hirvittävimmät seuraukset, jos teidän läänitysherranne on rikkonut läänitysvalansa ja käyttänyt väärin oikeutensa — —"
"Se ei koske minuun. Minä pysyn kuuliaisena sille, jolle vannoin kuuliaisuus- ja uskollisuusvalani: Hän vastatkoon siitä mikä täällä tapahtuu, olkoon se pahaa tai hyvää!"
"Mutta, jos te vannoitte jumalattomalle kapinoitsijalle uskollisuusvalan" —
"Silloinkin täytyy minun pitää minkä vannoin — vaikka hän palkaksi antaisi hirttää minut siitä — muutoin joudun helvettiin. Tässä ei ole valinnan varaa. Jos minä olisin astunut paholaisen palvelukseen, herra drotsi, niin minun täytyy kestää loppuun asti, vaikka se olisikin kauhistuksen loppu."
"Uljas herra, teidän ylpeytenne on sokaissut teidän silmänne näkemästä totuutta ja oikeutta!" huudahti Åke ja katseli rautapukuista päällikköä melkein ihaillen. "Mutta kuulkaa minua. Minä vannotan teitä elävän Jumalan nimessä." — —
"Suokaa minulle anteeksi, herra drotsi!" keskeytti päällikkö hänet rauhallisesti ja kylmästi. "Minun aikani on täpärällä, minulla ei ole kukaties enää monta tuntia elonaikaa. Minä en odota kiitosta en kuninkaalta enkä junkkarilta, ja mahdollisesti vain niukan ilon vankilan ja hirsipuun tuolta puolen. Mutta: olkoon kaikella järjestyksensä. Te menette nyt torniin ja minä muurin harjanteelle. Huomenna te kukaties istutte kuninkaan oikealla kädellä, silloin kun minä riipun hirsipuussa. Mutta niin kauan kuin me olemme paikoillamme, täyttäkäämme kukin tehtävämme, ja — niinkuin jo sanoin: olkoon kaikella järjestyksensä." Tämän sanottuaan hän polkasi lattiaan, ja kolme sotilasta astui sisään.
"Viekää heti tämä herra vankitorniin!" käski linnanpäällikkö ja viittasi kahdelle lähimmälle sotamiehelle.
"Ja sinä, Pentti", jatkoi hän kääntyen kolmanteen. "Anna taas kuumentaa kivet — viesti oli väärä. — Menkää!"
Molemmat sotilaat tarttuivat heti Åkeen ja vetivät hänet pois muurissa olevan salaoven luo, jonka he avasivat. Åke kääntyi vielä kerran ja huusi linnanpäällikölle kovalla äänellä, mitä kiihkeimmän levottomuuden ja jännityksen valtaamana. "Ajatelkaa kuolematonta sieluanne, ennenkuin työhönne ryhdytte. Muistakaa, että on toteltava enemmän Jumalaa kuin syntisiä ihmisiä!" Enempää hän ei ehtinyt sanoa, sillä salaovi sulettiin hänen takanaan.
Kolmas sotilas seisoi vielä paikallaan, ikäänkuin odottaen ankaran käskyn peruuttamista, mutta silloin osui häneen jyrkän linnanpäällikön uhkaava katse. "Kivet ovat kuumennettavat! Sanoinhan minä sen jo äsken! — Oletko sinä kuuro? Kiiruhda, mies! Kuuliaisuus tai kuolema niinkauan kuin minä täällä käsken!"
Sotilas kääntyi nopeasti ja kiirehti ääneti ja synkkänä ulos ovesta, jonka vieressä seisoi.
Linnanpäällikkö käveli nyt lujin askelin pari kertaa edestakaisin lattialla, pidellen kättä korkealla otsallaan. Viimeinkin hän pysähtyi rukouslavitsan ääreen ja notkistaessaan polvensa, osui hänen katseensa aukiolevaan Aikakirjaan. "Te palvelijat!" mutisi hän ja liitti yhteen kätensä, "olkaat teidän herroillenne lihassa alamaiset kaikissa asioissa." Sitten hän nousi, teki ristinmerkin leveän panssaroidun rintansa yli ja astui ääneti, mutta varmoin askelin ulos ovesta.
KAHDESTOISTA LUKU.
Oli aamupuoli yötä. Levoton jännitys, millä Kallundborgissa oli odotettu yön tuloa, oli asettunut. Yöllä vallinnut hiljaisuus näytti rauhoittaneen sekä porvarit että sotaväen. Useimmista taloista olivat valot sammutetut. Vartijat nuokkuivat hiilokselle palaneiden vartiotulien ääressä, missä he vaippojensa päällä lepäsivät rauhallisissa ryhmissä, sillaikaa kun toiset vartijoina astuivat edestakaisin pystytettyjen keihäiden ympärillä. Iloinen, valpas kreivi Henrik oli myöskin kyllästynyt jännittävään tarkastamiseen, jonka hän nyt katsoi turhaksi; hän oli asettunut lepäämään harmaaveljesten luostarin ulkopuolelle madonnankuvan alle, missä aina paloi lyhty. Hän oli äsken tarkastanut vartijat, ja huomannut kaiken olevan järjestyksessä. Nyt hän tunsi itsensä väsyneeksi, mutta hän ei kuitenkaan antanut unelle valtaa, vaan hänen katseensa kiintyi yhä himmeämmästi tuikkiviin tähtiin. Hänen sielunsa uneksi sotilaskunniasta ja ylevistä voittoretkistä Tanskan kuninkaan rinnalla, sekä meklenburgilaisten naisten ihailusta, kun hän voittamineen laakeriseppeleineen ja kuninkaallisine kunnialahjoineen kerran saapuisi kotiin isänmaahansa. Näistä unelmista, missä hän parissa minuutissa oli elänyt puolet elämäänsä, herätti hänet äkkiä lingonheiton suhiseva ääni sekä hirvittävä palohuuto luostarista. Hän hypähti ylös ja huomasi kauhukseen tulisten kivien lentävän linnan muureilta eri suuntiin, ja korkealle leimahtivat jo liekit luostarin varastohuoneesta. Silmänräpäyksessä hän alkoi mitä innokkaimmin toimia luostarin ja kaupungin pelastamiseksi. Kaikkialla olivat sammutuskalustot järjestyksessä. Kaupungissa syntyi hirvittävä levottomuus; mutta onnettomuus ei näyttänyt olevan niinkään suuri kuin pelättiin. Moni talo syttyi tuleen, mutta enimpiä suojeli lumi, vaikka katot olivatkin olkiset. Moni linkojen kivistä osui syrjään, moni jäähtyi ennenkuin osui. Luostarin varastohuone oli heti syttynyt tuleen, se täytyi uhrata ja osaksi hajoittaa. Mutta itse päärakennukseen ja vierashuoneisiin, missä kuningas oleskeli, ei pudonnut ainoatakaan kiveä.
Kuningas oli heti jalkeilla, eikä ollut kukaan häntä ja kreivi Henrikiä innokkaampi; he ratsastivat alati kaduilla, ollen aina ensimmäisinä paikalla kun jokin talo syttyi tuleen.
Kuningas oli hyvin katkeroitunut, ja usein hän loi uhkaavan katseen linnaan. Seisoessaan kreivi Henrikin vieressä palavan luostarirakennuksen luona, suhahti ilman halki hehkuva kivi heidän hevostensa välille, ja kaivautui kihisten lumeen.
"Herra kuningas!" huudahti kreivi Henrik. "Porvarit voivat sammuttaa, mutta me kykenemme muuhunkin. Ryhtykäämme heti rynnäkköön."
"Ei vielä", vastasi kuningas päätään puistaen. "Katsokaa", jatkoi hän viitaten luostarin päärakennuksen kuparikattoon, josta loimuavat liekit valaisivat. "Kun aurinko on korkeimmillaan, ja torninvarjo lankeaa tuonne, silloin vasta on aika käsissä, kreivi Henrik! Silloin on minun kärsivällisyyteni saavuttanut korkeimman määränsä!"
Päivän valjettua taukosi kivienampuminen linnan ampumareijistä, mutta uloimpien muurien rintavarustukset olivat täynnä sotaväkeä. Myöskin muuritornit olivat varusväkeä täynnä, ja muurien takana nähtiin aamun sarastaessa lukemattomien keihäiden ja sotakirveiden välähtelevän. Porttia ympäröivät muurit olivat erityisen vahvasti miehitetyt, samoin myöskin porttitorni, mihin erityisesti pelättiin hyökkäyksen kohdistuvan. Portin ja välimuurin eteen oli lujilla rautarenkailla kiinnitetty suuri rautainen ristikkoaita. Linnassa vallitsi tuntuva levottomuus ja hälinä, ja siellä odotettiin nyt tuimaa hyökkäystä ja yöllisten rauhattomuuksien kostoa.
Sillävälin oli tuli sammutettu sekä luostarissa että kaupungissa. Hurskaat fransiskaanit soittivat niinkuin tavallisesti aamumessuun, eikä kuningas laiminlyönyt tätä heidän hartaushetkeään.
"Mutta missä ihmeessä on Åke? Missä on drotsi?" kysyi hän kreivi Henrikiltä, hypätessään taas ratsunsa selkään luostarikirkon ulkopuolella, mennäkseen sotapäällikkönsä kanssa tarkastamaan kiireellisiä hyökkäysvalmistuksia. "Minä en nähnyt häntä koko yönä, enkä myöskään äsken aamumessussa. Minä kysyn jo kolmannen kerran häntä. Hänen tapansa ei ole nukkua, silloin kun minä valvon ja rukoilen, vähiten silloin kun vaara on tarjolla."
"Minä en ole nähnyt häntä keskiyön jälkeen", sanoi kreivi Henrik, koettaen salata levottomuuttaan. "Tuon meritornin luona sattuneen seikkailun jälkeen minä näin hänet viimeksi vartiotulen luona", lisäsi kreivi naurahtaen. "Yö oli kaunis, kaikki oli täällä hiljaista ja rauhallista, hänellä taisi olla mielessä rakkausasiat tai muut unelmat. Hän astui meritornille päin, ja kielsi minun seuraamasta itseään; hän pyysi, etten odottaisi häntä takaisin ennen puoltapäivää."
"Omituista!" sanoi kuningas. "Åke kevytmielisellä rakkausseikkailulla? Ja tähän aikaan! Se on mahdotonta. Hm! Mihin joutui urkkija, jonka te vangitsitte? Onko hän tunnustanut?"
"Hän on kadonnut, herra kuningas. Se on ihmeellinen ja aivan käsittämätön asia. Minä kävin itse meritornissa pari tuntia keskiyön jälkeen. Sotilas oli kuollut; mutta hänen murhaajansa oli paholainen vienyt — vannottiin siellä kalliisti. Hän oli maannut köytettynä hukkuneiden ruumistuvassa, hänen oli mahdoton päästä sieltä ulos. Keskiyön aikana hän oli huutanut ja kirkunut paholaisen ottavan hänet kiinni. Ei kukaan ollut uskaltanut mennä sinne hänen luokseen, ja minun tullessani ei siellä ollut ryöväriä eikä drotsia."
"Mitä? Drotsia!" keskeytti kuningas hänet. "Mitä se seikkailu Åkeen kuuluu? Eihän hän minun tietääkseni maannut ruumistuvassa murhaajan kanssa?"
"Niin, sehän on totta, teidän armonne", vastasi kreivi Henrik rykien. "Huomaanpa puhuneeni hiukan unenpöpperössä. Se johtui yönvalvomisesta."
"Sitä valppaampia saamme tänään olla, herra kreivi, erittäinkin nyt, kun Åke on poissa", vastasi kuningas ja ratsasti nopeasti meritornia kohti. "Tahdonpa saada selville mitä perää heidän paholais-puheessaan on."
Kreivi Henrik saattoi kuninkaan meritornille. Huhu vangitun murhaajan katoamisesta oli koonnut tänne joukon uteliaita ihmisiä, jotka tekivät ristinmerkin tuon hirvittävän uutisen kuultuaan, ja kertoivat sen edelleen mitä kauhistuttavimmilla lisäyksillä varustettuna. Kaikki väistyivät kunnioittavasti kuninkaan tieltä, ja hän kuuli nyt ihmeekseen vartijan kertovan saman seikkailun, mutta sillä levottomuutta herättävällä lisäkkeellä, että drotsi oli keskiyön aikaan mennyt yksin raivoavan murhaajan luo ruumishuoneeseen ja myöskin sieltä jäljettömiin hävinnyt. Mielipiteet tästä olivat kuitenkin hyvin eroavat, sillä muutamat väittivät, ettei drotsi itse, vaan paholainen drotsin muodossa, oli mennyt kuolevan murhaajan luo häntä hakemaan.
"Loruja, lapset!" sanoi kuningas. "Viekää minut tuohon kirottuun ruumishuoneeseen! Tässä piilee jokin salaisuus!" Hän astui nyt nopeasti hämärään kivitupaan ja katseli ympärilleen hyvin jännittyneenä. Koko huoneessa ei ollut muuta kalustoa kuin hukkuneitten ruumislavitsa, joka oli veren tahraama, ja jolla riippui muutamia mädänneitä nuoran pätkiä. Korkealla muurissa olevasta ristikkoaukosta, minkä läpi tuskin varpunen mahtui lentämään, tunkeutui heikko valonsäde, valaisten eräässä nurkassa olevan ritarillisen töyhtöhatun. "Mitä minä näen?" huudahti kuningas hämmästyneenä. "Drotsin töyhtöhattu. — Siis murhattu, ryöstetty. Suuri Jumala! Ja katsokaa, tuolla on hänen viheriä vaippansa. Ryöväri olisi kuitenkin ottanut saaliin mukaansa. Olihan vangittu murhaaja vaarallisesti haavoitettu?"
"Kuolettavasti, armollinen herra, ainakin välskärin käsityksen mukaan", vastasi vanha harmaaveljes-munkki, joka parin uteliaan porvarin ja muutaman sotamiehen kanssa oli tunkeutunut kuninkaan jälestä torniin. "Niin totisesti!" alkoi harras fransiskaani hurskaalla saarnaäänellä. "Pahuudella on loppunsa. Tästä me nyt näemme miten jumalattomat rangaistaan: tämän veri ei huuda taivaisiin niinkuin viattoman Aabelin, vaan se huutaa maan paatuneille syntisille, ja helvetin tiellä kulkeville että kauhulla näkisivät kadotuksen tien, minun hartaat kuulijani! Tämän ajallisen, kuoleman voivat ihmiset joskus pyhän Cosmin ja pyhän Damianin avulla viivyttää lääkärien ja apteekarien kautta, mutta ei ikinä ijankaikkista kuolemaa: Kun aika on käsissä, niin katsokaa, silloin saapuu se, jonka velkakirja on, ja hakee omansa, henkilöön katsomatta. Tämä merkki on annettu nyt varoitukseksi ja peloitukseksi monelle meidän jumalattomana aikanamme. Sancta Maria, ora pro nobis! —" [Pyhä Neitsyt, rukoile puolestamme!]
"Sinäkö siis täällä tyrkyttelet kansaan mokomaakin taikauskoa, munkki!" keskeytti kuningas hänet kärsimättömänä ja kiivaasti. "Uskotko sinä todellakin paholaisen vieneen tuon murhaajan, ja lisäksi sekä hänen ruumiinsa että sielunsa."
"Pyhä Franciskus varjelkoon minut sitä epäilemästä!" vastasi munkki tehden ristinmerkin. "Se joka voi viedä jumalattoman sielun, voi yhtähyvin tuhota hänen syntisen ruumiinsa. Katsokaa, hän on jättänyt vain nämä veripisarat valtansa, merkiksi, joka on hänelle annettu, ja — vastoin hänen tahtoaan — vanhurskaan tuomarin kunniaksi. Silloin kun silmiemme edessä on näin selvä totuus, on sokeutta ja kerettiläistä röyhkeyttä enää sitä epäillä."
"Uskotko sinä samaa minun drotsistani, minun uskollisesta Åkestani?"
"Elkää vihastuko, herra kuningas!" vastasi fransiskaani avomielisesti, painaen kättään vasten laihaa rintaansa. "Minun omatuntoni kieltää minun todistamasta väärin haudan partaalla siten miellyttääkseni tai imarrellakseni mahtavia ja ylhäisiä tai salatakseni niitä ihmeellisiä asioita, jotka nyt tapahtuvat meidän silmiemme edessä paatuneiden parannukseksi. Jalosukuinen herra drotsi on aivan käsittämättömästi kadonnut. Ja koska me tiedämme, että hän on kirkon suureen pannaan julistettu, ja koska meidän arvoisa arkkipiispamme on jättänyt hänet lihan turmeluksen alaiseksi ja suuren sielun vihollisen valtaan" — —
"Vaikene, röyhkeä! Sinä et tiedä mitä puhut", huudahti kuningas kiivastuen, ja loi vapisevaan luostariveljeen salamoivan katseen. "Ottakoon pahojen henkien ruhtinas omansa, siitä minä en halua kiistellä hänen enkä sinun kanssasi. Mutta sen minä tiedän ettei ainoakaan perkele voi taittaa hiuskarvaakaan minun uskollisen Åkeni päästä, olkoon hän elävä tai kuollut. Täällä on tapahtunut murha, hirveä konnantyö", jatkoi hän, "häpeämätön petos! Niin totta kuin minua Jumala ja kaikki pyhimykset auttakoot, siitä otetaan selvä ja se ankarasti rangaistaan. Pois täältä munkki, mene kammioosi ja rukoile Jumalaa valaisemaan järkesi! Sinun tähtesi kyllä on hyvä, olisi synti suuttua sinuun. Menkää pois, lapset, te olette täällä tiellä! Tänne, uskolliset mieheni! Lattia on revittävä auki! Jos ei drotsia löydetä hajoitetaan torni maan tasalle, tähän ei jätetä kiveä kiven päälle."
Kuninkaan ankaraa käskyä totellen poistui munkki sekä muu liikaväki tornista. Sotilaat toivat keihäitä ja keksejä sekä mitä muuta saivat käsiinsä ja alkoivat heti murtaa auki kivilattiaa. Pian huomattiinkin tuo irtonainen, rautaluukkua peittävä kivi, jota tuskin ollenkaan eroitti ristikkoaukosta johtuvassa niukassa päivänvalossa. "Kas, kas!" huudettiin. "Kellariluukku, salainen luola!"
"Haa, murhaajan luola! Siinä se on!" huudahti kuningas. "Tänne joutuun tulisoihdut! Minä haluan mennä itse alas."
"Jättäkää se minun tehtäväkseni, herra kuningas!" sanoi kreivi Henrik. "Tämä on varmaankin salakäytävä linnaan", lisäsi hän hiljemmin, "ehkä voisimme käyttää sitä hyökkäyksessä" — —
"Ei kreivi! Kuninkaan tie ei kulje ketunkäytävien kautta", keskeytti kuningas hänet ylpeästi. "Tuokaa vain minulle takaisin kunnon Åkeni!"
Tuotiin tulisoihtuja, ja käytävä tutkittiin tarkasti. Kuningas saatiin kuitenkin estetyksi laskeutumasta alas. Kreivi Henrik kiirehti kolmen sotilaan seuraamana, innokkaana ja uteliaana eteenpäin soihtu kädessä. Maanalainen ilma oli usein vähällä sammuttaa soihdut, kuitenkin löydettiin ja tunnettiin ryövärin ruumis, jonka heti kaksi sotilasta kantoi ylös, sillaikaa kun kreivi Henrik kolmannen kanssa jatkoi tutkimuksiaan. He saapuivat lopultakin suurelle rautaportille, jota he turhaan koettivat murtaa auki. Sen takaa kuului torven soittoa ja aseiden helinää, ja kreivi Henrikistä oli viisainta kiirehtiä takaisin.
Kuningas oli sillaikaa ottanut tarkan selon drotsin yöllisestä käynnistä tornissa, ja nähtyään ryövärin ruumiin, sekä kuultuaan kreivi Henrikin palattua mitä tämä oli saanut selville, tuli hän hiukan tyynemmäksi. "Uhkarohkea drotsi on varmasti elossa, joskaan ei aivan turvassa, herra kuningas!" vastasi kreivi, noustessaan väsyneenä ja hengästyneenä ylös salakäytävästä. "Koska murhaaja tavattiin kuolleena ja yksin, niin hän ei ole voinut nujertaa meidän uljasta drotsiamme; mutta sen kyllä huomasi, että heillä oli ollut kova ottelu keskenään. Tässä on drotsin miekka; se oli aivan ruumiin vieressä. Tästä alkaa todellakin salakäytävä linnaan; mutta se on tarkasti vartijoitu, ja me olimme vähällä joutua vihollisen käsiin."
"Hyvä! Nyt siis tiedämme missä Åke on", sanoi kuningas. "Hänen
tarkoituksensa on ollut hyvä — aika kepposet hän vain teki meille.
Mutta ennen auringon laskua hän on Jumalan avulla vapaa!" lisäsi hän.
"Voi, niitä pettureita, jos koskevat hiuskarvaankaan hänen päässään!"
Kuningas poistui meritornista, ja rynnäkkö valmistuksiin ryhdyttiin vieläkin innokkaammin.
Ennen päivällistä pysäytti kuningas valkoisen ratsunsa linnan itäisten varustusten ulkopuolelle. Hän oli synkkä ja äänetön. Hän katseli usein levottomassa jännityksessä ja yhä yltyvällä suuttumuksella linnanportille päin, mistä hänen veljensä junkkari Kristofferin pitäisi tulla, jos sovinto vielä voisi tulla kysymykseen; mutta ei prinssiä, eikä rajakreiviä alkanut näkyä. Pari ratsumiestä, jotka olivat lähetetyt tähystämään pyhän Yrjänän hospitaalin luona olevalle Myllymäelle, tulivat täyttä nelistä ratsastaen määräaikana takaisin, ilmoittaen, ettei ketään herrasväkeä näkynyt tiellä.
"Eteenpäin siis, elävän Jumalan nimeen!" huudahti kuningas hiljaa, hyvin liikutettuna. "Minulla ei ole enää veljeä. Mitta on täysi. — Antakaa puhaltaa rynnäkköön, kreivi Henrik. Julistakoon torvet minun vihani."
Tuskin tämä oli sanottu, niin torvet puhalsivat rynnäkköön, ja kaikki olivat liikkeellä. Aurinko oli korkealla taivaalla, ja torninvarjo lankesi luostarinkatolle. Kaikki sotavoimat pantiin silmänräpäyksessä liikkeelle. Hyökkäys tehtiin drotsin laatiman suunnitelman mukaan, kolmelta taholta yhtä aikaa, kahdelta taholta kuitenkin vain näön vuoksi että saataisiin vihollinen eksytetyksi, jota vastoin päähyökkäys, mihin koko sotavoima vähitellen yhdistettiin, suunnattiin torniportin luona olevaa itäistä muuria vastaan.
Uloin nostosilta oli pian revitty reippaiden venemiesten ja laivurien avulla. Kaikkien kaupungin palotikapuitten avulla noustiin heti etuvarustusten ylitse. Täällä ei näkynyt olevan minkäänlaista päällikköä, ja sekä junkkarin själlantilaiset että samsölaiset talonpojat taistelivat vastenmielisesti ja pakosta maamiehiänsä vastaan. Saksalaiselle kreivi Henrikille tehtiin urhokasta vastarintaa; mutta siellä missä vain kuningas itse näyttäytyi, heittivät muurilla olevat tanskalaiset aseensa, antautuivat ja pyysivät armoa. Etuvarustukset joutuivat heti kuninkaan käsiin, ja hän nousi itse ensimäisenä niille; mutta portin yläpuolelta olevasta tornista kohtasi heitä nyt mitä voimakkain vastarinta. Sen takaa kuului vahva, ääni, ja tornin ampumareijistä ja harjalta singahti heitä vastaan taaja kivi- ja keihässade. Kreivi Henrikin täytyi kiireisesti muodostaa keihäskatos kuninkaan suojaksi ja sillaikaa koetettiin turhaan repiä alas suurta rautaista ristikkoaitaa, joka muodosti ylösvedetyn nostosillan haudan ylitse, etuvarustusten ja portin välille.
"Sytyttäkää portti tuleen!" käski kuningas suuttumuksen kiihkossa.
"Tänne polttoaineita!" huudettiin suusta suuhun, ja pian virtasi kaupungista väkeä valloitettujen etuvarustusten yli sisävallituksille, minne he kantoivat pikisoihtuja, sytykkeitä ja rikkilyötyjä tervatynnyreitä, jotka he heittivät rautalanka-aidan yli. Hyökkääjien innokkaasti huutaessa kietoutui portti ja torni savun ja liekkien valtaan.
Tämän linnan itäistä sivua vastaan suunnatun kiivaan ja ankaran ottelun aikana, seisoi vangittu drotsi Åke neliskulmaisen parveketornin ristikkoikkunassa, joka kohosi linnan vasemmanpuoleisen päärakennuksen keskeltä, aivan parvekesalin yläpuolelta. Kohtisuoraan hänen vankilaikkunansa alla, syvällä linnanpihalla, olivat suuret linnanportaat eli parvekesilta, mistä käytävä johti etusaliin. Vankilatornin erotti hyökkäyksenalaisesta portista pyöreä linnanpiha sekä sen molemmat etelän ja pohjoisen puolella olevat siipirakennukset. Korkealla olevasta vankilansa ikkunasta saattoi Åke siis suurimmaksi osaksi seurata sekä hyökkäävien että puolustavien liikkeitä, ja erilaisia yrityksiä. Hänen oli onnistunut kiivetä korkeaan ikkunasyvennykseen vankilaristikon sisäpuolelle. Täältä hän tykyttävin sydämin, kertaakaan katsettaan kääntämättä, tuijotti yli linnan pihan tornia kohti. Hän tiesi päähyökkäyksen suunnattavan sinne. Hän oli jo jonkun aikaa kuullut taistelunhälinää, ja hän näki nyt kaikkien sotavoimien yhtyvän ahdistamaan ja puolustamaan tätä yhtä kohtaa. Nyt hän näki paksun savupatsaan kohoavan portin ulkopuolelta ja huomasi puolustajien samoihin aikoihin panevan liikkeelle kaikki porttitornin suurimmat puolustuskoneet, aikoen kivillä ja hirsillä rusentaa piirittäjät, ennenkuin heidän onnistui sytyttää portti tuleen. "Haa! Täällä minun täytyy seisoa toimetonna, silloin kun kuningas on taistelussa ja vaarassa!" huudahti hän ja ravisti raivoissaan rautaristikkoa. Samassa irtaantui palanen vanhaa muuria ja sen mukana osa rautaristikkoa, ja hän oli vähällä kaatua takaperin vankilan lattialle. "Merkki!" huudahti hän hämmästyneenä. "Kiitos, hyvä enkelini! Sinä olet kuitenkin pahaa voimakkaampi." Hän aikoi heti tätä sattumaa hyväkseen käyttäen paeta uhkarohkeasti tornista ja päästä hyökkäävien avuksi, ehkäpä hän saisi portin avatuksi heille. Hän sitoi olkaliinansa vielä lujaan ristikonosaan ja aikoi laskeutua sen avulla alempana muurissa olevalle penkereelle; mutta samassa hän kuuli äänen, joka pakoitti hänet peräytymään ja täytti hänet kauhulla. Hän oli kolauttanut päänsä yhteen torninpilareista, joka ulottui pitkin koko parvekesalirakennusta, johtaen äänen hänen korvaansa äärettömästä syvyydestä. Kohtisuoraan hänen allaan, korkeiden puuportaiden tai parvekesillan alapuolella, oli kaivolla varustettu syvä kellari, ja sen yli kulki käytävä parvekkeelle ja linnan suureen etusaliin. Tämä kellari ja sen syvä kaivo olivat hätätilassa linnan viimeinen puolustus. Se voi koitua mitä kamalimmaksi haudaksi jokaiselle piirittäjälle, joka ei tuntenut sen rakennetta, sillä parvekesillan ylin porras oli salainen luukku, joka kellarista päin äkkiä voitiin vetäistä alas, jolloin sisään tunkeutuva vihollinen ja mahdollinen voitonherra syöksyisivät syvyyteen. Junkkari oli vasta äskettäin antanut rakentaa tämän salahaudan linnan puolustukseksi. Ei kuningas eikä Åke tunteneet tätä, ja salaisena hätäpuolustuskeinona se oli pidetty salassa useimmilta linnan asukkailta. Tämän salaluukun olemassa olosta oli Åke saanut vihiä tuon hävittämänsä salakirjeen kautta. Salaman nopeudella välähti varmuus tästä hänen sielunsa läpi, kun etäinen ääni linnankellarista tunkeutui hänen korvaansa:
"Seiso siellä, kunnes portti rumahtaa auki ja he tunkeutuvat tänne sisään!" kajahti linnanpäällikön ankara ääni oudon kumeasti. "Ole varuillasi. Sinä hetkenä, jolloin kuulet askeleita parvekesillalta, vetäiset sinä lukon auki!"
Heikompi ääni vastasi, mutta Åke ei eroittanut siitä mitään.
"Se veri, joka täällä tulee vuotamaan, langetkoon junkkarin päälle", kuului taas linnanpäällikön ääni. "Hän vastatkoon kaikesta, sekä tässä että tulevaisessa maailmassa. Me olemme vain kuoleman välikappaleita hänen kädessään. Elä kysele, elä ajattele! Vaikene ja tottele, tai sinä olet valapattoinen ja ijankaikkiseen kadotukseen tuomittu."
Åke seisoi kuin kivettyneenä kauhusta. Muutamista yksityisistä sanoista, jotka hän vielä kuuli alhaalta, selvisi hänelle koko hirvittävä laitos. Itse ankaran linnanherran ääni tuntui hänestä vapisevan tuota kammottavaa käskyä antaessa.
Tuossa salatussa kuilussa parvekesillan alla vallitsi taas hiljaisuus, mutta linnanportin luona yltyi taistelunhälinä kaikkia muita ääniä voimakkaammaksi. Korkea liekki leimahti ilmaan portin takaa kohoavasta savupatsaasta. Kuului kauhun huutoja palavasta porttitornista, mistä puolustajien täytyi paeta, etteivät palaisi sinne. Ulkopuolelta kajahtivat ryntäävien voitonhuudot, ja rautaketjujen ratina, ja ontto, helisevä ääni ilmaisi etumuurin ja portin välillä olevan ristikkoaitauksen tulleen revityksi paikoiltaan. Sitä seurasi vieläkin voimakkaampi jyske; palava portti oli murrettu auki.
Sanomaton tuska valtasi kuuntelevan vangin. Melkein katsomatta mitä uskalsi, kiipesi Åke rikkoutuneen vankilaikkunan läpi ja hinautui olkaliinansa avulla niin pitkältä alas torninkuvetta, että sai jalansijan muurista ulkonevalle penkereelle. Mutta juuri kun hän oli onnellisesti päässyt sinne irtaantui taas osa torninmuuria, sekä se ristikon kanki, mihin olkaliina oli sidottu, pudoten hänen päänsä ylitse ja kolahtaen parvekekäytävän hautakaidetta vasten, mihin olkaliina jäi riippumaan. Itse hän kadotti tasapainon ja luiskahti, mutta hän tarttui samassa vaistomaisesti ulkonevaan muurinlaitaan kiinni, missä hän äsken oli seisonut, jääden siihen riippumaan kunnes hänen onnistui saada toinen jalkansa parvekesalinoven sadekaton päälle. Hän seisoi siis aivan parvekesillan yläpuolella, kuitenkin niin etäällä siitä, että hän varmasti taittaisi käsivartensa ja jalkansa jos putoaisi. Sen mukaan minkä hän äsken oli saanut selville, oli linnankellarikaivon salaluukku aivan hänen jalkojensa alla, ja ensimäinen sille astuttu askel pudottaisi sen ja avaisi alta syvän ja varman haudan. Kovin kauan hän ei jaksaisi kestää tätä melkein riippuvaa asentoa. Yleisessä hälinässä ei kukaan huomannut häntä. Nyt hän kuuli porttia murrettaissa syntyneen kovan jyskeen sekä voitonhuudon: "Linna on voitettu! Eläköön Eerik kuningas!" Kuningas ratsasti jo voittoisana linnanpihalle loimuavan portin läpi. Åke ei voinut kääntää päätään pihaan päin tasapainoaan kadottamatta; mutta pian hän kuuli kuninkaan ja kreivi Henrikin äänet aivan altaan. "Olkaa varuillanne, herra kuningas! Täällä on salaluukku", huusi hän voimiensa takaa; mutta hänen äänensä oli liian heikko. Hän oli uupunut hirvittävästä rasituksesta, eikä kukaan näkynyt kuulevan häntä yleisessä asehelinässä ja voitonhuutojen raikuessa, niiltä jotka seisoivat lähinnä parvekesiltaa peitti hänet sitäpaitsi ulkoneva torninpenger. "Hyvästi, ihana Margareta! Hyvästi rakkaus ja elämä!" vaikeroi hän. "Minun täytyy alas." Hän tunsi putoamisellaan ja kuolemallaan kuitenkin voivansa pelastaa kuninkaan hengen. "Eläköön kuninkaani!" huusi hän ja irroitti muurin reunasta kätensä. Hän näytti putoavan hirvittävään kuiluun; mutta hän ei tiennyt enää mitä hänelle tapahtui.
"Åke — Åken ääni!" huusi kuningas, joka taistelusta ja voitosta tulistuneena seisoi ritari joukkonsa etunenässä korkeiden puurappusten alapäässä. Hän oli kuullut Åken äänen, mutta ei tiennyt mistä; muutamat etempänä seisovista sotilaista olivat nähneet hänen putoavan parvekesalin sadekatolta parvekesillalle; mutta yleisessä hälinässä ei kukaan kuullut heidän hämmästyshuudahduksiaan. Kuningas asetti jalkansa puurappusten ensimäiselle porrasaskeleelle.
"Takaisin kuninkaani! Meidät on petetty!" huusi nyt äkkiä kreivi Henrik. "Tuolla riippuu drotsin olkaliina! Täällä on varmasti jossakin salahauta."
Pitkä, punainen olkaliina riippui aivan heidän päänsä yläpuolelta, parvekkeen rautakaiteesta.
"Taivaan Jumala! Minun uskollinen Åkeni! Minä kuulin hänen vaikeroivan tuolla ylhäällä", huusi kuningas kiihkeästi, ja varoituksista huolimatta hän kiirehti ylös portaita. Mutta kreivi Henrik juoksi hänen jälestään ja tarttui häntä käsivarteen ennenkuin hän oli ehtinyt ylimmälle portaalle. He pysähtyivät molemmat kuin salaman iskeminä, ja näkivät kauhusta huudahtaen onnettoman drotsin makaavan kuolonkalpeana ja verisenä parvekesillalla.
"Kuollut, kuollut!" huusi kuningas, aikoen kiirehtiä hänen luokseen; mutta kreivi Henrik sai hänet vielä pidätetyksi, ja astui itse ensin huojuvalle ilmasillalle. Silloin Åke avasi silmänsä ja näki kuninkaan; suureksi ihmeekseen hän huomasi makaavansa salaluukun kannella. "Pois haudasta, minun kuninkaani!" huudahti hän heikolla äänellä ja vieritti itsensä kuninkaan jalkoihin, missä hän syleili hänen polviaan. "Åke, suuri Jumala, mitä tämä merkitsee!" huudahti kuningas ja nosti hänet syliinsä. Samassa avattiin parvekesalin ovet, ja aseetonna, lumivalkea pää paljastettuna, astui kookas, rautapukuinen herra parvekkeen yli, jääden seisomaan parvekesillan yläpäähän. "Te seisotte haudan partaalla, kuningas Eerik!" lausui hän oudosti kajahtavalla äänellä. "Minä olin sen teille valmistanut, mutta korkeampi sallimus on toisin määrännyt. Nyt auvetkoon hauta ja nielköön minut teidän silmäinne edessä." Sen sanottuaan hän polkasi voimiensa takaa jalkojensa alla olevaan huojuvaan ja narisevaan salaluukkuun. "Miksi viivyttelet, roisto!" huusi hän jyrisevällä äänellä. "Poista salpa! Vedä lujasti!"
"En voi! Laupiaan Jumalan nimessä!" kaikui rukoileva ääni linnankellarista syvältä hänen altaan. "Minä en voi — ennemmin olen valapattoinen ja ijankaikkisesti kadotettu."
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi kuningas hyvin ihmeissään — "Onko mies mieletön? Kuka hän on?"
"Linnanpäällikkö, herra kuningas!" vastasi kreivi Henrik, joka seisoi paljastettu miekka kädessä hänen edessään, toinen jalka salaluukulla.
"Sitokaa mieletön!" sanoi kuningas lähimmille ritareilleen ja kääntämättä katsettaan Åken kalpeilta kasvoilta hän kantoi hänet itse käsivarsillaan kreivi Henrikin avulla huojuvan salaluukun ja parvekkeen yli suureen parvekesaliin. Vasta sitten kun kreivi Henrik oli nähnyt kuninkaan ja drotsin olevan turvassa, kiirehti hän takaisin meluavan sotajoukon luo asettaakseen vartijat kaikille käytäville, ja estääkseen mahdolliset levottomuudet varusväeltä aseita riisuttaessa.
Sitten vasta kun kuningas näki Åken virkoavan henkiin ja huomasi etteivät hänen jäsenensä olleet vioittuneet, osui hänen katseensa pelästyneisiin ritareihin, jotka seisoivat hänen ympärillään ja olivat auttaneet häntä drotsin hoidossa. Parvekesalin ovella seisoi kookas linnanpäällikkö, käsivarret selän taakse sidottuina, kahden henkivartijan välissä. Hän tuijotti ääneti ja kalpeana eteensä, kuin marmoripatsas. "Joka saisi kuolla tuonlaisen herran edestä!" mutisi hän syvällä, tuskin kuuluvalla äänellä, ja kyynel vieri pitkin hänen ryppyistä poskeaan.
Kreivi Henrik palasi kiireisesti parvekesaliin. "Herra kuningas!" sanoi hän kuuluvasti. "Rajakreivi on portin ulkopuolella; junkkari on hänen mukanaan. He pyytävät ettei teidän armonne langettaisi ankaraa tuomiotaan, ennenkuin olette kuullut mitä herra junkkarilla on sanottavaa puolustuksekseen."
"Tulkoon hän heti tänne!" käski kuningas, ja hänen kasvojensa ankaruuteen oli sekaantunut syvän tuskan ilme. "Tuomion hetki on lyönyt", lisäsi hän, "mutta minä en tuomitse ketään kuulematta hänen puolustustaan."
Kreivi Henrik kumarsi ääneti ja poistui. Suuressa salissa vallitsi kuolonhiljaisuus. Drotsi Åke lepäsi kalpeana ja verisenä penkillä, pää kuninkaan sylissä, eikä näyttänyt vielä täydellisesti toipuneen tuon huumaavan putoamisen jälkeen. Hänen ohimoitaan oli hierottu viinillä. Kuninkaan käskystä hänet kannettiin naistupaan, missä hän saisi levon ja tarpeellisen hoidon. Ennenkuin hänet kannettiin pois, puristi kuningas hänen voimatonta kättään ja katseli häntä kauan surumielisen lempeästi. Åke tuijotti jäykästi ja tuskallisesti kuninkaaseen: "Muistakaa, että olette veljenne tuomari!" kuiskasi hän heikolla äänellä. Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta kuningas viittasi hänen vaikenemaan, ja kääntyessään pois hän pyyhkäsi nopeasti kädellään korkeaa, polttavaa otsaansa.
Taas vallitsi syvä hiljaisuus hänen ympärillään. Kuninkaan ritarit olivat juhlallisen vakavina asettuneet kahteen riviin hänen viereensä. Heillä oli vielä kaikilla paljastetut miekat kädessä, ja molemmat henkivartijat seisoivat pitkät keihäät olalla ovella molemmin puolin synkkää linnanpäällikköä, joka seisoi siinä kuin jähmettynyt ruumis. Nyt kuului askeleita ontolta parvekesillalta, jonka ylin, petollinen astinlauta salaluukkuineen oli jo naulattu kiinni. Kreivi Henrik jäi seisomaan ulkopuolelle ja avasi kylmästi kumartaen oven prinssi Kristofferille, ja rajakreiville, sekä heidän ritarilliselle seurueelleen. Rajakreivin tavallisesta iloisuudesta ja kevytmielisyydestä ei näkynyt jälkeäkään; hän näytti hyvin rasittuneelta ja kasvoilla oli jännitetyn, levoton ilme. Kun ylpeä junkkari Kristoffer otti töyhtökoristeisen hatun mustilta hiuksiltaan, jotka hurjassa epäjärjestyksessä liehuivat hänen hartioillaan, ja astui kuninkaallisen; veljensä eteen, näytti hänen jalkansa horjuvan, kuitenkin oli hänen pitkänomaisilla, karkeamuotoisilla kasvoillaan kylmä ja teeskennelty hymy. "Minun suurvaltaisin herra veljeni on tullut omituisella tavalla vieraakseni", sanoi hän katkeralla äänellä, tehden jäykän, kaavamaisen kumarruksen. "Minä valitan, etten ole saanut ennakolta tietoa teidän armollisesta käynnistänne, voidakseni vastaanottaa ylhäisen läänitysherrani sopivalla tavalla ja estää väkeni typeryydet ja väkivallanteot, joista täällä näen jälkiä."
"Ennakolta ilmoittamattakin ovat minun miesteni ja palvelijaini linnat olleet avoinna sekä minulle, että minun lähettiläilleni", vastasi kuningas ankaralla ja kiivaalla äänellä. "Täällä minua kohdannut uppiniskaisuus on majesteettirikos. Minua on kieltäydytty tottelemasta. On uskallettu röyhkeästi sulkea minulta linnan portti minun omassa maassani. Missä semmoista tapahtuu, siellä ovat tilukset ja läänitykset menetetyt, olkoon syyllinen kuka hyvänsä! — Vielä sen lisäksi, niinkuin nyt huomaan, on salaisesti ja rikoksellisesti, uhattu minun henkeäni; se on Juudaksen työtä ja siitä teosta… seuraa kuolemanrangaistus. Se surettaa minun sisintä sieluani", jatkoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä, luoden epäilevän katseen prinssin synkkiin kasvoin, "minun on katkeran kovaa ajatella, että oma veljeni voisi olla osallinen näin kamaliin rikoksiin. Siltä se kuitenkin näyttää inhimillisillä silmillä katsottuna. Mutta, jos te voitte puhdistautua näistä syytöksistä, junkkari Kristoffer, Tanskan prinssi, niin puhukaa, ja vierittäkää yhdellä ainoalla sanalla pois raskain kivi, mikä milloinkaan on painanut sydäntäni! Oletteko syyllinen, tai ei?"
"En, kuka minua syyttää?" huudahti junkkari Kristoffer kiivaasti ja ylpeästi. "Kuka uskaltaa syyttää minua uppiniskaisuudesta ja majesteettirikoksesta? Missä on minun syyttäjäni? Missä on minun päällikköni? Hän vastatkoon siitä mikä täällä on, tapahtunut, — missä hän on?"
"Täällä!" kaikui voimakkaasti outo ääni parvekesalin ovelta hänen takaansa. Prinssi näytti luhistuvan kokoon sen kuullessaan, mutta hän kääntyi äkkiä ja loi vanhaan linnanpäällikköön hurjan ja uhkaavan katseen.
"Musertakaa minut, jos haluatte, herra junkkari", jatkoi linnanpäällikkö, "minä olen valmis kuolemaan. Minun elämäni on teidän, mutta ei kunniani. Tässä seisoo teidän vanha, uskollinen päällikkönne, ainoa, joka oli teille uskollinen täällä linnassa; senvuoksi minä seison täällä sidottuna kuin pahantekijä. Mutta minä vannon suuren Jumalan nimeen, kuninkaan ja Tanskan ritariston läsnäollessa, täyttäneeni vain velvollisuuteni: Minä olen täyttänyt sen herran käskyt, jolle minä vannoin uskollisuuden ja kuuliaisuuden lupauksen. Ei kukaan voi palvella kahta herraa. Kukin tekee siitä tilin omalleen. Minulla on omani; minkä hän käski, siitä vastatkoon hän itse!"
"Hourailetko, mies!" huusi prinssi, vaahdoten vihasta. "Olenko minä käskenyt sinun sulkea linnani muilta kuin vihollisiltani?"
"Oikein, herra junkkari! Teidän vihollisiltanne", toisti linnanpäällikkö —, "olkoot he suuria tai pieniä, kantakoot kypärää tai kruunua — niin kuului teidän ankara käskynne, ja vaikka te ette kuningasta maininnut, niin te kuitenkin tarkoititte häntä, niin totisesti kuin pyhä Yrjänä ja laupias Jumala minua auttakoot viimeisellä hetkelläni!"
"Valhettelija! Kunniansolvaisija! Typerä, röyhkeä kapinoitsija ja majesteettirikoksentekijä!" huudahti prinssi raivostuneena ja astui uhkaavana sidottua linnanpäällikköä kohti. "Uskallatko sinä noin väärentää minun käskyjäni? — Haa, nyt minä sen näen: nyt selviävät minulle sinun aikeesi, petturi! Sinä tahdoit rakentaa eripuraisuutta minun ja kuninkaallisen veljeni välille, sinä tahdoit herättää kapinan ja kansalaissodan maahan — sinä olit Stig-marskin ystävä — sinä olet lainsuojattomien kuninkaanmurhaajien salainen liittolainen."
Kuningas säpsähti ja loi vankiin terävän katseen. Ylpeä linnanpäällikkö näytti kadottaneen varmuutensa; hän tuijotti junkkariin, silmissä omituisen jäykkä ilme, mutta ei saanut sanaakaan sanotuksi.
"Katsokaa, herra kuningas! Petturin täytyy vaieta", jatkoi junkkari ja kääntyi taas vankiin ylpeän uhkaavin katsein. "Kurja, voitko kieltää petturin veren virtaavan suonissasi! Voitko kieltää olevasi lainsuojattomien ystävä?"
"Syntyperästäni minä olen ylpeä", alkoi nyt linnanpäällikkö puhua, voitettuaan entisen rauhallisuutensa. "Enkä minä myöskään kiellä onnettomia ystäviäni, vaikka he olisivatkin lainsuojattomiksi tuomittuja tässä maailmassa. Mutta ylenkatsoen minä julistan sen syytöksen vääräksi, jonka te siihen perustatte."
"Viekää hänet kuolemaan tuomittujen torniin, miehet!" huusi junkkari nopeasti ja ylpeällä valtiasäänellä. "Hän on minun laillinen alamaiseni. — Maalain mukaan minä olen hänen herransa ja tuomarinsa. Se rikos, minkä hän tahtoo vyöryttää herransa niskoille, on totisesti musertava hänen oman päänsä."
Muutamat prinssin seurueeseen kuuluvat ritarit lähestyivät linnanpäällikköä viedäkseen hänet pois; mutta he viivyttelivät ja loivat kysyvän ja aran katseen kuninkaaseen.
"Odota!" käski kuningas kiivaasti. "Niin kauan kuin minä itse olen läsnä täällä, käsken vain minä."
Junkkarin ritarit peräytyivät nöyrästi nämät sanat kuultuaan. Sidottu linnanpäällikkö oli kohottanut silmänsä kattoa kohti ja näytti salaisesti valmistautuvan kuolemaan.
"Te kiellätte siis kaiken osallisuutenne siihen, mitä täällä on tapahtunut, junkkari Kristoffer", jatkoi kuningas synkkänä ja miettiväisenä, ja taas viivähti hänen tutkiva katseensa junkkarin hurjan intohimoisilla kasvoilla. "Minä en vaadi teiltä autuuden valaa, sillä veljen autuudella minä en halua itselleni ostaa kruunua enkä elämää. Mutta minä vaadin teidän todistuksenne pantiksi teidän ritari- ja ruhtinaskunnianne. Minuun ei kuulu tämän päällikön syntyperä eikä hänen ystävyytensä minun verivihollisteni kanssa, nyt on kysymyksessä vain tämä kapinallinen ja petollinen teko. Uskallatteko te ritari- ja kunniasanallanne vannoa teidän päällikkönne toimineen omavaltaisesti ja vastoin teidän käskyänne?"
"Kyllä! Ritari ja ruhtinaskunniani kautta!" huudahti prinssi kasvot punakkana hehkuen ja hän purasi suuttuneena huuleensa.
"Sen sanan saatte katua viimeisen tuomion päivänä, junkkari!" karjasi linnanpäällikkö hänen korvaansa, ääni kajahti kuin haudasta ja hän tuijotti häneen kuolevan katseella.
"Vaikene, mielipuoli valehtelija!" keskeytti junkkari hänet. "Minä näytän teille, minun kuninkaallinen veljeni ja lääninherrani!" jatkoi hän kovalla äänellä ja kääntyi pois tuijottavasta vangista. "Minä näytän teille, että kykenen pitämään linnanväkeni kurissa. Täällä ei ole turhaan uskallettu loukata teitä minun nimessäni, eikä täällä ole suotta väärinkäytetty uppiniskaisuuteen ja majesteettirikokseen sitä valtaa, jonka te olette minulle uskonut. Minä vaadin silmänräpäyksessä tuomion tälle petturille maalain mukaan."
"Minä en voi kieltää teitä tuomitsemasta palvelijaanne", vastasi kuningas. "Teidän päällikkönne on saatettava linnan oikeuden eteen vastamaan rikoksistaan ja hänet on tuomittava lain mukaan. Mutta jos hänet tuomitaan syylliseksi todisteiden ja tietojen puutteessa, joista ei täällä kellään muulla voi olla tietoa kuin teillä — niin täytyy teidän langettaa tuomio minun nimessäni, junkkari Kristoffer, niin totta kuin teidän omatuntonne voi vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä."
"Hyvä! Hän on tuomittu! Ennen aurinkoa hän on pyörällä teilattu", mutisi junkkari. "Te olette kuulleet kuninkaan käskyn — totelkaa! Viekää vanki linnanoikeussaliin!" käski hän nyt kiivaasti ja valtiasliikkein ritareitaan, ja he veivät silmänräpäyksessä pois vangin, joka loi ylpeän, halveksivan katseen herraansa, viitaten uhkaavasti taivasta kohti.
Kuningas oli heittäytynyt ääneti ja miettiväisenä eräälle tuolille ja nojasi otsaansa käteensä; hän näytti taistelevan ankaraa sisäistä taistelua. Hän hypähti nyt äkkiä ylös ja loi ankaran läpitunkevan katseen veljeensä: "Tuomitse palvelijasi minun nimessäni niinkuin tahdot itse tulla tuomituksi kaikkitietävän, vanhurskaan Jumalan edessä!" sanoi hän varoittaen. "Minä annan sinulle korkeimman armahtamisoikeuden. Jos hän on mielipuoli, niin voidaan hänen verensä säästää lakia rikkomatta. Kaikkien pyhimysten nimessä, minä en vaadi sitä puheesi pantiksi. Ritarin ja ruhtinaan kunniansana ei tarvitse veristä vahvistusta. Tuossa on käteni, veli Kristoffer!" lisäsi hän, ja hänen äänensä vapisi. "Minä tahdon uskoa sinua, olkoon sinun palvelijasi syytön tai syyllinen." Junkkari ojensi hänelle ääneti ja synkkänä kätensä, kääntäen kasvonsa syrjään. Silmänräpäyksen ajan vallitsi yleinen, tuskastuttava hiljaisuus.
"Antaa soittajien ruveta soittamaan, herra junkkari! Nythän täällä jo vallitsee rauha ja hyväsopu, arvoisat ystävät!" keskeytti rajakreivi Valdemar nopeasti äänettömyyden leikillisellä, iloisella äänellä. "Minua ilahduttaa, että olen siihen ollut avullisena, vaikka senvuoksi ratsastinkin parhaan oriini pilalle. Nyt me tahdomme unohtaa koko ikävän asian ja annamme junkkarin hyvän viinin huuhtoa pois kaiken väärinkäsityksen."
"Te olette oikeassa, kreivi!" huudahti Kristoffer äkkiä ja loi rohkean katseen ympärilleen saliin. "En tahdo toki unhottaa olevani isäntä täällä, vaikka minun arvoisat ystäväni ovatkin yllättäneet minut hiukan päistikkaa ja tuoneet portin pihalle tullessaan." Sen sanottuaan hän avasi ritarisalin oven ja pyysi kuninkaan astumaan sisään; itse hän seurasi jälestä rajakreivin, kreivi Henrikin ja lukuisan ritarijoukon kanssa.
Kuningas oli hiljainen ja ajatuksiin vaipunut. Hän näytti väkipakolla hillitsevän itseään, ettei ilmaisisi minkäänlaista epäluuloa veljeensä. Rajakreivi Valdemar ponnisteli silminnähtävästi ilahduttaakseen kuningasta ja tasoittaakseen veljien välisen kireän suhteen. Riita oli vain näennäisesti sovittu, ja junkkari Kristoffer näytti huolellisesti välttävän kaikkia lähempiä selityksiä. Hän mainitsi kuitenkin sivumennen drotsin Holbekin linnan anastamisen, niinkuin se olisi ollut vain huhu, jonka hän oli kuullut, ja jonka hän arveli olleen erehdyksen drotsilta ja hänen kuninkaallisen veljensä väärinkäsityksen. Hän vältti sen vakavan vastauksen, joka oli valmiina kuninkaan huulilla, ja alkoi innokkaasti huolehtia vieraittensa kestitsemisestä. Pian avattiin suuren ruokasalin ovet, missä aina pöytä oli valmiiksi katettu junkkarille ja hänen metsästäjilleen, kun he usein odottamatta ja äkkiä saapuivat linnaan. Salin parvekkeelta kajahtivat jahtitorvien ja huilujen raikkaat sävelet, Kallundborgin linnassa missä äsken vain kuultiin sotaista haimaa, kajahtelivat nyt juhlivien ilakoivat äänet, ja pikarienkilistely.
Oli jo jotenkin myöhää ilta ennenkuin jouduttiin pöytään. Niinpian kuin junkkari oli saanut vieraansa kunkin paikalleen ja yleinen vilkas seurustelu oli alkanut poistui hän melkein huomaamatta puolen tunnin ajaksi. Hän palasi takaisin synkkänä ja kalpeana, mutta näytti sitten pöydässä viinin ääressä tulevan entistä puheliaammaksi. Kuninkaan kysymykseen mikä niin pitkäksi aikaa oli riistänyt vierailta hänen seuransa, vastasi hän lyhyesti: "Jonkinlainen kuulustelu herra veljeni. Minä en antanut tuomarien odottaa selitystäni. Kunnia-asiat on aina paras selvittää ja suorittaa ennen juomapöytään istumista."
Kuningas muuttui taas äänettömäksi ja miettiväiseksi. Mutta prinssi Kristoffer kallisteli ahkerasti pikariansa, ja rajakreivi Valdemar koetti monella iloisella leikkipuheella karkoittaa ne synkät ajatukset, jotka väkisinkin tahtoivat häiritä tätä enemmän pakosta kuin molemminpuolisesta halusta syntynyttä sovintojuhlaa.
Kuningas ei aikonut jäädä yöksi linnaan, missä hänet oli niin vihamielisesti vastaanotettu. Mutta kun ilta alkoi jo olla myöhäinen ja pimeä, oli hänen vaikea kieltää veljensä uudistettua kutsumusta, osoittamatta siten uudelleen epäluuloa, jonka hän toivoi saavansa kokonaan karkoitetuksi sielustaan. Kun junkkari vielä kerran iloisen näköisenä toisti pyyntönsä, ja tyhjensi viimeisen pikarinsa kuninkaan kanssa kauniin prinsessa Ingeborgin terveydeksi, toivoen pääsevänsä piakkoin heidän onnellisiin häihinsä, silisivät viimeisetkin poimut kuninkaan otsalta, ja viimeinen epäluulon jälki näytti hävinneen hänen jalosta sydämestään. Hän tarttui kiihkeästi veljensä käteen ja tyhjensi pikarinsa pohjaan. "Minä jään, Kristoffer!" sanoi hän hiljaa tuttavallisella äänellä. "Olkoon kaikki unohdettu ja välimme kuin entisinä aikoina, jolloin drotsi Hessel sovitti meidän pienet kinastelumme, ja äitimme liitti yhteen meidän kätemme." Kuningas näytti nyt olevan tyytyväinen. Kristoffer nauroi usein ääneen. Iloinen mieliala valtasi toisetkin.
Illallisen jälkeen istuutui kuningas veljensä kanssa lautapelin ääreen; mutta hän leikitteli vain pelinappuloilla ja lähetti kysymään uskollisen Åkensa vointia, odottaen turhaan Kristofferin lausuvan jonkun osanottavan ja tuttavallisemman sanan. Junkkari oli hyvin kohtelias ja huomaavainen, mutta tyhjänpäiväisellä keskustelulla hän näytti estävän kaiken vakavamman lähestymisen. Samassa astui oikeudenpalvelija heidän luokseen ja ojensi junkkari Kristofferille pergamenttilehden. Junkkari vaikeni äkkiä ja kalpeni. Oikeudenpalvelija poistui nopeasti.
"Mitä se oli, veljeni?" kysyi kuningas.
"Minun röyhkeän palvelijani kuolemantuomio maalain ja oikeuden mukaan, linnanoikeuden tutkimusten tuloksena"; vastasi junkkari häneen katsomatta. "Tahdotteko vahvistaa sen? Vain teidän määrättävänänne on hänen elämänsä tai kuolemansa."
"Lainsuojattomien ystävänä ja sukulaisena hän kyllä on viholliseni, mutta sinä itse tiedät missä määrin hän on syyllinen", vastasi kuningas ankaran totisena. "Sinulla on minun valtakirjani. Vahvista tuomio minun nimessäni tai armahda hänet! Mutta punnitse asia omantuntosi ja oikeuden mukaan! Vain kaikkitietävä Jumala tuntee sinun sisimmät ajatuksesi. Jos on vähimmänkin epäilyksiä siitä —"
"Ei, tässä ei ole minkäänlaisia epäilyksiä", huudahti junkkari kiivaasti, kasvot punakoina hehkuen ja hurja ilme katseessa. Hän nousi äkkiä pelipöydän äärestä ja poistui nopein askelin salista.
Kuningas katsoi kauan hänen jälkeensä vakavan ja huolestuneen näköisenä. Hän kavahti pari kertaa äkkiä paikaltaan ja piteli kättä otsalla. "Haa, olisiko se mahdollista!" huudahti hän. "Mutta ei sentään, antoihan hän minulle kunniasanansa." Rajakreivi lähestyi nyt iloisena ja istuutui vapaana olevalle paikalle kuninkaan luo pelipöydän ääreen, missä hän pian osasi alkaa vilkkaan ja mieltäkiinnittävän keskustelun.
KOLMASTOISTA LUKU.
Drotsi oli naistuvasta kannettu etempänä olevaan huoneeseen, joka oli rauhallisempi ja mihin ei levottomuus muualta linnasta kuulunut. Vaikkei hän tuossa vaarallisessa putoamisessa ollut taittanut käsivarsiaan eikä jalkojaan, oli kuitenkin hänen koko ruumiinsa niin pahasti runneltunut, ettei hän voinut liikuttaa ainoatakaan jäsentä. Vahvistavan kylvyn jälkeen hänet vietiin vuoteeseen, missä hän heti vaipui uneen. Mutta tuo hirvittävä jännitys oli tärisyttänyt hänen sieluansa siihen määrin, ettei hän saanut rauhallista lepoa, vaan hän heräsi aina vähän päästä mitä kauhistuttavimpiin kuumehoureisiin. Väliin hän oli taistelevinaan kuolleitten kanssa synkässä haudassa, väliin hän häälyi mittaamattomien syvyyksien yli. Mutta voimakkaimmin näytti hänen mielikuvituksissaan askartelevan kuninkaan pelätty hengenvaara, ja hän näki yhä edessään salaluukun parvekesillan yläpäässä. "Varo kuninkaani, nyt aukenee hauta jalkojesi alla! — Elkää uskoko häntä, elkää luottako häneen. Hän on petturi!"
Oli myöhäinen ilta. Lamppu paloi Åken huoneen pöydällä. Vanha kuihtunut sairaanhoitajatar istui tutisevana hänen vuoteensa vieressä ja mutisi alituiseen itsekseen hampaattomalla suullaan. Nyt avattiin ovi, ja kuningas astui hämärään sairashuoneeseen, kreivi Henrikin ja junkkari Kristofferin saattamana. Sairaanhoitajatar poistui heti, niiaten pelästyksissään usean kerran, kuitenkaan keskeyttämättä mutinaansa ja itsetiedotonta itsekseenpuheluansa. Junkkari ja kreivi Henrik jäivät seisomaan ovelle, missä he puhelivat hiljaa ja keskeyttämättä metsästyksestä ja hevosista, sekä oven yläpuolella olevista suurista hirvensarvista. Kuningas lähestyi drotsin vuodetta, ja otti lampun pöydältä voidakseen oikein katsella häntä. Åke näytti hetkisen nukkuvan rauhallisesti, mutta kun kuningas nyt seisoi hänen vuoteensa vieressä ja osanottavasti huolehtien kumartui hänen kauniita, kalpeita kasvojaan kohti, avasi drotsi äkkiä silmänsä ja tuijotti hurjasti häneen. "Sinäkö täällä, kuninkaani!" kuiskasi hän. "Oletko vielä elävänä tässä murhaajainluolassa? Varo itseäsi! Elä luota häneen!"
"Toinnu, Åke! Sinä hourailet!" sanoi kuningas. "Sinun hurskas toivomuksesi on täyttynyt: minä ja veljeni olemme sopineet. Katso! Tuolla hän seisoo! Hänkin tuli sinua katsomaan. Koko asia johtui väärinkäsityksestä, tuon kapinoitsijan epätoivoisesta päähänpistosta, joka oli lainsuojattomien sukulainen ja ystävä. Rauhoitu, rakas Åke! Minä olen nyt rauhallisesti vieraana veljeni luona! Me olemme juoneet yhdessä veljellisen sovinnonmaljan. Brunken asiassa minä olen tehnyt hänelle vääryyttä. Minä tahdon antaa hänelle takaisin sekä Holbekin että Kallundborgin. Hän seuraa nyt minua retkelle herttuoita vastaan."
"Suuri, ylevä kuningassielu!" huudahti Åke ja näytti taas hetkeksi vapautuneen tuskallisista unistaan. "Onko yksi sana ja pikarillinen viiniä sammuttaneet kaiken vihamielisyyden. Jumalalle ja pyhälle Neitsyelle siitä kiitos! Rakkaus parantaa kaikki haavat — ja sovinnollisuus on hyvä avu. — Mihin asti ulottuu sinun sovinnollisuutesi ja rakkautesi, minun kuninkaani?" jatkoi hän taas vähän kiivaammin ja melkein puoleksi uneksien. "Ulottuuko se myöskin lainsuojattomiin ja heidän onnettomaan sukuunsa? — Myöskin Stig-marskin sukulaisiin ja lapsiin?"
"Haa, elä mainitse minulle tuota kirottua nimeä, Åke!" keskeytti kuningas hänet kiivaasti ja ankarasti. "Niin kauas ei minun sovinnollisuuteni ikinä ulotu. — Nuku nyt rauhassa, uskollinen Åkeni!" lisäsi hän taas lempeästi ja hellästi. "Elä ajattele sellaista, mikä olisi paras kokonaan unohtaa! Minä kuulin pahimman vaaran olevan jo ohitse, ja sinä voit ehkä huomenna tai parin päivän kuluttua seurata minua."
"Missä nukkuu kuninkaani tänä yönä?" kysyi Åke tuskallisella äänellä, ja tuijotti taas hurjana eteensä.
"Aivan tässä viereisessä huoneessa. Rauhoitu nyt vain ja nuku turvallisesti! Minä nukun veljeni katon alla", — —
"Tulkaa, herra veljeni!" keskeytti Kristoffer heidät, lähestyessään nopeasti vuodetta. "Elkää enää puhelko sairaan uneksijan kanssa! Hän voi tartuttaa teihinkin kuumenäkynsä!"
"Hyvää yötä, Åke!" sanoi kuningas puristaen mennessään drotsin kättä. "Minä tahdon pitää minkä lupasin", sanoi hän junkkarille. "Minä nukun täällä hänen läheisyydessään."
"Niinkuin käskette, kuninkaallinen herra veljeni!" vastasi junkkari kylmästi ja katkerasti hymyillen; ja he poistuivat sairashuoneesta.
Kreivi Henrik oli myöskin ojentanut Åkelle kätensä ja aikoi seurata kuningasta, mutta Åke pidätti hänet kiihkeänä. "Katsokaa, katsokaa!" kuiskasi hän. "Tuossa astuu murhattu kuningas Eerik junkkari Abelin kanssa. Olivathan hekin kerran veljiä! Ja kuuletteko! Tämän linnan alla kohisee voimakas virta. — Se on varmasti verinen Slie. Olkaa varuillanne! Valvokaa, ettei täällä onnettomuutta tapahdu!"
"Te uneksitte, drotsi Åke!" sanoi kreivi Henrik ja päästi drotsin kuumeisen käden. "Nukkukaa vain rauhassa, minä valvon." Sen sanottuaan hän kiirehti ulos kuninkaan ja junkkarin jälestä, heitettyään ensin silmäyksen ulos ikkunasta, ja hän näki salaisella kauhulla tuikkivien tähtien valossa linnanpihalle pystytetyn korkean mestauslavan. Hän vetäsi nopeasti uutimet ikkunan eteen ja poistui. Heti senjälkeen astui taas vanha sairaanhoitajatar itsekseen mutisten drotsin luo. Vanhalla vaimolla oli yllään tavallinen porvarisnaisen puku, ja silmänsä olivat painuneet syvälle päähän, ja kasvonsa olivat luisevat ja kuihtuneet, joten ne melkein muistuttivat pääkalloa. Siirrettyään lampun entiselle paikalleen, niin ettei se loistaisi sairaan kasvoihin, istuutui hän taas entiselle paikalleen drotsin vuoteen viereen, pidellen kädessään pyyhinliinaa ja rukousnauhaa. Pian oli kaikki hiljaista tässä osassa linnanrakennusta, missä vain ritarien makuuhuoneet sijaitsivat. Åke makasi kauan levottomana kuunnellen. Harvinaisen hiljaisena iltana osui kuitenkin hänen korvaansa etäisen harpunsoiton sävelet ja iloinen laulu.
"Mitä se oli!" kysyi hän äkkiä ja sai vaivoin päänsä kohotetuksi.
"Ritarisalissa juhlitaan, arvoisa herra. Niin tekevät", vastasi sairaanhoitajatar. "Meidän ankara herra junkkarimme on antanut tuoda soittajia ja ilveilijöitä kaupungista. Siellä ei nyt säästellä ei simaa eikä makeaa viiniä, sen tietää hyvä Jumala. Sanotaan hänen juovan sovittajaisia veljensä kuninkaan kanssa. Niin, niin", lisäsi hän. "Ylhäiset osaavat kyllä iloita, antavat sensijaan köyhien surra, hm, hm, kun he joskus kinastelevat, saavat siitä vain vähävaraiset kärsiä. Minun autuas miesvainajani tuomittiin kuolemaan suuressa Stig-marskin ottelussa. Niin, niin, miehet, niin hänen kävi. Katsokaas, hän oli vain halpa sotilas, eikä hänellä ollut ritari- ja ruhtinaskunniaa, millä olisi voinut valehdella itsensä vapaaksi niinkuin korkeasukuinen junkkari. Niin, niin, miehet, sitä ei hänellä ollut, se olikin hänen onnettomuutensa. Tuolla tornissa istuu nyt meidän vanha linnanpäällikkömme. Hm, hm! Tuskinpa hän enää näkee aurinkoa tai kuuta! Sanovat että hänet teloitetaan tänä yönä. Niin, niin, ja eilen hän vielä oli herrana tässä linnassa. Niin, niin miehet, herrana hän oli. Mutta niin käy tässä maailmassa. Niin, niin."
"Teloitetaan?" toisti Åke. "Jumala hänen sieluaan armahtakoon. Kuningas on ankara ja kiivas. — Haa! Mutta tiesikö hän —"
"Hän tietää varmasti sen minkä me kaikki tiedämme, että hänen korkeasukuinen veljensä on vannonut väärin", huokasi vanhus. "Mutta mitä välittävät mahtavat köyhistä, silloin kun voivat oman nahkansa pelastaa! Laki tekee tehtävänsä, niin, niin miehet, niin tekee. Ainakin yhden pään täytyy pudota tällaisen melun ja mellakan jälkeen; mutta junkkarin päähän asti ei lain käsi ulotu. Mitä hyötyä olisi ylhäisillä herroilla palvelijoistaan, jos he eivät voisi pestä itseään puhtaaksi heidän veressään, sanoi minun autuas miesvainajani, ennenkuin hänet mestattiin —, niin, niin, miehet, niin sanoi tuo autuas sielu. Mutta koettakaa nyt nukkua, arvoisa, nuori herra, se olisi teille paras. Minä taidan puhella liian paljon, sanovat sen olevan minun perisyntini. Mutta niin se nyt on, yksi puhuu liikaa, toinen liian vähän. Jos ei puhelemista olisi, niin eipä silloin kukaan puhuisi itseään paholaisen pussiin, eikä ylhäiset veijarit puhumalla vapautuisi mestauslavalta."
"Minä tahdon puhua kuninkaan kanssa", sanoi Åke kiivaasti ja aikoi turhaan nousta. Mutta hänellä ei ollut voimia, ja hän kaatui tiedottomana takaisin vuoteelle. Vanha vaimo luuli hänen nukkuvan, ja pian näytti hän todellakin vaipuneen jonkinlaiseen uneen. Lamppu kädessä katseli sairaanhoitajatar häntä jonkun aikaa, nyökäytti pari kertaa, ja jatkoi puhelemistaan itsekseen. "Hm, hm! Hänellä on totisesti rehelliset kasvot, sieluni kautta, niin onkin", mutisi hän. "Mutta kuka on rehellinen tässä syntisessä maailmassa. Hän kuuluu kuitenkin mahtaviin, hm, hm, ja ylhäiseen herrasväkeen ei ole luottamista, ei miehet, ei kannata heihin uskoa. Hän tahtoo puhua kuninkaan kanssa, niin, saadaanpas nähdä! Kun on köyhän paholaisen hengen pelastus kysymyksessä, kun olisi kerrottava kuninkaalle, että hänen veljensä on petturi ja roisto, silloin tällainen hieno hoviherra pyörtyy ja vaipuu uneen, kunnes se on liian myöhäistä. Herätkää, herra, herätkää!" Hän puisteli drotsia turhaan. "No, totisesti, luulenpa hänen nukkuneen kuolonuneen. No niin, silloin on hänelle suotava anteeksi. Eipä hänessä tämänpäiväisten keikahdustensa jälkeen pitäisi olla paljoakaan eloa. Luulenpa hänen vähän hengittävän; varmasti hän vielä elää. Nuoruus on voimakas, ehkä luonto auttaa itsensä. — Kuulkaa, nyt he saattavat kuninkaan vuoteeseen", jatkoi hän kuunnellen, "tässähän hänen piti nukkua aivan vieressä. Hm hm! Tämä drotsi oli hänen rakkain henkipalvelijansa. No niin, Jumalan käsi kuningasta suojelkoon, — hän tarkoittaa kuitenkin meidän parastamme —, niin miehet, sen hän tekee. — Niin niin, vaikka hän joskus tuomitseekin jonkun pakolaisen hengiltä. Mutta se on hänen tehtävänsä, senvuoksi hän onkin kuningas. Hän valvoo kuitenkin lakia ja oikeutta, — eikä hän muuten pidä eroa rikkaan eikä köyhän välillä. Olisihan hänen ollut vaikea tuomita oma veljensä kuolemaan, — niin miehet, se olisi sentään ollut liian kovaa. Ihminen hänkin vain on, ja kuka tässä matoisessa maailmassa on täysin hurskas? Hm, hm, mutta junkkari, — niin, niin, taivaan Isä meitä hänestä varjelkoon. Jos hänet kerran saamme kuninkaaksi, niin taitaapa täällä silloin alkaa toinen elämä, — niin, miehet, kyllä varmasti alkaa. Niin, niin!" Näin hän mutisi itsekseen nyökytellen lampun ääressä siksi kunnes nukkui suureen nojatuoliin.
Noin vähän jälkeen puoliyön heräsi Åke syvästä, virkistävästä unesta, joka näytti tehneen käänteen hänen sairaudessaan. Mutta hän näytti vielä olevan kuumeisessa jännityksessä; hän katseli ihmetellen ympärilleen eikä näkynyt tietävän missä oli. Lampun ääressä nukkuva kalpea sairaanhoitajatar näytti hänestä istuvalta ruumiilta. Hän nousi puoleksi ja tuijotti vanhukseen. Nyt hän huomasi kuolemankaltaisten kasvojen voimakkaasti värähtelevän, hampaaton suu liikkui, mutta ei ääntä kuulunut. Näytti siltä kuin olisi hän tahtonut puhua, mutta ei saanut sanaakaan sanotuksi. Drotsi oli näkevinään nyt sen minkä hän niin usein oli kuullut ja lukenut vanhoista saduista ja muinaisajan runoista: synkkä, holvikattoinen huone oli hänestä maanalainen jättiläisluola, ja vanha, äänettömästi puhuva nainen oli jättiläisvaimo, jonka kielelle oli asetettu runoja, millä hänet saataisiin ennustamaan. Hän koetti nousta, ja nyt se onnistui; hänen ruhjoutuneet jäsenensä olivat voimistuneet ja elpyneet. Hän kietoi valkoisen pumpulilakanan ympärilleen ja seisoi pian kuunnellen lattialla, katsellen vanhuksen kasvoja. "Kenen kanssa sinä puhelet, aave? Mitä sinä mutiset haudassasi?" kuiskasi Åke, ja vanhus liikutteli vieläkin voimakkaammin suutaan. "Murha! Murha!" sanoi vanhus vihdoinkin selvästi soperretuksi. "Kuulkaa, kuulkaa, nyt putosi hänen päänsä."
Kauhistuen kuuli Åke todellakin samassa silmänräpäyksessä kuin kirveeniskun äänen ikkunansa ulkopuolelta. Hän kiirehti sinne ja veti syrjään uutimen. Joukko tulisoihtuja valaisi linnanpihan takaosan. Hän näki kamalan näyn: sotilaita seisoi mestauslavan ympärillä ja ylinnä telineillä pyöveli verinen pää kädessä. Kylmä väristys puistatti Åkea; hän ei vielä tiennyt oliko hän unissaan vai valveilla. Hän seisoi kuin kiinnikasvaneena ja tuijotti sanatonna kamalaa näkyä. Nyt kuului hiljaista virrenveisuuta, ja hän näki joukon harmaaveljeksiä kantavan mestauslavan alta mustaa ruumiskirstua. Katselijoiden joukossa hän huomasi junkkari Kristofferin synkät kasvot, soihdun voimakkaasti valaisemina. Verinen pää putosi pyövelin kädestä, ja hän luuli nyt kauhistuen sen kuninkaan pääksi. Hän horjahti ja kaatoi pöydän lamppuineen. Vanha vaimo heräsi pelästyneenä ja huusi tuskasta. Käsittämättömän kauhun valtaamana ryntäsi Åke ulos ovesta pitkään, pimeään ritariluhtien käytävään. "Murhattu, — kuningas on murhattu!" kaikui kamalasti hänen sielunsa sisimmässä. Mutta ei sanaakaan kuulunut hänen huuliltaan; hän kulki kuin unissakävijä, tietämättä mihin meni. "Tässähän hänen piti nukkua — aivan minun vieressäni", ajatteli hän ja pysähtyi erään oven viereen käytävään. Hän ojensi jo kätensä sen avatakseen, mutta samassa hän näki valon ja kuuli askeleita pimeästä käytävästä. Ovi, jonka vieressä hän seisoi, oli kahden ulkonevan pilarin välissä. Hän astui toisen pilarin taakse ja suuntasi katseensa käytävässä näkyvään valoon. Se lähestyi hiljaa ja pysähtyi usein. Viimeinkin se tuli niin lähelle, että hän voi nähdä pitkän, mustaan kauhtanaan kietoutuneen miehisen henkilön sitä kantavan. Vain alempi osa miehestä oli valaistu, hänen käyntinsä oli horjuva ja epävarma, vaipan alta välähteli pitkä miekka. Olento tuli yhä lähemmäksi, mutta hiipivin, melkein äänettömin askelin, ja pysähtyi usein. Viimeinkin seisoi tuo kookas oho aivan sen pilarin luona, jonka taakse Åke oli piiloutunut; täällä hän taas pysähtyi. Nyt kohotettiin kynttilä, vaippaan kietoutunut mies tarkasteli joka taholle, ja kynttilän valo lankesi hurjille, hehkuville kasvoille — ne olivat junkkari Kristofferin.