"Haa, veljenmurhaaja, kuninkaanmurhaaja!" huusi Åke raivostuneena ja hyökkäsi häntä kohti.

Kamalasti huudahtaen pudotti junkkari kynttilän ja hypähti taapäin.
"Murhaaja! Apua! Mielipuoli!" huusi hän paljastaen miekkansa.

Tämän melun aikana avautui pilarien välissä oleva ovi, ja kreivi Henrik astui ulos kynttilä kädessä. "Mitä on tapahtunut?" kysyi hän kiihkeästi, mutta hiljaa. "Kuka uskaltaa herättää kuninkaan?"

"Kuningas! Kuningas!" huudahti Åke riemuissaan. "Hän elää! Herralle kiitos! Se olikin siis vain kamala uni! Mutta näinhän minä junkkarin täällä?"

"Kyllä, varmasti sinä näit hänet, mieletön ihminen!" huusi junkkari ja pisti miekan tuppeen. "Jos te ette olisi tullut tänne ulos, kreivi Henrik, niin minä olisin nutistanut tuon hullun tuohon paikkaan. Kun minä hiivin tästä ohi hiljaa makuuhuoneeseeni, etten häiritsisi kuningasta, hyökkää hän minun kimppuuni kuin mielipuoli. Jos oikein näen, niin kulkee täällä ritarillinen drotsi Åke unissaan, tai leikittelee hän kummitusta. Luulisipa melkein linnani muuttuneen hulluinhuoneeksi."

"Omituinen seikkailu, teidän ylhäisyytenne", sanoi kreivi Henrik ja loi terävän katseen hänen kalpeisiin kasvoihinsa. "Te tiedätte meidän hyvän drotsimme olevan sairaan ja näkevän pahoja kuumeunia", lisäsi hän keveällä hovimiesäänellä, "ja lienee hän unissaan luullut teidät murhaajaksi. Mutta te saatte suoda sen hänelle anteeksi — hänen uskollinen kiintymyksensä teidän kuninkaalliseen veljeenne on yksin siihen syynä."

"Te tulette teloituspaikalta, ylhäinen herra", sanoi Åke nyt täydellisesti tointuneena. "Se onneton oli varmaankin teidän linnanpäällikkönne, joka oli niin väärin ymmärtänyt teidän tahtonne ja käskynne."

"Oikein", vastasi prinssi. "Se röyhkeä mielipuoli on saanut ansaitun palkkansa. Mutta minä näen hulluuden tarttuneen täällä muihinkin."

"Teidän mielikuvituksenne lienee liiaksi kiihtynyt, armollinen herra", jatkoi Åke, "koska voitte niin kovin pelästyä minun uniani. Minä pyydän teidän kuitenkin armollisimmin suomaan anteeksi, että minä juuri pysähdyin tämän oven eteen. Se oli ehkä kuitenkin onnellinen sattuma: te olisitte helposti voinut erehtyä omastanne ja kuninkaan makuuhuoneesta."

"Menkää maata, hullu ihminen", vastasi junkkari synkkänä ja äreästi, käsi miekan kahvalla. "Minä luulen teidän vielä uneksivan, eipä olisi vahingoksi vaikka herättäisin teidät hyvällä miekallani. Jos haluaa yörauhaa, olisi teidänlaisenne haaveilija ja uniennäkijä sidottava ja sulettava telkeitten taakse." Tämän sanottuaan hän otti nopeasti kynttilänsä, jonka kreivi Henrik oli nostanut lattialta ja sytyttänyt, ja poistui kiireesti seuraavasta ovesta omaan makuuhuoneeseensa.

"Minulla on hirvittävä epäluulo", kuiskasi Åke kreivi Henrikille. "Mutta minä olin sairas ja kiihoittunut, Minä olen voinut erehtyä, on liian kauheaa sitä uskoa. Elkää antako sen häiritä kuninkaan rauhaa!"

"En minäkään tahtoisi uskoa epäluulojenne tosiksi", sanoi kreivi. "Mutta katsoen siihen mitä täällä on tapahtunut, on melkein kaikki mahdollista. — Tulkaa, olkaamme täällä yhdessä tämä yö."

Senjälkeen he poistuivat molemmat pilarien välissä olevasta ovesta, ja pian vallitsi syvä hiljaisuus linnassa.

Aikaisin seuraavana aamuna ratsasti kuningas joukkoineen ulos Kallundborgin linnan poltetusta ja rikkirevitystä torniportista. Kreivi Henrik, rajakreivi Waldemar ja junkkari Kristoffer saattoivat häntä ratsain, sekä viisikymmentä ritaria ja lukuisa joukko sotilaita. Drotsi Åke seurasi heitä etempää paarissa, joka oli asetettu kahden hevosen vähin. Hän ei ollut vielä suinkaan toipunut vaarallisen täräyksen seurauksista, mutta hän ei kuitenkaan suostunut jäämään linnaan.

Kuningas ja hänen veljensä ratsastivat ääneti kaupungin läpi vähän matkaa seurueensa edellä.

"Kyllä sinä olet tahtonut viedä minulta viimeisenkin halun tulla useimmin vierailemaan luoksesi Kallundborgiin, herra veli", sanoi kuningas synkkänä ja alakuloisena, heidän ratsastaessaan hitaasti ylös mäkeä pyhän Yrjänän luostarin luona, missä he kääntyivät katsomaan kaupunkia ja linnaa. "Olenpa tainnut pidellä hiukan kovakouraisesti sinun kaunista torniporttiasi, ja jonkun sinelmän ja verisen otsan lienen myöskin jättänyt jälkeeni, mutta ei ollut kaunis sekään näky, minkä sinä valmistit minulle tänään aamurukouksessani."

"Hm, teloitettu rikoksellinen", mutisi Kristoffer. "Onko hänen päänsä tervehtinyt teitä tänä aamuna teilauspuilta? Se ei ollut minun syyni — tuo vastenmielinen näky ei ollut aijottu teidän nähtäväksenne, sillä te valitsitte itse makuuhuoneenne ja sen ruman näköalan. Tottapuhuen, herra veljeni", lisäsi hän moittivalla äänellä, "se näky näyttää minun mielestäni olevan teille tarpeellinen, että viimeinenkin epäilys haihtuisi mielestänne."

"Se sana näkyy huonosti kaikuvan sinun korvissasi?" vastasi kuningas. "Etkö sinä ymmärrä minua? Tuon rikoksellisen järjen tilaa voi epäillä, mutta ei hänen rikoksellista tekoaan. Voi epäillä sinun hänelle antamiesi käskyjen selvyyttä, eikä siltä tarvitse vähintäkään epäillä sinun tarkoitustasi, niinkuin sinä kunniasanallasi olit selittänyt sen minulle. Vain tämän vuoksi minä jätin sinulle armahtamisoikeuden tuomitsemisoikeuden ohella. Kuolemantuomion täytäntöönpanolla ei myöskään ollut minkäänlaista kiirettä."

"Sen asian täytyi olla loppuunsuoritettu ennenkuin te jätitte linnan", sanoi Kristoffer kiivaasti. "Minulla omasta puolestani ei ollut minkäänlaista syytä sen siirtämiseen. Minä tahdoin osoittaa, etten minä pelännyt nähdä tämän rikoksellisen pään putoavan. Sen voi teidän drotsinne todistaa, jos hän on tullut järkiinsä."

"Hän on nyt aivan toipunut", vastasi kuningas. "Minä tiedän hänen yöllä kulkeneen unissaan ja pelästyttäneen teitä minun oveni ulkopuolella."

"Vai niin, hän on siis kertonut teille tuon hauskan seikkailun?" sanoi junkkari säpsähtäen ja kalpeni. "Jos hän olisi ollut täydessä tajussa, niin minä olisin vaatinut hänet tuomittavaksi kunniattomana, halpamaisimpana panettelijana."

"Sen mukaan miten olen kuullut asiat esitettävän, on hän puolustettavissa. Sinun pelästyksesi on hän myös tehnyt minulle ymmärrettäväksi."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Kristoffer erittäin levottomana.

"No niin, eihän ole hyvä mennä maata tuollainen verinen näky silmien edessä", sanoi kuningas säälivästi katsahtaen junkkarin kalpeata ja rasittunutta ulkomuotoa. "Elä sitä häpeä, Kristoffer; se on päinvastoin kunniaksi sinun sydämellesi. Åke arveli sinun olleen sairaan ja liikutetun vanhan palvelijasi teloituksen johdosta. Näen nyt itse sen sinua vaivanneen. Se oli ensimäinen vahvistamasi kuolemantuomio; tiedän omasta kokemuksestani tuollaisen vahvistamisen eriskummalliseksi asiaksi."

Kuninkaan näin puhuessa näytti junkkarin kasvojenilme äkkiä selvenevän, ja hän hengitti taas vapaammin. "Niin juuri, kuninkaallinen veljeni", sanoi hän nopeasti, voimakkaan punan kohotessa kalpeuden sialle, "hän oli kuitenkin ihminen, tuo tyhmä mies. Te ette antanut minulle kaikkein miellyttävintä tehtävää. Olinhan omalla tavallani juttuun sekaantunut. Mutta te olitte täydellisesti oikeassa, eihän kukaan voinut minua paremmin tuntea rikollista palvelijaani, ja tuomion langettivat puolueettomat miehet lain ja oikeuden mukaan. — Teidän drotsinne on kelpo mies", lisäsi hän, "ainoastaan hieman liioitteleva ja haaveksiva. Mutta hän on teille uskollinen, eikä minulla ole mitään häntä vastaan noiden typerien unien johdosta."

Nyt lähestyivät kreivi Henrik ja rajakreivi Valdemar ruhtinaallisia veljeksiä, ja senjälkeen puhuttiin jokapäiväisistä asioista. Seurue kulki eteenpäin Korsööriin, mistä kuningas aikoi kulkea Beltin yli kohdatakseen marskin ja sotajoukon, jonka tuli lähteä levottomia slesvigiläisiä herttuoita vastaan.

Kuuluisassa Grönsundin meritaistelussa oli nuori kuningas saanut ratkaisevan voiton näistä ylpeistä herroista, jotka alituisesti koettivat vetäytyä Tanskan kruunun lääninherruudesta, ja Eerik Silmänräpyttäjän murhasta asti he olivat niin salaisesti kuin julkisestikin vetäneet samaa kortta maan vihollisten ja lainsuojattomien kuninkaanmurhaajien kanssa. Tällä voitolla oli kuningas tosin saavuttanut suurta kunnioitusta niinhyvin herttuoiden, kuin pohjoisten naapuriensa sekä pohjois-Saksan ruhtinasten puolelta. Mutta riita arkkipiispan ja Rooman hovin kanssa, ehkäpä vielä enemmän kuninkaan pannaanjulistaminen Sjöborgissa, olivat antaneet rohkeutta hänen kaikille vihamiehilleen, sekä uudistaneet heidän toiveensa horjuttaa hänen valtaistuintaan ja tehdä mitättömiksi hänen rohkeat suunnitelmansa. Ei pelättykään aivan syyttä nuoren, rohkean Tanskan kuninkaan, joka nyt. kaiken lisäksi aikoi uhmata pannaa ja interdiktiä, haluavan saavuttaa itselleen Saksassa Valdemar Seierin aikuisen vaikutusvallan. Tämän kuninkaan ritarillinen loisto ja se kunnia, minkä hänen voittonsa olivat Tanskan nimeen yhdistäneet, olivat jo aikaisin olleet hänen urhean jälkeläisensä kunnianhimon esikuvana. Eerik Menvedin salaisena pyrkimyksenä oli epäilemättä saavuttaa kuninkaana yhtä kuuluisa nimi kuin oli Valdemar Seierin, vaikka hän elikin toisena aikana, ja olosuhteiden vallitessa, jotka vaativat häneltä harvinaista voimaa ja viisautta voidakseen pelastaa valtakunta perikadosta ja samalla säilyttää oma henki ja elämä.

Herttuoiden uudistetut vaatimukset, sekä vanhojen, aikoja sitten unohdettujen riitojen uudistaminen, mutta erittäinkin tieto siitä, että lainsuojattomat taas saivat suojaa ja turvaa Slesvigissä, olivat saattaneet kuninkaan suuressa määrin raivoihinsa, ja arkkipiispan paon jälkeen hän näytti paljoa kiivaammalta kuin ennen, haluten toteuttaa kaikki mahtisanalla. Suotiin mielellään anteeksi hänen nuorekas, usein kuohahteleva kiivautensa, samoinkuin hänen taipumuksensa loistaviin ja ritarillisiin juhliin. Tahdonvoimaa, jota hän osoitti, kutsuttiin usein itsepäisyydeksi, ja väitettiin, ettei hän ollut vapaa jonkunlaisesta turhamaisesta ja liioitellusta loisteliaisuushalusta; mutta lapsuudestaan saakka hän oli ollut kansan suosikki ja oli yhä edelleenkin. Rauhan rikkominen herttuoiden kanssa tuntui tosin monesta hätiköidyltä ja ajattelemattomalta, mutta kuninkaan suuttumusta pidettiin kuitenkin oikeutettuna, ja lohduttauduttiin sillä, että huolimatta kaikesta kiivaudestaan hän kuitenkin rakasti kansaansa. Hän oli lisäksi siksi valtioviisas, ettei tuhlannut sotilaidensa verta ja valtion niukkoja varoja, silloinkun hän kunnialla voi neuvotella miekka kädessä. Tyyni ja vakava drotsi Åke sai usein kuninkaan kiivauden lievennetyksi, ja nyt kun kuninkaan vanha ja kokenut neuvonantaja, vanha John Litle ja drotsi Hessel olivat poissa, iloitsi suurin osa rauhaa rakastavaa kansaa nähdessään drotsi Åken kuninkaan seurassa. Drotsin kärsivä ulkomuoto, jonka seikkailurikasta syytä huhu vielä päivittäin lisäili, sai osakseen erittäinkin köyhälistön surkuttelun ja ihailun. Ne, jotka ennen olivat kammonneet häntä pannaan kirottuna miehenä, surkuttelivat sitä nyt ainoastaan onnettomuutena, sitten kun kuningas itse oli saanut saman kohtalon osakseen. Reippaasta, sotaisasta Mecklenburgin kreivi Henrikistä, rohkeine sotaherran katseineen, pidettiin myös aika paljon ja häneen katsottiin luottaen. Hän ja drotsi Åke vastaanotettiin usein vilkkailla suosionhuudoilla, jotavastoin synkälle junkkari Kristofferille osoitettiin ainoastaan mykkää ja melkein pelonalaista kohteliaisuutta, ja muukalaista rajakreivi Valdemaria pidettiin puoleksi epäilyttävänä vieraana, josta mielihyvällä erottiin. Mutta missä seurue vain näyttäytyi, sai nuori ritarillinen kuningas vastaanottaa mitä vilkkaimmat suosionosoitukset kansan rakkaudesta, jota hänen osakseen tullut papillinen vaino yhä vain lisäsi. Jopa tuo muutoin niin kauhistuttava pannasalamakin näytti muuttuneen nuoren kuninkaan päässä isänkostajan ja majesteetinpuolustajan pyhimyskruunuksi, erittäinkin kun suurin ja kunnioitettavin osa tanskalaista aatelia selitti vapaaehtoisesti hänen asiansa jaloksi ja oikeaksi. Se suru ja mielipaha, jonka veljensä junkkarin kaksimielinen esiintyminen oli saanut aikaan, oli yhä enemmän lisännyt kansan kiintymystä häneen.

"Eerik kuninkaamme eestä!" oli yleinen tervehdys, silloin kun kaikki hatut ja lakit lensivät ilmaan hänen kunniakseen. "Pois punalakkinen roomalainen!" huusi joku rohkeampi joukosta. "Pois kaikki kavaltajat! Kuningas Eerik eikä kukaan muu!" kuultiin usein huudettavan kun hän ratsasti kaupunkien suuressa ihmisvilinässä.

"Eläköön prinsessa Ingeborg! Eläköön kuninkaan kaunis morsian!" huusi myös moni reipas asemies, ja missä tämä tervehdys kohtasi kuninkaan, siellä vastasi hän kahtavertaa lempeämmin ja ystävällisemmin tervehdykseen.

"Kiitos, kiitos, lapseni!" vastasi hän silloin tavallisesti kättään kohottaen. "Jos Jumala ja pyhä Neitsyt suovat, sen, niin saatte nähdä hänet jo ensi kesänä kuningattarenanne."

JÄLKIMÄINEN OSA.

ENSIMÄINEN LUKU.

Haderslebenin luona olevalla Sommerstedin nummella näytti syntyvän verinen taistelu Eerik-kuninkaan ja hänen ylpeiden sukulaistensa, Slesvigin ja Langelandin herttuoiden välillä, jotka myöskin polveutuivat Abelin ruhtinassuvusta. Heidän joukossaan arveltiin Jaakko Sinijalan, Niilo Hollantilaisen ja monen muun lainsuojattoman kuninkaanmurhaajan oleskelevan, vaikka Hindsgafvelin sopimuksessa edellisenä vuonna oli suostuttu että nämä maanpakoon ajetut maankavaltajat saisivat yhtävähän näyttäytyä Slesvigin herttualle kuin Tanskan kuninkaalle ja hänen veljilleen. Kun herttuat näkivät kiireessä kootun sotajoukon, jonka etunenässä nuori, närkästynyt kuningas, viidenkymmenen valitun ritarin ympäröimänä, ryntäsi heitä vastaan, peräytyivät he jonkun verran. Miekka näytti pidättävän miekan huotrassa, ja drotsin välityksellä saatiin aikaan välirauha, jonka kestäessä molemminpuoleiset vihollisuudet lakkaisivat; herttuoiden sotaväki riisui aseensa, eikä ketään lainsuojatonta otettaisi heidän palvelukseensa, jotapaitsi kaikki herttuoiden vaatimukset raukeaisivat kunnes kohtuullinen sopimus saataisiin aikaan Holsteinin kreivi Gerhardin välityksellä. Tässä tarkoituksessa ehdotettiin rauhallista kohtaamista tämän ruhtinaan ja heidän kuninkaallisen läänitysherransa välillä Vordingborgin linnassa.

Drotsin ja valtakunnanneuvoston onnistui harvoin taivuttaa kuningas sovintoon ja muodolliseen rauhantekoon vastustajan kanssa, joka oli puolustanut hänen isänsä murhaajia. Ainoa, joka tällaisissa tapauksissa joskus sai aikaan rauhansolmimisen, oli hänen viisas, hyvänluontoinen isäpuolensa, kreivi Gerhard, joka aina oli ystävällisessä, melkein isällisessä suhteessa kuninkaaseen.

Norjan kanssa vallitseva rauha oli myöskin vain aselepo, joka jälestäpäin uudistettiin määrätyiksi vuosiksi ja kuukausiksi. Sillä lainsuojattomat olivat aina saaneet suojaa Norjan kuninkaan Eerikin ja herttua Håkonin luona, ja näille pakolaisille antamansa lupauksen vuoksi ei Norjan kuningas voinut solmia kestävää rauhaa Tanskan kanssa, muutoin hänen lainsuojattomat tanskalaiset vieraansa samalla olisivat joutuneet vangituiksi. Usea näistä Tanskan kuningassuvun verivihollisista oli tosin jo kaatunut onnettomassa taistelussaan Tanskaa vastaan; muutamat olivat joutunet rahvaan pahoinpitelemiksi, toiset heistä kuninkaan käskynhaltijat olivat vanginneet ja mestanneet ryöstöstä ja murhasta syytettyinä. Niin oli käynyt Arvid Bengtsonille, kuninkaanmurhaajista nurjimmalle ja julmimmalle, joka yhdessä kymmenen tallirenkinsä kanssa joutui ankaran Tule Ebbenpojan käsiin, tullen armotta mestatuiksi. Mutta joka kerta, kun päämiesten luku näin vähentyi, kasvoi jälellejääneiden uhma ja kostonhimo. Ollen liitossa vieraiden valtojen ja arkkipiispa Grandin, sekä paavillisen hovin kanssa, olivat nämä maanpakolaiset aatelismiehet maan vaarallisimpia vihamiehiä. Niinkauan kuin yksikään heistä oli elossa, katsoi kuningas alituisesti olevansa sotajalalla, ja tarvitsi ainoastaan mainita jotakin lainsuojatonta nimeltä, saadakseen kuninkaan haarniskaan.

Solmittuaan välirauhan slesvigiläisten herttuoiden kanssa kävi kuningas tarkastamassa kartanoltaan Jyllannissa ja saarilla; mutta hän ei antanut sen enempää hajoittaa sotajoukkoa, kuin että se muutamissa päivissä voitaisiin kutsua kokoon marskin käskystä. Niitä vääryyksiä, joita oli tapahtunut hänen murhatun isänsä hallituskaudella, koetti hän parhaansa mukaan sovittaa. Siten luovutti hän Agnetan luostarille Roskildessa suuria tiluksia, joita hän ei hyvällä omallatunnolla luullut voivansa pitää. Hänen epäitsekkään intonsa oikeuden puolesta täytyi hänen katkerimmankin vihamiehensä tunnustaa; mutta huolimatta kunnioituksesta ja rakkaudesta, mistä kuningas useissa tilaisuuksissa oli kansalta saanut mitä kauneimpia todistuksia, oli hänen henkensä usein vaarassa, samoinkuin maan sisäinen asema oli erittäin epävarma. Lainsuojattomat kuuluivat Tanskan huomatuimpiin ylimyssukuihin, ja heillä oli suuri joukko sukulaisia, ystäviä ja salaisia puoluelaisia, jotka koettivat suojella heitä kansan raivolta, kun he salaa tai julkisesti uskaltausivat kotimaahansa, yllyttääkseen kansaa kapinaan, tai etsiäkseen tilaisuutta kostoon. Kaikki tyytymättömät valtakunnassa, kaikki huimapäät ja sellaiset, jotka olivat riidassa lain ja ylivallan kanssa, kaikki rikokselliset ja valtiolliset haaveksijat, jotka pelkäsivät tai vihasivat kuninkaanvaltaa, liittyivät niinkutsuttuihin vapauden marttyyreihin ja itsevaltiuden vihollisiin. Useat mahtavat prelaatit, arkkipiispan ystävinä, kuuluivat myöskin heidän puolueeseensa, vaikka hengen miehet yleensä olivatkin kuninkaalle uskollisia. Hartaimmatkaan isänmaanystävät eivät voineet kieltää, että tyytymättömät joskus olivat oikeassa, ja laillista porvarillista vapautta usein häirittiin. Kuninkaan uskotut ja ystävät menivät nimittäin usein liian pitkälle hänen turvallisuutensa tähden, ja kuninkaan käskynhaltiat harjoittivat usein väkivaltaa ja vääryyttä kuninkaan nimessä, missä vain epäilivät jonkun pitävän yhtä lainsuojattomien kanssa. Sellaista esittivät maan tyytymättömät ja lainsuojattomien salaiset puoluelaiset puolustaakseen samanlaista menettelyään kuninkaan palvelijoita ja ystäviä kohtaan. Erittäinkin huolestutti jokaista isänmaanystävää pelko siitä, että kirkot yleisesti suljettaisiin, jos kuningas ei myöntyisi arkkipiispan asiassa, ja myöskin he olivat levottomia siitä, että syntyisi sisällinen sota tai vaarallisia kapinoita lainsuojattomien ja muiden kapinoitsijoiden toimesta, ja erittäinkin, että rauha rikkoontuisi kuninkaan ja hänen veljensä junkkarin välillä.

Ensimäisinä kylminä kevätpäivinä vallitsi Vordinborgiin johtavilla teillä vilkas liike tärkeän rauhanneuvottelun vuoksi Slesvigin herttuoiden kanssa. Sellaisissa tilaisuuksissa tarvitsi harvoin kaivata loistavia juhlia ja turnajaisia, jotka olivat ritarillisen kuninkaan ilo ja ihastus. Monta ritaria ja herraa matkusti sentähden Jyllannista ja saarilta Vordinborgiin näyttäytyäkseen kaikessa komeudessaan ja loistossaan kuninkaalle ja hoville sekä ottaakseen osaa odotettuun rauhanjuhlaan, jota kuninkaan ystävät kuuluttivat jo loistavana voitonjuhlana.

Seurue, johon kuului kolme ritarillista herraa ja lukuisa seurue aseenkantajia ja palvelijoita, ratsasti eräänä iltana ankarassa myrskyssä ja raesateessa pitkin Suse-joen vartta kulkevaa metsätietä, lähestyen suurta P. Pietarin luostaria (nykyistä Herlufsholmia). Matkustavien mukavuudet olivat sinä aikana harvat ja alkuperäiset. Kuningas Silmänräpyttäjän perustamat yleiset majatalot eivät olleet lukuisat ja sitäpaitsi olivat ne halveksittuja. Ylhäiset matkustajat turvautuivat sentähden vielä usein luostareihin, joka saivat kärsiä paljonkin vaivaa ja harmia sellaisista usein pakollisista vierailuista. Kuninkaallinen julistus oli tosin vapauttanut luostarit vanhasta velvollisuudesta antaa vapaata yösijaa matkustajille, jopa oli kerrassaan kiellettyäkin ottaa vastaan kuljeksivia vieraita, jos läheisyydessä oli joku yleinen majapaikka. Mutta tätä määräystä eivät hengelliset herrat melkein koskaan seuranneet, koska se soti luostarisääntöjä vastaan.

Matkustavat herrat ja palvelijat eivät myöskään näyttäneet tälläkertaa tahtovan kulkea rikkaan luostarin ohitse koettelematta sen vieraanvaraisuutta. Luostari välkkyi valkeine päätyineen ja kirkkaine kuparikattoineen yli metsänreunan iltahämärässä. Lähestyttiin suurta tammikujaa luostarin alueella, asemiesten iloisina viittaillessa savuaviin uuninpiippuihin. Mutta molemmat etumaiset herrat olivat kääriytyneet viittoihinsa, vetäneet suuret matkahattunsa silmilleen ja näyttivät nyt, huolimatta kiihtyvästä rajuilmasta, niin omiin mietteisiinsä vaipuneilta, etteivät ollenkaan välittäneet tiestä tai luostarin houkuttelevista savupilvistä. Ne olivat samat kaksi kookasta, vaiteliasta ritaria, jotka olivat käyneet junkkari Kristofferin luona Holbekin linnassa, samana yönä, jolloin linna joutui drotsi Åken valtaan. Pientä kyömyselkäistä herraa, joka silloin oli seurannut heitä, ei nyt näkynyt; mutta heitä seurasi junkkarin kamaripalvelija, paksu, lyhytkaulainen ritari Palle, joka alituisesti valitteli ilman huonoutta ja näytti olevan yhtä väsynyt matkaan kuin ikävään seuraansakin.

"Tänne lehtokujaan, herraseni!" huusi hän kärsimättömänä. "Ette suinkaan aikone matkustaa edelleen tässä herran ilmassa? On vielä aika taipale Nevstediin, ja Koiranluolan krouviin on myös pitkä matka. Me tarvitsemme hyvän illallisen ja kunnollisen yörauhan. Minä tunnen kyökkimestari-veljen."

"Minä tunnen abotin", sanoi pisin totisista herroista ylpeän näköisenä. "Joka tapauksessa tunnen myös itseni ja asemieheni ja tiedän mitä matkustava mies voi vaatia."

"Paras herra Brock, elkäämme Jumalan nimessä hätiköikö", sanoi Palle hieman levottomana hevostaan pidättäen. "Jos esiinnymme väkivaltaisesti ja sopimattomasti voisivat hurskaat herrat paiskata luostarinportin kiinni aivan nenämme edessä ja vielä senlisäksi hankkia meille kuninkaan epäsuosion. Ainakin yösijaa tulee etsiä varovasti, jos aikoo kiertää lakia ja oikeutta."

"Pyh, täällä ei meidän tarvitse välittää kuninkaanjulistuksista, eikä mistään maallisista lakipykälistä", vastasi herra Brock pilkallisesti. "Pyhän Benediktuksen sääntöjä ei kukaan kuningas voi horjuttaa."

"Elkäämme vain, hyvät herrat, rikkoko veljeskunnan sääntöjä", huokasi ritari Palle taputtaen tyhjää vatsaansa, "muuten voimme saada nauttia paastoruokaa tänä iltana ja oppia P. Benediktukselta kieltäytymään lihasta."

"Jos sitä opittaisiin luostarissa, niin tuskinpa olisi Nevstedissä niin paljon lahtareita", huomautti toinen ritareista. "Olkaa levollinen, herra Palle. Minä lupaan teille lihavan paistin illalliseksi. Maksavathan Nevstedin lahtarit joka sunnuntai veronsa silkassa paistissa ja makkaroissa."

"Abotti tietää kyllä asiansa", sanoi herra Brock nyökäyttäen. "Se on mies, joka osaa pitää puoliansa niinhyvin ylhäisiä kuin alhaisia vastaan. Uskokaa minua, herra Pape, Nevstedin porvarit voivat kernaasti lähettää hänelle viiniä paistin kera. Koko kaupunkihan saa kiittää luostaria ja rikasta abottia varttumisestaan. Niin, elämme nyt porvarien ja kauppiasten ajassa. Nyt on siellä kaupunkeja ja kauppaloita, missä ennen nähtiin linnoja ja talonpoikien asuntoja; kauppatalot kasvavat yli herraskartanoiden ja luostarien. Sitä eivät kuningas ja valtiomiehet ymmärrä; mutta sen ymmärtää ainoastaan hän tuolla ylhäällä."

"Te tunnette siis itse abotin herra Brock?" kysäsi Palle ihmetellen ja loi häneen uteliaan katseen. "Hän lienee mahtava herra, ja arkkipiispa Grandin hyvä ystävä, kuten kerrotaan. Ei suinkaan teillä ole mitään asiaa hänelle? Varmaankin tunnette hänet paremmin kuin minä veli kyökkimestarin, se onkin ainoastaan pintapuolinen tuttavuus. Kun oikein ajattelee, niin olisi ehkä viisainta näinä rauhattomina aikoina kulkea luostarin ohi ja tyytyä Koiranluolan krouviin, siinä tapauksessa nimittäin, ettei teillä todellakaan, herra Brock, ole tänne mitään asiaa. Te olette kenties tuntenut abotin jo kauankin? Ehkäpä olette sukuakin hänelle —"

"Jatkakaa! Sehän käy mainiosti. Jos teillä on lisää kyseltävää, tai enemmän epäilyksiä, niin antaa kuulua yhdellä kertaa ja jättäkää minut sitten rauhaan", sanoi ritari Brock halveksivasti. "Rehellisesti sanoen, rakas herra Palle, te olette melkein liian utelias. Olettehan kysellyt minulta tällä matkalla enemmän kuin kokonaisena vuotena tahtoisin tunnustaa rippi-isälleni."

"Ja te olette niin salaperäinen ja varovainen, aivan kuin pitäisitte minua lörpöttelijänä ja epäluotettavana miehenä", vastasi Palle suuttuneena. "Jos jalosyntyinen junkkari on uskonut minut viemään teille salaisia kirjeitä, pitäisi teidän ymmärtää, että olen hänen uskotuimpia ystäviään."

"Uskottu tietää tavallisesti minkä sanoman hän tuo", huomautti ylpeä ritari.

"Ja ettekö luule minun tietäväni?" vastasi Palle pöyhkeillen ja tärkeän näköisenä. "Jalosukuiselle junkkarille olisi mieluisaa nähdä teidät ja ystävänne Vordinborgissa molemminpuolisen selvittelyjen takia — eikö totta —?"

"Vai niin, ovela herra Palleni, osaatte siis jalon taidon avata vahasinettejä? Toisella kertaa tulee teidän kuitenkin tehdä se hieman kätevämmin, taikka ainakin voida itse vaieta siitä. Jalosukuinen junkkari tuntee kirjeenkantajansa, ja siksi hän ei ole uskonut teille suurempaa salaisuutta, kuin sen, minkä voi antaa huutaa julki jokaisen kaupungin kaduilla."

Toinen herra hymyili pilkallisesti; Palle vaikeni nolona ja häpeissään. Pysähdyttiin luostarinportille ja jyskytettiin ankarasti. Portinvartija-veli pisti ajellun päänsä luukusta kysyen vihaisena, kuka siellä oli ja mitä asiaa oli näin myöhään.

"Matkustavaisia miehiä ja kristityitä ihmisiä", kuului vastaus. "Jos olette hurskas jumalanmies, veli portinvartija, niin elkää tehkö syntiä kielletyillä kysymyksillä, vaan aukaiskaa heti pyhän Benediktuksen ja pyhän Pietarin nimessä."

"In nomine St. Benedikti Aniancusis et St. Petri Apostoli", vastasi hengellinen portinvartija nostaen heti pois suuren rautatangon, jolla portti oli suljettu.

"Näittekö", sanoi ritari Brock. "Täällä merkitsevät kuitenkin vielä pyhä Benediktus ja pyhä Pietari enemmän kuin kaikki kuninkaat ja maalliset apostolit."

Vaikka luostariveljet sääntöjen mukaan itse toimittivatkin tärkeimmät talousaskareet, vastaanotti joukko maallikoita vieraat rikkaan herrasluostarin pihalla, riisuen heidän yltään märät vaipat, tuoden heille kädenpesuvehkeet ja mitä muuta tarvitsivat. Isä portinvartija oli antanut maallikkoveljen astua sijalleen, ettei laiminlöisi illallista ja sen yhteydessä vietettävää iltahartaushetkeä. Annettuaan ensin ilmoituksen luostarin apotille vieraiden saapumisesta, saattoi hän nuo kolme matkapukuista ritaria refektorioon [refektorio = ruokasali] jättäen heidän palvelijansa maallikkoveljien hoitoon.

Korkean holvikattoisen refektorion, jonka kapeat kaari-ikkunat johtivat luostaripuutarhan puolelle, pimensi jono lehmuksia. Mahtava apotti Johannes istui illallispöydän ääressä, pehmeässä nojatuolissaan, lamppu edessään, pitäen jonkinlaista herätyspuhetta nöyrästi kuunteleville veljeskunnan jäsenille ja luostarin oppilaille. Lähinnä häntä istui 11 munkkia, mustat kauhtanat yllään, heihin liittyi isä portinvartija kahdentenatoista. Yhtä suuri joukko pikkupoikia, jotka kasvatettiin luostariveljeksiksi, ja joilla, samoin kuin munkeilla, oli yllään mustat benediktiläiskaaput, istuivat alempana pöydän päässä innokkaasti syöden, mutta olivat kuitenkin ahkerasti kuuntelevinaan abotin puhetta. Matkustajien astuessa ruokasaliin nousi mahtava hengenmies suuttuneen näköisenä puoleksi istualta lausuen heidät tervetulleiksi pyhän Benediktuksen ja pyhän Pietarin nimessä, mutta melkein suomatta heille katsettakaan, sekä äänellä, joka ilmaisi hänen vain velvollisuuden pakoittamana vastaanottamaan heidänlaisiaan kutsumattomia vieraita. Mutta kun molemmat kookkaat ritarit astuivat lähemmäksi syvästi ja kohteliaasti tervehtien ja pöytälamppu valaisi ritari Brockin rohkeat kasvonpiirteet, muuttui äkkiä apotin ylpeä käytös ja jäykkä ilme. Hän teki siunauksenmerkin ritari Brockin ja hänen seuralaisensa yli ja pyysi heidät kohteliaasti istumaan, ja iskettyään heille salaisesti silmää, hän painoi nopeasti sormen suulleen, ja puhutteli heitä sitten edelleenkin tuntemattomina. —

Paitsi noita kahtatoista veljeskunnanjäsentä, ja munkiksipukeutunutta lasta, istui pöydässä vielä eräs henkilö; hänelläkin oli yllään musta benediktinikaapu, mutta ilman kalottia ja täydellistä veljeskunnanpukua. Hän oli vieraitten saapuessa nopeasti kääntänyt kasvonsa syrjään, ja näytti aikovan poistua. Mutta heti ritari Brockin voimakkaan äänen kuullessaan, hän kääntyi äsken saapuneisiin vieraisiin päin, nyökäyttäen tuttavallisesti ritari Brockille. Nyt huomasi, ettei tällä henkilöllä ollut tonsuuria, olipa hänellä sitävastoin tuuheat, sotaiset viikset. Punakellertävä tukkansa oli vedetty silmäripsien ja otsan peitoksi.

Ritari Brock säpsähti, mutta tervehti häntä kuitenkin ääneti.

"Maailmallinen vieras, joka on etsinyt suojaa veljeskuntamme pukimissa, käyttämällä hyväkseen luostarimme suojelusoikeutta", lausui apotti. "Minä voin esittää hänet teille vain hänen nimeään mainitsematta, samoin minä myöskin vastaanotan teidät, pyhän Benediktuksen ja pyhän Pietarin nimessä, kysymättä teidän nimeänne maailmassa tai teidän matkanne tarkoitusta."

"Teidän vierasvaraisuutenne ja jalomielisyytenne on tunnettu kautta koko maan, hurskas herra!" sanoi ritari Brock uudelleen kumartaen. "Emmehän ole karkulaisia, eikä myöskään meidän matkamme tarkoitus ole mikään salaisuus. Mutta me vastaanotamme kuitenkin kiitollisuudella ja kunnioituksella sen suojaa, minkä nämä pyhät muurit tarjoavat kaikkia rajuilmoja vastaan."

"Siitä hetkestä asti, jona minä Jumalan armosta vastaanotin papinhatun ja pyhän käyräsauvan", alkoi apotti puhua kirkollisen ruhtinaan mahtavuudella, mutta pää kumarassa ja jonkinlaisella opitulla kaavamaisella äänellä. "Olkoon se sanottu ilman turhamaista itserakkautta ja ainoastaan taivaallisen Herramme kunniaksi! Siitä hetkestä asti, jolloin pyhä Pietari ja hänen pyhä perillisensä asettivat minut näiden sielujen ja tämän hurskaiden ja turvattomien suojakodin herraksi, olen minä halvan kykyni mukaan, pyhän Benediktus Nursialaisen hengessä, sekä Benediktus Anianin hurskasta tahtoa silmällä pitäen, koettanut auttaa ja suojata kaikkia matkustavia ja pyhiinvaeltajia, sekä myöskin kaikkia hätääntyneitä sieluja, niin hyvin hurjistuneita luonnonvoimia kuin inhimillistä julmuutta ja jumalattoman maailman ahdistusta vastaan. Te keskeytitte minun jumaliset selitykseni, arvoisat vieraani! Minä puhuin kirkon mahtavasta vallasta, jota maailman sokeat lapset koettavat solvaista näinä jumalattomina aikoina meidän suureksi kiusaksemme. Minä teroitin meidän pyhän veljeskuntamme velvollisuuksia näiden lasten ja minun alamaisteni mieleen, niiden julmuuksien ja taivastajärisyttävien vääryyksien johdosta, joita joka päivä saamme sekä kuulla että nähdä. Olette kai tekin kuulleet miten häpeällisesti kuninkaan miehet ovat kohdelleet lainsuojattoman Jaakko kreivin miehiä Hallannissa, ja mihin mielettömiin omavaltaisuuksiin kuninkaallinen läänitysmies Jonas Friis on äskettäin ryhtynyt täällä minun apottikuntani pyhän alueen rajalla?"

"Se minkä kuulin, on melkein uskomatonta, hurskas isä!" vastasi ritari Brock. "Vapauden ja itsevaltiuden ystävät kertovat kuitenkin asian aivan toisessa valossa. — Huhu lienee myöskin osaksi liioitellut läänitysmiehen omavaltaista käytöstä."

"Minun vieraani tässä voi todistaa sen", vastasi apotti. "Läänitysmiehen laittoman raakamaisuuden onneton uhri oli hänen hyvä ystävänsä ja toverinsa."

"Se on niin totta kuin minä tässä istun", alkoi munkinpuvussa oleva sotaisa herra puhua, nousten seisomaan. Hänen puhetapansa oli norjalaista ja tukan luisuessa silmänräpäykseksi hänen otsaltaan, huomattiin hurjasti leimuavien silmien yläpuolella harjasmaiset, melkein yhteen ulottuvat tuuheat kulmakarvat, sekä niiden yläpuolella suuri, punainen arpi. "Niin käsitellään nykyään lakia ja oikeutta Tanskassa", jatkoi hän. "Minä saavuin tänne luottaen rauhaan ja Hindsgavelin sovintoon, mutta senjälkeen kun vapauden ystävät julistettiin lainsuojattomiksi ei täällä enää tunneta lakia eikä oikeutta. Minun ystäväni oli pelastanut minun henkeni ja vapauttanut minut vankeudesta; hän oli samoin kuin minä Norjan kuninkaan palveluksessa. Kolme päivää sitten keskellä kirkkainta päivää, otti Jonas Friis itse hänet vangiksi minun rinnaltani ja laahasi hänet taloonsa. Minä pääsin pakenemaan apottikunnan rauhoitetulle alueelle. Mutta kun minä eilen hurskaan apotin miehien avulla aijoin vapauttaa ystäväni, löysimme me hänet hirtettynä Jonas Friisin lukittuun linnanporttiin."

"Aivan niin! Mitä hurjempia he ovat, sitä lähempänä on heidän loppunsa", huudahti ritari Brock voimakkaalla sankariäänellään ja kolahutti suuren miekkansa lattian liuskakiveä vasten. "Se herra, jolla on noin kiivaat palvelijat, ei pysy kauvan vallassa. Tämä väkivallanteko sytyttää — —"

"Me emme täällä välitä maailman hälinästä ja melusta", keskeytti apotti hänet äkkiä, ja annettuaan hänelle salaa varoittavan viittauksen, hän loi ankaran katseen tarkasti kuunteleviin, hämmästyneisiin munkkeihin, jotka istuivat nöyrinä, päät kumarassa, ja näyttivät enemmän pelkäävän kuin rakastavan mahtavaa päällysmiestään. "Maailmalliset asiat ovat minulle ja minun alamaisilleni vain hengellisten välikappaleina", jatkoi pappi hurskaan hartaana "ja minä sallin niistä puhuttavan vain silloin kun voimme saada niistä opetuksia pyhän Benediktuksen ja Anianin hurskaan tahdon ja käskyn mukaan. Nyt minä kiellän täällä enää puhumasta näistä asioista. Virkistäkää itseänne, minun arvoisat vieraani! Rukoile hiljainen rukous, veli vuoteenvalmistaja, ja huolehdi vieraista! Rukoilkaa hiljaisuudessa ja menkää levolle, lapset! Kukin veli menköön ilta-askareilleen! Tuntemattomat vieraani!" lisäsi hän. "Elkää uskoko näiden täällä näkemienne maallikkoveljien toimittavan yksin ne ruumiilliset työt, jotka ovat meidän kaikkien tehtävät: vain vahvistaakseni ruumista täyttämään meidän veljeskuntamme ankaria velvollisuuksia annan minä, niinkuin näette, joskus erikoisia vapautuksia vaivaisen ruumiimme halutessa liharuokia."

Veljeskunnan jäsenet ja munkkipukuiset pojat liittivät nyt kätensä yhteen ja mumisivat rukouksen. Kun he kaikki syvään ja nöyrästi kumartaen olivat suudelleet apotin kättä, joka sitä varten oli ojennettu tuolinkaiteelle, poistuivat he ääneti huoneesta. Itse hän jäi istumaan korkeaan nojatuoliinsa ja tarkasti vieraitaan tutkivin katsein. "Te olette tervetulleet, ritari Niilo Brock ja Juhana Pape!" sanoi hän nyt tuttavallisella äänellä, vilkaisten sivulleen herra Palleen. "Tätä herraa minä en tunne. Mutta toivottavasti te ette ole tuoneet mukananne muita kuin teidän uskotuimpia ystäviänne."

"Hänen ylhäisyytensä junkkari Kristofferin kamaripalvelija, ritari
Palle, saattaa meidät Vordingborgiin herransa käskystä", sanoi ritari
Brock nopeasti, "mutta me emme voi kehua tuntevamme häntä tarkemmin."

"Vai niin! Olkaa tervetullut, ritari Palle!" lausui apotti ylpeän kohteliaasti, ja hänellä oli jälleen entinen mahtava prelatinilmeensä —. "Teidän herranne, hänen ylhäisyytensä junkkari Kristoffer, kuuluu nyt katkerasti katuvan meidän oppineelle ja hurskaalle arkkipiispallemme osoittamaansa kovuutta, haluten rauhaa ja sovintoa pyhän kirkon kanssa. Kaikista erehdyksistään huolimatta näyttää hänellä kuitenkin olevan taipuisampi luonne kuin hänen veljellään, ja se voi olla hänelle vielä hyväksi. Sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armonsa."

"Niin, minun herra junkkarini on varmasti muuttanut mielensä, hurskas isä!" vastasi Palle, ja pisti suuren lihapalasen suuhunsa, ollen siten estetty jatkamasta puhettaan.

"Hyvän herra Pallen ruumiinrakennus on enimmäkseen virkistyksen ja levon tarpeessa", vastasi ritari Brock huomattavalla painolla. "Hänen selitystensä mukaan vallitsee nyt junkkarin ja hänen veljensä välillä mitä parhain sovinto."

"Vai niin, hm — no niin! Sehän on hurskasta, että veljet sopivat, kun se vain tapahtuu sydämenpohjasta", keskeytti prelati hänen puheensa. Senjälkeen puhuttiin vain vähän ja aivan mitättömistä asioista. Ritari Pallen ruokahalu näytti huomattavasti vähentyneen huomatessaan keskustelun käyvän varovaiseksi ja nähdessään munkinkauhtanaan pukeutuneen pakolaisen, joka oli jäänyt istumaan pöydän vähemmän valaistuun päähän, tuijottavan terävästi ja taukoamatta häneen. Kun ei kukaan enää syönyt eikä juonut, liitti apotti yhteen kätensä ja mumisi latinalaisen rukouksen. Sitten hän soitti pienellä hopeakellolla, ja isä taloudenhoitaja astui sisään.

"Tämä herra haluaa heti päästä levolle", sanoi apotti viitaten Palleen. "Ehkä te haluatte olla hänen conturbenaliksenaan [conturbenalis = makuutoveri] tuolla ylhäällä." Näin sanoen hän viittasi ritari Papaelle, ja tämä harvapuheinen herra seurasi heti Pallea ja hovimestaria luostaripihan poikki syrjempänä olevaan vierastaloon. Niin pian kun apotti oli jäänyt yksin ritari Brockin ja valepukuisen luostarivieraan kanssa, antoi hän heille salaisen viittauksen ja nousi. Hän otti lampun käteensä ja avasi seinässä olevan salaoven, josta tultiin pitkään, holvattuun munkkikäytävään. Itse hän astui edeltä, ja he seurasivat häntä ääneti munkkikäytävän läpi ja kiertoportaita luostarikirjastoon ja prelatin salakammioon; hän avasi itse kaikki ovet ja lukitsi jokaisen tarkasti jälestään.

Herra Pallen mukavuudenhalu sekä hänen uteliaisuutensa ja salainen pelkonsa näyttivät joutuneen keskenään ristiriitaan. "Kenenkä luulette tuon teräväsilmäisen pakolaisen olleen, ritari Papae?" kysyi Palle vaiteliaalta huonetoveriltaan heti kun isä taloudenhoitaja oli jättänyt heidät kahdenkesken heidän makuuhuoneeseensa.

"Se on minulle yhdentekevää", vastasi ritari nyreästi ja alkoi riisuutua.

"Hän oli varmasti joku lainsuojattomista", jatkoi Palle levottomana. "Ei ole hyvä asia istua samassa pöydässä ja nukkua saman katon alla senlaisen miehen kanssa: se voisi herättää epäilyksiä."

"Minä annan teille hyvän neuvon, herra Palle!" vastasi nyrpeä ritari. "Ottakaa te hevosenne luostarintallista ja ratsastakaa täältä tiehenne, välittämättä yöstä ja rajuilmasta! Meidänkin seuramme voi teistä olla arveluttava. Teidänkaltaisenne miehen, jolle oma rauha ja turvallisuus ovat kaikkein rakkaimmat, ei pitäisi koskaan ruveta herrapalvelukseen näinä tukalina aikoina. Luulen huomanneeni teidän kelpaavan yhtävähän junkkarin kuin kuninkaan palvelukseen. Kaikkein vähiten te kelpaatte olemaan oma herranne niinkuin minä ja muut vapaat miehet."

"Pahuus vieköön! Mitä ajattelettekaan minusta, herra Papae?" sanoi Palle suuttuneena ja ylvästellen. "Luuletteko minun aristelevan omaa nahkaani? Tahtoisinpa nähdä sen, joka olisi useamman kerran pannut henkensä alttiiksi herrainpalveluksessa, kuin minä, ja joka kuitenkin vapaana miehenä uskaltaa olla välittämättä tämän maailman herroista ja tyranneista. Minun herra junkkarini vastatkoon itse puuhistaan, — ne eivät kuulu minuun. Hänen päänsä on myöskin liian korkealla joutuakseen vaaraan. Kiristettäessä joutuvat vain pienemmät ansaan. Koska hän kutsuu teitä ja ritari Brockea ystävikseen, ja lähettää teille terveisiä ja kohteliaan kutsun luokseen, niin en suinkaan minä silloin hänen palvelijanaan ole vaarassa seurustellessani teidän kanssanne. Mutta lainsuojaton — ajatelkaa toki! Ehkäpä lisäksi joku kuninkaanmurhaajista, saamme vielä kalliisti maksaa, jos olemme sellaisen kanssa istuneet samassa pöydässä."

"Te olette hyvin tukalassa asemassa, herra Palle!" sanoi ylpeä Papae, ylönkatseellisesti hymyillen. "Kuninkaan luona ette enää kuulu olevan hyvissä kirjoissa, ja vaikka nyt olettekin junkkarin suosiossa, voi sekin pian saada surullisen lopun. Jos hän saa tiedon siitä, miten te säilytätte hänen salakirjeittensä sinetin" — —

"Se on häpeällisin valhe; minä kiellän sen varmasti", vastasi Palle sävähtäen hehkuvan punaiseksi. "Mutta Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, paras herra Papae! Elkää saattako minua onnettomuuteen puheillanne. Pyytäkää myöskin ritari Brockin vaikenemaan! Totta puhuen: minä olen viaton kuin lammas tai vastasyntynyt lapsi: Eihän minulla ole vähintäkään tietoa teidän ja junkkarin välisistä asioista — eihän kirjeessäkään ollut siitä mitään. Senhän te sanoitte itsekin. Mitenkä minä muuten olisin sen tiennyt?" lisäsi hän nopeasti. "Mutta olkoon miten tahansa", jatkoi hän, "niin kuitenkin minä pyydän teidän ajattelemaan, että kuningas on mahtava mies, jonka kanssa ei ole leikkiminen silloin kun hän suuttuu. Neuvoisinpa, näin meidän kesken, teidän olemaan varovaisen myöskin minun herra junkkarini kanssa. Meidän aikoinamme ei kannata liian lujasti luottaa mahtaviin; täytyy, häpeä sanoa, tietää totella herrainkäskyä ja kuitenkin käyttää omaa järkeä, näettekös. Suoraan puhuen, herra Papae, senjälkeen kun Kallundborgin linnanpäällikön kaula katkaistiin, näen minä usein levottomia unia."

"Nyt, hyvää yötä, rakas herra Palle!" sanoi ritari Papae ja taputti häntä säälivästi olkapäälle. "Enpä paljostakaan haluaisi olla teidän asemassanne. Taitaapa olla raskasta urhealle, viattomalle onnenritarille, joka rehellisesti pyrkii palvelemaan mahtavia, voidakseen lihavana ja paksuna paneutua levolle hautaansa — taitaapa olla raskasta tällaiselle uskaliaalle miehelle, kun hän ei löydä pohjaa herransa sielusta yhtä vähän kuin omasta vatsastaan." Tämän jälkeen ritari Papae poistui makuuhuoneeseensa ja lukitsi ovensa ivallisesti nauraen.

"Taas typerä juoni!" mutisi Palle lyöden paksuun otsaansa. Hän heittäytyi tuoliin ja haukotteli. Hänen ruumiinsa ja sielunsa näyttivät taistelevan: hän tunsi olevansa levon tarpeessa, mutta ei saanut rauhaa. Hän heittäytyi pari kertaa vaatepäällä vuoteelleen, mutta nousi taas puhkuen ja ähkyen siitä. Kaikkialla luostarissa vallitsi nyt täydellinen hiljaisuus; kuului vain myrskyn vinkunaa uuninpiipuissa ja korkeissa päädyissä. Vähän aikaa arveltuaan kietoutui Palle vaippaansa ja hiipi hiljaa ulos ovesta. Vierastalon porstuan ovi oli auki, ja hän astui luostarinpihalle. Hän katseli ympärilleen joka taholle. Oli pimeä; ei ainoastakaan noista kahdestatoista munkkikammiosta näkynyt valoa, mutta päärakennuksen toisesta kerroksesta loisti yksinäinen lampunvalo huojuvien lehmuksenoksien välitse. Valo näkyi huoneesta, jonka isä keittiömestari oli selittänyt olevan apotin salakammion. Sen edustalla oli suuri lehmus, jonka lehdet eivät vielä olleet puhjenneet. Herra Palle hiipi sen juurelle ja koetti kiivetä ylös pitkin sen paksua runkoa. Hänen paksulle ruumiilleen oli se hyvin vaivaloista; lopulta onnistui hänen kuitenkin suurilla ponnistuksilla kiivetä siksi ylös puuhun, että hän voi nähdä huoneeseen valaistujen ruutujen kautta. Siellä sisällä näyttivät apotti ja ritari Brock olevan omituisessa toimessa. Kookas ritari seisoi heidän edessään, yllään vanhat ritarivarustukset. Apotti oli täydessä juhlapuvussa; hän asetti kypärän, jota hän näytti siunaavan sotilaan päähän. Ritari Brock näytti voitelevan jollakin voiteella haarniskoidun miehen kulmakarvoja ja viiksiä. Palle kuunteli turhaan, hän ei voinut myrskyn tohinalta kuulla sanaakaan sieltä. Mutta nyt hän näki apotin avaavan kaapin ja ottavan sieltä esille suuren hopeahelaisen kirjan, joka näytti raamatulta. Sekä ritari Brock että panssaroitu soturi asettivat kätensä kirjalle ja polvistuivat. He jäivät tähän asentoon siksi aikaa kun apotti haki hopeaisen kirkkopikarin kaapista ja toimitti samat juhlamenot kuin kirkon hiljaisessa messussa. Hän otti hopeaisen viinikannun ja täytti pikarin, teki ristinmerkin sen yli ja joi itse. Hän avasi hopeisen rasian, teki samoin ristinmerkin sen yli ja näytti ojentavan kumpaisellekin ritarille ehtoollisleivän.

"Herra siunaa, hän valmistaa heitä kuolemaan!" kuiskasi Palle. "Mitä ihmettä tämä nyt merkinnee?"

Nyt peräytyi apotti ja näytti puhuvan heille pontevasti ja innokkaasti. Viimeinkin nousivat molemmat polvistuneet ritarit ja suutelivat apotin kättä, ja nyt kuuli pelästynyt urkkija ritari Brockin voimakkaan äänen. Tämä löi panssaroitua ritaria olkapäähän ja sanoi kovalla äänellä: "Kas niin! Kaikkien pyhimysten nimessä, onko teillä nyt kylliksi rohkeutta, Kagge? Nyt ei paholainenkaan voisi tuntea teitä tai kärventää hiustakaan vihitystä päästänne?"

Kuullessaan nimen Kagge, pelästyi Palle niin että kadotti tasapainon. Se oksa, jolle hän oli asettanut jalkansa, katkesi, ja hänen täytyi luisua alas lehmuksen runkoa pitkin voimatta suojella käsiensä nahkaa, tai kallista pukuansa, mihin repeytyi suuria reikiä. Hän putosi maahan ja hiipi tuskasta ja pelosta tupertuneena tässä surkeassa tilassa makuuhuoneeseensa.

Apotti Johannes ei näyttäytynyt enää seuraavana aamuna vierailleen. Kun ritari Brock ja herra Papae aamumessun aikana ratsastivat metsäluostarista, seurassaan uninen ja surkean näköinen herra Palle, oli heidän seuransa lisänä outo herra. Tämä ratsasti apotin suurella, lihavalla hevosella, ja hänellä oli yllään vanhanaikuiset ritarivarustukset. Suuri kypärä peitti hänen niskansa ja otsansa, ja se oli lukittu hopeaketjuilla hänen leukansa alle. Hänen yhteenkasvaneet kulmakarvansa ja viiksensä olivat pikimustat; hänen panssariinsa oli kiinnitetty hopeaketju jonkin ritarilupauksen merkiksi. Ritari Palle uskalsi tuskin katsoa häneen; hänen oli mahdoton noissa pukimissa tuntea metsäluostarin pakolaista. Mutta hän oli kuitenkin vakuutettu siitä, että tämä oli sama henkilö, ja hän tiesi nyt hänen olevan lainsuojattoman kuninkaanmurhaajan Åke Kaggen. Ajatellessaan mihin vaaralliseen seuraan hän oli joutunut, tunsi Palle jo melkein nuoran kaulassaan. Uusi, salaperäinen matkatoveri ratsasti ääneti molempien mahtavien ystäviensä välissä. Hänen katseensa oli levoton, hän vilkuili alussa usein taakseen ja joka puolelle, ikäänkuin peläten takaa-ajajia. Mutta pian hän nyökäytti tyyntyneenä totisille seuralaisilleen ja vaipui taas syviin ajatuksiin, kunnes äkkiä hurja, hillitty nauru keskeytti hänen synkät mietteensä.

"Minä tapasin hyvän ystävän ja sukulaiseni tuolla metsäluostarissa", sanoi herra Brock välinpitämättömällä äänellä Pallelle. "Hän on hauska mies, kuten huomaatte: hän nauraa omille ajatuksilleen, silloin kun hänen seurastaan puuttuu iloisuus ja hauskat leikkipuheet. Hänellä on lemmitty Vordingborgissa, jonka hän aikoo yllättää; mutta senvuoksi hän haluaa olla tuntematon, ja te osannette vaieta, ellette halua sopimattomalla sanalla itse joutua vaaraan?"

"Olkaa rauhassa", vastasi Palle. "Vaiteliaisuus on avu, jonka pakko opettaa jokaiselle viisaalle miehelle meidän aikanamme. Ja helppohan minun on vaieta, kun minä en edes tiedä teidän arvoisan ystävänne ja sukulaisenne nimeä."

"Sen minä voin uskoa teille: hänen nimensä on Juhana Limbek, mutta hän kutsuu itseään Åke Mustaparraksi, joka lähti pyhiinvaellusretkelle pyhälle maalle", jatkoi ritari Brock hiljaa. "Mutta pitäkää se salaisuutena! Minun serkkuni ei kärsi itseään pilkattavan, nähkääs, ja jos te häiritsette hänen rakkausseikkailuaan turhilla puheilla niin varokaa silloin hänen miekkaansa. Hän on taitavampi miekkailija kuin paholainen itse, sen minä voin vakuuttaa teille. Hän on rakkausasioittensa vuoksi taittanut monen uljaan ritarin niskan."

"Tuskinpa hän minusta saa kilpakosijaa", vastasi Palle, "vaikka minun sanotaankin olevan kauniimman sukupuolen suosikin."

"Niin sanokaa se vielä toisen kerran", ivaili ritari Brock nauraen. "Kuka ei tuntisi tuota kaunista laulua herra Pallen kosimaretkestä neiti Gunillan ajopojan luo."

"Paholainen vieköön kaikki hienot neidit ja kosimaretket!" vastasi Palle suuttuneena. "Oletteko tekin kuullut sen valheellisen pilkkalaulun? Tuo ovela neitonen ei nyt enää taida päästä kujeilemaan rehellisen miehen kanssa, jos on totta, että Stig-marskin karanneet tytöt istuvat elinkautisessa vankeudessa Vordingborgissa."

Panssaroitu matkatoveri tuli nämä sanat kuultuaan hyvin tarkkaavaiseksi ja mittaili herra Pallea ivallisin, suuttunein katsein.

"Katsokaappas nyt", kuiskasi ritari Brock, "minun rakastunut serkkuni ei voi edes kuulla puhuttavan neidoista tai kilpakosijoista, sillä heti hänen verensä joutuu kuohuksiin. Olkaa varuillanne, herra Palle, ja elkää vain sekaantuko hänen asioihinsa!" Näin sanottuaan hän kääntyi pois hämmästyneestä kamaripalvelijasta ja liittyi molempiin toisiin matkatovereihinsa, joilla yhtä vähän kuin hänellä oli halua puhelemiseen. Melkein sanaakaan vaihtamatta, jatkettiin matkaa synkissä mietteissä Vordingborgiin.

TOINEN LUKU.

Silloin kun nuo molemmat mahtavat ja tunnetut ritarit Niilo Brock ja Juhana Papae, lainsuojaton ystävänsä välissään ja huolestunut herra Palle sivullaan, seurueineen ratsastivat Vordingborgin kaupunginportin läpi, vallitsi sellainen melu ja väentungos kaupungissa, ettei heitä melkein ollenkaan huomattu. Kuningas oli saapunut, mukanaan veljensä junkkari ja lukuisa ritarijoukko: drotsi Åke Johnsson; marski Niilo Olavinpoika Biler, Meklenburgin kreivi Henrik, ja melkein kaikki hänen tärkeimmät miehensä olivat hänen mukanaan. Linnan täyttivät ruhtinaalliset vieraat ja heidän uhkeat seurueensa. Äskettäin olivat Slesvigin herttua Waldemar ja hänen veljensä, sankarivartaloinen Langelandin herttua Eerik, ratsastaneet linnaan, ja väkijoukolla oli paljon puhumista herttua Eerikin pitkistä sääristä, jonka vertaisia ei kukaan ollut nähnyt.

"Olipa se pahuksen mies, tuo pitkäsääri", sanoi portin luona oleva vartiosotilas toverilleen. "Sehän oli hän, joka löi kuoliaaksi drotsi Skelmin Nyborgissa aivan kuninkaan nenän edessä."

"Eipäs toveri, hän tappoi hänet vuoteessaan, sen tiedän parhaiten", vastasi toinen vartiosotilas. "Minä olin itse kuninkaan henkivartiojoukossa Danehovella. Siitä on jo tarkalleen neljä vuotta ensi mätäkuussa. Kuumuus oli ankara ja Danehovella juotiin aikalailla; se pitkäsäärinen herra on tuima mies kun hän kiivastuu tai on juovuksissa, ja sillä kertaa taisi hän vetää yhtäköyttä lainsuojattomien kanssa. Tuskinpa pitkäsääri olisi uskaltanut niin karkeaa pilaa, jos kuningas olisi ollut läsnä. Hänen täytyi samana yönä karata Nyborgista, eikä hän kolmeen vuoteen uskaltanut tulla kuninkaan silmien eteen. Mutta kaikesta tästä huolimatta on hän kuitenkin reipas mies", jatkoi vahtisoturi, "ja saatuaan selkäänsä Grönsundissa, on hän oppinut paljastamaan päänsä kuninkaallemme. Olkoon kuinka julma ja huimapää tahansa, niin hän on kuitenkin sata kertaa rehellisempi, kuin vanhettunut veljensä, tuo keltainen linnunpelätti Slesvigistä." Nyt tuo yleisesti vihattu ruhtinas sai kuulla kunniansa. Tiedettiin, että kunnianhimoinen ja rikkiviisas herttua Waldemar oli tavoitellut Tanskan kruunua kuninkaan alaikäisyyden aikana ja että häntä oli epäilty salaisesta yhteydestä marski Stigin ja lainsuojattomien kanssa. Grönsundin suuren meritaistelun jälkeen oli hänen ylpeä mielensä kuitenkin lannistettu; hänen viimeinen vihamielisyytensä ja tottelemattomuutensa lääniherraansa kohtaan muistutti loppuunpalaneen tulivuoren voimatonta purkausta. Herttuan kalpeat ja laihtuneet kasvot ja pitkä nenä olivat rahvaan raa'an pilan ja purevien huomautusten yleisinä esineinä, vaikka vielä yleensä näyttiin pelättävän hänen tunnettua viekkauttaan ja hienoa valtioviisauttaan.

Sitävastoin kuultiin paljon kiitospuheita kuninkaan isäpuolesta, Holsteinin kreivi Gerhardista, eli yksisilmäisestä kreivistä, joksi häntä rahvas kutsui. Häittensä jälkeen kuningatar Agneksen kanssa, oleskeli hän usein Nyköpingin linnassa ja oli nyt samana päivänä saapunut Falsterista, ollakseen sovittajana kuninkaan ja herttuoiden välisessä riidassa. Luotettiin yleensä hänen oikeamielisyyteensä ja viisauteensa ja siedettiin mielellään hänen suoraa ja rohkeata olentoaan.

Joka hetki saapui uusia matkustavia kaupunkiin ja linnaan, heidän joukossaan huomattiin useita mahtavia prelaatteja, joiden tiedettiin olevan kuninkaalle uskollisia, muunmuassa Århusin ja Riiben piispat ynnä dominikaanien maakuntapriori, kunnianarvoinen mestari Olavi, joka oli asettunut Tanskan papiston paaville lähettämän anomuksen etunenään, interdiktin toimeenpanon vastustamiseksi, Veilesopimuksen mukaan. Tätä rakastettavaa, tanskalaismielistä prelaattia lempeine, tyynine ukonkasvoineen ja lumivalkoisine hiuskiehkuroineen, kansa melkein jumaloitsi, ja missä hän vain näyttäytyi, siellä kuiskailtiin hänen olevan sen, joka tahtoi vapauttaa maan pannasta ja kirkonkirouksesta.

Jokaiselle matkustajalle, joka ilmoittautui marskille kuninkaan miehenä, taikka kuuluvana Tanskan ritaristoon, osoitettiin sija linnan suuressa vierassalissa. Useimmat huoneet tässä sivurakennuksessa olivat jo varatut, kun ritari Brock ja herra Papae ilmoittautuivat marskille yhdessä tuntemattoman ystävänsä kanssa, jonka he ilmoittivat ritari Åke Mustaparraksi, kuuluvaksi Krummedingerien sukuun ja joka oli palannut pyhiinvaellusmatkalta, ja kerrottiin, että hän pyhän haudan ääressä oli vannonut olevansa vaiti ja kantavansa esi-isiensä varustusta, kunnes olisi täyttänyt ristiinnaulitulle hartaudella lupaamansa ritarilupauksen. Tuollaiset kummalliset lupaukset eivät olleet harvinaisia, minkävuoksi niitä helposti uskottiin, jotapaitsi ne vielä vaativat osakseen erittäin suurta kunnioitusta ja jonkinlaista hurskasta ihailua. Kuninkaan miehinä ja kunnioitettuina Tanskalaisina ritareina vastaanotettiin myös nämä kolme herraa linnaan. Herra Palle oli eronnut heistä niin pian kuin mahdollista, ilmoittaen tulonsa herralleen junkkari Kristofferille kuitenkaan kertomatta mitään epäilyttävästä vieraasta, jonka he olivat tuoneet mukanaan. Itse hän kulki, toisesta meluavasta seurasta toiseen levottomana tästä salaisuudesta aivan kuin pitäisi omaa elämäänsä kädessään, saamatta rauhaa missään. Milloin nähtiin hänet kuninkaan, milloin junkkarin ystävien joukossa, ja kaikkialla otti hän osaa teeskennellyllä innolla mielialaan, mikä missäkin vallitsi. Toisinaan taas hän oli ritari Brockin ja muiden ylpeiden, taipumattomien ritarien seurassa, jotka puhuivat rohkeasti ja pelottomasti sekä kuninkaasta että junkkarista; hän ei halunnut myöskään loukata heitä, tai saada osakseen heidän halveksumistaan matelevalla ja pelkoa osoittavalla käytöksellä. Hän luuli siten turvaavansa itsensä kaiken mahdollisen varalta; mutta hän ei luullut varmuudella voivansa liittyä mihinkään puolueeseen, eikä ollut selvillä tavasta, millä viisaimmin käyttäisi hyväkseen luostarin pihalla korkeassa lehmuksessa tekemänsä havainnon.

Huolimatta vilkkaudesta, joka johtui niin usean henkilön läsnäolosta linnassa ja kaupungissa, oli siellä kuitenkin omituisen rauhallista, ja linnassa vallitsi ankaran vakava mieliala. Ei vietetty mitään yleisiä huvituksia. Kuningas näyttäytyi vain kirkossa aamusaarnan ja messun aikana, sekä iltasin suuressa ruokasalissa, jonne oli sijoitettu kaksi pitkää ruokapöytää, toinen kuninkaalle ja hänen ruhtinaallisille vierailleen ynnä prelaateille ja valtakunnan ylhäisimmille miehille, sekä toinen Tanskan ritaristolle yleensä ja kaikille vieraille jotka kuuluivat siihen. Heidän joukossaan, ritari Brockin ja herra Papaen välissä, istui tuo salaperäinen kestivieras metsäluostarista. Ritarilupauksensa mukaan luuloteltu ritari Krummeding kantoi alituisesti kypärää ynnä vanhanaikuista haarniskaa, ja hänen vaitiololupaustaan ja juhlallista olentoaan kunnioitettiin. Samassa pöydässä istuivat ritarit herttuoiden seurueista, yhdessä saksalaisten mestarilaulajien ja muiden oppineiden ulkolaisten seurassa. Päivällisaterian jälkeen hajaannuttiin. Muutamat jäivät linnan lukuisiin huoneisiin, huvitellen shakki- ja lautapelillä, tai kuunnellen mestarilaulajien ritariseikkailuja ja lauluja; toiset menivät keilaradalle tai ratsuhuoneeseen ja ajoradalle, missä viettivät aikaansa pallonheitolla, kilparatsastuksella ja aseharjoituksilla; toiset lähtivät haukkajahdille Neitsyshakaan tai ratsastusretkelle kaupunkiin, näyttääkseen itseään kaikessa komeudessaan kaupungin nuorille neitosille. Monet huvittelivat tarkastamalla kuninkaallista sotalaivastoa, joka oli satamassa; toiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen kaupankäyntiin hansalaisten kauppiaiden ja laivureiden kanssa, tai hankkiakseen itselleen kuulua vordingborgilaista verkaa, joka lähinnä Ypernistä ja Gentistä tuotua oli eniten kysyttyä ja yhtä kallista kuin bryggeläinen. Iltaisin kuultiin usein harpunsoittoa ja rakkauslauluja niinhyvin linnassa kuin kaupungissa, missä nuoret ritarilliset herrat etsivät tuttavuuksia ja rakkausseikkailuja.

Tärkeät neuvottelut herttuoiden kanssa näyttivät ensi päivinä kokonaan kiinnittävän kuninkaan ja hänen neuvostonsa huomion. Kreivi Gerhardin välityksellä oli rauha kuitenkin pian saatu aikaan, vieläpä kuninkaalle mitä kunniallisimmilla ehdoilla. Eräänä iltana kutsui airut ritarilliset herrat ja vieraat linnan suureen ritarisaliin. Täällä istui kuningas korotetulla valtaistuimella, veljensä ja kreivi Gerhardin keskessä, herttuoiden ja kaikkien vasalliensa ynnä läsnä olevien prelaattien ympäröimänä. Drotsi luki ääneen valalla vahvistetun rauhansopimuksen, missä herttua oli luopunut uudistetuista vaatimuksistaan Femerniin, Alsiin ja Aröhön, jotka olivat olleet tärkeimpänä riidanaiheena, sekä, sitoutunut olemaan tekemättä kuninkaan talonpojille herttuakunnissa mitään vääryyttä. Hän oli luvannut lisäksi mitä tarkimmin noudattaa läänivelvollisuuksiaan Tanskan kruunua kohtaan; jotavastoin kuningas oli antanut anteeksi hänelle ja hänen veljelleen samoinkuin jokaiselle, joka oli ollut herttuoiden puolella tässä taistelussa, kuitenkin ankarasti lukuunottamatta jokaista ritaria ja asemiestä, joka todistettavasti oli ollut osallisena hänen isänsä murhaan: he olivat tästä hetkestä saakka tuomitut kuolemaan, missä ikinä heidät kohdattaisiin.

Kun tämä pykälä rauhansopimuksessa luettiin, katsoi kuningas ympärilleen ankaralla ja monellekin peloittavalla katseella, sillä huomattava joukko lainsuojattomien ystäviä ja sukulaisia oli saapuvilla, ja slesvigiläisten herttuoiden saattueessa oli erinäisiä henkilöitä, jotka olivat tuntemattomia niinhyvin drotsille kuin marskillekin ja joiden levoton ja salaperäinen käytös herätti epäluuloja. Kuullessaan tämän rauhansopimuksen pykälän, tulivat herttuan ystävät suuressa määrin petetyiksi toiveissaan ja luottamuksessaan tähän valtioviisaaseen herraan; hän itse istui alasluoduin katsein ja koettaen turhaan näyttää tyyneltä ja välinpitämättömältä.

Drotsi lopetti sopimuksen lukemisen, joka sai osakseen suurta huomiota, tehden hyvin erilaisen vaikutuksen jännittyneellä mielenkiinnolla kuuntelevaan kokoukseen.

Loppu tuntui kuitenkin osaksi lieventävän ankaran voitonherratunnelman vaikutusta, joka vallitsi tässä rauhansopimuksessa. Jalomielisesti tunnustaen urhoollisen vastustajansa oikeudet oli kuningas nimittäin luovuttanut Langelandin herttua Erikille kauan pidätetyn läänityskirjan tähän saareen ja kaikki, mitä hän kohtuudella voi vaatia puolisonsa Sofian perintönä. Näin oli sopimus pääasiallisesti lopetettu ja kokous hajoitettiin.

Kreivi Gerhard aikoi jäädä vielä muutamiksi päiviksi sinne, ja samoin Langelandin herttua, joka oli erittäin tyytyväinen kuninkaan oikeudenmukaisuuteen ja yleensä koko sopimukseen. Mutta hänen veljensä Slesvigin herttua jätti heti koko seurueineen linnan, eikä hänellä näyttänyt olevan vähääkään halua ottaa osaa tätä seuraaviin juhliin. Hän jätti Vordingborgin hattu painettuna syvään silmille, eikä koskaan oltu nähty häntä niin masentuneena ja nöyryytettynä. Junkkari Kristoffer seurasi häntä jonkun matkaa, näyttäen tässä tilaisuudessa tahtovan voittaa itse kuninkaankin jalomielisessä osanotossa ja kohteliaisuudessa tätä harmin ja petetyn kunnianhimon musertamaa Tanskan kruunun kilpailijaa kohtaan. Junkkarin seurueeseen liittyivät ritari Brock ja herra Papae, jotka mielellään käyttivät jokaista tilaisuutta hyväkseen ollakseen junkkarin läheisyydessä.

Vasta myöhään illalla palasi junkkari Kristoffer takaisin. Hän oli lähettänyt ritari Papaen muun seurueen kanssa edeltäpäin ja tuli vasta tuntia myöhemmin, ainoastaan ritari Brockin seuraamana, kaupunkiin. He ratsastivat hitaasti pitkin pimeätä tietä, puhellen keskenään hiljaa ja herkeämättä. He näkivät kaupungin soihtujen ja roihujen valaisemana rauhan kunniaksi. Monesta talosta kuului laulua ja harpunsoittoa. Linnassa oli ritarisali valaistu; sieltä kaikui myös soitto ja laulu, ja kuningas otti vieraineen osaa juhlaan. Ajoradalla työskenneltiin lyhdyn ja kynttilän valossa, ja puusepät puuhailivat aitauksen ja korkean lavan rakentamisessa seuraavan päivän turnajaisia varten, mihin kuningas itse aikoi ottaa osaa.

"Hm, tuohon kuluneeseen lastenleikkiin ei hän koskaan väsy", mutisi Kristoffer, heidän ratsastaessaan ajoradan ohi ja nähdessään nämä valmistukset. "Hän tuhlaa moiseen turhuuteen enemmän, kuin mitä minulla on tuloja Kallundborgista ja Samsöstä vuodessa; hän köyhdyttää sillä koko maan ja taittaa lopuksi niskansa tuossa narripelissä."

"Sen lisäksi ovat hänen hovimiehensä liiaksi kohteliaita ja nöyriä", — vastasi ritari Brock — "eipä taida olla ainoatakaan noiden puolensadan Riikinkukko-henkivartijan ja Pyöreänpöydän-ritarin joukossa, joka ei kernaasti antaisi työntäistä itseään joka päivä satulasta ritarillisen herransa huviksi."

"Sellainen kohteliaisuus palkittaisiin heille huonosti, jos he uskaltaisivat yrittää sitä" — vastasi junkkari. — "Vähäisimmistäkin turnajaisista pidetään ankaria ritarikäräjiä, ja hän pitää lähes tarkempaa tiliä tuulenpieksännästä kaikkia vieraita lakeja ja kunniatapoja vastaan kuin siitä, mitä tässä maassa on hyödyllisiä tapoja."

"Pitääkö hän vierasten ritarienkin ja miekkailijain puolta tällaisissa juhlissa?" — kysyi Brock. — "Olen ensi kertaa katsomassa tätä ihanuutta."

"Kyllä", — mutisi junkkari. — "Joka turhamaisuutta voi mairitella, sille kelpaa mikä koru tahansa. Tähän asti hän on todella käynyt voittamattomasta Artur-kuninkaasta."

"Ehkäpä hän sentään voisi tavata suurempansa" — lausui Brock hillitysti ja katsoi varovasti ympärilleen. — "Itse en koskaan miekkaile pilan päiten; mutta varautukaa huomisen varalle, arvoisa junkkari! Tunnetteko vanhan tarun syyhyisestä, rakastuneesta epäjumala Balderista ja rohkeasta Hotherista?"

"Kuinka?" kysyi junkkari säpsähtäen.

"Minulla on hyvä ystävä — tunnen erään vieraan ritarin, hyvän miekkailijan, joka varmaankin sellaisessa hauskassa leikissä mielellään esittäisi Hotherin osaa —"

"Vai niin!" — mutisi Kristoffer, katsoen rauhattomana ympärilleen. — "Niin vaarallisesta leikistä saisitte sentään neuvoa ystäväänne pysymään erillään. Vähimmän teidän, ritari Brock, sietäisi puhua minulle sellaisista ystävistä ja heidän mielihaluistaan. Mitä olen kertonut teille salaisuuksista, se ei oikeuta teitä mitenkään tuollaiseen uskaliaaseen tuttavallisuuteen. Mitä saattaneekin olla minun ja erään tärkeän miehen välillä, niin asia tuskin kehittyy niin kauas kuin te ja uljaat ystävänne arvelette? — —"

"Suvaitkaa ymmärtää minua oikein, jalo herra junkkari!" — keskeytti ritari Brock hänet nopeaan. — "Minä puhun vain leikistä, — tiedän että täällä joskus huvitellaan naamiaisilla ja sen sellaisella pilalla. — —"

"Minun puolestani huviteltakoon miten suinkin", — mutisi junkkari synkeänä, — "mutta minä tahdon pysyä leikin ulkopuolella. Puolet elämästä on surkeata naamiaispilaa: ilveilijöinä me parveilemme täällä, olimmepa me muka ystäviä tai vihollisia. Viisain ilveilijöistä saadaan selville parhaiten tämän lastenleikin päätyttyä, ja kun Tanskassa taas ajatellaan vakavia asioita." Samassa hän kannusti hevostaan ja ratsasti linnanpihaan.

Kun junkkari ja ritari Brock olivat laskeutuneet satulasta linnanpihalle ja astelivat synkän neitsyttornin ohi, he kuulivat soiton helkettä ja näkivät kumottavassa kuutamossa ritarihahmon piiloutuvan nopeasti tornipatsaan taa.

"Ollaanko täällä aivan järjiltään! Serenaadeja tässä maassa — ja ennen satakielen saavuttua!" — mutisi junkkari nauraen pilkallisesti ja suojautui kylmältä tuulelta viittaansa. — "Hm, millainen herra, sellaiset palvelijat. Emmekö olekin omaksuneet jo paljon kohteliaisuutta ja kauniita tapoja, ritari Brock? Onko Jyllannissa tämän ihanuuden vertaa? Nyt täällä aletaan elää yhtä ritarillisesti kuin Espanjassa ja Italiassa; siitä saamme kiittää näitä kiertolais-laulajia ja heidän viisujaan sekä noita seikkailukirjoja, joita kai herra ritariveljenikin ottaa mukaan taskuunsa sotaretkille. Tuolla ritarisalissa puhutaan nyt varmaan kauniista Floresista ja Blanzeflorista, hyvekoruisesta Tristanista ja Artur-kuninkaasta; se on tarpeen, jos haluaa käydä kohteliaasta maailmanmiehestä, ja täällä ulkoisalla laulelee muuan narri kuutamoserenaadeja Vordingborgin tornien huuhkajille."

"Jos tuo oli vankitorni, jonka ohi menimme, herra junkkari", — sanoi hänen seuralaisensa, — "niin ei olisi tarvis selittää hänen esiintymistään ehdottomasti ilveilyksi."

"Hm, hyvin mahdollista!" sanoi junkkari päätään nyökäyttäen. "Tännehän drotsi otti vapaudekseen sulkea Stig-marskin korpin-pennut häkkiin, eikä Kallundborgiin. Näemme vielä, että kauniilla kiertolaisnaisillakin on kosijansa." Sitten junkkari läksi rappuja yläkerrosta kohti.

Linnanpihalla ritarisalin ulkopuolella seisoksi joukko uteliaita tallirenkejä ja piikoja kuuntelemassa laulua ja kurkistelemassa kuningasta sekä vieraita herrasväkiä. Tämän lörpöttelevän ja leikkiä laskevan rahvaan kesken käyskenteli eräs tukeva, vaitelias herra, tiukkaan kääriytyneenä vaippaansa. Piiat taivuttivat päänsä yhteen ja kikattelivat aina kun hän lähestyi ja kiusoittelivat toistaan hänellä, koko kauniinsukupuolen hämäräsulholla. Hän oli herra Palle, muutoin aina niin tyytyväinen ja kovin kohtelias, vaikka nyt ylen raskasmielisen näköinen. Hän oli kuunnellut pitkän tovin tyttöjen kikattelua ja heidän äänekästä ihastustaan kuninkaan kauneudesta sekä näkemästään loistosta. Se näytti tänä iltana hyvin vähän huvittavan häntä; hän haukotteli ja huokasi ja asteli epämääräisin askelin neitsyttornia kohden, joka sijaitsi pihan autioimmassa ja hämärimmässä kolkassa. Korkean vankitornin juurelta, tornin varjosta hänkin kuuli soiton helkkeen, ja kolea tuuli kierteli tornin patsaita. Hän pysähtyi kuuntelemaan tarkkaan. Helke toistui, ja vankilaristikon alapuolella hän oli näkevinään tumman olennon. Hän läheni uteliaana sitä ja näki nyt selvään erään herran, jolla oli ritarikypärä päässään ja joka suureen viittaan kääriytyneenä seisoi tuijottaen ylös ristikkoikkunaan, silloin tällöin kiihkeästi näppäillen luuttua. Palle painautui pelokkaana muuria vasten ja näytti tunteneen tuon metsäluostarin salaperäisen hoidokkaan. Kylmä tuskanhiki pusertui hänen otsastaan; mutta hänen uteliaisuutensa voitti pelon, ja hän jäi seisomaan. Hän kuuli salakuisketta, johon vastattiin ylhäältä, ja sitten lauloi syvä, mutta hillitty ääni alhaaltapäin:

    "Agnete, sa kuule, mit' anelen:
    ole mulle ainoa armainen!
         Haa, haa, haa!
    Ole mulle ainoa armainen:
    Tupa huomenna tanssia täys on."

Tuo syvä ääni vaikeni. Sitten kilahti ristikon-takainen ikkuna, ja hento naisääni lauloi korkealta:

"Oi kautta Luojani, olen sun, siniaalloille jos viet mukaas mun, — Haa, haa, haa! Siniaalloille jos viet mukaas mun, vaan et meren pohjahan. Tupa huomenna tanssia täys on."

"Haa, Gunilla-neidon ääni — Ulriika Stigin", mutisi Palle. — "Vai niin! Siis kuitenkin lemmenseikkailu — ja tuo maanpakolaiskoira minun alueellani! Siihen pitää pistää tenä eteen!" Kiihkeässä kateudessaan hän rohkaisihe hiipimään ensin kappaleen taaksepäin tornin luota; sitten hän astui suoraan eteenpäin möristen jotakin laulua, köntystäen raskaasti ja laahaten pitkää miekkaansa jälissään kivitystä myöten. Mutta tuskin hän oli päässyt kymmenen askeleen päähän tornista, ennenkuin torni-ristikon alta ryntäsi tuo naamioitu olio salamana hänen ohitseen ja työnsi hänet kumoon; samassa hän tunsi kipeän pistoksen oikeassa kylessään. "Murha! Apua!" — ähkyi Palle vaisulla äänellä; hän ei uskaltanut huutaa ääneen, peläten tuon hirveän paholaisen palaavan ja tekevän lopun hänestä. "Ah, minä syytön miesparka!" — valitti hän. — "Sukkelimminkin menetellessäni syöksyn kuitenkin aina seipääseen! Nuo lemmon naiset, ne on luotu vain minun tuhokseni!" Hän keinottelihe pystyyn ja riensi kiivainta vauhtiaan tämän linnanpihan hämärän alan poikki ritarikerroksessa olevaan kamariinsa, missä hän hoiti haavaansa. Tukeva viitta oli heikentänyt iskua ja haava näytti mitättömältä. Mutta hän kärsi siitä ankarasti, ja kauhu oli niin lamauttanut hänet, että hänen täytyi turvautua vuoteeseen. Uteliaasti arvaillessaan, kuka häntä oli haavoittanut, hän ei uskaltanut tehdä mitään johtopäätöstä, ja kuta kauemmin hän mietti salaperäistä kilpakosijaansa, sitä levottomammaksi hän kävi. "Drotsi, — noutakaa drotsi!" — huudahti hän lopulta hiljaa. "Tämä on valtiollinen salaisuus; sitä ei kukaan muu saa tietää." Tästä lauseesta ei suuria välitetty, sitä pidettiin samanarvoisena kuin hänen muutkin kerskauksensa valtiollisista salaisuuksista olivat, joita ei tiettävästi kukaan uskonut hänelle. Vihdoin kuitenkin piti taipua hänen tahtoonsa ja viedä sana drotsille.

Tuon neitsyttornin pienen ristikkoikkunan ääressä seisoi nyt Ulriika-neito yksin kuunnellen. Tornikamarin ompelupöydällä oli lamppu sekä upea kalastajatytönpuku, helmillä ja silkkinauhoilla kaunistettu. Suuresta vierashuoneesta kaikui kaunis naisenlaulu. Siellä istui hänen siskonsa, hiljainen Margareta-neito, lampun ääressä kirjaillen suurta alttariliinakangasta. Reunuksena oli taitehikkaita lehväkiehkuroita sekä kuvia ja kohtauksia elämästä. Siellä juoksi uros- ja naarashirviä; siellä tanssi neitoja ja ritareita hyvin pienissä kuvissa; mutta keskempänä riippui Kristus ristillä, ja ristin juurella seisoi Neitsyt Maaria P. Johanneksen ja Magdaleenan kera mater dolorosana (murehtivana äitinä), kuvattuna perinnäistapaan, miekka sydämen läpi; etualalla oli polvistuneena mustahaarniskainen ritari surupukuisen vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Näissä olennoissa hän oli kuvannut isäänsä, mahtavaa Stig-marskia, sekä ylpeätä onnetonta äitiään, rouva Ingeborgia, ynnä itseään ja siskoaan lapsina. Istuessaan uutterana tämän työn ääressä ja laulaessaan laulua Hagbortista ja Signestä, hän ei huomannut oikukkaan sisarensa puuhia.

Linnan juhlahälystä tunkihe silloin tällöin kaukainen ääni vangittujen neitojen etäisiin huoneisiin; silloin Ulriika kävi tuskaiseksi ja itki, kun ei saanut olla mukana tuossa juhlaloistossa, ja Margareetan oli työlästä saada sanoillaan hänet tyyntymään. Joka kerta kun pieni iloinen tyttö saapui tuomaan heille välttämättömintä, kyseli Ulriika häneltä kiihkeänä ja uteliaana kaikkea mitä tapahtui, ja tytön piti kuvailla kaikkia vieraita herroja ja ritareita. Vain kuullessaan mainittavan drotsi Åkea ja hänen vaarallista seikkailuaan Kallundborgissa, Margareeta unohtui työstään; kädet vaipuivat syliin ja hän kuunteli tarkkaavalla osanotolla. Tytön jutteluja kuninkaasta, hänen lempeydestään köyhää kansaa kohtaan sekä hänen oikeudenmukaisesta ankaruudestaan suuria mahtimiehiä kohtaan hän kuunteli myös jonkunlaisella osanotolla, vaikka siihen liittyi kaihoisa ja joskus katkera hymy, hänen ajatellessaan omaa kohtaloaan; mutta kun Ulriika uteli jokaisen vieraan ritarin ulkonäköä, heidän partansa, tukkansa ja pukunsa väriä, heidän pöytätapojaan sekä mitä heille tarjoiltiin, niin Margareeta oli menettää kärsivällisyytensä. Siksi hän oli mielissään kun Ulriika, kuten nyt, sai päähänsä sulkeutua pieneen pukukammioon puuhatakseen korupukunsa ääressä ja laverrellakseen tytön kanssa. Kun tyttö tänä aamuna oli kertonut turnajaisten valmistamisesta, tanssihuveista ja naamiaisista, joita toivottiin huomis-illaksi, oli Ulriika taas ilostunut. Milloin hän ei kuiskinut ja laverrellut tytön kanssa, lauleli hän oikein hauskasti pienessä pukukammiossa, johon hän oli erityisesti mielistynyt.