Ulriika oli tänä iltana sulkeutunut tähän rakkaaseen salakammioonsa. Hän istui taas ompeluksensa ääressä hyräillen hupaisaa laulua Riisen Kaarlesta ja Rigmor-neidosta. Mutta nyt hän kuuli siskonsa kaihoisan kauniin laulun hänen hurskaan työnsä ääreltä, ja äkkiä kyynelet pusertuivat herkkämielisen Ulriikan silmiin. Hän nousi nopeaan, kuin omien ajatustensa säikyttämänä, ja heitti ompeluksen lattialle. Hän avasi oven ja hypähti kiihkeänä hiljaiselle siskolleen kaulaan.
"Mitä nyt, Ulriika, mikä sinun on, rakas sisko?" — kysyi Margareeta osanottoisen levottomana ja vastasi hänen kiihkeään rakkauden osoitukseensa.
"Ah, tulin äkkiä niin tuskaiseksi ja murheelliseksi", — lausui Ulriika — "sinä lauloit niin kauniisti ja surullisesti, aivan kuin orpo ja yksinäinen linturaukka häkissään, ja minä ajattelin sinun istuvan aivan yksin tässä kolkossa tornissa, ja ettei ole ketään lohduttamassa ja rakastamassa sinua, kuten sinä olet lohduttanut minua ja puhunut minulle hyviä sanoja joka päivä."
"Olethan minun luonani, rakas Ulriika, ja minähän istun aivan tyynenä rakkaan kuvaliinani ääressä. Kun Jumala niin tahtoo, aukenee vankilamme ovi, eikä se ennemmin kuitenkaan tapahdu. Älkäämme koskaan surko kuten ne, joilla ei toivoa ole."
"Sepä onkin siis totta", — sanoi Ulriika puolittain loukkautuneena ja kuivaten silmiään, — "että kun sinä vain saat ommella ja lukea rukousnauhaa ja hupaisia ritariseikkailuja tai laulaa drotsin lauluja, niin välität vähän koko kauniista, todellisesta maailmasta. Mutta minä en siedä tätä elämää; kun minä öisin kuulen meren kuohuvan tuolla alhaalla, niin toivon usein, että mereltä nousisi mies ja veisi minut pois kuten Agneten; haluaisin melkein mieluimmin olla meren pohjassa kuin tässä ikävässä vankikopissa."
"Älä toki koskaan ajattele noin kauheita ja jumalattomia toiveita, rakas sisko!" — huudahti Margareeta hiukan säikähtäneenä, ja risti itseään vaistomaisesti. — "Onhan parempi olla syytönnä vankeudessa, kuin vapaudessa syyllisenä. Muistatko, mitä sanotaan kirjassa Pyhän Pietarin vankinaolosta ja hänen puheistaan — —"
"Muistanhan sen —", keskeytti Ulriika hänet kärsimättömänä. — "Mutta tulihan enkeli viemään hänet ulos."
"Jos Jumala ja Pyhä Neitsyt tahtovat, voi meidänkin luoksemme tulla sellainen enkeli" — jatkoi Margareeta. — "Tarvittaisiin vain ainut enkeliajatus yhdessä ainoassa sielussa. Minähän näkisin mielelläni taas Jumalan kauniin maailman, jos se kävisi päinsä ilman syntiä ja kunniallisesti. Mutta sinähän puhuit vetehisistä ja pahoista hengistä, ja olen kyllä kuullut sinun hurjia laulujasikin; olen kuullut kuin Agneten vastauksen noutajalleen, ja minusta tuntuu kuin sinä olisit samanlainen sokaistu tyttöparka kuin hän. Ah, rakas sisko, tiedän kyllä, ketä sinä ajattelit. Mutta varo häntä! Kyllä hän on yhtä pettävä kuin meren vaahto ja kuin kurjan Agneten sulhanen."
"En pyydäkään häntä hiuksen vertaa paremmaksi —" vastasi Ulriika kiivaana. "Pettävä ja uskoton oli heikko, horjuva Agnete, eikä hänen sulhasensa. Hänhän rikkoi sanansa ja jätti miehensä sekä pienokaisensa, eikä tahtonut heitä muistaa miehensä hartaista rukouksista huolimatta. Sellaista jumalanpelkoa minä en käsitä. Ei, mies oli paljon rehellisempi ja parempi; olen, aina säälinyt häntä poloista! — Ei hän ole ollut rumakaan, — hänellä oli vaalea tukka ja eloisat silmät aivan kuin ritari Kaggella. Kuulehan!" ja hän lauloi:
"Oli kultakutri hän puhtoinen, ja hän katseen loi niin riemuisen."
"Mutta ei se sentään ollut hyvä merkki", — huomautti Margareeta, — "että hänen astuessaan kirkkoon kaikki pienet pyhät kuvat kääntyivät toisinpäin. Ah, rakas sisko, en ole koskaan voinut katsoa ritari Kaggea hänen pieniin välkkyviin käärmeensilmiinsä ettei minusta ole tuntunut kuin sielussani kaikki pyhät kuvat kääntyisivät toisinpäin."
"Ah, sinä olet kohtuuton", — huudahti Ulriika kiivaasti, — "niin julman kohtuuton, ettei kukaan voi kauan sietää sinua. Minä pakenenkin luotasi niin pian kuin voin, sanon sen sinulle ennalta; mutta silloin" — lisäsi hän puolittain kaihoisasti, — "silloin et sinä saa itkeä etkä olla murheissasi minun tähteni, Margareeta, lupaa se minulle! — Vai tahdotko tulla mukaan?"
"Mitä sinä, lapsiraukka, mietit! Uneksitko vielä alati paosta, malttaisitko sentään jättää minut? Tyydy, rakas sisko! Emmehän kuitenkaan pääse pakoon, ja jos pääsisimmekin, niin minä en haluaisi. Kuningas, kuinka ankara liekin, on kuitenkin hyvä ja oikeamielinen, sen sanovat täällä kaikki. Hän kyllä saa kerran tietää syyttömyytemme ja laskee meidät vapaiksi. Enempäähän emme koskaan voi toivoa sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Mutta sitä toivoa minäkään en luovuta."
"Kuningas!" — toisti Ulriika kiivaasti ja nousi ylpeänä. — "Kuningas on oikein kostonhimoinen, jäykkä, väärämielinen tyranni, — sen minä sanoisin hänelle vasten silmiä, vaikka tietäisin, että hän varmasti on todellinen veljeni, kuten sanotaan. Mutta olkoon hän varuillaan", — jatkoi hän uhmaavin katsein. — "Ei ole ritarillista eikä kuninkaallista pitää jaloja ritarintyttäriä ja ehkäpä aivan kuninkaantytärtä vankilassa. Tiedän kyllä maailmassa yhden ritarin, joka rohkenee kostaa puolestamme ja vapauttaa meidät tästä alennuksesta."
"Sinä säikytät minua, rakas, hurja lapsi! Taas sinä uneksit hirveän korkeasta synnystä ja ajattelet jumalatonta kostoa! Se ei johdu omasta mielestäsi: eihän vain se kauhea Kagge ole taas täällä?"
"Jos hän täällä olisi, niin sanoisinkohan sen sinulle, jotta sinä tunnollisuutesi tähden menisit ja kertoisit sen herra drotsille ja minä saisin nähdä ainoan ystäväni huomenna teilipyörällä? Ei, Margareeta, niin kauas ei sisaruutemme vaikuta! Vähän aikaa sitten pidin niin hartaasti sinusta" — jatkoi hän itkevällä äänellä, "mutta nyt en siedä sinua, — sinä vihaat ja halveksit sitä ainoata, joka välittää minusta, ja sinä kyllä peloittaisit minut hänestä, ellen minä tuntisi häntä paremmin. — Et tee siinä kauniisti, Margareeta!" — Hän puhkesi katkeraan itkuun, piti käsiään silmiensä edessä ja työnsi huolekkaana osanottavan sisarensa luotaan siroilla kyynäspäillään.
"Elä itke, elä ole katkera, rakas Ulriika!" — pyyteli Margareeta. — "En vihaa yhtä ainoata ihmistä. Ehkäpä Kagge onkin paljoa parempi kuin minä luulen. Mutta jos hän on täällä ja voit saada sanan hänelle, niin pyydä taivaan tähden häntä pakenemaan ja välttämään uusien onnettomuuksien synnyttämistä!"
"Ei, ei!" — sanoi Ulriika kiihkeästi ja polki pientä jalkaansa ottamatta käsiä kasvoiltaan. — "Kuka sanoo, että hän on täällä? Kunpa hän olisikin ja auttaisi minut pois täältä! Kun minä sitten olisin poissa, niin sinä kyllä kaipaisit minua, Margareeta, ja pahoittelisit sitä, että olit tänäiltana saanut minut niin katkeraksi ja surulliseksi. Nyt saat minut hyvittää jälleen. Menen nyt maata enkä suutelekaan sinua." Samassa hän hyppäsi vuoteen luo, heittäytyi sille vaatteineen kenkineen ja painoi tyynyn päänsä yli.
Margareeta istuutui vuoteenlaidalle ja puheli hänelle hellästi ja rakkaasti. Hän tahtoi ottaa paksun untuvatyynyn pois siskon kasvoilta, mutta tuo pieni itsepäinen piti siitä kiinni kahden käden ja näytti kuin olisi itkenyt sen alla. Margareeta pelästyi hänen ehkä olevan sairaan. Lopulta hän oli itse puhkeamaisillaan itkuun. Mutta silloin Ulriika helähti nauramaan ja hyppäsi pois tyynyjen alta. "Katsopas, nyt olen taas hyvä!" — sanoi hän riehakkaasti ja teki sievän tanssihypyn. — "Tules nyt Margareeta, niin saat nähdä loistoasuni! Minä näet aion huomisiin tanssiaisiin, sen sanon. Ja jos et päästä minua pikku Kaarinan kanssa ovesta, niin minä hyppään ikkunasta ja taitan niskani, ettäs tiedät. Tule katsomaan pukuani!" Samassa hän otti vakaisaa sisartaan kaulasta, suuteli häntä ja kiiti hänen kanssaan pieneen pukukammioon.
KOLMAS LUKU.
Ritarisalissa huviteltiin vielä osittain laululla ja soitolla. Mutta junkkari Kristoffer oli istunut Langelandin herttuan kanssa vakavan shakkipelin ääreen; ritari Brock, hra Papae sekä heidän vaitelias, töyhtökypäräinen ystävänsä koettelivat onneaan noppa- ja lautapelissä. Kreivi Gerhard kuunteli kuninkaan, marskin ja nuorten ritarien kera saksalaisten mestarilaulajien tarinoita ja lauluja. Nämä vieraat taiteilijat koettivat huvittaa kuningasta ja hänen vieraitaan kunnialauluilla, joissa he ylistivät kaikkia kruunupäitä suurina hyväntekijöinään; lopulta he kohdistivat suoraan kuninkaaseen melkoisesti liioitellun kiitoksensa varsinkin hänen oppineisuudestaan, käyttäen samoja korusanaisia kohteliaisuuksia, joilla lemmenlaulajat muinen olivat laulaneet armaistaan. Kreivi Gerhard veti suutaan hymyyn, ja kuningas tuskastui lopulta. "Ei, tuo on liikaa" — huudahti hän. — "Luulotteletteko minulle, hra Rumelant, olevanne rakastunut minuun kuten kauniiseen tyttöön? Ei enää tuollaista? Laulakaa meille mieluimmin uljaista Nibelungeista ja sarvipäästä Siegfriedistä!"
"Kuten käskette, suuri valtiasherra, aulis ja jalomielinen hyväntekijäni!" — vastasi herra Rumelant kumartaen. Mutta kuninkaan tuskastuminen hänen liehittelyihinsä oli sekaannuttanut hänet niin, ettei hän osannut koota muistiaan, vaan hämmensi eri lauluja sikin sokin.
"Keskeytä! Annahan minun —!" — huusi silloin mestari Poppe urhonäänellään, ja viritti oitis rohkean saksalaisen sankarilaulun uljaista Nibelungeista, niin että sali jylisi. Laulu saavutti paljon suosiota; mutta se oli laaja sankariruno, jonka yksitoikkoinen sävelmä tai laulava lausutus alkoi väsyttää. Kun mestari Poppe keskeytti hetkeksikin hengähtääkseen tai muistellakseen, jatkoi mestari Rumelant, ja kun hän erehtyi tai empi, alkoi mestari Poppe oitis tuorein voimin; tuntui siltä kuin ei laulu koskaan ehtisi loppuun. Kuningas kuitenkin pysyi kauan tarkkaavaisena ja hymyili usein oikein sydämestään noille lapsekkaille kuvauksille. Vihdoin häntäkin alkoi pitkästyttää ja hän yskäisi jonkun kerran. "Hyvä, hyvä, kunnon herrat! Kiitos!" — keskeytti hän lopulta nuo väsymättömät laulajat. — "Jo riittää täksi kertaa! Sekä teidän lauluissanne että urhoissanne on ydintä ja voimaa; melkein yhtä kova utakka on niistä molemmista. Kuunnellaanpa nyt tanskalaisten laulua. Ei meillä kyllä ole yhtään tuollaista yhtenäistä sankarirunoa, paitsi tavallaan koko aikakirjamme: siinä on todella sankariruno, joka ei toivoakseni koskaan lopu. Sotalaulumme ovat vain katkelmia siitä, mutta sellaisina ne paremmin luontuvat laulettaviksi. Tahti tahdilta ne rientävät eteenpäin, ja se on minun mieleeni, itsekin kun olen hiukan hopukas. Ei meillä ole vielä sen taiteen oikeita mestareitakaan", — jatkoi hän. "Suurin osa runoistamme on koko kansan omaa ja niitä laulavat sekä talonpojat että ritarit. Missä on drotsi?"
Åkea oli vähää ennen kutsuttu ulos, eikä kukaan tiennyt missä hän oli.
"No, marski Olavinpoika, laulakaahan urhoistamme ja sankareistamme", — sanoi kuningas —, "mutta varokaahan, ettette hajoita tämän salin kauniita kaaria! Minä tunnen, äänenne."
"Mieluimmin tappelen kuin laulan viisuja Teille, Herra kuningas!" — vastasi marski. — "Väitetään minun laulavan kuin karhu. Mutta jos haluatte kuunnella, voin kyllä möristä Teille jonkun palan." Sitten hän rykäsi ja alkoi laulaa bassoäänellä, niin kumealla ja syvällä kuin tulisi se manalasta:
"Läks sotaan nuori Ulf von Jerm, läks urhona kuninkaansa. 'Te mulle miehiä lainatkaa, minä kostan isäni kuolon!'"
"Vaiti!" — tiuskasi kuningas polkaisten jalkaa.
Marski vaikeni ja katsoi häneen silmät hämmästyksestä selko selällään.
"Mitä te ajattelette, herra marski! Tahdotteko muistuttaa kuninkaalle hänen isänsä kuolemaa?" kuiskasi Henrik kreivi hänen korvaansa.
"Herra Luoja, kuka sellaista ajattelee!" — sanoi marski poistuen nopeasti syrjään. Vähän senjälkeen tuli hovimestari pyytämään kuningasta ja hänen vieraitaan illalliselle, avaten samalla ruokasalin oven.
Kuten tavallisesti kuninkaan ollessa läsnä noudatettiin kaikkia ritarisääntöjen mukaisia pöytätapoja. Kullakin ritarilla oli määrätty paikkansa sekä omituinen pieni ruokaliinansa, ja kun kuningas astui paikalleen, kulki hän mielellään ympäri ritariensa pöydän, heittäen silloin tällöin tarkastavan katseen näille pikku liinoille, joiden piti olla aivan levällään kunkin ritarin istuinsijan kohdalla, leipä ja lautanen määrätyssä järjestyksessä niillä. Jos liinassa näkyi reikä tai halkein, tai leipä oli väärinpäin, niin se antoi aihetta kunniaakoskevaan syytökseen sitä ritaria kohtaan, jonka liina ja leipä olivat, ja sellaisen syytöksen alaisen oli kohta lähdettävä pöydästä ja hän oli suljettuna ritaripiiristä siksi kunnes hyvitti rikoksensa. Turnajaisten edellisenä päivänä oli useimmiten joku aseairut ja pari aliairuetta saapuvilla kuninkaan ja hänen ritariensa pöydän luona katsomassa, että tapoja noudatettiin. Näin oli tänäkin iltana. Kun kuningas saapui pöydän keskikohdalle, hän pysähtyi huomatessaan kolme lautasta, joilla leipä oli väärinpäin; hän säpsähti ja kutsui airuen.
"Kenen paikka tässä on?" — kysyi hän katsoen ankarasti.
"Korkeain ritarien hra Niilo Brockin ja hra Papaen, herra kuningas", — vastasi airut, laskien sauvansa ja jäykistäen ryhtinsä, — "sekä erään Åke Krummedingen, jota ei kukaan tunne; hän se on, jonka on sallittu esiintyä kypärä päässä täällä salissa ja pysyä äänetönnä pyhällä haudalla tehdyn ritarilupauksen mukaan."
"Kuka on hänen syyttäjänsä?"
"Joku nimittämätön ritari, Teidän Armonne. Mutta hän on antanut asesaliin verhotun kilpensä panttiin; hän ilmoittautuu, kun niin vaaditaan."
"Hyvä, tee tehtäväsi, airut!" Niin sanoen kuningas kävi paikalleen.
Kohta sen jälkeen saapuivat ritarit Brock ja hra Papae sekä heidän salaperäinen ystävänsä ja aikoivat istuutua tavallisille paikoilleen. Nähdessään leivät väärinpäin, he säpsähtivät; kypäräpää ritarin kasvoilla väri vaihtui ja hän peräytyi askeleen. Mutta ritari Brock ja hra Papae käänsivät oitis leipänsä ja istuutuivat ylpeän ja uhmaavan näköisinä paikoilleen. Samassa astui aseairut, paljas miekka kädessään, suoraan heitä kohti pöydän toiselle puolen. Hän veti miekkansa kärellä heidän edessään olevien kolmen liinan yli. "Ritari Niilo Brock! Ritari Johan Papae! Ja Te, joka esiinnytte nimellä ritari Åke Krummeding!" — sanoi hän juhlallisesti kovalla äänellä. — "Tanskan ritariston nimessä minä näin katkaisen jokaisen yhdyssiteen Teidän ja ritariston väliltä. Teitä syytetään petturuudesta ja maankavalluksesta, Juudaksen teosta ja suunnitellusta kuninkaanmurhasta; siksi teidät karkoitetaan kuninkaan ja kaikkien rehellisten ritarien piiristä siksi aikaa, kunnes olette kohdanneet syyttäjänne ja todistaneet syyttömyytenne, jos voitte. Syytöksen tärkeyden takia vaadin teiltä nyt aseenne ja julistan teidät vangeiksi." Sitten hän viittasi ja molemmat aliairuet astuivat esiin ottamaan vankien aseet ja viemään heidät vankilaan. Kaikki vieraat nousivat hämmästyneinä, ja kuninkaan viisikymmentä ritaria ja henkivartijaa veti miekkansa.
"Tyhmää ilvettä!" — mutisi kookas ritari Brock nousten.
— "Tuossa, airut!" — huudahti hän kaikuvasti ja heitti hansikkaansa keskelle pöytää. — "Viekää se syyttäjälleni! Missä hän minut tapaa, siellä hyvä miekkani todistaa hänet valehtelijaksi ja narriksi. — Kuka se on? Uskaltaako hän esiintyä ja katsoa minua silmiin?"
"Täällä hän on", — kuului ruokasalin ovelta; drotsi Åke siellä seisoi kynnyksellä kookkaana ja hiljaisena, käsi miekan kahvalla ja tiukkaan tähystäen noita kolmea syytettyä.
"Haaveilijan ja uneksijan syytökselle minä hymyilen", — huudahti ritari Brock ylpeänä ja pilkallisena. — "Kohtaamme toisemme, herra drotsi! Luovutan nyt miekkani näiden miesten käsiin ottaakseni sen jälleen huomenna kuninkaan ja ritariston vapauttamana, ja pestäkseni häväisijän verellä pois sen tahran, joka on täällä heitetty minun ja ystävieni kunniaan." Samalla hän antoi airueille miekkansa.
Myös ritari Papae oli noussut; hänkin heitti nyt hansikkaansa halveksivasti hymyillen pöydälle. "Tuossa on minun panttini", sanoi hän, "ja tässä vastaukseni kelle syyttäjälle tahansa, olipa hän sitten vaikka liitossa paholaisen kanssa." Näin sanoen hän sinkautti suuren sotamiekkansa lattiakiville airueen jalkoihin. Sitten poistuivat molemmat lujin ja ylväin askelin ovesta, heittäen pari tulista katsetta drotsiin ja vieden valepukuisen Åke Krummedigin mukanaan. Tämä äänetön, naamioitu herra oli kasvoiltaan vaalennut yhtä valkeaksi kuin hänen ruokaliinansa; hän oli ojentanut miekkansa airueille; hänen sinerviltä, yhteenpuserretuilta huuliltaan ei kuulunut sanaakaan; mutta hänen silmänsä välkkyivät synkän villeinä tuuheiden, mustien kulmakarvojen alta. Polvet vapisivat hänen allaan, ja hänen täytyi tarttua vahvan ritari Brockin käsivarteen ettei vaipuisi maahan. Drotsi saattoi itse noita vaarallisia valtiovankeja, jotta heidän vangitsemisensa kävisi asianmukaisesti ja laillisesti.
Tämä harvinainen tapaus oli herättänyt suurta hämmästystä. Yleisen hiljaisuuden katkaisi pian hiljainen kuiske. Tunnettiin nuo kaksi uhmakasta ritaria; kukin tiesi heitä epäiltävän arkkipiispan paon avustamisesta. Tiettiin, että he kuuluivat maan tyytymättömiin; mutta heillä oli melkoisesti ystäviä, ja he kävivät rohkeista, riippumattomista isänmaanystävistä, jotka eivät liehakoineet valtaistuimen edessä vaan voimakkaasti ja rohkeasti puolustivat kansan vapautta ja säätyjen oikeuksia mahtavimpia vastaan. Ei pidetty todennäköisenä, että he olivat sekaantuneet salaliittoihin tai rikollisiin yrityksiin valtiota vastaan; sensijaan arveltiin drotsin kummallista syytöstä malttamattomaksi. Hänellä, kuninkaan suosikilla, oli kyllä kadehtijansa. "Säälittää tuo nuori herra drotsi", — kuiskasi eräs junkkarin ritareista, — "hän käy niin usein kuin unissaan; hän vainuaa kaikkialla kavallusta ja herättää hätäillyllä kiihkollaan vihaa kuningasta vastaan." Tuntemattomasta kypäräisestä ritarista ja hänen rikoksestaan levisi monenlaisia arveluja; useimmista hän näytti epäilyttävältä; mutta että joku lainsuojattomista olisi uskaltautunut kuninkaan näkyviin, vieläpä hänen pöytäänsäkin, se tuntui kaikista mahdottoman yltiöpäiseltä hurjuudelta. — Kaikki kuitenkin istuutuivat. Mutta vaikka viinikannut pian alkoivat kiertää, eivät he sentään näyttäneet saavan mielestään tuota kiusallista tapausta, joka oli synkistänyt sekä kuninkaan että hänen isäpuolensa katsannon ja, kuten näytti, saanut junkkari Kristofferin jännitetyn levottomaan mielialaan. Vasta kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, astui Åke-drotsi jälleen ruokasaliin. Hänkin oli vaitelias ja nyreissään. Hän pysähtyi vastapäätä kuningasta ja junkkari Kristofferia. Vanhan pöytätavan mukaan kaksi lähintä ritaria nousi antaakseen hänelle tilaa, ja hän istuutui sanomatta sanaa syytetyistä tai heidän rikoksistaan. Hän näytti todella olevan jonkunlaisessa unitilassa. Hän ei ollut huomaavinaan tavattoman niukkasanaista keskustelua ympärillään; mutta hänen osanottoinen huomionsa oli kiintynyt siihen mielenliikutukseen, minkä hän oli huomaavinaan kuninkaan kasvoista. Oli kuin niiden synkkä ankaruus olisi sulanut kaihoisaksi lempeydeksi. Kuningas istui viinimalja kädessään ja katseli ystävällisesti rakasta isäpuoltaan, kreivi Gerhardia; hän nyökkäsi vaistomaisesti ja katsoi tyynen totisesti lepytettyä vihollistaan, Langelandin Eerik-herttuaa, silmiin. "Malja rauhanvälittäjän ja sovitetun sukulaiseni kunniaksi!" — sanoi hän äkkiä, nousten ylös. Kaikki ritarit tekivät samoin, ja kuningas jatkoi: "Tätäkin rauhanjuhlaani ovat petturit synkentäneet; heille tapahtuu oikeus. Huomenna on tuomiopäivä, tänään emme ajattele heitä! Toivon Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä, ettei yksikään salainen vihollinen tyhjennä tällä hetkellä maljaa salissani. Eläkööt kreivi Gerhard ja herttua Eerik!"
"Eläkööt! Ja eläköön jalomielinen kuninkaamme!" — kaikui joka suusta. Osanotto oli suuri ja melkein yleinen; maljat kilisivät, ja torvienpuhaltajat kajahuttivat airuen viittauksesta kumajavan sävelmän läpi juhlasalin.
Junkkari Kristofferkin oli yhtynyt yleiseen "eläköön"-huutoon, ja kuningas näytti erikoisesti iloitsevan siitä, että kuuli veljensä niin äänekkäänä tässä tilaisuudessa. Hänen silmänsä etsivät veljen katsetta, ja hän kilautti maljansa tämän maljaan. Mutta Kristofferin katse oli kylmä, levoton ja epämääräinen, vaikka hänen poskensa punersivat; ja vasemmalla kädellään hän rutisteli ruokaliinansa kulmaa. Salainen huokaus nousi kuninkaan rinnasta, kun hän jälleen istui. Åke huomasi nyt hämmästyksekseen, että junkkari Kristofferin liinassa oli pitkä halkein, jota hän turhaan koki peittää kädellään. Kuningas näytti tehneen saman huomion samalla hetkellä. Hänen värinsä oli äkkiä muuttunut, ja hänen katsannossaan kuvastui ankara tuska ja harmi. Hän teki liikkeen kuin noustakseen, mutta tyynnytti mielensä kohta salaisella ja tiukalla pakolla. Hän laski maljan kovasti eteensä pöytään, työnsi lautasensa syrjään ja peitti sillä veljensä pöytäliinan halkeimen.
Drotsi Åken hellyttävä, ihaileva katse kilpistyi kuninkaan vakavista kasvoista, ja tämän silmistä välähti tuli, samalla kun hän painoi sormen suulleen. — "Musiikkia!" huudahti hän ja viittasi airuelle. Kohta kaikui juhlasali iloisista metsästyslauluista. Vieraista häipyi totinen tunnelma, ja kukin jutteli vilkkaasti vierustoverilleen. Kuningaskin näytti pian oikein iloiselta, vaikka Åke huomasikin sen olevan vaikeata hänelle. Kun linnankappalaisen lopulta oli luettava pöytärukous, olivat kaikki ritarit jo niin riehakkaita, että airuen täytyi kahdesti muistuttaa heille pöytätapoja.
Aterialta kuningas läksi oitis salakammioonsa ja viittasi totisena Åkea tulemaan mukaan. Noustessaan junkkari Kristoffer ikäänkuin vahingossa vetäisi ruokaliinansa pöydän alle. Junkkari meni eteiseen ja vihelsi. Vähän senjälkeen juoksi hänen suuri jahtikoiransa ruokasalin läpi, suussaan valkea, kasaan rutistettu liina.
Kuningas oli Åken kera ehtinyt salakammioonsa. Hän oli heittäytynyt tuolille ja peitti kädellä silmänsä. Åke seisoi vielä vaiti hänen edessään ja katseli häntä surumielisen osanottavasti. Vihdoin kuningas siirsi käden silmiltään. Hän näytti itkeneen. Mutta nyt hän nousi kiihkeänä, ja taas hänen silmästään singahti kuin tuli. "Ken on tohtinut rikkoa luottamuksen ja rakkauden veljesten välillä?" — huudahti hän. — "Jos te itse, drotsi Åke, — niin viime kerran minä nimitän teitä drotsikseni."
"En minä ole sitä tehnyt, jalo herra kuningas!" — vastasi Åke. —
"En tiedä, kuka sen on tehnyt. Jumala armahtakoon sitä uskollista
palvelijaanne, joka niin ajattelemattomasti ja hätiköiden on tuottanut
Teille murhetta! Se kai on tapahtunut salaa ja aseairuen tietämättä."
"Salasyyttäjää minä halveksin", — jatkoi kuningas. — "Se on laitonta — se ansaitsee rangaistuksen; sitä on — mutta, ei, tässä ei tutkimus käy päinsä. Jos hän on petturi", — jatkoi hän hetken kuluttua, ja taas hänen kasvoillaan näkyi syvä tuska, "— jos hän todella voisi, — Jumalan ja kaikkien pyhien nimessä, tapahtukoon, mitä kaikkivaltias Jumala ei tahdo estää, — mutta minä en vahingoita hiuskarvaakaan hänen päälaellaan. Häväisisinkö isääni hänen pojassaan? Tuomitsisinko äitini lapsen kodittomaksi ja kunniattomaksi? Suuri Jumala, pitäisikö minun itsenikin joskus!" — hän vaikeni, ja oli kuin hänen päälaellaan olisivat hiukset nousseet kauhusta pystyyn. "Katsos minua, Åke!" — jatkoi hän taas, — "voisiko se ajatus syntyä tämän otsan takana?" — hän laski käden korkealle kuumeiselle otsalleen. — "Täällä polttaa", — jatkoi hän — "mutta ei täällä polta mikään näkymätön Kaininmerkki. — Käteni on ollut julmasti kohotettuna häntä vastaan — ei hän voi minua rakastaa — pelätä hänen täytyy minua. Hyvä, vaviskoon hän herransa ja kuninkaansa edessä, kunnes hän oppii rakastamaan veljeään! Nyt ei enää sanaakaan siitä! Tämä on ehkä valepuhetta. Hm, ken uskaltaa syyttää vasenta kättä petturuudesta oikeata vastaan? — Minä en tiedä vielä mitään, en tahdo tietää mitään. Olen nähnyt pahaa kyllin —" jatkoi hän taas hetken vaiettuaan ja tuijottaen synkkänä maahan. — "Eikö täällä ympärilläni ole ollut kavaltajia siitä pitäin kun minä olin alaikäinen lapsi! Enkö ole nähnyt isäni murhattuna ja hänen röyhkeät murhaajansa kasvojeni edessä! Eivätkö heidän veriset kätensä ole kurkoittaneet minun henkeäni salaa ja julkisesti siitä hetkestä, jolloin tuomitsin heidät maanpakolaisiksi! Mutta ne eivät voineet kajota minuun" — jatkoi hän tyynenä ja kohotti päätään. — "Ei yksikään salamurhaajan tikari ole vielä yltynyt minuun, — vaikka olin pattoinen mies ja hyljätty paholaisen armoille. — Tiedän sen, Åke, — olen nähnyt sen: Vanhurskaan Herran käsi oli minun ja verivihollisteni välissä; ei petturi eikä murhaaja, ei edes sielunmurhaaja — ei syntinen arkkipiispa eikä paavi, ei itse pirukaan voi riistää kruunua tästä voidellusta päästä!" Näin puhuessaan hän kohotti kätensä ja kuningaskatseensa ikäänkuin profeetallisella innostuksella, ja hänen kasvoillaan oli ylevyys, joka näytti riittävältä nöyryyttämään röyhkeimmänkin vihollisen.
"Herra kuninkaani!" — huudahti Åke sydämellisen iloisena. — "Se henki, joka tällä hetkellä puhuu kauttanne, on sekä ylevyyden ja oikeamielisyyden että myös rakkauden henki —"
"Mene veljeni luo, uskollinen, kunnon Åke! —" keskeytti kuningas hänet nopeaan. — "Vie hänelle tämä!" — Hän riisti kaulaltaan kultaketjut, joissa riippui madonnan kuva.
"Pyydä häntä ottamaan tämä koru veljeltään tämän rauhanjuhlan muistoksi. Sano, että tämä kuva oli onnettoman isämme kaulalla sinä päivänä, jolloin hän ratsasti kuolemaansa. Jumalan huomaan!" Kuningas kääntyi nopeasti poispäin, nähtävästi salatakseen surumielistä liikutusta, joka oli saanut hänen äänensä väräjämään. Åke seisoi ketjut kädessään ja halusi ilmaista lämpimän tunteensa. Mutta kuningas kääntyi nyt äkkiä ja sanoi ankaralla äänellä: "Huomenna pidetään ritarikäräjiä. Syytetyt tulkoot esiin ja puolustautukoot, jos voivat. Sillä täällä on laki sama kaikille, niin ystävilleni kuin vihollisilleni. Voi sitä syytettyä, jolla ei ole päteviä todisteita, olipa hän sitten rakkain ystäväni! Mene Jumalan nimeen!"
Åke kumarsi ääneti, loukatulla itsetunnolla, ja aikoi lähteä. Mutta silloin kuningas ankaran liikutuksen valtaamana levitti kätensä häntä kohti ja painoi hänet rinnalleen, kuitenkaan enää sanaa sanomatta. Åke poistui nopeasti kultaketjun kera. Ollessaan nyt yksin kammiossaan kuningas pujotti käden poveensa ja veti esiin helmillä ja rubiineilla kaunistetun rukousnauhan. "Joululahjasi lapsuusajoiltamme, rakas Ingeborg!" — lausui hän syvästi liikutettuna. — "Mitä minä sinun sielusi ajatusten mukaan rukoilen sen kautta, sitä rukoili sinun enkelisi Jumalan kasvojen edessä. — Kristoffer, Kristoffer, Jumala antakoon sinulle anteeksi sen, mitä näin sinun katseestasi!" — Samalla hän suuteli rukousnauhaa, piiloitti sen jälleen povelleen ja istuutui hiljaisena työpöytänsä ääreen.
NELJÄS LUKU.
Varhain seuraavana aamuna seisoi eräs aliairut drotsi Åken makuuhuoneessa, suuri sulkahattu toisessa kädessään ja pitkä, terävä miekka toisessa. Drotsi pukeutui nopeaan, jännitettynä kuunnellen tarkkaan, mitä hänelle kerrottiin. Nuo kolme syytettyä ritaria olivat yöllä hävinneet niiden nihtien kera, jotka keskiyöllä olivat tulleet vahtien sijaan heidän ovelleen. Tallista oli viety ritari Brockin ja hra Papaen hevoset. Linnassa ei näkynyt ainoatakaan heidän asemiehistään, mutta se suuri, lihava hevonen, jolla Krummedingeksi itseään sanova ritari oli saapunut, seisoi vielä tallissa. Airut, joka toi Åkelle tämän tiedon, ojensi samalla hänelle sen miekan, minkä hänelle illallispöydän ääressä tuo salaperäinen kypäräpää ritari oli luovuttanut, sekä pyysi drotsia huomaamaan erään kummallisen laitteen siinä. Kahva oli ontto ja sisälsi nestettä, jota saattoi sulalla pyyhkiä terään. Muuan koira, jolle oli vedetty naarmu ihoon tällä miekalla, oli kuollut kouristukseen.
"Haa, myrkytetty ase!" — huudahti Åke kauhistuneena ja ojensi miekan inholla takaisin. — "Vie se kohta käräjäsaliin! Kai voit valalla todistaa, keneltä sait sen?"
"Se on vaikeata, herra drotsi, kun ei kukaan tiedä, kuka hän todella oli", vastasi airut. — "Mutta sen voin vannoa, että sain tämän siltä äänettömältä kypäräpäiseltä ritarilta, jota kutsuttiin herra Krummedingeksi. Lisäksi voin ilmoittaa, herra drotsi", — jatkoi hän, — "että junkkarin kamaripalvelija, ritari Palle on yöllä kuollut haavastaan, vaikka se oli niin pieni, että me kaikki nauroimme viime hetkeen asti hänen tuskilleen. Välskäri vannoo häntä haavoitetun kolmisärmäisellä, myrkytetyllä tikarilla."
"Herrra armahtakoon!" — huudahti Åke. — "Hänen kuolinhädässään oli siis todella syytä! — Haa, meillä on ollut täällä vieraanamme salamyrkyttäjiä! Ehkäpä hän on täällä vieläkin." — Drotsi läksi nopeasti. Vähän senjälkeen kuului linnanpihalta marski Olavinpojan karski ääni, ja ennenkuin soitettiin aamusaarnaan, ratsasti portista ulos täyttä ravia päällikkö mukanaan ratsujoukko. Sanottiin, että itse marski ratsasti metsälle; hän ajoi metsästäjäparven kera koirineen Fruelundin läpi. Drotsi tutki linnan läpeensä. Ennenkuin aamusaarna oli lopussa, toi marski metsästäjineen kytketyn miehen vanhaan Valdemar-torniin. Se oli tuo äänetön kypäräpää ritari; hänen partansa ja kulmakarvojensa väri oli vaihtunut, ja kohta tiedettiin, että hän oli yksi lainsuojattomista.
Se touhu, minkä linnassa sai aikaan kaikki hovitalous ja lukuisain vierasten kestitseminen, veti kuitenkin päähuomion pois näistä vakavista yrityksistä. Kaikkien mieltä kiinnittivät odotetut turnajaiset ja ritarijuhlat. Asemiehet puhdistivat herrojensa aseita ja loistavia satulavaippoja; muhkeita ratsuja kengitettiin ja ruokittiin. Lauhkea kevätilma lupaili iloista juhlapäivää. Kaupungista ja maalta parveili linnaan korupukuista kansaa. Uljasasuiset ritarit juoksivat kiireissään edestakaisin. Kaikki ajoradalle päin olevat linnanikkunat olivat jo täynnä juhlapukuisia naisia ja useimmat näyttivät unhoittaneen sekä aamusaarnan että messun juhlan takia. Jotkut kyllä kuiskuttivat, ettei muka turnajaisista tullutkaan mitään; mutta ei kukaan sitä oikein uskonut. Kansa oli nyt kerran päässyt liikkeeseen, ja vielä tehtiin valmisteluja, jotka kiinnittivät odotusta. Sillävälin nähtiin kuninkaan kuten tavallista ratsastavan messuun ruhtinaallisten vieraittensa ja henkivartionsa kera. Hän oli totinen ja mietteliäs. Junkkari Kristoffer ratsasti ääneti ja synkkänä hänen vierellään; kaulassaan hänellä oli ne suuret, rinnan yli ulottuvat madonnakuvaiset kultaketjut, joita tavallisesti itse kuningas kantoi, ja tätä kunnian osoitusta pidettiin merkkinä siitä, että veljesten väliltä oli häipynyt kaikki väärinymmärrys. Junkkarin silmät kuitenkin karttoivat kuninkaan katsetta, eivätkä veljekset vaihtaneet sanaakaan kirkkomatkalla ei mennen eikä tullen.
Messusta kuningas läksi kaikkine miehineen oitis ritarisaliin, ja siellä julistettiin airueitten kautta, että siellä pidettiin ritarikäräjiä ja linnaoikeutta. Mutta marski oli peruuttanut turnajaiset ja muut julkiset huvit, ja kaikki pyrkivät nyt ritarisaliin näkemään, kuinka kuningas käytti oikeutta ritariensa kanssa. Hän istui erikoisen ankarana ja totisena korkealla norsunluisella tuomarintuolillaan, suuren loiston ympäröimänä. Hän tutki ensin eräiden nuorten ritarien asioita; heitä oli syytetty pienemmistä hairahduksista sekä ritarilain rikkoumuksista. Ne, jotka eivät voineet todistaa syyttömyyttään maallisilla oikeustavoilla tai jotka, jos heitä vastaan jäi epäilyksiä, turvautuivat ritarilliseen kunnianpuolustukseen miekoin ja terävin keihäin, ne karkoitettiin hovista ankarasti. Mutta ne, jotka tunnustivat ja katuivat vähäisempiä hairahduksia, saivat luvan voittaa rohkeilla urostöillä itselleen jälleen paikan ja arvon kuninkaan miesten joukossa.
Drotsi esiintyi sitten omassa ja kuolleen ritari Pallen nimessä syyttämään Åke Krummedingeksi sanottua ritaria mainitun ritarin salamurhaajaksi sekä ritari Brockia ja hra Papaeta maankavaltajiksi ja salaliittolaisiksi valtakuntaa ja kuningasta vastaan, ja hän tarjoutui siinä tapauksessa, ettei hänen esittämiään todisteita pidetty pätevinä, omasta ja kuolleen ritarin puolesta tukemaan syytöstään miekalla ja keihäällä, taistellen henkensä uhalla pettureita vastaan ja alistuen Jumalantuomioon. Kun kaksi niin raskaan syytöksen alaisista ritareista oli laittomasti paennut, julistettiin heidät epäilyksenalaisiksi ja haastettiin kuuden viikon ja yhden päivän kuluessa saapumaan ja puolustautumaan, elleivät halunneet joutua pettureina tuomituiksi; mutta niin sanottu Åke Krummedinge, jonka oikea nimi oli pätevästi saatu selville, tuotiin tuomioistuimen eteen. Hänellä olivat päällään samat vanhat varustukset kuin hänen tullessaan, sama kypärä ja kilpi, jotka hän oli tuonut metsäluostarista ja jossa nyt vasta huomattiin Videin mainio vaakuna; mutta hänellä ei ollut mitään teräasetta ja häntä ympäröi vankka vartio. Kiiltävä mustuus oli poissa hänen pujoparrastaan, joka nyt oli kuin sianharjasta, sekä hänen tiheistä kulmakarvatöyhdöistään, joita rahvas piti ihmis-suden merkkeinä ja joista varsinkin maanpakolainen Åke Kagge hyvin tunnettiin. Hän oli kalpea ja pälyi villisti ympärilleen. Kuullessaan nimensä sekä syytteen ja nähdessään kuninkaan taajassa ritaripiirissä, hän ikäänkuin häpeili noloa ja nöyryytettyä ryhtiään; hän kohotti päätään ja astui esiin kasvoillaan ylpeä ja uhmaava ilme, vieläpä oikaisten ryhtinsä ritarillisemmaksi. "Terve sinulle, kuningas Eerik Eerikinpoika!" — lausui hän äänekkäästi, — "terve teille, uljaat hovimiehet, jotka kunniakkaasti palvelette hovia! Kristus varjelkoon jokaisen tanskalaisen poikaa siitä onnettomuudesta, mikä tuo minut tänne! Mutta jos täällä on saapuvilla vapaita ja rohkeita Tanskan miehiä, niin siltä mieheltä ei puutu puoltoa, joka tuli maanpakolaiseksi Tanskan vapauden ja Tanskan ritariston kunnian tähden."
"Elä puhu vapaudesta ja kunniasta sinä, joka voit kerskua vain röyhkeydelläsi ja tihutöilläsi", — lausui kuningas halveksivan kylmänä ja tyynenä. — "Hurskaan ja rehellisen miehen nimen turvin sinä olet luikerrellut minun saliini kunnian miesten keskuuteen ja käyttänyt väärin ritariston pyhiä oikeuksia, peittääksesi petostasi. Naamiosi on pudonnut petturi, myrkytetyt aseesi ovat paljastaneet sinut! Juudastyön takia sinut karkoitettiin Tanskasta; olet sentään uskaltautunut eteeni. Olet jo rohjennut tehdä linnassani yhden salamurhan; mutta toista sinä mietit. Voitko sitä kieltää? Onko sinulla sanaa puolustukseksesi, kurja!"
Vanki puri huultaan ja kiristi hampaitaan. "Jos en tullut juuri pyhältä haudalta", mutisi hän, "niin tulin kuitenkin ystävien ja sukulaisten haudoilta sekä murhattujen asetoverien ruumiiden luota. Se narri, jolta sulin täällä suun, oli hengetön lihamöhkäle, johon vain koetin tikariani. Mitä muuta minulla on mielessäni, se ei ketään liikuta. Mutta mitä olen luvannut, se oli vakaa aikomukseni täyttää. Petoa vastaan on mikä ase tahansa kunniallinen, kuningas Eerik, ja kun lainsuojattomalla ei ole mitään oikeutta eikä turvaa, niin kuinka, uskotte, että hän sallii Teidän kurjain lakienne sitoa itseään?"
"Jos olette pohtineet asiaa, kunnon miehet", — lausui kuningas, — "niin julistakaa tälle röyhkeälle rikolliselle tuomio inhimillisten ja jumalallisten lakien mukaan!"
"Hän on rikkonut maalain säädökset kunnian ja hengen turvasta", — päättivät tuomarit yksimielisesti. — "Ankaran lain mukaan hän menettäköön kätensä ja silmänsä." Airut julisti kovalla äänellä tämän tuomion.
Åke Kaggen kuultua kuolintuomion hänen polvensa alkoivat vavista, ja hän katsoi terävästi ympärilleen, ikäänkuin vartoen läsnäolijain puolelta puolustusta tai tuomion vastustamista; mutta oli hiljaista kuin haudassa eikä kukaan liikauttanut kättä tai suuta hänen puolustuksekseen. Hän näytti nöyrtyvän ja taipui nyt toiselle polvelleen tuomari-istuimen eteen. "Muistakaa, herra kuningas Eerik", — lausui hän alenneella äänellä, — "että minä palvelin Teidän isäänne, ja hän itse kiitti minua asemiehistään uljaimmaksi. En koskaan toivonut hänen kuolemaansa; olisin pelastanut hänet, jos olisin mahtanut, vaikka hän olikin rikkonut kuningasvakuutuksensa ja itse katkaissut siteen, joka kiinnitti Tanskan kruunun hänen päähänsä."
"Muistan kyllä, että palvelit isääni rahan ja vaatetuksen edestä", vastasi kuningas. — "Mutta minä ja jokainen muu tanskalainen tiedämme myös, että sinä olit tuona verisenä P. Cecilian yönä kolmastoista harmaaveli Finnerupin ladossa, sekä ettei sinun miekkasi työntynyt viimeisenä onnettoman kuninkaasi rintaan. Kuitenkin valtakunnanoikeus, minun ollessani vielä alaikäinen, tuomitsi sinut petturuudesta ja kuninkaanmurhasta vain maanpakoon; mutta nyt saat kärsiä oikeudenmukaisen rangaistuksen, niin totta kuin minä olen Tanskan kuningas!"
"Eikö täällä siis ole ainoatakaan vapaata miestä, joka uskaltaa sanoa sanan puolestani?" — huusi vanki hurjin katsein ja hypähti ylös. — "Haa, te tyrannin orjat! Halveksin teitä!" — jatkoi hän katsoen raivoisasti ympärilleen. — "Se teko, jonka vuoksi minut ajettiin maanpakoon, oli suurin, minkä Tanskan mies on tehnyt: tyranninsurma on ollut mainetyö maailman alusta, milloin kansojen sielussa on ollut kipinäkin vapaudenhenkeä. Nyt on Tanskassa vain pelkuriorjia, ja minä häpeän nimittää teitä maanmiehikseni. Siinä te nyt seisotte suuttomina ja sanattomina, kun jälleen kerran kaikuu rohkeita sanoja kuninkaan salissa. Teillä on nyt rohkeutta vain ryömimään tomussa kostonhimoisen hirmuvaltiaan edessä ja tuomitsemaan vapauden viimeiset ystävät mestauslavalle. Ettekö tyydy, kun saatte nähdä vertani? Tahdotteko hakkauttaa vielä käteni ja jalkani pois? Tahdotteko puhkaista silmäni, ettei yksikään vapaa mies voi nähdä teidän punastuvan? Niinkö tahdotte kohdella Asker Rygin ja Skjalm Viden jalon suvun jälkeläistä? Minä olen ritari" — huudahti hän nyt ylpeänä. — "Minä vaadin, että minut tuomitaan vain ritarilain mukaan: se on pätevä koko maailmassa; mutta tämän maan lakien alainen en enää ole."
"Kuka löi sinut ritariksi?" — kysyi kuningas halveksivin katsein.
"Tanskan valtakunnan suurin mies", — vastasi vanki ja ojensihe ylpeänä, — "se mies, jonka kengän pauloja kukaan läsnäoleva ei ole arvollinen päästämään: korkea sukulaiseni, Tanskan valtion marski, Stig Andersen Vide. Ja jos ritarillisuutenne ei ole tyhjää kerskausta ja turhaa apinailvettä, kuningas Eerik, niin käytätte nyt minua kohtaan oikeutta sen lain mukaan, mikä on Teidän silmäteränne."
"Hyvä, kaikkien pyhimysten nimessä!" — huudahti kuningas hehkuvin poskin. — "Ritarilain mukaan tuomiosi täydennetään, koska itse vaadit sitä, ja saat tuta, mitä on olla tuomittu kunnialta pois. Se ritarinnimi, minkä maanpakoinen kuninkaanmurhaaja on antanut, on kyllä vain vähäisen kunnian arvoinen; mutta et saa sitäkään viedä mukanasi kunniattomaan kuolemaasi. Saat pitää kätesi ja jalkasi sekä petolliset silmäsi; mutta sen kunnian, mistä kerskut, sinä menetät laillisella tavalla ritariston vuoksi — ja henkesi vain minun isäni takia!"
Kuninkaan viitattua vietiin nyt vanki pois ja vanhimpien ritarien muodostama lautakunta kokoontui määräämään hänen tuomiotaan ritarilain mukaan.
Kolmen tunnin kuluttua vietiin vanki sitten täysissä ritarivaruksissa ratsain korkean, ajoradan luona olevan mestauslavan luo, missä kuningaskin oli alempana hevosen selässä kaikkien ritariensa ympäröimänä. Linnankappalainen seisoi mestauslavalla, mukanaan joukko dominikaaniluostarin mustia veljiä. Vanki vietiin sinne ylös — ei tosin siellä kuolemaan, vaan häpeällisimmällä tavalla ritarilain mukaan syöstäväksi pois ritarisäädystä. Suuri väkijoukko oli kokoontunut; kaikki linnan ikkunat sekä turnajais-korokkeet olivat täynnä uteliaita katsojia. Neitojen ikkunasta neitsyttornin viereltä kurkistivat pienet, uteliaat naiskasvot, jotka näyttivät erittäin vilkkailta ja kauniilta; ne olivat vangitun Ulriika-neidon, joka, tietämättä mitä piti tapahtuman, oli houkutellut taipuisan tytön ottamaan hänet mukaansa näkemään sitä suurta näytäntöä, josta puhuttiin. Ei kukaan tiennyt, mitä oli tekeillä; koko toimenpide oli siihen saakka tuntematon maassa, jonne nuori Eerik-kuningas ensimäisenä koetti kotiuttaa kaikkia ritarilaitoksen tapoja, ja tämä uutuus jännitti juuri salaperäisyydellään yhä enemmän uteliaisuutta. Ulriika näki papit korkealla mestauslavalla ja täysivaruksisen ritarin vietävän sinne; ritari kääntyi selin ikkunaan, eikä Ulriika tuntenut häntä. Sitten astui esiin punaviittainen mies, jolla oli raa'at, jäykät kasvot ja kädessään rautanuija; hän näytti pyöveliltä, vaikkei hänellä ollut kirvestä eikä miekkaa. Hän riisti kilven ritarilta ja avasi hänen varuksensa, rikkoi sitten kilven ja haarniskan rautanuijalla sekä heitti kappaleet hänen jalkoihinsa.
"Jumala! Tapahtuuko siellä kuolemanrangaistus?" huudahti Ulriika kauhistuneena. Nyt vietiin ritari alas mestauslavalta, hän käänsi kalpeat, pelokkaat kasvonsa Ulriikaan päin, ja tämä tunsi hänet. "Kagge, Kagge! Armias taivas!" — huudahti hän kirkaisten ja pyörtyi tytön käsiin. Hänet vietiin kiiruusti takaisin torniin ja hänen hiljaisen siskonsa hoiviin.
Vaakuna oli riistetty Åke Kaggen rikotusta kilvestä; se ja kilpi ripustettiin nyt hevosluuskan häntään ja laahautettiin sillä Vordingborgin katuloan läpi, airueitten pilkan kaikuessa, mihin katkeroitunut rahvas yhtyi.
Aseista riisuttu ritari vietiin sillävälin linnantornin läheiselle tunkiolle; siellä häneltä otettiin pois kultakannukset, ja samalla häpeänpaikalla leikattiin häntä siltä hevoselta, jolla hän viimeksi oli ratsastanut. Huomion ollessa kääntyneenä tähän tavattomaan menoon, teki häväisty ritari turhan pakoyrityksen, hänet sidottiin nyt köysiin ja vietiin jälleen mestauspaikalle. Siellä hän seisoi kiukusta kuohuen ja pälyi ympärilleen, pappien laulaessa hänelle "vigiliaa", jota he tavallisesti lauloivat vainajille. Hän katseli raivokkaana ympärilleen. Kun hän ei nähnyt pyövelin miekan välkkyvän, näytti hän vielä tuntevan elontoivetta, ja hän nousi villin uhmaavana. Totinen kuolinlaulu näytti kuitenkin tekevän hirveän vaikutuksen häneen ja lannistavan hänen uhmansa; ennenkuin se loppui, hän vaipui rukoilevaan asentoon. Kuolinlaulun lakattua astui linnankappalainen esiin kädessään Raamattu ja alkoi kovalla äänellä lukea psalmistan tuomiota kavaltajista. "Niin sanoo Herra sinusta ja sinun kaltaisistasi" — huusi pappi, — "heidän pöytänsä olkoon heille paulaksi, sekä kostoksi että lankeemiseksi, — tulkoon heidän silmänsä pimiäksi, ettei he näkisi, — olkoon heidän huoneensa kylmillä, ja ei kenkään olko, joka heidän majassansa asuis."
"Vaiti kirouksinesi, pappi, olivatpa ne pyhiä tai eivät!" huusi kuningas kiivaasti, — "hänen sielunsa tuomitkoon vanhurskas Jumala, — täällä tuomitaan vain hänen ritarikunniansa."
Mutta kappalainen oli niin kiinni tekstissään, että hän, kuulematta kuninkaan sanoja, lisäsi vielä: "kun hän tuomitaan, niin hän loppuu kuin jumalaton, ja hänen rukouksensa tulee synniksi — —"
Nämä sanat kuultuaan polvistuva ritari kimposi pystyyn ja tuijotti raivokkaana pappiin. "Tietäköön siis jokainen vapaa Tanskan mies" — huusi hän, — "ja tuomitkoon, jos se on synti: tällä hetkellä minä rukoilen petojen voittajaa P. Magnusta ja kaikkia pyhimyksiä, että kuningas Eerik Silmänräpyttäjän kirottu sukukunta juuritettaisiin pois maan päältä, niinkuin tämä käsi tuhosi hänet itsensä Finnerupin ladossa."
"Sinä julistit hänelle totuuden, pappi!" — sanoi kuningas, vaivoin hilliten syttyvän vihansa, — "mutta ei enää yhtään hengellistä kirousta! Hänen ajatuksensa ja rukouksensa tuomitkoon Jumala; täällä seisoo tämä rikollinen vain maallisten tuomarien edessä."
Pappi vaikeni. Kuningas kääntyi nyt juhlallisesti aliairueen puoleen ja kysyi: "Sano, mikä on tämän rikollisen nimi!"
"Ritari Åke Kagge, Videin ylhäistä sukua", — vastasi aliairut.
"Se ei ole tämän edessämme seisovan miehen nimi", — huusi airut, — "sillä häntä minä ja Tanskan ritaristo emme tunne muuksi kuin kavaltajaksi ja uskottomaksi vääränvalan tekijäksi."
Kuningas toisti kolmasti kysymyksensä rikollisen nimestä; joka kerta lausui ali-airut sen, ja joka kerta airut huusi: "se ei ole hänen nimensä", samalla hirveällä, tuhoisalla lisäyksellä. Airuen viime kerta huudettua nämä sanat, otti hän aliairuelta maljan, jossa oli lämmintä vettä; sitä kantaen hän nousi mestauslavan ylimmälle kohdalle ja kaatoi veden kunniattoman ritarin pään ja hartiain yli, sanoen: "näin huuhdon ritariston pyhän merkin pois tästä ruumiista." Kun tämä sana oli sanottu, katsottiin tuo kunniaton ritari kuolleeksi ja häntä kohdeltiin todella kuolleena ruumiina. Köydet kainaloissa hänet vedettiin alas mestauslavalta ja sidottiin paareille. Kääreliina heitettiin hänen ylitseen, ja kuninkaan kaikkine ritareineen ratsastaessa takaisin linnaan, kantoivat orjat, roskajoukon pilkkapuhein saattaessa häntä, Åke Kaggen kirkkoon, missä taas rukoiltiin ja laulettiin hänen, ikäänkuin vainajan puolesta. Kun vihdoin käärinliina riisuttiin hänen yltään, jotta hänet vietäisiin päin todellista kuolemaa, niin hän lepäsi paareilla voimatonna, ja epäröitiin, saattoiko häntä siinä tilassa lähteä kuljettamaan.
"Poistukaa ja antakaa hänen levätä! Aurinko on laskenut, ja hänellä on täällä rauha huomiseen asti", — kuului nyt kirkosta voimakas, käskevä ääni, ja esiin astui Pyhän-Hengen luostarin esimies juhlallisena, kuoriherranpukuisena, rinnallaan hopeinen, kaksitoistakärkinen kaksoisristi. Kaikki tunsivat hänet ja kumartuivat kunnioittaen, kädet ristissä ja puolittain polvistuen, ottamaan vastaan hänen siunaustaan.
Kaupunginvouti ja hänen miehensä, joiden oli vietävä vanki mestauspaikalle, epäröivät kuitenkin hiukan neuvottomina.
"Minun vastuullani poistukaa kaikki ja jättäkää syntinen tänne huomiseen asti!" — toisti esimies. — "Hänen sielunsa tarvitsee rauhaa valmistuakseen eroon syntisestä ruumiista. Minun pyhä velvollisuuteni on pitää huoli kuolevien sielusta. Kirkon ja Pyhän hengen nimessä minä käsken maallista mahtia tässä taipumaan."
Kaikki poistuivat. Ylhäinen munkkikunnan esimies läksi kirkosta viimeisenä ja panetti kirkon oven salpaan. Kaupunginvoudin käskystä asetettiin ovelle vahva nihtivartio.
Kun vouti miehineen seuraavana aamuna varhain astui kirkkoon, viedäkseen tuon yhteiskunnallisesti kuolleen mestauspaikalle, näkivät he oikean kuolleen ruumiin makaavan paareihin sidottuna. Jotkut arvelivat, että eiliset menot olivat jo jaksaneet tappaa hänet; toiset otaksuivat hänen kuolleen pelosta ja kauhusta, kun hän yöllä oli tullut tuntoihinsa ja nähnyt olevansa yksin autiossa kirkossa ja paareihin sidottuna. Kuvitelma siitä kauhusta, mikä näytti tappaneen tuon onnettoman, kun hän hirveässä asemassaan oli viettänyt koko yön kuolinhetkeään odotellen, herätti nyt jonkunlaista sääliäkin siinä väkijoukossa, joka edellisenä päivänä ei kyllästynyt pilkkaamaan vihattua salamurhaajaa, ja nyt huomattiin kuninkaan sentään olleen liian ankaran. Itse hurskas munkkien esimieskin oli suuresti lisännyt syntisen rangaistusta huolehtimalla hänen sielustaan siten, että hän sai kokonaisen yön aikaa valmistuakseen kuolemaan ja kuollakseen kauhusta. Ruumiin kasvot olivat pöhöttyneet ja jo siinä määrin muuttuneet, ettei kukaan tuntenut häntä maanpakolaiseksi ritari Kaggeksi muusta kuin pujoparrasta ja töyhtömäisistä kulmakarvoista. Ruumis haudattiin oitis aivan hiljaisesti, ilman kirkon tavallisia menoja ja vihkimättömään maahan. Mutta tuskin kuollut oli haudattu, ennenkuin levottoman rahvaan keskuudessa alkoi kuulua hiljaista kuisketta, että tuskin se kuitenkaan oli ollut asianomaisen ruumis. Kuolleen ruumiin nopea muuttuminen niin varhain keväällä oli näyttänyt kovin epäilyttävältä, ja huhuttiin, että parta ja kulmakarvat epäilemättä olivat tehdyt. Tiettiin maanpakolainen Åke Kagge arkkipiispa Grandin sukulaiseksi; ja arveltiin Pyhän-Hengen asiamiehen, joka ehkä pääsi luostaristaan salatietä kirkkoon, käyttäneen mahtiaan tässä tilaisuudessa pelastaakseen tuon mahtavan ja vaarallisen ylipapin sukulaisen. Mutta tämän huhun tukahduttivat pian kaupunginvouti ja hänen miehensä, jotka se olisi voinut saattaa tukalaan edesvastuuseen; se ei ehtinyt kuninkaan eikä drotsinkaan kuuluviin, ja hovissa uskottiin mitä kaupungin esimies oli lainmukaisessa muodossa kertonut, että nimittäin maanpakolainen kuninkaanmurhaaja oli tavattu hengetönnä paareilta, sekä että ruumis oli seuraavana aamuna lainmukaisen tarkastuksen jälkeen haudattu.
VIIDES LUKU.
Kaikki huomasivat kummakseen sen ankaran vakavuuden, mikä peitti kaikkia kuninkaan tämäneräisiä toimia Vordingborgissa. Ne juhlallisuudet, joita oli iloiten odotettu herttuan kanssa tehdyn sovinnon johdosta, olivat aivan jääneet tulemasta, ja pian olivat kaikki vieraat herrat ja ritarit lähteneet linnasta. Junkkari Kristoffer oli tehnyt kylmän ja nopean lähdön ja lähtenyt huhun mukaan Kallundborgiin tai Holbekiin; nämä molemmat linnat sekä täydet läänitysoikeudet oli annettu hänelle takaisin. Ennen lähtöään hän oli ilmoittanut, että neitsyttornia vartioitiin huonosti sekä että kauniit valtiolliset vangit olivat väleissä linnanväen, ehkäpä korkeampienkin henkilöitten kanssa. Tämä huomautus oli pakoittanut linnanpäällikön ankarampiin toimenpiteisiin vankien vartioimisessa. Pienen, avuliaan tytön sijaan oli tullut eräs totinen naisvartia, eikä torniin laskettu ketään muita paitsi hän ja eräs lääkintätaitoinen Pyhän-Hengen-veli. Nuoremman vankineidoista sanottiin olevan sairaana, eikä oikein selvilläkään: hän kuvitteli nähneensä jonkun mestauksen sekä että hän itse oli prinsessa, jolla oli ollut rakastajana joku onneton prinssi. Linnan väestön kesken tästä koitui paljon jaarittelua ja otaksumia, joiden ohessa mainittiin drotsi Åkeakin, muka vankineitojen innokkainta suojelijaa, ja heidän asiansa arveltiin hänen vaikutuksestaan pian päättyvän onnellisesti.
Kuningas oli valtaneuvoston ja henkivartiostonsa kera yli pääsiäisen Vordingborgissa, mistä käsin hän suoritti valtiollisia tehtäviä. Niissä oli drotsi likinnä itse kuningasta toimeliain, ja häntä nähtiin harvoin ritarien jokapäiväisissä huvituksissa ajoradalla tai pallohuoneessa. Hän oli kuten tavallisesti vakava ja hiljainen; joskus nähtiin hänet kuutamoisina kevätöinä käyskelevän yksin ja ikäänkuin uneksien neitsyttornin vaiheilla. Kuninkaan Vordingborgiin-tulon jälkeen ei Åke ollut nähnyt noita vankineitoja; oli kuin hän olisi kuullut rahvaan yleisen huhuilun hänen lämpimästä osanotostaan heidän kohtaloonsa ja hän nyt pelkäsi vahingoittavansa heidän asiaansa tai heidän mainettaan käymällä heidän luonaan.
Oli mennyt neljätoista päivää pääsiäisestä. Fruerlundissa lehdet puhkeilivat. Iloiset kottaraiset kiisivät kuin laulavat ja huiskivat pilvet Vordingborgin tornien yli. Käki kukkui pyökkilehdossa, ja ensimäinen satakieli oli saapunut. Kuningas oli sulkeunut salakammioonsa: hän oli saanut tärkeitä kirjeitä. Marski seisoi eteissalissa, vartoen hänen käskyjään. Kysyttiin drotsia. Hän oli linnanoikeuden tuomarien kera lähtenyt neitsyttorniin ollakseen läsnä Stig-marskin tyttäriä kuulusteltaessa. Hän itse oli kiiruhtanut tätä oikeustoimenpidettä, lujasti uskoen heidän viattomuuteensa; hän toivoi voivansa todistuksellaan auttaa heidän vapauttamistaan syytöksistä ja saavansa asian kuninkaan läsnäollessa nopeaan ja onnelliseen päätökseen. Drotsin kaipuu saada nähdä jälleen kaunista Margareetaa oli ehkä osaltaan kiihoittanut sitä intoa, millä hän seurasi totisia tuomareita. Mutta tuskin hän oli näiden herrojen kera saapunut vankilaan ja vastannut hiljaisen Margareetan surumielisen hellään katseeseen, ennenkuin Ulriika, joka näytti istuneen tyynenä siskonsa kuvaliinan ääressä, äkkiä kimposi pystyyn ja syöksyi kiihkein katsein ja tukka hajallaan uhkaavana heitä kohti. "Te pedot, te olette tappaneet hänet!" — huusi hän. — "Te olette murhanneet uskollisen ritarini. — Tuletteko nyt raastamaan minutkin mestauslavalle? Katsokaa, tässä minä olen! Elkäähän epäröikö, tuokaa kahleenne, tulkaa pyöveleinenne! Viekää minut vain kuolemaan! Halveksin elämää ja Teitä kaikkia! Tiesin Åke Kaggen olevan täällä kostaakseen minun alennukseni ja viedäkseen minut pois tästä häpeän paikasta. Voitte nyt murhata minutkin, kuta pikemmin, sitä parempi. En pyydä muuta vapautusta; kutsukaa vain pyövelinne ja tehkää loppu kurjuudestani! Tiesin, että kysymyksessä oli kuninkaan henki, ja olin vaiti, pelastaakseni ystäväni ja uskollisen ritarini. Mutta siskoni on viaton; hänen hiuskarvaansakaan ei kukaan saa vahingoittaa. Hän pyysi minua taivuttamaan Kaggen pakoon, jottei mitään onnettomuutta syntyisi; sen voin vannoa evankeliumin kautta."
"Siis molemmat kuitenkin tiesivät maanpakolaisen kuninkaanmurhaajan täälläolon ja rikolliset aikeet", — sanoi ylin tuomareista. — "Herra drotsi, se todistus, minkä syyllisempi itse antaa tässä, tekee heidät molemmat ainakin elinkautisiksi valtiovangeiksi."
Drotsi Åke seisoi kuin salamanlyömänä ja hänen kasvojensa väri vaihtui. "Tuo onneton lie raivopäinen", — sanoi hän nopeasti tyyntyen, — "hän on ollut sairas ja poissa tajultaan, kuten tiedämme — hänen tunnustuksensa ja todistuksensa ei ole pätevä. Olen kyllä huomannut hänen tunteneen tuon rikollisen; mutta hänellä ei mitenkään voi olla tietoa viimemainitun rikoksesta, ja vielä vähemmän hänen hurskaalla sisarellaan; sen takaan hengelläni. Vastatkaa taivaan herran nimessä, sanokaa totuus, jalo Margareeta, neito: tiesittekö Åke Kaggen olevan täällä linnassa valepukuisena ja väijyvän kuninkaan henkeä?"
"Minä tiesin sen, herra drotsi!" — vastasi Margareeta tyynenä, käsi rinnallaan. — "Mutta puhtaan Neitsyen huulten ja pyhän totuuden Hengen nimessä: minä ja sisareni emme voineet estää hänen tuloaan. Kun sain kuulla hänen olevan täällä sekä mitä hänellä oli mielessään, oli yö ja vankilamme ovi oli suljettuna; minä en voinut varoittaa Teitä ja kuningasta hänestä, vaikka minulla, yhtä varmasti kuin toivon Jumalaan, olisi ollutkin voimaa ja halua siihen. Aamulla hän oli paennut, kuten väitettiin; ja minä olin vaiti, jotta en syöksyisi eksynyttä, onnetonta sielua vielä suurempaan onnettomuuteen."
"Arveluttava juttu, perin arveluttava juttu!" — sanoi tuomari. —
"Meidän täytyy tiedustella tarkemmin asianhaaroja."
Kuulustelua jatkettaessa saapui linnanpäällikkö kutsumaan drotsia kuninkaan luo. Åke lähti syvästi huoaten ja heittäen tuskaisen katseen onnettomiin neitoihin, joiden vapauttamista hän enää tuskin uskalsi toivoa.
Drotsi astui syvästi liikutettuna marskin luo, eteissaliin, missä hänen piti odottaman kuninkaan käskyjä. He kuulivat kuninkaan astelevan lujin askelin edestakaisin salakammiossaan.
"Huuhkajat ovat pesineet sammalistoon, drotsi!" — sanoi marski. — "Miksi ei kohta katkaistu kaulaa niiltä koirilta ilman muuta, — ja heitetty torniin heidän ylhäistä ystäväänsä ja suojelijaansa. Nyt he ovat lentäneet yhteen parveen ja meillä on täysi syy olla varuillamme."
"Keitä tarkoitatte, herra marski?" — kysyi Åke hajamielisenä. "Olette kai saanut kirjeitä?"
"Yllin kyllin: Brock ja Papae livistivät sillä kertaa; he kiertävät nyt Jyllantia ja kiihoittavat kansaa näiden pappisselkkausten ja kirkonsulkemisen takia, jota niin pelätään, niinkuin kirkonovi olisi linnanportti rintavarustuksineen ja torneineen ja sen vartiana itse Isä-Jumala. Tuumin kyllä, että hullusti olivat asiat, kun mahtiherrat niin usein istuivat yksissä junkkarin kanssa ja saivat nenänsä alle rikkonaisen liinan. Olisin mielihyvällä sullonut ne kaikki mäskiksi; mutta muistaessamme kaikkia tyhmiä menoja, pöytäliinoja ja repaleita me annoimme petolintujen paeta ja junkkarin heidän kerallaan, vaikka hän sai vaivoin salatuksi halkeimen, joka karahutti kuumiksi hänen korvansa."
"Jumalan tähden, herra marski!" — huudahti nyt Åke, ja äkkiä välähti hänen silmissään. — "Ette kai te ollut sentään hänen salainen syyttäjänsä."
"Minäpä juuri, Drotsi! Tarkoitukseni ei juuri ollut piiloittaa salaisuutta; jos joku olisi kysynyt, olisi vastaukseni ollut selvä ja kunnon miekkani myös, jos olisi tarve tullut. Todistuksia ja sen semmoista joutavaa minulla ei kyllä ollut, mutta minulla nyt on omat arveluni ja ajatukseni: en voi nähkääs sietää sitä miestä. Jos hän olisi asiasta osaton ja jos hän olisi halunnut puolustaa kunniaansa — niin piru vieköön, ei hän olisi istunut kuin hiilillä ja peitellyt pientä halkeinta. Kuljin nähkääs juuri pöydän ohi ja näin, että noiden kolmen koiran kortit olivat sekaantuneet. Junkkarin liina sattui parahiksi käteeni; minulla oli hiukan höyryä päässäni ja arvelin, että senkin ylvään herran oli hyvä hiukan aristua."
"Luvallanne sanon, herra marski, Te olitte kovin hätäinen; te olette siten jännittäneet yhä kireämmiksi kuninkaan ja hänen veljensä välit."
"Sitä parempi; katketkoot tai kestäkööt — siitä ystävyydestä ei tule totta. Mutta olette kuitenkin osittain oikeassa: noihin apinaseremonioihin minun ei olisi pitänyt sekaantua. Minun olisi pitänyt puhua suuni puhtaaksi ja puolustaa sitä heti kädelläni tai hengelläni. Mutta antakaa sen asian jäädä. Tiedättekö muuten että mestari Grand on täällä?"
"Grand — Arkkipiispako? — Missä?"
"Köpenhaminassa, kuninkaan turvakirjalla varustettuna. Olipa sekin tyhmä temppu. Sen olette varmaankin te neuvoneet."
"Se nähtiin välttämättömäksi", vastasi Åke tukahduttaen suuttumuksensa marskin loukkaavasta karkeudesta. "Neuvo ei sitäpaitsi ollut minun, niinkuin te erittäin kohteliaasti otaksutte. Valtakunnanneuvosto ja kuningas itse havaitsivat sen viisaimmaksi. Kardinaali vaati sitä ja tarjoutui välittäjäksi. Jos arkkipiispa taipuu ja peruuttaa pannakirouksensa voinee kai hän saapua tänne henkilökohtaisesti turvattuna."
"Ettekö vielä tunne sitä miestä paremmin?" sanoi marski. "Ennenkuin hän alentuu armoa pyytämään, antaa hän maan ja taivaan sortua. Tosin kuningas tässä kohden ei ole häntä paljoa parempi; mutta jos hän haluaa arkkipiispan hengiltä, ei hän piru vie olisi antanut hänelle turvakirjaa ja sallinut hänen laskea jalkaansa tanskalaiselle maaperälle, vaikka koko valtakunnanneuvosto olisi saanut pelosta vatsanväänteitä. Nyt istuvat Grand ja tuo kirottu punahattu, kahtena paavina Axelhusissa, eikä kukaan uskalla taittaa heiltä hiuskarvaakaan. Sieltäpäin voivat he nyt alkaa pelinsä ja kädenkäänteessä mullistaa koko maan. Kardinaalihan on jo vahvistanut tuon kirotun Veilekirkkolain ja Roskilden piispa antaa sulkea kaikki kirkkonsa. Nouskoon myrsky sitten pian, jos se kerran on välttämätöntä, ja sitten riippuu kaikki siitä, minne tuuli ja virta vievät tässä vastuksien ja vaikeuksien meressä."
"Jumalani, onko se mahdollista?" huudahti Åke kummastuneena. "Onko teillä varmoja tietoja, marski? Tietääkö kuningas siitä?"
"Minä olen antanut hänelle pari kaunista kirjepulveria tyhjään vatsaan; kuulettehan hänen kannuksistaan ja saappaankoroistaan, että hän on saanut ne kunnolla sisäänsä. Tehän olette jättänyt hänelle kirjeitä Ruotsista, drotsi? Ne olivat varmaankin vain rakkauden tunnustuksia ja kohteliaita lauluja hänen morsiameltaan. Oliko siellä joitakin järkeviä uutisia?"
"Ainoastaan hyvin vähän ilahduttavaa", vastasi Åke, katsoen levottomana kuninkaan ovelle. "En tiedä mitä prinsessa on kirjoittanut, mutta rehellinen mestari Pietari ei saa mitään aikaan valtakunnan neuvostossa kuninkaan häiden suhteen."
"Kuolema ja kirous", sanoi marski hieroen käsiään, "silloin on hänestä vaikea saada sanaakaan tänään. Siinä on teille solmu, jota huolimatta kaikesta valtioviisaudestanne, viisas herra drotsini, on vaikea aukaista. Mutta jos tunnen kuninkaan oikein, jättää hän teidän hienon viisautenne paholaiselle ja turvautuu minuun ja hyvään miekkaansa."
"Miekkaa voimme käyttää kapinoitsijoita vastaan, mutta ei piispaa eikä paavia yhtävähän kuin kuninkaan tulevaa lankoa vastaan", vastasi Åke. "Tässä tarvitaan viisautta ja ennenkaikkea Jumalan apua."
Nyt lennähti kuninkaan salakammion ovi auki. Kuningas itse näyttäytyi eteisessä viitaten; hänen kasvonsa osoittivat syvää liikutusta ja ankaraa mielen kuohua, ja niin marski kuin drotsikin astuivat sisään hänen luokseen huolestuneen näköisinä.
Tuntia myöhemmin lähti marski Olavinpoika vordingborgilaisten ratsumiesten etunenässä Jyllantiin, ja drotsi Åke ratsasti kahdentoista ritarin ja asemiehen seurassa lähettiläänä Ruotsin hoviin asiassa, joka saattoi hänet salaiseen levottomuuteen kuninkaan ja maan puolesta.
* * * * *
Niiden kahdentoista ritarin joukossa, jotka saattoivat drotsi Åkea Ruotsiin, oli herra Pallen lanko, reipas ritari Helmer Blå, joka oli tehnyt itsensä kuuluisaksi voittamalla morsiamensa ja kaatamalla hänen ja herra Pallen kuusi veljeä, kun kaikki yhdellä kertaa yllättivät hänet. Hän oli solakka, nuori mies, silmänsä olivat vilkkaat ja ruskeat, ja liikkeensä reippaat ja vikkelät. Hän oli syntyisin Fyenistä ja oli Kogsböllen kauniin linnan ja tilan isäntä, ison Beltin rannalla, likellä Nyborgia (nykyistä Holkenhavenia). Hän oli drotsin hyvä ystävä ja kuninkaaseen hartaasti kiintynyt.
"Niin vapaana hän satulassaan ratsastaa", lauloi kansa mielellään, nähdessään Helmer Blån pyörittelevän kaunista arabialaista ratsuaan, joka kiidätti häntä tuultakin nopeammin, ja jonka hän oli saanut kuninkaalta lahjaksi hääpäivänään edellisenä kesänä.
Drotsi Åke ratsasti nyt hetken vaiti ja vakaana tämän, urhean ritarin sivulla, heidän matkatessaan tietä Kjögeen, mistä he aikoivat antaa viedä itsensä Skånen puolelle Skanöriin.
"Kreivi Henrik seuraa varmaankin kuningasta?" keskeytti vihdoin ritari Helmer äänettömyyden. "Jos näihin aikoihin tahtoo vierailla piispojen luona, on parasta pukeutua teräkseen ja haarniskaan."
"Kreivi Henrik ei väisty hänen sivultaan", vastasi Åke. "Sen hän on luvannut minulle suullaan ja kädellään. Minä poistun nyt hyvin vastenmielisesti täältä — Grandin kostonhalulla ja lainsuojattomien uhkarohkeudella ei ole rajoja."
"Kirottu Kagge! Hän lopetti myöskin minun paksun, laiskan lankoni", sanoi Helmer. "Sitä lihavuorta en lankonani suurestikaan kunnioittanut; mutta hänen kurjan kuolemansa olen kuitenkin luvannut pyhän Yrjänän nimessä kostaa, etupäässä rakastetun vaimoni vuoksi. Olihan hänellä vain yksi ainoa veli jälellä, sen jälkeen kun minä jouduin onnettomuuteen toisten kanssa. Mutta sehän tapahtui avoimesti ja rehellisesti itsepuolustuksessa, eikä hän koskaan ole pitänyt minusta vähemmin senvuoksi. Mutta iskeä salaa myrkytetyllä aseella — hyi, pahus vieköön, se oli kirottu, oikea italialainen konnantyö; sellainen ei ole koskaan ollut tapana täällä Pohjolassa. Oletteko myös varma siitä, että tuo inhoittava salamurhaaja todellakin on kuollut ja kuopattu, herra drotsi? — Kansa kuiskailee yhtä ja toista. Se, joka ei osaa hävetä, ei myöskään kuole häpeästä, luulisin minä. Onhan ennenkin nähty viekkaan ketun pakenevan ansasta, jättäen häntänsä pantiksi."
Åke säpsähti. "Minä en nähnyt häntä kuolemansa jälkeen", vastasi hän. "Kuitenkin ovathan kaupunginvouti ja veljeskunnan päällysmies ilmoittaneet hänen kuolemansa, niin ettei voine olla epäilystä sen todenperäisyydestä."
"Pyhän-Hengen-veljeskunnan päällysmies on tosin pyhä Jumalan mies", vastasi Helmer pilkallisesti hymyillen, "häntä ei kai voine epäillä petolliseksi maankavaltajaksi, vaikka hän olisikin mestari Grandin hyvä ystävä ja voisi toivoa pelastavansa niin korkean ja pyhään sukuun kuuluvan kunniattoman elämän. Minä kuulin ensi kerran tuon epäiltävän huhun, silloin kun ruumis oli heitetty roistojen hautaan ja oli se jo sammuttamattoman kalkin turmelema; sehän oli terveydellisistä syistä erittäin hyvin ja varovasti tehty. Väitetään siinä olleen ruumiin Pyhän-Hengen sairaalasta, jolla oli parta ja silmäripset oivallisista tanskalaisista sian harjaksista."
"Voisiko se olla mahdollista!" huudahti Åke. "Olisiko hän elossa ja vapaana? Hm, silloin tulee hän meille myrkyllisemmäksi viholliseksi kuin kaikki lainsuojattomat yhteensä. Kunniaton voi uskaltaa mitä hyvänsä — hänellä on tuskin enää mitään kadotettavaa."
"Olkoonpa miten hyvänsä", vastasi Helmer. "Jos Åke Kagge on maanpäällä, niin ovat, Jumala paratkoon, minun käsivarteni ja hyvä miekkani myöskin, ja missä tavannenkin hänet, on hän minun vallassani."
"Jos se roisto on elossa ja joutuu meidän käsiimme, niin voimme ainoastaan sitoa hänen kätensä ja senjälkeen pestä omamme lipeässä", vastasi drotsi.
He jatkoivat taas matkaansa hetken vaitelijaina ja vakavina. Joka kerta kun drotsi Åke ajatteli marski Stigin onnettomia tyttäriä neitsyttornissa, kohosi huokaus hänen sydämestään, ja tuntiessaan kuninkaan tärkeän kirjeen rinnallaan luuli hän tuntevansa siellä kuninkaan ja valtakunnan tulevien kohtalojen painon.
"Me saimme ainoastaan lyhyen määräyksen", tarttui, Helmer Blå taas puheeseen väsyneenä pitkään vaitioloon. "Loput saisimme tietää teiltä, drotsi; mutta te näytte unohtaneen puhetaidon Vordingborgissa."
"Tehän tiedätte tärkeimmän", vastasi Åke. "Se koskee kuningas Erikin korkeinta onnea täällä maanpäällä, ja voinette kai oivaltaa, että sukulaisuusvapautus on hyvin epävarma arkkipiispan ja paavin välisten asioiden ollessa tällä kannalla. Jollemme saa taivutetuksi kuningas Birgeriä ja hänen valtaneuvostoaan hyväksymään häitä ennen juhannusta, vieläpä vastoin paavia ja papistoa — niin — enempää en saa sanoa ääneen —" lisäsi hän hillityllä äänellä, "niin että pelkäänpä asioiden käyvän huonosti, ritari Helmer."
"Tuskinpa sentään huonommin kuin oli käydä minulle silloin kun tahdottiin vastustaa minun häitäni?" sanoi Helmer. "Urhoollinen kuninkaamme tietää yhtähyvin kuin minäkin kuinka sellaisia solmuja paraiten aukaistaan." Näin sanoen löi hän reippaasti kilisevään miekkaansa.
"Se kävi laatuun teidän lankojenne suhteen, uljas Helmer", sanoi drotsi, "silloin oli kyseessä vain puoli tusinaa huonoimpia ritareitamme. Mutta nyt ovat kysymyksessä maa ja Valtakunta. Kuningas on kiivas luonteeltaan, kuten tiedätte, ja aivan liian halukas noudattamaan teidän reipasta kosintatapaanne. Jos hänen täytyy voittaa morsiamensa sodalla ja laivastolla, niin saamme tänne kesäksi verihäät; josta on yhtävähän hyötyä Tanskalle kuin Ruotsille."
"Siinä voitte olla jossakin määrin oikeassa, drotsi", vastasi Helmer. "Minun ja kuninkaan langoilla on jotenkin suuri ero. Kuitenkin kun kuninkaamme avio-onni ja kunnia ovat kysymyksessä, ei varmaankaan yksikään tanskalainen ritari arvele asettua hänen sulhaspojakseen, tappara ja kirves kädessään, kuinka tuimaksi ottelu sitten käyneekin. Se täytyy meidän myöntää, että ruotsalainen tappelee kuin mies. Ruotsalainen ritaristo ei ole meitä miehuudessa huonompi; mutta kun laulamme:
"'Eerik kuninkaamme eestä!'
"ei kenenkään tanskalaisen miehen sydän ryömi vyön alle, vaikka ruotsalainen olisikin kymmenen kertaa voimakkaampi ja sillä olisi kymmenen Torkkeli Knuutinpoikaa leirissään."
"Elkäämme puhuko liian kovaa näistä asioista", sanoi Åke hillityllä äänellä, antaen toisten ritarien ratsastaa ohi sekä ratsastaen itse Helmerin seurassa hitaammin. "Rehellinen ja kunniakas sota on kuitenkin parempi kuin häpeällinen rauha", jatkoi hän, "kuitenkin varjelkoon Jumala ja Pyhä Yrjänä syttymästä sotaa juuri nyt, kun rakkaus ja hyvä tahto näyttävät tahtovan tehdä meidät urhoollisen naapurikansamme ystäviksi. Jos vain tämä onneton epätietoisuus voitaisiin poistaa, ylistäisin sekä Tanskaa että Ruotsia onnelliseksi. Sitten vasta, kun jalo ruotsalainen kuninkaantytär istuu Tanskan kuningatar-istuimella ja tanskalainen ruotsalaisella, voimme kerran toivoa näkevämme vanhan kansalliskaunan ja sukulaisvihan viimeisen kipinän sammuvan. Sanokaamme mitä hyvänsä ylpeydestämme ja kumartakaamme Tanskan suuruuksia Knut-suuren ja Valdemarien aikoina, me skandinavialaiset olimme kuitenkin alusta veljiä; me olemme jakaneet maineen ja kunnian keskenämme koko maailmassa, langobardien, götien ja normannien joukossa, ja meidän tulee liittyä yhteen taas, jos mieli tulla mitään pohjoismaisista mahdeista."
"Se voi kyllä olla totta", vastasi ritari Helmer, "ja minä olen melkein samaa mieltä kanssanne, sitten kun näihin kuninkaallisiin lastenkihlajaisiin on tullut jotakin muutakin kuin paljasta valtiotaitoa ja kylmää harkintaa. Alussahan se oli vain viisaan kuningatar Agneksen ja drotsi Hesselin viekas suunnitelma; mutta sellaiset liitot ovat harvoin tosia ja vilpittömiä. Ihmeellistä kyllä, että on käynyt niinkuin kävi; sillä senhän tietää melkein jokainen sekä täällä että Ruotsissa, että nuori kuninkaamme on melkein enemmän rakastunut kuin joku ritari Tristan tai Florez uusissa ritarikirjoissa, ja entäs kaunis prinsessa Ingeborg — kutsutaanhan häntä jo täällä toiseksi Dagmariksi, vaikka olemme vain kuulleet hänen olevan erittäin hurskaan ja lempeän, ja että hänellä samoinkuin Dagmarilla on kauniit, siniset silmät ja kaunis kultainen tukka. Haluttaapa minua suuresti saada nähdä häntä; sillä eihän kukaan tanskalainen tai ruotsalainen ritari voi häntä kyllin ylistää ja hänen tähtensä ollaan melkein valmiit unohtamaan omat kauniit naisemme. Siihen minä en kuitenkaan voi suostua."
"Minä näin hänet Helsingborgissa kreivi Gerhardin ja kuningatar Agneksen häissä", sanoi Åke ja hänen raskasmieliset silmänsä loistivat. "Silloin oli hän vielä melkein lapsi. Mutta senjälkeen on hän aina tuntunut minusta Jumalan enkeliltä, joka tuo rauhaa ja rakkautta näihin maihin ja valtakuntiin. Maailmassa on vain yksi nainen, jota tahtoisin verrata häneen kauneudessa ja luonteen jaloudessa", lisäsi hän liikutettuna, mutta vaikeni rykäisten ja hieman hämillään.
"Ei, sanokaa vain suoraan, drotsi Åke, en minä ole mustasukkainen", sanoi ritari Helmer iloisella ja ylpeällä katseella. "Te tarkoitatte varmaankin minun nuorta, kaunista vaimoani. No niin, sehän on kunniallista, jos kaikessa siveydessä ja kunniassa pitää nuorta naista kauniina. Hän on suloisin nainen koko maassa, sen sanoo jokainen, sekä täällä että Fyenillä, joka on hänet nähnyt, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Tiedänhän kuitenkin hänen eniten pitävän minusta, vaikka jouduinkin, niinkuin tiedätte, onnettomuuteen sekä hänen enonsa että hillittömien veljiensä kanssa. Nyt hän istuu Kogsböllessä minua kaivaten; mutta jos Jumala ja Pyhä Yrjänä sallivat, niin saa hän pian kuulla minusta, jos nimittäin saamme täällä toden teolla tekemistä."
Drotsi Åken kalpeille poskille oli kohonnut puna. "Tällä kertaa arvasitte kuitenkin väärin, ritari Helmer. Nainen, jota ajattelin oli toinen, en tahdo siltä kuitenkaan loukata teidän kaunista vaimoanne. Mutta jos aijomme joutua Kjögeen ennen puoliyötä, täytyy meidän ratsastaa joutuun", keskeytti hän äkkiä. "Ajanpitkään kunnollisessa ravissa luulen tanskalaisen oriini vetävän vertoja teidän arabialaiselle." Näin sanoen hän kannusti orittaan ja ritari Helmer kiirehti jälestä pelastaakseen rakkaan arabialaisensa kunnian, mutta hän puisti samalla päätään drotsin puuttuvalle arvostelukyvylle mitä tulee todelliseen naiskauneuteen.